lauantai 10. huhtikuuta 2021

Merete Mazzarella:" Syksystä syksyyn/Från höst till höst" - ex Libris...

"Syksystä syksyyn". Merete Mazzarella, Tammi, 2021, 336 s., suomentanut
Raija Rintamäki. Päällys Fredrik Bäck

"Merete Mazzarella  ( s.1945) on pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita, jonka ajan ilmiöihin pureutuvat teokset ovat herättäneet poikkeuksetta vilkkaan keskustelun. Kirjallisesta tuotannostaan hän on saanut useita palkintoja." (Lievelehti)

                                                            ©Karoliina Ek

"Merete Mazzarellan päiväkirjamainen teos ulottuu vuoden 2019 syksystä seuraavan vuoden syksyyn, ja ajanjaksoon mahtuu monia mullistuksia. Ilmastomuutoksen kiihdyttämät maastopalot katkaisevat lyhyeen vierailun australialaisten ystävien luokse, ja koronavirusrajoitukset pakottavat kirjailijan peruuttamaan 75-vuotisjuhlansa. Vanhenemisen ja luopumisen tunteet nousevat pintaan eikä oma kirjailijantyökään enää tuota entisenlaista iloa.
Onnellinen parisuhde ja lukuisat ystävyyssuhteet kuitenkin kantavat.  Filosofipuolison kanssa on hyvä miettiä maailman menoa. Ikääntymistä ja elämän haurautta koskevine mietteineen teos on syvästi ihimillinen ja koskettava." (Takakansi)

Oma kirjallinen tuttavuuteni Mazzarellan kanssa alkoi kertaheitolla kulkiessani hänen kanssa Juhlista kotiin v. 1993 ja siitä pitäen ovat tiemme aika ajoin risteilleet pitkän taipaleen mittaan hyvissä merkeissä. Siispä oli silkka ilo hypätä kulkemaan kirjailijan matkassa syksystä syksyyn ja peilaamaan omia ajatuksiani.

-  Ajan kulusta, vanhenemisesta ja katoavaisuudesta olen kirjoittanut jo kaksikymmentä vuotta, ensi kertaa teoksessa "Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta" (2000, suomennos 2001). Suomenruotsalaisen esseistin Hans Ruinin tekstiä, josta kirjan nimi on peräisin, kelpaa siteerata yhä uudestaan:  
"Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. Sitä ennen näemme edessämme rivin päiviä, jotka tuntuvat loppumattomasti työntyvän toisiinsa äärettömyyksiin ulottuvana näkymänä.
Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan.

- Eivät asiat elämässäkään ole toisin, Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa. Vielä eilen saattoi tuntua, että elämä on edessämme. Ja tänään enin osa vaikuttaa ohitetulta. Rajattomat lupaukset tulevista vuosista putoavat kuin tyhjät norkot, jotka eivät koskaan ole tehneet hedelmää.


Oma kotini on ihan hyvä ja mieluinen. Mutta se - koti - on minulle myös mielentila ja kirjoittaessani olen aina kotona ja voin hyvin. Oma parisuhde on kuluneena vuonna tihentynyt ja syventynyt sekä löytänyt useita uusia uomia.
Kuten Mazzarellakin mainitsee: hyvällä keskustelukumppanuudella on ollut ja on suuri merkitys elämän vuoristoradalla. Sivuhuomiona aika on kummallista kylläkin, tuntunut kuluvan yhä kiihtyvällä vauhdilla, eikä suinkaan seisahtuneen: vähän tapahtumia, vähan käsiteltävää aivoille?
 
Myös yhteiset muistot ovat osoittautuneet yllättävänkin runsaaksi aarrearkuksi, josta on spontaanisti kaivettu esiin herkkupaloja ja naurettu makeasti niin hauskoille sattumuksille ja jaetuille kokemuksille kuin huimille mahalaskuillekin kiitollisina elämälle, jota on täydesti ja rohkeasti eletty...
 
- Me juttelemme keskenämme, varsinkin kun kävelemme ulkona. Mistä?  
Vaikea sanoa. me keskustelemme. Vaikkapa siitä, voiko sanoa, että kirja on kyllä hyvä mutta en pidä siitä. Voi, minä sanon. Kirjallisuudentutkijana olen lukenut paljon sellaista, minkä kirjallista arvoa en kiistä  mutta mistä en silti pidä. Ei voi, sanoo L.  Olemme eri mieltä monesta asiasta, mutta se ei tee keskustelustamme vähemmän hauskaa. 
- Meille on tärkeää voida puhua mistä tahansa, niin pienistä kuin suuristakin asioista. Ratkaisevaa on tunne, ettei toinen arvostele sen takia, ettei minulla ole kyllin painavaa sanottavaa.   
 
- Onhan jonkun täytynyt tutkia, mitä kaunis ympäristö merkitsee terveydelle ja viihtymiselle? Vai onko se aihe, jota ei pysty tutkimaan? Meillä on kaikki oikein hyvin, kunhan voimme olla ajattelematta tulevaisuutta. Emme vain voi, kukaan ei voi. Muistan jälleen äitinäni, joka saattoi viimeisinä elinkuukautenaan tehdä suunnitelmia mutta huomasikin sitten äkisti:"Ai niin, ei"....

Luonto on osoittanu eheyttävän ja terapeuttisen taikavoimansa jälleen kerran kuluneen korona-aikana. Tulevaisuus elää edelleen sydämissämme kuin talviunilla köllivä karhu, mutta kuinka tuttua onkaan, kun hetkeksi rajoitteet unohtaen on hihkaissut loistoidean jollekin tapaamiselle/tapahtumalle silmät ilosta ja hymystä loistaen ja samantien alistuneesti samentuen: Ai niin, -  tilannekomiikkaa kerrakseen... 
 
Mazzarella on ikätoveri ja kuten hän toteaa: on vissi ero 70:n ja 75:n vuoden välillä. Omakohtaisesti ero, joka ei tee surulliseksi, mutta joka ja jonka jälkeinen aika koskettavat herkemmin. Teos ei suinkaan ole kohdennettu vain meille jo kokemuslisiä kartuttaneille, vaan se pitää sisällään  tarttumapintaa  ja ajankohtaisuutta tarjoavaa tekstiä ilman ikäsidonnaisuuksia: näin arvioi lukemaansa (klik) Arja/Kulttuuri kukoistaa blogissa:)
 
Tästä arviosta tuli näemmä yhtä polveileva ja hajanainen kuin on ollut kuluva reilu vuosikin, mutta Mazzarellan, ihmisen, jonka kanssa mielellään lähtisi kahville, kuten seminaarin harjoittelukoulun vahtimestari häntä kuvaa, teos on hyvä ja armollinen peili kaikelle tälle, joten kiitos hyvä Lukijani, jos jaksoit ja päädyit näille viimeriveille asti;)

Mazzarellan äidin viisain sanoin:  Kun jonakin kauniina päivänä kaikki ei enää olekaan hyvin, pitää muistaa että joskus on ollut...

Pidetäänpä tiukasti mielessä:


tiistai 6. huhtikuuta 2021

Jukka Pakkanen: "Tule syyskuu! Helsinki - Bergamo 2020" - ex Libris...

  "Tule syyskuu! Helsinki - Bergamo 2020", Jukka Pakkanen, Aviador Kustannus, 2021, 117 s.

"Jukka Pakkasen   (s.1942) uutuusteos on tekijänsä 17. romaani. Lisäksi hän on julkaissut kahdeksan novellikokoelmaa sekä omaelämänkerran, näytelmiä ja kuunnelmia." (Takakansi)

 

                                                                 ©Lehtikuva
 

"Pandemia riehuu Italiassa. Suomalainen toimittaja Johan kantaa huolta vanhasta ystävästään, johon hän ei ole ollut yhteydessä aikoihin. Gianni kertoo vastauskirjeessään heidän yhteisen ystävänsä kuolleen. Surumielisissä, elämän syviä kysymyksiä pohtivissa kirjeissään ystävykset palaavat yhteisiin muistoihin: jalkapallo-otteluihin ja hienoihin keskusteluihin Bergamon illassa kauan sitten.

Johan haaveilee tulevaisuuteen sijoittuvasta romaanista, kirjoittaakin sitä katkelmittain. Leskeksi jääneenä hän potee yksinäisyyttä, ja hänelle riittää yksinkertainen liikunta ja kirjoittaminen sekä minimimäärä ihmiskontakteja." (Takakansi)

 

 
 
Tähän teokseen tarttumiseen oli kaksi hyvää syytä: aiemmat Pakkasen parissa vietetyt kiinnostavat hetket:  Helsingin tuulia, Stadin valoja (2016) ja 
Ystäväni Martin (2020) sekä vinkeä yhteensattuma Bergamosta ja kirjeystävästä. Minulla oli sellainen, alunperin Tätini ja Äitini Suomessakin vieraillut ystävä parisenkymmentä vuotta, Italo nimeltään alkaen siitä, kun englanninkieli taipui teksteiksi lukiossa ja päättyen yli 20. vuoden jälkeen hänen kuolemaansa. Bergamon kauneutta tuli ihailtua tämän perehtyneen oppaan johdolla 1969 ajetulla Euroopan turneella...
 
-  Syntyneet aine ja aika, Aurinko ja Maa, kehittynyt elämän kirja.
Kädellinen nisäkäs kesyttänyt tulen, luonut jumalat, alkanut laulaa ja kirjoittaa, valloittanut maan ja veden. 
    Muuan virus saanut tilaisuutensa.
 
 
Kuten Pakkanen toteaa: ne muistot... Ne, joita kukaan ei ota meiltä pois, kantavat ja ovat osoittautuneet ensiarvoisen tärkeäksi, aarrearkuksi kuluneen runsaan vuoden aikana, uusia mainittavia kun ei juuri ole syntynyt tallennettaviksi...
Joten annetaan romaaninsa luomistuskissa kamppailevalle Johanille ja lukkitutkimustensa parissa ahertavalle Giannille, kirjeystäville suun- eli kynänvuoro:

-  Toisinaan suggeroin itseni valveen ja unen hauraalle rajalle, mielessäni alkaa soida syysunelmia. Niin ehkä tapahtuu aikanaan olemattomuuden lähestyessä.
Ajauduinpa pitkälle omissa asioissani. Tällaisen aikana mieli herkistyy muistamaan, antautumaan jollekin mikä on ollut kätkettynä.
Oletko huomannut saman itsessäsi? Ikään kuin puhdistut sellaisesta mistä on tullut elämisen rutiinia, samanlaisina toisiaan seuraavia hetkiä joissa ikään kuin olet vain osallisena. Nyt elät niitä kuin lapsi elää, uusina ja puhtaina.
 
-   Oletko tullut ajatelleeksi ajan suhteellisuutta, sitä miten menneisyytensä mieltää. Ajattelen omia ikävuosiani kymmenestä kahteenkymmeneen. 
Murrosikä. Ensimmäinen tyttösuhde. Ylioppilaaksi tulo. Sotaväki. 
Opiskelun aloittaminen. Täyteläisempää kuin puoli vuosisataa sen jälkeen. Muistan hetkiä kun olin kymmenvuotias. En muista mitä tein toissapäivänä.
Oma menneisyys on arvokkainta mitä ihmisellä on, se on vain hänen. 
Vain hän voi kulkea siellä, ja viimeisellä hetkellä saada sen takaisin.
 
-  Nyt vaikeina aikoina muistin kuori ratkeilee ja päästää lävitseen nuoruuden ja lapsuuden hetkiä, mieli terapoi itseään.

-   Luin äsken lehdestä, että pandemian toinen aalto saattaa jäädä tulematta. Miten hyvänsä, kesän myötä Suomi avautuu.
Kevään aikana kävimme itsessämme, kohtasimme jonkun jonka olimme unohtaneet. Odotamme, että hän saisi vielä uuden mahdollisuuden.
Ajan mittaan kaipaamme kevään kuukausia. mennyttä ei saa takaisin. 
Muistot jäävät, kannattelevat vaikean yli. 
 
 
Musiikki on kulkenut myötä elämänkulussa oikeastaan aina. Sitä valitessa ja kuunnellessa unohtuvat useasti nykyhetki- ja todellisuus sen viedessä sävelten taikavoiman siivin omaan maailmaansa ja kulloiseenkin elonvaiheeseen iloineen, riemuineen, suruineen ja menetyksineen, kuitenkin aina lämmittäen ja eheyttäen.

-  Musiikki herättää eloon kadonneita hetkiä, vie maailmaan joka on totta koska muistan sen. 

 
Pakkasen pintaa syvemmälle ulottuva tyyli pureutuu sisimpään kaikessa eleettömyydessään uskottavalla ja rauhoittavalla kerronnallaan. 
Myönteinen, elämän virrassa uiva, harkittu teksti  tavoitti vaivatta lukijansa ja puhutteli. Myönteisestä lukukokemuksesta kuin myös teoksen esiinhoukuttelemista lämpimistä muistoista  kirjailijalle lämmin kiitokseni!
 
-  On sammuva Aurinko ja häviävä Maa, loppuva aika ja koittava olemattomuus. Oli elämän kirja, olivat ihmisen unet..... 
 
Oletettavasti näin, vaan juuri  tällä hetkellä minulle riittää vallan hyvin:

-  pitää mieli tyynenä, hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Uteliaisuudesta elämää ja maailmaa kohtaan en luovu. Siinä opastavat lapset...
 
Jämpti on näin:

torstai 1. huhtikuuta 2021

Pääsiäisaikaa ja kevään lumoa...


väreilee ilmassa...

 


Kevät lumen sulattaa,
auringossa sulaa maa.
Talven valta raukeaa,
lehtisilmut aukeaa.





Linnut saapuu Pohjoiseen,
maahan vielä hiljaiseen.

– Juha Parkkinen

 


Suloisia suklaateja, makeita mämmejä, parasta pashaa, herttaisia herkkuja ja myötäistä mieltä, sillä nyt vietetään pyhäaikaa, ja siinä jos missä on tenhoa ja taikaa.

                       


Parahultaista pääsiäistä:


tiistai 30. maaliskuuta 2021

Pascal Engman: "Rottakuningas/Råttkungen" - ex Libris...

"Rottakuningas", Pascal Engman, WSOY, 2021, 470 s., suomentanut 
Pekka Marjamäki.
 
"Chileläis-ruotsalainen Pascal Engman  (s.1986) tunnetaan voimakkaan yhteiskunnallisista jännitysromaaneistaan. Hän debytoi toiminnantäyteisellä teoksella Patriootit (suom.2019). Seuraava, osin Chileen sijoittuva trilleri  
Polttava maa (suom. 2020) käynnisti poliisi Vanessa Frankista kertovan sarjan, jota Rottakuningas  jatkaa. Entinen Expressen-lehden toimittaja Engman kirjoittaa vetävää, napakan kyynistä tekstiä, joka pitää tiukasti otteessaan." (Lievelehti)


                                                            ©Alexander Donka

"Nuori Emelie Rydén oli päättänyt erota vankilassa istuvasta ulkomaalaistaustaisesta miehestään. Miehen vankilaloman jälkeen Emelie löytyy kotoaan julmasti puukotettuna. Poliisi Vanessa Frankilla on kuitenkin aavistus, ettei ilmeinen ratkaisu osu oikeaan. Avukseen tutkinnassa hän saa entisen eliittisotilaan Nicolas Paredesin, johon hän oppi luottamaan Chileen liittyvää rikostapausta selvitellessään.
Feministisessä Ruotsissa leviää verkon kätköissä naisviha. Tähän yhteisöön kuuluvat miehet kokevan naisten hyljeksivän heitä ja käyttävät itsestään nimeä incel, joka viittaa vastentahtoiseen selibaattiin. Kun katkeruus muuttuu toiminnaksi, on monen henki vaarassa. (Takakansi)
 


 
Engmanin vikkelässä kyydissä on tullut irroteltua kerran vuoteen:
Patriootit , 2019 ja Polttava maa, 2020, joten mieluusti kiinnitin turvavyöt ja hyppäsin tutustumaan uutuuteen valmistautuneena vinhaan kyytiin ja tapahtumarikkaaseen menoon:)
 
- Tukholma oli täynnä ampuma-aseita ja nuoria miehiä, jotka olivat valmiita käyttämään niitä päästäkseen osalliseksi kokaiinimarkkinoista tai kostaakseen vääryyksinä pitämiään tapahtumia. Kalasnikov-tyyppisiä automaattiaseita myytiin Tukholman kaduilla 25 000 kruunun kappalehintaan. Pistoolin sai kymmenellätuhannella.

Engman pureutuu Rottakuninkaassaan naisvihaan Tomin, - joka oli kuin  yhteiskunnan ruumiista ikuisiksi ajoiksi amputoitu raaja. Pelkkä umpisuoli, 
täysin tarpeeton turhake - persoona edellä. Katkera Tom, joka on lukuisista yrityksistään huolimatta jäänyt kokonaan vaille ihanaisten hellää huomiota ja sylikokemuksia. 
 
- Pikkuhiljaa Tom oli lannistunut. Hän oli nähnyt latteuksien läpi. Naisia oli joka puolella hänen ympärillään. Työpaikoilla, kaupoissa, jalkakäytävillä, kuntosaleilla. Niin lähellä. Ajan mittaan hän oli oppinut, että joka kerta kun hän yritti lähestyä naisia, hän joutui nöyryytetyksi. Naiset irvistivät inhosta. Uhkasivat tehdä rikosilmoituksen, jos hän ei jättänyt heitä rauhaan. Hän ei onnistuisi koskaan hurmaamaan ketään. Yksikään nainen ei suostuisi koskettamaan häntä vapaaehtoisesti.
 
Oma sanavarastokin kasvoi lukiessa uuden alueen sanaryppäällä, kuten incel, stacey, becky, femoidi, pussy power  jne. Kuinka paljon näistä kuin oppimisen iloksi, sen näyttää tulevaisuus;)
 
- Ihmisen merkitys valkenee vasta sitten, kun heitä ei enää ole. 
Pyrimme ymmärtämään toisia kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun teemme yhteenvedon heidän elämästään - kun annamme joko langettavan tai vapauttavan tuomion.
 
Sitten edellisten Engman on laventanut henkilöidensä persoonainpiirtoa, hyvä!
Seikka, joka luo kontaktipintaa ja tuttuuden tuntua, lisää kiinnostavuutta sekä tasapainottaa reipasta kerrontaa ja vikkelää juonenpunontaa.  
Positiivinen yllätys: kirjailijassamme  piilee myös herkkä puoli: hienoviritteisesti ja kauniin eleettömästi tulevat kuvatuiksi niin elämässä laitapuolelle ajautuneiden sympaattisen Börjen ja Evan keskinäinen huolenpito ja lojaalisuus sekä Nicolaksen ystävyyssuhde nuoren parveketuttavuuden, Celinen kanssa kuin myös:
 
- Vanessa & Nicolas:   ensimmäisestä hetkestä lähtien heidän välillään oli ollut jotain sanomatonta ja latautunutta. Toki Vanessa veti häntä puoleensa.
Ei pelkästään fyysisesti  - olihan Vanessa ilmeiselläkin tavalla kaunis. 
Mutta ennen kaikkea Nicolaksen oli vaikea ajatella Vanessa Frankia ihmisenä ilman että tunsi... niin, mitä hän oikeastaan tunsi? Jotakin mikä kalvoi hänen sisintään eikä jättänyt häntä rauhaan.
 
Lopputulema: Rottakuninkaasta tulee nurkattu rotta.  Lyhyet, flashinomaiset luvut ja selkeä repotaasityyli toimivat hyvin aiheuttamatta kirjailijan kirjoitustapaan sopeutuneelle lukijalle  päänsärkyä tai suurempia sirpalemaisuuden tunteita. Tämän kirjailijan kyydissä ei pitkästymisestä pelkoa, joten vauhdikasta ja tapahtumarikasta matkaa!

- Ihminen haluaa saada omakseen rakkautta, sen puutteessa ihailua, sen puutteessa pelkoa, sen puutteessa tuhoa ja halveksuntaa. Hän haluaa herättää toisissa ihmisissä jonkinlaista tunnetta. 
Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä.
Hjalmar Söderberg: Tohtori Glas (suom. Kyllikki Villa)
 
Niinpä:

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Virus, variantit & virpominen...

eivät koskaan kerralla olleet näin samanaikaisesti intensiivisiä ja aktuelleja, törmayskurssilla, joten kalistakoot keskenään sapeleitaan, sillä koko sydämeni kyllyydestä latelen tarmokkaasti ensin mainituille perinteiset (klik)  maagiset madonluvut: 
 

Virpoin varpoin, 
tuoreeksi terveeks,
tulevaks vuueks!
 
 
Kun pitkittyy niin mutkistuu, sanotaan...  Vain välttämättömiä asioita, hoetaan... 
Vain niitähän tässä on hoideltu reilun vuoden ajan. 
Tapaamis-, halaamis- tapahtuma- ja hoitovelkaa on kertynyt siinä määrin, 
että tämä puulaaki horjuu uhkaavasti bankrottin partaalla. Peilistä katsoo aika ajoin vastaan surusilmäinen nainen, äiti,  mummo/mummi  ja anoppi...
 
Mitä itse kevääseen tulee Saima Harmajaan sen sijaan voimme aina luottaa:
 
 
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.
Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
 
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
– käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll’ on kevään ikävä.

 
Siispä natinat narikkaan,  ryhti suoraksi ja kellot kesäaikaan!
Pysytään terveinä, nautitaan kevään ensimerkeistä ja lisääntyvästä valosta, sinnitellään ihan piruuksissaan ja soudetaan tämä yhteinen keikkuva vene vaikka känsäisin käsin turvallisesti kotirantaamme.  
 
 
 Muistoksi menneestä, toiveeksi tulevasta:


 
Hanskat tiukasti käsissä, vaan ei kuunaan tiskissä, parahultaista palmusunnuntaita!
 
Mustarastaan aamuisessa ensilaulussa, virpovitsan varressa:

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Colson Whitehead: "Maanalainen rautatie/ The Underground Railroad" - ex Libris....

 

"Maanalainen rautatie", Colson Whitehead, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2021, 347 s., suomentanut Markku Päkkilä.

"Colson Whitehead  (s.1969) on newyorkilainen kirjailija, kriitikko ja esseisti. 
Hän kasvoi Manhattanilla. opiskeli Harvard Collegessa ja on sittemin opettanut kirjoittamista lukuisissa yliopistoissa. Maanalainen rautatie nousi ilmestyessään The New York Timesin bestseller-listan kärkeen ja toi Whiteheadille hänen ensimmäisen Pulitzer-palkintonsa sekä National Book Awardin." (Lievelehti)
 
 
                                                           ©Chris Close 
 
 
"Cora oli raatanut koko elämänsä orjana Georgiassa. Kun olot puuvillaplantaasilla kovenevat entisestään, jokin liikahtaa tytön sisällä. Hän päättää ottaa hirvittävän riskin ja pakenee toisen orjan kanssa. Cora ja Caesar suuntaavat kohti maanalaista rautatietä, salaisten kulkuyhteyksien ja turvatalojen verkostoa.
Perässään heillä on karanneiden orjien jäljittäjä Ridgeway, jota ajaa palkkion lisäksi henkilökohtainen katkeruus Coraa ja tämän äitiä kohtaan. Kiinni jääminen tietäisi varmaa kuolemaa." (Lievelehti) 
 


 
Whiteheadin kanssa tuli lämpimästi puristettua kättä ensisuomennoksen Nickelin pojat tiimoilta: "Uudenoloinen tyyli ja kirjailijan tapa käsitellä henkilöidensä tuntemuksia ja mielenliikkeitä sekä karujakin kokemuksia jotenkin vinkeällä tavalla neutraalisti ja todeten ilman revittelyä tai säälipisteiden keruuta lukijan puolelta asenteellaan: Sinä päätät..." 
Ja jää murtui alkuepäröinnistä huolimatta kerralla:)
 
Mainittakoon heti alkuun, ettei kuten tässä teoksessa,  mitään varsinaista maanalaista rautatietä ole ollut olemassa vaan se on tässä kielikuva. 
Kirjailija käsittelee aihettaan kolmen sukupolven naisten:
Afrikasta tuodun Isoäiti Ajarryn, äiti Mabelin ja Coran - kokemusten kautta ympäten kerrontansa historiallisiin orjuuden  "kukoistuksen aikakauteen" ja ihmisen ikiaikaisen pyrkimykseen kohti vapautta.
 
- Mitä se maailmasta kertookaan, Cora mietti, että ainoa turvapaikka on elämä vankilassa. Oliko hän päässyt orjuudesta vai oliko hän  täälläkin sen ikeessä, 
ja mikä oikeastaan oli karkulaisen osa? Vapaus muuttui kun sitä katseli tarkemmin, niin kuin metsän puut näyttivät loputtomilta kun seisoo niiden keskellä, kun taas avoimelta niityltä katsottuna metsän rajat erottuvat. 
Vapaus ei liittynyt kahleisiin  tai käytettävissä olevaan tilaan.

Orjien määrä oli miehen mitta, mutta toisaalta pelko "puuvillan orjien" liiallisesta sikiämisestä, johon myös isännillä oli etuoikeutettu osansa,  aiheutti pelkoa kahleiden rikkomisen vaarasta ja määrällisen ylivallan lisääntymisestä saaden aikaan mitä kekseliäämpiä lääketieteellisiä keinoja kuten naisten "strategisen sterilisaation" ja miehille puolestaan kuppataudin ymppäämisen tieteellisen tutkimuksen nimissä.

Cora työskenteli "vapauduttuaan" ensin lähinnä kotiapulaisena ja sittemmin Luonnonihmeiden museossa ei suinkaan siivoojana vaan tutustuttamassa kävijöitä "maan asukkaisiin" sellaisiin kuin Cora. Hän osallistui talkoisiin kolmessa eri huoneessa: Näkymiä pimeästä Afrikasta istua kököttäen majapahasessa, Orjanlaivan elämässä- ylöspanossa puolestaan pasteeraillen fregatin kannella pikku tynnyrien ja köysivyyhtien keskellä ja Tavallinen päivä plantaasilla  -tilassa hän puolestaan sai tilaisuuden istahtaa rukin ääreen lepuuttamaan jalkojaan ja teeskennellä heittelevänsä sahanpuruilla täytetyille kanoille jyviä.
 
Asuinaan vastaavasti kirjava kietaisuvaate, paita, housut ja saappaat sekä tavallisen päivän vermeiden ollessa samaa karkeaa kangasta kuin orjan vaatteet. Kaukana ulottumattomissa  pehmoiset, pumpuliset mekot...
- Coralla ei ollut huomautettavaa tavallisen päivän vaatteista, mutta häpeä kirveli mieltä kahdesti päivässä kun hän riisuutui ja pukeutui rooliasuihinsa...

Vahva teos! Raastavaa ja sydämeenkäypää luettavaa, mutta Colsonin kerronnallinen taitavuus luo tästä mukaansatempaavan "selviytymistarinan" ja erään aikakauden, jonka olemassaolon oikeutuksesta voimme olla eri mieltä, eläväisen, värikkään kuvauksen luoden uskoa siihen, että sielläkin, missä on paljon pahuutta, julmuutta ja alistamista, voi olla jotain hyvääkin, ihmisyyttä ja auttamisen sekä olosuhteiden parantamisen halua, - ihmisyyttä. 
 
Erityisen mielihyvän ailahduksen tuotti täysin yllättäen, murhanhimoisuus kun on varsin kaukana luonteenpiirteistäni - se, että Cora loppujen lopuksi vei Ridgewayn verkkaiseen kuolemantanssiin sulkien intohimoisen lujasti syliinsä kuin kauan kaivatun rakastetun.  Lapsellista ja moraalisesti aivan ala-arvoista, mutta: ähäpiti!
 
Whithead tarjosi jo toisen kerran rikkaan lukukokemuksen, joka taaskin jätti hiljaiseksi ja jotenkin hyvällä tavalla nöyräksi. Hänen persoonainpiirtonsa on kauttaaltaan onnistunutta, mutta ylitse muiden nousi sitkeän ja urhean, periksiantamattoman Coran hahmo, joka sukelisi suoraan ihon alle. 
Whitehead on kertojana ja kuvailijana ehdottoman lahjakas ja onnistuu vaivattomanoloisesti säilyttämään tasapainon sisällön monien elementtien ja juonenkuljetuksen kesken niin, että lukijan vire ei hetkeksikään herpaannu, 
vaan hänen uteliaisuutensa  sivujen kääntyillessä vain entisestään kasvaa. 

Suomentaja Markku Päkkilältä jälleen kerran varsinainen taidonnäyte.

Whiteheadin junayhteyteen on tutustunut myös Kirjaluotsi, kuinka ja missä mietteissä matka sujui, selviää klikkaamalla;)

BLM: kyllä ja  näinä priorisoinnin kulta-aikoina A(ll)LM: kyllä, kyllä... 

 

Kiskoilla puksutteli::

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Kevätpäiväntasaus & jotain pysyväistä?

 

Tässä pysähtyneen ajan yhä runsaammiin virtaavassa selitysvirtojen vuossa on ihmispolon yhä vaikeampaa löytää yhtä ja ainoaa totuutta - sikäli kun sellaista ylipäänsä onkaan - saati jotain pysyväistä, johon tukeutua ja tarrata liinni...

Tuli takapakki
Iski paha nakki
Ylle paksu takki
Haukkuu kylärakki 
Viihtyy vain jakki
Voihan kakki
Väsyy meidän sakki...


Kevätpäiväntasaus on tänään, allakka tietää, muistaa ja pitää kutinsa. 
Sen lisäksi yksi meillä on: Luontoäidin kutsuva ja avoinna pysyvä  syli  ja sen aina avoinna oleva alati muuttuva taidenäyttely!

 

 

Huumormielellä, kädet kohmassa kuvasi ja tuulislmänsä kuivattuaan kevään pihtisynnytyksen onnistumisen puolesta liputtaen luritteli: