maanantai 18. kesäkuuta 2018

Juhana Torkki: "Seneca: Elämän lyhyydestä" - ex Libris...


"Seneca Elämän lyhyydestä", Juhana Torkki, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2018, 111 s. Latinankieliset alkuteokset: De brevitate vitae, De otio ja De Providentia.

"Juhana Torkki  (s.1977) on kirjailija, teologian tohtori ja maamme eturivin vaikuttajien puhekouluttaja. Hänet tunnetaan kirjoistaan Puhevalta (2006), Neuvotteluvalta (yhdessä Sami Miettisen kautta 2008), Tarinan valta (2014)
sekä Puhevalta käyttöön (2015)" (Takakansi)

"Roomalaisen Senecan  (n. 4 eKr. - 65 jKr.) elämänkerralliset tekstit puhuttelevat vahvasti nykyihmistä kahden vuosituhannen takaa. Seneca pohtii ajankohtaisia aiheita: Miten käyttää aika järkevästi? Miksi kiire on vahingollista? Miksi nautinnon tavoittelu ei johda onneen? Miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita, ja mikä on paras tapa suhtautua epäonneen?"




Ydinkysymyksiä kaikki tyynni, joihin on kautta aikain etsitty ja edelleen ihminen etsii yksilötasolla vastauksia! Ehkä tärkeintä onkin itse etsiminen, löytämisen ja vastauksen jäädessä ainakin osin hämärän peittoon...

"Kirjan aloittaa Senecan appiukolleen kirjoittama teksti Elämän lyhyydestä,
 joka pohtii, miten käyttää viisaasti lyhyt ihmiselämä. Samaa ajankäytön teemaa hän jatkaa tekstissään Joutilaisuudesta. Viimeinen osa, Johdatuksesta, pureutuu kärsimyksen merkitykseen ihmisen elämässä." (Takakansi)

Mainiossa esipuheessaan Torkki johdattelee lukijan teoksen teemojen pariin heitellen ilmaan välikysymyksiä, kuten: "Mihin elämä sitten pitäisi käyttää jos ei hifistelyyn ja parturissa istumiseen?" Hän toteaa loppuriveillä, että Seneca oli jo elinaikanaan kiistanalainen hahmo. Joidenkin mielestä hän on täysin tekopyhä. Senecakin oli vain ihminen, yhtä ristiriitainen kuin jokainen meistä...
Hippokraateista emme ole edelleenkään päässeet eroon, jotta näiltä osin ei mitään uutta taivaankannen alla.

Lyhyydestä- Onko mikään typerämpi kuin niiden ihmisten mieli, jotka kerskailevat sillä miten viisaasti he suunnittelevat elämää? Heillä on koko ajan kova kiire ja touhu, että voisivat joskus elää paremmin. He suunnittelevat elämää - elämän kustannuksella. Heidän ajatuksensa ovat kaukana tulevaisuudessa. 
- Se riistää kunkin käsillä olevan päivän, luvatessaan tulevaisuuden se ryöstää nykyisyyden.

Joutilaisuudesta:  - Vaikka emme yrittäisi harrastaa mitään muuta kuin sitä, 
mikä on terveellistä, jo syrjään vetäytyminen itsessään tekee meille hyvää. Olemme parempia, kun olemme yksin.  -Vain joutilaisuudessa voit säilyttää sen, minkä olet kerran katsonut hyväksi. -  Vain joutilaisuudessa elämä, jonka nyt pirstomme mitä erilaisimpiin tavoitteisiin, voi virrata vakaasti yhdessä uomassa.

Johdatuksesta:  - Miksi hyville ihmisille sattuu paljon vastoinkäymisiä? Ei hyvälle voi tapahtua mitään pahaa, vastakohdat eivät sekoitu. Jokien paljous, taivaalta ryöppyävät sateet tai parantavien lähteiden vesimassat eivät muuta meren veden makua, eivät edes laimenna sitä - samaan tapaan kohtalon iskut eivät vaikuta vahvan ihmisen mieleen. - Hän, joka muutoin on rauhallinen ja vakaa, nousee vastaamaan kohtalon hyökkäyksiin. Hän pitää kaikkia vastoinkäymisiä harjoituksina.

Jälkikasvu on monasti asettanut ahtaalle tuon pahan sattumisen ja sen oikeudenmukaisuuden tivaamisen myötä. Asiaa on tullut pitkälti pohdituksi ja ruodituksi esim. omasta mielestäni ennenaikaisesti tuonilmaisiin siirtyneiden hyvisten kohdalla samalla kun pahikset edelleen reteästi porskuttelevat.
Ei niin mitään kohtuutta. Toisaalta taas, kun perätään elämän tarkoitusta voin helposti päätyä siihen, että elämä kysyy ja me vastaamme parhaamme mukaan.
Elämän tarkoituksen ajattelen olevan kasvamista omaan potentiaaliseen täyteen mittaani. Syntyjä syviä poiki ja luotaamaan lähetti siis tämä lukutuokio.

Onkin mieluisaa ja rauhoittavaa sekä perspektiiviä antavaa ja suhteellisuudentajua avartavaa aina välillä  palata antiikin filosofien pariin ja joutilaisuuteen, antaa ajatustensa liitää suuria kaaria, olla tässä ja nyt.
Tämä Juhana Torkin suomentama antoisa,  -nykykielellä  selfhelp -kirjallisuutta  -edustava teos onkin sisällöltään ja kerronnaltaan mitä mainioin - paitsi luettava  - myös inspiraation antaja, kyseenalaistaja ja lähtölaukaisin pois arjen aherruksesta ja rutiineista kohti suurempia linjoja ja sitä, mikä elämässä on tärkeää. Semminkin kun Senecan teoksista puuttuu ylipositiivinen naminamisiirappi. Sen sijaan niissä on vahva eettinen vire ja sen rinnalla pureva sarkasmi yhteiskunnan vähemmän ihailtavia ilmiöitä kohtaan. Kurantti teos!

 -  Elämä jakautuu kolmeen osaan: siihen, mikä on mennyt, siihen mikä on ja siihen, mikä on tulossa. Näistä se mikä on, on lyhyt; se mikä on tulossa on epävarmaa; se mikä on mennyt on varmaa.

 Näissä mietteissä:

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Ramón Gómez de la Serna:" Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja" - ex Libris...


"Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja", Ramón Gómez de la Serna, Into Kustannus Oy, 2018, 92 s., valikoinut ja suomentanut Arto Rintala.

Ramón Gómez de la Serna  (1888 Madrid-1963 Buenos Aires) oli espanjalaisen avantgarden edelläkävijä ja rakastettu kirjailija, jonka tuotannolla oli suuri vaikutus mm. taiteilija Salvador Daliin, kirjailija Federico Garcia Lorcaan, elokuvaohjaaja Luis Buñueliin ja muihin 1920- ja 30-lukujen modernisteihin.
Ramón tunnetaan erityisesti greguerioistaan, runollisen aforistisista, salaviisaan oivaltavista lauseistaan, jotka useasti sisältävät koomisen tai surrealistisen käänteen. Notkeita rinnastuksia ja eloisaa aistimellisuutta viljellen hän tarkastelee niissä luontoa, ihmistä ja modernin maailman ääniä." (Takakansi)

"Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja on ensimmäinen kielellämme ilmestyvä Ramón Gómez de la Serna -kokoomateos. Aineisto on valittu kirjailijan teoksesta: Obras completas VIII, Remonismo VI: Total de greguerias (1926-1962), Galaxia Gutenborg 2013." ( Lievelehti)




Greguerias?? Tuossapa avainsana siihen, miksi tähän pienikokoiseen,
mutta monisisältöiseksi osoittautuneeseen kirjaan oli aivan pakko tarttua!
Arto Rintala on laatinut oivasti Ramónin  - suuren outolinnun - tuotantoa avaavan alkulauseen, joka ehdottomasti kannattaa lukea ennen heittäytymistä kirjailijan sananpyörityksen pariin.
Gregueria on ajattelun sähikäinen. Humorismo + metáfora  - gregueria.
Näin määrittelee Ramónin kuuluisa yhtälö, joka selittää, mistä gregueriassa on pohjimmiltaan kyse: leikillisyyden ja huumorin yhdistämisestä metaforisiin ilmauksiin ja runokuviin.  - Muodollista vakavuutta vastustava leikillinen asenne yhdessä yleisen hyväntuulisuuden kanssa on tyypillinen greguerian tunnuspiirre.

Sähikäisiä:

Lokit, laivan jälkikirjoitus.

Pöly on täynnä vanhoja, unohdettuja aivastuksia.
Avaimenreikä: palveluskunnan monokkeli.
Oliivi näyttää aina huonosti nukkuneelta.
Kadunkulmaukset ovat olemassa, jotta voisit pysähtyä katumaan valitsemiasi teitä. 

Rakkaus syntyy yhtäkkisestä halusta tehdä hetkellisestä ikuista.
Kyyneleet desinfioivat kivun. 
Elämä on käsittämättömän ymmärtämistä.

Kirjailija tahtoo kirjoittaa valheensa, mutta kirjoittaa totuutensa.
Runous lyö reikiä kattoon, jotta näkisimme taivaan.
Nostalgia: muistojen aiheuttama hermosärky.
Filosofia on ajatus irtokauluksella.
Mikä on illuusio? Mielikuvituksen kuiskaus.
Freud: teoria napinlävestä, joka karkasi etsimään nappia.


Sähikäisiä?? Keskellä kesähelteitä!! Kyllä ja paljon, paljon muuta ilmaan singottua ajatusta lukijan tarkoin siepparinkourin napattavaksi. Otteen pitävyyttä tosin aika ajoin haittasi pahasti oma kupliva nauru ja habituksen hytkyntä, mutta nämä gregueriasit oli ilo poimia makusteltaviksi. Sähikäiset upposivat tajuntaan ja omaan vilisteleväiseen mielentilaan kuin veitsi sulaan voihin.

Suurkiitos Arto Rintala & Into Kustannus Oy mielenkiintoisesta uudesta tuttavuudesta ja mitä mainioimmista, säästellen nautittaviksi pilkoituista lukuhetkosista!

- Paras tapa asennoitua elämän ohikiitäviin satunnaisuuksiin on leikkimielisyys, kaikista älyllisistä velvollisuuksistamme korvaamattomin. Levollisimmin ihminen lepää huumorin tyynyllä, joka on täytetty tyhjänpäiväisyyksillä ja niiden sekaan ripotelluilla vakavilla asioilla. Sitä paitsi huumori ei ole kirjallinen tyylilaji vaan asenne elämää kohtaan tapa elää....

Huumormielellä päänsä pehmeästi tyynyyn painoi:

torstai 14. kesäkuuta 2018

Ananda Devi: "Näistä raunioista/Evè de ses décombres" - ex Libris...


"Näistä raunioista", Ananda Devi, Fabriikki Kustannus, 2018, 146 s., suomentanut Saana Rusi.

"Ananda Devi  (s.1957)   on Mauritiuksen merkittävimpiä kirjailijoita, jolta on 1970-luvulta lähtien julkaistu lukuisia romaaneja sekä runo- ja novellikokoelmia. Näistä raunioista (Ève de ses décombres, 2006) on voittanut lukuisia palkintoja, muun muassa arvostetun Prix des cinq continents de la Francophonie -palkinnon (2006). Kirjasta tehtiin vuonna 2012 elokuva Les enfants de Troumaron, joka on nähty elokuvafestivaaleilla myös Suomessa." (Lievelehti)




"Mauritiuksen hiostavan turistisaaren laitamilla pelko, väkivalta ja loputon kaupankäynti pyörittävät neljän nuoren kertojan maailmaa. Ève, josta kaikki alkaa ja johon kaikki loppuu, valitsee aseekseen vartalonsa. Sadiq elää sekä jengien yössä että Rimbaudin sanojen innoittamassa päivässä ja yrittää suojella Èveä aamunkoiton rajan kummallakin puolen. Clélion kapina on näyttävää, mutta hänkin on vain seitsemäntoista. Ja Savita, Savita on ainoa, jonka Ève päästää sydämeensä." (Takakansi)

Tässäpä putkahti käsiin hauska ja kiinnostava tuttavuus: tapahtumapaikkana  Mauritius, tuo monien romanttinen haavekohde endeemisine eläinlajeineen  ja  huojuvine palmuineen sekä hiekkarantoineen plus ensimmäistä kertaa omalle kohdalle  osui mauritiuslainen kirjailija.

Kaikella, myös hyväosaisten nauttimalla  ja turistien kohtamaalla kauneudella  ja hyvinvoinnilla on tässä rotujen sulatusuunissa kuitenkin varjoisa kääntöpuolensa, kuten kaikkialla maailmassa valolla on varjonsa. Meilläkin on n. 70.000 syrjäytynyttä nuorta, mikä on suorastaan veret seisauttava ja surullinen fakta.
Kertomuksen tapahtumat sijoittuvat Port Louisin liepeillä olevaan, kuvitteelliseen (?) esikaupunkiin, Troumaroniin:

- Me Troumaronin lapset emme piittaa uskonnoista, roduista, väreistä, kasteista, mistään, mikä jakaa ihmisiä tässä paskamaassa, me Troumaronin lapset olemme yksi universaali yhteisö, köyhien ja syrjäytyneiden ja uskokaa pois, se on ainoa identiteetti jolla on väliä... 


                                                                 ©Wikipedia

Devi kuvaa riipaisevalla herkkänäköisyydellä näiden sitkeiden kapinallisten, nuorten ihmisten universaalia irrallisuuden tunnetta, ulkopuolisuutta, etsintää, epätoivoa, taistelua ja selviytymiskeinoja matkalla kohti aikuisuutta, - ilon- ja onnenpilkahduksia unohtamatta. Henkilöiden erityispiirteet ja ajatusmaailmat ovat terävästi sanoiksi puetut ja lukijana tuntee saavansa heihin jos ei nyt aivan kiinteää kontaktia niin rinnallakulkijan mieluisan aseman.


Clélio:   - Minä olen Clélio. Olen valmis sotaan tappelen kaikkia ja en ketään vastaan. En pääse pakoon tätä vihaa. Jonain päivänä vielä tapan jonkun, se on selvää, En tiedä kenet. Vanhempani, ehkä pomon tai jonkun jengistä tai jonkun naisen tai itseni.

Ève :  - Kun kuljen mangopuiden alla, he tervehtivät minua tuttavallisesti, niin kuin tuntisivat minut, Luulen muistuttavani monia asioita, elollisia, elottomia tai oudosti muuttuneita, mutta naista en muistuta. Vain se vääristynyt kuva naisesta joka monella on. - Kasvoni heijastuvat näyteikkunoista, peileistä, silmistä, 
ne pakenevat lakkaamatta. En tahdo, että sieluni jää niiden vangiksi.
Voin olla mitä vain, paitsi vangittu sielu. Paitsi lintu, jolta on leikattu siivet. 
Kun kohtaan oman katseeni, minua kylmää ja kauhistuttaa, Vihaan sitä,
miten paljon itseäni vihaan.

Savita:  - Olin päättänyt jättää kiltin Savitan lopullisesti taakseni. En tiennyt minne menisin, Mutta en minä Troumaronia paennut. Pakenin perhettäni.
Troumaron on kotini, kiroukseni ja tukikohtani. En tuntenut mitään muuta, Kasvoin täällä. Mutta vanhempieni silmissä näin toisen Savitan, kiltin tytön, uurastajan, menestyjän. Minut oli pakotettu siihen muottiin. En voinut jatkaa niin. Se en ollut minä.

Sadiq:  Olen tehnyt jotain, En tiedä onko se minkään arvoista, mutta olen tehnyt jotain. En ole vain seissyt paikallani ja haalistunut pois, Minä kirjoitan itseni, 
en pyyhi pois, Olen luonut sillan itseni ja sen toisen vihaa kipunoivan nuoren miehen välille, vaikkei hän sitä tiedäkään.  - Olen nuori: ojentakaa auttava käsi... 

Ja  tässä ojentuu yksi auttavaja myötätuntoinen käsi.  Devin kerronta on omaleimaista ja erilaista, teksti on lennokasta, värikästä ja syväluotaavaista,
eikä jätä lukijaansa kylmäksi sivustakatsojaksi.  Mauritius on kokematta, mutta tämä Troumaronissa vierailu kannatti ja ehkäpä opettikin jotain, ainakin antoi ajateltavaa.

Mark Twainin kerrotaan  paikallisasukasta siteeraten todenneen 1896 Mauritiuksella käytyään:" Ensin luotiin Mauritius ja sen jälkeen taivas kopioksi Mauritiuksesta."

- Luen salaa, kaiken aikaa, Luen vessoissa, luen keskellä yötä, luen aivan kuin kirjat voisivat löysätä kurkkuani kiristävää köyttä. Luen ja tajuan, että on olemassa muualla. Häikäisevien mahdollisuuksien ulottuvuus...

Näissä raunioissa on kuljeskellut tasatahtia kanssani myös Laura/Mitä luimme kerran.


Voihan dodo:

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Pierre Lemaitre: "Verihäät/Robe de mariè" - ex Libris...



"Verihäät", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2018, 363 s., suomentanut Kaila Holma.

"Pierre Lemaitre  (s.1956)  on Ranskan suosituin ja arvostetuin dekkarikirjailija, jonka rikosromaaneja on myyty yli 20 maahan. Kansainvälinen Crime Writers' Association on palkinnut Lemaitren jo kolmasti International Dagger -palkinnolla vuoden parhaasta rikosromaanista, ja Suomen dekkariseura myönsi Lemaitrelle ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan 2017.
Lemaitren ensimmäinen historiallinen romaani Näkemiin taivaassa
(Au revoir la-haut) sai ilmestymisvuonnaan Ranskan arvostetuimman kirjallisuuden alan tunnustuksen, Goncourt-palkinnon. Romaani oli lisäksi
Prix Renaudot, Prix Fémina ja Prix Intérrallié -palkintoehdokkaana ja sai
Prix du Roman France Télévisions -palkinnon. Romaanin pohjalta tehty elokuva sai Ranskassa ensi-iltansa syksyllä 2017." (Takakansi)



"Piinaavan jännittävä psykologinen trilleri asioista, joita ei kykene muistamaan ja menneisyyden näyistä, joita ei voi unohtaa. Kolmikymppinen Sophie Duguet pitää itseään vain hajamielisenä, kun tavarat katoilevat, eikä hän muista, mihin on pysäköinyt autonsa edellisenä iltana. Mutta Sophien aviomies ja kollegat väittävät hänen usein unohtavan myös asioita, joita hän on tehnyt tai sanonut.
Kun poliisi pidättää Sophien myymälävarkaudesta, jota tämä ei muista tehneensä, on selvää, että kysymys on jostain paljon hajamielisyyttä vakavammasta.
Eräänä aamuna herätessään Sophie huomaa, että hänen hoidossaan ollut pikkupoika on kuollut. Sophiella ei ole tapahtuneesta mitään muistikuvaa. Mielenterveyttään epäilevä Sophie päättää paeta. Uuden identiteetin ja ulkonäön turvin Sophie aloittaa uuden elämän toivoen voivansa jättää menneisyyden aaveet taakseen. Hänellä ei ole aavistustakaan, että todellinen painajainen on vasta alkamassa."  (Takakansi)

Lemaitren tuotanto  on kaiken matkaa ollut sekä poikkeavaa että kiinnostavaa ja näppäryydessään ihastuttavaa luettavaa, kuten edellinen Silmukka  (2017),
joka poikkeuksellisesti kiertyi loppuunsa yhdellä lukemalla  ankean sateen ropinan syyspimeään ikkunaan tyystin poissulkien. Kutsu Verihäihin aiheutti täten mitä suurinta mielihyvää ja odotusarvo sisällön suhteen oli korkealla. Teos on neliosainen antaen kertojan ääneen ja puheenvuoron ensin Sophiella ja sitten Frantzille sekä edelleen Frantzille ja Sophielle ja sitten vielä Sophielle ja Frantzille.

Lemaitren seikkaperäisesti kuvaama Sophien mielenterveydellinen haahuilu ja  romahtaminen alkoi häiden alkuosassa suorastaan pitkästyttää, nyppiä ja ärsyttää. Mikäli hänen tarkoituksensa - kuten hyvin mahdollista - oli koetella ja testata lukijansa  kärsivällisyyttä, hän totta tosiaan onnistui venyttämään sen äärirajoille, liki katkeamispistettä. MUTTA:

Sitten Lemaitre ikäänkuin ilkikurisesti virnistellen polkaisee lisää kaasua ja jo vainen alkavat lukijan varpaat kipristellä  ja sydän tykyttää tunnelman saotessa tiiviiksi ja käsinkosketeltavaksi. Tämä taituri ja taikuri vetää lupaa kysymättä lukijalta maton jalkojen alta useampaan kertaan, pakottaa nousemaan uudelleen lukuasentoon  ja hyväksi lopuksi jättää hänet ihastuksen valtaan, syvään huokaisemaan, - ihmettelystä ja ihastuksesta.

Verihäissä on ollut mukana myös Annika / Rakkaudesta kirjoihin.

Tyylikästä, taidokasta ja tehokasta; vahva ja vakuuttava taidonnäyte Lemaitrelta jälleen kerran! Referaateitta ja juonenkulkua hipaisemattakaan: Verihäät

S´il vous plait:

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Håkan Nesser: "Elävät ja kuolleet Winsfordissa/Levande och döda i Winsford" - ex Libris...


"Elävät ja kuolleet Winsfordissa", Håkan Nesser, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2018, 440 s., suomentanut Aleksi Milonoff.

Ruotsalainen Håkan Nesser   (s.1950) on  yksi pohjoismaisen rikoskirjallisuuden merkittävimpiä nimiä. Suomessa hänet tunnetaan parhaiten Barbarotti- ja
Van Veeteren -sarjoistaan. Elävät ja kuolleet Winsfordissa on itsenäinen,
Nesserin kaupunkisarjaan sijoittuva teos. (Lievelehti)


                                                        ©Tomas Whitehouse


"Eräänä marraskuisena iltana Winsdorfin pikkukylään Lounais-Englannissa saapuu salaperäinen nainen koiransa kanssa. Hän asettuu vanhaan taloon kylän ulkopuolelle, viettää päivänsä vaeltelemalla nummilla villihevosten ja sumun keskellä ja on vakaasti päättänyt elää pidempään kuin koiransa.
Naisella on synkkä menneisyys. Mitä on tapahtunut hänen miehelleen?
Ja onko joku hänen kannoillaan? Elävät ja kuolleet Winsfordissa kertoo yrityksestä paeta omaa elämäänsä. Tehdä tilit selviksi. Mahdollisuudesta aloittaa alusta, vaikkei ehkä olekaan enää aivan nuori." (Takakansi)





Nesser on yksi kirjailijoista, jonka tuotannon pariin sujahtaa aina mieluusti ja sujuvasti, kuten viimeisin Nesser -postaus Taivas Lontoon yllä ehkä antaa ymmärtääkin:) Voi ei taas koirajuttu, tämän nielaistun huokauksen hirtettyjen hurtisaanien tiimoilta vaihdoin oitis Nesserin luoman Castorin turkin rapsutteluun ja sen hännän heilutukseen molemminpuolisen yhteisymmärryksen merkeissä.

Heti alkuun kysymys: voiko omaa elämäänsä ylipäätänsä  paeta tai varsinkaan  tekemättä ensin sovintoa menneisyytensä kautta? Enpä usko... Mitä mieltä olette?
Teoksessa pohditaan syntyjä syviä kuten ajan olemusta. On murha, vihaa ja rakkautta ilmassa sekä kohdataan myös nainen: rusottava ja turvallinen kuin patalappu, mutta ennen kaikkea mestarillisesti luotua tihentyvää jännitysta minimalistisin keinoin, elegantisti ja revittelemättä.

-  Sitten tietenkin patikkaretki. Koirat on tehty liikkumaan, ainakin afrikkalaiset leijonakoirat. Päivän valinta oli Tarr Steps, paikka joka mainitaan kaikissa selaamissani oppaissa, ja sinne on vain kymmenen minuutin automatka Withypoolin suuntaan; Tarr Steps on käsittääkseni vanha astinkivirakennelma, keskiaikainen tai vieläkin vanhempi. Siellä on vaellusreittejä joen molemmin puolin ja kahvila, joka saattaisi olla auki. Sitten ostoksille. Ja illemmalla kylän pubiin syömään. Hyvä suunnitelma. A day in the life. Tai sitten päinvastoin, 
mikä johtaa toisenlaiseen totuuteen. A life in a day. Niin kuin elää yhden päivän voi elää myös kaikki muut päivät. Hamaan loppuun asti. Senkö takia minä olen täällä? Toteuttamassa tuota yksinkertaista suunnitelmaa? Minun on unohdettava tällaiset kysymykset... 

-  Mutta miksi tunne hyökyy päälleni juuri tässä tuulisessa rinteessä?
Eihän meillä ole tulevaisuutta, minulla ja Castorilla, elän kauemmin kuin se ja sitten kuolen, sellaisen sopimuksen olemme tehneet. Ja vahvistamme sen joka päivä uudestaan, minä ja koirani, eikö niin? Yritän päästä tunteesta eroon, 
mikä se nyt onkin, mutta se ei ole helppoa, ja tiedän että tunne on saanut alkunsa vanhan naisen sanoista. Kaukaa tullut vieras. Se voisi yhtä hyvin olla kuvaus siitä, mitä on olla ihminen maapallolla.

-  Nummen olennaisin piirre on se, ettei siellä ole varsinaisesti alkua eikä loppua. Haluan mainita vielä kolme seikkaa, jotka tuosta suuremmoisesta maisemasta puuttuvat: umpikujat, tekosyyt ja mikä parasta - sanat.  (Royston Jenkins, 1866-1953. Majatalon isäntä Vulbonessa)

-  Revenge is a dish best served cold... 

Ei voi kuin ihailla ja ihmetellä kuinka pienin keinoin Nesser, tämä laaja-alainen kirjailijataituri luo tiivistunnelmaisen dekkariromaanin saaden lukijansa pidättelemään hengitystään. Hän onnistuu taitavasti porautumaan naispäähenkilönsa pään sisään kuvaten polveilevaa ja rönsyilevää ajatuksenkulkua sekä tunnetiloja.  Nummien avaruus ja kauneus ovat käsinkosketeltavasti aistittavissa sivuilta. Kansien väli on  kokonaisuudessaan erinomaisesti balanssissa ja oiva osoitus siitä, ettei Nesser tarvitse raflaavia, keinotekoisia  tehosteita antaakseen lukijalleen nautinnollisen lukukokemuksen!

Kirjarakkautta: ollos lämpimästi tervetullut mukaan  tarpomaan kirjallisia ja muitakin polkuja; toivottavasti viihdyt mukana matkalla:)

Ei kaksi kolmannetta ja eläväiset koiruudet jatkuvat huomenissa Unskin ja Sempun saapuessa iloisin hännänheilutuksin hoitoon ja meitä lenkittämään siispä aurinkoista mieltä ja kesäistä viikonlopua sekä

tassuttelemisiin:

torstai 7. kesäkuuta 2018

Jens Henrik Jensen: "Hirtetyt koirat/De Hængte hunde" - ex Libris...


"Hirtetyt koirat", WSOY, 2018, 401 s., suomentanut Sanna Manninen.

Tanskalaisesta Jens Henrik Jensenistä  (s.1963) tuli kansainvälinen menestystrilleristi vuonna 2012, jolloin ilmestyi hänen kahdeksas romaaninsa, Oxen-sarjan avausosa Hirtetyt koirat (De Hængte hunde). Sarjaa julkaistaan jo kolmessatoista Euroopan maassa, ja sen TV- ja elokuvaoikeudet on myyty
SF Studios -tuotantoyhtiölle. (Lievelehti)


                                                           ©Red Star Photo


"Niels Oxen on saanut Balkanin ja Afganistanin sotatantereilta kotiin viemisiksi kunniamerkkien lisäksi traumaperäisen stressihäiriön. Tätä nykyä tuo entinen eliittisotilas raapii elantoa kasaan keräämällä pulloja ja kaivelemalla kauppojen jäteastioita. Hän toivoo löytävänsä mielenrauhan muuttamalla Kööpenhaminasta Jyllannin metsiin, mutta vastassa onkin painajainen: Oxen joutuu epäillyksi vaikutusvaltaisen diplomaatin murhasta. Todistaakseen syyttömyytensä hän alkaa poliisin tiedustelupalvelun epäsovinnaisen Margarethe Franckin avustuksella selvittää surmatöitä, joilla on näennäisesti yksi yhteinen nimittäjä: hirtetyt koirat." (Takakansi)




No; erakoitunut sotasankari törmää häikäilemättömään valtaverkostoon, tuohan enteilee ihan kelpo dekkaria! Mutta, kun ensilehdellä lähdetään hirtetyllä koiralla liikkeelle, ei kuvaus juuri tällaisessa koiraimmeisessä lukuhaluja herättänyt, vaikka nyt kuinka aamunkoiton heikko valo osui koiran sammuneisiin silmiin ja  sirosti yksi mantelikukan terälehti - kuin armas suudelma - sen kielelle somasti laskeutuikin...

-  Ensinnäkin meillä on kuollut aatelismies, joka oli huippudiplomaatti, mesenaatti, ajatushautomon puheenjohtaja, maailmankansalainen ja sahan johtaja. Ja toiseksi meillä on koko kuningaskunnan urhoollisin mies, joka on takuulla tavalla tai toisella henkisesti sairas piruparka...

Tämän asetelman, ytimen ympärille lyhykäisyydessään juoni kietoutuu ja avainsana on Danehof. Avainhenkilönä eliittisoturi Oxen ja osan aikaa myös valkoinen koiraystävänsä Mister White. Teoksessa perätään myös moraalia ja Oxenin isoisän, joka ei ollut tyhmä, mukaan pahimmat hurskastelijat ovat yleensä suurimpia piruja.

Corfitzenin tervetulopuheesta otsikolla "Ilveilijähallinto":
- Joseph de Maistre oli erittäin älykäs savojilainen asianajaja, diplomaatti, kirjailija ja filosofi, ja hän muotoili vuonna 1811 ajatuksen, joka tunnetaan yhä
ja jota on siteerattu usein vuosien varrella. Ajatuksesta on olemassa lukuisia muunnelmia. ja se kuuluu näin: "Jokaisella maalla on sellainen hallitus kuin se ansaitsee." Yhtä hyvin voisi sanoa "jokaisella kansalla". 
 - Tanskassa on todellinen ilveilijähallinto. Siitä huolimatta, että elämme modernissa, valistuneessa ajassa... Viimeisillä minuuteilla ennen vaaliuurnien sulkemista annetut lupaukset eivät päde enää sen jälkeen kun rasti on piirretty ja hallitus muodostettu...

Jensen tekee myös asiallisesti selkoa espanjalaistavasta kohdella metsästyskoiria ja mainitsee, että näitä hirttämisiä - koirat eivät ansaitse edes luotia, joka maksaa - suoritetaan vuositasolla n. 50.000. Tapoja on kaksi: hyvän koiran ja huonon, sellaisen, joka saattaa metsästäjän "häpeään". Jälkimmäistä kutsutaan the piano playeriksi. Teneriffalla asuttujen talviaikojen varrella tuli luettua ja keskusteltuakin tästä tavasta, kuin myös kielletyistä koiratappeluista ja yrityksistä rajata  mieshenkilöiden egonjatkeenaan ja tappelutarkoitukseen käyttämiensä  perros peligrososien, vaarallisten koirien, hallussapitoa, pakollista kuonokopan käyttöä jne.

Kirjailijan jälkisanoissa on mukavasti esitelty historiallisia faktoja ja henkilöhahmoihin liittyviä esikuvia. Chabonin tuottamassa tekstissä on tiettyä omaleimaisuutta, ja kerronta rullaa vaivattomasti ja vauhdikkaasti. Hän onnistuu luomaan kiinnostavapiirteisiä henkilöhahmoja; aisaparin Oxen & Franck yhteistyö ja kemia on saatu eläväksi sekä asteittain kehittyväksi myös ympäristö- ja luontokuvaukset ovat kohdillaan.

Vaikka nyt tässä avausosassa kompastuin ja kolautin pääni kantoon mitä tulee koirien hirttäjäisiin, ja niistä johtuva etova tunne oli päällä koko lukemisen ajan värittäen kokonaisuutta ja estäen kompaktin lukukokemuksen saavuttamista, eivät Jensenin dekkaristin taidot jättäneet epäilyksen sijaa, joten ilman muuta aion seuraavankin Oxenin lukea toivoen, että se jättää tämän minulle kestämättömän ja hyväksymättömän teeman: väkivallan ja kaltoinkohtelut mitä tulee viattomiin luontokappaleisiin  väliin. Täydet pisteet ropisevat Chabonille kissan tai tässä tapauksessa koiran pöydälle nostosta, sillä tämä(kään) epäkohta ja huutava vääryys ei vaikenemalla tokene!

Hau-hau:

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Michael Chabon: "Kuunkajo/Moonglow" - ex Libris...


"Kuunkajo", Michael Chabon, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Keltainen kirjasto, 2018, 492 s., suomentanut Aleksi Milonoff.

Michael Chabon  (s. 1963)  kuuluu amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkinimiin. Chabonin teos The Amazing Adventures of Kavalier and Clay voitti Pulitzer-palkinnon 2001. Wonder Boys -romaanista taas tehtiin suosittu elokuva.
Chabon asuu Kalifornian Berkeleyssä vaimonsa ja lastensa kanssa.
Kuunkajo on Chabonin neljäs suomennettu romaani. (Takakansi)


                                                             ©Ulf Andersen


"Mike Chabon -nimisen kertojan isoisä makaa kuolinvuoteellaan, kun menneisyys alkaa yhtäkkiä purkautua hämmästyneenä kuuntelevan lapsenlapsen korviin. Kuunkajo on värikäs ja vaiheikas tarina kertojan isovanhemmista: uppiniskaisesta keksijästä ja sotasankarista, jonka intohimo ja pakkomielle oli  V-2-raketti ja
sen keksijä  Wernher von Braun, sekä salaperäisestä näyttelijättärestä,
jota nuoruuden syvät traumat eivät koskaan jättäneet rauhaan.
Kuunkajo kirjaa yhden miehen elämäntarinan sellaisena kuin muistot ovat: repaleita, aukkoja, hyviä tarinoita jotka muuttuvat tosiksi, totuuksia joita kukaan ei usko. Kuunkajo on Chabonin taidonnäyte, romaani aikakaudesta, joka versoi sodan varjosta. (Lievelehti)




Kelmeänleppeässä kuunkajossa kohtasin nyt ensi kerran Chabonin ja kysymyksen:  Romaani, muistelma vai silkkaa sumutusta?
Tämä aloitus luonnollisesti viritti liki salapoliisimaisiin lukutunnelmiin ja vastauksen etsintään semminkin, kun isovanhempien ja lastenlasten keskinäiset suhteet ovat parhaimmillaan varsin moninaisia ja aivan omaa historiaansa luovia...
Rakettitieteestä ei itsellä ole sitten Sputnikin tapittamisen pienintäkään teoreettista tahi muutakaan tiedonmurusta, mutta seuraavasta Miken toteamuksesta sitäkin enemmän:   - uskoin, että asioiden salaaminen oli vahingollista ja niiden tunnustaminen kuin veitsi, kirkas kuuma säde jonka polte paransi...

Isoisä:  ei olisi ikinä valehdellut vapautuakseen velvollisuudesta, näyttääkseen hyvältä tai paetakseen vastuuta. Toisin kuin isoäiti hän ei tuntunut saavan valehtelusta mitään tyydytystä tai helpotusta. Mutta vaikka hän oli kunnon perheenisä ja rakasti meitä kaikkia omalla sanattomalla tavallaan, hän oli myös läpeensä erakko. Jos oli kärsittävä, hän sinnitteli mieluiten yksin. 
Jos hän sähläsi, hän selvitti asiat omin neuvoin. Toisin kuin vaimonsa,
hän ei pitänyt teeskentelystä, mutta pakkomielteinen omatoimisuus teki hänestä salamyhkäisen...

Isoäiti:  - Tullessani makuuhuoneeseen näin, miten ikkunan läpi lankeava viisto auringonsäde osui isoäidin kampauspöydällä ikuisesti seisovaan pulloon
Chanel No. 5:tä. Pullossa loisti henki. Se oli samanvärinen kuin isoäidin tuoksu; väri oli hänen sylinsä ja hänen syleilevät kätensä; hänen käheä äänensä, joka soi hänen rintakehässään aina kun hän veti minut lähelleen. Tuijotin pulloon vangittua liekkiä. Toisinaan tuo tuoksu oli minusta ihana, lämmin ja turvallinen, 
ja toisinaan kun hän otti minut syliinsä, hänen hajuvetensä huimasi minua ja aiheutti päänsärkyä. Joskus hänen käsivartensa olivat rautavanteet kaulani ympärillä ja hänen rahiseva naurunsa kuulosti katkeralta ja ahnaalta, piirroselokuvien suden naurulta...

Teoksessa on runsas sisällöllinen anti, jonka teemat on  ennakkoluulottomasti ja juohesti punottu lomittain. Lukijana sai olla valppaana; onneksi Chabonin kirjallinen ote on tekstintuottamisessa vankka, soljuvasanainen ja mielenkiintoa ylläpitävä. Jopa kirjassa esiintyvälle hauskankuuloiselle ja sutjakalle termille, motolle  essayons löytyy kiintoisa selitys klikkaamalla.

Jäinpä lukiessa miettimään, mitä kummallisuuksia oma Ukkini  olisi minulle, sängyn vierellä istujalleen, lähtöhetkillään tarinoinut sen sijaan, että viimeisellä tapaamiskerrallamme kertoili arkisesti aikovansa hetimiten "siviiliin" päästyään ostaa samanlaisen kamelinkarvaulsterin kuin Kanssakulkijalla.
Aivan varmasti tällä 12-kesäisenä leivänhakuun tukkimetsään marssineella, sittemmin rakennusmestarilla, oli oma kiehtova ja polveileva salaisuuksien polkunsa, vaikkei hän rakettitiedettä harrastanutkaan, kunhan paukutteli  rannikkotykistössä parhaansa mukaan sota-aikana tykkejänsä,
ja joka reilusti yli 70-kymppisenä leskenä purjehti salaa molemmilta tyttäriltään
- vaan ei tyttärentyttäreltään - avioliiton avoisaan satamaan. Aika veijari ja velikulta:)

Totta vai tarua, - tiedä häntä eikä sillä edes väliä, mutta tukuisa, kiinnostava ja erilainen lukuteos kahden toisistaan poikkeavan ihmisen sopeutumisesta, kiintymyksestä ja  sitkeästi pintansa pitävästä rakkaudesta käärmeenmetsästyksineen, holokausteineen  päivineen.
Aleksi Milonoffin  suomennos on taattua laatujälkeä.

Medved - kun puhun edistyksestä, ymmärrän hyvin että teillä on omat epäilyksenne. Edistystä mitataan niin paljon herkemmällä ja pieniasteisemmalla vaa'alla kuin onnettomuutta, eikä niin? 

Kuunkajossa & auringonvalossa: