lauantai 30. tammikuuta 2016

"Routakuun aika / The Moon is Down" - ex Libris...


"Routakuun aika", John Steinbeck, Tammen Keltainen kirjasto, 2016,
149 s., suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.

"John Steinbeck (1902 - 1968) tunnetaan rehevänä ja lämminhenkisenä ihmisen ja yhteiskunnan kuvaajana. Steinbeckin romaanit ja kertomukset, muun muassa
Vihan hedelmät, Helmi, Hyvien ihmisten juhla,
Eedenistä itään sekä Hiiriä ja ihmisiä elävät jatkuvasti uusina painoksina sekä näytelmä-, elokuva- ja tv-sovituksina.
John Steinbeck sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon v. 1962.

Routakuun aika on pieni kirja, jolla on suuri historia.
Keskelle toista maailmansotaa pohjoiseen pikkukaupunkiin sijoittuva vahvasti väkivallan vastainen romaani kertoo miehittäjistä ja miehitetyistä ja kiristyvästä tilanteesta heidän välillään. Saksan miehittämissä Euroopan maissen teoksen kielletyt käännökset nousivat merkittäviksi propagandan välineiksi, joiden hallussapidosta saattoi saada kuolemantuomion." (Takakansi)

Tuossa edellisessä postauksessani mainitsin karvan verran aprikoineeni tarttuessani tähän teokseen, sillä Steinbeck (ja Hemingway) kuuluivat tuotantoinen vahvalla panoksella ja tärkeänä osana tiettyyn nuoruus- ja kehitysvaiheeseeni. Empiminen osoittautui turhaksi, sillä Steinbeckin ote rehevänä ja lämminhenkisenä ihmisen ja yhteiskunnan kuvaajan piti lujasti. On vaikeaa, jos ei suorastaan mahdotonta repiä sodasta tai miehityksestä huumoria. Steinbeck tuntuu kirjoittaneen tämän teoksensa, joka oli suosituin propagandateos Länsi-Euroopassa, hienoisesti ironinen huumorinkutina sormenpäissään.

Yhtäältä miehitetyn edustajasta: "Pormestari Orden tuli huoneeseen, Hänellä oli virallinen aamupäiväasunsa ja virkakäädyt kaulassa. - Hän oli ollut pormestari niin kauan että oli samaistunut kaupunkilaistensa mielessä käsitteeseen pormestari. Jopa aikuiset kaupunkilaiset näkivät sielunsa silmin pormestari Ordenin joka kerta nähdessään sanan "pormestari" kirjoitettuna tai painettuna. Hän oli yhtä virkansa kanssa. Virka oli antanut hänelle arvokkuutta, ja hän antoi sille lämpöä."
Ja  toisaalta miehittäjän mietteistä: " Älkää vihatko minua. Minä pyydän. Minä olen vain luutnantti. Minä en pyytänyt tänne. Te ette pyytänyt minun vihollisekseni. Minä olen vaan mies, en miehittäjä."

Kirjailija kuvaa niin kaupunkilaisten, heidän valitsemansa luottomiehen,  pormestari Ordenin, vanhan tohtori Winterin  kuin miehittäjienkin moraalista dilemmaa, yltyvää vihanpitoa ja taiteilua "normaalin" elämänmenon ylläpitämiseksi tässä äkkinäisessa ja yllättävässä epänormaliuden tilanteessa. Mikä onkaan yhteisön ja yksilön vastuu? Mitkä ovat toiminnanja moraalin vaihto- ja reunaehdot?  Routakuun aika ei lukeudu kirjailijan pääteoksiin eikä kerronnallisesti vahvimpaan antiin, mutta ottaa ja ansaitsee ilman muuta  paikkansa jo moraalisen rohkeutensakin  vuoksi.
Se on oman historiallisen ajanjaksonsa tuotteena Steinbeckin voimakas kannanotto natsismia vastaan. Ihmisen vapaasta tahdosta "an sich" voidaan toki olla montaa mieltä. Vapaan ihmisen oikeudesta ja velvollisuudesta puolustaa arvojaan ja toimia niiden mukaan vain yhtä, - miehityksen allakin ja etenkin juuri tuolloin! Kunnioitettava ja lukemisen väärtti teos, joka ajatteluttaa!!

Ote Sokrateen puolustuspuheesta  ja Ordenin ja Winterin lopun alla käydystä keskustelusta:
"Muistatko miten Sokrates sanoo: Joku tulee sanomaan: Etkö sinä Sokrates häpeä, että olet valinnut elämänsuunnan, joka oletettavasti vie sinut ennenaikaiseen kuolemaan? Sokrates jatkaa:
Voin vastata hänelle rehellisesti: Siinä sinä erehdyt. Miehen, joka on edes jonkin arvoinen, ei tule laskelmoida elossa pysymisen tai kuolemisen mahdollisuutta; hänen tulee tarkastella vain tekeeko oikein vai väärin"...

Tämä meidän ikioma arktinen routakuumme pirullisine paukkupakkasineen, vesisateineen ja liukkaine jääkeleineen alkaa olla plakkarissa, eikä sitä rehellisyyden nimissä tule ikävä,

joutaa mennä:


torstai 28. tammikuuta 2016

Viiden kirjan haaste...

Sain  Mailta/Kirjasähkökäyrän blogista kimpun kevättulppaaneita ja haasteen; kiitos molemmista:)

Ja kohta mekin esiin putkahdamme:




Hikipisarat  mietintämyssyn alta:

1. Kirja, jota parhaillaan luen: John Steinbeckin "Routakuun aika/ The Moon is Down" Lukukokemusta odotan mielenkiinnolla ja hienoisella pelolla. Hemingway & Steinbeck kuuluivat tuotantoineen tärkeänä osana tiettyyn nuoruus- ja kehitysvaiheeseen, joten tässä otan nyt  kahden vaiheilla aprikoiden tietoisen pettymyksen riskin...

2. Kirja, josta pidin lapsena: Peppi Pitkätossut (tuolloin harvinaista tyttöenergiaaviikariutta ja vallattomuutta) & Pekka Töpöhännät (Monnia sai inhota rauhassa ja liittää samaan nippuun kaikki muut liveinhokit, -  helpottavaa) ynnä sittemmin James  Fenimoore Cooperin  Nahkasukkasarjan inkkarikirjat kuten "Viimeinen mohikaani" (ja  ihailuni/heräilevän ensirakkauteni kohde urhea, uljas ja unohtumaton Uncas)...

3. Kirja, joka jäi kesken:  Virittäydyin kahden keskenkasvuisen pojan äitinä kunnianhimoiseen kasvatukselliseen syväsukellukseen ja sivistyspläjäykseen aikanaan Jean-Jacques Rousseaun  
Èmile eli kasvatuksesta opuksen myötä. Ostin kirjan oikein omakseni, mutta kaikesta tarmokkuudesta ja henkisestä kipristelystä huolimatta, jouduin lopulta luovuttamaan ja ylittämään ensikertaa kipeän henkisen kynnyksen jättää kirja kesken. Edelleen tuo ruojake tuijottaa kirjanmerkki keskellä sojottaen  haastavasti  ilkkuen kirjahyllystä, vaikka varonkin juuri tuota nimenomaista ovea raottamasta saati  avaamasta. Kun kynnys tuli madallettua, jää kiehtomaton ja kiinnostusta herättämätön kirja surutta kesken. Sitä ennen kuitenkin ja tottakai oli vielä kokeeksi, häpeällisen päätöksen vahvistamiseksi ja lukitsemiseksi  jyrättävä Joycen  Odysseuksen ja Grassin Kampelan hamaan vimppasivuun, mutta sitten tyly toteamus: aika  ei riitä, kärsivällisyys ei veny eikä itsensä pakottaminen tällä sektorilla kiinnosta. Sen säästän elämää suurempiin projekteihin...

4. Kirja, joka teki vaikutuksen:  Tuoreimmissa pysyäkseni vuosi 2015 oli kirjalliselta uutuusanniltan vuolas virta aiheuttaen suoranaisen runsaudenpulan ja valinnan vaikeutta nostaa yksi ylitse muiden, mutta:  Stoner  kaikessa konstailemattomassa selkeydessään. Pessoan Anarkistipankkiiri   ja Hetkien vaellus  sekä  Raymond Carverin mainio ja vallaton Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.  Iltasaturintaman riemastuttavimmat kärjet olivat ilman muuta Puluboin ja Ponin kirjat 1 + 2 sekä Warstan & Kontion yhteistyön ykkösluokan lopputulos, kaunis ja ajatuksiaherättävä: Koira nimeltään kissa.

5. Kirja, johon palaan uudestaan: käs'laukkuun useasti tiukoissakin mutkissa sujahtava, hiirenkorville käännelty, henkinen eppuliina Spinozan Ilon Filosofia.  Perinteiset perusklassikot, jotka eivät lakkaa hämmästyttämästä: Waltarin Sinuhe ja Linnan Tuntematon sotilas.
Edelleen Puzon teokset kiehtovat. Sì,  tämän mummon sisällä asustelee komerossa pikkuruinen mafioso. Varokaa esiäidit, sillä jostain sukututkimuksen syövereistä paljastuu vielä se esi-esinonna, jonka sydämen lupara olalla kulkenut tumma, kiharatukkainen  mies on sulattanut tai jonka sielun mandoliininrämpyttelijä on herkkään hetkeen taivuttanut.. .( ks. Mafian naiset).
Ja tähän kaameaan, suureen salaisuuteen pätee Omertan laki, mikä täten tiedoksi saatetaan:)

Vekkulit kysymykset, jotka näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta niihin paneutuessani heittivät pörröisen mietintämyssyn päähän ja tihisyttelivät paitsi päänahkaa myös kutittelivat aivokopan sisusmassaa! Oli rattoisaa istua rauhassa alas ja viettää fundeeraustuokio tällaisesta perspektiivistä omien lukemistensa ja lukematta jättämistensä parissa:)

Pyöritän pallon edelleen:
Hennan
Kaisa ReettaT:n
Serentiksen
Suketuksen  
pähkittäväksi. 


Myssypäisnä:


keskiviikko 27. tammikuuta 2016

"Hävityksen jumala / A God in Ruins" - ex Libris...


"Hävityksen jumala", Kate Atkinson, Kustantamo S&S, 2016, 494 s., suomentanut Kaisa Kattelus.

Tämä teos on seitsemäs suomennos englantilaisen
Atkinsonin  (s. 1951 York) tuotannosta ja minulle ensikohtaaminen kirjailijan kanssa. Kuinka näin on päässyt lipsahtamaan, vaikea sanoa, mutta nyt tuli asia korjatuksi varsin mukavissa merkeissä. Atkinson asuu nykyään Edingburghissa, Skotlannissa. Hänen esikoisromaaninsa 
Museon Kulisseissa (1995) sai Whitbread-palkinnon.
Kirjailija itse luonnehtii teoksiaan kirjallisiksi dekkareiksi. (Wikipedia)

"Teddystä tuli "Britannian ilmavoimien pommituslentäjä toisessa maailmansodassa.
Tarina paljastaa lukijalle Teddyn elämänkulun välähdyksinä eri vuosikymmeniltä, ja valottaa samalla sodan kivuliasta vaikutusta tuleviin sukupolviin. Siinä mielessä kuvaus on hyvin yleiseurooppalainen, jopa suomalaistakin sotakokemusta kuvaava. Toisaalta se on hyvin erityinen, nimenomaan Britannian-sotakokemusta kuvaava, ja sellaisena taas hieno dokumentti sotaan vedetystä saarivaltiosta, jota ei koskaan miehitetty, mutta jonka menetykset olivat yhtä kaikki suuret. Kuolleisuus oli korkea nimenomaan lentäjillä, jotka pommittivat Saksaa, stategisesti,
mutta yhä enemmän myös silmittömästi, siviiliuhreja välttämättä. Sodan oikeutus (Auschwitz, Birkenau) on Teddylle loppuun saakka selvä, mutta eläminen sen jälkeen on kaikkea muuta kuin mutkatonta. Tavallaan Teddy tekee siitä viimeiseen saakka mutkatonta, loputtoman vaatimatonta, sillä hänestä tuntuu, ettei hänellä ole enää oikeutta tuottaa lisää pahaa maailmaan.
Sota oli hetki hetkeltä, lentokoneen ohjaamossa, Teddyn elämän tarkoitus, ja kaikki sen jälkeen on mitätöntä, pyytämättä saatua." (Kustantaja)

Kerrankin lukusilla on tavallisen miehen tarina, josta muodostuu epätavallisen hienoviritteinen kuvaus sympaattisen Teddy Toddin matkasta halki poikkeuksellisten olosuhteiden ja aikakauden.
Teos on samanaikaisesti selkeänäköinen ja siloittelematon sukupolviromaani, herkkä kertomus miehestä, joka toivottavasti - ja ehkäpä kuitenkin eli juuri omannäköisensä elämän ja saattoi todeta: tämä oli minun elämäni. Sattumukset ja vasemmalla kädellä huitaistut valinnat kääntävät ja ohjaavat elonkulkua tavalla, joka - kuten tiedämme jos tiedostaa haluamme - vasta jälkikäteen on oivallettavissa.

- Sota on ihmisen pahin syntiinlankeemus, ehkä varsinkin silloin, kun taisteleminen tuntuu moraaliselta velvollisuudelta ja sotkeudumme eettisiin solmuihin. Näen asian niin yksioikoisesti, että sodassa ei ole voittajia - ehkä taloudellista sektoria, rahantekoa  lukuunottamatta, on vain pelkkiä häviäjiä ja eniten kärsii pieni, tavallinen ihminen...

Atkinsonilla on virtuoosimainen  orkesterinjohtajan  ote, hyvän kirjailijan ominaisuus heiluttaa tahtipuikkoaan, joka rivi riviltä ja kappale kappaleelta pysyy napakasti hyppysissä, aikatasoja ja persooniaan kumartamatta tai kavahtamatta, patenttiratkaisuja tarjoilematta, hienoista huumorinhäivettä, luonnon monimuotoisuutta lintuja ja koiria unohtamatta. Kaiken matkaa hahmojaan salaa rakastaen,  kaikki tämä erityisellä  tavalla, joka jättää lukijalle vapaat kädet:
lue tai ole lukematta; pidä tai ole pitämättä.... Minähän tähän kynänkäytön kepeyteen vaan ei laadulliseen ohuuteen kerrassaan tykästyin. Melankolisesta pohjavireestään huolimatta lempeä ja kiehtova teos. Tämä on Kaisa Kattelukselta kuudes Atkinsonin romaanikäännös, lukijan on helppo aistia, että hän on tekstin  kanssa sinut, niin vaivattoman juohevaa jälkeä on iloksemme käännöstyöstä syntynyt!

Ihminen on jumala hävityksen keskellä. Ihmisen ollessa viaton elämä tuntuu pitkältä ja kulkee kohti kuolematonta yhtä lempeästi kuin unesta herääminen." Ralf Waldo Emerson, Luonto

"Hävityksen Jumala" on herättänyt paljon kiinnostusta, poikinut ajatuksia ja vertailuja Atkinsonin  aiempiin teoksiin:

Lukutoukan kirjablogi
Lumiomena
P.S. Rakastan kirjoja 
Rakkaudesta kirjoihin 
Taikakirjaimet
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan Luetut Kirjat 



Lempeästi:

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

"Luoja lasta auttakoon / God Help the Child" - ex Libris...


"Luoja lasta auttakoon", Toni Morrison, Tammen Keltainen Kirjasto, 2015, 180 s.,
 suomentanut Kaijamari Sivill.


Nobelisti Toni Morrison (s. 1931) tunnetaan väkevänä kertojana, joka on vaikuttanut Yhdysvaltain mustan väesön identiteetin ja historian ymmärrykseen. Morrisonilta on suomennettu 12 teosta, jotka kaikki on julkaistu Keltaisessa Kirjastossa. Luoja lasta auttakoon on  niukka, terävä ja paljastava romaani äidin ja tyttären suhteesta, polttavasta rakkaudesta, lapsuuskokemuksen merkityksestä ja syyllisyyden taakasta." (Takakansi)

"Kun Bride syntyy, hän on aivan liian tumma, yönmusta. Vaaleammalle Sweetness-äidille tyttären ihonväri on katastrofi ja siitä aukeaa kuilu heidän välilleen. Niin syvä kuilu, että Bride tekee pahan virheen ja tuhoaa viattoman ihmisen elämän saadakseen äidiltään huomiota. Aikuisena hän on kääntänyt ihonvärinsä voitokseen, mutta lapsuuden kokemukset eivät anna rauhaa. Kun rakkaussuhde salaperäisen Bookerin kanssa päättyy, ja yritys korjata vääryydet menee vikaan, on Briden aika kohdata rehellisesti itsensä ja toiset ihmiset. Lapsuuden ahdistavat kokemukset vaikuttavat myös Bookerin ihmissuhteisiin.
Onko kulkurin mahdollista rauhoittua ja luottaa siihen, että elämä kantaa?" (Lievelehti)

- Et ole se nainen, jonka haluan. En olekaan. Ja näin löi Booker kuudella sanalla Bridea kovempaa kuin nyrkillä. Eipä juuri tuon tylymmin ja näin tulee Bride hylätyksi, poispyyhkäistyksi, - jälleen kerran. Hän aprikoikin : En tiedä onko pahempi tulla hylätyksi kuin roska vai ruoskituksi kuin orja.

- "Bride: Minä olen raskaana ja lapsi on sinun. Pieni hymynkare huulillaan Booker kääntyy katsomaan Bridea: Ei, se on meidän. Sitten hän ojensi Bridelle käden jota Bride oli kaivannut koko ikänsä, käden jonka ansaitsemiseksi ei tarvinnut valehdella, luottamuksen ja välittämisen käden - niiden yhdistelmäähän usein nimitetään tosirakkaudeksi..."  Niin, kuinka tärkeä ja rittävä tuo yksi ainoa käsi itsekullekin meistä on, käsi johon voi pujottaa lujasti sormet sormien lomaan ja jonka otteen tiedät pitävän?  Tulevan Sweetness- mummin aatoksenrientoa: "Nyt se on raskaana. Hyvä siirto, Lula Ann. Vaan jos luulet, että äitinä oleminen on pelkkää lepertelyä, vauvantöppösiä ja vaippoja, niin saat vielä järkyttyä pahan kerran. Kuulepa tätä. Kohta teille selviää mitä elämä vaatii, millainen tämä maailma on, miten se toimii ja miten se muuttuu sitten kun on omia lapsia.
 Onnea vaan ja Luoja lasta auttakoon."

Nuo repussa kulkevat lapsuuden kokemukset, huomionhaku hinnalla millä hyvänsä,  rakastavan käden ote tai sen puute; häpeä ja syyllisyys kaikesta mihin rakkaudennälän ja hyväksynnän puutteen nimissä olemme ryhtyneet. Kyvyttömyys pukea sanoiksi tuo kaikki, avautua dialogiin ja purkaa sielun mykkyys edes yhden ainokaisen luotettavan ihmisen kanssa. Naarmuitta selviää harva aikuisuuteen ja armolliseen ajatukseen: ehkä vanhemmat kuitenkin tekivät parhaansa niillä taidoilla ja tiedoilla, joita tuolloin omasivat ja niissä olosuhteissa, joissa he elivät;
- vai tekivätkö??  Kirja on  intensiivinen vetoomus ja vahva kannanotto sen tärkeyden puolesta, että kaikilla lapsilla syntyperään katsomatta tulisi olla oikeus kasvaa turvassa ja tulla juuri sellaisiksi kuin he ovat.

Laajemman kontaktipinnan puuttumisesta huolimatta Morrison tuuppaa vaivattomasti verevät  henkilöhahmonsa lähelle, iholle, lihaa ja verta oleviksi sykkiväsydämisiksi persooniksi, joiden tarinoihin on vaivatonta astua sisään ja eläytyä.  Ei ehkä Morrisonin parasta ykköslaatua, mutta rempseää, rohkeaa ja konstailematonta tekstinvetoa, josta huokuu lämpöä & suurta ymmärrystä... Ja sillehän on aina käyttöä! Kantaako elämä? Kuopuksella oli pikkupoikana tapana lohduttavasti ja järkeenkävästi todeta nädessään minut otsaryppyisenä: "Äiti, älä sure, kyllä elämä järjestää!" Oikeassahan tuo äidin Kultakakara, joksi hänellä itseään tapana oli pahanteosta tavattua aurinkoisesti hymyillen kutsua, oli, sillä näin vekkulistihan tässä on näemmä päässyt käymään....


Mielenkiintoisia arvioita:
Kirja-kirppu
Oksanhyllyltä
Readerwhydidimarryhim
Ullankirjat


Hilpeästi toteaa:



keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Hyistä ja vielä hyisempää...


Sielukin jäätyy pieniksi kimaltaviksi kristalleiksi

Ja hyhmettyy kauniiksi lumikukkasiksi

Kevättä kohti kurottavat jääsakarat


Ja vielä joskus kelluvat lammikossa oikeat lumpeetkin


Mutta sitä ennen koetellaan sisua ja huumorintajua sekä terveyttä, kun pipo silmillä ja hiukset sähköisenä kehänä kutisevin ihoin ja kirputtelevin mielin taaperramme halki pakkasten kohti lauhempia tuulosia, valoa ja tulevia hauskuuksia sekä  kevään uutuuskirjoja,  kaikki tämä tiukalla periksiantamattomuudella ja vakain päämäärin, jotta vielä tässä varpaat lämpöiseen hiekkaan piilotellaan.

Huomenissa jörgenit jalkaan ja toppaa ylle sitten  reippaasti  hiustenleikkuuseen, ruokakauppoihin ja tietty kevätesikoiden hankintaan...

P.S. Kolme koeteltua matalamielisyydentorjujaa ovat: chili, valkosipuli ja suklaa:)

 Siitä se lähtee:





maanantai 18. tammikuuta 2016

"Paviaanivarkaus / Stöld av babian" - ex Libris...


"Paviaanivarkaus", Anna Karolina Larsson, Minerva Kustannus Oy, 2015,  512 s.,
suomentanut Jänis Louhivuori.


Anna Karolina Larsson  on työskennellyt poliisina vuodesta 2001 ensin Tukholmassa ja sitten Malmössä.  Kirjoittamista hän ryhtyi opiskelemaan Lundin yliopistossa, koska halusi saattaa poliisityössä kertyneet kokemukset dekkarisarjaksi. Paviaanivarkaus on hänen esikoisteoksensa. (Takakansi)

 "Sääli paviaania." Outo merkintä sisaren päiväkirjassa ja sen viereen piirretty paviaanin pää askarruttavat nuorta poliisia, Amanda Palleria. Sanna-sisaren sanotaan tehneen itsemurhan, mutta Amanda uskoo, että kuoleman takana on jotain muuta
Ei voi olla sattumaa, että usea Sannan tavoin raiskatuksi tullut tyttö päätyy samoihin aikoihin päättämään elämänsä.

 Amandalla on tarkka suunnitelma, kuinka manipuloida Sanna-siskon elämään ja kuolemaan liittyvät kaksi miestä paljastamaan, mitä on tapahtunut. Hän viettelee molemmat. Toinen miehistä on Amandan esimies, Sannan itsemurhaa ja sitä edeltänyttä raiskausta ilmeisen huonosti tutkinut Magnus Blomberg. Kiero, väkivaltainen ja seksiriippuvainen Magnus ei epäröi venyttää lain rajoja silloin, kun se palvelee hänen etujaan. Toinen Sannan viimeisistä vaiheista tietävä henkilö on tämän entinen poikaystävä Adnan Nasimi. Arabi-taustainen pikkurikollinen on juuri istunut vankilassa huumerikoksesta, ja mustasukkainen Magnus Blomberg on vakaasti päättänyt saattaa Adnanin takaisin kiven sisään saatuaan selville, että tämäkin tapailee Amandaa.

Kun Kolmårdenin eläintarhasta varastetaan paviaani, Amanda ei ensin käsitä, miten se liittyy hänen sisarensa kohtaloon. Jäljet johtavat Bonobo-yökerhoon, seksibisnekseen ja huumekaupan hermokeskukseen. Paviaanivarkaus on usean kertojan näkökulmasta etenevä vauhdikas ja todentuntuinen rikostarina, joka on saanut kriitokot uumoilemaan Anna Karolina Larssonista Liza Marklundin ja Jens Lapiduksen manttelinperijää. (Takakansi)


lauantai 16. tammikuuta 2016

"Merkintöjä Korsikasta / Aufzeichnungen aus Korsika" - ex Libris...

"Merkintöjä Korsikasta / Aufzeichnungen aus Korsika / Corsica Diaries, W.G. Sebald, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016, 71 s., suomentanut Oili Suominen.

"W.G. Sebald syntyi 1944 Wertachissa Saksassa. Hän opiskeli Sveitsissä ja Englannissa ja muutti 1970 pysyvästi Englantiin, missä hän toimi eurooppalaisen kirjallisuuden professorina.
Hän sai surmansa auto-onnettomuudessa vuonna 2001.
Sebaldin teokset ovat saaneet useita palkintoja. Ne ovat vaikeasti luokiteltavia, mutta yleisesti katsotaan, että hän on julkaissut neljä kaunokirjallista kertovaa teosta, yhden runokokoelman ja neljä esseekokoelmaa
Merkintöjä Korsikasta on neljän fragmentaarisen tekstin sikermä muistamisesta ja kuolemasta. Kulttikirjailijalla on ainutlaatuinen kyky yhdistää historiaa ja nykypäivää, viedä lukija huikeille aikamatkoille ja lumota tämä melankolisella viisaudellaan." (Takakansi)

Teoksen osat ovat: "Pieni retki Ajaccioon" ("Kleine Exkursion nach Ajaccio"),"Campo Santo",
"Alpit meressä" ("Alpen im Meer") ja "Cour de l'ancienne école". Tiedetään, että Sebaldilla oli aikomus kirjoittaa kokonainen Korsika-aiheinen teos, ja nämä neljä tekstiä lienevät olleet sen ydin. "Korsikaan saapuva kertoja ottaa hotellista pienen huoneen merinäköalalla.
Iltapäivän hiipuessa illaksi hän päätyy pohtimaan saarelta kotoisin olevaa Napoleonia ja tämän sukua. Jylhällä saarella tekemillään yksinäisillä kävelyretkillä kertoja saapuu Pianan kylän hautausmaalle. Hän lukee kauan sitten kuolleiden nimiä hautakivistä, miettii ylikansoitusta ja sitä,  kuka enää kunnioittaa saati suree suurkaupungissa kuolleita, liikaväestöä. (Lievelehti)

"Pierre Bertaux kirjoitti jo kolmekymmentä vuotta sitten ihmiskunnan muuttumisesta, että muistot, säilyttäminen, talletus olivat elintärkeitä aikana, jolloin asutus oli harvaa, valmistamiemme esineitten määtä vähäinen ja vain tilaa oli yllin kyllin. Kenestäkään ei silloin voitu luopua, ei sittenkään kun hän oli jo kuollut. Mutta 20.vuosisadan loppupuolen kaupunkiyhteisöissä, joissa jokainen on käden käänteessä korvattavissa ja oikeastaan jo syntymästään saakka ylimääräinen, liikaa, on päästävä eroon turhasta painolastista, kaikesta mitä voisi muistella, on tyystin unohdettava nuoruus, lapsuus, syntyperä, esi-isät ja sukulaiset". Ja hän jatkaa ajatuksenkulkuaan virtuaalisilla muistopaikoilla, virtual cementry, jonka toteaa myös aikanaan haihtuvan ja sulaman tunnistamattomaksi  ja mykäksi massaksi eetteriin. Jotta silleen; huimaavaa & helpottavaa....

Sebaldin edellinen "ILMASOTA ja kirjallisuus", 2014  oli varsin kiintoisa ja ajatuksia herättävä tuttavuus. Ja niin on tämäkin: niin surumielistä mutta seesteistä, katoavaa mutta on oltu ja eletty. Kaikella on ollut ja on oma erityinen merkityksensä kosmoksessa. Rytmiikka pitää, kenkään ei myöskään lukija jää irrallisena utuun leijumaan. Tämä pienimuotoinen suurten ilmavien ajatusten kooste istui parahultaisesti omaan vireeseen ja loi antoisan, suorastaan auvoisan avarakatseisen lukukokemuksen. "Sebaldin pohdinta historian sattumanvaraisuudesta ja ihmisen kuolevaisuudesta on älykästä, melankolista ajatuksia herättävää."
Sebald vastaa huutonsa: tämä on kaikkea sitä, mitä kelpo kirjailijalta ja hänen kirjaltaan sopii ja on lupa odottaa ja hänen jalanjäljissään kelpasi Korsikan rinteitä ja polkuja kuljeskella ja antaa ajatusten vapaasti keinua taivaan sinessä...

Lukukokemusta rikkaampana:



    sunnuntai 10. tammikuuta 2016

    "Vuorten sini" - ex Libris...

    "Vuorten sini", Wang Wei, Basam Books, 2015, 188 s., suomentanut Pertti Seppälä.


    Istun yksin hämärässä bambulehdossa,
    näppäilen luuttuani ja hyräilen pitkään.
    Kukaan ei tiedä että majailen
    tässä syrjäisessä metsikossä,
    kun kirkas kuu valaisee kaiken.


    "Wang Wei (701-761) oli yksi Tang-dynastian (618-907) merkittävimmistä runoilijoista. Paitsi runoilija, hän oli myös maineikas maisemamaalari, muusikko ja virkamies. Wang Wei toimi koko aikuisikänsä Tang-kauden hallinnon virkamiehenä. Samaan aikaan hän arvosti ja ihaili erakkoelämää vuorten keskellä. Hän vietti usein vapaa-aikansa pääkaupungin Chang'anin kaakkoispuolella sijaitsevien Zhongnan-vuorten Lantianissa, mistä hän oli ostanut itselleen huvilan.

    Wang Weitä pidetään kiinalaisen luontorunouden ylittämättömänä mestarina. Erityisesti hänen lyhyet nelisäkeensä (jueju) ovat kuuluja hienovaraisista viittauksistaan erakkorunouteen, chan-buddhalaisuuten (jap. Zen) ja taolaisuuteen. Ne ovat parhaimmillaan pelkistettyjä ja kristallinkirkkaita impressioita luonnosta ja ihmisestä osana luontoa." (Takansi)

    Runot on kiinan kielestä suomentanut sinologi Pertti Seppälä. Hän on kirjoittanut Vuorten sini -valikoimaan myos saatesanat ja selityksiä runoihin. Hän avaa mielenkiintoisesti ja kattavasti saatesanoissaan Wang Wein moninaisia elämänvaiheita sekä ammatillisessa virkamiesuran kehityksessä että erakkoelämän tasapainoittavaa vaikutusta. Tuo erakkouden välttämättömyys ja kaipuu ei ole vierasta, vaan se oli vaivatonta jakaa.


    Mangoliapuisto:
    Syksyiset vuoret hehkuvat auringon viime säteissä,
    linnut lentävät pariaan seuraten.
    Ihastuttava sinivihreys ajoittain selkeän kirkasta -
    illan usvalla ei ole paikkaa mihin asettua.

    Illan usvan kiertoa on tullut tilaisuuden tullen useinkin pysähdettyä seuraamaan, mutta että sen tunnelman näin tyylikkäästi ja sanoiksi puettuna  sai lukea...


    Hirviaitaus:
    Tyhjä vuori, ei näy jälkeäkään ihmisistä,
    kuuluu vain puheen kajahtelua.
    Laskevn auringon säteet tunkeutuvat metsän uumeniin,
    loistavat hetken sammalilla.

    Suljin silmäni, tunsin metsän tuoksun ja sormeni sivelivät hiljaa varoen samettista sammalta...

     Seesteinen, kaunis ja herkkä ehdoton hyvänmielen runokooste, jossa sielu lepää. Enemmittä analyyseitta: ota, lue ja nauti!

    Ihastellen:

    tiistai 5. tammikuuta 2016

    "Unohda minut tänä yönä Chengdu" - ex Libris...

    "Unohda minut tänä yönä, Chengdu", Murong Xuecun, Basam Books, 2015,
    362 s., suomentanut Rauno Sainio.

    Kuvahaun tulos haulle unohda minut tänä yönä Chengdu, kuva"Sensuurin ja korruption vastustaja Murong Xuecun (s. 1974) nousi suuren yleisön tietoisuuteen 2000-luvun alussa, jolloin hän julkaisi esikoisromaaninsa Unohda minut tänä yönä, Chengdu  luku kerrallaan sosiaalisessa mediassa. Hän on kirjoittanut useita bestsellereitä, ja hänen aihevalintansa ovat johtaneet hänet moneen otteeseen Kiinassa sensuurin kynsiin. Lisäksi hän on kirjoittanut kolumneja muun muassa The New York Timesiin. (Lievelehti)

    "Kiinalaisen bestsellerkirjailijan elämänmakuinen kuvaus nuoren pyrkyrin elämästä nyky-Kiinan metropolissa. Chen Zhong on alkanut tuntea itsensä vanhaksi. Hän on 28-vuotias, moraalinsa rappeutumaan päästänyt urbaani nuori. Hänen tarpoessaan pitkin materiaalisten halujen kyllästämän Chengdun katuja hänen sielunsa haikailee taukoamatta takaisin aikoihin, jolloin hän oli puhdas ja viaton. Kuin pysyvässä humatilassa hän vaeltaa ihmisten joukossa nautintoa etsien, omaa etuaan ajaen ja rahallista hyötyä keinolla millä hyvänsä tavoitellen. Liiallinen alkoholinkäyttö on alkanut verottaa terveyttä, vaimo on alkanut päästä jyvälle miehensä naisseikkailuista ja kultaisina yliopistovuosina annetut lupaukset ikuisesta ystävyydestä ovat koetuksella. Mikäli Cheng Zhong ei muutu, hän kohtaa pian loppunsa." (Takakansi)

    Rauno Sainio on paitsi aikaansaanut verevän suomennoksen, laatinut kirjaan valaisevan ja taustoittavan esipuheen, jossa hän mm. toteaa: "Murong Xuecunin kaltainen lahjakas kirjailija on Kiinalle dilemma. Kiina panostaa pehmeään valtaan: se janoaa kulttuurinsa tuotoksille kansainvälistä mainetta ja menestystä, se janoaa uutta Mo Yania. Samalla se kuitenkin pyrkii levittämään itsestään juuri sellaista mielikuvaa ja tietoa kuin se itse haluaa - usein latteaa propagandaa. Nämä kaksi tavoitetta on vaikea sovittaa yhteen. Koska Kiina ei anna taiteilijoilleen lupaa ilmaista itseään vapaasti, Kiinassa syntyy vähemmän mestariteoksia, joissa olisi potentiaalia maailmanlaajuiselle tunnustukselle." Xuecun itse kuvaa olevansa sanarikollinen, joka astuu usein harhaan kiinan kielen miinakentällä.

     "Vuodata kyynel, rakkaani
    vain yksi kyynel
    riittää palauttamaan elämän
    helvetin alapuolella, maan uumenissa
    kaiken kärsineenä kuolleeseen
    minuun."

    Teos ei suinkaan ole synkkää syöksylaskua, vaan mukaansatempaava ja kepeälukuinen kertomus nuoruudesta, jonka me kaikki olemme riemuineen, idealismeineen, törmäilyineen, koko elämän kirjoineen eläneet ja siitä kohti minkälaista aikusuuutta se meidät vei. Hylkäsimmekö sen totaalisti taaksemme läpikäytynä vaiheena, opimmeko siitä paljonkin, onnistuimmeko kolhuista ja telomisista huolimatta säilyttämään ja  edes osan ihanteistamme ja elämänkatsomuksestamme sekä niitä yhäti vaalimaan ja edelleen kehittämään? Kyllä vaan, omakohtaisesti väitän näin iloisesti päässeen käymään!

    "Elämä osaa yllättää, on se perkele."  Senhän se tosiaankin osaa ja niin yllätti iloisesti tämä teoskin, joka oli paitsi näköalapaikkaa tyystin vieraaseen kulttuuriin ja sen moderniin miljööseen, reipasotteista paikoin riemukkaan räävitöntä verbaalista menoa ja kerrontaa. Yksi tarina tuosta kultaisesta nuoruudesta, idealismista, haaveista, menestyksentarpeesta, mammonantavoittelusta, holtittomuudesta, rakkaudesta ja ikuisesen ystävyyden haaveesta kaikkine reunaehtoineen. Ystävyydestä, jonka aika patinoi kyyniseksi: Tarinani osoittaa todeksi sen, että ystävän arvo riippuu siitä, kuinka paljon hänestä voi hyötyä. Ehkä ystävyys välillämme oli kerran niin syvä, että olisimme voineet kuolla toistemme puolesta. Ehkä se oli  sittenkin vain harhaa...

    Harhat harhoina, mutta näin sen Aristoteleen sanoin näen, jotta:  Ystävyys on yhteinen sielu kahdessa ruumiissa.

    Yllätettynä:



    Chen Zhong on alkanut tuntea itsensä vanhaksi. Hän on 28-vuotias, moraalinsa rappeutumaan päästänyt urbaani nuori. Hänen tarpoessaan pitkin materialististen halujen kyllästämän Chengdun katuja hänen sielunsa haikailee taukoamatta takaisin aikoihin, jolloin hän oli vielä puhdas ja viaton. Kuin pysyvässä humalatilassa hän vaeltaa ihmisten joukossa nautintoa etsien, omaa etuaan ajaen ja rahallista hyötyä keinolla millä hyvänsä tavoitellen. Liiallinen alkoholinkäyttö on alkanut verottaa terveyttä, vaimo on alkanut päästä jyvälle miehensä naisseikkailuista ja kultaisina yliopistovuosina annetut lupaukset ikuisesta ystävyydestä ovat koetuksella. Mikäli Chen Zhong ei muutu, hän kohtaa pian loppunsa.

    Sensuurin ja korruption vastustaja Murong Xuecun (s. 1974) nousi suuren yleisön tietoisuuteen 2000-luvun alussa, jolloin hän julkaisi esikoisromaaninsa Unohda minut tänä yönä, Chengdu luku kerrallaan sosiaalisessa mediassa. Hän on sittemmin kirjoittanut useita bestsellereitä, ja hänen aihevalintansa ovat johtaneet hänet moneen otteeseen Kiinassa sensuurin kynsiin. Lisäksi hän on kirjoittanut kolumneja muun muassa The New York Timesiin.
    Chen Zhong on alkanut tuntea itsensä vanhaksi. Hän on 28-vuotias, moraalinsa rappeutumaan päästänyt urbaani nuori. Hänen tarpoessaan pitkin materialististen halujen kyllästämän Chengdun katuja hänen sielunsa haikailee taukoamatta takaisin aikoihin, jolloin hän oli vielä puhdas ja viaton. Kuin pysyvässä humalatilassa hän vaeltaa ihmisten joukossa nautintoa etsien, omaa etuaan ajaen ja rahallista hyötyä keinolla millä hyvänsä tavoitellen. Liiallinen alkoholinkäyttö on alkanut verottaa terveyttä, vaimo on alkanut päästä jyvälle miehensä naisseikkailuista ja kultaisina yliopistovuosina annetut lupaukset ikuisesta ystävyydestä ovat koetuksella. Mikäli Chen Zhong ei muutu, hän kohtaa pian loppunsa.

    Sensuurin ja korruption vastustaja Murong Xuecun (s. 1974) nousi suuren yleisön tietoisuuteen 2000-luvun alussa, jolloin hän julkaisi esikoisromaaninsa Unohda minut tänä yönä, Chengdu luku kerrallaan sosiaalisessa mediassa. Hän on sittemmin kirjoittanut useita bestsellereitä, ja hänen aihevalintansa ovat johtaneet hänet moneen otteeseen Kiinassa sensuurin kynsiin. Lisäksi hän on kirjoittanut kolumneja muun muassa The New York Timesiin.
    Chen Zhong on alkanut tuntea itsensä vanhaksi. Hän on 28-vuotias, moraalinsa rappeutumaan päästänyt urbaani nuori. Hänen tarpoessaan pitkin materialististen halujen kyllästämän Chengdun katuja hänen sielunsa haikailee taukoamatta takaisin aikoihin, jolloin hän oli vielä puhdas ja viaton. Kuin pysyvässä humalatilassa hän vaeltaa ihmisten joukossa nautintoa etsien, omaa etuaan ajaen ja rahallista hyötyä keinolla millä hyvänsä tavoitellen. Liiallinen alkoholinkäyttö on alkanut verottaa terveyttä, vaimo on alkanut päästä jyvälle miehensä naisseikkailuista ja kultaisina yliopistovuosina annetut lupaukset ikuisesta ystävyydestä ovat koetuksella. Mikäli Chen Zhong ei muutu, hän kohtaa pian loppunsa.

    Sensuurin ja korruption vastustaja Murong Xuecun (s. 1974) nousi suuren yleisön tietoisuuteen 2000-luvun alussa, jolloin hän julkaisi esikoisromaaninsa Unohda minut tänä yönä, Chengdu luku kerrallaan sosiaalisessa mediassa. Hän on sittemmin kirjoittanut useita bestsellereitä, ja hänen aihevalintansa ovat johtaneet hänet moneen otteeseen Kiinassa sensuurin kynsiin. Lisäksi hän on kirjoittanut kolumneja muun muassa The New York Timesiin.

    lauantai 2. tammikuuta 2016

    "Pahan polku / Career of Evil" - ex Libris...

    "Pahan polku", Robert Galbraith,Otava, 2015, 429 s., suomentanut Ilkka Rekiaro.

    Robert Galbraith on Harry Potterin äidin ja luojan takana piilottelevan Joanne "Jo" Rowlingin  (s.1965) pseudonyymi.
    Hän mainitsee,että Robert Galbraith on hänelle jonkilainen ikioma leikkikenttä ja että Pahan polkua on ollut ylivoimaisesti hauskin kirjoittaa. (Lievelehti) Pahan polku on kolmas osa lontoolaisen yksityisetsivä Comoran Striken tutkimuksista kertovassa sarjassa. Aiemmat Käen  kutsu , 2013 ja Silkkiäistoukka, 2014.

    "Robin Ellacott saa salaperäisen paketin ja järkyttyy: sen sisällä on naisen irti leikattu jalka. Robinin pomo, yksityisetsivä Cormoran Strike,ei ylläty lähetyksestä mutta säikähtää silti. Hän keksii menneisyydestään neljä ihmistä, jotka voisivat olla paketista vastuussa. Yksikään näistä neljästä ei kavahda sanoinkuvaamattomia julmuuksia. Poliisi  keskittää tutkimuksensa juuri siihen epäillyistä, jonka Strike arvelee olevan viaton, ja niin Strike ja Robin alkavat itse perehtyä kolmen muun miehen kammottaviin taustoihin. Kun sitten tapahtuu lisää hirmutöitä, alkaa aika käydä vähiin." (Takakansi)


    Blue Öyster Cultin sanoituksia ja soitantaa käytetään lukujen aloituksina ja ne luovat taustasoundia kerronnankululle, joten heti ens'alkuun tutustutaanpa: "I chose to steal what you choose to show. And you know I will not apologize - You're mine for taking. I'm making career of evil..." Blue Öyster Cult, "Career of Evil"....

    Näin joulun jälkitunnelmissa kun pyöritään, saa Robin lahjapaketissa toimitetun katkaistun jalan ja sitä seuraavan mätänevän varpaan arvoitukset riittailtavakseen, samaan aikaan kun hyljätty sulho, komea kiiltokuva- ja pukupoika, siloinen ja mustasukkainen Matthew lähettelee ex-morsmaikulleen tylysti roskikseen päätyviä ruusuvihkoja. Comoranin amputoitdun jalan polvea särkeä jomottelee ja suhde Eliniin sujuu vaihtelevalla menestyksellä. Vainooja onnistuu karsimaan Striken asiakkaita tehokkaasti, luodessaan mediassa negatiivista julkisuutta firmalle, kunnes jäljelle jäävät  tyhjyttään kilisevä kassa ja asiakkaat Hullu Iskä sekä Platina.

    Vainoojia paikallistetaan, asuinpaikkoja jäljitellään ja postautustunteja kertyy, niin että lukijankin jalkoja alkaa moinen seiniinnojailu särkeä ja kolottaa. Varsinaisen virallisen virkavallan puolelta pelikumppaneina ovat ensinnä yhteistyökykyinen ja -haluinen, sittemmin perhesyistä lomalle jäävä  Warlde ja jatkossa hampaankokossaan vihanpitoa vaaliva rikoskomisario Roy Carver, jonka ammattiylpeyttä Strike on tullut aiemmassa tutkinnassa syvästi loukanneeksi.

    Silkkiäistoukasta pidin paljon, joten jatkon suhteen olivat odotukset korkealla. Galbraith luottaa vankasti kerrontaan, eikä suotta, sillä itse tekstissä on fluenssia,  mutta varsinainen juju jää kyllä puuttumaan. Yksinomaan sen odotuksen voimalla kirjasta ei tullut stopparia, vaan jatkoin pienipränttista tekstiä urheasti etiäpäin kaikki rapiat 400-sivua. Junnaavasti  jumputteleva, pitkäpiimäisyyden syntiä liehittelevä, laimeaksi jäänyt teos, jonka moitteeton kieliasukaan ei pelastanyt latteuden  sivumaulta. Hyväksi lopuksi todettakoon, ettei oma lukuvire sattuneista syistä ollut paras mahdollinen, mikä kirputti & jurppi, joten mieluusti otan vastaan Pahan polun parissa positiivisempaan ja antoisempaan lukukokemukseen päätyineiden kommentteja ja arvioita:)

    Kohti parempaa: