perjantai 30. elokuuta 2019

Margaret Atwood: "Noidan sikiö / Hag-Seed" - ex Libris...


"Noidan sikiö", Margaret Atwood, Johnny Kniga Kustannus, 2019, 355 s., suomentanut Kristiina Drews.

"Kanadalainen Margaret Atwood  (s. Ottawassa 1939) on aikamme merkittävimpiä kirjailijoita, taiturillinen sanankäyttäjä ja kriittinen näkijä. Atwoodin laajaan ja monipuoliseen tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, runokokoelmia, lastenkirjoja ja kirjallisuustieteellisiä teoksia.
Hänen teoksiaan on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle.
Atwood on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, mm. Booker -palkinnon romaanista Blind Assassin (suom. Sokea surmaaja, 2000), jonka Time-lehti puolestaan valitsi Vuoden 2000 romaaniksi. Aiemmin Atwood on ollut ehdolla Booker Prize -palkintoon teoksillaan Cat’s Eye (1989) ja Nimeltään Grace." (Kustantaja)

                                                           ©Liam Sharp

 "William Shakespearen Myrskyssä kerrotaan Milanosta karkotetusta hallitsijasta, Prosperosta, joka elää eristyksissä saarella keskellä merta. Kuin avovankilassa.
Margaret Atwoodin Noidan sikiössä Felix,  teatterifestivaaliltaan syrjäytetty johtaja, saa mahdollisuuden ohjata oman tulkintansa Mysrkystä suljetussa vankilassa, vankien esittämänä.
Felixille tarjoutuu mahdollisuus kostoon, kun esitykseen saapuu myös päättäjiä, erityisesti ministeriksi kohonnyt Tony, joka työnsi Felixin ulos tämän omasta elämästä yli vuosikymmen sitten. Pitkän odotuksen jälkeen koittaa tilinteon hetki." (Takakansi)


Tämä viisiosainen ja lyhytlukuinen teos temmeltää Thalian alttarilla erikoisten ja verevien näyttelijöidensä sekä maestro Felixin, tuon kostonhimoisen ukkelin voimin, eikä jätä lukijaansa kylmäksi sivustakatsojaksi, vaan minut valtasi tunne mukanaolosta produktiossa ja tunsin sieraimissani teattereille ominaisen  pölyisten esirippujen viihdyttävän tuoksun. Koston - jonka funktiota en henkilökohtaisesti ymmärrä  -  suloisuuden ikuisuuskysymys leijuu vahvasti kaiken yllä kuin tumma pilvi, josta ei tiedä haihtuako vaiko räväyttääkö kunnon rankkasateet; ja jos, niin puhdistuuko mikään??  Kurkistetaanpa:

Felix: - harjaa hampaansa. Hän harjaa toisetkin, tekohampaansa ja sujauttaa ne suuhunsa. Ne eivät istu kunnolla, vaikka hän on sivellyt niihin vaaleanpunaista kiinnitysainetta - suu on ehkä kutistumassa. Hän vetää suunsa hymyyn, muka-hymyyn. Teeskentelyä ja valhetta - mutta kuka se huomaisi?

Tony: Se petollinen, kieroutunut kusipää, on Felixin oma vika. Ainakin enimmäkseen. Kuluneiden kahdentoista vuoden aikana hän on usein syyttänyt itseään. Hän antoi Tonylle liikaa liikkumatilaa, ei valvonut, ei kurkkinut Tonyn tyylikkäästi verhotun, topatun ja liituraitaisen olan yli. Merkit olivat ilmassa, ja kenen tahansa, jolla on vähänkin järkeä ja kuulevat korvat, olisi pitänyt ne huomata - mutta hän ei huomannut.

Kosto:  - Tietenkin hänellä oli päämäärä. Avaamaton rasia, kätketty jonnekin kiven alle, kannessa kirjain K niin kuin Kosto. Hän ei vielä nähnyt selvästi mihin suuntaan oli menossa, mutta oli pakko uskoa että hän oli menossa jonnekin.

Vankila: - Felix astuu sisälle vankilan lämpöön ja ainutlaatuiseen hajumaailmaan. Vanhaa maalia, vienoa hometta, tylsyyden vallassa syötyä pahaa ruokaa, alakulon löyhkää, lysähtäneitä harteita, kumaraisia päitä, kokoon käpertyneitä vartaloita. Köyhyyden hajua. Sipulipieruja, Paljaita, kylmiä jalkoja, kosteita pyyhkeitä, äidittömiä vuosia. Surkeuden lemua, joka leijuu kaikkien yllä kuin loitsu.

Suru:  - Mitä sellaisen surun kanssa voi tehdä? Se oli kuin valtava, horisontista tupruava musta pilvi. Ei, se oli lumimyräkkä. Ei, se ei muistuttanut mitään minkä hän olisi osannut pukea sanoiksi. Hän ei kyennyt katsomaan sitä suoraan silmiin. Se piti muuttaa joksikin muuksi tai ainakin sulkea pois näkökentästä.

Loppuelämä - Kuinka pitkältä se aika oli joskus tuntunut, Kuinka nopeasti se oli kiitänyt, Kuinka paljon siitä oli haaskattu. Kuinka pian se oli ohi.


Atwood on laatukirjailija, joka vankinäyttelijöiden persoonainpiirrossa ja rehevyydessä osoittaa jälleen virtuoosimaiset lahjansa harjoittelukohtausten kuvauksineen.  Samoin Felixin ja Mirandan välisessä yhteydessä keskusteluineen on kiehtovaa ja oivaltavaa  virittyneisyytta sekä hienovaraista ulkoapäin katselevaa sanainpiirtoa. Juonenkuljetuksessa on syvyyttä ja perspektiiviä,
ja se etenee takkuilematta alusta loppuun saakka.
Ei mitään turhaa - ei mitään puutu: nautinnollinen teos!

Johnny Kniga Kustantamon Shakespeare-idea on ollut ennakkoluuloton, kiehtova ja huikea sekä toteutus ainakin tähän asti toiminut selektiivisten kirjailijoidensa ansiosta loistavasti. Kristiina Drewsiltä mainio käännös. Vaikuttava ja teemaan istuva kansi, jonka tekijää en valitettavasti löytänyt.
Laadukkaasta lukukotvasesta  kiitos!

- Meidän tomuistamme kudottuja ovat unelmat, ja uni saartaa pientä elämäämme... (Prospero, Shakespeare, Myrsky)

Toivoen, rakastain ja unelmoiden:

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Joël Dicker: "Stephanie Mailerin katoaminen/ La Disparition de Stephani Mailer" - ex Libris...


"Stephanie Mailerin katoaminen". Joël Dicker, Tammi, 2019, 716 s., suomentanut Kira Poutanen.

"Joël Dicker on ranskankielisen kirjallisuuden uusi supertähti. Vuonna 1985 syntynyt sveitsiläinen singahti lukijoiden tietoisuuteen vuonna 2012 kirjallaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jota on myyty Euroopassa yli kolme miljoonaa kappaletta. Kirja sai Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt-palkinnon vuonna 2012. Stephanie Mailerin katoaminen
on Dickerin neljäs romaani." (Lievelehti)

                                                           ©Jeremy Spierer

"Kun nuori toimittaja katoaa, kaksi kokenutta poliisia joutuu tunnustamaan menneisyyden virheet. Kaksikymmentä vuotta sitten Jesse Rosenberg ja
Derek Scott ratkaisivat karmivan joukkomurhan. Nyt nuori toimittaja
Stephanie Mailer väittää, että he syyttivät väärää miestä – ja katoaa pian sen jälkeen. Eläkeiän kynnyksellä oleva Jesse joutuu kysymään itseltään, saattoiko Stephanie olla oikeassa. Jesse ja kenttätyöt jättänyt Derek joutuvat mukaan kahden aikatason tutkimuksiin: heidän on löydettävä sekä Stephanie että todellinen murhaaja. Monisäikeinen tapaus vie heidät pyöritykseen, jossa totuus paljastuu vasta viime meterillä." (Takakansi)


Totuus Harry Quebertin tapauksesta, 2014 oli alkusysäys Dickerin ja minun tapaamiselleni, ja jatkoa treffeillemme  seurasi Baltimoren sukuhaaran tragedian, 2016 tiimoilta. Sivumääräisesti yhteisiä askeleita nyt siis tepsuteltu mittariin mahtavat 2079 kappaletta.

Dickerin ensisuomennos Totuus HQ:n tapauksesta oli oudohkosti sijoitettu Keltaisen Kirjaston alle ja on mainiota, että nämä kaksi on jätetty sen ulkopuolelle. Dicker kirjoittaa vaivattomanoloista ja tapahtumarikasta tekstiä, jonka parissa on helppo viihtyä. Hän ei hae ilmaisussaan mitään syntyjä syviä eikä pahemmin revittele raadollisuuksilla. Henkilöt on piirretty rauhallisin ottein, osin pieni pilke simänurkissa ilman suuria draaman piirteitä tai syvälleluotaavia analyysejä. Tälle tiiliskivelle  - kuten aiemmillekaan ei olisi ollut pahitteeksi tiivistäminen sivumäärän kustannuksella, sillä 716 s. saattaa monelle potentiaaliselle lukijalle olla este kirjaan tarttumiselle.

Sisällöltään - joskaan ei painoltaan -  kevyttä ja hyvää keskitasoa oleva viihdyttävä romaani, joka sopii hyvin loppukesän lukuohjelmaan. Kävi tässä hupaisasti  jo toisen kerran niin, että Dickerin ja minun polkuni ristesivät tilanteessa, jossa oma  stressitasoni oli koko lailla tapissaan, johtuen Parasystävämme (Kanssakulkijalla alkaen 6-vuotiaasta ja itse tapasin molemmat nuoret hongankolistajat parikymppisenä yhtäaikaa)  kuolemasta heti lomaselta palattuamme sekä toissapäiväisestä farssinpiirteitä saaneen, vihdoin toteutuneen appivanhempien pesänjaon pitkävaikutteisesta virkistävyydestä. Keskittymiskyky sen mukaisesti haperohko ja mielentila vaihtelevainen,  joten Dicker oli tervetullutta vaihtelua ja tapaamisestamme  muodostuikin saumattomasti yhteensopiva.
Kira Poutaselta soljuva ja sutjakka suomennos.

Mielenkiintoinen matka jatkuu, myös mitä tulee Dickerin jatkotuotantoon:)

Aamu-usvaisia ja pehmeävaloisia loppukesän päiviä:

lauantai 24. elokuuta 2019

Maja Lunde: "Sininen / Blå" - ex Libris...

"Sininen", Maja Lunde, Tammi, 2019, 250 s., suomentanut Katriina Huttunen.

"Norjalaisen Maja Lunden (s. 1975) ilmastokvartetissa vaakalaudalla on maapallon tulevaisuus. Palkitussa Mehiläisten historiassa (2016) humanitaarisen katastrofin aiheutti hyöteisten katoaminen. Sinisessä puute on elämää ylläpitävästi vedestä. Sarjan seuraavissa osissa ilmastomuutoksen vaikutuksia käsitellään suhteessa eläimiin ja kasveihin." (Lievelehti)

                                                              ©Oda Berby

"Kuivuus ajaa 2040-luvun Etelä-Euroopassa ihmisiä kaoottisille pakolaisleireille, minne päätyy myös osan perheestään kadottanut David. Yhdessä tyttärensä kanssa hän löytää kuivuneesta kanavasta purjeveneen, jolla voisi purjehtia turvaan viileään pohjolaan – kunhan vain sateet alkaisivat.
Rinnakkaisessa tarinassa lähdetään vuoden 2017 Norjassa hurjalle kostoretkelle yli merten. Luontoaktivisti Signellä on sanansa sanottavana bisneksestä, jossa tunturiylänköjen jäät louhitaan raharikkaiden drinkkeihin.
Ravisuttavaan vuoropuheluun yhtyvät tarinat pohtivat koskettavasti suhdettamme luontoon mutta myös muihin ihmisiin, erityisesti niihin kaikkein rakkaimpiin." (Lievelehti)





Mehiläisten historiassa   tuli siis joku vuosi sitten porräiltyä näiden tärkeiden surisijoiden matkassa toteamuksella: Lunden teksti on elävää ja muodossaan pysyvää,  kerronta ketterästi ja pakotteettomasti etenevää ja nyt siis sukellus veteen, elinehtoomme ja sen tulevaisuuteen.

Signe, Norja  2017:  - Vettä ei pysäyttänyt mikään. Se satoi lumena pilvistä ja laskeutui tuntureiden huipuille, nousi höyryävänä meren yllä ja muuttui taas pilviksi. Talvella jäätikkö kasvoi niin kuin pitikin, kesällä se suli, valui, tihkui pisaroita, ja pisaroista tuli puroja, ne löysivät tien alaspäin, painovoiman vetäminä, purot yhtyivät, muuttuivat koskiksi, joiksi. 

David , Ranska  2041:  -  Helle väreili edessämme. Se aaltoili mäen laella, muistutti vettä, mutta lähemmäs tultuamme se katosi. Emme olleet vielä nähneet vilaustakaan leiristä. Ei pilvenhattaraakaan. Sininen, aina sininen. 
Olin alkanut vihata sitä väriä. 

 Ilmastoasioista puhutaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan ja suosittu
cli-fi kirjallisuus,  joka Wikipedian mukaan mainittiin ensimmäistä kertaa 2013, käsittelee asiaa monelta kantilta, Se myös auttaa meitä kuvittelemaan: mitä  jos? On vielä paljon, mitä me voimme tehdä ehkäistäksemme tuhoon johtavaa kehitystä, -  jos tahdomme. Näin haluan ja on pakko uskoa...

Lunde tuottaa edelleen kaunista tekstiä ja  tarkkasilmäisiä luontokuvauksia, samoin räväkkä ja toimeen tarttuva Signe kerää sympatioita sekä Davidin ja Loun keskinäisen isä-lapsiuhteen kuvailussa on herkkyyttä.

Mehiläisen historia tuntui tulleen kirjailijan sydämestä ja oli kelpo lukukokemus, mutta jokin tässä Sinisessä takaraivossa hiersi, eräänlainen "päälleliimattavuus" ja tekemällä tehdyn häivähdys. Edeltäjä oli mielestäni kompaktimpi ja viimeistellympi, eikä lukijan tarvinnut henkisesti reivailla eikä sumutorvia  sivukaupalla tuuttailla kanaaleiden hyrskynmyrskyissä. Nirsoilua, - saattaapi olla...
Oma vaikutuksensa oli  oman lukutilanteeni: vehmas ympäristö kirkasvetisen järven rannalla, ja  teoksen sisällön välinen räikeä ristiriita.

Aihehan on paitsi varsin trendikäs, kirjaimellisesti päivänpolttava ennen kaikkea ehdottoman tärkeä ja ratkaisuja, niitä kipeitä ja dramaattisiakin vaativa, joko nyt vielä sovinnolla tahi sitten tulevaisuudessa pakon edessä. Teoksen takakannessa Klassekampenin sitaatissa kysytään: Mitä meille tapahtuu, mitä voimme tehdä  ja mikä on elämässä tärkeintä???  Hyviä ja vastauksia kaipaavia/vaativia  kysymyksiä kaikki kolme.

Niin realisti, inhosellaiseksikin tituleerattu kuin olenkin, on minulla viisi hyvää syytä ja optimistinen mielenlaatu eväinäni suurelle kiinnostukselle tulevan maailman suhteen.  Ja kyllä vaan: seuraavat Lunden kvartetin osat päätyvät ilman muuta lukulistalleni;)

Vesi vanhin voitehista, sanotaan ja niin me sen pidämme! Näissä merkeissä:

aurinkoista viikonloppua:

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Mökkilomasella - Kun kaikki oleellinen on...


 yht'aikaa läsnä paitsi metsäsienisato, eikä niin mitään puutu ei edes hirvikärpästen tsiljoonasiipinen armeija...





On vain kimmeltävä järvenselkä, lehtipuiden hentoinen havina, poutapilvet taivaalla ja saunanuunin koivuhalkojen rauhallinen tuhina ja savuntuoksu mökin piipusta, tikan koputus sähkötolpassa ja me kaksi...





Niin kaunis on hiljaisuus...


tiistai 13. elokuuta 2019

Stein Riverton: "Tuhat rautaa tulessa/Manden med tusen jern i ilden" - ex Libris...


"Tuhat rautaa tulessa", Stein Riverton, Nysalor-kustannus, 2019, 212 s.,
toimittanut Matti Järvinen.

"Stein Riverton eli Sven Elvestad (1884–1934) oli aikansa tunnetuin norjalainen rikoskirjailija. Hänen mukaansa on nimetty vuosittain Norjan parhaalle dekkarille myönnettävä Riverton-palkinto. Rivertonin tuotantoa suomennettiin runsaasti 1900-luvun alkupuolelle, mutta myöhemmin hän on jäänyt Suomessa unohduksiin. Tuhat rautaa tulessa oli Suomessa yksi hänen suosituimmista teoksistaan, ja se julkaistaan nyt uudistettuna suomennoksena." (Takakansi)

                                                 ©Tuntematon, Oslo Museum

"Kööpenhaminan rahamaailman eliitti odottaa hovijahtimestari Mildeä kokoukseen. Yllättäen tulee tieto, että hän on kuollut. Aluksi kaikki viittaa itsemurhaan, mutta mihin on kadonnut hovijahtimestarin nostama suuri rahasumma? Professori Sune Arvidson ja nuori etsivä Enevold Rist ryhtyvät yhdessä selvittämään kuolemantapausta. Onko joku rikkaista liikemiehistä sotkeutunut tapaukseen? Mikä on häikäilemättömän ammattirikollisen rooli siinä? Mitä hovijahtimestari piilotteli kartanonsa lukituissa huoneissa?" (Takakansi)


Tällä kansakoulupohjalta ponnistaneella, alun perin Kristoffer Elvestad Svensenillä on mielenkiintoinen elämäntarina ja häneltä löytyy yllättäen  suomennoksia peräti 36 kpl, joten lienee nyt ollut korkea aika paiskata kättä tämän kirjailijan kanssa ja ottaa selvää millaisia rautoja tulessa on.
Riverton tarjoilee uusia sanatuttavuuksia kuten uushopeiset silahelyt (?) ja glypoteekki, joista jälkimmäinen sentään avautui veistotaiteen kokoelmaksi:) Olennaista osaa tarinassa näytteleekin taide, josta esille nousee van Dyckin  "Gisela-prinsessaa ja hänen poikansa"- nimistä taulua koskeva neuvonpito.
Teos koostuu kaikkiaan 42:sta kronologisesta, lyhyestä luvusta, jotka rytmittävät selkeää kerrontaa ilman asiaankuulumattonia kommervenkkejä.

Merkkihenkilöistä:  - He olivat rahamaailman huippuja, jotka sallivat ystävällisen ja kirkkaan aamupäiväauringon valaista itseään. Kaikki kaupungin pankit,
kaikki suuret osakeyhtiöt, koko pörssiluettelo ikään kuin personoitui tässä ylhäisessä ohimoilta lievästi harmaantuneiden edesvastuullisten, rakastettavasti hymyilevien miesten kokouksessa, jossa keskusteltiin hyvin hillitysti. 
Ja koska todella tärkeät henkilöt aina vaikuttavat hillityiltä, ei näistä herroista voinut huomata, että toiset vielä tärkeämmät odottivat heitä. 
Absoluuttinen, todellinen kiire kun huomataan vasta tämänkaltaisesta rauhasta; ei kukaan edes salavihkaa katso kelloa.

Sune Arvidson:  -  ei voinut aluksi voinut sietää nuorta Ristiä, joka kaikessa oli aivan erilainen kuin hän. Arvidson oli aina viettänyt ankaraa, työteliästä ja moitteetonta elämää. Hän ei ollut koskaan tuhlannut aikaansa.
Hän rakasti tiedettään, ei välittänyt ulkonaisesta kunniasta ja halveksi vaistomaisesti kaikkea turhuutta. Hän oli lyhyesti sanottuna mies, jota vanhassa kirjallisuudessa oli tapana nimittää yhteiskunnan pylvääksi, mutta hänellä oli lisäksi suora ja avoin esiintymistapa, jonka uuden ajan ihmiset yleensä ovat omaksuneet ajan hengen mukaan.

Enevold Rist:  - voi edustaa viimeisenä huippuna yhdeksänkymmenluvun vähäveristä, ikuisesti estetisoivaa mutta tavallaan kyvykästä sukupolvea. 
Hän oli tämän ajan unohdettu keikari, ajan, jonka on leimannut amerikkalaisuus, urheilu ja moottoribensiini. Pinnallinen tarkkailija olisi nimittänyt häntä veltoksi ja rappeutuneeksi. Hän pukeutui valikoidun huolellisesti, mikä lähenteli turhamaisuutta, Ristin hienoudessa oli sitä paitsi eräänlainen persoonallisuuden henki, joka ei aivan ollut sopusoinnussa ikävän englantilaisen räätälityylin kanssa - siinä oli hillitty, miltei huomaamaton vanhanaikaisuuden piire, joka toi mieleen Alfred de Musset 'n.

Teoksen napakka lukujaottelu toimii mainiosti ja kuljettaa lukijaansa eteenpäin rikoksen selvittelyn mutkittelevilla poluilla,  lisäksi se istuu tukevasti kirjailijan kerronnan tyyliin.
Rivertonin henkilökuvaukset ovat nautittavan tarkkasilmäisiä, porautuvia ja herkullisia. Hän kirjoitti täsmällistä ja huoliteltua, piiruntarkkaa ja hyvällä tavalla nykylukijan silmissä vanhakantaistakin tekstiä, jota oli vaihteeksi suoranainen ilo lukea etenkin, kun myös huumorisivellin oli saanut sipaista omat vetonsa kerronnan lomaan kuten esim. roiston murtauduttua Ristin taloon ja Havanna-Katariinan osuuden kohdalla. Ja olihan tuossa Ristin persoonassa tiettyä tykövedon tapaistakin...

Voipi tuntua oudolta, ehkä suorastaan kielikukkaselta, mutta tämä oli nimenomaan raikas tuulahdus menneiltä ajoilta ja kurkistus aikakautensa dekkarikirjallisuuteen sekä arvo- ja ajatusmaailmaan, jossa oli  - vekkulia kyllä -   kotoisaa olla ja helppo viihtyä jo tervetulleena vastapainonakin nykypäivän toinen toistaan räväkämmille ja huomiohakuisemmille hengentuotteille. Äly/aatoksenriento vs. nyrkki/ruumiinrunnonta.  Jämpti  ja naseva teos:)

Jos ei nyt tuhatta, niin aina sentään yksi rauta tulessa...

Paukkurautana pamautteli:

lauantai 10. elokuuta 2019

Matti Huttunen: "Respektiä ja rakkautta" - ex Libris...


"Respektiä ja rakkautta", Matti Huttunen, Prometheus Kustannus Oy, 2016, 210 s. Kannen kuva: Hilkka Tuhkanen.

Matti Olavi Huttunen (s.1943) on suomalainen psykiatri, psykoterapeutti ja kirjailija. Psykiatrian professorinakin toiminut Huttunen on kirjoittanut lääkkeellisestä ja psykoterapeuttisesta psykiatrisesta hoidosta useita kirjoja sekä lukuisia tieteellisiä artikkeleja. Hän on korostanut, etteivät kyseiset hoitomuodot ole toisaan poissulkevia, vaan ne pitäisi nähdä toisiaan täydentävinä.

"Ihmisen mielen perustarve on tulla ymmäretyksi omasta näkökulmastaan ja oman historiansa valossa. Rakentava keskustelu erimielisten kanssa ei ole mahdollista ilman respektiä toisiaan kohtaan. Ilman respektiä erimielisten keskustelu muuttuu hedelmättömäksi kinasteluksi, josta kumpikaan osapuoli ei opi mitään. -Espanjankielessa on sana malquerer, "väärinrakastaa" tai rakastaa väärin. Rakkaus ilman toista kohtaan tunnettua respektiä on väärää rakkautta. - Rakkautta ei ole ilman respektiä, vaikka respekti ei läheskään aina tuo mukanaan vastavuoroista rakkautta." (Esipuhe)




Kirja sisältää 37 tunnetun psykiatrin pohdintaa elämästä ja rakkaudesta. Respektillä ja rakkaudella, niiden ymmärtämisellä ja sisäistämisellä olisi nykymenossa todella käyttöä. Tämä tervetullut ja -järkinen lyhyiden lukujen jättiläinen houkuttelee kuin vaihvihkaa lukijaansa tarkentamaan ja täsmentämään omia ajatusmallejaan, kurkistamaan ulos luutuneista käsityksistään ja puhkaisemaan reiän omaan sisäiseen kuplaansa.
Muutamia lyhyitä makupaloja eri otsikoiden alta:

- Ilman aitoa vastavuoroisuutta ei ole iloa, ja ilman sitä mieli ja sen myötä myös keho kuolevat ennenaikaisesti.

- Ilman elävää suhdetta kaunokirjallisuuteen meistä on vaarassa tulla vain sokeita moralisteja tai populisteja.

- Parisuhteiden paholaistanssit käynnistyvät, kun toisen puolison sanat tai käytös uhkaavat toisen kokemusta suhteen turvallisuudesta.
- Parisuhteiden tanssinopettajan tehtävää helpottaa huomattavasti, että suhdetta rasittavia paholaistansseja on vain kolmea lajia: "Kuka on syyllinen" -tanssi, 
"Miksi Sinä?" -protestipolkka ja "Jähmettymis/Pakenemis -tanssi.

Myös isän ja pojan suhde on usein varsin komplisoitu - jos saattaa olla äidin ja tyttärenkin -, mutta ideaalitilanteessa poika löytää isänsä, isä poikansa - ihmisinä ja toisiaan tarvitsevina.  - Jokainen isä ja mies on ensin ollut poika, joka on kaivannut isäänsä ja joka omasta puolestaan on kaivannut omaa isäänsä, ja lopulta taas isä omalle pojalleen.

Erityisesti tämän ahneuden ja kähminnän kulta-aikana ilahdutti Tom T Hallin country-klassikolla  "The Cowboy and the Poet" (klik) tarjoiltu "...faster horses, younger woman, older whiskey and more money!" Meikäläisittäin: "Rahalla saa ja hepalla pääsee!"  Kun tuon kaiken rahalla saa, niin elämän tarkoitukseksi riittävät rahan mukanaan tuomat hedonistiset nautinnot. Rumat, työttömät ja impotentit jäävät väistämättä näiden elämälle mielekkyyttä tuovien nautintojen ulkopuolelle. Kunnes törmätään odottamattomaan ekistentiaaliseen kriisiin: "Mitäs nyt?" Ja juoksu koskaan päättymättömässä hamsterinpyörässä sen kun jatkuu....

Pari käypäistä kiteytystä: -  Elämälle on löydettävä merkitys, koska sillä tosiasiassa ei ole merkitystä. Henry Miller ja -  Elämä on mahdotonta, jos ei usko ihmisiin. Anton Tsehov

 Huttusen aihekirjo on laaja. Hän käsittelee teksteissään mm. ihmissuhteita, lääkäri-potilas suhdetta, riippuvuuksia, kielteisiä ja nimettömiä tunteita ja niiden kohtaamista, rakkautta ja surua,  esittää ammatti-ilottarien puolustuspuheen jne. Kaiken tämän hän tekee ammattimaisella, kiinnostavalla ja ihmisläheisellä tavalla kuin fundeeraten ja keskustellen lukijansa kanssa. Hyvä ja antoisa lukukokemus; respektiä & rakkautta!

Hyväksi lopuksi kirjailija kuten ehkä moni muukin meistä aika ajoin elämässään  pohtii kysymystä "Mitä rakkaus etsii?" Tässä eräs vastaus: -  Koti ei ole paikka, 
koti on toinen ihminen. Stephanie Perkins.
Eipä tuon ytimekkäämmin; koti ei ole itselleni ollut koskaan tietty paikka tai asunto, vaan pikemminkin mielentila, jonka edellytyksenä on ollut toinen ihminen, Kanssakulkijani.

Tanssit tanssittuina & onnelllisesti kotona:

torstai 8. elokuuta 2019

Jesús Carrasco: "Taivasalla/Intemperie" - ex Libris...


"Taivasalla", Jesús Carrasco, Fabriikki Kustannus, 2019, 173 s., suomentanut
 Laura Vesanto. Ulkoasu: Jenni Jokiniemi.

"Espanjalainen Jesús Carrasco  (s.1972) kirjoittaa synnyinseutunsa  Extremaduran karuista maisemista. Hänen esikoisromaaninsa Taivasalla (Intemperie, 2013) voitti useita palkintoja ja se käännettiin tuoreeltaan kymmenille kielille. Hänen toinen teoksensa La tierra que pisamos (2016) voitti Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon. Sekin tarkastelee maailmaa, jossa tuntemamme säännöt eivät enää päde." (Lievelehti)

                                                          ©Raquel Torres


"Auringon karrelle paahtama tasanko, kuivuneet kastelukanavat, pölyävät pellot ja maantiet, joilla kukaan ei enää liiku. Oliivitarha kylän laidalla, ja tarhassa maakuoppa, jossa piileskelee pieni poika. Poika pakenee jotakin, eikä tasanko ole lapsia varten. Yön pimeydessä poika osuu vanhan vuohipaimenen leirivalkealle,
ja nälän, janon, armottoman auringon ja vastoinkäymisten piinaama matka kohti pohjoista alkaa. Jesus Carrasco johdattaa lukijansa sisälle pölyiseen, jalkojen alla polttavaan maisemaan. Kuivuuden piinaama tasanko on lohduton paikka,
mutta sielläkin hyvyydellä on mahdollisuus." (Takakansi)



Uusi kirjailijatuttavuus, ensisuomennos, Espanja, kiehtova esittely ja viehko ulkoasu. Kaikki elementit mainioon lukukokemukseen tarjottimella.
Alkumetreillä oivalsin, että tässähän ollaan uudelleen Giovanni Vergan Cavallaeria rusticanan yhteydessä vast'ikään lanseeratun  verismin merkeissä taivaltamassa tasangoilla.

-  Poika tunsi, että miehet alkoivat olla lähellä, eikä enää hievahtanut. 
Hän kuuli nimensä kertaantuvan puiden lomassa kuin pisarat veden pinnassa.
Kerällä piilopaikassaan hän mietti, että ehkä tämä olisi hänen ainoa palkintonsa: hän saisi kuulla, kuinka häntä kutsuttaisiin kerta toisensa jälkeen oliivipuiden lomassa aamun sarastaessa.  -  Hänen vuoksensa täällä olivat kaikki kylän miehet, kaikki riuskat ja säänpieksemät käsivarret, jotka vetivät autoja pellosta ja kylvivät siemenet vakoihin. Hän oli saanut aikaan tapahtuman...


                                                    Fundacíon Joaquim Diaz

-  "Tämäkö on sinun poikasi?" "Kyllä herra." "Kaunis poika." Muisto sheriffin äänestä viilsi hänen silmiään ja hänestä tuntui, kuin hänen turvonneiden silmänluomiensa raoista olisi pulpunnut verta. Hän puri huuliaan kasvot kohti taivasta ja tunsi kuinka jokin öljyinen neste täytti hänen kyynelkanavansa ja alkoi tukkia hänen nenäänsä.  

-  "Älä pelkää. Täällä olet turvassa."  Oli kuin vanhuksen ääni olisi kohonnut suoraan maasta, tehnyt tietä läpi kivisten kerrosten puhkaistakseen sen löyhkäävän pilven, jossa he elivät. Poika pysyi vaiti, niska jäykkänä. 
Sitten jostain kuului kaskaiden laulua ja poika alkoi niiskuttaa ja nieleskellä kyyneliään, ja ennen pitkää ilma virtasi taas puhtaana hänen sieraimissaan. 
Hän kuivasi silmänsä, painoi posken vasten yhteen painettuja käsiä ja nukahti pian.
-  Poika oli käynyt makaamaan muutaman metrin päähän paimenesta, mutta kun hän aamulla heräsi, hän huomasi painautuneensa vasten vanhuksen liikkumatonta vartaloa... 

Koruton ja kaunis kertomus ihmisistä ihmisille.
Pieni suuri tarina: Vanhus, Poika, vuohet ja aasi  -  Sheriffi & kumpp.
Hyvät, pahat ja rumat. Maisemallisessa ankeudessaan ja kerronnan vähäeleisyydessään iholle tuleva intensiivinen kertomus huolenpidosta ja hyvyydestä, kahden ihmisen kohtaamisesta ja hiljaisesta läsnäolosta tässä ja nyt, saman paahtavan auringon alla, samoilla pölyisillä tasangoilla, saman yhteisen taivaankannen alla. Teos, joka kosketti ja herätti moninaisia tunteita, sydämenkirja...

Kiitos Fabriikki Kustannukselle, Laura Vesannolle ja Jenni Jokiniemelle lukunautinnosta!!!

Lukijan huom. kannattaa varata lasillinen raikasta vettä viekkuun:)

Taivasalla tallusteli:
                                                

perjantai 2. elokuuta 2019

Giovanni Verga: "Cavalleria rusticana/Vita dei campi" - ex Libris...


"Cavalleria rusticana ja muita sisilialaisnovelleja", Giovanni Verga, Impromptu Kustannus, 2019, 113 s., suomentanut Juuso Kortelainen. Italiankielinen alkuteos 1880. Kannen kuva Wilhelm von Gloeden (1856-1931).

"Giovanni Verga (1840–1922)oli italialainen kirjailija, joka tuli tunnetuksi sisilialaista elämää kuvaavista teoksistaan.Verga oli kirjoilla Catanian yliopistossa lukemassa lakia, mutta käytti isältään saadut opiskelurahat ensimmäisen kirjansa julkaisemiseen. Verga kirjoitti aluksi historiallisia romaaneja. Hänen myöhemmät ja merkittävämmät teoksensa ovat realistisia. Vergan kuuluisin teos on novelli "Cavalleria rusticana" kokoelmassa Vita dei campi. Pietro Mascagni sävelsi sen pohjalta oopperan. Luchino Viscontin elokuva La terra trema
(1948, suom. Maa järisee)  perustuu Vergan romaaniin I Malavoglia. Verga muutti takaisin kotitaloonsa Sisiliaan vuonna 1894. Siellä hän kuoli aivoveritulppaan vuonna 1922. (Wikipedia)



"Giovanni Verga on ranskalaisesta naturalismista ja erityisesti Émile Zolan teoksista innoituksensa saaneen, verisminä tunnetun kirjallisen suuntauksen tärkein edustaja. Nyt suomennettu, alkujaan vuonna 1880 julkaistu novellikokoelma oli verismin ensimmäinen mestariteos. Siinä Verga kuvasi omien kotiseutujensa vaatimattoman väen elämää Sisiliassa.
Todellisuuden luonnonmukaisen kuvaamisen hengessä Vergan novellien kertoja jättäytyy suosiolla taka-alalle ja antaa henkilöhahmojensa puhua omalla äänellään.  Sisilian maaseudulla ihmisten elämää ohjailevat näkymättömät lait ja kirjoittamattomat säännöt, ja tarinat kulkevat useimmiten traagista loppua kohti kuin vääjäämättömän loogisia uria seuraillen." (Takakansi)




Aimo loikkaus historian siipien havinaan, kauas Sisilian maaseudun auringon alle, verismiin  musiikissa ja tieteenfilosifiassa sekä Cavalleria rusticanan säveliin. Huippukiinnostavaa! Kokoelma pitää sisällään luvut: Haaveilua, Paimenpoika Jeli, Rosso Malpelo, Cavalleria rusticana, Naarassusi, Gramignan rakastajatar, Pyhimysten sota ja Kattilanrämä. Jo nimet kertovat sisällön laajasta skaalasta paljon, ja tämä lukutuokio oli mitä tervetullein viilenneiden kesäkelien lämmittäjä ja matkalle viejä.  Vergalta on siis aiemmin suomennettu Malavoglian suku
(I Malavoglia, 1881.) ,WSOY 1953.

Cavalleria rusticana:  - "Oikein", vastasi Turiddu. "Nyt kun naitte toveri Alfion, 
jolla on neljä muulia tallissa, ei pidä antaa ihmisille aihetta juoruiluun.
Poloisen äitini sen sijaan täytyi myydä ruunikkomme ja pikkuinen viinitarhamme päätien varrelta sillä aikaa kun olin sotilaana. Vanhat hyvät ajat ovat ohi, ettekä te ajattele enää sitä aikaa, kun puhuimme pihanpuoleisella ikkunalla. 
Ennen lähtöäni lahjoititte minulle tuon nenäliinan, ja luoja tietää kuinka monta kyyneltä itkin siihen, kun menin niin kauas pois, ettei enää kylämme nimeä tunnettu. Nyt hyvästi, rouva Lola. "Sanotaan että satoi ja selkeni, ja ystävyytemme on ohi."

-  Pappa alkoi nyrpistellä, mutta tyttö oli kuin ei olisi huomannut, sillä bersaglieren baretin tupsu oli saanut kutinan hänen sydämeensä ja tanssahteli jatkuvasti hänen silmiensä edessä. Kun pappa heitti Turiddun ovesta ulos, tytär avasi ikkunan ja jutteli hänen kanssaan koko yön niin, ettei koko naapurusto muusta puhunutkaan.

Verismi on varsin kuvaava termi tälle koosteelle, joka on verevyydessäänkin verraton ja erilaisuudessaan kerrassaan viehko teos koskettaen tämän päivän maailmassakin - ja sen kyseenalaisissa arvoissa - elävää ihmistä ja elämää syvältä, - ainakin niin sopii toivoa.
Rehellisyys ja rehevyys, hauskuus ja autenttisuus ovat teoksen vahvuuksia: miljööt ympäröivät lukijansa vaivatta, eläimet ääntelevät, dialogit ja elämän äänet kuuluvat ja historiallisuuden panos on vahva. Sitruunat tuoksuvat, linnut sirkuttavat ja tarantellan tahdit soivat korvissa. Novellit paitsi kutkuttavat myös liikuttavat. Verga kuvaa erinomaisesti ihmisen, eläinten ja luonnon saumatonta yhteyttä kuten Paimenpoika Jelissä, sosiaalista eriarvoisuutta kuin myös ihmismielen kiemuraisia kulkuja ja niiden pyörittämää tapahtumarulettia.

Gramignan rakastajatar: - Samaan aikaan uskon että romaanin, kaikista taideteoksista kokonaisvaltaisimman ja humaaneimman, voittokulku saavutetaan silloin, kun sen kaikkien osien yhteenkuuluvuus ja eheys on niin täydellinen, että koko luomisprosessi jää mysteeriksi, niin kuin inhimillisten intohimojen auki keriytyminen.
Sen muotojen harmoniasta tulee niin täydellinen ja sen todellisuuden vilpittömyydestä niin ilmeinen, että taiteilijan kädenjälki jää täysin näkymättömäksi. Romaani saa tositapahtumien leiman, ja taideteos vaikutttaa silti kuin se olisi "tehnyt itse itsensä," kuin se olisi kypsynyt ja noussut esiin spontaanista, luonnollisen tosiseikan tavoin, sisältämättä mitään kosketuspintaa tekijäänsä.
Eikä sen elävässä muodossa ole merkkiäkään mielestä jossa se versoi, varjoakaan silmästä joka sen aavisti, jälkeäkään huulista jotka kuiskivat sen ensimmäiset sanat kuin luomiskäskyn, vaan se on olemassa itsenäisenä, siitä ainoasta syystä, että se on niin kuin sen pitää olla ja on välttämättä oltava, elämää sykkivänä ja muttumattomana kuin pronssipatsas, jonka tekijällä oli jumalallinen rohkeus jättäytyä sen varjoon ja kadota omaan kuolemattomaan teokseensa...

Tämä kooste toteuttaa täysin idean: se on siinä, niinkuin sen olla pitää. 
Ei mitään vaatimatonta, ei puutu mitään eikä ole mitään lisättävää...

Kaunis kiitos Impromptu kustannukselle ja Juuso Kortelaiselle tästäkin  -kuten myös aiemmasta lukuelämyksestä, Luigi Pirandellon teoksesta Vino nenä  - kulttuuriteosta, ilo on kokonaan lukijan puolella!


Hyväksi lopuksi musiikkia viikonloppua virittämäänCavalleria rusticana - intermezzo, ecco a te:)


Elokuuta ja kuutamoöitä: