torstai 12. heinäkuuta 2018

Jarkko Stenius: "Bangkokin veritiikerit" - ex Libris...


"Bangkokin veritiikerit", Jarkko Stenius, Like Kustannus Oy,2018,  473 s.

Omaelämänkerrassaan Nyrkkisankari (Like 2015)  Jarkko Stenius  (s.1972) kuvasi tietään Ranskan muukalaislegioonasta thainyrkkeilyyn kansainväliselle huipulle ja lopulta mielenrauhan löytämiseen. Bangkokin veritiikerit on Steniuksen esikoisromaani. (Lievelehti)

                                                            ©Ville Juurikkala


"Jake viettää Bangkokissa viinanhuuruista elämää ja kamppailee sotatraumojensa kanssa. Elämä saa uuden suunnan, kun hän kohtaa kadulla pahoinpidellyn ja takaa-ajetun nuoren naisen Vanidan. Jake pelastaa Vanidan mutta joutuu samalla ihmiskauppaa harjoittavan Lahkon silmätikuksi.
Taisteluun Lahkoa vastaan Jake saa rinnalleen entisen armeijakaverinsa sekä paikallisen thainyrkkeilymestarin, joka päätyy yhdessä yössä lahkon palkkalistoilta sen tappolistalle. Neonvalojen täplittämässä tropiikin yössä kolmikko syöksyy taisteluihin, joista jokainen käydään viimeiseen hengenvetoon asti." (Takakansi)




Teos on kuusiosainen: Veritiikerin jäljet, Neonviidakon hirviöt, Arpiset sielut,  Silmukka kiristyy, Veren haju ja Menneisyyden kahleet. Stenius on laatinut teokseen myös jälkisanat, jossa hän avaa kirjan syntyhistoriaa ja oman uransa kehittymistä pikkupojan vihkoista tähän esikoiseensa.
Arvelin yllä olevan perusteella luvassa olevan testosteronia pursuavan machodekkarin, jossa äijät pullistelevat lihaksiaan, veri virtaa, aseet paukkuvat ja hiki roiskuu. Eikä kieliasultalkaan suuria voisi odottaa...

-  Vartijat tarttuivat Jakea käsivarsista ja raahasivat hänet saliin. Pimeydessä hohti kymmeniä lyhtyjä. Jake vietiin muovilla peitetylle esiintymislavalle ja sidottiin kiinni tuoliin. Minkä sairaan rituaalin keskelle hän oli joutunut? Pimeydestä asteli esiin mies, jolla oli ohueksi trimmatut viikset ja yllään kallis, luunvalkoinen puku. Kaikki pelkäävät tiikeriä. Tiikeri ei pelkää mitään. Tiesitkö, että tiikeri pystyy murskaamaan ihmisen vahvimmat luut yhdellä puraisulla?

No enpä tuota tiennyt. Ja tuo ennakkotunnekin osoittautui oikeaksi vauhdikkuuden vaan ei kieliasun suhteen. Mikä iloinen ja positiivinen yllätys: Mummoa vietiin kuin pässiä narussa:)  Stenius onnistuu tässä action-esikoisessaan paitsi väistelemään näppärästi erilaisia luoteja, iskuja ja potkuja, myös kaikkia sudenkuoppia, johon olisi saattanut helposti langeta.
Vauhtia, jännitystä ja vaaratilanteita toki piisaa, mutta juoni kulkee ketterästi ja henkilöihin on saatu kylliksi persoonaa ja ytyä.

Tapahtumarikas ja värikylläinen sukellus Thaimaan kätkettyyn alamaailmaan; pitää paikkansa. Stenius puolestaan pitää lukijansa varmakätisesti pinnalla kaikissa mutkissa ja käänteissä. Tämän tyyppiselle dekkarille löytyy varmasti ihan oma lukijakuntansa,  ja se istui saumattomasti omaan lukuvireeseen ja -fiiliksen vauhdikkaan koirainhoitorupeaman ja pitkin metsäpolkuja ramppaamisen keskellä. Kelpo kesädekkari, joka rentoutti ja viihdytti!  Tuomo Parikalta onnistunut ja sisällönmyötäinen kansi.

"Hymyn maassa" piipahti:

lauantai 7. heinäkuuta 2018

César Aira: "Todiste / Illallinen - La Prueba / La Cena" - ex Libris...


"Todiste / Illallinen. Kaksi pienoisromaania.", César Aira,  Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2018, 207 s., suomentanut Sari Selander.

"César Aira: Vuonna  (s. 1949)  lähellä Buenos Airesia syntynyt César Aira on tuottelias kirjailija. Vuodesta 1975 alkaen hän on julkaissut seitsemisenkymmentä pienoisromaania ja esseeteosta.Nobel-veikkailuissa jo pitkään mukana ollut Aira tunnetaan metafysiikkaa, realismia, pulp fictionia ja dadaismia yhdistelevästä tyylistään. Hän on myös tunnettu kirjallisuuden kääntäjä." (Kustantaja)

                                                          ©Mathieu Bourgois

 "Todisteeessa  kaksi lesbopunkkarityttöä, Mao ja Lenin, ovat Todisteen pelottavat ja kenties traagisetkin päähenkilöt, joista toinen ”vainoaa” 16-vuotiasta teiniä ja väittää olevansa rakastunut tähän. Lopussa hän todistaa rakkautensa nihilistisen anarkistisella tavalla. Lukija ajautuu peruuttamattomasti Airan käänteiseen maisemaan, jossa todellisuudentaju katoaa ja tilalle astuu hallitsematon, villi logiikka. 

Illallisessa konkurssin tehnyt poikamies kyläilee äiteineen varakkaan ystävän luona. Illallisen jälkeen isäntä esittelee kallisarvoista antiikkilelujen kokoelmaansa. Kotiin palattuaan poikamies katselee kaikessa rauhassa televisiota, kun kuolleet alkavat nousta haudoistaan ja kulkea zombeina pois hautausmaalta.
Miten he muistuttavatkaan ikivanhoja jousesta vedettäviä leluja…" (Lievelehdet)



Argentiinalainen kirjallisuus on suomennettuna harvinaista herkkua.
Aiemmin luettua:  Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet  (2015) ja Federico Axat:
Viimeinen mahdollisuus  (2016).Molemmat olivat varsin kiinnostavia ja erilaisia tuttavuuksia, joten into ja uteliaisuus tarttua näihin kahteen pienoisromaaniin olivat korkeaa suuruusluokkaa.

Teoksen alkusanat  kuuluvat: Haluuks naida? Ei suorasukaisuudessa pahaa,
ei ihmettä, mutta kyllä kävi kuten sankaritar Marcialle, etten enshätään tajunnut kysymystä kunnolla. Sitten alkoi moinen räväkkyys naureluttaa, ja jäin aprikoimaan, mitä tuohon olisi 16-kesäisenä neitokaisena tullut soperreltua tahi nyt näin elämää enemmän nähneenä, vaikkei kysymys ole aktuelli eikä relevantti... Semminkin kun kysymyksen esitti 16-kesäinen tyttö, mikä nuorna neitona jo olisi ollut ihmeellistä ja hätkähdyttävää. Sittemmin ei tuo seikka olisi kulmakarvoja kohottanut kuitenkin  myöhemminkin sentään pientä soidinmenojen tapaista sirkutusta vaivihkaisen varovaiseen tiedusteluun ja vokotteluun liittyi...

MarciaSe, että kaksi tyttöä - kaksi naista siis - oli yrittänyt iskeä hänet,
ja puhunut hänelle karkeasti hyviä tapoja boikotoiden, oli todella yllättävää... Siihen uutuus perustui. Mitä tahansa saattoi tapahtua ja sen saivat aikaan nuo sadat teinit, jotka lähtivät maleksimaan kaduille ja tappamaan aikaa koulun jälkeen illan pimetessä Mikä tahansa oli mahdollista. He saivat pimeyden laskeutumaan keskellä päivää. He saivat maapallon pyörimään ja onnistuivat viivästyttämään loputtomasti Marcian kävelyä suoralla reitillä... 

Täytyy myöntää, että tapahtumaketju sittemmin riistäytyi käsistä ja löi ällikällä... Teiniangstia?

Illallinen puolestaan lähtee käyntiin joustavasti rupattelun ja nimien pallottelun merkeissä, kunnes hautuumaalla alkaa varsinainen happening ja ylösnousemus, mutta kelläpä meillä ei olisi aika ajoin kolistelevia luurankoja kaapissaan?

Vartija:  -  Kääntyessään hän näki ruumiiden suljetun muodostelman lähestyen luita ja niveliä lonksutellen sivukäytäviä pitkin, kun osa vasta kapusi alas uurnaseinän ylimmistä lokeroista kuin vainajahämähäkit, manalan vinttikoirat, limaa ja muita tahmeitä nesteitä tihkuen. Vainajahämähäkit, jotka imaisivat kyläläisten aivoista endorfiinit, onnentipat ja toivon...

Piñata-pallon  paukahdusten aiheuttamiksi arvioidut  tunnistuskiljahdukset osoittautuivatkin aivan joksikin muuksi. Koska kaikki kyläläiset tiesivät, tai luulivat tietävänsä, ettei fiktiota ja todellisuutta pitänyt sekoittaa keskenään.
Makaaberia menoa...

Airan tuotannon tyyliin sanotaan olevan villi sekoitus avantgardismia, metafysiikkaa, realismia, pulp fictionia ja dadaismia. Varmaa on, että hänen kerrontansa onnistui siirtämään minut lukijana johonkin toiseen ulottuvuuteen, epätoteen ja  osin, sopivin sykähdyksin mukavuusalueeni ulkopuolelle.
Tuon komeuden päälle lisäisin vielä destruktiivisen ja apokalyptisen elementin.

Jos Airan tarkoitus on haastaa omaksi todelliseksi luomaamme maailmaa, järkyttää ja ravisuttaa sitä, - mikä aika ajoin on toki erittäinkin tervetullutta -
hän totisesti onnistuu siinä verrattomasti ylläpitämällä vahvaa kerronnallista otetta. Ja ihme kyllä: lukiessa en tuntenut ällötystä enkä ärsyyntynyt vaan pikemminkin uteliaisuutta sen suhteen, mihin ja kuinka kauas kirjailija rajansa aikoo vetää. Positiivisella tavalla ambivalentin lukujäljen jättänyt kaksikko, josta oli vaikea postata, sanoin kuvata kokonaisuutta... Kansi kuvaa hyvin tilannetta, joskaan mitään ei jäänyt hampaan koloon, - päinvastoin:

Siltala on julkaissut aiemmin kolme Airan teosta,  joista Maisemamaalaria pidetään kirjailijan häikäisevimpänä romaanina, ja joka ihan mielenkiinnosta päätyy nyt lukulistalle tuonnempana:)

Käänteisessä maisemassa, kesäisessä kelissä samoili:

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Antti Pesonen: "Ajatuksia elämästä ja maailmasta" - ex Libris...


"Ajatuksia elämästä ja maailmasta", koonnut Antti Pesonen, Nikinsaari Kustannus, 2018, 117 s.

"Antti Pesonen  (1963-2017) oli intohimoinen yhteiskunnallinen keskustelija,
joka toimi itsenäisyyspuolueen puheenjohtajana 2004-2015 ja 2016-2017.
Antti Pesosen satojen blogitekstien, artikkeleiden, haastatteluiden ja puheiden kantava linja oli humaanius, vaatimus tasa-arvosta ja demokratiasta sekä huoli ihmiskunnan ja luonnon tasapainon katoamisesta." (BoD -kirja)

 
Antti Pesonen on koonnut kiinnostavan ja moninaisen kokoelman mietteitä elämämme eri sektoreilta yksien kansien väliin. Mietteitä, jotka kertovat paljon kokoojastaan ja hänen maailmankuvastaan. Näitä pieniä ilmaan heitettyjä ajatuksia ja kannanottoja on ollut mukava pureskella ja fundeerailla, semminkin kun lausujoina on laaja skaala tunnettuja ajattelijoita ja aikakautensa vaikuttajia, kuten: Demosthenes, Paavo Haavikko, Benjamin Franklin, John K. Galbraith, Sigmund Freud, Juice Leskinen, Platon Goethe, Laotse, Russel jne.

 "Asiantuntemuksen korostaminen hämärtää näkemystä kokonaisuudesta.
On merkillistä, jos ihmisen kuoleman jälkeisen tulevaisuuden ratkaisee se, mitä hänet on saatu uskomaan.
Suuri osa ongelmista johtuu puutteellisesta informaatiosta sekä siitä, miten eri tavoin ymmärrämme viestejä ja käsitteitä." (Päätössanat)

Esipuheessaan Pesonen toteaa: Ihmisen maailma on kokonaisuus.
Ajattelu, kokeminen, tekeminen ja tunteminen luovat jokaiselle yksilöllisen todellisuuden. Hän nimeää teoksensa tarkoituksen täyttymykseksi sen, että näiden mietteiden lukeminen saisi pohtimaan tärkeitä kysymyksiä ja tuottaisi mielihyvää. Katsotaanpas, kuinka tässä käy:

Byrokratia on jättiläinen, jolla kääpiöt operoivat.  Charles Baudelaire

- Erikoisasiantuntija on henkilö, joka onnistuu ajautumaan virheettömästi kohti suurta erehdystä. Benjamin Stolberg

Joka hallitsee nykyisyyden, hallitsee menneisyyden. Ja joka hallitsee menneisyyden, hallitsee tulevaisuuden.  George Orwell

Kouluja käymätön mies voi varastaa tavaravaunusta, mutta jos hän on akateemisesti sivistynyt, hän voi pölliä koko rautatien.  Theodore Roosevelt
 
Rakasta naapuriasi, mutta älä silti pura aitaa.  Benjamin Franklin

Ahneus on köyhyyden äiti.  John de Trevisa

Jos olet pankille velkaa miljoonan, sinulla on ongelma. Jos olet pankille velkaa miljardin, pankilla on ongelma. Argentiinalainen sananlasku

Optimisti näkee mahdollisuuden joka ongelmassa. Pessimisti näkee ongelman joka mahdollisuudessa.  Tuntematon

Tee aina niin kuin on oikein: se ilahduttaa osaa ihmisistä ja lyö loput ällikällä.  Mark Twain

Milloin, jos en nyt?  Lakydes

Unskin & Sempun kanssa ollaan kyläilyn puolivälissä, eikä tämä viisipäiväinen ole tullut pitkäksi: Unski käyttäytyy kuten aikuisen, terhakan westien kuuluukin herrasmiesmäisesti, mutta Sempun kanssa käydään - toistaiseksi voitoksemme - tassunvääntöä annettujen ja saavutettujen etuuksien laajentamistavoitteista, kuten maastonakin mukavuudenhaluisen ja itsepäisen periolemuksen mukaista on:)

Siispä nyt, juuri nyt oli hyvä ja passeli aika kaiken koiruustelun keskellä haukkasta palanen kerrallaan tästä valikoidusta ajatuskakusta; mietiskellä, makustella ja makiasti naureskella, joten Pesosen toive lukukokemuksesta toteutui kohdallani vaivatta ja onnistuneesti!

Oikein & ällikällä:

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Leif GW Persson:"Vallanpitäjät/Samhällsbärarna" - ex Libris...


"Vallanpitäjät", Leif GW Persson, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2018, 365 s., suomentanut Kari Koski.

Leif GW Persson  (s.1945) on ruotsalainen kriminologian professori,
Ruotsin johtava rikosasiantuntija ja palkittu kirjailija. Romaaneissaan hän avaa poikkeuksellisen näkymän poliisitutkimuksen suljettujen ovien taakse. Vallanpitäjät voitti Ruotsin dekkariakateimian palkinnon ilmestymisvuonnaan (1982), ja siitä on tehty elokuva. (Lievelehti)

                                                            ©Fredrik Hjerling


"Rapajuoppo Nils Rune Nilsson korjataan kadulta putkaan, mutta yön aikana hänen kasvoihinsa ilmestyy rajuja mustelmia. Tajuton Nilsson kiidätetään sairaalaan, jossa hän lopulta kuolee vammoihinsa. Mitä sellissä oikein tapahtui?
Keskusrikospoliisin päälliköksi edennyt Lars M. Johansson valjastaa terävä-älyisen komisario Wesslénin tutkimaan tapausta. Pian käy selväksi, että heillä on käsissään yksi rikoshistorian sotkuisimmista jutuista: kaupungilla liikkuu häikäilemätön poliisipartio, joka on valmis ottamaan oikeuden omiin käsiinsä." (Takakansi)



Heti kättelyssä todettakoon, että sattuneista syistä tunnen hienoista herkkähipiäisyyttä virkavallan ammattikunnan epäammattimaiseksi leimaamista  ja kriminalisoimista kohtaan; rationalistina tiedostaen, ettei tuo mätä omena aina koriaan valitse, kun  - vaikkakin valituista - heterogeenisista toimijoista tai joukosta on kyse. Leif GW:n tuotannosta olen  pääsääntoisesti suuresti pitänyt, joskin edellisessä, Voiko kuolla kahdesti (2017), kompastelin enemmän kuin kolmesti tarjolle tyrkyttettyihin makkarasortteihin...

Teos on neliosainen: Ruotsin syksy, Menetetty sukupolvi  ja Hommage a Loyola.
Ja nyt perätään sitä, missä pahuus oikein luuraa? Onko oma kotipesä puhdas vaiko??  Persson ei patenttiratkaisuja suosi eikä tarjoile, joten Johansson joutuukin useaan otteeseen tautologian täyttymyksen partaalle urkkiessaan itseltään: Mitä hittoa silläkään on Nils Rune Nilssonin tai tämän jutun kanssa tekemistä?  Porilaisten marssi, tässä tapauksessa Ruotsin poliisin tunnussäveleksi tituleerattu, kajahtaa reippaasti ja komiasti heti alkumetreillä, joten ei kuin matkaan:

Johanssonista- voi olla mitä mieltä haluaa, mutta naurettava hän ei missään nimessä ole. Lapsellinen? Jos "lapsellisella" tarkoitetaan, että hänellä on 
- ainakin joltakin osin lapsenmielensä tallella ja se joskus harvoin tulee näkyviin myös viranomaistoimituksessa. Lapsenmieliset ihmiset eivät ole lapsellisia. Johansson on ongelmallinen hahmo pikemminkin päinvastaisesta syystä. 
Siksi että pintapuolinen tarkkailija voi pitää häntä sympaattisempana kuin hän todellisuudessa onkaan. Sen on moni saanut karvaasti kokea...


Komisario Wesslén - Oli muuten onni, että on olemassa komisario Wesslénin kaltaisia miehiä. uutteria rehellisiä miehiä, jotka olivat suoriutuneet komisariokurssista loistavasti ja joilla oli virka plakkarissa.
Miehiä, jotka herkeämättömällä työllään kannattelivat koko virkakoneistoa, takasivat sen säilymisen ja veivät ylipäätään asioita eteenpäin. Kuiva ja ikävä mies? Ei alkuunkaan. Rauhallinen ja järkevä ihminen, jolla riitti yllin kyllin huumorintajua ja lämpöä. Olkoonkin, ettei hän pitänyt meteliä kummastakaan. 
Ja virkamiesmäisen ulkokuoren vuoksi kesti aikansa huomata, mikä hän oikeastaan oli miehiään...

Menetetty sukupolvi: - Hemingway ei sanonut niin vaan Gertrude Stein, ja hänen kerrotaan kuulleen sen huoltoaseman pitäjältä jossain Texasissa. 
Tänä vuonna Tukholman kunnassa kuoli runsaat 10 000 ihmistä. Se oli huomattavasti enemmän kuin vajaat 7 000 syntynyttä. Klas Georg Kallin ja Nils Rune Nilsson olivat kaksi heistä. Kadonneita - jolleivat ikuisesti, niin ainakin maallisesta elämästä. Kuoleman merkitsemiä, mutta eläessään enimmäkseen vaivaksi. Syntyneet eri sukupolviin mutta aivan varmasti häviäjien joukossa. 
Myös muut joutuivat hukkaan vaikkeivat kuolleetkaan, ja juuri heitä huotoaseman pitäjä todennäköisesti oli tarkoittanut puhuessaan neiti Steinin kanssa. Jos edes oli puhunut. Kirjailijathan valehtelevat niin perhanasti...

Perssonin peettinen vaan ei patettinen tapa kääntää sisäinen aatoksenrientonsa ja maailmansa kirjoitettuun muotoon  sanoiksi, lauseiksi, juonenkuluiksi ja henkilöiksi  on nautittavaa ja rytmiikaltaan tehokasta, tikantarkkaa nakutusta ilman saivartelun syntiä, - laadukasta älydekkaria. Henkilöissä, kuten Johanssonissa on riittävästi karaktääriä. Pakko tunnustaa, että aivan  erityisesti ihastuin arvon komissario Wesslénin, tuon ei alkuunkaan kuivan ja ikävän miehen työskentelytapaan, ajatuksenkulkuun ja siihen, mikä hän oli miehiään:)

Kesäkuu on ollut luppo- ja lukukuu, mutta edessä on hauskoja ja mieluisia tapahtumia sekä reissunpoikasta; räväkkänä aloituksena tämänaamunen varhaisaamiainen Kuopuksen pesueelle, heitto kentälle ja  buen viaggio sekä perään raikas mustarastaiden siivittämä aamukonsertti metsäpoluilla. Tassuttelua ja hännänheilutusta tovi edessä sitten limunaatit päälle ja kuuskytlukulaisten nuorten riemukkaisiin tapaamisjuhliin pitkän kaavan mukaan maaseudulle jne...

Kuun vaihdetta & viikonloppua:

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Dolores Redondo: "Kaiken tämän minä sinulle annan/Todo esto te daré" - ex Libris...


"Kaiken tämän minä sinulle annan", Dolores Redondo, Gummerus Kustannus Oy, 2018, 698 s., suomentanut Sari Selander.

"Dolores Redondo   (s. 1969) oli Espanjan luetuin kirjailija vuonna 2017, ja hänen teoksiaan julkaistaan yli 35 kielellä.  Baskimaan murhat -sarjan jälkeen ilmestynyt Tämän kaiken minä annan sinulle sai Premio Planetan, suurimman yksittäiselle kirjalle annettavan kirjallisuuspalkinnon. Redondo on ollut myös ehdolla
CWA International Dagger Awardin saajaksi. Oikeustiedettä opiskellut Redondo asuu Ribera de Navarrassa." (Lievelehti)


                                                      ©Author´s Archive


"Auto suistuu tieltä Ribeira Sacran viinialueen jyrkillä rinteillä Pohjois-Espanjassa. Onnettomuudessa menehtyneen Álvaron kuolema tulee hänen puolisolleen, kirjailija Manuel Ortigosalle sokkina, eikä tämä järkytys jää viimeiseksi.
Hautajaiset pidetään Álvaron perheen sukukartanon hautausmaalla Galiciassa. Manuelille selviää, että hänen miehensä oli upporikas markiisi, joka kuului yhteen Espanjan vaikutusvaltaisimmista suvuista. Miksi hän salasi puolisoltaan siniverisen taustansa? Miksi kylän poliisi epäilee, että Álvaron kuolema ei ollutkaan onnettomuus? Manuel ajautuu mukaan maalaispoliisin tutkimuksiin, joiden aikana selviää, ettei mikään markiisi Álvaro Muñiz de Dávilan elämässä ollut niin kuin hyväuskoinen kirjailija oli aina kuvitellut – ja että tämän kummallinen, töykeä aatelisperhe on valmis menemään hyvin pitkälle suojellakseen salaisuuksiaan." (Takakansi)




"Luualttari" (2016) oli ensikosketukseni Redondon tuotantoon ja siinä viehätti ja kosketti  erityisesti se kepeys ja vaivattomuus, jolla baskien kansanperinnettä oli juuri sopivassa määrin kudottu mukaan tarinankulkuun.
Nyt puolestaan hypätään mukaan koko mokomalle matkalle paitsi viininviljelyksen saloihin  myös  markiisien mielikuvitukselliseen, salaperäiseen ja tapahtumarikkaaseen maailmaan ja mysteereihin. Sivutaan katolisen kirkon piirissä tapahtuneita lasten hyväksykäyttötapauksia ja tutustutaan elävästi kirjoitettuihin henkilöhahmoihin kuten matroona "Korppiin", joka suruttaa päästelee suustaan "totuuksia" ja sammakoita. Manuel joutuu viidentoista yhteisen aviovuoden jälkeen  pahemman kerran ymmälleen ja pohtimaan paitsi taskuihin ilmestyvien valkeiden gardenian kukkain arvoitusta myös mm.: 

-  Pidämmekö totuutena vain sitä versiota, jonka toivomme löytävämme, ja tartumme siihen siksi, että se tuo niin suuren helpotuksen kalvavan epävarmuuden jälkeen? Mutta entä silloin, kun ei totuus olekaan balsamia haavaan vaan entistä pahemmin kirvelevää happoa?
Ajatukset kieppuvat väkkäränä Manuelin päässä Álvaron  arvoituksen tiimoilta, eikä hän tunnu saavan niiltä hengentielistä rauhaa.


Manuel oli paennut kirjoihin koko elämänsä. Niistä hän oli löytänyt turvan jo silloin, kun hän ja hänen siskonsa olivat jääneet orvoiksi aivan pieninä ja joutuivat asumaan vanhan tätinsä luona siihen saakka, kunnes siskosta tuli täysi-ikäinen ja he pääsivät muuttamaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Kirjat olivat hänen linnoituksensa, jonka takana hän piileskeli samalla kun taisteli koko ajan hallitsevampaa seksuaaliviettiä vastaan. Vaikka tuo sota oli jo hävitty lukemisesta tuli hänen vahvin puolustuksensa, kilpi jonka suojassa hän pyrki eroon ujoudestaan, jotta uskaltaisi kohdata muun maailman. 
Kirjoittaminen oli kuitenkin vielä jotain paljon ihmeellisempää. 
Kirjoittamisesta tuli hänelle sisäinen palatsi, oma salainen puutarha, loputon sarja kiehtovia, ihania paikkoja, joissa hän vieraili nauraen, juosten kohteesta toiseen avojaloin ja uusia aarteita ihastellen...

Kirjailijan metodit, Manuel :  - Romaanin kirjoittamiseen tarvitaan kaksi arkkia paperia ja nippu mustekyniä  plus kirjoja pursuava työhuone, lasipöytä, rauhoittava luonnonvalo, valkoiset orkideat ja hiljaisuus. 
 - Teksti syntyy kurjuudesta ja kätketystä tuskasta, salaisuuksista, jotka veisimme mukanamme hautaan, sillä taikuuden ydin on nimenomaan siinä, että epätoivosta vain vihjataan; sitä ei koskaan avoimesti näytetä, jottei alastoman sielun paljastamisesta tulisi halpaa tunnepornoa.

Norueiga, poliisiluutnantti Minähän selitin jo teille, miten tämä menee. 
Koska siinä saatanan perheessä ei ole yhtään narkkaria, huorissa kävijää eikä raiskaajaa. Ja jos onkin, ongelma lakaistaan maton alle ja ihmisille kerrotaan nätimpi versio. Ja pahinta on, ettei heidän tarvitse edes vaivautua pyytämään ketään ratkaisemaan ongelmaa puolestaan, koska ihmiset auttavat pyytämättäkin. Niin se on toiminut vuosisatoja ja niin se tulee aina toimimaan.
On kunnia-asia tehdä Muñiz de Dáviloille palveluksia ja heidän alamaisensa tekevät kaikkensa, etteivät he joutuisi kärsimään, heidän nimeään ei tahrattaisi, eivätkä he joutuisi häpeään.


Dolores Redondon Premio Planeta -voittajaromaani on mysteerinen ja maaginen runsaudensarvi, jolle tunnelmallinen Galicia Ribeira Sacran kylineen ja  viinitiloineen, vanhoine kartanoineen ja luostareineen luo poikkeukselliset puitteet. Redondo on ennen kaikkea armoitettu tarinaniskijä, joka osaa eri elementtien saumattoman sijoittelun ja yhteenlimittämisen taidon juonenkulun pysyessä punaisena lankana, - kokonaisuus, joka koituu lukijoiden eduksi ja iloksi. Immersoivaa  ja vuolaana virtaavaa, varmaotteista, rubensmaisen rehevää kerrontaa. Kerrassaan tukuisa ja täyspainoinen sekä viihdyttävä teos.  
Sari Selanderilta oiva suomennos.

Teoksesta on oivan arvionsa antanut myös Tuijata/Kulttuuripohdintoja  ja klikkaamalla selviää, mitä kaikkea teos hänelle antoi:)
  
 -  Vierelläsi ne elävät ja puhuvat, aivan kuten silloin kun sinä olit luonani.
 (Isolina Carrillo: Dos gardenias)


Avojaloin ihastellen:

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Fred Vargas: "Kalmankuoriaiset/Quand sort la recluse" - ex Libris...


"Kalmankuoriaiset", Fred Vargas, Gummerus Kustannus Oy, 2018, 464 s., suomentanut Marja Luoma.

Ranskan arvostetuin jännityskirjailija, eurodekkarin ykköstähti Fred Vargas
(s. 1957) on koulutukseltaan kulkutauteihin ja keskiajan luihin erikoistunut arkeologi. Juuri arkeologia tutustutti kirjailijan vanhoihin legendoihin ja innoitti häntä kirjoittamaan dekkareita. Vargasin kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti yli 10 miljoonaa kappaletta, ja niitä on käännetty 45 kielelle. Vargas on voittanut neljästi CWA International Dagger -rikoskirjallisuuspalkinnon ja Suomen dekkariseura on myöntänyt hänelle ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakiejan." (Lievelehti)

                                                              ©Louise Oligny

"Pariisin rikospoliisin komisario Adamsberg, murharyhmän omalaatuinen johtohahmo, saa selvitettäväkseen auton yliajaman naisen kuoleman.
Epäiltyjen joukossa ovat sekä naisen aviomies että rakastaja. Tutkinta mataa,
ja Adamsbergin aina uskollinen tutkintaryhmä alkaa epäillä pomonsa mielenterveyttä. Samoihin aikoihin Adamsberg saa vihiä toisesta tapauksesta, joka kiinnittää hänen huomionsa: kolme vanhaa miestä Languedoc-Roussillonista on kuollut hämähäkin puremaan." (Takakansi)




Edellisessä Hyisiä aikoja - teoksessa (2016) hytistiin Islannin jäätiköllä ja osallistuttiin Robespierre- seuran mörkömenoihin ja voihan juupeli mihin nyt törmättiin! Mureenan pää, rusko- l. erakkohämähäkit ja kalmankuoriaiset eivät ole dekkarikirjojen sivuilla juuri esiinmarssia tehneet, eikä araknologin ammattiapua ole tarvittu, joten saanko esitellä pahiksen:  erakkohämähäkki,
loxosceles rufescenes ja klik sekä kalman- eli haisukuoriaiseen, jonka sanotaan - nomen est omen - tietävän kuolemaa (ja jonka evästä on rotankakka).

No sivistyneemmällä puolella meidät johdatellaan myös Pyhän Rochuksen pienen patsaan, jonka vierellä voi havaita koiran, luo. Saatuaan ruttotartunnan Pyhä Rochus piiloitui metsän siimeksiin, ettei tartuttaisi muita. Paikallisen lääninherran koiran kerrotaan tuoneen hänelle päivittäin jostain esille tonkimaansa murkinaa. Ja pyhimys, jonka sanotaan suojelevan rutolta, parantui. Näin nämä ihmisen parhaat ystävät toimivat:)

- Adamsberg istui aallonmurtajalla katselemassa, kun Grimseyn kalastajat palasivat päivittäiseltä pyyntimatkaltaan, kiinnittivät veneensä ja nostivat verkot maihin. Tuolla pienellä islantilaisella saarella häntä kutsuttiin nimellä Berg. 
Tuuli puhalsi mereltä, lämpöä oli yksitoista astetta, aurinko paistoi utuverhon takaa ja ilmassa leijui kalanperkuujätteiden haju. Adamsberg oli unohtanut, 
että vielä jokin aika sitten hän oli komisario, jolla oli kaksikymmentäseitsemän alaista rikospoliisissa Pariisin kolmannessa kaupunginosassa. 
Hänen puhelimensa oli pudonnut uuhen papanoihin, ja lammas oli tyynen rauhallisesti upottanut sen tarkalla polkaisulla syvälle jätöksiin. Kukaan tuskin oli aiemmin menettänyt puhelintaan sillä tavalla, ja Adamsberg osasi arvostaa elettä asiaankuuluvasti. 

Tämän auvoisan ja rikkumattoman Shangi-Lan onnistuu lyömään pirstaleiksi onnellisesti unohdetusta Pariisista singahtanut majatalon omistaja Gunnlaugurin empien välittämä viesti: Naisen yliajo. Aviomies, rakastaja. Ei aivan yksinkertainen juttu. Läsnäolosi suotavaa. Lisää tietoa tulossa. Niinpä arvon komisariomme hyppää uljaan valkoisen ratsunsa selkään ja kiitää kannukset kiiltäen  kohti Pariisia...

Vargas on kutonut onnistuneen ja hauskan tarinan kaikkine ötököineen päivineen  sympaattisen komisario Adamsbergin, joka kykenee näkemään sumussaan etiäisiä, ympärille ja johdattaa meidät sivutietoiskuna ruskohämähäkkien mielenkiintoiseen maailmaan. Adamsberg, josta sanottiin, että hän saa lapsen nukkumaan painamalla kämmenensä tämän päälaelle. Adamsberg, jonka aihioajatukset pulpahtelevat kuin hiilihappokuplat.

-   Ehkä hiilihappokuplat olivat pelkkiä mystiikkaan taipuvaisia älyttömiä kappaleita, eivätkä sittenkään etsineet käytännön ratkaisua poliisitutkintaan.
Ehkä ne olivat hulluuden siemeniä, joista kaikki puhuvat tietämättä oikein,
mitä sillä tarkoittavat. Ehkä kuplat viittasivat kintaalla poliisityöhön.
Tai työhön ylipäitänsä. Ehkä ne vain leikkivät ja tanssivat kuin omiin haaveisiinsa vaipunut koululainen ja yrittivät vain hämätä vakoojaansa tekeytymällä ahkeriksi. Vakooja, se joka luuli kuplien ahkeroivan, vaikka ne vain huvittelivat oli hän itse.

Vargasin vahvuuksia ovat kerronnallinen tarkkuus, omaleimainen tyyli ja persoonalliset henkilöhahmot. Tarina etenee sopivan suoraviivaisesti pienin polveilevin sivujuontein ylläpitäen vaivatta lukijansa mielenkiinnon, huumoria heitellään,  ja dialogit toimivat aukottomasti. Vahvakynäinen kirjailija. Ja edelleen: juu; kyllähän tuo Adamsberg on kokolailla vetoava venkura...

A propos: hämähäkit: jotkut niitä kammoavat ja inhoavat.  Mummiltani omaksuin, että hämähäkit tuovat hyvää jossia, onnea ja, että ne auttavat pitämään nurkat puhtaina syömällä pikkuhönninkäisiä...  Loput hoitaa nykyaikana Electrolux:) Kuinka on: kirpoaako Sinulta  kauhunkiljaisu ja kutsu Sir Galahadille  neidonpelastukseen vai katsotko kiinnostuneena  pikku veijaria ja kuskaatko paperilla varovaisesti pihalle?

Blogissa Tuijata/Kuttuuripohdintoja nimetään hauskasti viisi syytä, miksei ärsytä yhtään:)

Voihan uuhen papanat:


torstai 21. kesäkuuta 2018

Valon ja keskikesän juhlaa....



Näin oli ennen:






"Syödä, uida, piirustella,
paljain jaloin kuljeskella.
Vuoleskella kaarnalaiva
puroon virtaavaan.

Löytää onnekivi sieltä,
juuri sieltä rantatieltä,
jonne viime kesänä
se talteen laitettiin.

Nähdä kuinka säteen kirkkaan
aurinko luo heinäsirkkaan.
Nähdä vehmas rantalehto,
linnunpesä, höyhenkehto
keinuvalla oksallaan.

Sateen tullen yksin olla
hiirenhiljaa ullakolla
sateen ääntä kuunnella
ja siihen nukahtaa."



Runo:  "Päivän mittaan" on Jukka Itkosen runokirjasta
"Viisi vuodenaikaa runoja", Kirjapaja 2018, 93 s.




 Mutta nyt on nyt. Kiitos Miniän viime kesäisen kauniin nelivanaisen tuliaisen ja sen, että orkideain suojeluspyhimys suvaitsi minulle, novisikasvattajalle hymyillä; vana se on yksi vanakin.


Juonikasta jussia: