sunnuntai 15. syyskuuta 2019

John Verdon: "Syntipukki / White River Burning" - ex Libris...


"Syntipukki", John Verdon, Gummerus Kustannus Oy,  2019, 615 s.,
 suomentanut Marja Luoma.

"John Verdon  (s.1941) teki pitkän uran New Yorkin mainosmaailmassa.
Jäätyään eläkkeelle hän päätti ajankulukseen kirjoittaa mahdollisimman jännittävän murhamysteerin. Syntyi murhatutkija Dave Gurneysta kertova esikoiskirja Numeropeli. Syntipukki on sarjan kuudes itsenäinen osa.
Se on ajankohtainen kuvaus mielipiteiden kärjistymisestä ja polarisoituneen ajattelun vahingosta." (Lievelehti)

                                                              ©Naomi Fisch

"Entinen NYPD:n murhatutkija Dave Gurney viettää leppoisia eläkäpäiviä,
kun hän saa puhelun piirisyyttäjältä. Gurneyn viiltävää älyä ja rikostutkijan vaistoja tarvitaan White Riverin kaupungissa, jonka poliittisesti arkaluontoinen murha on suistanut kaaokseen. Jännitteet White Riverin poliisivoimien ja mustien aktivistien välillä ovat kiristyneet jo pitkään. Räjähdysherkkä tilanne on leimahtanut ilmiliekkeihin, kun tuntematon tarkka-ampuja on surmannut aktivistien mielenosoitusta valvomassa olleen poliisin. Kaupunki on jakautunut kahteen leiriin, ja koston kierre on valmis." (Takakansi)



Tämä Verdonin sarja on ollut varsin mielenkiintoinen, postatut:
Tappakaa Peter Pan  (2014) ja  Painajaisuni  (2016): Verdon & Gurney,
mainio kaksikko,  joiden seurassa viihtyy ja  joiden ei tarvitse vasiten revittää mitään raflaavaa, jotka kantavat itsensä ja jotka nyt vaan ovat..
Sama pätee tähän Syntipukkiinkin:)  Teos on neliosainen: Kätketty raivo, 
Kolmas mies, Älä luota keneenkään ja Kuin suoraan kauhuleffasta.

-  Daven ja Madeleinen avioliittoa koettelivat jatkuvat jännitteet: Madeleine olisi halunnut katkaista kokonaan siteet entiseen elämään suurkaupungissa ja nautti täysin siemauksin maaseudusta, kun taas Dave ei osannut tai halunnut luopua uran aikana kehittyneistä ajatuskuvioista ja halusi aina päästä tutkimaan perusteellisesti jotakin. 

-  Dave katsoi vaimoaan ja näki tämän lempeässä hymyssä saman naisen,
 jonka kanssa oli avioitunut kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin.
Hänestä tuntui aina ihmeelliseltä ajatella, miten nopeasti vire heidän suhteessaan saattoi muuttua ja miten merkityksellisiä pienet eleet ja tapahtumat olivat 
- ja miten tarttuvia olivat niiden herättämät tunteet.

DG on sympaattinen ja karismaattinen tyyppi, jolle Verdon ei ole kirjoittanut mitään turhia ulokkeita, kuten ylenmääräistä lasinkohottelua, menneisyydestä ryöpsähteleviä traumoja, synkkiä salaisuuksia, naismaailman karahtavia karikoita, renttuilua tms. vaan lukija saa täysin keskittyä itse kerrontaan, taitavasti kuvattuun juonenpolveiluun, ja varsinaisen rikostutkinnan etenemiseen terävästi piirretyn henkilögallerian seurassa; tästä kaikesta iso plussa!

-  Kansakuntaamme on iskenyt syöpä. Se on levittänyt lonkeroitaan yhteiskuntaamme jo usean vuoden ajan. Lippuja on alettu polttaa. 
Kouluissa pukeudutaan miten sattuu. Hollywood parjaa sotilaitamme, hallitustamme, yrityksiämme. Säädyttömyys on yleistynyt. Uskonnollisia johtajia halvennetaan. Rapmusiikissa rikollisuus nostetaan jalustalle. Joulusta käydään sotaa. Auktoriteetit rapistuvat uhkaavasti. Vedotaan lapsellisesti oikeuksiin. Tällaiset suuntaukset ovat termiittejä, jotka syövät Amerikan perustuksia. Sivilisaatio on käännekohdassa...

Mediahässäköistä ja  uutishaukoista, poliitisista, epämääräisin ja arveluttavin keinoin toteuttamaan pyrkivistä kähminnöistä ja rotusodasta huolimatta - otettakoon ne ajankohtaisuudestaan huolimatta tässä nimenomaisessa tapauksessa pikantteina lisämausteina kuitenkin pitäen yksisilmäisyyden ja polarisoitumisen riskit myös tosielämässä mielessä - kyseessä on kunnon selkeä rikostutkintaan perustuva dekkari, jollaista oli vaihteeksi,  sivumäärän ennalta arveluttaneen runsauden tyystin unohtaneena, lainkaan pitkästymättä mielenkiintoista ja antoisaa lukea. John Verdon & Dave Gurney:  kaksi fiksua ja ratevaa, terrierin sitkeydellä etenevää kaveria, joiden seurassa viihtyy paremmin kuin hyvin näin syyssateen rattoisasti rummuttaessa ikkunalautoihin.

- Gurney kuitenkin tiesi, että häntä työnsi eteenpäin myös toisenlainen vimma, 
ei yhtä jalo ja ihmistä kunnioittava; hänen aivonsa oli rakennettu niin, 
että hänen oli kerta kaikkiaan pakko saada tietää, selvittää ratkaisematon. 
Se oli ollut häntä eteenpäin työntävä voima koko uran ajan, ehkä koko elämän ajan. Hänellä ei oikeasti ollut valinnanvaraa.

-  Myötätuntoon kuuluu olennaisena osana se, että säpsähtää nähdessään toisen loukkaantuvan, ja myötätunto on olennainen osa ihmisyyttä... 

Mustan ja valkoisen lisäksi on myös harmaata...

Pidetäänpä mielessä:

torstai 12. syyskuuta 2019

E.O. Chirovici: "Pahaa verta"/Bad Blood" - ex Libris...



"Pahaa verta", E.O. Chirovici, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2019, 266 s., suomentanut Inka Parpola.

"Romanialaissyntyinen E.O. Chirovici  (s.1964)  julkaisi kotimaassaan kymmenen salapoliisiromaania ennen kuin muutti Isoon-Britanniaan, jossa ryhtyi kirjoittamaan englanniksi. Hänen ensimmäisestä englanninkielisestä romaanistaan Peilien kirja tuli välittömästi maailmanlaajuinen myyntimenestys." (Lievelehti)


"Psykologi James Cobbin puheille tulee kuolemansairas mies, jolla on synkkä pyyntö. Muistinsa menettäneen miehen on saatava tietää, mikä on hänen osuutensa vuosikymmenten takaisessa murhassa. Oliko hänen viaton sivullinen vai tappaja? James alkaa selvittää mysteeriä, mutta kaikilla tapaukseen liittyvillä tuntuu olevan jotain salattavaa. Jamesin kiinnostus muuttuu pakkomielteiseksi, kun tapaus ja hänen oma menneisyytensä nivoutuvat yhteen." (Lievelehti)


Peilien kirjan (2017)  myötä tutustuin Chiroviciin ja totesin kelpo tuttavaksi jääden tuon omaleimaisen ja ilmavan dekkari-romaanin luettuani miettimään, missä merkeissä kirjailija uraansa tästä eteenpäin jatkaa. Ja tässäpä tuli kaivattu vastaus:

Päähenkilöinä ovat psykologi-tohtori James Cobb, joka luennoillaan kertoo viime aikoina keskittyneensä tutkimaan niin kutsuttuja muuntuneita tajunnantiloja, varsinkin hypnoosia ja elämänsä loppusuoralla oleva Joshua Fleischer, klubipantteriksikin kutsuttu, ei suinkaan erakko ja ihmisvihaaja, omaisuutensa ja sen suoman vaikutusvallan takana lymyilevä troglodyytti, vaan henkilö, jolla on äärimmäisen aktiivinen sosiaalinen elämä.
Oma tärkeä osaansa on myös entisellä New Yorkin poliisilaitoksen  etsivällä, Kenneth Mallorylla, joka on erikoistunut tutkimaan menneitä elämiä, ja josta tuli yksi New Yorkin möröistä, mies, joka pääsi käsiksi rikkaiden ja kuuluisien tarkoin varjeltuihin salaisuuksiin; tahdikas, sitkeä ja tehokas, verta ja luuta oleva varjo kaupngin kaduilla.
Tapaamme myös moniselitteiset ja värikkäät persoonat Abraham Halen ja Simone Duchampsin, Jack Bernhardin päiväkirjoineen sekä ilman rihmankiertämää asunnossaan tossuissaan sipsuttelevan mysteerisen Maggien, Julien etc.

Pariisi - New York  - akselille ja eri aikatasoille Chirovici kutoo uskomattoman kiehtovan, tiiviin ja mukaansa tempaavan psykologisen, pelkkää dekkaria laajemman, kielellisesti erinomaisen kudelman, jota on vaikea - lue mahdoton -  jättää kesken.

Kun haluaa ryöstää jonkun perinpohjaisesti, ei tuhoa ainoastaan hänen tulevaisuuttaan vaan myös hänen menneisyytensä. Tulevaisuus määritellään sumuiseksi epävarmuudeksi, kasaksi sekavia toiveita, jotka eivät useimmiten toteudu mutta toteutuessaan - yleensä joko liian myöhään tai liian pian - osoittautuvat lähinnä pettymyksiksi, sillä odotuksemme ovat liian korkealla.
Menneisyytemme on ainoa varma tekijä, ainoa todellinen suojapaikka, 
joka meillä on, vaikka muistimme onkin jo ehtinyt kaataa kauan sitten tapahtuneet tärkeät tosiseikat ja ei-niin-tärkeät tosiseikat täysin eri muottiin. Menneisyys on ainutlaatuinen ja toistumaton, ja toisin kuin tulevaisuus, 
se on tyystin haltijansa; hyvä tai paha, merkityksellinen tai merkityksetön, haaskattu tai hedelmällinen - mutta kukaan muu ei voi saada sitä haltuunsa...

Chirovici  tekee taikatemppunsa taas, jos mahdollista vielä edellistään ovelammin: tiivistunnelmainen, lukijansa sisäänsulkeva, henkilöidensä muistojen pölyjä ravisteleva ja niiden aarreaittaa sielujen syvyydestä perusteellisesti penkova teos, joka kieppuu teeman: miten selvittää totuus, kun muistoihin ei voi luottaa - ympärillä  pyrkien sen ytimeen. Inka Parpolan käännös kuin kirsikka kakun päällä.

-  Miksi ihmiset valehtelevat?    Enimmäkseen pelosta. Useimmiten valhe on puolustuskeino. Joskus ihmiset valehtelevat myös palkkion toivossa.

On yksi ja tärkeä asia osata kutoa muistojen maton raidat siedettävään hyväksyttävään  muotoonsa. Jäin kuitenkin lukiessani pohtimaan, onko jatkuvasti tarpeellista plarata muistojen laaria, tonkia, kaivella ja käännellä kaikkea vanhaa?
Eikö niiden kannattaisi sovinnolla antaa olla - ne ovat kertakaikkisesti passé; tapahtuneelle emme tässä ja nyt mitään konkreettista voi -  sen sijaan  voimme edes yrittää  keskittyä nykyhetkeen semminkin, kun liioin emme tulevasta tiedä?   - Mikäli riittävän kauan tonkii kauniin kuvan takaa, löytää useimmiten tunkion.
Tietoisen riskin ottamista sietää  varoa, joten taidanpa toisenkin kerran harkita ennen  rukkasten vetämistä käsiin ja tarttumista lapioon...

Kysymysmerkiksi  jää, millä keinoin Chirovici seuraavaksi aikoo meitä  ällistyttää ja ilahduttaa. Juonenkutojana ja henkilöiden piirtäjänä hän lukeutuu kyllä parhaaseen A-luokkaan.

-  Ei koskaan todellista ja aina totta. Antonin Artaud.

- Ei ole nykyisyyttä - ainoastaan menneisyys, joka toistuu alati uudestaan - nyt.  Eugenie O'Neill, A moon for the Misbegotten

Intensiivinen ja tyylikäs teos, johon täpöillä

uppoutui:

torstai 5. syyskuuta 2019

Kari Häkkinen: "Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus" - ex Libris...


"Psykiatrin päänavaus", Kari Häkkinen & Hannu Lauerma, Into Kustannus Oy, 2019, 211 s.

"Hannu Lauerma  (s. 1961) on tullut television kuvaruudun välityksellä suomalaisille tutuksi. Kun jokin traaginen tapahtuma ylittää uutiskynnyksen, hänen asiantuntijalausuntoaan halutaan kuulla. Hänen toimenkuvaansa kuuluu akuutisti sairaiden vankien hoito ja mielentilatutkimukset, joiden tarkoituksena on selvittää rikoksen tekijän syyntakeisuutta rikoksen tekohetkellä.

Pääkaupunkiseudulla asuva kirjailija Kari Häkkinen on ammatiltaan erikoissairaanhoitaja. Hän on työskennellyt sekä leikkaussaleissa että psykiatrisilla klinikoilla." (Kustantaja)




"Kirjassa Lauerma kertoo kokemuksiaan mm. Suomen pahimpien vankien kanssa työskentelystä, hypnoosista, itse­tuhoisuudesta, psyykenlääkkeistä  ja tappouhan käsittelystä. Mukana on myös tarinoita Lauerman omasta elämästä ja hänen ajatuksistaan julkisuudesta." (Takakansi)

Teoksen luvuissa Lauerma,  Kari  Häkkisen sanoin: Sanojensa mittainen mies, 
joka rakastaa työtään, mutta inhoaa byrokratiaa, kuljettaa lukijaansa henkilöhistoriansa aamunkoitosta aina nykyhetkeen poiketen välillä luonnon keskellä, valaisten ammatti-identiteettinsä syntyä, työtään ja potilaitaan psykiatrisessa vankisairaalassa. Hän pohtii psykoterapiaa ja pahoja lääkkeitä, esittää ajatuksia pahuudesta ja rikollisuudesta sekä tutkii huumorin, järjen
ja tunteiden merkityksiä. Oman lukunsa saavat myös: uskonto, empatia ja rakkaus sekä hypnoosi uran osatekijöinä sekä ne pakolliset julkisuuden kirot ja kiitokset. Laaja-alainen kattaus siis tarjolla. Makustelemaan:

Itse ajattelen, että kun ihminen kuvittelee keksineensä elämässään jotain uutta, niin yllättäen huomaa kiinnostuksen kaikuluotaavan kaukaa suvusta.

En edes yritä vastata kysymykseen, ovatko ihmiset pohjimmiltaan hyviä vai pahoja. Käsitykseni mukaan me olemme tilanteesta riippuen sekä hyviä 
että pahoja. Evoluutiossa meidät on ensiksikin ohjelmoitu toisiamme auttaviksi, sosiaalisiksi, rakastettaviksi ja yhteistyökykyisiksi yksilöiksi. 
Toisekseen meidät on luotu kilpailullisiksi ja raaoiksi pedoiksi, jotka raatelevat omaan lajiinsa kuuluvia hengiltä aivan kuin muutkin pedot. Poikkeuksena ovat massasurmat, jotka ovat olleet ihmiskunnan häpeätahroja kautta aikojen. Eläinkunnassa ne ovat äärimmäinen harvinaisuus.

Ihminen on taipuvainen alistamaan toisia haaliakseen itselleen valtaa ja pyrkiäkseen elämässä eteenpäin. siihen sisältyy paljon pahuutta ja tuhoa. 
Jopa siinä määrin, että meillä on pieni pelko pinnassa ihmislajin säilymisestä.

Lauerma esittelee myös  Stanley Migramin (klik)  tottelevaisuuskokeet  (klik)
ja  Philip Zimbardon sosiaalipsykologian  Stanfordin  vankilakokeen todeten:

- Joudun itse työskentelemään organisaatiossa, joka on vahvasti viranomaisvalvottu, käytännössä niin, että vankien ja potilaiden oikeudet ovat tarkassa syynissä. Lauerma mainitsee myös mielikuvituksellisten valitusten ja sairaiden ihmisten  fantasioiden vaativan seikkaperäisiä vastauksia ja että tuo seikka lisäisi harmaita hiuksia, jollen tiedostaisi erilaisten autoritääristen järjestelmien primitisoivan ihmistä joskus kovinkin kohtuuttomalla tavalla.

Maninipuloinnista pahuuteen:  - Potentiaali pahuuteen on olemassa, 
mikäli ihminen yliarvioi kykynsä toimia poikkeustilanteissa rationaalisesti ja omasta mielestään humaanisti enemmistön asettamaa painetta vastaan.
-  Pahuus on pitkälti myös näkökulmakysymys. Se, mikä toisen mielestä on pahaa, on toisen mielestä hyvää ja jaloa. Kauheus  - kuten kauneuskin -  on katsojan silmissä..
-  Perustellusti sodankäynti on säännösteltyä pahantekoa, jonka juuret juontavat poliitikoilta, korkeilta upseereilta ja ylipäälliköiltä annettuihin velvoittaviin käskyihin. 

Pahuuden osastolla omat näkemyksensä Lauerma esittää mm. koulu- ja työpaikkakiusaamisen, joukkoampumistapausten ja insestin surullisilla saroilla.

Huumorista, siitä kauneimmasta kukasta:   - Huumori kuuluu yksilön palautumiskeinoista kypsimpään päähän, Huumori on pohjimmiltaan sitä, 
että kaikesta huolimatta nauretaan yhdessä tai yksin... 
Kunhan muistetaan, että: -  Huumori ei kuitenkaan saa olla luonteeltaan loukkaavaa ja että sen käyttö on hyvin riskialtista, koska sen keskeisin sanoma ymmärretään helposti väärin.

Omakohtaisesti lähden siitä, että siinä missä toivo se on epätoivokin - huumori se on hirteissellainenkin;)

Lauerma on henkilö, jonka harvalukuiset, vankan ammattitaitoiset ja selkeät esiintymiset televisiossa ja lausunnot lehdistössä on tullut tarkkaan ja arvostaen luettua. Edellinen kirjallinen kosketus Lauermaan  puolestaan oli  
 Hyvän kääntöpuoli  (2014), joka loihti toteamuksen: Tämä "Ihmismielen asiantuntijan" 20:n eri aihealueista koostuvan luvun kiinnostava, laaja-alainen kokoelma  pahuuden ympäriltä on kirjoitettu ymmärrettävästi ja ymmärtäväisesti huumorin kukkaa poimimatta jättämättä rauhalliseen, viipyilevään ja pohdiskelevaan vaan ei valmiiksipureskeltuun tyyliin.
Sama selkeä ja lukijaa puhutteleva, jutusteleva kerronta, joka etenee notkean liaanin liikeratojen lailla kosiskelematta tai jonniinjoutavasti jorisematta  jatkuu tässä vekkulin kaksiselitteisesti nimetyssä uutukaisessa.

Tämä päänavaus istui kuin hanska käteen ja säilytti kiinnostavuutensa kautta matkan. Lauerman esitystapa hieroo kaiken muun hyvän lisäksi lukijansa aivonystyrät valppaiksi ja ryhdistää hoksottimet hollilleen; prosessiin,
jota tapaamme ajatteluksi, uteliaisuudeksi ja viritetyksi tiedonhaluksi kutsua, houkuttelee omiin ajatuksenrientoihin ja omakohtaisten kokemusten resonointiin luetun pohjalta.

Ykkösluokan teos! Mitä parhain tapa aloittaa syksyn kirjasesonki, ottaen tietoisen riskin sen suhteen, että kynnys tämän myötä nousi korkealle:)
Kiitokseni Hannu Lauermalle & Kari Häkkiselle sekä Into Kustannus Oy:lle nautinnollisesta ja täyspainoisesta lukuhetkestä!

-  Osuipa sitten kohdalle asosiaalinen tyyppi tai psykopaatti, niin yrittämättä ei jätetä.

Respektit asenteelle:

perjantai 30. elokuuta 2019

Margaret Atwood: "Noidan sikiö / Hag-Seed" - ex Libris...


"Noidan sikiö", Margaret Atwood, Johnny Kniga Kustannus, 2019, 355 s., suomentanut Kristiina Drews.

"Kanadalainen Margaret Atwood  (s. Ottawassa 1939) on aikamme merkittävimpiä kirjailijoita, taiturillinen sanankäyttäjä ja kriittinen näkijä. Atwoodin laajaan ja monipuoliseen tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, runokokoelmia, lastenkirjoja ja kirjallisuustieteellisiä teoksia.
Hänen teoksiaan on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle.
Atwood on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, mm. Booker -palkinnon romaanista Blind Assassin (suom. Sokea surmaaja, 2000), jonka Time-lehti puolestaan valitsi Vuoden 2000 romaaniksi. Aiemmin Atwood on ollut ehdolla Booker Prize -palkintoon teoksillaan Cat’s Eye (1989) ja Nimeltään Grace." (Kustantaja)

                                                           ©Liam Sharp

 "William Shakespearen Myrskyssä kerrotaan Milanosta karkotetusta hallitsijasta, Prosperosta, joka elää eristyksissä saarella keskellä merta. Kuin avovankilassa.
Margaret Atwoodin Noidan sikiössä Felix,  teatterifestivaaliltaan syrjäytetty johtaja, saa mahdollisuuden ohjata oman tulkintansa Mysrkystä suljetussa vankilassa, vankien esittämänä.
Felixille tarjoutuu mahdollisuus kostoon, kun esitykseen saapuu myös päättäjiä, erityisesti ministeriksi kohonnyt Tony, joka työnsi Felixin ulos tämän omasta elämästä yli vuosikymmen sitten. Pitkän odotuksen jälkeen koittaa tilinteon hetki." (Takakansi)


Tämä viisiosainen ja lyhytlukuinen teos temmeltää Thalian alttarilla erikoisten ja verevien näyttelijöidensä sekä maestro Felixin, tuon kostonhimoisen ukkelin voimin, eikä jätä lukijaansa kylmäksi sivustakatsojaksi, vaan minut valtasi tunne mukanaolosta produktiossa ja tunsin sieraimissani teattereille ominaisen  pölyisten esirippujen viihdyttävän tuoksun. Koston - jonka funktiota en henkilökohtaisesti ymmärrä  -  suloisuuden ikuisuuskysymys leijuu vahvasti kaiken yllä kuin tumma pilvi, josta ei tiedä haihtuako vaiko räväyttääkö kunnon rankkasateet; ja jos, niin puhdistuuko mikään??  Kurkistetaanpa:

Felix: - harjaa hampaansa. Hän harjaa toisetkin, tekohampaansa ja sujauttaa ne suuhunsa. Ne eivät istu kunnolla, vaikka hän on sivellyt niihin vaaleanpunaista kiinnitysainetta - suu on ehkä kutistumassa. Hän vetää suunsa hymyyn, muka-hymyyn. Teeskentelyä ja valhetta - mutta kuka se huomaisi?

Tony: Se petollinen, kieroutunut kusipää, on Felixin oma vika. Ainakin enimmäkseen. Kuluneiden kahdentoista vuoden aikana hän on usein syyttänyt itseään. Hän antoi Tonylle liikaa liikkumatilaa, ei valvonut, ei kurkkinut Tonyn tyylikkäästi verhotun, topatun ja liituraitaisen olan yli. Merkit olivat ilmassa, ja kenen tahansa, jolla on vähänkin järkeä ja kuulevat korvat, olisi pitänyt ne huomata - mutta hän ei huomannut.

Kosto:  - Tietenkin hänellä oli päämäärä. Avaamaton rasia, kätketty jonnekin kiven alle, kannessa kirjain K niin kuin Kosto. Hän ei vielä nähnyt selvästi mihin suuntaan oli menossa, mutta oli pakko uskoa että hän oli menossa jonnekin.

Vankila: - Felix astuu sisälle vankilan lämpöön ja ainutlaatuiseen hajumaailmaan. Vanhaa maalia, vienoa hometta, tylsyyden vallassa syötyä pahaa ruokaa, alakulon löyhkää, lysähtäneitä harteita, kumaraisia päitä, kokoon käpertyneitä vartaloita. Köyhyyden hajua. Sipulipieruja, Paljaita, kylmiä jalkoja, kosteita pyyhkeitä, äidittömiä vuosia. Surkeuden lemua, joka leijuu kaikkien yllä kuin loitsu.

Suru:  - Mitä sellaisen surun kanssa voi tehdä? Se oli kuin valtava, horisontista tupruava musta pilvi. Ei, se oli lumimyräkkä. Ei, se ei muistuttanut mitään minkä hän olisi osannut pukea sanoiksi. Hän ei kyennyt katsomaan sitä suoraan silmiin. Se piti muuttaa joksikin muuksi tai ainakin sulkea pois näkökentästä.

Loppuelämä - Kuinka pitkältä se aika oli joskus tuntunut, Kuinka nopeasti se oli kiitänyt, Kuinka paljon siitä oli haaskattu. Kuinka pian se oli ohi.


Atwood on laatukirjailija, joka vankinäyttelijöiden persoonainpiirrossa ja rehevyydessä osoittaa jälleen virtuoosimaiset lahjansa harjoittelukohtausten kuvauksineen.  Samoin Felixin ja Mirandan välisessä yhteydessä keskusteluineen on kiehtovaa ja oivaltavaa  virittyneisyytta sekä hienovaraista ulkoapäin katselevaa sanainpiirtoa. Juonenkuljetuksessa on syvyyttä ja perspektiiviä,
ja se etenee takkuilematta alusta loppuun saakka.
Ei mitään turhaa - ei mitään puutu: nautinnollinen teos!

Johnny Kniga Kustantamon Shakespeare-idea on ollut ennakkoluuloton, kiehtova ja huikea sekä toteutus ainakin tähän asti toiminut selektiivisten kirjailijoidensa ansiosta loistavasti. Kristiina Drewsiltä mainio käännös. Vaikuttava ja teemaan istuva kansi, jonka tekijää en valitettavasti löytänyt.
Laadukkaasta lukukotvasesta  kiitos!

- Meidän tomuistamme kudottuja ovat unelmat, ja uni saartaa pientä elämäämme... (Prospero, Shakespeare, Myrsky)

Toivoen, rakastain ja unelmoiden:

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Joël Dicker: "Stephanie Mailerin katoaminen/ La Disparition de Stephani Mailer" - ex Libris...


"Stephanie Mailerin katoaminen". Joël Dicker, Tammi, 2019, 716 s., suomentanut Kira Poutanen.

"Joël Dicker on ranskankielisen kirjallisuuden uusi supertähti. Vuonna 1985 syntynyt sveitsiläinen singahti lukijoiden tietoisuuteen vuonna 2012 kirjallaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jota on myyty Euroopassa yli kolme miljoonaa kappaletta. Kirja sai Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt-palkinnon vuonna 2012. Stephanie Mailerin katoaminen
on Dickerin neljäs romaani." (Lievelehti)

                                                           ©Jeremy Spierer

"Kun nuori toimittaja katoaa, kaksi kokenutta poliisia joutuu tunnustamaan menneisyyden virheet. Kaksikymmentä vuotta sitten Jesse Rosenberg ja
Derek Scott ratkaisivat karmivan joukkomurhan. Nyt nuori toimittaja
Stephanie Mailer väittää, että he syyttivät väärää miestä – ja katoaa pian sen jälkeen. Eläkeiän kynnyksellä oleva Jesse joutuu kysymään itseltään, saattoiko Stephanie olla oikeassa. Jesse ja kenttätyöt jättänyt Derek joutuvat mukaan kahden aikatason tutkimuksiin: heidän on löydettävä sekä Stephanie että todellinen murhaaja. Monisäikeinen tapaus vie heidät pyöritykseen, jossa totuus paljastuu vasta viime meterillä." (Takakansi)


Totuus Harry Quebertin tapauksesta, 2014 oli alkusysäys Dickerin ja minun tapaamiselleni, ja jatkoa treffeillemme  seurasi Baltimoren sukuhaaran tragedian, 2016 tiimoilta. Sivumääräisesti yhteisiä askeleita nyt siis tepsuteltu mittariin mahtavat 2079 kappaletta.

Dickerin ensisuomennos Totuus HQ:n tapauksesta oli oudohkosti sijoitettu Keltaisen Kirjaston alle ja on mainiota, että nämä kaksi on jätetty sen ulkopuolelle. Dicker kirjoittaa vaivattomanoloista ja tapahtumarikasta tekstiä, jonka parissa on helppo viihtyä. Hän ei hae ilmaisussaan mitään syntyjä syviä eikä pahemmin revittele raadollisuuksilla. Henkilöt on piirretty rauhallisin ottein, osin pieni pilke simänurkissa ilman suuria draaman piirteitä tai syvälleluotaavia analyysejä. Tälle tiiliskivelle  - kuten aiemmillekaan ei olisi ollut pahitteeksi tiivistäminen sivumäärän kustannuksella, sillä 716 s. saattaa monelle potentiaaliselle lukijalle olla este kirjaan tarttumiselle.

Sisällöltään - joskaan ei painoltaan -  kevyttä ja hyvää keskitasoa oleva viihdyttävä romaani, joka sopii hyvin loppukesän lukuohjelmaan. Kävi tässä hupaisasti  jo toisen kerran niin, että Dickerin ja minun polkuni ristesivät tilanteessa, jossa oma  stressitasoni oli koko lailla tapissaan, johtuen Parasystävämme (Kanssakulkijalla alkaen 6-vuotiaasta ja itse tapasin molemmat nuoret hongankolistajat parikymppisenä yhtäaikaa)  kuolemasta heti lomaselta palattuamme sekä toissapäiväisestä farssinpiirteitä saaneen, vihdoin toteutuneen appivanhempien pesänjaon pitkävaikutteisesta virkistävyydestä. Keskittymiskyky sen mukaisesti haperohko ja mielentila vaihtelevainen,  joten Dicker oli tervetullutta vaihtelua ja tapaamisestamme  muodostuikin saumattomasti yhteensopiva.
Kira Poutaselta soljuva ja sutjakka suomennos.

Mielenkiintoinen matka jatkuu, myös mitä tulee Dickerin jatkotuotantoon:)

Aamu-usvaisia ja pehmeävaloisia loppukesän päiviä:

lauantai 24. elokuuta 2019

Maja Lunde: "Sininen / Blå" - ex Libris...

"Sininen", Maja Lunde, Tammi, 2019, 250 s., suomentanut Katriina Huttunen.

"Norjalaisen Maja Lunden (s. 1975) ilmastokvartetissa vaakalaudalla on maapallon tulevaisuus. Palkitussa Mehiläisten historiassa (2016) humanitaarisen katastrofin aiheutti hyöteisten katoaminen. Sinisessä puute on elämää ylläpitävästi vedestä. Sarjan seuraavissa osissa ilmastomuutoksen vaikutuksia käsitellään suhteessa eläimiin ja kasveihin." (Lievelehti)

                                                              ©Oda Berby

"Kuivuus ajaa 2040-luvun Etelä-Euroopassa ihmisiä kaoottisille pakolaisleireille, minne päätyy myös osan perheestään kadottanut David. Yhdessä tyttärensä kanssa hän löytää kuivuneesta kanavasta purjeveneen, jolla voisi purjehtia turvaan viileään pohjolaan – kunhan vain sateet alkaisivat.
Rinnakkaisessa tarinassa lähdetään vuoden 2017 Norjassa hurjalle kostoretkelle yli merten. Luontoaktivisti Signellä on sanansa sanottavana bisneksestä, jossa tunturiylänköjen jäät louhitaan raharikkaiden drinkkeihin.
Ravisuttavaan vuoropuheluun yhtyvät tarinat pohtivat koskettavasti suhdettamme luontoon mutta myös muihin ihmisiin, erityisesti niihin kaikkein rakkaimpiin." (Lievelehti)





Mehiläisten historiassa   tuli siis joku vuosi sitten porräiltyä näiden tärkeiden surisijoiden matkassa toteamuksella: Lunden teksti on elävää ja muodossaan pysyvää,  kerronta ketterästi ja pakotteettomasti etenevää ja nyt siis sukellus veteen, elinehtoomme ja sen tulevaisuuteen.

Signe, Norja  2017:  - Vettä ei pysäyttänyt mikään. Se satoi lumena pilvistä ja laskeutui tuntureiden huipuille, nousi höyryävänä meren yllä ja muuttui taas pilviksi. Talvella jäätikkö kasvoi niin kuin pitikin, kesällä se suli, valui, tihkui pisaroita, ja pisaroista tuli puroja, ne löysivät tien alaspäin, painovoiman vetäminä, purot yhtyivät, muuttuivat koskiksi, joiksi. 

David , Ranska  2041:  -  Helle väreili edessämme. Se aaltoili mäen laella, muistutti vettä, mutta lähemmäs tultuamme se katosi. Emme olleet vielä nähneet vilaustakaan leiristä. Ei pilvenhattaraakaan. Sininen, aina sininen. 
Olin alkanut vihata sitä väriä. 

 Ilmastoasioista puhutaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan ja suosittu
cli-fi kirjallisuus,  joka Wikipedian mukaan mainittiin ensimmäistä kertaa 2013, käsittelee asiaa monelta kantilta, Se myös auttaa meitä kuvittelemaan: mitä  jos? On vielä paljon, mitä me voimme tehdä ehkäistäksemme tuhoon johtavaa kehitystä, -  jos tahdomme. Näin haluan ja on pakko uskoa...

Lunde tuottaa edelleen kaunista tekstiä ja  tarkkasilmäisiä luontokuvauksia, samoin räväkkä ja toimeen tarttuva Signe kerää sympatioita sekä Davidin ja Loun keskinäisen isä-lapsiuhteen kuvailussa on herkkyyttä.

Mehiläisen historia tuntui tulleen kirjailijan sydämestä ja oli kelpo lukukokemus, mutta jokin tässä Sinisessä takaraivossa hiersi, eräänlainen "päälleliimattavuus" ja tekemällä tehdyn häivähdys. Edeltäjä oli mielestäni kompaktimpi ja viimeistellympi, eikä lukijan tarvinnut henkisesti reivailla eikä sumutorvia  sivukaupalla tuuttailla kanaaleiden hyrskynmyrskyissä. Nirsoilua, - saattaapi olla...
Oma vaikutuksensa oli  oman lukutilanteeni: vehmas ympäristö kirkasvetisen järven rannalla, ja  teoksen sisällön välinen räikeä ristiriita.

Aihehan on paitsi varsin trendikäs, kirjaimellisesti päivänpolttava ennen kaikkea ehdottoman tärkeä ja ratkaisuja, niitä kipeitä ja dramaattisiakin vaativa, joko nyt vielä sovinnolla tahi sitten tulevaisuudessa pakon edessä. Teoksen takakannessa Klassekampenin sitaatissa kysytään: Mitä meille tapahtuu, mitä voimme tehdä  ja mikä on elämässä tärkeintä???  Hyviä ja vastauksia kaipaavia/vaativia  kysymyksiä kaikki kolme.

Niin realisti, inhosellaiseksikin tituleerattu kuin olenkin, on minulla viisi hyvää syytä ja optimistinen mielenlaatu eväinäni suurelle kiinnostukselle tulevan maailman suhteen.  Ja kyllä vaan: seuraavat Lunden kvartetin osat päätyvät ilman muuta lukulistalleni;)

Vesi vanhin voitehista, sanotaan ja niin me sen pidämme! Näissä merkeissä:

aurinkoista viikonloppua:

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Mökkilomasella - Kun kaikki oleellinen on...


 yht'aikaa läsnä paitsi metsäsienisato, eikä niin mitään puutu ei edes hirvikärpästen tsiljoonasiipinen armeija...





On vain kimmeltävä järvenselkä, lehtipuiden hentoinen havina, poutapilvet taivaalla ja saunanuunin koivuhalkojen rauhallinen tuhina ja savuntuoksu mökin piipusta, tikan koputus sähkötolpassa ja me kaksi...





Niin kaunis on hiljaisuus...