lauantai 30. toukokuuta 2020

Harmoniaa, hellyyttä & helluntaita...



Kuluvan vuoden viime kuukaudet ovat sujuneet vailla fyysisiä kontakteja perhekunnan jäseniin, joten läheisyyden kaipaus eli halipula on ankeuttanut ja rapauttanut mielialaa sekä alentanut elämän laatua. Mennyt viikko toi mukanaan paitsi kesän lämmön ja villisti loistoonsa avautuvan luonnon myös tervetulleen ja kauan kaivatun tapaamisryppään:

Amigon suhteen oli vallinut pisin tapaamisen katko sitten hänen syntymänsä, mutta viikko sitten meillä oli parkkipaikkatreffit heidän asuinpaikallaan kuulumisten vaihdon, chilintaimien, joiden kasvatus  on herrojen yhteinen harrastus,  ja helmikuisten tuomisten viennin tiimoilta sekä tietty halaamisen merkeissä. Onnellista oli nähdä ja kuulla nuorten voivan hyvin, olevan vahvasti kiinni elämässä ja tulevaisuudessa. Jopa ne tänä vuonna kiven alla olleet kesätyöpaikat olivat avautuneet  ja sekä Amigo että Tyttöystävä olivat jo aloittaneet työnsä. Loistavaa:)

Esikoista Puolisoineen olimme jo  kertaalleen tavanneet uuden auton teknisten tietojen avaajana ja käyttöönopastuksen tiimoilta, mutta alkuviikosta kävimme heidän kauniilla pihallaan päiväkahvilla vihertävien puiden ja nousevien sekä jo kukkivien taimien loisteessa. Etätyöläisillä on ensi viikko kesälomaa, jolloin Itä-Hämeen vuokramökille pois arjesta ja kotinurkista vie ensi kertaa heidänkin tiensä; kiitos ja leppoisaa lomaa luonnonhelmassa:)

Eilispäivänä, oivana loppuhuipennuksena puolestaan hurautimme Kymenlaaksoon Kuopuksen pesuetta tapaamaan ja voi että...
Vielä nyt kirjoittaessakin kostuvat nämä kuivasilmät ja läheisyyden luoma lämpö väreilee tiiviinä suojaten ympärillä.
Kuulumisia oli runsaasti vaihdettavaksi koululaisten etäkoulun, tänään alkaneen loman ja kaiken tapahtumarunsauden paljoudesta aiheita nyppien.
Koiratrio ei myöskään pihtaillut pusujaan ja ylsi huomionhakuisuudessan ennätyskorkealle tasolle. Syötiin ja kahviteltiin yhdessä ja hälistiin ristiinpuhuen kuten tapana on. Ja halattiin - kuten Pikku-Iten kanssa oli WhatsAppissa sovittu - niin että luut rutisivat:))





Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!
Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!
Katri Vala




Tänä kuluneena karanteeniaikana, jona olemme toimintamme rajoittaneet viikkokaupassa- ja apteekissakäynteihin sekä tietty liki jokapäiväisiin luontokävelyihin, on tullut paljon sekä keskenään että samassa tilanteessa olevien kanssa pohdittua vaakakupissa toisella puolella olevaa elämän laadun ja toisella jäljelläolevien, potentiaalisten ikävuosien määrää.
Henkilökohtaisesti olemme päätyneet siihen lopputulokseen, että ensinmainittu painaa enemmän, joten jälkikasvun ehdoilla mennen pyrimme mahdollisuuksien mukaan tapaamisten taajuutta lisäämään kuitenkin halaamatta jättämättä,
mutta muutoin tervettä järkeä käyttäen ja  huolellisuutta noudattaen... Piste.

Heleätä huomista helluntaita ja

iloisiin elämisiin:

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Tommi Melender: "Poika joka luki Haavikkoa" - ex Libris...


"Poika joka luki Haavikkoa", Tommi Melender, WSOY, 2020, 184 s.

"Tommi Melender (s. 1968) on vantaalainen kirjailja ja esseisti.
Poika joka luki Haavikkoa on hänen neljäs esseekokoelmansa.
Lisäksi Melenderin tuotantoon kuuluu viisi romaania ja kolme runokokoelmaa. Yhdessä Sinikka Vuolan kanssa hän on julkaissut romaanien lopetuksia käsittelevän esseekirjan Maailmojen loput. Melenderin romaaneista 
Ranskalainen ystävä oli Finlandia ehdokkaana vuonna 2009 ja Kuka nauttii eniten Runeberg-palkintoehdokkaana vuonna 2011." (Lievelehti)

                                                            ©Rio Gandara

"Tommi  Melenderin neljäs esseekokoelma liikkuu yksityisissä ja yleisissä ulottuvuuksissa. Melender kertoo, kuinka pojasta, joka luki Paavo Haavikkoa, varttui julmuutta vihaava liberaali ironikko ja laiskuutta rakastava työhullu.
Hän ruotii henkilöhistoriansa lävitse uskontoa ja kuolemanpelkoa sekä toivon mielekkyyttä ilmastokatastrofin uhkaamassa maailmassa.
Melender tunnustaa viehtymyksensä väkivaltaiseen proosaan ja suree ylevän, elegantin vihan hautautumista verkon törkypuheen alle. Kokoelman esseet kysyvät myös, mikä on kirjallisuuden klassikoiden paikka nykykultturissa. Prosaistin rakkaudentunnustuksensa Melender lähettää Jenny Erpenbeckille ja Maylis de Kerangalille." (Takakansi)



Tommi Melender, joka ei hopota, tuputa eikä pelehdi, vain jutustelee,
joskus karhenteleekin, kietoo vaivihkaa lukijansa mukaan dialogiin, on yksi mieluisimmista kotimaisista tekstintuottajista. Aiemmat kohtaamisemme: Onnellisuudesta  2016 ja  Rautakausi  2018. Melkoisin odotuksin ja pienellä jännityksellä siis koelmaan, jonka sisältää osat: Tekijältä, I Toivon tuolla puolen, Suuri tuntematon ja Pyhä työ,  II Poliittinen historiani, Miehisyyden taakat  ja  Poika joka luki Paavo Haavikkoa sekä III Klassikoiden taivas, Kirjallisuus ja viha ja Kaksi eurooppalaista prosaistia.  Loppusivuilta löytyy lisäksi selkeä lukukohtainen kirjallisuusluettelo. Muutamia makupaloja:

- Kirjoittaminen muuttaa eletyn elämän tekstiksi, ja teksti törmää väistämättä kielen rajoihin. Kaikesta voi yrittää kirjoittaa, mutta kaikki ei taivu kirjoitukseksi. Se, mitä sanat eivät tavoita, on tekstiä ympäröivää hiljaisuutta.
- Kun kerron itsestäni, kerron samalla itseäni. Menneet minuuteni on luonut tämä nykyinen tässä, näppäimistonsä ääressä...

Esseistin kolme tärkeää  sääntöä:  1) Kirjoita asioista, jotka askarruttavat niin, ettet saa niiltä rauhaa.
2) Aloita esseen kirjoittaminen ennen kuin tiedät, mitä aiot aiheesta sanoa.
3) Eksy tarpeen tullen aiheestasi, koska harhapolut paljastavat ajatuksistasi sellaista, mitä et ole aikaisemmin tajunnut.   

- Me ihmiset elämme suurimman osan ajastamme kuin olisimme kuolemattomia, vaikka todellisuudessa elämämme on - Eugen Levinén sanoja mukaillakseni - 
vain lyhyttä lomaa olemattomuudesta. 
 - Kokemusperäisen todellisuutemme koostuu jakamattomasta nykyisyydestä, jota sävyttävät muistot menneisyydestä ja odotukset tulevaisuudesta.

Vahvoja ehdokkaita Haavikon viidestä useimmin mieleen nousevista säkeistä:
1)  - Tämä ei ole informaatiota. Informaatio menee perille. (Muistutus siitä, että ymmärtäminen on yleensä väärinymmärtämistä) 
2) Puhe virtaa virtaavassa maailmassa, / puhe virtaa virtaavassa maailmassa / 
ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki. (Muistuttaa siitä, että oikeaa ja väärää tietoa on aivojeni käsittelykapasiteettiin nähden toivottaman paljon.)
3) Miten ratkaisevasti lyhyitä selvännäköisyyden hetkiä / lieventää hyvä, uskottava ideologia. (Muistuttaa siitä, että politiikka ei ole läheskään aina mahdollisen taidetta.)
4) On jo uhkayritys kirjoittaa tällä käsialalla / josta ei tiedä saako siitä aamulla selvää. (Muistuttaa siitä, että tärkeiltä tuntuvia oivalluksia ei kannata sutaista muistivihkoon hätäisesti.)
5) Alat puhua. Sitä sanotaan elämäksi. (Muistuttaa siitä , että kieleni rajat ovat maailmani rajat.)

Lopuksi Melender nimeää kaksi vakuuttavaa eurooppalaisprosaistia
kielen ja kerronan uudistajan Maylis de KerangalinHaudataan kuolleet, paikkaillaan elävät ja Maailma käden ulottuvilla  sekä Jenny Erpenbeckin: Mennä, meni, mennyt , jonka Melender toteaa olevan vähäeleinen kunnianosoitus avarakatseisuudelle  ja  Päivien loppu avaten näkemyksiään heidän teksteistään. Vanhan lapsen tarina & Kodin ikävä kuuluvat myös omiin suosikkeihini.  Näiden kirjailijoiden kiinnostavuudesta, uudenoloisuudesta ja ansioista on ilo olla yhtä ja samaa mieltä!

Melender kirjoittaa rehellisen oloista, suorasukaista ja kuvia kumartelematonta tekstiä, jossa kirjailijan sormi uskaltaa osoittaa myös oma itseä, jolloin hän ei jätä lukijaansa ulkopuolelle suljettuna lukijakarsinaan, vaan  onnistuu kutsumaan sivujenkääntelijän mukaan matkalleen omaan ajatus- ja kokemusmaailmaansa. Tämä on yksi Melenderin vahvuuksista hänen asioiden lähestymistapansa lisäksi.

-  Yksikin vale, kaunistus tai yleistys tuhoaa kirjailijan. Paavo Haavikko:
Yritys omaksikuvaksi.

Lisäsi lukijana oli helppo näin eri suokupuolen ja -polven edustajanakin vertailla omia kulloisenkin ikäkautensa mietiskelyjä, kipupisteitä ja hapuilua Melenderin vastaaviin ja iloisesti hiukka hämmentyen todeta kontaktipinnan laajuus mitä tulee esim, uskonnollisiin etsintöihin akselilla: uskotko - en tiedä - synti - helvetti, ja itse päätymällä lähinnä spinozalaiseksi agnostikoksi (kuitenkin myös kynttiläin sytyttäjäksi pieniin kyläkappeleihin ja kirkkoihin maailmalla, kokemaan pieniä pyhiä hetkiä).  Kun ei voi olla varma..., totesi 102-vuotias, huonokuuloinen,
mutta kadehdittavan hyvämuistinen ja läheinen Naapurintyttömme sunnuntaisia jumalanpalveluksia luvallamme "huudattaessaan".
Samaten työn merkitys ja sen saama sija, vanhempien  ja  ympäristön esimerkin ja eetoksen kokemiset - "Hän kuoli saappaat jalassa" - omine löydettyine ja valittuine ratkaisuineen elämässä.
Mieheyden taakat ja haasteet ovat painava oma lukunsa, mutta voin vakuuttaa, jottei tämä naiseuden vaelluksen rinkkakaan aivan eväsretken reppunen aina ole.

Tommi Melender : iso kiitos mainiosta ja antoisasta seurasta, ajattelemisen aihioista ja hyvän mielen hyrinästä, - jälleen kerran!

Haavikkoa lukevan pojan parissa on sivuja käännetty blogeissa:
Reader, why did I marry him  ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Hyväksi lopuksi malliesimerkki ahdistuskohtauksiin toimivista, suositeltavista, itsekseen toistettavista Paavo Haavikon säkeistä: Astu askel pois itsestäsi,
astu ensimmäinen askel / ja lähde matkalle...

Askelen taittaa & matkaan lähtee:

lauantai 23. toukokuuta 2020

Niklas Natt och Dag: "1794 Elävien haudasta/1794" - ex Libris...


"1794 Elävien haudasta", Niklas Natt och Dag, Johnny Kniga Kustannus, 2020,
458 s., suomentanut Kari Koski.

"Niklas Natt och Dag  (s. 1979) kuuluu Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun. Hän asuu perheineen Tukholmassa. Natt och Dagin sukulaiset tekivät 1400-luvulla valtakunnan puhutuimman kirvesmurhan ja menettivät valtavan omaisuuden suurvaltakaudella vain yhden sukupolven aikana.
Natt och Dagin 1793 palkittiin ilmestyessään parhaana ruotsalaisena esikoisromaanina ja se on ollut menestys sekä Euroopassa että
Pohjois-Amerikassa. 1794 oli yksi vuoden 2019 myydyimmistä kirjoista Ruotsissa. Vielä ilmestymättömän ja trilogian päättävän osan 1795 oikeudet on jo nyt ostettu 20 maahan." (Lievelehti)

                                                            ©Gabriel Liljevall

"On nuori aatelispoika ja torpparin tyttö. Heistä kasvaa läheisiä toisilleen,
niin läheisiä ettei ympäristö voi hyväksyä sitä. Vuosia myöhemmin aateliskartanossa vietettyjen häiden jälkeen susien sanotaan raadelleen morsiamen hengiltä. Kun omaisten epätoivo on syvimmillään, ainoa apu asioiden selvittämiseksi näyttää olevan raakki Mickel Gardell, Ruotsinsalmen taistelun veteraani. Kukaan muu ei ojenna kättään, rahastakaan.
Tukholma on synnissä rypevä, korruption riivaama ja likainen kaupunki,
jossa ihmishenki ei ole killinginkään arvoinen eikä keneenkään voi luottaa.
Siitä kaupungista ja sen ihmisistä Niklas Natt och Dag maalaa verenkarvaisen freskon, joka kuohuttaa lukijan mieltä aina viimeiseen virkkeeseen saakka." (Takakansi)


Niklas Natt och Dagiin tuli tutustuttua ja ihastuttua edellisen teoksen 1793 tiimoilta: Teokseen uppotuessa kävi toisenkin kerran niin, että yö laskeutui tämän iltaunisen lukijan ylle. Kirjailija on ilman muuta armoitettu tarinaniskijä,
joka kerronnan rehevyydessään on vastaansanomattoman viettelevä...
1794 osat ovat: Elävien haudasta, Kadonnut taskukello, Virvatuli ja Minotauros.

Nyt vuotta myöhemmin on alkuilma sakeanaan ihanaa, hempeää nuorta rakkautta, sitä Ainoan Oikean kohtaamista, kuten silloin luuli(mme) ja niitä toppuutteluja ja vastoinkäymisiä, esteitä ikuisen onnen tiellä kuten tuolloinkin asiaan kuului:

Nea & Erik: - Hän painoi hyvästiksi huulet omiani vasten. Koskaan aiemmin en ollut jakanut suudelmaa, mutta taito on yhtä vanha kuin ihminen itse, ja minä suljin silmäni ja vastasin, samalla kun tuntemattomat värit ja muodot salamoivat pimeässsä silmänluomieni takana. Yhdestä ainoasta pisteestä, jossa hän ja minä liityimme yhteen, virtasi kaikki rakkaus jonka elämä oli minulta tähän asti kieltänyt. Minulle annettiin taas se mikä minulta oli puuttunut, ja olin ensimmäistä kertaa kokonainen. Koko ruumiini tärisi tämän hyökyaallon kourissa, polveni vapisivat ja kyyneleemme yhtyivät samaan suolaiseen virtaan, jossa huulemme kohtasivat... 

Lähtökohtana yllä oleva sitaatti syystä, että vaikka kirjailija käyttää vahvaa, verevää ja rehevää sekä suorasukaista - lukijaa riemastuttavaa - verbaliikkaa,
hän taitaa myös herkän tunnetilan virittelyn  ja ihmismielen,  sekä luonnon  ja ympäristöjen monimuotoisuuden piirron.

1794 tarjoaa lukijalleen paitsi aikamatkan, myös  faron peluuta,  vaiherikkaan purjehduksen Enighetenillä  ja oleskelujakson Karibianmeren  Saint Barthélemyn saarelle, jonka Ruotsi osti siirtomaakseen 1785 ja jolla on synkkä sydän:

- Hän kertoi, että tänä vuonna siirtokunta täytti tasan kymmenen vuotta ja 
että edesmennyt kuningas Kustaa oli suuressa viisaudessaan hankkinut sen ranskalaisilta vaihdossa Göteborgin sataman tullivapautta vastaan. 
Sen paremmasta kaupasta on tuskin kuultukaan. Saari on yksi monista suuren Atlantin valtameren toisella puolen, ja sen sanotaan olevan trooppinen paratiisi kuin suoraan Defoen kynästä, sovelias juuri sellaisille kasveille, joiden ostaminen maksaisi valtakunnalle valtavia summia: puuvillaa vaatteisiin, sokeria ruoan maustamiseen, melassia juomiin ja makeutusaineiksi.

-  Tämä on Barthélemyn salaisuus, Erik, ja olen tiennyt siitä muutaman päivän. Antillien suurimmat orjamarkkinat ovat Ruotsin maaperällä. Meillä on täällä vapaasatama, jossa myyjältä ei peritä maksua ja ostaja joutuu suorittamaan vain pienen vientimaksun. Kauppa käy nyt paremmin kuin koskaan. 
Englantilaiset ovat julistaneet ranskalaisille sodan, ja hollantilaiset ovat liittyneet heidän rinnalleen. Me olemme ainoa puolueeton satama Länsi-Intiassa, eikä Afrikan rannikoilta tulevilla orjalaivoilla ole muuta paikkaa minne mennä. 

Pääsemme käymään myös Danvikenin sairaalassa, Finnbodan suunnalla sijaitsevalla hullujenhuoneella kuin myös kehruuhuoneen ankeissa onkaloissa. Asukeille eli hoidettaville - lue säilöönheitetyille - tarjotaan lääkinnäksi fyysisten toimenpiteiden lisäksi thebaicaa, joka lienee unikoista tehtyä uutetta sekä jo Pietikäisen Hulluuden historian tiiimoilta tutuksi tullutta kallonporauksen metodiikkaa. Raakki Gardellin jalanjäljissä kirjailija johdattaa lukijansa myös dekkarinomaiselle tutkintajaksolle, joka istuu hyvin kokonaisuuteen.

Tarkemmin ajatellen, eipä reilussa parissasadassa vuodessa ahneudesta, kähminnästä, juonittelusta ja eriarvoisuudesta juuri puusta pitkään ole pinnitty, joskin ne nykyisin esiintyvät - kuten haluamme kuvitella, uskoa ja asiaintilan nähdä - "sivistyneemmässä" ja miljöiltään toisenlaisissa raameissa...

Kirjailija tarjoaa lukijalleen runsaan vaan ei päällekäypän annoksen: rehevää kieltä ja eläväistä kerrontaa, jossa historiallinen aika, miljöö, luonto ja persoonat ovat balanssissa, joten lukija tempautuu itsestään mukaan aikakauteen niin sen likaiselle ja raadolliselle kuin myös kauniille, lämpimälle ja välittävälle, yhteisölliselle puolelle.  Natt och Dagin vahvuuksiin kuuluvat myös vahva draaman ja loppuhuipennoksen taju.  Kari Koskelta jälleen erinomainen suomennos!
Natt och Dagin taika toimii ja tenhoaa; teos vei ajatukset kauas pois, rentoutti, viihdytti ja oli kiinnostava!

-  Pöytään käy - vaan muista tää: Ilo kun on ylimmillään. Ystävä voi yllättää: Selkään pistää stiletillään. Carl Michael Bellman, 1794

Isosti tervetuloa 1795!

torstai 21. toukokuuta 2020

Helatorstai & Eeva Kilpi: "Perhonen ylittää tien, Kootut runot 1972-2000" - ex Libris...


Näin helatorstain henkeen, kevään ja kesän taitteeseen, jolloin luonto tarjoaa parasta ja vaihtelevinta antiaan  istuvat saumattomasti Eeva Kilven runot.
Kevät on paitsi herkkää ja hempeää myös voimakasta ja vahvaa kasvun aikaa, kuten kirjailijan runotkin; aikaa, jolloin ihmislasta auringonsäteiden kutittaessa nenänpieltä ja siristyttäessä silmännurkkia alkaa runottaa...




"Perhonen ylittää tien, Kootut runot 1973 - 2000", WSOY, 2020, 484 s.
Eeva Kilpi  (s.1928) on jo ikoni, eikä esittelyjä kaipaa.

"Eeva Kilpi kirjoittaa omalla sydämeenkäyvällä tavallaan monista elämänalueista, ennen kaikkea lämpimästä luontosuhteestaan ja lähimpien ihmisten merkityksestä. Kokoelma sisältää rakastetun runoilijan tuotannon vuosilta 1972-2000." (Kustantaja)




Sinun kanssasi, rakkaani,
vuodet menevät liian nopeasti
Se on ainoa mistä sinua syytän.
Ne tuhat vuotta jotka olemme olleet yhdessä 
ovat kuin yksi varastettu iltapäivä
ja jokainen varastettu iltapäivä 
kuin tuhatsata ajastaikaa.






-  Usko sinä että kaikki on politiikkaa, minä uskon että jokainen päivä on kertomus. 

-  On niitä gerontofiilejäkin, sanoi mummo kun peiliin katsoi. 

- Muisti ja haaveet: omaisuutta ajassa.


Hämärässä tuvassa
yöperhosten lipistessä ikkunaan
minä kerron vitsin:
"Saat kyllä kirjeesi takaisin
mutta puhtaasti tunnesyistä
pidän korut ja turkikset."
Ja me nauramme...




Kokoelma on  varsinainen aarreaitta kaikille meille Eeva Kilven laajan tuotannon ystäville, kuin myös on luontoäidin syli; otokset ovat  aamukävelyn varrelta.

Päivän motto: Nosta jalka kaasulta: perhonen ylittää tien.

Hyvänmielen hyrinöissä:

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Thomas Harris: "Cari Mora" - ex Libris


"Cari Mora", Thomas Harris, WSOY, 2020, 203 s., suomentanut
 Jorma-Veikko Sappinen.

"Thomas Harris   (s.1940) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten elokuvaksi sovitetusta romaanistaan Uhrilampaat. Harris valmistui vuonna 1964 yliopistosta Wacossa, Teksasissa pääaineenaan äidinkieli ja alkoi työskennellä toimittajana, vuodesta 1968 New Yorkissa.
Thomas Harris välttelee julkisuutta, eikä juuri anna haastatteluja. Hän viimeistelee romaanejaan erittäin pitkään ja onkin sanottu, että Harrisin käsikirjoitukset ovat kustantajalle tullessaan niin valmiita, että tarvitsevat tuskin lainkaan toimittamista." (Wikipedia)

                                                            ©Robin Hill


"Miamilaiskartanon kätköissä makaa 25 miljoonan dollarin arvoinen kulta-aarre. Moni vaarallinen mies havittelee sitä, mutta vaarallisin heistä on Hans-Peter Schneider: murhamies, jonka rinnalla ”Kannibaali-Hannibal, Hammaskeiju ja Buffalo Bill vaikuttavat kunnon kansalaisilta” (Daily Express).
Kartanon vahtimestarina toimii Cari Mora, ”seuraava Lisbeth Salander”
(The Washington Post), entinen kolumbialainen lapsisotilas.
Kun Hans-Peter iskee silmänsä sekä häneen että kultaan, Carin tahto ja taidot selviytyä punnitaan kammottavalla tavalla." (Kustantaja)

                                                
Thomas Harrisia ei todellakaan voi syyttää tehtailusta, sillä tämä on ensimmäinen julkaistu teos 14:ta vuoteen. Harrisin kirjojen lukemisesta ja hänen elokuviensa katsomisesta on vierahtänyt tovi jos toinenkin, ja tukka on kauhupaketin jälkeen lasehtinut ennalleen. Siispä uteliaana tartuin tähän uutukaiseen, josko odotus tulisi palkittua...
Harris aloittaa provosoivan makuisen räväkästi, ikäänkuin olisi tarkoitus kättelyssä nakata jauhot lukijan suuhun. Mutta, kun ei tässä tähän ikään pinnittyä enää mitään hienohelmoja olla, niin haetaanpa vastaus teoksen takakannen kysymykseen: Kuka saa rahat ja kenen veri vuotaa?

Cari Moralla: oli useita päivätöitä. Mieluisin niistä oli Pelican Harbourin merilintuasemalla, jolla eläinlääkäri ja muut vapaaehtoiset kuntouttavat lintuja ja pikkueläimiä. Hän piti toimenpidehuoneen siistinä ja steriloi instrumentit päivän päätteeksi. Toisinaan hän järjesti serkkunsa kanssa aseman veneretkien tarjoilut. Hän meni aina aikaisin töihin saadakseen tilaisuuden touhuta eläinten kanssa. Hän sai aseman puolesta sairaalavaatteet, ja hän piti niitä mielellään,
sillä ne saivat hänet tuntemaan itsensä terveydenhoidon ammattilaiseksi.

Merilinnut  ja niiden  pelastaminen  sekä tekstissä vilahtelevat eksoottiset linnunnimet ovat iloisesti oleellisessa roolissa teoksen melskeissä.
Seikka, joka yllättäen selittyy sillä, että mesta.netin mukaan Harris asuu Floridassa elämänkumppaninsa Pace Barnesin kanssa. Hän tekee vapaaehtoistyötä merilintujen suojelemisen parissa. Mainiota vastapainoa !

Kuriositeettina lukiessa selviää myös ekologisen lipeävedellä toimivan krematointimasiinan käytännön ylivoimaisuus, mielenkiintoista;)

Lapsisotilasosion sisäryhmään sujauttamisen psykologialla on mielenkiintoinen yhteys ja taustoitus äskettäin lukemani  J.M. Bergerin Ekstremismin antiin sisä- ja ulkoryhmineen, niiden muodostumisiin ja sitouttamiseen.

Cari Mora  - oli viety 11-vuotiaana kotikylästään aseella uhaten ja värvätty väkisin sissiliike FARCiin eli Fuerzas Armadas Revolucionarias de Colombiaan.
FARC koulutti  hänet sotilaaksi ja otti hänestä valokuvan Uuden Kolumbian lapsisotilaana. Sissit upottivat hänen olkavarteensa ihon alle ohjesäännön mukaisen ehkäisyimplantin ja käyttivät häntä tarkoituksiin, joihin hän oli kätevä - hän oli nopea, taitava ja vahva. Cari oli lapsi lasten joukossa sissitukikohdassa syvällä Caquetán metsässä...
- Hän ajatteli sissiryhmässä saamaansa ystävällistä vastaanottoa, hellyyttä,
jota hänelle osoitettiin, toveruutta. Perhetunnetta, jota hän niin kovin kaipasi.
Tämä oli perhe, joka antoi hänen juoda juhlissa. Tämä oli perhe, joka suhtautui suvaitsevaisesti seksiin, jos komentaja oli antanut luvan. Tämä oli myös perhe, joka käski hänen tappaa ne, jotka eivät pelanneet mukana tai jotka karkasivat...

Cari Mora ei dekkarina vastannut niitä odotuksia, mitä kirjailijaan hänen edellisten teosten perusteella olen tullut asettaneeksi ja jos ei kirjailijanimi ollut tiedossa, ei Harris olisi juohtunut kyllä mieleen...
Henkilöhahmojen rakentelu ei ole teoksessa oleellisessa osassa tapahtumaruletin vinhassa pyörityksessä, mutta mukavan ja kiinnostavan  poikkeuksen muodostaakin monitaitoinen ja aikaansaapa Cari, jonka keralla tämän vauhdikkaan menon mieluusti jaoin.
Cari Mora on persoona, jossa on potentiaalia, itseellinen toimija, omana hahmonaan riittävä ja kehityskelpoinen eikä kaipaa vertausta sinänsä mainioon tyyppiin, Lisbeth Salanderiin;)

Summa summarum: tässä on lyhyehkö, ronskimpiotteinen ja  toiminnallinen dekkari, jossa tuhteja testosteronin turahduksia ilma sakeanaan ja jota lukiessa ei psykologisilla mietteillä tarvitse päätänsä vaivata, joten sopivaan saumaan ja mielentilaan...

Pöllämystyneenä:

maanantai 18. toukokuuta 2020

Robert Seethaler: "Kokonainen elämä/Ein ganzes Leben" - ex Libris...


"Kokonainen elämä", Robert Seethaler, Aula & Co, 2020, 130 s., suomentanut Raimo Salminen.

"Robert Seethaler  (s.1966, Wien)  on  saksankielisen kirjallisuuden kestotähti. Kokonainen elämä oli ilmestyessään Saksan myydyin kirja ja Man Booker -ehdokas. Se on käännetty lähes 40 kielelle. Sitä on verrattu John Williamsin Stoneriin." (Lievelehti)

                                              ©Leonardo Cendamo/Getty Images


"Hienosyinen ja elegantti romaani, jossa yhden miehen elämä avaa näkymän koko Eurooppaa muuttaneeseen vuosisataan. Vähäeleinen kertomus piirtää lukijan silmiin Alppien laaksot ja jyrkänteet ja koskettaa syvältä.
Saapuessaan syrjäisään laaksoon Andreas Egger on vasta nelivuotias – tai niin arvellaan, sillä kukaan ei tiedä hänen tarkkaa ikäänsä. Laaksosta tulee hänen kotinsa loppuelämän ajaksi. Andreas on vahva ja neuvokas ja hänestä kasvaa arvostettu sekatyöläinen, joka sodan jälkeen raivaa laaksoon tietä junaradalle, sähkölle, valolle ja äänelle. Laakson suojissa koittaa myös päivä, jona Egger seisoo ensi kertaa Marien, elämänsä rakkauden, edessä. Ja se jona Marie onkin poissa. Eggerin kautta lukija todistaa siirtymän maatalousyhteiskunnasta sodan kautta nykyaikaan." (Takakansi)



Seethaleriin tutustuin v. 2017  Tupakkakauppiaan myötä ja tuossa teoksessaan  hän ikäänkuin aluksi  kysyy, sopisiko, että kerron Sinulle erään tarinan? Ja lopuksi: kuinka kävi, miellyttikö tarina? Vastaukseni tuolloin oli painokas kyllä!  Joten avoimin silmin ja mielin laaksoon kulkemaan Eggerin vierellä toteamassa kuinka rakkauden ensiliekki, jos ei nyt romanttisesti leimahda, niin  kuitenkin vienosti viriää:

Egger & Marie: -  Mutta se oli turhaa sillä Sarvi-Hannes oli kadonnut. 
- Hän etsityi salin vanhan kaakeliuunin viereen, laski kätensä pöydälle ja tunsi, kuinka sormiin alkoi taas virrata lämmintä verta. Uunin luukku oli auki, ja pesässä humisi tuli. Lyhyen hetken Egger oli näkevinään liekeissä Sarvi-Hanneksen kasvot, jotka tuijottivat häntä liikkumattomina. Hän sulki luukun ripeästi, hulautti snapsin alas  kurkusta silmät kiinni nipistettyinä. Kun hän sitten avasi ne, hänen edessään oli nuori nainen, joka vain seisoi siinä kädet lanteilla ja katseli häntä.

Naisella oli lyhyt pellavatukka, ja hänen ihonsa hohti ruusunpunaisena uunin lämmössä. Eggerin mieleen johtuivat ne vastasyntyneet porsaat, joita hän oli toisinaan poikasena nostanut pahnoilta ja joiden mullalta, maidolta ja siansonnalta tuoksuvaan pehmeään vatsaan hän oli painanut kasvonsa. 
Hän katsoi käsiään. Siinä pöydällä levätessään ne tuntuivat hänestä yhtäkkiä kummallisilta: painavilta, joutavilta ja typeriltä.

"Saako olla vielä toinen? nainen kysyi, ja Egger nyökkäsi. Nainen toi uuden snapsin, ja kun hän nojautui laskemaan lasia pöydälle, hän kosketti puseronsa poimulla Eggerin olkavartta. Vaikka kosketusta tuskin edes tunsi, se jätti Eggeriin hienoisen kivun, joka tuntui painuvan sekunti sekunnilta syvemmälle hänen lihaansa.
Hän katsoi naista, ja tämä hymyili. Koko elämänsä ajan Andreas Egger muisteli yhä uudelleen tätä hetkeä, tätä lyhyttä hymyä tuona iltapäivänä majatalon vaimeasti rätisevän uunin edessä...

Seethaler ei päähenkilönsä sielunsyövereitä liiemmälti kaivele eikä peilaile,
vaan kuvaa eleettömän koskettavasti  Eggerin toteavaa ja toimivaa otetta elämään, ja sen eteen tuomiin tilanteisiin sekä haasteisiin.
Seikka, joka tänä puhkianalysoivana ja syntyjä syviä tonkivana aikana on lukijalle eräänlainen helpotus. Luonto kaikkinensa ja sen merkitys Eggerille ovat vahvasti läsnä myös hänen persoonaansa muokkaavina tekijöinä.

Miehen mitta: -  Miestä muovaa ja karaisee Jumalan käsi, jotta hän tekisi alamaisekseen maan ja kaiken, mikä sen päällä hyörii. Mies täyttää Jumalan tahdon ja puhuu Jumalan sanaa. Mies luo elämää lanteittensa voimalla ja lopettaa sitä käsivarsiensa voimalla. Mies on liha ja hän on maa ja hän on talonpoika, ja hänen nimensä on Hubert Kranzstocker. Jos hänen mielensä tekee, hän kääntää peltonsa, nostaa täysikasvuisen sian harteilleen ja laittaa lapsen maailmaan tai panee toisen lapsen riippumaan vetoaisasta, sillä hän on mies, sana ja teko...

Seethaler on kirjoittanut yhden pienen, suuren ja riisutun kertomuksen yhdestä ihmisestä, hänen elämästään alppien maisemissa ja laaksoissa, luonnon keskellä kehityksen vinhenevaa kulkua ihmetellen ja oudoksuen, mutta siihen sopeutuen  Elämästä, jota nykyihminen helposti erehtyy pitämään koruttomana ja karuna jopa tyhjänäkin. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjailija loihtii siitä ainutkertaisuudessaan kauniin ja koskettavan tarinan.

Erityispisteet kirjalle heruvat kontaktipisteestä,  Eggerin televisiosta näkemästä Grace Kellystä, joka ei ollut kuka tahansa nainen vaan kaunein olento, jonka Egger oli eläessään nähnyt ja jonka nimi tuntui Eggeristä vieraalta ja uskomattomalta mutta joka samalla vaikutti ainoalta sopivalta.  -  Egger tunsi väristyksiä ajatellessaan, ettei tuo tukka ja tuo kaula ollut pelkkää kuvittelua, vaan että jossain päin maailmaa oli ehkä joku, joka oli koskettanut niitä sormillaan tai ehkäpä silittänyt niitä koko kämmenellä...
Väristyksiä tunsi nimittäin aikanaan yksikin teinityttö saksiessaan varovasti tämän  viileänvaalean, ehkäpä kautta aikain kauneimman naisen ja ykkösidolinsa kuvia Elokuva-Aitasta ja muista nuorisolehdista liimatakseen ne sitten siististi isoon ruutuvihkoon:)

Seethaler osaa asiansa, herkän ja hienoviritteisen tekstin tuottamisen kyvyn,
josta on suureksi iloksi meille kaikille turhaan hötkyileville ja hätäileville, uutistulvan pyörteissä porskutteleville ja tuskaileville Telluksen tallaajille. Kokonaiselle elämälle : painokas kyllä!!  Rauhallinen, rauhoittava & vakuuttava kokonaisuus.

Seethalerin & Eggerin kintereillä ovat kulkeneet mm.: 
Henna/Hemulin kirjahylly, Arja/ Kulttuuri kukoistaa  ja
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Lukemastan suuresti nautti:

lauantai 16. toukokuuta 2020

Fernando Pessoa: "Minä se olen" - ex Libris...

"Minä se Olen, Fernando Pesson runoja", (kaksikielinen suomi/portugali),
270 s., Atrain&Nord Kustannusliike, 2020,  suomentanut Leo Saukkoriipi,
joka on aiemmin suomentanut Nils Ferliniä, Shakespearea ja Villonia.

Viva e maravilhosa!! Nyt aukesivat kirjastojen ukset, joten riemumielin kahden kassin kera odotettujen uutuusaarteiden noutoon. Hervoton halipula on näinä kuukausina vallinnut, mutta sen rinnalla on hiertänyt tyhjänä ammottavalla yöpöydällä rentona rötköttävä wanha kirjateline, - lukupula.
Mars matkaan siis suoraan keskelle kevätkauden satorunsautta tutussa ja rakkaassa seurassa, Pessoan käs'kynkässä:

"Portugalilainen Fernando Pessoa (1888-1935) tunnetaan erityisesti heteronyymeistään - erillisistä kirjoittajapersoonistaan.
Tämä suomennosvalikoima keskittyy Pessoan omalla nimellään kirjoittamaan runouteen, jota aiemmin Pentti Saaritsa sekä Janne Löppönen ja
Harry Salmenniemi ovat suomentaneet. Valikoimassa on noin seitsemänkymmentä aiemmin suomentamatonta Pessoan runoa ja nelisenkymmentä toisintoa kunnioitetuilta edeltäjiltäni, jotka ovat tietä Pessoan teksteihin avanneet. Kirjan alussa on detaljitietoa Fernando Pessoan lapsuudesta ja nuoruudesta - ehkä siitä on hyötyä Pessoan lukijalle."




          
-  Pohjimmiltani minä olen runoilijan, filosofin ja kaikenlaisten muitten näennäisten naamioitteni takana - dramatisti. Minulla on luontainen taipumus depersonalisaatioon ... joka selittää heteronyymieni olemassaolon ja johtaa eittämättä tähän määrittelyyn. Niinpä minä en edisty, minä teen MATKAA ...
Minä vaihdan henkilöllisyyttä jatkuvasti, pyrin laajentamaan (tämä on tietysti eräänlaista edistystä, evoluutiota) toimintaani, luon uusia hahmoja, keksin uusia keinoja teeskennellä ymmärtäväni maailmaa tai pikemminkin sitä, että maailma on ymmärrettävä.” (Fernando Pessoan kirjeestä 20.1.1935.)


Pessoa on sitten ensi kättelymme ollut matkatoverini jo pitkään, vuodesta 2014 ja yhä vaan viihdyn hänen runojensa ja ajatustensa parissa. Aiemmat postaukset  Pessoan annista:  Hetkien vaellus, Anarkistipankkiiri, Minä aina vieras ja Levottomuuden kirja.  
Mutta nyt maistiaisia tästä uutudesta, jonka sävyt ja teemat istuvat oivasti nyt vallitsevaan usvaiseen epäaikaan ja syvimpiin omiin tuntemuksiini, por favor:



Olen itselleni aina vieras,
etsin itseni syvintä sisintä vain.
Siinä samassa varjoa hain.



Jos minä, vaikka en mitään ole,
saisin pieneksi hetkeksi kasvoilleni
puitten oksien seesteistä valoa
väliaikaisesti, edes hetkeksi,

niin se tuottaisi minulle iloa, 
joka ulkoa sisääni virrata saa,
vaikka ilo se kestäisi hetkisen
ja auringon laskuun katoaa,

se jotakin minulle tärkeämpää
kuin elämä, joka minulla on -
saada elämää itseä kauempaa
saada kirkkautta itsensä auringon.



Minun sydämeni tahtoo unohdella,
sitä vain eivät silmäni tee.
Älä varasta, Aika silmiltäni sitä kuvaa,
missä onnellinen poika, joka olin
antaa minulle sen onnen, joka on yhäkin minun!
Ajan kylmä virta ei merkitse mitään miehelle,
joka käpertyy muistoihin. 



-  Tarvitsee vain ajatella, että taitaa tuntea,
että saattaa aavistella omaa ajatustansa.
Sydäntäni hymyilyttää sydämeni itkevä.
Kuljen, saatan pysähtyä, jäädä, sitten edetä,
tämän jälkeen tulla paikkaan, josta lupa lähteä.
Elämä on sitä, ettei ole perillä... 


Niinpä, elämä on... Tämä kokoelma oli  mitä mainioin ja antoisin tapa
- suorastaan riemukas - avata kirjaimellisesti puhdas  lehti uuteen kirjasesonkiin!
Pessoan sanoma saavuttaa sielun ja sydämen. Sielunmaiseman kontaktipintaan jää aina pysyvä  positiivinen piirto hänen teoksensa suljettuaan.
Aukeamien kaksikielisyys on mainio lisäbonus teokselle tarjoten mahdollisuuden lukiessa viritellä omia hapertuneita portugalinkielen taitojaan.
Muito obrigada, lämmin kiitos, Atrain&Nord Kustannusliikkeelle ja
Leo Saukkoriipille tämän  koosten ulottuville tuomisesta!!

P.S. Jos ei yllä olevasta tullut vielä selväksi, niin Fernando Pessoa on minulle mieluinen runoilija, mies iha' miu' mau' mukkaa'...

-  Esipuhe on aina huono ja kääntäjän esipuhe täydellisen moraaliton, mutta joskus moraalittomuuden tavoin välttämättömyys. Tekstin ainoa esipuhe on lukijan...

Toimeksi saaneena:

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Niin kaunis on hiljaisuus....


Aamukuvat ja luonto kertovat omaa tarinaansa:





 Luontoäidin taidonnäyte:






Kuvien ottoajan väliä on 24 h!!




Tulijoiden tervetullutta rintamaa:




- Metsä on kirjasto. Lainaan sen huokaukset, linnunlaulun, tuoksujen ja värien paletin, mikään ei vähene. Arto Seppälä, kokoelmasta
Aika on oravanhammas, WSOY 1992

Tällä avaimella aukenivat ne pitkään suljettuina olleet  ukset! 
Ihmiskäsin rakennettuihin pääsyä ootellessa,


huurteisilla nurmikoilla ilokseen  tossutteli:

tiistai 12. toukokuuta 2020

Kevätlomaselle... & Haarapääskyjä...


piti eilen + 7 graadin keväisestä kelistä tutulle vuokramökillemme starttaaman vehreyttä ihastelemaan, auringonpaisteessa luita lämmittelemään ja lintuinlaulua kuulostelemaan. Perillä Itä-Hämeessä odotti nollakeli ja 8 cm lunta; jess...





No ei meitä tältäkään oksalta ammuttu: asetuttiin taloksi, sauna lämpiämään ja puulämmitteisen kiukaan rauhoittavasta huminasta ja leppeistä löylyistä ajan kanssa nauttimaan. Kanssakulkija, tuo avannossakin ryvettyvä kävijä  kyllä riehaantui tapansa mukaan iloittelemaan ja kehtasi väittää veden olevan kuin linnunmaitoa, kerrassaan sopivaa, hyvinvoinniksi ja nautinnoksi!?
Eipä paukkunut meikäläiselle "mummoliiton faksi," joka vahvistaa aina minimilämpötilaksi reilut parikymmentä ennen uimakelpoisuuden suositustaan...





 Luonnon rauhaa, hiljaisuutta ja saunalämmin rento olo ja uni maistui makealta.




Nyt aamusta aurinkoista, rännit laulavat,  lintuset livertävät, kuikka ui uljaasti, joutsen suorittaa ohilentojaan järvellä sekä uusi tuttavuus härkälintu mylvii lahdenpohjukassa säikytellen  viattomia ihmispoloja.
Reilu tunnin reipas lenkki takana mukavassa kelissä metsäteitä pitkin eläinten jälkiä havannoiden  ja raikkaasta ilmasta nauttien; sielu ja sydän kiittävät;)

Hilpeä näky tähän vuodenaikaan oli lahden toisella puolella lumisilla pelloillaan ripeää tahtia hiihtävä vuokraisäntämme, jotta uusia kokemuksia kerryttää tämäkin reissu.

Pari päivää vielä edessä täällä luonnon keskellä antaen ajatusten vaellella arjen yläpuolella, eläinmaailmaa seuraillen, saunoen, akkuja ladaten ja  uusia voimia keräillen sekä hiljaa todeten: kevät on ihmisen parasta aikaa...

P.S. Bongausherkku: iltapäiväkävelyllä kohtasimme nämä kaunottaret pellon ja järven yllä sekä langalle poseeraukseen tyylikkäästi asettuvat:




Maalaisterveisin & pääskystä ei päivääkään:


sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Äitienpäivämietteitä...


Tänä äitienpäivänä katson maailmaa pitkälti mummolinssien läpi, sillä Poikiani Puolisoineen tahi Murmeleita en ole tilaanteesta johtuen nähnyt ihan liian pitkään aikaan, halaamisista ja muista kontakteihimme kuuluvasta rituaaleista puhumattakaan...
Paitsi fyysistä kontaktia kaipaan suuresti myös lennokkaita, rönsyileviä ja kaikenkattavia keskustelujamme, sitä raikkaiden, uusien ja tuoreiden tuulten ikkunaa, jota nuoremmat ikäpolvet, nuo temmeltäväin tuulten kasvatit meille raottavat,  avaavat ja tulevaisuuteen auki pitävät.





Isoäitien silmissä asustavat sukupolvien katseet,
ne jotka ovat ennen häntä
kätkeneet ja vuodattaneet kyyneleitään,
kysyneet ja kimaltaneet hymystä,
ja joissa elää hymyn ja kyynelten jatkuvuus,
nauru, ilo ja suru, kysymykset ja lannistumattomuus.
Eeva Kilpi



Mutta: kuten sorsaemo kymmenine poikasineen 8.5.2020  yllä ja alla  tarmokkaasti kontaktien kaipuun poistoon olemme  porukalla vakain aikein ryhtymässä pihatapaamisia nyt kelien lämmitessä riittaillen, joten
"Älä sure äiti, kyllä elämä järjestää!" kuten Kuopukselle oli jo pikkuviikarina housujaan nostellen ja henkseleitään venytellen minua tarvittaessa lempeästi ja viisaasti lohdutella.




Toivotan lämpimästi kukkia ja kakkuja sekä iloista mieltä teille kaikille äideille, isoäideille, äidinmielisille, kasvattajille, lapsille saatavilla oleville ja muille eri elon vaiheissa kulkeville äidillisille persoonille!! Mottonamme olkoon:  

"Anna minulle rohkeutta muuttaa ne asiat, jotka voi ja täytyy muuttaa, anna minulle voimaa myöntää ne asiat, joita ei voi muuttaa; ja anna minulle viisautta erottaakseni, mikä kumpaakin on." 
 Franciscus Assislainen -

Mannilainen; isosti tervetuloa mukaan matkalle vaihtamaan ajatuksia kirjoista, elämästä ja muusta kiintoisasta; toivottavasti viihdyt kanssamme  näillä kiemurtelevaisilla poluilla!

Viisauden ja lannistumattomuuden etsinnässä:


lauantai 9. toukokuuta 2020

Petteri Pietikäinen: "Hulluuden historia" - ex Libris...


"Hulluuden historia", Petteri Pietikäinen, Gaudeamus, 2013 & 2019, 456 s.

"Petteri Pietikäinen (s. 1964) on suomalainen historian tutkija ja Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori. Hän on myös Helsingin yliopiston yleisen historian dosentti. Pietikäisen tutkimusintressit liittyvät 1800- ja 1900-lukujen aatehistorian alaan. Hän on tutkinut muun muassa utopioiden, psykoanalyysin ja psykiatrian historiaa.
Lokakuussa 2013 Pietikäisen tietokirja Hulluuden historia (2013) voitti  Kanava-lehden ja Otavan kirjasäätiön myöntämän 10 000 euron arvoisen Kanava-palkinnon."

                                                             ©Ari Mäkelä

"Hulluuden historia selvittää, miten hulluus on eri aikoina koettu, miten sitä on länsimaisessa kulttuurissa selitetty ja miten hulluja on kohdeltu ja hoidettu.
Teos kuljettaa lukijan antiikin traagisesta hulluudesta keskiajan narrien ja noitien pariin sekä valistuksen ”humaanin” psykiatrian kautta psykoanalyysiin ja psykofarmakologiaan. Se näyttää, millä tavoin psykiatreista tuli uusia hulluuden ammattilaisia, hulluus muuttui lääketieteelliseksi mielisairaudeksi ja mielisairaalalaitos syntyi.
Matkan varrella vastaan tulevat monenlaiset hullut tai sellaisiksi tulkitut:
niin synkkyyden alhossa vellovat melankolikot, taivaallisissa korkeuksissa vierailevat skitsofreenikot, raivopäiset maanikot, pakkovaeltajat, neurootikot, riivatut, hysteerikot kuin kylähullutkin.
Hulluuden historia tuo silmiemme eteen ihmisluonnon moninaisuuden ja ihmisyyden arvoitukset – hulluus elää ajan virrassa." (Takakansi)



Hulluudesta on lukuisia sananlaskuja ja sanontoja, joista yhteen aikaan suosittu slogan oli: "Kaikkihan me vähän ollaan, mutta musta ei aina niin huomaa"...
Hulluus, jolla ja sen hoidolla on pitkä ja vaiherikas historia, ei ole jättänyt ihmistä eikä ihmiskuntaa rauhaan historian siipien havinoissa, vaan elää ja on edelleen voimissaan. Kukaan ei voi varmasti sanoa olevansa siltä suojassa, mieli voi järkkyä olosuhteiden myllerryksessä. Yliolkaisuuteen ei siis ole aihetta meistä kellään, ja jo luotettavan tiedon lisääjänä Pietikäisen sanoma osin selektiivisestikin luettuna tulee ymmärretyksi ja selväksi, josta suuri kiitos hänelle!

-  Hulluutta pelätään luullakseni ennen kaikkea siksi, että se on meille vieras ja hallitsematon tila, vieraantumista omasta itsestämme, toisista ihmisistä ja yhteiskunnan normeista. Hullu on vieraannuttavalla tavalla poissa, vaikka olisikin läsnä.

Kattavuuden esille tuomiseksi sisältöluettelo  kokonaisuudessaan:

1.    Johdanto hulluuteen ja sen historiaan, 9
OSA I. Poikkeava käytös antiikista valistuksen aikaan, 21
2.    Käsitykset hulluudesta varhaisista myyteistä keskiajalle, 23
3.    Hulluja, narreja ja riivattuja uuden ajan alusta valistukseen, 39
OSA II. Suuri murros: hulluuden medikalisoituminen 1800-luvulla, 67
4.    Psykiatrit hulluuden määrittelijöiksi, 69
5.    Hulluuden uudet nimet, 109
6.    Mielisairaalalaitos, 139
OSA III. Hulluuden hoito ja hallinta 1900-luvulla: puheterapiaa, ­psykokirurgiaa ja pieniä pillereitä, 191
7.    Psyykkistä ja somaattista hoitoa, 193
8.    Uusia ja uudistettuja diagnooseja, 242
9.    Psykofarmakologinen vallankumous, 271
OSA IV. Hulluuden historian kaksi puolta, 305
10.    Eristämisen, riiston ja tuhoamisen mekanismeja, 307
11.    Valonpilkahduksia hulluuden historiassa, 361
12.    Hulluus eilen, tänään ja huomenna, 381
Lopuksi: Hullut ja muut tervejärkiset, 407
Viitteet, 411
Kuvien lähteet, 422
Kirjallisuus, 423
Asiahakemisto,442
Henkilöhakemisto, 406
Kirjoittaja, 456

Pietikäinen tarjoilee lukijoilleen myös pikantteja yllätyksiä: ei olisi heti arvannut yhdistää alla olevaa henkilöä hulluuteen, mutta kas:

-  Ruotsalaisen luonnontutkijan ja kasvi- ja eläinkunnan suurluokittelijan
Carl von Linnén nimeä ei helposti yhdistetä hulluuteen. Linné oli kuitenkin ensimmäisiä mielisairauksien luokittelijoita. Hän luennoi 1740-luvulla 
Uppsalan yliopistossa sairauksien systematiikasta, ja luennolla istunut torpanpoika Pehr Osbeck kirjoitti niistä jälkipolville säilyneet huolelliset muistiinpanot. Muistiinpanoista käy ilmi, että Linné luennoi muiden sairauksien ohella mielen sairauksista (morbi mentales).

Tämä laaja teos antaa hyvän ja seikkaperäisen käsityksen hulluudesta kaikkinensa. Pietikäinen kirjoittaa selkeästi  myös meille maallikoille sopivaa, eloisaa ja ymmärtäväisellä silmällä aihepiiriä lähestyvää tekstiä, joten historian hyvä henki saavuttaa lukijansa kitkatta. Mainio ja lukemisen arvoinen teos!

Pietikäinen päättää kirjansa seuraavasti:

- Elämmme pidempään ja olemme
terveempiä kuin koskaan, mutta
meille kerrotaan yhä herkemmin,
että olemme sairaita"

Hyväksi lopuksi oma valintani teoksen mietelauseista:

-  Olen hullu vain pohjoisluoteen aikana; kun tuuli on etelässä, erotan kyllä haukan haikarasta. 
Shakespeare, Hamlet, II-näytös (suom., Yrjö Jylhä) 


 Pykälää viisaampana, vaan ei koskaan valmiina:

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

J.M. Berger: "Ekstremismi/Extremism" - ex Libris...


"Extremismi", J.M. Berger, Terra Cognita Oy, 2019, 201 s., suomentanut
Kimmo Pietiläinen.

J.M. Berger   on tutkija VOX-Pol Network of Excellence- ja Alliance for Securing Democracy –järjestöissä.

"Kasvavat ekstremistiset liikkeet uhkaavat yhteiskuntien vakautta maailman eri puolilla. Ekstremismin ymmärtäminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan.
Tämä kirja vastaa olennaisiin ekstremismiä koskeviin kysymyksiin alkaen tehokkaasta ja riittävän kattavasta määritelmästä: Mitä ekstremismi on?
Miten ekstremistiset ideologiat ovat rakentuneet? Miten ekstremismi laajenee väkivaltaan?
Samalla kirja rikkoo sitkeitä myyttejä, jotka pyörivät suomalaisessakin keskustelussa." (Kustantaja)


"Useimmat meistä ovat käyttäneet sanaa "ekstremismi", mutta mitä se oikeistaan sisällään pitää? Käsitetteeseen pureutuu lyhyesti ja ytimekkäästi tässä teoksessaan J.M. Berger, ja hän tekee sen ymmärrettävästi,  maallikoille sopivalla tavalla.

Wikipedia määrittelee ektremismin näin: Ekstremismi on erityisesti poliittista  mielipiteiden tai asenteiden äärimmäistä jyrkkyyttä, ääriajattelua tai äärimmäisyyksiin menevää toimintaa. Ekstremismiä ovat sellaiset mielipiteet tai toimintatavat, jotka ovat normien tuolla puolen. Toisin kuin pelkkään ääriajatteluun, ekstremismiin voi kuulua myös väkivaltaa. Tällöin puhutaan väkivaltaisesta ekstremismistä.

Tässä kirjassa ekstremismi määritellään uskomukseksi, että sisäryhmän menestystä tai eloonjäämistä ei voida erottaa tarpeesta toimia vihamielisesti ulkoryhmää vastaan. Kun valmis identiteettirakenne kohtaa kriisi-ratkaisu-rakenteen, osat putoavat paikalleen ja  luovat sisäryhmälle mahdollisuuden laajentaa legitimeetin vaatimuksiaan, jota sanotaan radikalisoitumisen prosessiksi. Sen kuluessa näkemykset ulkoryhmästä muuttuvat yhä negatiivisemmiksi ja ulkoryhmään kohdistuvat, velvollisuuden vaatimat vihamieliset toimet tulevat yhä vakavammiksi.

Teos sisältää luvut: Kiitokset, Delenda est, Mitä ekstremismi on?,
Sisäryhmät ja ulkoryhmät, Kriisejä ja ratkaisuja, Radikalisoituminen ja Ekstremismin tulevaisuus. Lukemisen tueksi ja lisätiedon hakua varten:
Sanasto, Lähdeviitteet, Kirjallisuus, Lisälukemista, Muuta kirjallisuutta ja Hakemisto.

Berger aloittaa kuvaamalla extremismin määrittelyn vaikeutta lähtemällä liikkeelle vuonna 1964 julkaistusta Yhdysvaltain korkeimman oikeuden asiakirjasta, jossa tuomari Potter Stewart yritti määritellä pornografian ja kiteytti sen hämärän luonteen viideksi nykyään huonoon maineeseen joutuneeksi sanaksi. Hän ei osannut esittää käyttökelpoista määritelmää, mutta "Tunnistan sen, kun näen sitä", hän kirjoitti.
Yli viisikymmentä vuotta myöhemmin sovellamme tätä testiä yhteen maailman polttavimmista ongelmista, kansalaisyhteiskuntaa eri puolilla maailmaa horjuttavan ääriliikkeiden nousuun. Lähes jokainen tunnustaa uhan vakavuuden, mutta useimmiten ekstremismi luokitellaan edelleen Stewartin kiriteerein: tunnustamme sen, kun näemme sitä. Ja pornografian tapaan emme ole samaa mieltä tuloksesta.

Berger käy läpi Yhdysvaltojen orjuuttam natsismia, antisemitismiä, Afganistanin valloitusta, Serbiaa, al-Quaidaa, Hizbollahia, Bosnian muslimeita, WTC-iskuja jne. jatkaen selvityksellä siitä, mitä ekstremismi sisä- ja ulkoryhmineen  on, ja mitä se ei ole.
Hän toteaa, että myös terrorismi on erotettava ekstremismistä. Vaikka ne liittyvät toisiinsa, ne eivät ole sama asia. Terrorismi on taktiikka, mutta ekstremismi on uskomusjärjestelmä.

- Ekstremismin ja osallisuuden  välistä jännitettä voidaan  pitää sosiaalisen edistyksen käyttövoimana. Yhdysvalloissa insitutionalisoitu orjuus päättyi heti tällaisen ottelun jälkeen.

-  Ekstremismi on vanha ongelma, mutta se on myös aina uusi.

-  Ekstremismin monimutkaisuus riivaa nyt kaikkea keskustelua, ja tilannetta pahentaa inhimillinen taipumus kehystää poliittiset erimielisyydet ekstremismiin.

- Legitimeetti on monien ekstremististen liikkeiden keskeinen piirre. 

Loppupäätelmänä Berger toteaa, että vaikka ekstremismin tutkiminen on terrorismin tutkimuksen taustalla, se ansaitsee edelleen keskittyneen huomion omana tutkimusalanaan. Ekstremismi olisi ymmärrettävä sellaisena kuin se on tosimaailmassa, ihmisen yhteiskunnan pysyvänä, väestöt ylittävänä osana.

Ekstriimissä ajassa kun nyt konkreettisesti elämme sekä yksilöinä että niin kansallisesti kuin globaalistikin, on ajankohta mitä sopivin sukeltaa käsitteen saloihin, syövereihin, syntyhistoriaan ja tulevaisuuden näkymiin.

Bergerin tapa esittää asioita on kiinnostava,  teoksen jaoittelu ja ulkoasu ovat selkeät, ja sen anti on tiiviydessään juuri sopiva, tietoiskun omainen syvennys tuttuun sanaan ekstremismi. Avaava, ajatuksia herättävä, mutua raivaava ja tietoa lisäävä paketti; painokas kyllä!!

Mitä tulee ajan henkeen liittyvään kiihtyvällä tahdilla ylitsemme vuon lailla vyöryvään fuulaan, fiktioon, dis- ja misinformaatioon etc., on tutkittu ja tieteellinen tieto, fakta  arvokasta, ja tiedon jyvät entistä tärkeämpää ja arvokkampaa  nokittavaa senkin uhalla, että seulomisessa välillä väsyvät ranteet ja sumenee pää. Tieto ei lisää tuskaa, ajattelen. Entä Sinä?

-  Tieto on hyvin perusteltu uskomus... Platon

Jyväin poiminnassa viihtyi:

lauantai 2. toukokuuta 2020

Ridley Pearson: "Ei todistajaa/No Witnesses"...


"Ei todistajaa", Ridley Perason, Gummerus Kirjapaino Oy, 1995, 473 s., suomentanut Ilkka Terho.

"Amerikkalaisen  Ridley Pearsonin (s. 1953)  ensirakkaus oli musiikki,
mutta sitten hän keksi mielestään vielä jännittävämmän tavan valvottaa ja viihdyttää ihmisiä: kirjoittamisen. Hän oli ensimmäinen amerikkalainen,
jolle myönnettiin Oxfordin yliopiston Raymond Chandler -stipendi, ja sen avulla hän kirjoitti läpimurtoteoksensa Enkelintekijä ja Ei todistajaa. Menestys kirjailijana ei ole saanut Pearsonia täysin hylkäämään musiikkiharrastustaan: hänellä on edelleen bändi jonka muihin soittajiin kuuluvat mm. Stephen King ja Amy Tan. Pearsonin teoksia on julkaistu 23 kielellä ja yli 50 maassa. (Gummerus)


                                                        © Sarah Crowder


"Seattle elää painajaista. Kaikkialla kaupungissa kuolee kokonaisia perheitä myrkytettyyn ruokaan. Myrkyttäjä on hullu mutta myös ovela: hän tekee rikoksensa mailien päässä uhreista eikä jätä jälkeensä todistajia. Hän kirjoittaa poliisille puistattavia kiristyskirjeitä ja vastaanottaa lunnaat automaattisen kassapäätteen välityksellä.
Etsivä Lou Boldt ja poliisipsykologi Daphne Matthews keksivät toimintakaavan, jota myrkyttäjä noudattaa. Heidän onnistuu saada selville totuus, joka on kammottavampi kuin mitä he unissaankaan osaavat kuvitella. (Takakansi)


Koleratartunnat ja äkilliset tuntemattomat bakteerikannat kuten eivät myöskään salmonella tai stafylokokki näissä nykyolosuhteissa koronan katon alla juuri ihastuksen huutoja kirvoittaneet. Lukukatveessa piilotelleseen, tuotteliaaksi osoittautuneeseen  Ridley Pearsoniin tutustuin talvisella matkallani napatessani hänen teoksensa Enkelintekijä hotellin kirjahyllystä. Sen perusteella päätin jatkaa yhteistä taivaltamme.


Rikostutkinnan saloista opiskelijoille: -  Ylikomisario Boldt oli iso mies ja kun hän korotti äänensä, sanat kantautuivat helposti peräpenkeille asti ilman mikrofonin apua. "Kaikki mitä olen viime viikkoina kertonut todistusaineistosta, rikostutkinnasta, pidätysmenettelystä sekä komentotiestä, on roskaa." 
Melko moni pää kohosi äkisti - useampi kuin hän oli odottanut.
"Roskaa, mikäli ette opi lukemaan rikospaikkaa ja luottamaan omiin vaistoihinne. 
Mikäli ette opi ajattelemaan sydämellänne  yhtä paljon kuin aivoillanne. 
Mikäli ette löydä näiden kahden asian välillä vallitsevaa tasapainoa.
Jos aivot sanelisivat kaiken tekemisen, rikostutkijoita ei tarvittaisi; teknisen puolen väki pystyisi hoitamaan kaiken. Mutta jos ihmiset kuuntelisivat pelkästään sydämensä ääntä - jos meidän tarvitsisi vain virittäytyä samalle aaltopituudelle epäillyn kanssa ja sanoa sitten"selvä , te olette syyllinen - silloin labran valopäitä ei todennäköisesti tarvittaisi olleenkaan." 
Monet pinkotyypeistä alokoivat kiiresti selailla kirjojaan. Boldt sanoi heille:
"Ette te näitä asioita kurssikirjoista löydä. Ja siinäpä onkin villakoiran ydin. 
Koko maailman kurssikirjat yhdessä eivät pysty ratkaisemaan rikosjuttua - ainoastaan rikostutkija pystyy siihen. Todisteista ja kerätyistä tiedoista ei ole mitään hyötyä, ellei ihminen analysoi, järjestele ja tulkitse niitä. Siis te. 
Eteen tulee aina vaihe jolloin kaikki informaatio on pantava sivuun, jolloin tutkijan intohimo ja vaistot ottavat komennon. Sitä ei voi opettaa, mutta se voidaan oppia. Sydän ja pää - toinen on arvoton ilman toista."

Tuolla  metodilla alkaa Boldtin ja Matthewsin yhteinen tutkintataival, joskin heillä pientä vispilänkauppaa lie ollut aiemminkin. Pearson luo avainparin ympärille kiintoisasti rakennetun  henkilöjoukon omine erityispiirteineen ja kuljettaa rauhallisesti, mutta päämäärätietoisesti juonta kohti loppuratkaisuaan.
Hänen kerrontansa on ilmeikästä, selkeää ja omanoloistaan. Tämän dekkarin parissa oli ilo taivaltaa niin elintarvikehyllyjen välissä kuin:

Daphnen leuasta lankeava varjo peitti hänen kaulassaan olevan arven. 
Hän ei vastannut heti. "Kyseessä on mahdollinen musta aukko", hän sanoi vihdoin tarkoittaen rikosjuttua, jota on vaikeaa tai peräti mahdoton ratkaista ja jossa on poliittisia ulottuvuuksia....

Ridley Pearson puolestaan  EI ole mitään roskaa, vaan laadukas ja  ilahduttava löytö mustine aukkoineen ja hänen seurassaan vietti mieluusti mainioita lukukotvasia, toiveikkaasti odotellen, josko saisimme kirjastojen ukset ammolleen edes palautuksia ja varausten noutoa varten:)

Sydän & pää: