sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Hymyä hämärän hyssään....

eli lyyrinen vastaisku harmaudelle ja talven taittoon sekä mielissä vallitsevaan epävarmuuteen ajan ja tulevan suhteen:


 Yksi hymy ei maksa mitään 
ja saa niin paljon aikaan. 
Rikastuttaa saajaa 
köyhdyttämättä antajaa. 
Se ei kestä kuin hetken, 
mutta sen muisto voi olla ikuinen. 
Kukaan ei ole niin rikas, 
ettei sitä tarvitse, 
eikä kukaan niin kurja, 
ettei sitä ansaitse.
 
 
 

Kodin onnen luoja,
apu asioimisessa,
syvän ystävyyden herkkä merkki.
Hymy antaa lepoa väsymykseen,
rohkaisua masennukseen,
lohtua surussa:
se on luonnollinen vastamyrkky
kaikkiin vaivoihimme.
Mutta on hyvä, ettei sitä voi ostaa,
eikä varastaa, eikä lainata,
koska sillä on arvoa
vain lahjoittamisen hetkestä lähtien.

Jos joskus ei odotettua hymyä sinulle lahjoiteta,
ole jalomielinen ja anna omasi.
Sillä kukaan ei tarvitse hymyä niin kipeästi kuin se,
joka ei sitä toiselle osaa antaa.

 

Kirjoittaja tuntematon. (Julkaistu kirjassa Guida internazionale dell'età dell'acquario..Italian kielestä kääntänyt Leila Lammers.)

 

Viktor Borgen viisain sanoin: Hymy on lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä.

Joten annetaan sen ulottua silmiimme asti,

hymyilemisiin:

torstai 15. lokakuuta 2020

Tero Liukkonen: "Ilman sitoumuksia" - ex Libris...

 "Ilman sitoumuksia", Tero Liukkonen, Bazar Kustannus Oy, 2020, 382 s.

"Tero Liukkonen  (s.1960) on porvoolainen kirjailija. Hän on työskennellyt myös kustannustoimittajana, kirjoittamisen ohjaajana, kriitikkona, kirjallisuudentutkijana ja joogaohjaajana. Häneltä on julkaiastu kuusi romaania, kolme runokokoelmaa ja novellikokoelma.  Viimeisimpänä on ilmestynyt romaani Lohikäärmeen kylä (WSOY) vuonna 2013." (Lievelehti) 


                                                         ©Tero Isohella
 
 
"On kiire. Pitäisi ehtiä tilaisuuteen, mutta sitä ennen on vastattava puhelimeen, peseydyttävä, silitettävä paita, tiskattava, valmistettava pikainen välipala. 
Ja vaihdettava palanut sulake. Pitäisi myös vastata työn haasteisiin, kohdata väsymättä ihmiset, iloita ja surra heidän kanssaan, manata pahuus pois ja hyvyyttä tilalle. Pitäisi jaksaa verkostoitua ja rupatella silmäätekevien kanssa.
Sitten  kohdalle osuu nainen punaisine hiuksineen ja hymyineen.
Alkaa intiimi suhde, jonka leikeissä kiire pysähtyy mutta jolle ei riitä tilaa pienessä sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä." (Takakansi)
 
 

 
Näin sitoumuksetta tapahtui ensikättely Tero Liukkosen kanssa, hieman varauksellisesti, mutta kuitenkin uteliaasti suhtautuen siihen, mitä kirjailija saisi papiksi ja hengenmieheksi Porvooseen asettuneen, vastaeroneen päähenkilönsä kautta irti pikkukaupunkin miljööstä, sosieteetista ja naisesta nimeltään Linn Christine Rönnbuske eli Rönnis, joka ei koskaan ollut tuntenut kuuluvansa suomenruotsalaiseen ankkalammikkoon.

-  Aion nyt kertoa tapahtumasarjasta, joka tempaisi minut mukaansa.
Olen päättänyt kirjoittaa tästä. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta. 
Ei ole sellaista vaihtoehtoa, että jättäisin kertomatta ja yrittäisin unohtaa.
- Minua ainoastaan arveluttaa se, että tapahtumien kuvaus ylittää kirjalliset kykyni. Olen päättänyt kirjoittaa tästä mutta toisaalta koetan hyväksyä sen, 
etten ehkä onnistu tavoittamaan kaikkia inhimillisiä jännitteitä ja syysuhteita, 
ohi vilahtavien hetkien tunnelmaa ja paikkojen atmosfääriä; en ehkä hallitse sitä, miten tarinan kaari nostetaan esiin taustasta....

Selektiivisessä herraporukassa pelataan ei suinkaan jotain hemmetin Teksasin pokeria vaan ollaan sen verran isänmaallisia, että pelattiin soköä, suorastaan kansallispeliä, kokoonnutaan porukalla miesviikonloppuun eli poikien reissuun purjehdusteemalla, otetaan neuvoa antavia reilummalla kädellä ja kuten asiaan kuuluu sitten painitaan kuin karhunpojat.  - Pojat on poikii....
Ylläoleva ei suinkaan "von oben hin"- asenteella, vaan ilkikurinen pilke silmänurkissa näin nyk. kahden keski-ikäisen ent. pojanviikaarin äitinä, yhden aikuisen pojanpojan isoäitinä sekä yhden ja ainoan ex-meneväisen miehen ja 
nyk. Kanssakulkijan puolisona loppupäätelmänä: kun menevä mies on mennyt,
hän ei välttämättä olekaan mennyttä miestä ;)
 
Kertojalle sattuu ja tapahtuu, ja hän on jo ammattinsakin puolesta sekä sosiaalisena henkilönä monessa mukana. On kohtaamisia, ristiäisiä ja hautajaispuheidenpitoa eli kroppakeikkaa, on turinointia ja filosofointia pullonkerääjä Bladhin kanssa, uudellentapaamisia nuoruudenystävän ja perheensä tiimoilta, pahojen henkien häätöä, kodinsiunausta, harrasteteatterissa mukanaoloa, on monitoimimies nuohooja-muusikantti Ismo Räty, valtakunnallinen Lucia-neiti ehdokas Mickis eli Michela Bäck, eroseminaariin sankariamme innolla peräävä ja piikittelevä ex-vaimo Laura ja vekkuli muurari Tegelman, joka tekee minkä voi eikä perintätoimiston palveluja tarvitse etc. Hengästyttävääkö?
 
Näistä saattaisi helposti koostua monenkirjava kaleidoskooppi, mutta Liukkonenpa pitää kiintoisan ja originellin henkilögalleriansa sievästi ruodussa lukijaansa sekopäiseksi vilinässä saattamatta. Kirjaimellisestikin hän marssittaa näyttämölle laajan kaartin, mutta tässä tapauksessa ja tämän ohjaajan käsissä roolituksesta ja kokonaisuudesta muodostuu varsin onnistunut ja eloisa kokemus.
 
Juonenkulun ja itse rakkaustarinan painoarvon suhdekuvioineen jätän lukijan arvioitavaksi, sillä minulle se - siis rakkaustarina - ei ollut tämän teoksen 
The Thing. Onko läheisyyttä ilman sitoumuksia, mitä rakkaus on, jotain henkilökohtaisesti uniikkiako vaiko vain Aleksis Kiven sanoin se surullisenkuuluisa virvatuli elon suolla, joka houkuttelee meitä petolliseen pyyntiin?

- Vuoden kierto oli saanut hyvän otteen minuun ja kuljetti minua eteenpäin vääjäämättömällä voimallaan. Ajan kulku tuntu sellaiselta kuin olisin istunut vuoristoradan vaunussa sekä menosuuntaan. Ihminen kuvittelee, että hän hallitsee ajan. Että hänellä on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.
Että nykyhetken näkökulmasta hän tarkkailee elämäänsä vuoron perään menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen katsellen. Hän tuntee mielihyvää siitä, että hän hallitsee ajan ja elämän kierron. Mutta hallinnan tunne on pelkästään illuusio, valheellinen illuusio. Todellisuudessa hän ei hallitse mitään...
 
Liukkonen kirjoittaa sujuvaa ja tarkkasilmäisesti havainnoivaa tekstiä, jonka sävy on myönteinen, paikka paikoin satiirinenkin, mutta aina leppeästi myös kaupungin orginellit ihmisetkin yksilöinä  ymmärtäväisesti piirtäen. 
Hän kuvaa eloisasti  ja sielukkaasti myös pikkukaupungin miljöötä vanhoine kaupunginosineen ja jokivarsineen, eikä myöskään luontohavainnoinnin tarkkudessa ole moitteen sijaa. 
Humaani ja iloinen yllätys; myönteinen, ei ryppyotsainen lokakuinen lukurupeama!

Sitoumuksitta ja suuremmitta spoilailuitta:

lauantai 10. lokakuuta 2020

Christian Rönnbacka: "Ruska" - ex Libris...

"Ruska" Christian Rönnbacka, Bazar Kustannus Oy, 2020, 286 s.
Christian Rönnbacka  (s.1969) on Keravalla asuva entinen poliisi, joka työskentelee nykyisin vakuutusetsivänä.  Vapaa-ajallaan hän harrastaa mm. riskiretkeilyä ja metsästystä. Rönnbackan suositut Antti Hautalehto -dekkarit 
ovat tulleet tunnetuiksi omaleimaisesta huumoristaan ja poliisityön asiantuntemuksesta. Ruska  on sarjan kahdeksas osa. Dekkareiden lisäksi Rönnbacka on julkaissut useita tietokirjoja. (Lievelehti)
 

                                                                  ©Nauska

 
"Porvoolaiskomisario Antti Hautalehto on suunnitellut jo pitkään vaellusretkeä Lappiin ystävänsä Larsin kanssa. Loma saa yllättävän käänteen, kun hänet määrätään työtehtäviin kaitsemaan kiinalaismiljardööriä seurueineen 
Pohjois-Suomen jylhissä maisemissa.
Kalastaessaan ja huuhtoessaan kultaa kiinalaisten kanssa Hautalehto ei osaa aavistaa, että ryhmää seuraa joukko palkkasotureita, jotka suunnittelevat kidnappausta. Hautalehto joutuu laittamaan peliin kaikki taitonsa selviytyäkseen hengissä karussa erämaassa raskaasti aseistettu vihollinen kintereillään." (Takakansi)
 
 
Rönnbackan ja Hautalehdon parissa on aika aina kulunut rattoisasti, viimeksi Rakennus 31 :n saloja selvitellessä, sillä kyseiset herrat ovat päkittämätönta ja humoreskia, mutta myös asiallista seuraa. Ja tästä se, kuten Antti vielä luulee, rentouttava ja voimaannuttava lomareissu lähtee:
 
- Antti hiippaili asuntoon ja nosti rinkan selästään varoen herättämästä olohuoneen sohvalla torkkuvaa iäkästä mustaa rottweileria. Remus raotti hieman silmänluomiaan, mutta koska Antin tulon ei liittynyt kauppakassin rapinaa tai jääkaapinoven narahdusta, se vain venytteli vähän ja jatkoi koiranuntaan.
- Antti pani rinkan nojaamaan olohuoneen lipastoa vasten Leenan punaisen matkalaukun viereen. Remus raotti hieman epäluuloisena silmänluomiaan.
Se vaistosi jotain poikkeuksellista olevan meneillään, koska harvemmin se näki isäntänsä hääräämässä noin innokkaana jonkin omituiselle haisevan kapistuksen parissa. 

- Remus oli oikeassa. Kohta se vietäisiin Leenan vanhempien luokse hoitoon isäntäväen matkojen ajaksi. Leenalla oli alkamassa viikon mittainen terveysalan seminaari Wienissä, ja Antti oli lähdössä vaeltamaan. Mieluiten hän olisi lähtenyt sinne Leenan kanssa, sillä heillä oli meneillään loppukesänä alkanut ikävä kierre, joka viikko viikolta vain paheni. He olivat kumpikin tehneet jo pitkään liikaa töitä, ja yhteisen ajan puutteesta johtuva kireys oli aluksi ilmennyt väsymyksenä, turhautumisena ja toisen huomioimattomuutena ja muuttunut sitten riidoiksi ja omiin oloihin vetäytymiseksi. Kyllä sitä ruuhkaa vuosiin syntyi ilman lapsiakin. Antin työ tutkinnanjohtajana Porvoon poliisilaitoksessa ja Leenan työ lääkärikeskuksessa vaativat heiltä molemmilta melkoista venymistä.

Niinpä, ne kuuluisat kiiruiset vuodet... Joiden vieriessä omankin auton nokka useimmiten lomilla osoitti joko susirajan paremmalle puolelle pohjoiseen tahi talviseen hengenvetoon tuhansia kilometreja eteläänpäin, riittävästi välimatkaa ja totaalinen maisemanvaihdos oli saatava jaksaakseen...

Tämän teoksen ylimääräinen bonus oli ilman muuta päästä  ihan liian pitkästä aikaa edes verbaalitasolla mukaan ruskamatkalle valtelemaan uudelleen Lemmenjoelle ja nyt viimeisten kullanhuuhtojien ratevaan seuraan, istumaan mukavasti jokiveneen kyydissä maisemia ihaillen  tai rannalta tammukoita narraillen. Muutama kultahippukin jääpi kiiltelemään vaskoolin pohjalle...

Paitsi itse poliisityön, niin lukemani mukaan myös kullanhuuhdonnan tuntemus takaavat Rönnbackan asiantuntevan ja revittelemätön tavan tuottaa tekstiä, joka miellyttää suuresti! Hän kuljettaa varmakätisesti juontaan kiirehtimättä, mutta sujuvasti ja henkilöitään, etenkin Hautalehtoa riittävästi ominaispiirtein varustaen ja taustoittaen. Hurtista huumorista tai veljellisestä vinoilusta hyvässä porukkahengessä ei myöskään ole puutten sijaa. Varsin mukavaa ja rentouttavaa viikonloppuseuraa sekä tasalaatuista luettavaa! 
Yhdeksäs Antti Hautalahti  -dekkari nimeltään Tulen aika ilmestyy iloksemme ensi vuonna.
 
Lukuhaluja herättävän, kauniin  kannen suunnittelu: 
 
Kuinka selkosilla viihtyi Oksan hyllyltä blogin MarikaOksa selviää klikkaamalla:)
 

Lemmenjoella  lokakuussa lompsotteli:

tiistai 6. lokakuuta 2020

Makeasti oravainen makaa...

sammalvuoteessansa... Niinpä teki tämäkin tyttö kuusiviikkoisen ruoka- ja varusteluruljanssin tultua onnellisesti loppuusaatetuksi, pakastetuksi, ja ensimmäisen täyskuorman löydettyä paikkansa mökillä. 
Leppeillä ja kiirettömillä löylyillä hämärässä humisevine kiukaineen ja tulen hehkuineen oli oma armastava osuutensa siinä, että huikeat 11:n tunnin megaunoset vaivuttivat pienen ahertajan Nukkumatin turvallisille käsivarsille, totaaliseen lepotilaan, Ei huono;)
 

 
 
 
Tulopäivän lomaskeli helli peräti 15:a asteen lämmöllä, tuulettomuudella ja rauhaisasti perhosten lailla maahan liihottelevilla kultalehdillä sekä hyvää tekevällä ja eheyttävällä hiljaisuudella, mitä nyt muutamat Hitchckokin  lintuja uhmaavat ja haastavat, taivaata tummentavat  ja äänekkäästi kalkattavat, massiiviset hanhilaumat karkottivat sen hetkiseksi, kunnes uljaasti ja äänettömästi liitävä joutsenkolmikko maisemiin  rauhan palautti.

 
Lauantaina alkavan jahtikauden lähtölaukauksen teemaan toivottavasti liittyen kuvajalla ei suinkaan kuitenkaan ole ase käsissä, - tällä kertaa...




 
Lomaselta huomenissa paluu maalikyliin, sitten vielä pientä loppuhiontaa ja täydennystä, kunnes perjantaina Kanssakulkija starttaa rupeamaksi kauas kavalasta maailmasta Kuopuksen kanssa mökkiä lämpimänä pitämään, 
reippaasti porukkansa kera ulkoilemaan, ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, yhdessä miehissä myös maailmaa parantamaan, jengoilleen saattamaan. Mainiota!

 
Luontoäidin sylillä on uskomattoman tehokas ja eheyttävä paluttava voima aina vaan: pään hälinä hiljenee, kierrokset laskevat ja aatokset seestyvät ja tasaantuvat raiteilleen.  Hiljaisuuden ja ympäröivän kauneuden, totaalisen rauhan voima...
 
Ei mistään voi löytää niin hiljaista ja tyventä rauhan satamaa kuin omasta sielustaan. - Marcus Aurelius 
 
Antoisa ja leppoisa lomanen vanhojen hirsien turinointia kuunnellen, yhdessäolosta nauttien ja luontoa havainnoiden alkaa olla takana ja  vuotuinen omaloma eli minä-ite aika edessä, josta tiedän jo paljon nauttivani, mutta tietty vain sillä reunaehdolla, että se on määräaikaista.
 
Menin rannalle. Puhuin kiville ja kylmässä tuulessa väräjöiville lehdille koska oli syksy. Puhuin myös kivien ja kaarnojen ja sammalten samoajille: hyönteisille. Puhuin linnuille ja levottomalle tai tyvenelle merelle, puhuin auringolle.
Ja koko ajan tuntui kuin ihminen kuuntelisi. - Leif Färding 

Pitemmittä höpinoittä:

keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Anna-Mari Kaskinen: "Kauneimmat haukkuni" - ex Libris....

 "Kauneimmat haukkuni - Runoja koirille & koirien ystäville", Kirjapaja, 2020, 66 s.

"Anna-Mari Kaskinen  on monipuolinen tekstintekijä, jonka kirjallinen ura on jatkunut jo yli kolmekymmentä vuotta. Hänen tuotantonsa käsittää muun muassa runoja, laulu- ja virsitekstejä sekä lasten- ja nuortenkirjoja." (Lievelehti)

                                                      ©Timo Pekka Kaskinen                         

"Koira tietää, mitä on aito ystävyys ja vilpitön rakkaus. Sen kertoo rajaton riemu ja hännän vispaus, kun saavut kotiin. Nelijalkainen ystävä käpertyy kylkeäsi vasten, kun kaipaat lohduttajaa. Koira patistaa lenkille ja tutustuttaa sinut uusiin ystäviin. Se osaa elää hetkessä." (Kustantaja)

 
 
Kokoelma sisältää luvut: Löysin sinut juuri, Paratiisin perilliset, Arkea ja Juhlaa sekä Luopumisen aika. Kiivetäänpäs nyt kerrankin takaperoisesti puuhun eli siihen, mitä jokaisen pennunostoa harkitsevan soisi kohdallaan miettivän: ensinnäkin ei kannata perustaa mappia nimikkeellä kuluja koirasta ja toisekseen luopuminen. Koira ikääntyy ja raihnaistuu, sairastuu ja se joudutaan lopettamaan tai se kuolee. Oletko valmis pitämään nelijalkaista ystävääsi sylissäsi tai kellimään sen vierellä piikkejä annettaessa, silittämään sitä ja puhelemaan mukavia? 
Jos, niin mainiota, mutta muistutan, että se on kova paikka, josta Kaskisen sanoin  tassunjälki painautuu pohjaan sydämen...

Tassujen ääni
kaikui korkkimatolla
kauan sen jälkeen
kun viimeinen haukahdus
oli vaiennut yöhön
 
Mutta palataan iloiseen yhteiselon alkuhetkeen, jolloin lasket pienen suloisen karvakerän isoine tassuineen aivan liian pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen varovasti ensi kertaa kotisi lattialle,  ja kas siihen lirahtavat hätähiset tietty juuri sille ainoalle  aidolle matollesi ja näin molskahdetaan Kuraveteen eikä elämäsi tule enää olemaan ennallaan eikä yllätyksistä vajaata:
 
Herttaisin pentu päällä maan,
enhän nyt sinua loukkaa,
mutta ohikulkija matkallaan
ei tykkää, jos koira koukkaa
kadulla suoraan eteen,
käy selälleen kuraveteen,
 ja odottaa, että vieras siihen jäisi
ja märkää mahaa silittäisi.

Entä oletko niitä iloisia perfektionisteja, joilla on matonhapsut ja eteisen kenkärivit aina vaaterissa? Se on sitten passé ja jos koissussa vähääkään potkua on, ei se suinkaan makustele niitä linttaisia aamutohveleitasi vaan iskee surutta  kiinni uunituoreisiin ykkösellä alkaviin Eccoihin ta Puma-tossuihisi (Sempulle rakkaita terveisiä:)

On kuono ja neljä tassua,
tuhat tervetuliaishyppyä hassua,
hupsusti heiluva tuuhea häntä
ja olemus lyhyenläntä,
Olet kuraa matolla, lattialla,
olet nukkaa ja karvoja kaikkialla,
olet hyrskyn myrskyn ja mullin mallin,
ja sydämeeni sinun saapua sallin.

Kaskinen tietää, mistä runoilee ja hän tekee sen eloisasti ja hauskasti, jolloin eläinrakkaus loistaa läpi ilkikuristenkin hetkien ja kokemusten runoiksi piirtyen. Lukiessa heräsi koko nippu hullunhauskoja ja toisaalta hammasten kiristyksiä aiheuttaneita muisteluksia  yhteensä seitsemän koiran mattena vuosikymmenet huserattuani, joista yhtäkään kokemusta en vaihtaisi pois!! Lukemisen poikiman mielihyvän lisäksi myös näistä lämmin kiitokseni Anna-Mari Kaskiselle! 
Teos sopii mainiosti kaikille koirien- ja eläintenystäville, niin olleille, nykyisille kuin tulevillekin.
 
 

 
Koirista on monta yleispätevää sanontaa (klik)  kuten: Ei ole koiraa karvoihin katsominen, Mitä enemmän ihmisiä tapaan, sitä enemmän pidän koirastani (Blaise Pascal) jne. 
Koira on ihmisen paras ystävä, sanotaan.  Ainakin varmasti se luotettavin ja koskaan pettämätön, sen tiedän ynnä aina hyväntuulinen sekä luovasti ilahduttamisen haluinen, joskin jälkimmäinen ominaisuus saa välillä  idearikkaine ja tarmokkaine toteutuksineen vahvasti epäilemään koiransa kieroutunutta  huumorintajua...
 
Jos uskoisin taivasmatkailuun,  haluaisin ajatella tähän tapaan: 
Kun ihminen kuolee ja menee taivaaseen, kaikki ne koirat, jotka ovat kuuluneet hänen elämäänsä juoksevat iloisesti haukkuen ja häntäänsä heiluttaen häntä vastaan...

Luonteikasta, lystikästä & leutoa lokakuuta!

Koira koiran tuntee...

Koiruudet mielessä:

lauantai 26. syyskuuta 2020

Jo Nesbø: "Valtakunta / Kongriket" - ex Libris...

"Valtakunta", Jo Nesbø, Johnny Kniga Kustannus, 2020, 592 s., suomentanut 
Outi Menna.
 
"Jo Nesbø   on noussut ensin johtavaksi norjalaiseksi rikoskirjailijaksi Harry Hole -romaaneillaan, sitten johtavaksi pohjoismaiseksi kirjailijaksi.
Vuonna 1960 Oslossa syntynyt Nesbø on saanut tunnustusta siitä, että hän on laajentanut rikosromaanin käsitettä poikkeuksellisen kirjallisen lahjakkuutensa ja kunnianhimonsa ansiosta sekä kyvyllään ymmärtää elämää meille kaikille yhteisessä modernissa, globaalissa maailmassa. Nesbø on paitsi loistava rikoskirjailija myös muusikko, lauluntekijä ja ekonomi." (Kustantaja) 

                                                            ©Stian Broch

"Carl Opgard palaa kotikonnuilleen mukanaan viehättävä ulkomaalainen vaimo, joka on opetellut jopa puhumaan norjaa. Heitä on vastassa Carlin erakkomainen isoveli Roy. Hän johtaa työkseen paikallista huoltoasemaa. 
Os on kuoleva pikkupaikka ainoana valttinaan hiukeat maisemat.
Elämä vaikuttaa rauhalliselta, mutta Carlin suuret suunnitelmat muuttavat tapahtumien kulun. Hän haluaa rakennuttaa vuoristohotellin veljesten yhteisille maille. Mutkia on ollut myös ihmissuhteissa, mustasukkaisuuteen on aihetta eikä hyväksikäytöltäkään ole vältytty. Petosten jäljet ovat pitkiä ja kuilun partaalta on vain yksi tie ja suunta." (Takakansi)



Uutukainen takuuvarmalta Nesbølta, mutta missä on meidän hurmaava rososärmämme Harry Hole?? Edellisen kerran Nesbø näytti kyntensä ilman tuttua HH:a teoksessaan Macbeth  pari vuotta sitten, ja hän teki sen varsin kutkuttavalla ja vakuuttavalla tavalla, joten let's see/read eli sujahdetaanpa  aggressiivisen näköisen etusäleikön omaavan ja pehmeästi kehräävän Cadillac DeVillen linjakkaaseen kyytiin semminkin, kun automobiileillä on tietty oma ratkaiseva osansa tapahtumainkulussa:
 
Cadillac:  -  sen muodot jäljittelevätkin luontoa, se näyttää siltä kuin se voisi liitää kuin kotka, väläytellä hampaitaan kuin hyeena, sukeltaa vedessä kuin hai. 
Lisäksi se näyttää aerodynaamiselta ja siltä kuin sen sisään mahtuisi rakettimoottori, joka voi singota meidät avaruuteen...

Luetaan True Crimea, ruoditaan veljesrakkautta ja -vihaakin  sekä syväluodataan sitä  monelta kantilta, vaan mikä on lopputulema: veljekset kuin ilvekset?
 
Roy:Ehkä olin mustasukkainen Carlille siitä päivästä lähtien, kun hän syntyi. Ehkä jo ennekin, kun näin äidin silittelevän hellästi isoa mahaansa sanoen, 
että saisin pikkuveljen. Mutta olin viisivuotias, kun muistan, että siitä mainittiin minulle ensimmäisen kerran; kun joku puki sanoiksi inhottavan, pistävän tunteen. "Älä ole mustasukkainen pikkuveljellesi." Luulen, että sen sanoi äiti ja että Carl istui silloin hänen sylissään. Oli istunut jo kauan. Joskus myöhemmässä vaiheessa äiti totesi, että Carl oli saanut enemmän rakkauta, koska hän tarvitsi sitä enemmän. Ehkä niin, mutta äiti ei todennut ääneen toista asiaa, joka piti yhtä lailla paikkansa: Carlia oli helpompi rakastaa. Ja minä rakastin Carlia kaikkein eniten.
 
Carl:  - Kun taas Carlilta, väheksyttävältä karjulta, kunnian ja sosiaalisen aseman palautus oli vielä saamatta. Siitäkö kotiinpaluussa oli kyse? Halusiko Carl vain esitellä palkintovaimoaan, Cadillaciaan ja hotelliprojektiaan, jonka vertaista kylällä ei ollut ennen nähty?
-  Mutta eivätkö paikalliset näkisi bluffin läpi ja ymmärtäisi, että Carl halusi oikeasti vain nostaa itsensä jalustalle? Koska sen takia Carlin kaltaiset tyypit palaavat takaisin, ihmiset, jotka ovat menestyneet muualla mutta joita ei kotikylässä nähdä muina kuin kunnanjohtajan tyttären jättäminä ja häpeissään käpälämäkeen luikkineina pettureina. Missään muualla tunnustus ei nimittäin merkitse yhtä paljon kuin kotikentällä, missä ihminen kokee itsensä väärinymmärretyksi. Ja missä häntä toisaalta ymmärretään jopa liikuttavan hyvin.  

Valtakuntaa on vaikea sijoittaa yksiselitteisesti mihinkään genreen, eikä se Nesbøn  kohdalla ole tietty tarpeenkaan, sillä vaikka teoksessa toki on murhiakin, sisältää se vahvoja ainesosasia aina ihmissuhderomaanista ja sukusaagasta dekkariin. Ikäänkuin kirjailija olisi halunnut teemoilla leikitellen kokeilla jotain uutta, osamatta/haluamatta lukita teostaan minkään tietyn genren alle. 
Tuleekin olemaan varsin mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Nesbøn viiri jatkossa osoittaa.

-  Everybody loves a comeback kid...

Nesbø on  siis lukijoidensa iloksi käärinyt veljestarinan kytkentöineen, keskinäisine riipuvuussuhteineen ja salaisuuksineen sekä elämänkulkuineen  siistiin lahjapakettiin täyttäen sen pienen, sisäänpäinlämpiävän ja pittoreskin Osin kunnassa sijaitsevan kylän ominaispiirteillä, kätketyillä ja vaietuilla salaisuuksilla, kähminnöillä ja persoonalllisuuksilla, rikosepäilyillä, inhimillisillä heikkouksilla ja vahvuuksilla; tarkalla otteella ihmisenä ihmisistä.
 
Hän on tehnyt sen niin näppärästi, että alkuun aprikoittaneesta sivumäärästä huolimatta, lukija ei pitkästy eikä lukeminen mutkistu. Juoheaa ja mukavasti turisevaa kerrontaa, jonka taitajana Nesbø tässä jälleen kerran varmistaa paikkansa suosikkieni  joukossa. Outi Mennan käännös on jälleen takuulaatua.

Luontoäiti & Sääherra hymyilevät ja hemmottelevat, joten
 
lämmintunnelmaista viikonlopun jatkoa:

lauantai 19. syyskuuta 2020

Timo Airaksinen: "Hyvinvointivaltion hylkäämät" - ex Libris...

"Hyvinvointivaltion hylkäämät - Ikääntyneiden hoidon etiikka", Timo Airaksinen, Bazar Kusannus Oy, 2020, 270 s.

"Timo Airaksinen,  (1947) on käytännöllisen filosofian emeritusprofessori. 
Hänet tunnetaan paitsi ateistina ja totuudenpuhujana myös laajalti matkustaneena akateemisena työläisenä. Airaksinen on työskennellyt tutkijana eri puolilla maailmaa. Häneltä on julkaistu useita kirjoja, joiden aiheena ovat olleet ihmisyyden ja yhteiskunnan eri ilmiöt, kuten onnellisuus.
Airaksinen on kirjoittanut suomalaisten arvojen kriisiä käsittelevän trilogian,
joka ensimmäinen osa Jäähyväiset uskonnolle julkaistiin keväällä 2020 ja toinen osa Hyvinvointivaltion hylkäämät syksyllä 2020. Kolmas, seksiä ja seksuaalisuutta käsittelevä osa Himon ilo ilmestyy helmikuussa 2021." (Lievelehti)
 
                                                            ©Heta Gylling

 "Yhteiskunnan päättäjät ja viranomaiset pyrkivät pidentämään suomalaisten elinikää. Jokaisen olisi siis tarkoitus elää vanhaksi. Samaan aikaan yhteiskunta tuntuu kuitenkin arvostavan vanhuutta aina vain vähemmän. Vanha on pelkkä tilastollinen suure, siten arvokas mutta hoivattavana ihmisenä jotakin aivan muuta. Tällainen suhtautuminen on tullut viimeistään näkyväksi hoivakotien laiminlyönneistä tehtyjen paljastusten avulla.Tämä kirja kertoo, miten ihminen vanhetessaan menettää oman minuutensa ja identiteettinsä ja siten häviää kartalta. Häntä ei enää tunnisteta eikä tunnusteta, joten häntä ei myöskään kunnioiteta.

Miten tilanne voidaan korjata? Jotain on pakko tehdä etiikan ja oikeudenmukaisuuden vuoksi. Hyvinvointivaltion hylkäämät pohtii suomalaisen vanhainhoivan kipupisteitä ja etsii sille uusia suuntaviivoja." (Takakansi)

 

 
Airakasinen on tarttunut epäkohtaan, jota myös pommiksi tavataan kutsua ja tosiasiaan, joka väistämättä kohtaa meitä kaikkia: ikääntymiseen ja kuolemaan. Hän tekee sen kohderyhmän jäsenenä filosofisella tavallaan rauhallisen avaavasti ja pohdiskellen. Pohdiskellen ja nyökytellen, samoja seikkoja pyöritelleenä, ihmetelleenä ja kauhistelleenakin, mutta rauhallisena luin teoksen, josta kiitos heti kättelyssä! Kuolema ja  kaikki siihen liittyvä on meillä - outoa kylläkin  sen jokaista meitä koskettavuuden, tavanomaisuuden huomioon ottaen - edelleenkin eräänlainen tabu. Sen sijaan eläkepommi, hoitajamitoitus jne. ovat saaneet mediassa huomiota ja retostelua riittävästi; korjaavat teot loistavat sen sijaan poissaolollaan.
 
Airaksinen nostaa napakasti tapetille myös poltttavan  kysymyksen eutanasiasta, jonka henkilökohtaisesti soisin - sen ristiriitaisuuksista väärinkäyttömahdollisuuksien muodossa - olevan meilläkin laillisen ja sitä haluavan itsensä vapaasti päätettävissä. Piste.
 
Airaksisen sanoin: Loppupäätelmä on joka tapauksessa se, että järkevä ihminen varmistaa taustansa pahan kuoleman varalta sallimalla hyvän kuoleman mahdollisuuden kaikissa tapauksissa. Kukaan ei voi oikeasti haluta jäädä lääketieteen luomaan limboon. Lääketiede on siunaus, mutta myös kauhea vaara kuoleman pitkittäjänä. Kuolemaa ja kuolemista koskevien asenteiden on muututtava järkeviksi.

Teos sisältää luvut: Johdanto: Hoivapommi, Onnellinen vanhuus, Ikääntymisen kaksi ristiriitaa, Katoava minuus ja hoiva, hoito ja vajeet.

Teoksen motot kuuluvat: Que Sera, Sera (Doris Day) ja Panta rei  (Herakleitos), joiden vaikka ne vastaisilta näyttävätkin,  Airaksinen mainitsee niiden olevan päteviä, sillä kunakin ajan hetkenä virta on mitä se on, eikä mitään muuta eli Herakleitoksen sanoin: Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me. Hän toteaa esipuheensa lopuksi: Tämä kirja yrittää ymmärtää vanhenemista, vanhuutta ja vanhaa ihmistä, koska ilman ymmärrystä toiminta on haparointia pimeässä. Eliitille se tuntuu sopivan, kärsivä ihminen on eri mieltä...

Hyväksi lopuksi pari ajankohtaista linkkiä, jotka avautuvat vahvennoksia klikkamalla uutisointiin pohdiskeltaviksi asian tiimoilta:

Kansanedustaja Kristiina Salonen 10.9.2020: Itsemurha on vuosittain noin 200:n yli 65-vuotiaan kuolinsyy. Kehitys on ollut ikäihmisten osalta huolestuttava. Vuonna 2018 itsemurhan teki 218 suomalaista, jotka olivat iältään 65-85-vuotiaita, kun vuonna 2017 heitä oli tasan 200  ja Iltasanomat  19.9.2020  Tämä järjestelmä tekee itselleen nämä potilaat, joita se tarvitsee. 
Linkit aukeavat vahvennoksia klikkaamalla.
 
Mitä ajatuksia Sinussa, hyvä Lukijani herää teeman tiimoilta?
 
Mutta, mutta: yleensääkään ja etenkään näin upeana syyspäivänä ei tarkoitus toki ole synkistellä, vaan nostaa kissa pöydälle, sillä asiat eivät muutu vaikenemalla, joten Timo Airaksiselle toiseenkin kertaan iso kiitos tämän teeman esillenostosta ja mainioista, ajatuksia herättävistä, positiivisista pohdinnoista!!
 
Raikkaita punaposkisia omppuja suoraan puusta, kupponen aromikasta kahvia ja kuulumisten vaihtoa on luvassa Esikoisen huushollissa, joten mars matkaan, usvaa putkeen ja mainiota viikonloppua!
 
Elämäniloa, aurinkoa ja valoa: