maanantai 28. kesäkuuta 2021

Joonas Konstig: "Viimeinen kaatunut" - ex Libris...

Viimeinen kaatunut", Joonas Konstig, WSOY, 2021, 271 s.
Päällys: Mika Tuominen.

Joonas Konstig (s. 1977) on espoolainen kirjailija ja kouluttaja.
Hän voitti Kalle Päätalo -palkinnon romaanillaan Kaikki on sanottu (2011). Konstig on tullut tunnetuksi myös ruoka-aiheisista kirjoituksistaan ja mm. 
Vuosi herrasmiehenä -autofiktioromaanistaan (2017). 
Trillereissään Vaaran vuodet ja Viimeinen kaatunut Konstig tutkii Suomen poliittisesti räjähdysherkkiä hetkiä rauhansopimusten tultua voimaan vuonna 1945" (Lievelehti).
 
                                                       ©Veikko Somerpuro
 
 
"Syksyllä 1945 asekätkentäoperaatio on paljastumassa Neuvostoliitolle,
joka pitää Suomessa ylintä valtaa. Armeijan johto on vangittu ja vankila uhkaa myös entistä kaukopartiomiestä Aarne Saloa, joka on paennut Tukholmaan englantilaisen vaimonsa Helenin kanssa.
Aarne saa kuulla petturista operaation sisällä. Salaperäinen erotettu majuri aikoo kavaltaa venäläisille "lakanan", Päämajan huippusalaisen dokumentin,
joka voi ainoana paljastaa asekätkennän koko laajuudessaan. 
Aarne lähtee lasta odottavan Helenin kanssa matkaan läpi kommunistien valvoman Suomen. Viimeisestä tiedusteluretkestä tulee kohtalokas isku pimeyden sydämeen." (Takakansi)
 


 
Konstigin ratevassa seurassa on tullut vietettyä monta mielenkiintoista ja antoisaa hetkeä: päräytettyä Perkele  (2015),  pähkittyä kimuranttia arvoitusta 
Pyhä Ruoka - Mitä oikein saa syödä?  ( 2016),   ja hienosteltua
Vuosi herrasmiehenä  (2017) kaikki loppuaatoksella: jään mielenkiinnolla odottelemaan, mihin monimuotoisuuden hallitseva ja läsnäoleva  Konstig seuraavaksi kyntensä iskee. Vastaus tulee tässä asekätkentäoperaatiossa kuten edeltäjässä Vaaran vuodet  eli juonivetoisessa, historiallisessa trillerissä. 
 
En ole sotahistoriaentusiasti, vaikka siitä tuli aikanaan luettua paljonkin, ja nykyisin aihepiiri kuuluukin lähinnä Kanssakulkijan tontille, joten pienin varauksin lähdin tutustumaantähän  Konstigin uuteen aluevaltaukseen, mutta: 
kappas kummaa, kuinkas sitten kävikään?

Lakana: -  Kairisen lakanassa on kaikki tieto hajasijoitusoperaatiosta.
Kuinka monta kivääriä, kuinka monta konepistoolia kussakin kunnassa kenenkin alaisuudessa on, kuinka monta kasapanosta ja säilyketölkkiä ja suksiparia ikinä on minnekin kätketty. Jos kommarit haluavat todistaa, että armeija on suunnitellut salassa maanlaajuisen sissisotaorganisaation, he eivät tarvitse siihen mitään muuta näyttöä kuin Kairisen lakanan.

Aarne: - Juhannuksen aikoihin, kun Aarne oli maannut kuumassa asunnossa pystymättä nukahtamaan, hän oli alkanut miettiä. Hän muisteli kevättä, kuinka he olivat asuneet ensin kertaa yhdessä sotavuosien jälkeen, Helsingissä. Ja mitä enemmän hän mietti kevättä, sitä enemmän häntä painoi yksi yksityiskohta. 
Toukokuussa Aarne oli sanonut, että heidän pitäisi muuttaa pois Suomesta. 
Hän oli valmistellut pikaisen perustelupuheen: hänellä oli suhteita, joilla voisi saada työtä Tukholmassa. Ruotsi on puolueeton, rikas maa, ja heillä olisi siellä parempi olla kuin Helsingissä. Ja Helen oli sanonut: Se kuulostaa hyvältä.
Kuin Helenkin olisi halunnut karistaa kannoiltaan jotakin. Ihmisiä. Syyllisyyttä.
 
Tässä tarinassa eivät ole veljekset Aarne ja Hugo Salo kuin ilvekset ja Konstig kuvaakin mainiosti kahden täysin vastakkaisen maailmankatsomuksen omaavien vellosten teiden risteämistä murhan yhteydessä. Onko veri sittenkin vettä sakeampaa vai ei? Entä, mikä on salaperäisen agentti Greystokesin osuus keitoksessa?

Helene: -  "Hienoa että sinulla on tehtäväsi, mutta sinä käytät sitä pakokeinona!
Se on vain pelkuruuden muoto! Se on pelkuruutta, jos hylkäät minut ja lapsen ja valitset sotapoikasi ja isänmaasi ja kunniasi. On paljon helpompaa valita jokin ylevä tavoite ja unohtaa lähimmät ihmisensä ja tämä elämä heidän kanssaan! 
Se ei ole kunniakasta, se on pelkuruutta. Sinä olet tunteiden pelkuri!"
 
Onkin mielenkiintoista nyt, kun on kulunut tarpeeksi aikaa ja rintamalla olleiden ikäpolvi on hupenemassa keskuudestamme, raotetaan historian esirippua ja  näitäkin asioita - kuten 1990-luvun lama-aikoja nostetaan esiin nykypolville. 
Arttu Tuominen puolestaan vast'ikään käsitteli teoksessaan Vaiettu suomalaisten SS-vapaaehtoisten rankkaa ja yllätyksellisenkin veristä sotaretkeä pitkin Krimiä.

Helene: - Dear diary! Elämäni on satua. Satu:
Nainen makasi pienessä mökissä keskellä synkkää itäistä metsää. Hän odottaa lasta puolisolleen, joka on omituinen villi, puoliksi ihminen, puoliksi metsänpeikko. Villimies on kaapannut naisen tänne eksoottisesta maastaan kaukana, kaukana. Hän oli niin normaali ihmisen vaatteissa kaupungissa, mutta nyt hän juoksee metsissä karvainen pedon rinta paljaana innoissaan päästyään takaisin voimiensa lähteille. Hän ei pelkää enää niitä, jotka haluavat kahlita hänet ja hänen eksoottisen naisensa kaukaa vieraalta maalta. Hän on tullut voittamaan suden. Hän ei pelkää sutta, mutta nainen pelkää... 

Tuttavapiiriin kuului aikanaan sekä pari SS-vapaaehtoista että kaukopartionjohtaja. Joskus, kun tämä kolmikko muine kapiaisystävineen kokoontui iltaa istumassa, juttu lensi vauhdikkaasti iltakahvin ja konjakin siivittämänä, mutta harmi kyllä, hiljeni hetkessä jonkun ulkopuolisen, joksi minutkin tässä yhteydessä luokiteltiin, astuessa huoneeseen ja meni toteamukseksi: "Oli ne aikoja, ne!"

Joonas Konstig on todella laaja-alainen kirjailija, joka onnistuu teos teokselta ja aihepiiri aihepiiriltä yllättämään lukijansa positiivisesti. 
Hänen tapahtumainkuvauksensa on tässä uutukaisessa, historiallisessa romaanissa/dekkarissa luontevasti etenevää ja henkilökuvaus syväluotavaa, herkullista ja ihmismieltä ymmärtäväistä.  
 
Konstig on eittämättä useampien lajityyppien suvereeni valtias ja taitaja,
joten toivottavasti meidän lukijoiden ja hänen tuotantonsa ihailijoiden iloksi ja äimisteltäväksi  jatkoa seuraa, - me odotamme suurella mielenkiinnolla ja
 
 lukulasit valmiiksi nenän päällä:

torstai 24. kesäkuuta 2021

Suloista suvea & keskikesän juhlaa...

 

Jos ei nyt sitten vallan villiinnytä, heittäydytä juhannustaikojen vietäväksi ja hilppaistakkaan ilkosillaan  kirmailemaan niittysille niitä kuuluisia seitsentä erilaista kukkaa tyynyn alle poimimaan, niin pyristelläänpä kuitenkin irti kuluneen ajan ja arjen riesoista ja Eino Leinon sanoin avataan  syömen selälleen ja annetaan päivän paistaa sen sopukoihin asti. 

 



Luonto leppyi lempeäksi
kovan kiireen kolhimille,
työpaineen pakottamille.
Suvi salli suloisintaan,
kesä kantoi kauneintaan,
nurmi tuoksui,
linnut lauloi,
tuuli leyhyi leppeästi.
Järvi hohti hopeoina,
kultatähtinä kimalsi,
timantteina tuikahteli.
Kaikki kiireet katosivat
saunan sylissä somassa,
paineet pois jo putosivat,
järven lempeen lainehille.

Tuntematon

 

Oma juhannusviikko avautui kauan odotetulla ja -kaivatulla visiitillä Kuopuksen luona malliin hellurei & hellät tunteet:) Ilmassa oli sitten edellisen, vuodentakaisen tapaamisen, sakeanaan riemua, kikatusta,  lämpöä ja halauksia ynnä kosteita, huomionhakuisia koirankuonoja, herkkuja mm. nti Elohopean maukas raparperipiirakka. Kun oli jotain mitä odottaa kantoi kevään yli:)

Itse juhannusaaton viettoon kuuluu tervetullutta ja mieluisaa, leppoisaa yhdessäoloa Esikoisen hellässä huomassa rennosti turisten, sopivasti maailmaa parantaen yhdessäolon, herkuttelun, naurun ja läheisyyden lämmön vallitessa sekä uutta terassia ja muita remppatoimenpiteitä tarkastaessa,
-lue: ihaillessa.
Ettei aina jäisi silkaksi ajatukseksi: lämmin kiitos molemmille pojilleni pesueineen siitä, että olette läsnä elämässämme!! 

Minkämoisin tradition ja miettein sujuu Sinun juhannuksesi?

 




Mielenhyrinää: Ballaadi elokuvasta Klaani

 

Aamuyössä aistein avoimin
Elämääni silmiin katselin
Vanhan eilisen, uuden tulevaisuuden
Sen kaiken näin ja paljon oivalsin...
.......
Aamuyössä aistein auennein
Eilispäivät kaikki talteen vein
Ne kätkin sydämeen ja jos niillä jotain teen
Ne kertoo, niin ne kertoo rakkautein...

 

Aurinkoista ja iloista sekä omanoloista yötöntä yötä, juhannusaikaa & -taikaa!

Aistein avoimin:

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Niko Rantsi: "Kuka viereesi jää" - ex Libris...

"Kuka viereesi jää", Niko Rantsi,  Tammi, 2021, 319 s.

"Niko Rantsi  työskentelee rikosylikonstaapelina keskusrikospoliisissa. 
Hän on toiminut Turun terrori-iskun päätutkijana ja tsunamiuhrien tunnistajana. Vapaa-ajallaan Rantsi harrastaa kilpauintia. Hänen esikoisromaaninsa 
Sinun puolestasi vuodatettu hurmasi lukijat ja kriitikot tarkalla poliisityön kuvauksellaan ja syvällisellä ihmismielen ymmärryksellään." (Kustantaja)
 
                                                          ©Otto Virtanen

 

 "Metsästä löytynyt ruumis, liikemiehen vaimon sieppaus ja kauan sitten kadonnut mies. Keskusrikospoliisin ja Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen tiimillä on hoidettavanaan rikossuma, joka vaatii jokaisen jäsenen täyden työpanoksen. Monen tapauksen taustalla häilyy sama rikollisliiga ja eräs Pertti Mäki, jota on yritetty saada kiinni useasti, tuloksetta. Lopulta poliisin on kysyttävä, kuinka suuria uhrauksia he ovat työnsä eteen valmiita tekemään." (Takakansi)

 
Niko Rantsin opastuksella tuli edelliskerran tutustuttua poliisityön haastavaan  arkeen ja siitä selviytymisen vaatimaan sinnikkyyteen ja peräänantamattomuuteen esikoisteoksen 
Sinun puolestasi vuodatettu myötä: Suora- ja selkeäsanaista, asiallista ja hyvälukuista, ihmisen äänellä tuotettua tekstiä, joka avaa ikkunaa poliisityön arkeen, sitkeään puurtamiseen tutkinnassa ja vaihtelevien äkkitilanteiden hallintaan ja kohtaamiseen kentällä. Joten mielenkiinnolla lähdin ottamaan selvää siitä, kuka viereeni nyt jäisi. 
 
Prologi on raflaava,  kohtuullisen hyytävä ja hätkähdyttävä, hyvä niin, eikä siihen näin varoituksen sanana kannata kompastua;)
 
Operaation jälkimainkeja ja -puintia:  - Aivomyrskyssä on luotisateen jälkeinen maininki. Ruudinkäry ei haise, mutta poliisiradion kautta välittynyt rytinä ja pauke on edelleen kaikkien korvissa. Suurin jännitys on ohi. Se laukesi, kun rikollisten ilmoitettiin olevan raudoissa
-  Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta jokaisen operaatioon osallistuneen ajatuksissa vallitsee sama tunne, helpotus ja tietynlainen väsymys.
-  Karhumiehen aseenkäyttö moottoritiellä etenee mahdollisena poliisirikosasiana syyttäjän arvioitavaksi. Kaiken järjen mukaan tällä kertaa asian ratkaiseminen ei pitäisi olla vaikeaa. Virolainen roisto kaivoi esille järeää ladattua käsiasetta.
 
- Ajat ovat muuttuneet. Katrin eläkeikää lähestyvien kollegoiden tarinat ovat villiä kuunneltavaa. 1990-luvulla tyhjennettiin virkarevolverin rumpu takaa-ajettavan auton renkaisiin ilman kovinkaan kummoista tutkintaa. Nykyään selvältäkin vaikuttava aseenkäyttö hätävarjelutilanteessa saattaa maata syyttäjän pöydällä kuukausia. Ampuja roikkuu tämän ajan löysässä hirressä odottaessaan, aloitetaanko esitutkinta vai ei. Eikä ihmistä kohti ampuminen ole poliisillekaan normikeikka, vaan äärimmäinen tilanne, jota on edeltänyt välitön hengenvaara. Traumatisoiva kokemus...
 
Teoksen punaisena lankana on rikostutkinta asteittaisine, määrätietoisine,
mutta välillä takkuilevina ja pysähtyneinä suvantovaiheineen.
Sen ympärille Rantsi onnistuu luontevasti punomaan molempien "osapuolten" henkilömiehityksen inhimillisine piirteineen ja muodostamaan kokonaisuudesta lukijaa mukaanaan kuljettavan ja kiinnostavan dekkarin, jossa ei myöskään poliisien  siviilielämää kaikkine yhteensovittamisien vaikeuksien ja kompromissien tekojen tarpeineen unohdeta. Perhe-elämässä surullisen kuuluisa motto lieneekin: "Tulen tänään(kin) vähän myöhemmin, jahka...":
 
Siviilielämästä: ja yhteensovittamisesta:   -   Katri päättää soittaa Tomille.
- Moi oli pakko soittaa uudelleen, Katri sanoo. - No, unohtuiko jotain?
Tommi kysyy ja pyytää tytärtään odottamaan hetken. - Toivottavasti pääset ajoissa kotiin tänään, sun on pakko levätä välillä.
 - Juu, illan päätteeksi, Katri vastaa. - Ajelen vielä Pasilan poliisitalolle. 
Kyllä Oona vielä hetken pärjää kotona. Katrista tuntuu siltä, että hän valehtelee työparilleen. Oona laittoi hänelle juuri viestiä Katri tuntee olevansa huono äiti, joka vain juoksee rikosten perässä, vaikka koeruuhkasta kiukkuinen tytär odottaa jotain muuta syötävää kuin eineksiä.
 
Rantsin kaksi teosta, joissa kauniisti todentuu se fakta, että poliisi  - jos kuka -
on ihminen, luovat  ikään kuin kehyksen eräälle kauniissa kesäillassa käydylle, ihmiseloa kaikkinensa käsitelleelle  keskustelulleni eläköityneen poliisimiehen kanssa, jolloin hän rauhallisesti, monimerkityksellinen ilme, jota en tule koskaan unohtamaan,  kasvoillaan yksiselitteisesti lausahti: "Olen tässä elämässä nähnyt ihan kaiken!" (R.I.P.) 
En epäillyt hetkeäkään, etteikö näin olisi tapahtunut.
 
PS.  Teoksen moninaisen persoonainpiirron sympatiapisteet  kerää ehdottomasti elämässään sivupoluille ajautunut nuori Maija:)

  
Meistä jokainen
on polku jonnekin
mutta viisaus on siinä
että ymmärtää
ketä seuraa pitkään
milloin kääntyy pois.
Toni Virtanen

Niinpä:

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Hannu Mäkelä: "Pilven reuna" - ex Libris...

 "Pilven reuna", Hannu Mäkelä, Aviador Kustannus, 2021, 300 s.

"Hannu Mäkelä (s. 1943) aloitti kirjailijanuransa vuonna 1965, ja on siitä lähtien julkaissut yli 140 kirjaa. Hänen tuotantoonsa kuuluu romaaneja, muistelmia, runokokoelmia, lastenkirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja novelleja.
Mäkelä on voittanut teoksillaan lukuisia kirjallisuuspalkintoja, muun muassa Valtion kirjallisuuspalkinnon viidesti sekä vuoden 1995 Finlandia-palkinnon romaanillaan Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema."  (Lievelehti)
 

                                                    ©Auli Närevuori-Mäkelä

 
"Romaanin minäkertoja, toimittaja Ilmari Nyberg asuu maalla yksinäisessä talossaan ja käy läpi mennyttä elämäänsä. Hänellä on ollut perhe, mutta yhteydet sen jäseniin ovat katkenneet. Vaikka elämä on ollut aktiivista, päällimmäiseksi on jäänyt tunne kaiken turhuudesta.
Aikaa tappaakseen hän käy usein lähimmän kaupungin merenrantakahvilassa. Eräällä käynnillä Ilmari kiinnittää huomionsa naiseen, joka  äkkiä ottaa yhteyttä ja muuttaa hänen elämänsä. Ilmari kohtaa rakastumisen ihmeen ja tuntee samanlaista epävarmuutta kuin joskus nuorena: kykeneekö hän enää rakastamaan?
Pienikin viesti Elinalta pelastaa päivän, mutta päivänä, jolloin tästä ei kuulu mitään, Ilmarin uudelleen löytämä taivas täyttyy pilvistä. Mutta kun rakkaus arkipäiväistyy ja varsinkin kun se vaikeutuu, tulee eteen uusi käänne:
pilven reunalta voi helposti pudota." (Takakansi)
 


Hannu Mäkelän laajan ja rikkaan tuotannon parissa on sitten 1960-luvun tullut kuljettua mittava siivu. Viimeksi on laadittu  Suunnitelma loppuelämän varalle (2019) ja oltu haikealla saattelumielellä seuraavana vuonna teoksen 
Rakkaudella Alma parissa:  Mäkelä on teoksessaan taiten ja kauniilla kädellä ylöspannut Alman ääneen lausumattoman, perustellun ajatuksenkulun. Teoksessa ei ole mitään teennäistä vaan Mäkelä tuntuu asettuneen suoraan sisälle Alman sieluun... 
 
Siispä uteliaana ikiomia iforismejaan laativan Ilmarin, Illimarin matkaan metsän siimeksiin hiljaisuuden keskelle taloon, jonka pöydät ja tilat täyttävät tavarat, muistiinpanot ja notkuvat kirjapinot.

Iforismeja:
-  Elämä ei ole leikki, peli eikä mikään näytelmä, vaan kiemurainen metsäpolku ilman kompassia.
-  Silmät ovat siltoja, sanat vahvistavat ne.
-  Kirje on ikkuna ihmisen sieluun.
-  Elämän kiikkulauta keinuu kyselemättä.

Teoksen alun yksinäisyyden ja päivänkulun  kuvaaminen vähine, ajoitettuine toimintoineen sekä aatospolkuineen ja mietteineen viehättivät suuresti inhimillisyydessään ja rauhallisuudessaan kuin olisi katsonut herkkää ja kaunista hidastettu filmiä. 
 
Ilmari: pohtii autolla-ajamisen vs metsänomistamisen ynnä klapienteon  ympäristövaikutuksia:
- Silti koin olevani hyvä ihminen, jos koskaan ihminen voi olla todella hyvä tässä maailmassa. Uusia muodikkaita ajatuksia liikkui ilmassa ja siksi minäkin olin hankkinut aurinkopanelit. Ne ottivat avaruudesta ilmaista energiaa, joka tosin ei ollut ilmaista, koska panelien hinnan kuolettamiseen kuluisi koko niiden mahdollinen elinaika. 
Paneli-sanan olin päättänyt kirjoittaa aina yhdellä e-kirjaimella, vaikka tavanomainen käytäntö suosi kahta. Mutta en nähnyt siinä mitään logiikkaa. Eihän kamelikaan ole kameeli tai kaneli kaneeli. Samaan sakkiin jouti paneelikin: romukoppaan.
 
Mutta sitten tutussa rantakahvilassa, kun Ilmari oli saanut eteensä "Kaputshinon" ja "Kruasantin" - ei siis sivistymättömästi "kapua ja kroissua", alkaa tapahtua ja Elinan selkä tekee tehtävänsä:

- Naiset jotka olivat seisoneet minun lähelläni tiskin luona, istuivat nyt piskuisen ikkunapöydän ääressä. Nuoremman näköinen oli kasvot minuun päin, pienempi vaalea, sama jota olin katsonut kuin tunteakseni, istui niin että näin vain naisen selän. Myös selässä oli jotain tuttua. Mitä, sitä en kuitenkaan osannut määritellä...  -  Selkä puhui, veti katsetta puoleensa. Kasvoissakin oli ollut häivähdys jostain, mutta varsinkin selkä oli kuin magneetti. Miksi?
 
-  Rakkaus oli mitä oli, illuusio kai. Pysyvää rakkautta oli kaiketi vähän tässä maailmassa. Toki kyseessä oli tunne, joka vaihtui, syttyi ja sammui. Mutta joskus se ei sitten millään sammu, ei laannu, vaan liekki kasvaa ja kuumenee vain, ajattelin. Näin oli käynyt omalla kohdallani.
- Vasta sitten kun on nähnyt ja tajunnut itsensä, voi nähdä toiset. 
On ymmärrettävä mikä on, kuka on ja miksi on täällä, tässä maailmassa. 
Ei pahaa tehdäkseen, vaan hyvää. Ei itselle, vaan toisille...
 
Sanotaan, että ikääntyessä tunteet laimenevat ja tunnemyrskyt laantuvat, 
mutta myös: Tunteiden tasaaminen ja kokemusten suhteuttaminen voi iän karttuessa helpottua, mutta tunteiden kokeminen on silti yksilöllistä myös eläkeiässä. Tunnereaktioiden vaihtelu voi olla edelleen suurta.
 (Suomen Mielenterveysseura ry.)

On pelkästään positiivista, että nykyisin vanhempien ihmisten välinen rakkaus on "hyväksyttyä ja "sallittua". Itse  sanoisin  toivottavaa ja voimavara, pelkästään iloinen ja positiivinen asia, sillä yksin on paha olla yhdessä ja kokemuslisien vääjäämättä kerrytyessä yhä todempaa on, että 1 + 1 = päivä päivältä enemmän kuin kaksi;)
Henkilökohtaisesti uskoisin, että itselle riittäisivät tuossa veneessä ollessa pienempikin paatti ja kevyempi laineiden liplatus kuin  Ilmarin kokema hurrikaanina ylitsepyyhkäisevä hirmumyrsky isommassakaan laivassa...

Teos, joka jätti vähän hämilleen ja pohtimaan, pitäisikö nikotellen hyväksyä vaivihkaa herännyt pieni ja hellä säälinhiven vaiko Ilmarin puolesta olla riemuissaan suuresta kaikenkattavasta rakkaus- ja intohimomyrskystä ja myllerryksestä, vielä kerran koetusta  hurmasta ja huumasta?

Hannu Mäkelä osaa asiansa. Hän  tuottaa laadukasta,  koskettavaa ja vahvaa, ikään kuin sisältäpäin koettua tekstiä, joka todellakaan ei jätä lukijaansa kylmäksi eikä voi kuin ihailla tätä laaja-alaista mm. Herra Huun ihanaa isää, joka jaksaa aina vaan ilahduttaa laajaa lukijakuntaansa uudella tuotannollaan, kiitos siitä!

Lukiessa tätä joutsenlaulun makuista rakkaustarinaa ei aika ajoin totuuden nimissä tiennyt itkeä vai nauraa, surra voi iloita, mutta rakkau,s tuo syvä kiintymyksen tunne, on monisärmäinen asia eri muodoissaan, joten jälkimmäisten puolelle  kallistumaan

päätyi:

lauantai 12. kesäkuuta 2021

Arttu Tuominen: "Vaiettu" - ex Libris...

 

"Vaiettu", Arttu Tuominen, WSOY, 2021, 401 s.

"Arttu Tuominen (s. 1981) työskentelee ympäristöinsinöörinä ja kirjoittaa iltaisin tummasävyisiä, kovaotteisia rikosromaaneja. Tuominen luo lain molemmille puolille vahvan äänen, inhimillisen ja tunnistettavan" (Lievelehti)

 

                                                               ©Mikko Rasila

 
"Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?
97-vuotiaan ex-pankinjohtaja Albert Kangasharjun kimppuun hyökätään ja hänet yritetään hirttää. Uhri pelastuu täpärästi. Kun käy ilmi, että hän ei ole ainoa puolustuskyvytön uhri, Porin poliisi joutuu tutkimaan poikkeuksellisen julmien rikosten sarjaa.
Tutkinta mutkistuu, kun jäljet johtavat Waffen-SS:ään. Etsiväryhmä on pian tekemisissä kansainvälisen rikollisuuden kanssa, ja tapaukseen kytkeytyy yksi suomalaisen sotahistorian tabuista." (Takakansi)
 


 
Edelliset mainiot lukutuokiot Tuomisen kanssa: Verivelka, (2019)  ja  Hyvitys  (2020)   poikivat toteamuksen: Tuominen omaa hyvän psykologisen silmän, ja hänellä on kyky omaleimaisen tekstin sujuvaan tuottoon.  Kaiken kaikkiaan tiivistä ja otteessaan pitävää kerrontaa. Arttu Tuominen on nimi, jonka visusti pidän mielessä DELTALLE jatkoa odotellen!
 
Eli odotusarvon rima tämän uutukaisen suhteen oli varsin korkealla 
ja siksipä oli mennä ns. jauhot suuhun, kun lähdettiin liikkumaan kahdessa aikatasossa 1941 ja 2019 sekä lisäksi palattiin sota-aikojen melskeisiin, erityisesti suomalaisiin SS-vapaaehtoisiin, joista on tullut aikanaan tullut luettua ja kuultua riittävästi. 
Mutta mielenkiintoista: eipähän ole ennen tullut vastaan liki satavuotiaita vanhuksia Yosemitesolmuilla hirttelemään pyrkivää kriminaalia,
jonka jäljet johtavatkin yllättäen Israelin erikoisjoukkoihin...
 
Albert Kangasharju   - nuokkuu keinutuolissa. Hän ei ole vielä unessa 
muttei valveillakaan, sillä uni ja todellisuus ovat kaikki samaa. Välillä eroa on mahdotonta huomata. Aika ja paikat, muistot - kaikki vaihtavat järjestystä, kaikki on sekaisin. Yhä useammin mieli kurottaa kauas menneisyyteen, sillä edessä ei ole enää mitään, mitä odottaa. Menneisyydessä asuvat tutut hymyt, ystävät, lapsuuden kesät ja vuosia sitten kuolleet sukulaiset. 
 
Jari Paloviita:   - haukotteli ja kaivoi puhelimen taskustaan, kunnes muisti matkapuhelimen kieltävän kyltin teho-osaston ovessa. Hän painoi virrat poikki kännykästä ja selasi penkin viereistä lehtitelinettä. Hän löysi vuoden vanhan
Apu-lehden, jossa oli juttua Afrikan lomakohteista, ja katseli kuvia savanneista, eläimistä, luksushotelleista ja viidakoista. Hän oli aina halunnut matkustaa Afrikkaan, vaikka tiesi, ettei koskaan tulisi sitä tekemään. Ei ainakaan sillä tavoin kuin haluaisi. Vapaasti. Hänestä tuntui, että hänen elämästään oli tullut vankila ja hän oli turkiseläin, joka pyöri häkissään järkensä menettäneenä.
 
Linda & Oksman:  -  Tässä jutussa ei ole päätä eikä häntää. Jos joku olisi todella halunnut tappaa Kangasharjun, olisi tekijän ollut helppo kävellä sisään palvelutaloon ja surmata vanhus huoneessaan.... 
- "Hirttäminen on avain", Oksman sanoi. - "Kangasharju haluttiin nimenomaan hirttää, ja koska se meni mönkään, he päättivät hoitaa hommaan loppuun nopeasti sairaalassa." "Miksi hirttäminen?" Oksman kohotti hartioitaan. Molemmat tuijottivat näyttöruutua. Kun Oksman lopulta avasi suunsa, ei Linda enää osannut yhdistää sitä hetkeä aiemmin sanomaansa, ja siksi se kuulosti irralliselta.
"Kyllä sellaiset molemmat on" Oksman totesi kynänterää naksutellen. 
"Pää ja häntä nimittäin. Jos löytää lohikäärmeen hännän, sitä seuraamalla löytyy pääkin. Pitää vain olla tarkkana, ettei se pääse puraisemaan."
 
Hyvä kysymys kuuluu: voimmeko päästä menneisyydestä eroon pystyttämällä uudet kulissit ja elämällä niiden näyttämöllä? Entä onko tarpeen/oikeutettua nostaa arvioitaviksi ja tuomittaviksi tuolloin ainoita mahdollisia tekoja eri historiallisesta tapahtuma-ajastaan tarkasteltaviksi, arvioitaviksi ja tuomittaviksi nykyajassa ?
 
-  Hän raapaisi uuden tikun. Se paloi ja loisti valoisana, ja se kohta muurista, johon valo lankesi, muuttui läpikuultavaksi kuin huntu. H.C. Andersen
Pieni tulitikkutyttö, suom. Maila Talvio.

 
Arttu Tuominen jatkaa varmaotteista ja vahvaa linjaansa.  Vaiettu ei vaikene  vaan se on tiivis ja täyteläinen, erinomaisesti balanssissa oleva teos, jonka kaikki elementit: kerronta ja verbaliikka, juonenkiehnäys ja henkilökuvaus pintaa syvemmältä ovat ruodussa. Kirjailijan toivottavasti tuleva jatkotuotanto herättääkin suuta uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Huolella kirjoitettu laatudekkari, 
 
jonka mielihyvikseen luki:

maanantai 7. kesäkuuta 2021

Akwaeke Emezi: "Vivek Ojin kuolema/The Death of Vivek Oji" - ex Libris...

 "Vivek Ojin kuolema", Akwaeke Emezi, Kustannusosakeyhtiö Kosmos, 2021, 
236 s., suomentanut Satu Karhulahti.
 
Akwaeke Emezi (s.1987)  on nigerialaistaustainen kirjailija ja viihdetaiteilija, 
joka asuu nykyään Yhdysvalloissa. Emezi on ehtinyt menestyksekkään kirjailijauransa aikana saada lukuisia tunnustuksia, palkintoja ja ehdokkuuksia."

 

                                                                ©Scottie O.

 
"Kun Vivek Ojin äiti löytää lapsensa ruumiin kotinsa ovelta, hänen elämänsä saa uuden tarkoituksen: hänen täytyy saada tietää, miksi Vivek kuoli.
Syntymästään lähtien mysteerien merkitsemä nuori poika kasvaa etäisen isänsä, suojelevan äitinsä, ystäviensä ja Osita-serkkunsa rakastamana, mutta kärsii oudoista muistinmenetyksistä, joiden aikaan hän kadottaa otteensa itsestään ja todellisuudesta. Vivekin perheen yrittäessä ymmärtää poikaansa tämän ystävät pyrkivät pioilottamaan varjelemansa salaisuudet. Kuka Vivek oikeastaan oli?" (Takakansi)
 

 
Mikä mystinen merkitys ja yhteys on Ahunnan ja Vivekin jalkaterässä näkyvällä meritähteä muistuttavalla ruskealla läiskällä? Se ja paljon muuta kiehtovaa selviää, kun sukeltaa tämän eksoottisen teoksen sivuille ja antautuu Emezin lumovoimaiselle kerronnalle. Myönnän, että ensiyrittämällä näissä aivotkin sulattavissa, mutta ihanissa kesähelteissä alku outoine nimineen teki tenää, mutta  saatuani lukujalat afrikkalaismaaperälle ja päästyäni henkilökaartin sisäpiiriin tempauduin Vivekin matkaan vaivatta.

- Vivek:  -  En ollut se, jonka minua pidettiin. En koskaan. En osannut kertoa sitä; en osannut sanoa, mikä oli vinossa, enkä tehdä muutoksia, jotka olisivat mielestäni olleet tarpeen. Minun oli vaikea kävellä ympäriinsä päivästä toiseen, koska ymmärsin, että muut luulivat minua tietynlaiseksi, mutta he olivat väärässä, aivan hakuteillä, eivätkä nähneet todellista minääni. Heille sitä ei ollut edes olemassa. 
Onko ihminen ylipäänsä olemassa, ellei kukaan näe häntä?

Erinomainen kysymys! Mikä on vastaus??

Vivek: -  Tytöt raahasivat minut ulos luolastani. Se ei varmaankaan ollut heidän ideansa. Tiesin, että äiti oli kutsunut heidät, joten harvinaista kyllä hänen suunnitelmansa onnistui.
Oli hukkumaisillani. En vajonnut kauhistuttavan nopeasti vaan hitaasti ja vääjäämättömästi, ja silloin ymmärtää, mitä on edessä, lakkaa taistelemasta ja odottaa loppua. Olin yrittänyt keksiä jonkin pelastautumiskeinon - nukkua ulkona ja imeä elinvoimaa koirien raisun riehakkuuden ja temppelipuuta hivelevän tuulen kaltaisista asioista - mutta mikään ei oikeastaan ollut auttanut.
Siksi oloni alkanut antaa periksi. Olin päättänyt antaa periksi. Sinä iltapäivänä Somto ja Olunne pelmahtivat huoneeseeni ja saivat minut pyörtämään päätökseni...
 
Emezi tarjoaa lukijalleen  tuhdin annoksen ystävyyttä ja rakkautta, omaa identiteettiä sekä sen etsimistä, löytämistä ja kadottamista, vierauden tunnetta, pinttyneitä perimätapoja ja ajattelumalleja, vierasta kulttuuria; 
makoisan annoksen elävää elämää.
Tämä kuuluu niihin teoksiin, jotka on luettava itse, sillä kokonaisuudesta tässä välittyy vain pintaraapaisu. Sari Karhulahdelta laadukas ja eläväinen käännös. Kokonaisuus: tasapainoinen, positiivisesti massasta poikkeava, erilainen ja koskettava teos! 
 
 - Tori poltettiin Vivek Ojin kuolinpäivänä....
 
Kiinnostuneille iloiseksi tiedoksi: Emezin ensimmäisen romaanin   
Makeaa vettä  suomennos ilmestyy joulukuussa 2021. 
 
Kaunis kiitos tämän kirjallisen helmen löytämisestä kuuluu blogin
mainoskatko Elegialle, klikkaamalla selviää miksi:)
 

Emezin & Vivekin matkassa toreilla ja vilinässä viihtyi:

perjantai 4. kesäkuuta 2021

Tomas Gads: "Hymytyttö" - ex Libris...

 

"Hymytyttö", Tomas Gads, Bazar Kustannus Oy, 2021, 319 s.

"Satu Roos (s.1958, kuvassa vasemmalla) asuu Mikkelissä ja Kaisa Nummela (s.1979 Iisalmessa. He ovat taustaltaan sosiaalipsykologeja, ja kummallakin on takanaan työvuosia teollisuuden alalta. Nykyisin Nummela toimii psykologina, 
ja Roos, joka on alun perin biokemisti, työskentelee työyhteisöasiantuntijana. 
Yhdessä Nummela ja Roos ovat Tomas Gads. Hymytyttö on Gadsin kolmas teos, ja se jatkaa Ryhmä-Halme -sarjaa, jossa aiemmin ovat ilmestyneet romaanit Pirulainen ja Luopiot." (Lievelehti)

                                         ©Petra Tiihonen/Alias Studiot Oy
 

"Turkulaisen hotellin sängyllä makaa kuuluisa valokuvamalli kuolleena. 
Halmeen erikoisryhmä alkaa tutkia tapausta rikosylikonstaapeli
Ann-Mari Forsmanin johdolla, koska rikoskomisario Halme on salaperäisillä 
New Yorkin -matkoillaan.
Tutkimus junnaa todisteiden puuttuessa paikoillaan, ja tiimissä on skismaa. Vanhempi rikoskonstaapeli Niklas Lindholmilla on tietoa, joka uhkaa saattaa rikostutkija Magnus Mehtosen arveluttavaan asemaan ja sotkee entisestään tämän privaattielämää. Uusi karmea löytö paikallisen abiporukan vappujuhlien jäljiltä herättää epäilyksiä sarjamurhasta, ja paine löytää vastauksia kasvaa hermoja koettelevaksi. "(Takakansi)
 
 

 
Näin aurinkoisen kesään alkuun näkyy uusien kotimaisten tuttavuuksien sarja siis luontevasti jatkuvan. Tämän uutukaisen alle lukaisin Pirulaisen, joka viritti erikoistiimin kokoamisineen, henkilögalleroineen ja juonen juoheuksineen kiinnostuksen siihen, mitä Hymytytön hymyn takana piileekään lisäksi  erilaisten persoonallisuuksien ennakkoluuloton kokoaminen  tarkoituksena luoda tehokas tiimi ja ryhmädynamiikka yleensäkin ovat kiinnostavia aiheita.     
Teoksen osat ovat konstailemattomasti: 1., 2., 3:s, ja 4:s neljännes.   

- Halme sulki jaon ja näkyviin ilmestyivät tiimiläisten kasvot omissa ruuduissaan. Sergei istui totisena, nojaten taaksepäin keittiöntuolissa, kädet ristittyinä niskan taakse, kyynärpäät sivuille ojennettuina ja katse suunnattuna jonnekin yläviistoon. Ylärivissä Sergein vieressä Ann-Mari katsoi läheltä suoraan kameraan, silmät olivat täysin auki ikään kuin hän olisi halunnut nähdä tarkasti. 
Niklas ja Magnus olivat alarivissä vierekkäin. Niklas oli laskenut energiajuomansa kädestään ja haroi punaisia otsahiuksiaan. Magnuksen katse harhaili ylös ja alas, oikealla ja vasemmalle.

- Tiedän, että teillä on pitkä päivä takana. Halusin kaikki koolle mahdollisimman pian, koska on tapahtunyt paljon ja hommia riittää. On tärkeätä pysähtyä hetkeksi ja tsekata, että ollaan samalla kartalla ja että jokainen hoitaa tonttinsa eikä vedetä eri suuntiin. Ja tietysti ennen kaikkea, ettei jää katvealueita.
 
Itse tutkintaryhmän hiljalleen tapahtuvan kiinteytymisen ja yhteisen sävelen, toimintarutiinien löytymisen hiljalleen löytymisen ja rikostutkinnan edistymisen kuvaus sujuu Gadsilta rauhallisesti ja vaivattoman oloisesti, mutta ei kirjailijakaksikon vahvuus ole pelkästään siinä, vaan he taipuvat myös herkkään tunnelmainluontiin ja henkilöidensä ajatuskulun kuvaamiseen:
 
-  Magnus huomasi valokuvaajan olevan paikalla ja seisovan kaupungin vanhimman nykytaidegallerian perällä. Hän seisoi sanomalehteä sillan alla lukevan kodittoman naisen kuvan edessä ja korjasi kehystä silmämääräisesti suoraan. Magnus jäi seisomaan miehen viereen ja esitteli itsensä ja asiansa.
- Minustakin tunnelmassa on jotain eritystä. Kaikki nuo ihmiset vain kävelevät naisen ohi. Hänellä ei ole mitään eikä ketään. Välillä joku ehkä antaa hänelle ruokaa tai muutaman dollarin, siinä kaikki. Katso hänen  turtuneita, maailman hyljeksimiä silmiään.  - Kukaan ei rakasta.... 
 
- Magnus saattoi tuntea, kuinka alakulo leijaili galleriassa. Gretan silmissä oli monesti sama synkkyys. Rakkaudettomuus? Kuva pystyi kertomaan enemmän kuin tuhat sanaa. Ja kuva mykisti sanomallaan niin, että äänettömyys oli kaikkialla. Myös Magnuksen sydämessä.
 
Teoksen loppuratkaisut tarjoavat pientä yllätyksellisyyttä ja etenevät ripeästi, 
kun kerä kerran on lähtenyt purkautumaan, ja viime sivuilla on sekä onnellista että onnetonta lopputulemaa: 
 
- Magnus istui lattialla lasin keskellä ja katsomaan tyhjin silmin Gretan perään. Ikkunasta lankeava valonvalonsäde osui seinälle, jolle oli ripustettu kehystetty valokuva sillan alla sanomalehteä lukevasta kodittomasta naisesta...

Mukava ja leppoisa dekkarisarja, jolla on hyvät eväät  jatko-osille, 
sillä omaleimaisuus on jo hyvällä mallilla, ja ryhmässä erilaisine persoonine on kehittämisen edellytyksiä sekä kerronta kulkee mallikkaasti, joskin pientä tiiviyttä ja intensiivisyyttä eli rennon irrottelun varaakin löytyy. 
Kelpo kesälukemista hellehattu päässä laiskasti riippukeinussa lojuessa ja ajattomasta ajasta nautiskellessa:)
 
Niin tuoksuva, tumma ruusu
näki eromme hirmuisen.
Hymyn hienon se hymysi, ruusu,
jota ymmärtänyt en.
Saima Harmaja, Kaukainen maa    
 
 Hymyilemisiin:        

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Eva Frantz: "Suvisaari" - ex Libris...

"Suvisaari", Eva Frantz, Kustantamo S&S, 2021, 224 s., suomentanut
Ulla Lempinen.

Eva Frantz  (s.1980) asuu Espoossa ja työskentelee toimittajana Ylellä. 
Hän on kirjoittanut kolme rakastettua Anna Glad -dekkaria ja kaksi lastenromaania. Kahdeksas neito sai Vuoden johtolanka -dekkaripalkinnon 2019." (Lievelehti) 

                                                     ©Marica Rosengård, S&S
 

"Suvisaari, Vakuutusyhtiö Axelssonin perinteikäs kesäparatiisi, on tälläkin viikolla täynnä lomailijoita. On isoja ja vielä isompia pomoja, myyjiä, it-osaajia ja asiakaspalvelun kuningatar perheineen.
Sauna lämpiää, aurinko paistaa ja grillipihvien oheen on varattu riittävästi laatikkoviiniä. Joku löytää vanhoja dioja 70-luvulta, ja kaikki kokoontuvat kerhotalolle ihastelemaan menneiden kesien tyyliä.
Illanvietto katkeaa hurjaan rajuilmaan, ja sen pyyhittyä yli saari on peittynyt sakeaan sumuun. Kaiken lisäksi saarelaisia koettelee suurin vitsaus,
 jonka nykyihminen voi kohdata: puhelimet lakkaavat toimimasta..." (Takakansi)
 


 
Eipä tämän oivempaa tapaa karistaa talven pimeyden ja ankeuden anturat jaloista ja aloittaa kevyesti kesän lukukausi kuin itselle uusi kotimainen kirjailijatuttavuus ja matkailla Suvisaareen.
 
 -  Saaressa on myös kalamaja sekä viime vuosisadanvaihteessa rakennettu kesähuvila, joka toimii saaristolaisravintolana ja palvelee myös veneilijöitä.
Henkilöstömme paiskii ahkerasti töitä ympäri vuoden, eikä Suvisaaressa ole piriseviä puhelimia häiritsemässä. Ulkomaailma pitää saada unohtaa täysin,
olla vain ja nauttia olosta. Siksi on tärkeää, että myös työtekijöiden vaimot ja naispuoliset työkaverimme saavat rentoutua aterioimalla ravintolassa sen sijaan, että he joutuisivat seisomaan hellan ääressä, johtaja Axelsson tähdentää.
Huvila ja saari kuuluivat aiemmin Strandénin suvulle. Edelliset omistajat asuvat ulkomailla.

Kauniissa saarimiljöössä säätilojen rajusti vaihdellessa kohtaamme tyypillisiä työpaikan jännitteitä ja hierarkian hakua, mutta myös leppoisaa yhdessäoloa, lasten tutkimusmatkoja ja seikkailuja kuin myös varhaisteinien tuttua - kun ei edes netti pelitä - pitkästymistä ja asiaankuuluvaa angstia eli kirjavan joukon erilaisia ihmisiä kytkentöineen, ominaispiirteineen, taakkoine ja toiveineen, 
joille lomailu luo oivan ympäristön pullahtaa esiin.
 
Miranda:   - Kotiruokaa sen olla piti, se oli tehty selväksi neljä vuotta aiemmin, jolloin hänet oli palkattu saareen kesäemännäksi.  Ei mitään erikoista, vaan mieluiten lihapullia, kalasoppaa, makkaraa ja perunamuusia ja vastaavaa.
Vakuutusväki tietenkin söi koko talven cross-kitcheniä ja aasialaista ja eteläamerikkalaista sapuskaa, mutta Suvisaaressa ruuan piti näyttää siltä kuin sen olisi valmistanut Saariston lapsien Malin ja vuosi olisi 1973.

Mukana ovat luonnollisesti myös menneisyyden haamut ja lukiessa selviää myös se, mitä kaikkea hyvää nyrjähtäneestä nilkasta - toisin kuin mielestä - voikaan seurata:)
 
Frantzin tapa kertoa on kepeä ja leppoisa, toteava ja sujuvakulkuinen. 
Henkilö- ja luontokuvaus ovat onnistuneita, joten teos sopii mainiosti lomadekkariksi laiturinnokkaan tai lepolasseen, kevyttä, kelpoa ja rentouttavaa kesälukemista!

Hemulin kirjahyllyn Henna on lukenut teoksen alkuperäiskielellä, ja kuinka hän saarella viihtyi, selviää vahvennosta klikkaamalla;)

Se on sitten kesä: