torstai 11. elokuuta 2022

Johan Bargum - "Ikämiehiä" - ex Libris...

"Ikämiehiä", Johan Bargum, Teos, 136 s., suomentanut Outi Menna. 
Ulkoasu Anders Carpelan.

Johan Bargum (s. 1943), esikoisteos ilmestyi 1965, Häneltä on ilmestynyt lähes 
20 kirjaa sekä näytelmiä, ja teoksia on käännetty lukuisille kielille." (Lievelehti)

 

                                                        ©Niklas Sandström
 

 "Johan Bargumin novellien tunnelma on kuin Chopinin etydeissä. Surumielinen, haikea ja luopumisten värittämä muttei kuitenkaan alistunut; mukana on myös elämänvoimaa, huumoria ja hehkuvaa lämpöä.

Tarinan keskiössä on usein lapsi. Vanhemmat ovat rakastavia, he eivät ryyppää eivätkä lyö. Mutta he eroavat, muuttavat pois, hylkäävät. Kyse on naisista, äideistä jotka lähtevät. Lapsi jatkaa elämäänsä isänsä tai vuorotellen vanhempiensa kanssa. Jää muisto, joka ei häviä koskaan.
Aikuisena hänet jättää nainen, joka rakkauden haivuttua löytää toisen. 
Elämä jatkuu, myös hän löytää uuden kumppanin, ja vaikkei löytäisi elämä jatkuu siitä huolimatta. Arki on harmaampaa mutta ei merkityksetöntä.
 
Kirjan henkilöhahmot ovat Helsingissä asuvia suomenruotsalaisia, jotka eivät kuulu yläluokkaan mutta eivät myöskään työväenluokkaan. Isällä on usein oma, melko velkainen yritys, muttei niin huonossa jamassa, että ratkaisuna olisi itsemurha.
Bargum kysyy, mitä muistamme. Muistammeko, mitä ajattelimme jossain tietyssä tilanteessa? Emme, sillä yksityiskohdat unohtuvat. ”Mutta me muistamme tuskan.” (Kustantaja)
 
 
 
Edelliskerran vietin aikaa Bargumin novellien kera hänen teoksensa Lyhykäisiä tiimoilla:  Bargumilla on taito kirjoittaa hienovaraisia ja sydämeenkäypiä novelleja ja runoja, joista jokainen yksinään on kuin pieni matka ja taideteos.  
Odotusarvo oli siis varsin korkealla lähtiessäni tutustumaan, mitä ikämiehellä mielessä. Teos sisältää luvut: Jouluaatto, Sylvian joulu, Saksalainen rouva, Kirkkaankeltainen villatakki, Hautausmaa ja Huvila myytävänä. Ja sitten suoraan Bargumin pohdintoihin:
 
Muistista:  - Miksi muistan tämän nimenomaisen tapauksen? Muisti on kummallinen vekotin, tiheäsilmäinen verkko, johon jokin tarttuu ja josta jokin luiskahtaa läpi ilman että siihen voi itse mitenkään vaikuttaa; muistin suhteen tahtomme ei ole vapaa. 

Luonnosta:   - Luontoa, ajattelin siihen aikaan, sitä ei voi kuvata antamatta sille sielua, varustamatta sitä ominaisuuksilla, sellainen kuin vimmainen meri, arvoituksellinen metsä, iloinen leivonen. Mutta luonnolla ei ole sielua.
Luonnolla ei ole ominaisuuksia. Luonto on.

Lapsuus:  - Lapsuus on kadotettu maisema.

Naiset:  - Naisten kanssa käy helposti niin, että matkalaukku seisoo yhtäkkiä tambuurissa.
 
Muisti:  - Muisti on epäluotettava palvelija. Paljonkohon siitä, mitä me väitämme muistavamme, on jälkeenpäin lisättyä tai peräti keksittyä. Kuinka usein me kaunistelemme ja väritämme asioita, joita olemme kuulleet. Voiko muistoihin ylipäätään luottaa, vai ovatko ne vain tulosta meidän salaisista toiveistamme ja turhamaisuudestamme? 

Oivia kysymyksiä ja toteamuksia kuin myös omakokemuksellisesti seuraava:

Parturissa:  -  Kaivoin taskustani seteleitä ja almanakan. Se voit panna pois, 
hän sanoi, minä lopetan. Hän lopettaa. Tätäkö elämä on tästä eteenpäin?
Vanhaa Aqua Vera -partavettä, jota olen käyttänyt niin kauan kuin muistan ja jota jo isäni käytti, ei ole enää. Sen valmistus on lopetettu. Hammaslääkärini lopetti kaksi vuotta sitten. Sitäkö vanhenemisella tarkoitetaan, että kaikki ympäriltä loppuu?

Sisällöstä  löytyy paljon tuttua, kontaktipintaa kuten Tennispalatsi, tinasotilaat, PdlC ja meri sekä Papas Arrugadas con mojo rojo (jälkimmäisestä eli soosista Bargum sai varsanväänteitä ja minä makuelämyksiä), Luonnontieteellinen museo, Kekkonen, Vanhankirkon puistossa istuskelu ja Hietaniemen hautuumaalla kävelyt jne. 

Bagum on miellyttävää seuraa. Ikämiehet on taattua laatua, ehkä hivenen sirpaleisempi kuin edellinen lukemani, mutta tuokiokuvallisesti rikas ja kauttaaltaan ihmiselämää kaikkinensa oivaltava. Kaunis kokonaisuus, 
jota lukiessa oli hymy koko ajan huulilla ja silmänurkissa.
 
 -  Aikuisista lapset näkevät vain kuoren, pinnan, jonka aikuiset kääntävät heitä kohti...
 
-  Älä katso puita, katso metsää....

Yritetäänpä muistaa:

sunnuntai 7. elokuuta 2022

Hannu Mäkelä: "Kirjoittamisen ilo - eli miksi yhä rakastan sanoja" - ex Libris...

"Kirjoittamisen ilo - eli miksi yhä rakastan sanoja", Hannu Mäkelä, Kirjapaja, 2022, 171 s. Kansi Tiina Ripatti-Toledo.

"Hannu Mäkelä  julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1965. Hän on kirjoittanut ja toimittanut noin kaksisataa teosta. Hänen tuotantoonsa kuuluu romaaneja, runoja, lastenkirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja tietokirjoja. Mäkelä on saanut työstään lukuisia tunnustuksia. Hän on ollut taiteen akateemikko vuodesta 2016." (Lievelehti)

                                                     ©Auli Närevuori-Mäkelä

 
"Voi olla että minut ovat pelastaneet sanat."
Hannu Mäkelä on kirjoitetun sanan ammattilainen jos kuka. Mistä pitkän linjan kirjailijan, toimittajan, lukijan ja kustannusmiehen intohimo kirjoittamiseen on peräisin?
Mäkelä pohtii teoksessaan omaa kirjailijantietään sekä kirjoittamisen iloja ja ahdinkoja - sanojen merkitystä ja sanomisen tarvetta. Mikä kirjoittavia ihmisiä yhdistää? Mitä kirjoittaminen vaatii ja mitä se antaa? Voiko kirjailijaksi opettaa, ja jos niin miten?
Kirjoittaa voi itselleen, toiselle, pakosta, ilosta, muistaakseen, unohtaakseen. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, mutta sanat saavat yhteyden, joka levittäytyy niin lavealla kuin ymmärryksemme yltää." (Takakansi)
 
 
 
 
Teoksen luvut ovat: Saatteeksi, I Alku usein hankalaa, II Eikä jatkokaan sen helpompaa, III Virkailija - kirjailija?, IV Vapaus ja huuma ja V Miten, mistä milloin sekä Epilogi Voiko kirjoittamista opettaa?

Hannu Mäkelän teokset ovat kulkeneet mukanani Herra Huun  hauskaa iltasatuilua myöten vuosikymmeniä, viimeksi tarkastelin hänen johdattelemanaan maailmanmenoa Viiden minuutin juttuja teoksen seurassa hyvillä mielin. Odottavaisin mielin lähdin siis sivustaseuraajana matkaan Mäkelän pitkälle ja kunnioitettavalle uralle ja kirjailijantaipaleelle alhoihin ja huippuihin ja lopuksi pohtimaan sitä, voiko kirjallisuutta opettaa ja mistä kirjoittamisen ilo sisimmästämme pulppuaa.
 
Muutamia poimintoja:
 
 -  Voi olla (ja tähän itse uskon), että minut ovat pelastaneet sanat, ainakin ne ovat auttaneet matkalla
juuri silloin kun olen apua tarvinnut. Kaiken aikaa olen kirjoittanut ja kirjoitan yhä.
En koskaan tule tietämään mitä lauseeni todella merkitsevät muille, mutta sen tiedän mitä ne luomisvaiheessa ovat merkinneet itselleni.
(Saatteeksi)

- Olen jo pitkään sanonut näin: "Proosa kirjoitetaan, runo annetaan."
(Virkailija - Kirjailija?)


Entäpä  kuinka päästä kirjoittamisen alkuun: - Liikkeelle pääsen aina aiheesta ja ajatuksista, jotka jostain olen saanut. Mistä, se on yhä suurta sattumaa.
Yhden kirjan tein aikanaan Sederholmin talon valokuvanäyttelyssä olleesta kuvasta. Se oli otettu vuonna 1926 tapahtuneesta rikoksesta. 
Kuvassa oli mystinen tuntu, ja päätin äkkiä noin vain selvittää sen takana olleen tarinan.  (Voiko kirjoittamista opettaa?)

Kirjoittamisen ilosta: - Onko puhdasta kirjoittamisen iloa ylipäätään olemassa? Joskus. Mutta ilon lisäksi on muutakin. Puhutaan paljon itseilmaisusta, terapiakirjoittamisesta, ilmaisun tarpeesta yleensä. Jos pulmia on ja niitähän riittä, moni asia on saanut käsittelyn sanojen kautta, lauseiden avulla. 
(Voiko kirjoittamista opettaa?) 
 
Yllä oleva pitää hyvin paikkansa ihan rivikansalaisen arkielämässäkin
kun purkaa ajatuksensa/tunnetilansa ja -myrskynsä sanoiksi paperille, kuten itse useimmiten teen ihan vanhanaikaisesti kaunokirjoituksella ja lukee kotvasen kuluttua tekstinsä, huomaa siihen saaneensa etäisyyttä ja objektiivisuutta. Samoin muistiin painamisen apurina toimii edelleen oivasti vanhan kouluaikaisen opettajan neuvo: kirjoittakaa ja sitten lukekaa...

-  Mikä kirjoittamisessa on kaikkein tärkeintä? Pitääkö ajatella ensin itseään ja sitten vasta toisia eli mahdollisia lukijoita, vai päinvastoin?
Yksi asia on minusta selvä ja siitäkin olen aiemmin puhunut. Unohda kohde. Kirjoittaminen tekee hyvää itselle an sich. ( Voiko kirjoittamista opettaa?) 

Mielenkiintoinen ja antoisa teos, joka antoi kosolti ajatuksen aiheita.  
Mäkelä kirjoittaa kuten aina myönteisellä sävyllä kuitenkin napakasti ongelmiakin ruotien ja avaten, elämä ei ole pelkkää auringonpaistetta, -onneksi.
Seesteisen ja tekstin henkeä myötäilevän  kauniin kannen maalaus:

Jos ja kun kirjoittamisen ilo olikin Hannu Mäkelän puolella, niin tämän teoksen lukemisen ilo oli kokonaan omallani, josta - jälleen kerran - kiitos kirjailijalle! 

Lukemastaan hyvillään:

perjantai 5. elokuuta 2022

Ludwig Tieck: "Oppinut/Der Gelehrte" - ex Libris...

 "Oppinut", Ludwig Tieck, Faros-kustannus Oy, 2022, 78 s., suomentanut
 Markku Mannila.

Ludwig Tieck  (1773-1853) oli saksalaisen romantiikan keskeinen vaikuttaja, runoilija, kääntäjä, novellisti ja toimittaja. Novellinsa Oppinut Tieck julkaisi alun perin vuonna 1827 Leipzigissa." (Takakansi) 

 


"Tarina kertoo kymnaasin rehtorista, kirjoihinsa uppoutuneesta professorista, joka on elänyt vuokralaisena vuosikaudet ja hädin tuskin tutustunut isäntäväkeensä. Ennen pitkää kaikki kuitenkin muuttuu, eikä oppinutkaan voi vastustaa rakkauden voimaa. " (Takakansi)



Kaksi ohittamatonta syytä tarttua tänä sivumäärältään pieneen teokseen: uusi kirjailijatuttavuus vuosisatain takaa ja vangitseva, paljonpuhuva kansikuva, jonka maalaus: Carl Spitzweg,  Der Bücherwurm (n. 1850), Museum Georg Schäfer.  

Professorista: emännöitsijän sanoin:  -  Hän on jo niin ihmisarka ja naisihmisiä hän pelkää vielä paljon enemmän. Levottomuus, joka useimmissa heissä asuu, hälinä, jota he rakastavat, huikentelevaisuus ja riitely palvelusväen kanssa, kaikki sen sellainen on hänestä vastenmielistä. Näin on parempi. Ja nyt hän on jo liian vahakin. Hänestä ei pitäisi enää kukaan.

Helena professorista:  - Sellaisen tytön täytyisi siis kuulua köyhään väkeen. 
Herra professorin jalo henkevyys, hänen laaja oppineisuutensa, hänen kauniit, kalpeat kasvonsa ja niiden lempeää huolta ja lämmintä iloa huokuvat ilmeet, hyväntekeväisyys ja ystävällisyys köyhiä kohtaan, hänen kaunis, kalvas, hienostunut kätensä...
 
Tämä kirjanen oli historiallisissa raameissa entisine tapainkuvauksineen ja herrasväkineen vs köyhine  "rahvaineen" päivineen  yllättävän kiehtova, harmoninen ja hauskakin lukukokemus sarjasta: teos, joka on luettava itse:)
 
Tieckin  tyylissä on jotain hyvin suloista, tuulahduksia menneistä ajoista, positiivisesti vanhanaikaista ja ihmisluonnetta sekä perheyhteisön dynamiikkaa havainnoivaa, herkullisesti sanoiksi puettua  taidokasta kerrontaa hyppysellisellä romantiikkaa hipaistuna, jonka Markku Mannilan laadukas ja ammattitaitoinen suomennos iloksemme tarjoaa.

Jyvän poimi:

keskiviikko 3. elokuuta 2022

Satu Rämö: "Hildur" - ex Libris...

"Hildur", Satu Rämö, WSOY, 2022, 363 s.

"Satu Rämö (s.1980) on Islannissa asuva ekonomi ja kirjailija. Lukijat ovat rakastuneet hänen Islantiin sijoittuviin matkakirjoihinsa. Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa. Päivätyönsä ohella Rämö höpöttelee minitarinoita vuonoilta omaan Instagramiinsa." Lievelehti)

 

                                                        ©Björkvin Hilmarsson
 

"Lapsuudessaan traumatisoitunut rikosetsivä ja kadonneiden lasten yksikön päällikkö Hildur Rúnarsdóttir taistelee ahdistustaan vastaan surffaamalla Atlantin kylmissä vesissä. Hildurin työpariksi saapuu suomalainen poliisiharjoittelija 
Jakob Johanson, joka on lähtenyt Islantiin pakoon omaa hankalaa elämäntilannettaan.
Pian Hildur ja Jakob ovat keskellä omituista rikosvyyhtiä, kun vuosikymmeniä hämärässä olleiden salaisuuksien sumuverho alkaa vähitellen hälvetä. 
Kosto on ainakin ajatuksena suloinen, mutta ratkaiseeko se lopulta mitään?" (Takakansi)


 

Islanti on kiinnostava jaa islantilainen kirjallisuus ole tähän mennessä tuottanut kuin mielihyvää, joten innokkaasti tartuin Hildurin käs´kynkkään ja lähdin matkaan vuonojen ja tuntureiden maahan sekä  hrrh suoraan surffaamaan hyiseen mereen omalle epämukavuusalueelleni jos mille:

Hildur- Jokaisen piti silloin tällöin koskettaa perustaa, joka piti omaa elämää pystyssä. Rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttirille  se oli  surffaamista. Meri oli epävakaa, eikä sen liikkeitä voinut kukaan täysin ennustaa. Vedessä oli aina läsnä pimeä ja kylmä kohta. Se, joka ei näkynyt ennusteissa ja jota piti varoa. 
Vaara kiehtoi Hilduria. Kylmällä kohdalla leikkiminen oli hänen tapansa elää.

Ja sitten meillä on myös eron ja huoltajuuskiistan keskellä kamppaileva suomalainen Jakob, joka soittelee Skype-puheluita pojalleen Matiakselle, useimmiten aivan turhaan, ja joka harrastaa - suloista kyllä, sillä poliisi ja neulepuikot -yhdistelmä ei ensinnä tulisi mieleen - islantilaisvillapaitojen vimmattua neulomista terapianaan niin, että puikot kilisevät parivaljakon pitkillä ajomatkoilla iloisesti.

Jakob- Eron ja huoltajuuskiistan synnyttämän kriisin vaikeimpina hetkinä hän oli löytänyt itselleen uuden harrastuksen. Hän oli lukenut lehdestä jutun käsitöiden hyvää tekevästä vaikutuksesta. Juttuun haastatellun aivotutkijan- ja hyvinvointipsykologin mukaan käsitöiden tekeminen rentouttaisi mielen, hidastaisi sydämen sykettä ja laskisi verenpainetta. Hän oli  kokeillut jo kaikkea muutakin: nukahtamislääkkeitä, ulkoilua, meditointia, terapiaa ja narsistin uhrien tukiryhmätapaamisian. Joten ei niistä villapaidoistakaan varmasti haittaa olisi,
hän oli silloin miettinyt...

Teoksessa on useita elementtejä: lumoava Islannin luonto, pintaa syvemmälle ulottuvaa henkilökuvausta, yhteiskunnallista otetta, hyväksikäyttöä ja syrjäytymistä, mutta myös huolenpitoa ja välittämistä
 
- Islannissa kaikkia asiat toimivat niin. Joku tunsi jonkun, joka oli valmis auttamaan jonon ohi. Kaikki rapsuttelivat toistensa selkiä ja vaihtelivat palveluksia keskenään. 
 
- Sää oli poikkeuksellisen kaunis. Lisa tunsi nenässään heinän tuoksun. Hän kuuli pikkulintujen laulavan. Tällaista säätä ei turhaan kutsuttu kermaiseksi viimaksi.
 
Kaikista edellä mainituista teemoista  Rämö on onnistunut kirjoittamaan täyspainoisen ja erinomaisesti balanssissa olevan, kauniskielisen ja miellyttävä lukuisen  dekkarin, joka etenee juoheasti alusta loppuun jättäen lukijansa viipyilemään teoksen tunnelmassa pitkäksi aikaa.
 

Äitini aitassa, aitassa
älä murehdi;
sillä minä lainaan sinulle rättini
niin voit tanssia siinä
tanssia siinä.
Vanha islantilainen kansanruno

Jos jatkoa tälle kiinnostavalle ja lukunautintoa suovalle Hildurille seuraa, niin tämä tyttö tanssii iloisesti ilman yllä mainittua rättiäkin:)

Lupailee:

lauantai 30. heinäkuuta 2022

Jørn Lier Horst: "Pimeä laskeutuu / Når det mørkner" - Ex Libris....r

"Pimeä laskeutuu". Jørn Lier Horst, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2022, 175 s., suomentanut Päivi Kivelä.

"Jørn Lier Horst (s.1970) on norjalainen bestsellerkirjailija ja entinen rikostutkija. Hän on voittanut koukuttavilla ja poliisityötä avaavilla dekkareillaan useita palkintoja, muun muassa Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavaimen. Wisting-sarjan oikeudet on myyty yli 20 maahan ja kirjoja on myyty huikeat kahdeksan miljoona kappaletta." (Lievelehti)


                             ©Marius Batman Viken Salomonsson Agency /Otava
 
 
"Stavern 1983: Joulu lähestyy ja lunta pyryttää. William Wisting on pienten kaksosten isä ja kunnianhimoinen nuori poliisi.
Raa'an ryöstön aikana hän joutuu dramaattisten tapahtumien keskelle. 
Sitten kokeneemmat poliisit ottavat tapauksen haltuunsa ja Wisting siirretään tutkimaan hylätystä ladosta löytynyttä autoa, joka on ammuttu seulaksi.
On selvää, ettei auton kuski ole voinut selvitä hengissä. Mutta missä uhri on
- ja kenen muun henki voi olla uhattuna. 
Sinnikäs totuudenetsijä Wisting joutuu tulikasteeseen: hän kohtaa suvun ja perheen painon ja kantaa opetusta mukanaan koko uransa ajan." (Lievelehti)
 
 
 
 
Horst on yksi suosikkidekkareistani ja Wistingistä hän on luonut kiinnostavan, hötkyilemättömän ja verrattoman tuttavuuden lukijoilleen. Avaintodistaja kirvoitti seuraavaa: Wistingin, tuon vähän mörököllimäisen, myhäilevän ja fundeerailevan tutkijan seurassa on lukijan vaivatonta viihtyä. 
 
Wistingin perustelut sille, että aikoo - toisin kuin partiokaverinsa Larsen -
hakea rikostutkijan vakanssia: - Häntä kiinnosti se, mikä oli rikosten taustalla. Hänelle ei riittänyt, että vain tarkkaili ja kirjoitti muistiin mitä oli tapahtunut. 
Hän halusi löytää enemmän vastauksia. Ei pelkästään paljastaa mitä oli tapahtunut vaan myös selvittää kuka oli syyllinen ja miksi hän sen teki. 
Antoi aivan erityistä tyydytystä päästä vähitellen yhä lähemmäs ratkaisua.
 
Vanhassa ladossa roskien ja rojujen  seassa Ruususen untaan  uinuva autonrähjä on tällaiselle vanhojen kaarojen ystävälle, joka niitä sai sydämensä kyllyydestä ihailla PdlC:ssa karnevaalit aloittavissa antiikkiautojen ja wanhojen Mersujen paraatissa, oli todellinen herkku belgialainen Minerva vuodelta 1915, jollaisella sekä avo-että umpiversiolla kelin mukaan,  kuningas Haakonkin oli huristellut aikanaan. Tällä kaunottarella on ihan oma osansa teoksessa sen lisäksi, että se on silkka silmäilo:)
 
Tasapainoinen ja kauniisti kirjoitettu dekkari, jossa palataan lukijan näkökulmasta  takaperoisesti Wistingin uran alkuaikoihin, lapsiperheen arkeen ja uralla etenemiseen rikostutkijan viran hakemisineen.
Horstin ja Wistingin miellyttävässä seurassa olen lukijana ollut kotonani, 
eikä tämä voimakaksikko pettänyt nytkään.

Pimeän laskeutumista on todistettu myös blogissa kirjasähkökäyrä, missä mietteissä, selviää klikkaamalla;)

Horstin, Wistingin ja glamoröösien automobiilien seurasta nautti:

keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Chris Carter: "Krusifiksitappaja/The Crucifix Killer" - ex Libris...

"Krusifiksitappaja", Chris Carter, Otava, 2022, 415 s., suomentanut Inka Parpola.

"Brasiliassa kasvanut Chris Carter opiskeli Yhdysvalloissa ja työskenteli rikospsykologina. Los Angelesiin muutettuaan hän vaihtoi puvun revittyihin farkkuihin ja salkun sähkökitaraan. Muusikon työ kuljetti Chrisiä ympäri maailmaa. Nykyään hän asuu Lontoossa ja omistautuu bestsellerkirjailijan uralleen." (Lievelehti)

 

    ©Chris Carter/no credit/saatu Darley Anderson Literary Agent /Otava                 

 

"Autiotalosta löytyvä nuoren naisen ruumis vie LAPD:n Robert Hunterin painajaismaisen rikostutkinnan syövereihin. Uhri on kärsinyt makaaberin kuoleman, ja niskaan on kaiverrettu Krusifiksitappajana tunnetun psykopaatin käyttämä symboli.
Jo kaksi vuotta sitten Krusifiksitappaja kuitenkin saatiin kiinni ja teloitettiin.
Onko kyseessä kopiomurha? Vai jotain selittämätöntä? Kulkeeko oikea tappaja yhä vapaana, valmiina toteuttamaan uusia verisiä fantasioitaan?
Chris Carterin menestyssarjassa LAPD:n väkivaltarikosyksikön Robert Hunter kohtaa aisaparinsa Carlos Garcian kanssa Los Angelesin pimeimmät puolet ja kieroutuneimmat mielet. Krusifiksitappaja  on jo 11.osaiseksi kasvaneen sarjan avausosa. (Takakansi)



 
No jopas sattui  märkä rätti heilumaan toisenkin kerran, kun heti edellisen luetun Pimeän jäljillä perään osui toinen ei niin sivistyneesti ihmisiä hengiltä päästävä murhaaja poliisien päänvaivaksi.
Onkohan tämä joku ajan trendi? Vaativatko dekkarien ystävät aina vain rajumpaa  vai onko se uusien dekkaristien tapa kerjätä huomiota? Onneksi ei mennyt saman tien pinoon Ö, sillä ensinnäkin uuden  kirjailijan brasilialaistaustaisuus alkuun painoi vaa'assa ja eteenpäin  päästyä tutkijaparin Robert Hunter & Carlos Garcia sinnikkään yhteistyön värikäs kuvaus  ja  kerronnan vauhdikas tempo olivat kelpo luettavaa.
 
Robert Hunter: oli kolmekymmentäyhdeksänvuotias, mutta nuorekkaat kasvot ja lihaksikas kroppa saivat hänet näyttämään mieheltä, joka vasta kolkutteli kolmenkympin rajaa.  
- Hänessä oli harkittua, hallittua voimaa, joka ilmeni hänen jokaisessa liikkeessään, mutta kaikkein hätkähdyttävintä hänessä olivat silmät. 
Ne olivat tuimat ja vaaleansiniset, ja niistä paistoi älykkyys ja järkähtämätön määrätietoisuus.
 
Carlos Garcia:  - Hänen isänsä oli brasilialainen liittovaltion agentti ja äitinsä amerikkalainen historianopettaja, ja kun vanhempien avioliitto oli hajonnut hänen ollessaan vasta kymmenen ikäinen, hän oli muuttanut äitinsä kanssa  
Los Angelesiin. - Garcia työskenteli kaksi vuotta LAPD:n rikostutkijana pohjoisessa Los Angelesissa, minkä jälkeen hän sai valita: virka huumeyksikössä tai murharyhmässä. Hän valitsi henkirikokset.
 
Sarjamurhaaja on murhaaja, joka tekee vähintään  kolme erillistä henkirikosta yli kuukauden ajanjaksolla, joiden välisenä aikana hänen tarpeensa surmata kasvaa ja johtaa vietinomaisesti murhan uusimiseen. (Wikipedia)
Kaksikko perkaa perusteellisesti monia eri syitä alkaen huonoista lapsuuden eväistä ja kaltoin kohdelluksi tulemisesta ja kateudesta sekä kostosta aina haluun manipuloida, kontrolloida ja henkirokosten himo. 

Tuota litaniaa voisi verrata huumeiden käyttöön, ensin kokeillaan, sitten nappaillaan aina vain suurempia määriä mielihyvän saamiseksi eli sarjamurhaajan toleranssi kehittyy siinä missä muidenkin addiktien. Tuhoavan aggressiivisuuden muoto on vaikea yhtälö purtavaksi.     
 
Carter on sisällyttänyt tähän dekkariinsa vähintäänkin riittävästi väkivaltaa,
mutta tuleepa selväksi psykopaatin käsittämättömän laaja repertuaari, ja kun heitä kuitenkin joukossamme on, lähtökohtanani on kuten yleensäkin, ettei tieto lisää tuskaa...
 
Kirjailija painaa alkuun rauhallisesti kaasupoljintaan, mutta sitten astuu raskas jalka kuvioihin, ja tutkijat saavat hieroa aivonystyröitään kerran jos toisenkin löytääkseen uhreille yhteisen nimittäjän. 
 
Kerronta ja tunnelma tiivistyvät siis entisestään teoksen loppua kohden, ja tapaus ehtii ennen ratkeamistaan tulla kirjaimellisesti tutkijaparin iholle, mutta loppu hyvin kaikki hyvin.  Osin brutaali, mutta suurimmalta osaltaan hyvin kuvattua tutkintaa ja soljuvaa kerrontaa, jossa verbaliikka ja henkilökuvaus ovat kohdallaan. Inka Parpolalta mainio suomennos. 
 
Sarjan toinen osa Teloittaja ilmestyy lokakuussa 2022.
 
Tavan mukaan vahvennoksia klikkaamalla saat halutessasi lisätietoa ao. asiasta;)

Lukukokemusta rikkaampana:

lauantai 23. heinäkuuta 2022

Femi Kayode: "Pimeän jäljillä/Lightseekers" ex Libris...

"Pimeän jäljillä, Femi Kayode, Bazar Kustannus, 2022, 461 s. suomentanut Kristiina Vaara.

"Nigeriassa syntynyt Femi Kayode opiskeli kliinistä psykologiaa ja työskenteli ennen kirjailijanuraansa mainosalalla ja käsikirjoittajana luoden useita Nigerian katsotuimmista tv-sarjoista. Pimeän jäljillä on hänen esikoisteoksensa. Parhaillaan Kayode kirjoittaa teoksen jatko-osaa.
Nykyään Kayode asuu vaimonsa ja kahden poikansa kanssa Windhoekissa Namibiassa." (Lievelehti)
 
 
                                                             ©Nicholas Louw
 
 
"Kun kolme nuorta yliopisto-opiskelijaa murhataan julmasti nigerialaisessa yliopistokaupungissa, murhat ja niiden tekijät tallentuvat sosiaaliseen mediaan kuvina ja videoina. Koko maailma tietää, kuka opiskelijat murhasi, mutta kukaan ei tiedä, miksi. Kun murhien oikeudenkäynti alkaa, pyytää yhden uhrin varakas isä Philip Taiwoa selvittämään, miksi nuoret miehet surmattiin.
 
Väkijoukkojen käyttäytymiseen erikoistunut Taiwo ei ole poliisi tai etsivä,
mutta yliopistokaupunkiin saavuttuaan hän huomaa, että jokin taho ei halua hänen olevan paikalla eikä varsinkaan selvittävän murhien motiivia. 
Mutta pian tutkimus muuttuu kilpajuoksuksi aikaa vastaan, sillä kolme murhattua nuorta miestä eivät ole jäämässä tapahtumien ainoiksi uhreiksi." (Takakansi)
 
 
 
 
He tietävät jo, kuka uhrit murhasi. Nyt heidän täytyy selvittää miksi. 
 
Teos sijoittuu Nigerian syrjäseuduille ja alkaa todella räväkästi Johannes Paavalin seuratessa väkijoukon kiihtyvää väkivaltaista käyttäytymistä:
 Se laulaa ja tyrkkii kolmea nuorukaista. Miehet on riisuttu alastomiksi, ja heidän kiveksensä ovat kutistuneet kauhusta... Alkua lukiessa tuntui kuin kirjailija olisi sivaltanut märällä rätillä kasvoja ja heräsi pieni epäusko jatkon suhteen,
mutta kuinkas sitten kävikään... 

Kirja, joka on  neljä näytöksinen ja lyhyisiin, nimettyihin  lukuihin jaettu, 
pitää sisällään lukuisia eri elementtejä kuten vihanlietsontaa, joukkohysteriaa, kultteja ja mystisen Johannes Paavalin digitaalista vaikuttamista hypertargetointeineen ja kiihkomuslimien ja kristittyjen vastakkain kiihottamista, sekä myös avioliittokriisinpoikasta, joiden vuoksi näinä hellepäivinä luettuna se on hieman haastellinen avataava  näin postauksen muotoon;)

- Miljoonannen kerran sen jälkeen, kun lähdin vaimoni kanssa takaisin Nigeriaan, kiroan olosuhteita, jotka johtivat tähän päätökseen. Huolimatta siitä, että nielin mukisematta kaiken, kun Folake perusteli paluutamme, tiedän että olen hänelle edelleen katkera. "Murunen, pojat täyttävät tänä vuonna viisitoista. Haluan, että lähdemme, ennen kuin he uskovat olevansa yhtä kuin ihonvärinsä."

Nuivasta poliisilaitoksen vastaanotosta ja yhteistyöhaluttomuudesta huolimatta se kertoo ennen kaikkea sinnikkäästä ja peräänantamattomasta Philip Taiwon ja  Chika Makuochin - joka toimenpiteittensä vakuuttavuuden ansiosta ei vaikuta pelkästään kuljettajalta, ja joka onkin opiskellut tietotekniikkaa yliopistolla ja kertoo toimivansa myös henkilökohtaisena assistenttina -  tapauksen kulun ja syiden perkaamisesta ja selvittämisestä, tarpeesta saada syyllinen taho vastuuseen ja vastaanotettu tehtävä päätökseensä.

Femi Kayoden kerronta on juoheaa ja pidäkkeettömästi etenevää, verbaliikaltaan värikästä ja henkilöhahmoiltaan onnistunutta. Jotkut nimet olivat hauskasti saada kielen solmuun kuten Tamunotonyes  eli Tamuno Princewill, mutta kertaus jnpp...

Positiivista:  Nigeria, tuiki tuntematon maailmankolkka vieraine kulttuureineen tuli piirun verran tutummaksi, teoksessa on  kiintoisaa psykologista näkökulmaa ja ilmeikästä persoonallisuutta. 
Kristiina Vaaran hyvä käännös ja Jussi Jääskeläisen teoksen tunnelmaan istuva kansi kruunaavat kokonaisuuden. Siispä tervetuloa jatko-osa! Eipä kelpo kesälukemalta enempää vaatia voisi!

Pimeän jäljiltä valoon saapuneena: