sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Maria Grund: "Kuolemansynti / Dödssynden" - ex Libris...

"Kuolemansynti", Maria Grund, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2020, 394 s., suomentanut Kari Koski.

"Maria Grund (s.1975) on kotoisin Tukholmasta ja työskentelee toimittajana ja käsikirjoittajana. Hän on valmistunut New York Universitysta ja muttanut ulkomaanvuosien jälkeen Gotlantiin." (Lievelehti)


                                                        ©Katarina Grip Höök

 

"Teinitytön ruumis kelluu kalkkilouhoksessa, ja kaikki merkit viittaavat itsemurhaan. Mutta pian poliisi hälyytetään rikkaan keräilijän kotiin: vanhus on surmattu raa'asti, ja seinällä riippuu todiste yhteydestä kuolleeseen tyttöön. Itämeren saari vaikuttaa idylliseltä, mutta synkkä kääntöpuoli välähtää näkyviin: julmia rikoksia tulee lisää, ja johtolangat kulkevat yhteisön  jäsenestä toiseen." (Lievelehti)


 

Hurja, haastava  kansikuva ja uusi kirjailijatuttavuus herättivät kiinnostuksen kuin myös lause: seitsemän paljasjalkaista lasta seisoo rivissä paikassa, joka näyttää kesäiseltä niityltä...
Otetaanpa ensin selvää minkälaisin henkilöresurssein Grund aikoo rikosten sumasta maalinauhan katkaisuun selvitä:
 
Sanna Berling:  - on ei vielä hirveän vanha eikä mitenkään susiruma.
- katselee ympärilleen tyhjässä, palaneessa huoneessa. Auringonvalo tihkuu ruskeana ja likaisena suolan ja pölyn peittämistä ikkunoista. Nieluun hiipii pinttyneen savun katku, johon sekoittuu homeen haju. Huone tuntuu aina vain pimeämmältä joka kerta kun hän palaa tänne. 

Eir Pedersen:  - on arvaamaton ja äkkipikainen, omasta yksiköstään mantereelta hädetty.
- Pienen päivystävän apteekin soittokello kilahtaa kimeästi, kun hän (EP) astuu kynnyksen yli. Hän liikkuu nopeasti ja hieman etukenossa, valppaat silmät täynnä energiaa. Kun hän avaa vartalonmyötäisen nahkatakkinsa ja vie käden povitaskuun, hän huomaa kuinka apteekkari tarkastelee häntä tiskin takaa. Hienovaraisesti mutta huolissaan. Eir tunnistaa katseen, hän on jo tottunut. 
Tässä vaiheessa hän on melko varma siitä että valkotakkisella naisella on toinen käsi hälyytysnapilla.

Ernst "Eken" Erikson:  - on heidän esimiehensä. Rakastettu. Pelätty. Kunnioitettu.
 
Bernhard Hellqvist, rikoskomisario:  -  Hän on masentava näky, Sanna tuumii. Sameat silmät ja roikkuvat posket. Hän haluaa vain pois täältä: sellaista se on ollut viime vuodet, häneltä on kokonaan hiipunut kipinä ja mielenkiinto.
 
Jon Klinga:  -  on jäntevä kaveri, ja kun tukka on siististi kammattu, kuten tänään, hän näyttää ihan tyylikkäältä. Hän tietää sen kyllä itsekin. 
Vaikka hän on virka-arvoltaan Sannaa alempi, hän käyttäytyy arvovaltaisesti tämän seurassa. Ystävällisesti. Päättäväisesti. Juuri hänenlaistaan poliisia  ihmiset kaipaavat silloin kun kuvittelevat jonkun ajelevan ympäriinsä valkoisella pakettiautolla sieppaamassa ihmisiä ja kiduttamassa heitä hengiltä.
 
Sven "Sudden" Svartö:  - Islantilaisvillapaita näyttää melkeinpä siltä kuin se olisi maalattu hänen  lihaksikkaisiin käsivarsiinsa. - Palkittu kemisti, jolla riittää kokemusta ja pätevyyttä. Hän on yksi maan parhaista teknisistä rikostutkijoista.
 
Joukon jatkona mm. syyttäjä Leif Liljegren, joka haluaa pysyä ajan tasalla ym. 
 
Elävästi roolitettua ja persoonallista joukkoa, jotka eivät jää juonen riennossa pelkiksi kalpeiksi haahuilijoiksi, vaan luovat inhimillisyyttä ja persoonallista väriä teokseen. 
 
Oma mystinen merkityksensä tarinan kulussa on Jodie Fosterin Iriksen roolissa tähdittämällä elokuvalla Taksikuski,  hellehatulla, värikkäillä aurinkolaseilla sekä kaulakorulla kolmine sydämineen ynnä kettunaamarilla ja sen yhteydellä 
Marie-Louise Ja Frank Roosin  tummanvihreälle seinälle viimeiseksi ripustettuun tauluun, joka esittää viheriöivällä niityllä  seisovaa seitsemän pikkulapsen rivistöä, joista jokaisella on kasvoillaan eläinnaamio: porsas, riikinkukko, aasi, koira, vuohi, kettu ja susi. Vaikka teos itsessään on valoisa, ovat naamioiden ilmeet sulkeutuneen usvaiset...
Seitsemän eri eläintä symbolisoimassa  seitsemää kuolemansyntiä.
Kaiken kukkuraksi kuviossa haahuilee myös Miltonin Kadotetun paratiisin poltettu nide.
 
Tietoiskuna valkenevat myös sanan  aspergillium eli vihminin arvoitus  kuin myös maran, nukkuvien ihmisten kiusaajan  kalsea vaikutus.
 
Toteavalla tyylillä kirjoitettu aihepiiri on vastenmielinen, joten jäin ihmettelemään, oliko tarkoitus nostaa kissaa hännästä pöydälle vai mikä oli dekkarin juju?
Lasten kesäleiri - tässä auvoiselta nimeltään Sarastus - ja seitsemän kuolemansyntiä eivät nyt kertakaikkiaan omassa ajatus- ja arvomaailmassani kuulu yhteen. Lapset ovat tabula rasa ja on meidän kaikkien aikuisten vastuulla, minkälaisia merkkejä tauluun piirrämme tahi kirjoitamme. 
Ihmismielen kieroutumien esillenostossa ja kuvauksessa ei sen sijaan moitteen sijaa...

Juonekulussa oli havaittavissa lievää hapuilevaa häröilyä, josta osa toki sopii laittaa kipakan pakkasen aiheuttaman kärvistelyn eli  Ukko Luojan luoman toisen lockdownin synnyttämän oman mielen haahuilun piikkiin.

Mutta persoonainpiirto ja verbaliikka sen sijaan olivat mallikkaasti kohdillaan ja henkilökaarti kiinnostavan särmäinen; kiitos myös Kari Kosken laatukäännöksen. Joten ilomielin jätän Grundin mahdollisen kakkosen varaan kokonaiskuvan muodostamisen hänen potentiaalistaan ja ansioistaan, oman polun aukaisemisesesta ja kyntämisestä vahvalle skandidekkaririntamalle.

Lycka till!

tiistai 12. tammikuuta 2021

maanantai 11. tammikuuta 2021

Peter Englund: "Murha sunnuntaitiellä / Söndagsvägen. Berättelsen om ett mord" - ex Libris...

"Murha Sunnuntaitiellä", Peter Englund, WSOY, 2020, 314 s., suomentanut
Kari Koski.
 
Peter Englund, (s 1957)  on ruotsalainen historioitsija, tarinallisten tietokirjojen August-palkittu mestari ja entinen Ruotsin Akatemian jäsen. 
Hänen esikoisteoksensa Pultava (1988, suom. 1989) merkitsi suoraa läpimurtoa arvostetuksi tietokirjailijaksi, jonka erityisalaa on ruotsalainen suurvalta-alan historia sekä 1900-luku. 
Häneltä on käännetty suomeksi useita teoksia, esimerkiksi Kuningatar Kristiina – tyttökuningas ja esseekokoelma Menneisyyden maisema.
Teoksessaan  Murha Sunnuntaitiellä  Englund kokeilee uutta lajia, true crime -kirjallisuutta, säilyttäen kuitenkin analyyttisen historioitsijan otteen 1960-luvulla tapahtuneeseen rikokseen." (Kustantaja) 

 

                                                             ©Thorn Ullberg
 

"Tukholman idyllisessä esikaupungissa nuori nainen läytyy kuolleena sängystään. Asunnosta ei löydy mitään jälkiä rikoksesta. Tapausta luullaan itsemurhaksi, kunnes lakanalta löytyy tippa siemennestettä. Palkitun historioitsijan vangitsevasti kerrottu true crime -kirja pureutuu Ruotsissa vuonna 1965 tapahtuneeseen naismurhaan. Miten ihmeessä psyykeltään pahasti sairas tappaja pystyi niin taitavasti salaamaan syyllisyytenä? Kirja kuvaa askel askeleelta rikoksen mutkikasta selvitystyötä, jossa umpikuja seuraa toistaan. 
Osa tarinaa ovat rikollisen hyytävät musitiinpanot, jotka avaavat pelottavasti järkkynyttä mieltä. 
Sunnuntien murhatapaus on kiinnostava muutenkin kuin karmivana tarinana. Siihen tiivistyy jännitteitä, jotka jo 60-luvun puolivälissä alkoivat antaa merkkejä itsestään, vaikka purkautuvatkin räjähtäen esille vasta vuoden 1968 mullistuksissa." (Takakansi)


 

Jahans; mitäpä arvelet lopputuloksesta, kun historioitsija ryhtyy true crime -dekkaristiksi? Syntyykö sutta ja sekundaa vai immersiivistä iloittelua?
Otetaanpa selvää. Teos sisältää kronologisesti etenevät luvut: Prologi, Rikos, Etsintä, Vangitseminen, Tutkinta, Oikeudenkäynti, Pako, Epilogi ja Jälkisanat. 

Prologissaan kirjailija esittelee Hökarängenin asuinalueen, tuon onnistuneen esimerkin kansankodin rakentamisesta, Skönstaholmeineen niin elävästi ja kiintoisasti, että lukija tempautuu huomaamattaan sisälle miljööseen, Söndagsvägenille kulkemaan suoraan  Tage Erlanderin - tahdikkaan oloiseksi intellektuelliksi Lundista - kuvatun pääministerin kauteen:

- Metsä ja kallionnyppylä muodostivat siis sekä todellisen että symbolisen esiripun Itä-Hökarängenin hyvinvoivan rivitaloalueen ja vaatimattomampien vuokratalojen välille. Ja vaikka näiden kahden alueen lapset kävivät samaa koulua ja saattoivat tunnistaa toisensa - rivitaloalueen lapset olivat aina hieman paremmin puettuja - rivitaloalueen lapset välttelivät tarkkaan Hökarängenin länsiosaa, jota pidettiin vaarallisena, sortseihin sonnustautuneiden morlokkien pesäpaikkana, jossa he saattoivat minä hetkenä hyvänsä siepata ja pistellä poskeensa jonkun Skönstaholmenin pikku eloista. 

Englund pohjaa  teoksensa Kickan Granellin  murhatutkimuksen kulkuun asiallisesti ja sujuvasti etenevästi faktoihin nojautuen. Samalla hän valottaa tekijän mielenliikkeitä tämän kirjoittamien tekstien kautta riipaisevalla tavalla. Kirjailijan otteessa on jotain aivan uutta lähestymistapaa, joka osoittautuu varsin onnistuneeksi.

GWL: - Tutkintaa johtaa kokenut rikostutkija GW Larsson, tuo pitkä laiha ja vakava ellei peräti synkkä, pitkälle keski-ikään ehtinyt mies, jolla oli kotkannenä ja pitkät kapeat kasvot. Larsson johti Ensimmäistä osastoa tai Väkivaltaa, niin kuin sitä myös kutsuttiin.  Se hoiti vakavimpia rikosjuttuja, ensisijaisesti murhia mutta myös tappoja, ryöstöjä ja vastaavia, ja sen riveistä löytyivät monet parhaimmista ja kokeneimmista rikospoliiseista. 

- Vuonna 1965 kaikki tiesivät kuka GW (Gösta William) Larsson oli. 
Hänen johdollaan Ensimmäinen osasto oli opittu tuntemaan maan parhaana ja vieläpä yhtenä koko Euroopan parhaista. He ratkaisiva 80 - 85% kaikista jutuistaan. Ratkaisemattomat jutut olivat tuolloin Tukholmassa hyvin harvinaisia. Nyt hänet on unohdettu...

- GW Larssonissa oli jotain syvästi inhimillistä, ja siksi hän pystyi vastustamaan ammatin yleisintä riskiä, sitä että ihminen kovettuu sietääkseen kaiken mitä joutui näkemään. Ehkä hän vältti sen kehittämällä kykyään unohtaa? 

Friedrich Wagnerin eli surmaajan  mielenliikkeistä ja muistiinpanoista: 
Yleisiä vaatimuksia naisille: Ensisijaisen tärkeää on vaalea ja vahva iho.
Toissijaista lantio. Kolmanneksi on oltava vaaleat hiukset ja silmät sinisestä harmaaseen kaikkina munnelmina, joskus harvoin vihreät silmät. 
Ruskeat silmät ovat ällöttävät. Samoin mustat hiukset. Valkoiset karvat ovat tärkeät. Että karvat ovat ohuita ja puhtaita. Sen lisäksi suoriksi harjatut,
 myös hyvin pitkät hiukset, mielellään letitettyinä tai muulla tavoin laitettuina tai myös luonnonkiharat.- - Hoikka ruumis on upea, mutta vahva ruumis ihanne. 
Lihavat sen sijaan muistuttavat sikaa. Siinä jotenkin aistii sian olemuksen ...

-  Wagnerin ajatusmaailmassa vuonna 1965 näyttäytyy kaikki se, mitä on havaittu myös nykyisillä incel-miehillä: katkeruus, naisviha, itsesääli, itseinho ja rasismi. Vain aika ja konteksti ovat muuttuneet...

Englundin selkeä, tyylikäs ja ilmava, tyyliasultaan ja verbaliikaltaan erinomainen kerronta yksityiskohtineen ja alaviitteineen sekä psykologisine otteineen ihastutti suuresti ja herätti minussa lukijana suurta vastakaikua; eleganttia jälkeä.
Hän käsittelee kiinnostavasti vaihtoehtoista minäämme ja hukattuja tilaisuuksia, entäpä jos olisin valinnut -vaihtoehtoja todeten, ettei tälläisissa vaeltavissa rinnakkaisuniversumeissa tai henkilökohtaisten ukronioiden eli vaihtoehtohistorioiden rakentelussa ole mitään ihmeellistä.

Teos oli myös eräänlainen omakohtainen aikamatka paitsi 1950 - 1960 lukujen vahvaan talouskasvuun ja hyvinvoinnin vuosittaiseen lisääntymiseen, ajankohtaisiin tapahtumiin kuin myös nuoruusajan hauskalle1960 -luvulle, Rollareiden ja Beatlesien tahteihin ja juuri ja juuri vesirajan peittäviin minihameisiin.  
Tuolloin ruotsalaista yhteiskuntaa häiritsevät myös Vietnamin kriisi ja Tukholman mellakat kesällä 1965, jotka aiheutuivat uudesta nuorisoilmiöstä modeista ja kahnauksista eri  nuorisoryhmien, kuten rasvisten, pitkätukkien ja nahkarotsi- motoristien kesken. Tietokoneiden ja -tekniikan esiinmarssi ja yleistyminen loivat puolestaan suuria toiveita datan elämä helpottavista mahdollisuuksista...

Tosiasioihin perustuva eksakti kirjoittamisen tapa, ilman pienintäkään puisevuuden häivää  osoittautui oivaksi tavaksi vangita lukijan rikkumaton mielenkiinto. Kari Kosken ammattitaitoinen käännös kruunasi kokonaisuuden. Jatkoa Englundin tälle uudelle aluevaltaukselle seurannee?

 

 Lukemastaan rönsyilemään intoutui:

torstai 7. tammikuuta 2021

Lee Child & Andrew Child: "Salaliitto /The Sentinel" - ex Libris...

"Salaliitto", Karisto, 2020, 334 s., suomentanut Marja Mutru.

"Lee Child   syntyi Englannin Coventryssä vuonna 1954, ja hän opiskeli aikanaan oikeustiedettä ja toimi parikymmentä vuotta TV-käsikirjoittajana.
 Hänen ensimmäinen jännitysromaaninsa julkaistiin 1997. Jack Reacherin seikkailut ovat nousseet suursuosioon jo yli 40 maassa ja keränneet ylistäviä arvosteluja taitavilla juonilla, terävällä tekstillä ja räjähtävällä toiminnalla.

Tammikuussa 2020 Jack Reacher -fanit kuulivat ilouutisen: Jack Reacherin tarina ei pääty, vaikka kirjailija Lee Child vetäytyykin sivummalle. Lee uskoo vaativan tehtävän sarjan jatkamisesta pikkuveljelleen Andrew Grantille, joka julkaisee sarjaa kirjailijanimellä Andrew Child. Omalla nimellään Grant hän on kirjoittanut yhdeksän suosittua jännitysromaania, joita on käännetty italiaksi ja tšekiksi. Salaliitto on ensimmäinen veljesten yhdessä kirjoittama Jack Reacher -jännäri. Suomennos ilmestyy lokakuun lopulla yhtä aikaa alkuteoksen kanssa. " (Kustantaja)

                                                         ©Jonathan Ring
 
"Jack Reacher liftaa levottoman bisnesmiehen kyydissä pikkukaupunkiin Nashvillen liepeillä. Kaupunki vaikuttaa uneliaalta, mutta pinnan alla kytee kaaos: kiristysohjelma on pakottanut kaupungin tietojärjestelmät polvilleen.
Virastojen tietokoneet eivät toimi, liikennevalot ovat pimeinä eikä palkkojen maksusta ole varmuutta. Syyn niskoilleen ja potkut työstän on saanut kaupungin tietotekniikka-asiantuntija Rusty Rutherford. Reacher näkee kuitenkin heti,
että Rutherfordilla on paljon vaarallisempiakin ongelmia kuin naapureidensa viha..." (Takakansi)

Tässäpä meillä on vanha tuttu Jack Reacher, yksinäinen kulkija, joka reissailee ympäriinsä pitkin poikin maata hammasharja, luottokortti ja passi takataskussaan omia polkujaan eikä sekaannu matkapuhelimiin ja vastapoolina tiukasti omiin kuvioihinsa jumittunut, koko kaupngin vihaama, irtisanottu ja kolmiotaan kiertävä

Rusty Rutherford: - Reacher pystyi kuvittelemaan sen nyt selvästi:  
Ruokapaikan. Kerrostalon. Kahvilan. Se oli pieni kolmio. Siinä oli Rutherfordin koko toiminta-alue lukuun ottamatta lyhyitä pistäytymisiä poliisiasemalle. 
Hän oli tehnyt homman kovin helpoksi sieppaajilleen.
 
Reacher & on-off:  Hän ei ollut koskaan tappanut ketään autolla.  
Ei ainakaan vahingossa.  Hän ei ollut koskaan ajanut kolaria. Ei  tahtomattaan. Ongelmana oli vain hänen oma luonteenlaatunsa. Hyvään ajotaitoon vaadittiin liikkeiden ja reaktioiden tasapainoa, nopeutta ja malttia, arviointia ja hallintaa. Vakaata ja vääjäämätöntä keskitien kulkemista. Reacher puolestaan oli äärimmäisyyksien mies. Hän liikkui luonnostaan joko äärimmäisen hitaasti tai äärimmäisen nopeasti. Yhtenä hetkenä hän näytti laiskalta ja raukealta, lähes tiedottomalta. Seuraavassa hetkessä hän saattoi purskahtaa armottoman raivoisaan toimintaan juuri niin pitkäksi aikaa kuin oli tarpeen ja vaipua sitten tyyneen levollisuuteen, kunnes seuraava uhka oli käsillä.

Kyllähän sankarimme takataskussa noiden kolmen aarteen lisäksi taitaa vornia pieni huumorinkukkanenkin, joka kukoistaa, kun hän menee tapaamaan Hollya:

- "Mitä sinä täällä teet?" Holly sihisi vihaisesti? - Mitä haluat? Miksi olet minun pihallani?" "Olen täällä luddiittien kansainvälisen veljesjärjestön edustajana. Meillä on täällä uusien jäsenten värväyskampanja, ja eilisten tapahtumien perusteella minulle tuli mieleen, että olisit täydellinen jäsenehdokas." 
Hollyn parempi silmä kapeni ja hän astui pienen askeleen taaksepäin. 
"Mikä on luddiitti?" "Ihminen, joka vastustaa edistystä. Erityisesti kaikenlaista uutta teknologiaa. Nimi tulee eräästä englantilaiskaverista, Ned Luddista. 
Hän rikkoi 1700-luvulla kaikenlaisia koneita."
 
Aivan saumatonta luentaa ei  tämä ensimmäinen isä-poika dekkari vielä minulle tarjonnut, johtuneetko sitten tiedosta kahdesta kirjoittajasta, ja olinkin havaitsevinani välillä isän laatimia totuttuja ja välillä pojan siivittämiä, ajankohtaisia kyberrikollisuuden osasia, kiristyshaittaohjelmia yms.  käsitteleviä siivuja.  Toisaalta Jackin persoonallisuus on saanut tervetullutta lisäväriä ja sosiaalisia piirteitä.  Sujuvuus ja yhteennivoutuvuus tulee yhteistyötä jatkamalla ja on aina mainiota, kun isä ja poika työskentelevät konsensuksessa saman projektin kimpussa;) Teoksen lopussa onkin vielä mukavasti kirjailijoille esitettyjä kysymyksiä ja vastauksia -osio, joka avaa yhteistyön kulkua.

Kyllähän tämän  seikkailevan sankarimme, villin ja vapaan, mutta ripeasti toimeen tarttuvan Jack Reacherin matkassa mainiosti tämäkin Salaliitto kunnialla selvitettiin, ja se sai  purkutuomion. Niin jäi Rusty Rutherford helpottuneena ja tyytyväisenä  tepsuttelemaan omassa turvallisessa pikku kuplassaan  sankarimme seistä pönöttäessä tavoilleen uskollisena peukalo pystyssä tien poskessa, mutta intotuen hyväksi loppuvedoksi  jopa tekemään poikkeuksen omista säännöistään. Luotettavaa ja viihdyttävää luettavaa.
 
Reacherismi: Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samoina...

Jäin luettuani  fundeeraamaan, vieläkö nykymaailmassa on uhkarohkeita liftareita? Entä oletteko koskaan itse liftanneet ja jos niin missä merkeissä?

Kerran Saksanmaalla liftannut:

tiistai 5. tammikuuta 2021

Heippa-heit hyasintit & jouluhärpäkkeet..

 

Sillä tässä tulevat kevään esimmäiset ilopillerit ja airuet:



- Loppiaisesta alkavat ”selkäviikot ja reikäleivät” tai ”härkäviikot ja läpileivät”.

Siis moniviikkoinen juhlaton ja ankeakin sydäntalven aika. Tähän aikaan oltiin ennen paljon mm. metsätöissä. (Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto, 22. painos, 2001.)

-   Joitakin sään ennustuksia on säilynyt: "Jos loppiaisena sataa lunta niin paljon, että hiiren jäljet peittyvät, niin sinä vuonna ei tule lumesta puutetta (Jämsä),
ja "Jos loppiaisena on jyväaitan polku ummessa. niin se joutaa olemaan ummessa koko seuraavan (tulevan) talven" (Oulun läänin Pyhäjärvi). 
 

Uskokoon ken tahtoo, mutta tämä tyttö kurkottaa kaulansa ja katseensa kohti kevättä...

Lokoisaa loppiaista:

lauantai 2. tammikuuta 2021

Pertti Laine: "Kohtalokas kutsu" - ex Libris...

 

"Kohtalokas kutsu", Pertti Laine, Myllylahti Oy, 2020, 318 s.

"Pertti Laine  (s.1949)  on Lempäälässä asuva taloustieteen maisteri.
Hän on tehnyt pitkän uran liike-elämässä sekä teollisuus- että palvelusektorilla. Talousjohdon ja kehitysjohtajan tehtävien lisäksi hän on toiminut yritysten hallituksissa. Laineen dekkarisarjan avausteos Pisto sydämeen ilmestyi 2018 (Myllylahti) ja toinen osa Vainotut 2019 (Myllylahti). Näitä ennen julkaistiin hänen esikoisteoksensa Perheenisä  (Warelia, 2016)."
 
                                                       ©Katariina Rannaste                                                        

"Kohtalokas kutsu on kolmas osa dekkarisarjaa, jossa toisen polven suomalainen, rikoskomisario Simppa sympaattisine tiimeineen selvittää pirkanmaalaisia murhamysteerejä. Kerrostaloasunnossa on miehen ruumis. Huoneistosta ei löydy puhelinta eikä tietokonetta, mikä hidastaa tutkintaa. 
Kaiken lisäksi ovessa oleva nimi ei kuulu asunnon haltijalle. Murhatun miehen taustaan ei näytä liittyvän mitään, mikä antaisi syyn raakaan veritekoon. 
Lähipiirin mukaan hän oli viettänyt normaalia elämää töineen ja harrastuksineen.
 
Kun kaksi viikkoa myöhemmin löydetään toinen uhri murhattuna omaan autoonsa, rikoskomisario Simppa tiimeineen tietää etsivänsä sarjamurhaajaa. Tekojen toteutustapa on samanlainen, ja tämänkin murhan motiivi on hämärän peitossa. Lopulta poliisien tutkinta johtaa synkän ja havahduttavan rikollisuuden jäljille, jossa viattomia uhreja on lukematon määrä. Mutta keneen kohdistuu uhka poliisin omissa joukoissa?" (Takakansi)
 


 
Murhaajalla on luvalla sanoen jokseenkin epäesteettinen, jottenpa sanoisi iljettävä tapansa korvamerkitä uhrinsa. Lukijana riittailemaan jää, mikä sen psykologinen merkitys tappajalle on? Motiivi painaa tietty oman sormenjälkensä tekotapaan. Mutta nyt katse kohti päähenkilön Simpan eli Simban  persoonaa ja omintakeista toimintatapaa:

Simppa oli vain Simppa.  Oli hänellä myös sukunimi, mutta sen tiesivät vain harvat. Sitä paitsi Simppakin oli kutsumanimi, virallisesti hän oli Simba.
Nimi selittyi hänen äitinsä afrikkalaisilla sukujuurilla. Simpan isä oli amerikkalainen koripalloilija, joka tuli 1970-luvulla vahvistamaan joukkuetta.
Hän viihtyi täällä niin hyvin, että toi seuraavana kesänä mukanaan raskaana olevan vaimonsa. Tämä oli lähtenyt Afrikasta stipendiaattina opiskelemaan samaan yliopistoon, jossa Simpan isä pelasi. Simppa syntyi Suomessa,
mutta hänelle annettiin nigerialaisen  isoäitinsä suureksi iloksi nimi Simba, 
joka tarkoitti leijonaa.
 
Simppa istui yleensä huoneen takaosassa ja kuunteli mielellään tiiminsä keskustelua. Usein hän antoi keskustelun lainehtia pitkään ennen kuin osallistui siihen mitenkään. Hän seuloi mielessään esitettyjä mielipiteitä ja veti niistä omia johtopäätöksiään. Esimiehen vetäytyminen välillä taustalle rohkaisi muita esittämään vapaammin omia, joskus outojakin näkemyksiään. Joku saattoi tuoda keskusteluun uuden näkökulman, joka auttoi eteenpäin. Simppa istui usein silmät kiinni. Oli kuitenkin turha luulla hänen nukkuvan täällä, sillä siihen tarkoitukseen Simppa oli hankkinut työhuoneeseensa sohvan. Silmien sulkeminen auttoi keskittymään täysin kuuntelemiseen ja olennaisten asioiden poimintaan.

Laineen kirjoitustyyli on selkeä ja hän kuvaa tutkinnan etenemistä ja poliisiarjen puurtamista systemaattisesti sekä inhimillisellä otteella tutkintaryhmän jäsenten persoonainpiirteitä väläytellen. Aihepiiri on tärkeä ja ko. rikostyypin kitkemisessä riittää alan ammattilaisile laajalti työsarkaa ja urakoimista. Voimia työhön! Kotimaiselta dekkaririntamalta ihan mukava uusi tuttavuus näin välipäivien ratoksi, ja tällä oli hyvä aloittaa uusi alkanut kirjavuosi.
 
Tämä kohtalokas kutsui meikätytön myös takaisin taapertelemaan tutuille tanhuville ja rotvallin reunoille nyssejen maisemiin, joissa tuli asuttua aikanaan  yksi rupeama;  tyylipuhtaasti ilman, että Mansen murteelle saati  mustamakkaralle taivuin...
 
-  Vasta sitten kun elämällä on päämäärä, se on elämisen arvoista. Fredrik Wislöff

Som moro:

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Tervemenoa 2020 & tervetuloa 2021...

 

Kulunut vuosi on ollut pitkälti näköalaton, epätodellinen ja kädet sidottuina kuljettu, yhdellä sanalla valju, mutta se on sisältänyt myös pieniä, kimmeltäviä tarkkaan talteen poimittuja ilonpisaroita ja kehrännyt lisää suhteellisuudentajua, kerryttänyt resilienssiä ja kasvattanut kokemuslisää...
 
Voimavaroja ovat suoneet paitsi harvat, pikaiset perhetapaamiset myös luontoäidin koskaan pettämätön syli ja määrätietoinen huumorinkukan  (teho-)viljely.
 
-  Sielussa ei voi olla sateenkaarta, jos silmissä ei ole kyyneleitä. 
Tuntematon intiaaniheimo
 
Tervemenoa 2020...




"Emme koskaan voi paeta todellisuutta liihottelemalla unelmissa ja utopioissa. Mutta voimme antaa utopioiden johtaa toimintaamme tässä hetkessä. Ja voimme pala palalta muuttaa todellisuutta niin että se lähenee utopioita." - Olof Palme 
 
 
Tervetuloa 2021


 
 
Tulevasta vuodesta emme tiedä, mutta toivon:
-  Olkoon se yllä olevan kuvan mukaisesti selkeämpi, värikkäämpi ja positiivisesti tapahtumarikkaampi. 
- Koska toiminnan- ja valinnanvapauden kaipuu on suuri ,niin suokoon se meille tilaa hengittää vapaammin, tavata väljemmin ja useammin  rakkaitamme ja läheisiämme, luoda ja toteuttaa suunnitelmiamme.
-  Pitäköön se meidät terveinä ja suojassa sekä auttakoon se meitä löytämään uudelleen kuplivan elämänilomme, tiedonhalumme ja uteliaisuutemme kaiken olevaisen suhteen.
 
Uuteen vuoteen sopii hyräillen keinahdella näiden sävelten tahdittamana: laulajana Astrud Gilberto,  Luiz Bonfán  mukaansa houkutteleva kappale:  Manhã de Carnaval:)

 
Toivotan parempaa, valoisampaa  ja armollisempaa uutta vuotta 2021 kaikille blogikavereilleni,  lukijoilleni ja sivuillani piipahteleville! Lämmin kiitos kaikille teille mieltälämmittävin kommentein ilahduttaneille!
 
Aamua väistyköön yö: