sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Sami Karjalainen: "Suomen leppäkertut" - ex Libris...


"Suomen leppäkertut", Sami Karjalainen, Docendo Oy, 2020, 255 s.

"Sami Karjalainen   on kirkkonummelainen tietokirjailija ja tekniikan tohtori,
 joka on aiemmin julkaissut useita palkittuja hyönteiskirjoja, mm.  
Suomen sudenkorennot, Suomen heinäsirkat ja hepokatit sekä Rantojen hyönteiset." (Takakansi)

"Leppäkertut ovat luonnonystävien suosikkeja hyönteisten joukossa, mistä kertoo se, että seitsenpistepirkko on Suomen kansallishyönteinen. Leppäkertuista ei ole kuitenkaan koskaan aiemmin julkaistu suomenkielistä tietokirjaa.
Tämä kirja poistaa puutteen ja kokoaa Suomen leppäkertut yksiin kansiin.
Kirja esittelee kaikki maamme noin 60 leppäkerttulajia upein valokuvin.
Kuvien perusteella kuka tahansa kykenee tunnistamaan löytämänsä leppäkertut. Perusteellinen tietokirja kertoo myös leppäkerttujen elintavoista ja niiden roolista kansanperinteessä." (Takakansi)




Heti alkuun tunnustaudun ihan näin maallikkona ja  harrastelijamyrmekologina,
mutta vannoutuneena luonnonystävänä innostuneeksi kaikenlaisten ötököiden tarkkailijaksi ja ystäväksi sekä Sami Karjalaisen antoisten ja upeasti kuvitettujen teosten suureksi ihailijaksi: Aiemmat postaukset: Hämmästyttävät hyönteiset, 2015 ja Rantojen hyönteiset, 2017.
Teoksen sisällysluettelo avautuu tästä klikkaamalla.

Esipuheesta: -  Medioita seuratessa syntyy kuva maailmasta, joka elää kriisien keskellä. Se saa miettimään, onko oma työskentelyni hyönteisten parissa epäolennaista nyhertämistä. Pitäisikö minun tehdä jotain, joka parantaisi maailmaa?
Tarkemmin asiaa pohdittuani olen tullut siihen johtopäätökseen, että hyönteiset ovat aiheista tärkein.
En halua vähätellä ajankohtaisia ongelmia, mutta laajemmassa mittakaavassa tarkasteltuna Trump ja terrorismi ovat vain kohinaa. Hyönteisten merkitys on suurempi. Hyönteiset ovat korvaamattomia pölyttäjinä. Niillä on keskeinen rooli ravintoketjussa. Ne hoitavat maaperää muiden hajoittajien kanssa.
Ne torjuvat tuholaisia. Hyönteisistä riippuu myös ihmiskunnan tulevaisuus... 

Karjalainen kertoo käynnistäneensä kirjaprojektinsa varsinaisesti 2016 onnistuttuaan kehittämään menetelmän, jolla hän pystyi ottamaan kirjaan sopivat kuvat elävistä leppäkertuista. Kirjailijan rakkaus luontoa ja hyönteisiä kohtaan, asiantuntemus ja huolellinen pohjatyö sekä selkeä ja havainnollinen esitystapa heijastuvat kautta sivujen. Kaikki tämä lukijan iloksi, riemuksi, ihastukseksi ja tietopohjan lisäämiseksi itsekunkin haluamassa määrin.

Kukapa meistä ei olisi laulaa luritellut Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen, siellä isäs, äitis keittää sulle puuroo ja katsellut suu messingillä pienen punaisen paronin lentoonlähtöä ja katoamista kaukaisuuteen.
Mutta, että näitä esiintyy Euroopassa noin 260 lajia 45 suvusta. Suomessa 64 lajia jaetaan 28 sukuun ja viiteen alaheimoon! Ja, että vaeltavien yksilöiden tyypillinen lentonopeus on 30 km/h!  Entäpä fakta, että piskuinen pirkko voi popsia kokonaista 50 kirvaa päivässä etc.,  hämmästeltävää riittää.


Tälle kaunottarelle  iloisesti laulaa lurittelin v. 2007:




Sami Karjalainen tekee sen taas ja tällä kertaa räjäyttää leppäkerttupankin kunnon dynamiittipötköllä silmiemme eteen uskomattomin valokuvin ja seikkaperäisin tekstein sekä viimeistellyin ulkoasuin.
Pienemmille luonnonystäville ja tarkkailijoille jo iloisenväriset, kookkaat kuvat teksteineen toimivat mainiosti kiinnostuksen herättäjinä, sen ylläpitäjinä ja tiedonmurujen itämään saattajina.

Kuluvan kevään ensimmäinen leppäkerttu on jo Esikoisen toimesta bongattu 2.3.2020. Muistakaamme jatkossa kevään edetessä, että niitä pidetään onnentuojina. Ihmisen käteen laskeutuminen merkitsee suurta onnea.
Jos leppakerttu näyttää siipensä, saa esittää toivomuksen.
Vahingoittamisesta on sitävastoin tiedossa onnettomuus talolle ja talonväelle. Joten...

Tämä tietokirja on ei pelkästään ilonpisara vaan varsinainen riemastuksen aihe,
- etenkin näinä epävarmuuden aikoina tekee sielulle, sydämelle ja mielelle hyvää katsella kauniita kuvia ja lukea jostakin ihan uudesta tietoaiheesta vankalla  asiantuntijuudella koostettua ykkösluokan tasoista teosta.
Korkealla laadulla on tekijänsä: lämmin kiitos Sami Karjalainen & kaveriporukka sekä Docendo Oy:)

Tervetuloa Pike Timonen lukusille ja vaihtamaan ajatuksia, toivottavasti viihdyt mukana matkalla!

Iloisiin bongailemisiin:

torstai 26. maaliskuuta 2020

Tänään syntyi kevät...


Uutisvyöryn ja muutosten keskellä kippuroidessa oli  riemastuttavaa
tänä aamuna herätä vastasaapuneiden kyyhkyjen kujerrukseen:


Kotikuusen paluumuuttaja:





Meri suuteli rantansa jäättömiksi. Lokit ovat siipensä pesseet kaukaisten karien keskellä. Taivaan telttakatto oli vielä eilen harmaa. Joku on vetäissyt sinistä verkaa sijaan. Lounatuuli on oppinut puhumaan ja tuo viestejä ihmiselle.

Repäise auki mielesi akkunat, joihin pahantuulen hämähäkki talvisaikaan kutoi verkkojaan. Päästä kaipauksen häkkilintu valloilleen ja anna sen kisailla kaukaisten karien keskellä lokkiparven parissa.

Anna sen lentää levottomin siivin, kurkien keralla kauas kattojen yli jonnekin, toiseen maailmaan, vainioille, jotka odottavat, korpeen, jossa elämä herää. Lähetä tunteesi kultakiharaiset lapset tervehtimään kevättä, joka tänään syntyi luonnon sydämessä, auringon säteissä ja ihmisessä.
(Uuno Kailas, Tänään syntyi kevät)




Kotirinteen kaunottaret:




Kevät sen tietää...

Uskoo:

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Colson Whitehead: "Nickelin pojat/The Nickel Boys" - ex Libris...


"Nickelin pojat", Colson Whitehead, Otava, Otavan kirjasto, 2020, 222 s., suomentanut Markku Päkkilä.

"Colson Whitehead   (s. 1969)   on monikertaisesti palkittu newyorkilainen kirjailija, kriitikko ja esseisti. Hän kasvoi Manhattanilla ja opiskeli Harvard Collegessa. Hän on opettanut kirjoittamista lukuisissa yliopistoissa Yhdysvalloissa. Whitehead on kirjoittanut yhdeksän kauno- ja tietokirjaa, joista on  aiemmin ilmestynyt suomeksi romaani Balladi John Henrystä (2002)." (Lievelehti)

                                                         ©Michael Lionstar

"Elwood Curtis on vakuuttunut Martin Luther Kingin sanoista: hän tietää olevansa yhtä hyvä kuin muutkin ja aikoo kirjoittautua collegeen. Rotusortolakien aikaisessa Floridassa viaton virhe voi kuitenkin maksaa mustalle pojalle hänen tulevaisuutensa, ja Elwood tuomitaan Nickelin koulukotiin.
Vaikka laitos osoittautuu painajaismaiseksi vankilaksi, Elwood yrittää pitää kiinni tulevaisuudenuskostaan. Hänen kohtalotoverinsa Turner pitää häntä auttamattoman sinisilmäisenä. Turnerista maailma on kiero, ja ainoa tapa selviytyä on jäljitellä sortajien julmuutta.
Kun Elwoodin idealismi ja Turnerin kyynisyys joutuvat törmäyskurssille, seurauksen vaikuttavat vielä vuosikymmenien päästä." (Lievelehti)



Uppo-outo kirjailija, - kiinnostavaa ja nimi, jonka nopeasti katsoen niittasin nikkeliin ja kaivosteollisuuteen, - vähemmän kiinnostavaa. Nuiveana pysyi ennakkoasenne vielä lukiessani sanat rotusorto ja koulukoti.
Sanat, joiden negatiivissävytteisyyttä ei tähän uutiskaaokseen todellakaan kaivannut. Mutta sitten avautuivat avainsanat: toivo, omasta fokuksesta kiinnipitäminen, selviytyminen ja totuuden rahina,  ja  kappas: lukuote muuttui oitis innostuneeksi:

Elwood-sai elämänsä parhaan lahjan jouluna 1962, vaikka sen herättämät ajatukset koituivatkin aikanaan kohtalokkaiksi. Martin Luther King  at Zion Hill  
jäi hänen ainoaksi levykseen, eikä hän ottanut sitä levylautaselta koskaan. 
 -  Kuukausien kuluessa levyyn tulleet rapsahdukset ja poksahdukset kertoivat hänen valistumisestaan ja kaikista niistä kerroista, kun pastorin sanat avarsivat hänen ymmärrystään. Se oli totuuden rahinaa...

Martin Luther King- Sieluissamme meidän on uskottava, että jokainen meistä on jotakin, että meillä on arvomme, että olemme tärkeitä ja että meidän on kuljettava elämämme polkua tietoisina arvostamme, tietoisina että olemme jotakin.

Isoäiti Harriet Johnson:  -  oli siro kuin kolibri, mutta hänen kaikista otteistaan paistoi vimmainen määrätietoisuus. Tekemisen arvoiset asiat - työnteko, syöminen, keskustelu jonkun kanssa - piti tehdä kunnolla tai jättää tekemättä. Murtomiesten varalta hänellä oli tyynyn alla sokeriruokomachete, eikä Elwood voinut kuvitellakaan, että isoäiti pelkäisi jotakin. Yhtä kaikki, pelko oli Harrietin polttoaine.

Turner:  - Ruokalassa raikui poikamainen hulina ja pulina, mutta tämä poika kellui ikiomassa rauhan kuplassaan. Myöhemmin Elwood tajusi, että poika oli kuin kotonaan joka tilanteessa ja toisaalta sen näköinen kuin olisi täysin väärässä paikassa. Hän oli länsä ja samalla ulkopuolella, osallinen ja irrallaan. 
Niin kuin puron poikki kaatunut puu - sen paikka ei ole siinä, mutta pian se näyttää piirtäneen jälkeään veden virtaukseen aina.

Tämä todellisuuspohjainen teos on puhutteleva kertomus erilaisten poikien ystävyydestä ja yhteenkuuluvaisuuden tunteista rankoissa olosuhteissa: tunteesta, joka kantoi pitkälle sekä poikien kohtaloiden yhteennivoutumisesta ylitse ajan.

Niinhän tässä iloisesti kävi, että Whitheadin kirjailijanote puri lujasti ja sydämeenkäypästi, ja oma mieli kiertyi voimakkaasti Elwoodin tarinan haluamiselle voittajapuolelle. Uudenoloinen tyyli ja kirjailijan tapa käsitellä henkilöidensä tuntemuksia ja mielenliikkeitä sekä karujakin kokemksia jotenkin vinkeällä tavalla neutraalisti ja todeten ilman revittelyä tai säälipisteiden keruuta lukijan puolelta asenteellaan: Sinä päätät...
Painokas kyllä; tykästyin suuresti  tähän sivumääräänsä suurempaan teokseen ja Whiteheadin tapaan lähestyä lukijaansa!

Teoksesta löytyy mainio postaus  Kirjaluotsin blogissa The Nickel Boys:)


P.S. Elispäivän ilonpisara: Puhelin soi ja näytössä näkyi yllättäen etäkoulua käyvä Pikku-Ite, 8-v. Yleensä pidämme yhteyttä whatsappin kautta.
Iloisesti rupattelimme hetken viimeaikaisia kuulumisia vaihtaen, ja sitten hän kertoi tämänkertaisen yhteydenoton kimmokkeen: ussanope oli antanut tehtäväksi ilahduttaa jotakuta läheistä puhelimitse. Lähetin opettajalle lämpimän, positiivisen palautteen oivasta ideasta, joka toimi!
Etäkoulu on kuulemma kivempaa kuin normi, sillä voi usein pitää välituntia ja opiskellessa välillä kurkistaa puhelintaan:))


Tulevaisuudenuskoa & totuuden rahinaa:

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Pascal Engman: "Polttava maa/Eldslandet" - ex Libris...


"Polttava maa", Pascal Engman, WSOY, 2020, 557 s., suomentanut
Pekka Marjamäki.

Chileläis-ruotsalainen Pascal Engmanin (s.1986) Patriootit esitteli ajankohtaisen ja huikeaan juonenkuljetukseen yltävän esikoistrilleristin. Toinen romaani, Polttava maa, räjäyttää pankin. Se on ensimmäinen osa poliisikomisario
Vanessa Frankista kertovassa sarjassa, joka on nopeasti noussut Ruotsissa luetuimpien dekkarien kärkeen. Engman on entinen Expressen-lehden toimittaja, jonka huolellisesti taustoitettu kerronta liikkuu vaivattomasti ja juonivetoisesti eri maissa ja maanosissa." (Lievelehti)

                                                    ©Anna-Alena Ahlström

"Tukholmassa ryöstetään arvokelloja myyvä liike, mutta ainuttakaan kelloa ei viedä. Entinen eliittisotilas, chileläis-ruotsalainen Nicolas Paredes tiskaa ravintolan keittiössä ja on huolissaan autistisesta siskostaan.
Töistä pois potkittu komisario Vanessa Frank kuulee katukontakteiltaan,
että kaupungissa on siepattu ökyrikas rahamies. Mutta kun Tukholmasta alkaa kadota myös katulapsia, sieppauksilla täytyy olla jokin muu motiivi kuin lunnaat.
Toisella puolen maailmaa Chilen rannikolla lähellä Tulimaata sijaitsee salaperäinen saksalaissiirtokunta, jolla on ollut yhteyksiä maata hallineeseen Pinochetin sotilasdiktatuuriin. Siirtokuntaa ja sen huippuhienoa sairaalaa johtaa itsevaltainen don Carlos. Kansainväliset rikoslonkerot vetävät lopulta siirtokuntaan myös Vanessa Frankin - henkensä kaupalla." (Takakansi)



Patriooteista , 2018 totesin : Engmanissa on potkua! Journalistinen kirjoitustyyli miellytti. Ponteva  dekkari, jonka jatkoa odotan mielenkiinnolla! Ja tässä sitä nyt sitten nostellaan jalkoja polttavalla maalla:)  Alkupuolen kanssa - johtuen omastakin keskittymiskyvyn vajeesta - tuli tunne haahuilemisesta ja hyppelystä sinne tänne, mutta somasti Engman jälleen kerää lonkeronsa yhteen ytimeen ja vauhdikkaaseen menoon kuuluviksi.

Etulehdellä kirjailija esittelee teoksen  taustat: Colonia Dignidadin,  perustaja ja johtaja Paul Schäferin. Kyseinen paikka on edelleen olemassa, sen nykyinen nimi on Villa Baviera. Arvostankin erityisesti kirjailijan tapaa selkeästi taustoittaa teoksensa, antaa lukijalleen mahdollisuuden asettua kartalle ja niin halutessaan vaivattomasti hankkia lisätietoa sekä ympätä teoksiinsa ajankohtaisia, kipeitäkin teemoja.
Harvoin ovat kellot dekkarigenressä olleet avainasemassa, mutta Patek Philippe -aikaraudat tikittävät tässä luksusta ikiomaan tahtiinsa.

Nicolas:  - seisoi ison asianpesukoneen edessä Benicio-ravintolan keittiössä. Laitteen sisältä leyhähti höyrypilvi hänen kasvoilleen. Hän kurotti käteensä pyyhkeen, kuivasi otsansa, kaulansa ja poskensa siihen ja heitti sen sitten tuolille.
Melkein koko aikuisikänsä hän oli pyrkinyt hallitsemaan tunteitaan, hätistämään asiattomat ajatukset ja päähänpistot mielestään, tyhjentämään aivonsa kaikesta, mikä ei liittynyt eloonjäämiseen. Oli tilanne mikä hyvänsä.
Hän oli osallistunut lukuisiin tulitaisteluihin kaukaisissa maissa, keskellä pimeyttä, kun ympärillä oli välähdellyt niin paljon aseiden suuliekkejä, että tuntui siltä kuin olisi ampunut kohti tähtitaivasta.
-  Hän oli ollut tilanteissa, joissa tavalliset ihmiset joutuivat paniikin valtaan tai rojahtivat maahan odottamaan kuolemaa.

Vanessaa:  - oli aina ympäröinyt eräänlainen läpinäkyvä suojakupu, joka erotti hänet maailmasta ja muista ihmisista. Vaikka oli hän toki rakastanut Svantea. Ja rakasti jossain määrin edelleen. Hän tunsi kaipauksen piston sisimmässään ja sulki hetkeksi silmänsä.
Hän rakasti myös sisartaan Monicaa. Ja Monican lapsia. Hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan kotoisaksi missään tilanteessa. Korkeintaan hetkellisesti. 
Hän tuntui aina siirtyvän alitajuisesti aikojen taakse, Kuubassa viettämiinsä vuosiin... 

Engman luo päähenkilöidensä rinnalle värikkään henkilögallerian, juonenkuljetus suluu solmuitta  ja sanansäilä heiluu kiiltävin välähdyksin.
Hänellä on hanskassaan loppurutistuksen taito siinä määrin, että lukijana alkoi vaivata hienoinen vauhtisokeus, kun tapahtumavyöry jylisi laviinin lailla kohti loppurutistustaan, vaan loppu hyvin - kaikki hyvin.
Ehkäpä hiukka hellittämällä faarttia - laskemalla välillä kymmeneen ja hengittämällä sitten syvään - kerronnallaan, jonka tyyli miellyttää ja, joka eittämättä nykyiselläänkin  kantaa, Engman saisi kansien väliin vieläkin astetta kompaktimman tuotoksen. Toisaalta tämä maa polttaa taatusti jokaisen action-dekkareiden ystävän hyppysissä:)

Teos toimii erittäin hyvin arjesta irroittajana ja luo siten tervetullutta ja kaivattua  henkireikää katkeamattoman uutisvyöryn lomaan. Edelleenkin siis Engmanin kirjailijauraa mielenkiinnolla

seuraamaan jää:

tiistai 17. maaliskuuta 2020

O tempora, o mores ...


Nykyhetki saa pienen ihmisen mietteliääksi:

varmaa on, että maailmankirjat ovat sekaisin ja maailma on pysyvästi muuttunut, eikä koskaan palaa ennalleen.
Haluan kuitenkin ajatella, että tässä saattaa itää myös hyvän ja kestävämmän kehityksen siemen. Ehkä voimme unohtaa ja tallentaa historian kirjoihin jatkuvan taloudellisen kasvun vaatimuksen, ahneuden ja itsekkyyden tavoitteet jne.
sekä saada tilalle yhteisöllisyyttä, tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, huolenpitoa ja välittämistä. Löytää vallalla olleen minä sanan tlalle, sanat sinä ja me.
Idealismia - kyllä; utopismia - toivottavasti ei.

Yksikään ihminen ei ole saari,
täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannermaata,
kokonaisuuden osa: jos meri huuhtaisee mukaansa
maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;
jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään
kenelle kellot soivat;
NE SOIVAT SINULLE

Ernest Hemingwayn mainion teoksen  Kenelle kellot soivat nimi on peräisin 
John Donnen kirjoituksesta Rukouksia sairasvuoteelta (Devotions upon Emergent Occasions, 1624, suom. Paavo Rissanen)




Aikamme vaatii kaikilta sopeutumista ja uudelleen ajattelun- ja organisoinnin kykyä; resilienssiä kehiin! Kun emme elämässämme jotain muuttaa voi,
voimme aina kuitenkin itse päättää siitä, minkä suuruisen tilan sille elämässämme annamme ja kuinka siihen suhtaudumme.

Kuinka uusi tilanne on vaikuttanut Sinun arkeesi ja elämääsi? Mitkä ovat ne asiat, joihin tukeudut?

Meille, ikämme perusteella "karanteenin" piiriin kuuluville, ainoana muutoksena arkeen  on Esikoisen poppoon kanssa sovittu paitsi vahvennetusta, jo muutoinkin olemassa olevasta puolin ja toisin tarvittaessa annettavasta avusta, myös heidän ehdotuksestaan lisäksi päivittäin tapahtuvasta molemminpuolisesta kuittauksesta eli peukutuksesta wappin kautta;) Huolenpito lämmittää, kiitos siitä!
Tällä mennään, musiikkia kuunnellen, lukien, valokuvia järjestellen, Netflixiä katsellen, metsäpoluilla vaellellen ja uusia ruokareseptejä testaillen, arkisissa ja mielihyvää tuottavissa puuhissa uteiliaina vartoillen, joskos nyt vihdoinkin kohtaisimme sen paljon puhutun tylsistymisen tunteenkin...

Rakkaan Mummini, Karjalan evakon ja jo vuosikymmeniä tuonilmaisista tähtenä tuikkivan ja minulle silmää iskevän vahvan naisen  teesein eteenpäin: Vähän aikaa kestää vaikka aidan vitsaksena ja Hakkaa vaikka palasiks', niin palasetkii hyppiit silmille.

Pidetään hyvää huolta itsestämme, toinen toisistamme ja läheisistämme sekä askelletaan päivä päivältä kohti kevättä, valoa ja heräävän luonnon kauneutta:)

Mietintämyssy päässä:


torstai 12. maaliskuuta 2020

Patrik Svensson: "Ankeriaan testamentti/Ålevangelist. Berättelsen om världens gåtfulla fisk." - ex Libris...


"Ankeriaan testamentti Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta", Patrik Svensson, Tammi, 2020, 272 s., suomentanut Maija Kauhanen. Kansi: Eva Wilson ja Lars Sjööblom.

"Patrik Svensson on syntynyt Kvidingessä Ruotsissa vuonna 1972.
Hän työskentelee toimittajana sanomalehti Sydsvenskanin kulttuuritoimituksessa ja asuu Malmössä. Ankeriaan testamentti on hänen esikoiskirjansa" (Lievelehti).

                                                          ©Emil Malmborg

"Ankeriaan testamentti kertoo maailman arvoituksellisimmasta kalasta.
Se on myös tarina kirjailijasta, hänen isästään ja siitä, miten ankerias yhdisti heidät.
Ankeriaan ympärille on muodostunut oma luonnontieteellinen mysteerinsä, niin sanottu ankeriaskysymys. Ankerias on kala, josta Aristoteles, Sigmund Freud ja lukemattomat muut ovat turhaan yrittäneet ottaa selkoa. Ja joka tekee kuolemaa silmiemme edessä vieden mukanaan suuren osan arvoituksestaan.
Ankeriaan testamentti on kirja juurista, kohtalosta, elämästä ja siitä, miten sitä eletään. Sekä elämän viimeisestä haasteesta: kuoleman kohtaamisesta.
Ankeriaan testamentti on ollut menestys kotimaassan Ruotsissa. Se voitti vuoden 2019 Tietokirjallisuuden August-palkinnon, ja se on myyty yli 30 maahan." (Takakansi)



Ankerias!? Mitä väliä ja EVVK voisi äkkiseltään joku vähemmän luonnon kanssa sinut ajatella. Mutta eipä juuri tämän kiinnostavampaa: vieläkin täydellistä selvittämistä elämänkulustaan odottava eläin, vieläpä kala, voisi kätösiinsä toivoa; mutta loppuuko tutkijoilta aika kesken? Mysteeri jos mikä, ja aika näyttää, josko se siksi myös jää....

Itsellä on myös mieluisia ja jännittäviä muistoja ankeriaaseen liittyen:
Mummini ja Ukkini kanssa niitä ihania, koskaanloppumattomia lomakesiä lapsena meren rannalla viettäessäni, sattui muutaman kerran, että Ukkini, tuo kova ja innokas kalamies palasi aamukokemaltaan mielenkiintoisen otuksen kanssa.
Hän kantoi sen ämpärissä yläs kostealle, viileälle pihanurmikolle yöpuvussaan silmiään unihiekoista hierovan tytöntylleröisen eteen, laski ankeriaan ruohikolle ja kysyi: "Tiedätkö, mitä se nyt aikoo?" Ja niinpä vain kotvasen ihmeteltyään tuo otus alkoi määrätietoisesti ja tarmokkaasti luikerrella kohti merta, omaa kotiaan. Hurjaa. Toinen muisto liittyy kouluaikaan, jolloin luonnontieteen tunnilla ensimmäisen ja ainoan kerran kuulin yleensä opettajan rehellisesti toteavan ankeriaan kohdalla, että "Tästä en todellakaan tiedä läheskään kaikkea."
Noista tapahtumista  pitäen tuo kiehtova paikka, Sargassomeri ja ankerias ovat kiehtoneet mielikuvitustani.

Teos on varsin asiapitoinen lähdeluotteloineen, ja lisätietoa löytyy postauksen lihavointeja klikkaamalla, joten lähdetäänpä kaunokirjallisella puolella isän ja pojan kanssa kalaan:

-  En muista, että olisimme joen rannalla koskaan puhuneet muusta kuin ankeriaista, mikä oli paras tapa kalastaa niitä, oikeastaan en muista, että olisimme puhuneet ollenkaan.
Se voi johtua siitä, että emme tosiaankaan puhuneet. Olimmehan paikassa, 
jossa puhumisen tarve oli niukka, paikassa, joka päinvastoin pääsi parhaiten oikeuksiinsa hiljaisuudessa. Kuunvalon kuvajainen, suhiseva heinikko, puiden varjot, virtaavan joen yksitoikkoinen ääni ja kaiken yllä lepakot kuin liitelevät asteriskit. Siellä oli parempi pitää huoli, että sulautui osaksi kokonaisuutta.
Voi se johtua siitäkin, että muistan väärin. Muisti on petollinen, se seuloo ja valikoi. Kun etsimme tapausta menneisyydestämme, ei ole laisinkaan varmaa, että muistamme tärkeimmän tai olennaisimman, vaan me muistamme sen, 
mikä istuu parhaiten kuvaan. Muisti maalaa taulun, jossa yksityiskohtien on täydennettävä toisiaan. Muisti ei huoli mukaan värejä, joiden sävy riitelee taustan kanssa. Sovitaan siis, että me olimme hiljaa. Enhän minä edes tiedä, mistä me sitten olisimme puhuneet... 

Kesäaamussa kuuluu paljaiden, pienten jalkojen tassutusta ja kiihkeää puhetta: "Äkkiä ylös,  Ukki riisuu keittössä kalalta pyjamaa!!" Erikoistapaus: Ukki keittiössä ja ihmeellinen kala!!  Esikoinen ja Kuopus olivat palleilla seisten ja  kurkotellen, pyjamapöksyjään nostellen uteliaina kurkkineet Ukkinsa ja mystisen otuksen tapausta keittössä...

-  Niin ristiriitaisia tunteita kuin ankerias ihmisissä herättääkin, läheltä katsottuna, luonnollisessa elinympäristössään, se vaikuttaa aika joviaalilta otukselta. 
Se ei pahemmin hienostele. Se ei järjestä dramaattisi kohtauksia. Se syö sitä, 
mitä sattuu olemaan tarjolla. Se pysyttelee piilossa eikä vaadi huomiota sen enempää kuin arvostustakaan.
Ankerias on aivan toista kuin esimerkiksi lohi, joka kiiltää ja välkkyy ja hurjastelee kaistapäisillä vaelluksilla ja vaarallisilla ilmalennoilla. Lohi vaikuttaa mielestäni itserakkaalta ja turhamaiselta kalalta. Ankerias antaa hyvin vaatimattoman kuvan itsestään. Se ei tee olemassaolostaan suurta numeroa.

Svensson on onnistunut kietomaan runsaasti kiintoisaa asiatietoa pitkältä aika-akselilta ja liittämään sen peilautumaan isän ja pojan, kahden kalamiehen keralla ja välityksellä. Sympaattisesti ja eloisasti kulkeva kerronta pitää vaivatta mielenkiinnon yllä, vaikka sortuukin muutamaan otteeseen toisteisuuteen.
Uutta tietoa ja ahaa-elämyksiä ropisee roppakaupalla lukijan tietolaariin ja ihmettelemistä riittää.  Jo ihan kuriositeetin vuoksikin tämä testamentti on puhutteleva, huimasti mielenkiintoisempi kuin useimmat niistä, joita me kaksijalkaiset  edes kaikkemme yrittäessämme ylöskirjaamme,  ja huomattavasti mielikuvitusta ruokkivampi kuin ne kiemuraiset  tekeleemme edes inhorealistisimmillaan. Kaunis ja onnistunut kansi takaa sen, että teosta on suoranainen ilo pidellä hyppysissään.

Ankeriaan vanavedessä on vaellettu mm. blogeissa: Hemulin kirjahylly
Kirjaluotsi  ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.

-  Later in the same fields
He stood at night when eels
Moved through the grass
like hatched fears.
Seamus Heaney


Anquilla,  anguilla,  sinä äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltu veijari,

turvallista matkaa:

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Lars Mytting: "Sommen kuusitoista puuta/Svøm med dem som drukner " - Ex Libris...


"Sommen kuusitoista puuta", Lars Mytting, Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2020, 476 s., suomentanut Saku-Petteri Urpo.

"Ennen siirtymistään kokoaikaiseksi kirjailijaksi Lars Mytting (s. 1968) toimi muun muassa journalistina ja kustannustoimittajana. Mytting on syntynyt ja kasvanut Norjan Gudbrandsdalenissa, samoissa jylhissä maisemissa, joihin moni hänen teoksistaan sijoittuu. Sommen kuusitoista puuta sai mm. Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa innostuneen vastaanoton, voitti arvostetun Bokhandlerprisen-palkinnon ja nosti Myttingin kertaheitolla Norjan nykykirjallisuuden kärkinimien joukkoon. Myttingiltä on aiemmin suomennettu esikoisromaani Hevosvoimat (Like) ja tietokirja Täyttä puuta." (Kustantaja)


                                                                ©Julie Pike

"Norjan syrjäseuduilla koko ikänsä asuneen  parikymppisen Edvard Hirifjellin perunanviljelyn ja kalastuksen täyttämään arkeen tulee äkillinen muutos,
kun isoisän kuolema saa kipeät muistot ja vaietut salaisuudet pulpahtamaan pinnalle. Miksi isoisä vaikeni omasta menneisyydestään? Kuka on salaperäinen veli Einar? Ja mitä tapahtui Ranskaan suuntautuneella matkalla, joka vuosikausia sitten vei Edvardin vanhempien hengen? Jäljet johtavat syvälle sotien runteleman Euroopan maaperään ja kolmen suvun unohdettuun historiaan.
Edvard matkustaa arvoitusten perässä Shetlantiin, Skotlantiin ja Ranskaan. Sommen kuusitoista puuta on kutkuttava kertomus sodasta, rakkaudesta, katkenneista perhesiteistä ja ennen kaikkea itsensä löytämisestä." (Takakansi)


No, tämä sai oitis huomioni ja herätti valppauteni: uusi kirjailijatuttavuus ja teos,
jonka teemaan, perunanviljelyyn, ei todella aiemmin ole tullut näissä merkeissä törmättyä. Elävässä elämässä selkänsä kipeyttämisestä tämän lajin parissa löytyy kokemusta  pienimuotoisesti ja rittävästi  kylläkin. Uutta olivat myöskin tietoiskut  kauniiden visakoivujen kasvattamisen saloista sekä pieteetillä veistetyistä puutöistä taidokkaisiin ruumiskirstuihin asti.
Teos sisältää luvut: Kuin tuhka tuuleen, Kesäpäivänseisaus, Merikeijujen saari, Hautautuneita kranaatteja ja Isabelle.

Äiti:  - oli minulle tuoksu. Äiti oli lämpö, hän oli jalka, johon tarrauduin. 
Aavistus jostain sinisestä, mekosta, jota muistan hänen pitäneen.
Hän lennätti minut maailmaan jousellaan, niin kerroin itselleni, ja kun sitten muodostin häneen liittyviä muistoja, en voinut tietää, olivatko ne todellisia vai eivät, minä vain loin hänet sellaiseksi, jollaisena pojan mielestäni kuului äitinsä muistaa...

Hanne:   -  Muistin häet puhtaan kauniina ja lakanaan kääriytyneenä toisen kerroksen ikkunan edessä, ja tiesin, että hän veti sisäänsä ulkona levittyvää Hirifjellin maisemaa, tuota laajaa näkyä, jolle ainoastaan nuoren tytön katse tai Leica pystyi tekemään oikeutta: marjoista tiheät punaherukkapensaat, 
kivetty jokialtaille johtava polku, puro, joka leikkasi tiensä peltojen halki ja katosi lampolan taakse. Hedelmäpuut ja herneenpalot, jotka roikkuivat kuin puolikuut niin runsaina, että olisimme voineet syödä itsemme kylläisiksi askeltakaan ottamatta. Luumupuiden tummansiniset hedelmät, notkuvat vadelmapensaat jotka näyttivät vain odottavan, että täyttäisimme lautasemme ja hakisimme kidesokeria ja kermaa. Vanha ja uusi traktori vieretysten vastapuhdistetut renkaat kiiltävinä.

Saksanpähkinäpuu onkin mielenkiintoinen tapaus, sillä teoksesta selviää,
että se on ollut himottua ja  arvokasta kauppatavaraa brittiläisen yläluokan keskuudessa, jossa puutyön ihailulla on pitkät perinteet.
Mytting kuvaa sen arvoa ja käyttöä tukkimateriaaliksi kalliisiin metsästyaseisiin ja kertoo mm. kahden tukin  yllättävästä ilmaantumisesta 1949 Lontoon Bonhamsin asehuutokauppaan.

Somme   ja saksanpähkinäpuut:  -marrakuussa 1916 Sommen taistelu oli viimein ohi. Molempien osapuolten tappiot olivat nousseet 1,2 miljoonaan kuolleeseen ja haavoittuneeseen. Saksalaisten antautumisen jälkeen kahdeksantuhatta ruumista makasi yhä mutaan hautautuneena, juurien ja räjähtämättömien kranaattien muodostamassa sokkelossa.
Mutta vanhat saksanpähkinäpuut olivat yhä paikoillaan vanhojen tuliasemien edessä. latvat olivat katkenneet, kaarna silpoutunut hajalle ja oksat palaneet karrelle, mutta puut olivat yhä pystyssä. 
- Keväällä esiin versoi pieniä oksia lehtineen. Pienten oranssien unikkojen ohella ne olivat ainoat elonmerkit entisellä taistelukentällä, ja brittisotilaiden keskuudessa puut alettiin tuntea nimellä The sixteen trees of the Somme.

Mytting kirjoittaa rauhallispoljentoista ja mietteliästä sekä verbaliikaltaan korkealuokkaista tekstiä.  Persoonainluonti on oivaltavaa ja koskettavaa ihmisen mielenliikkeiden ja niiden syntyjen syvien kuvaamista  sekä ihmisen kehittymistä sinuiksi itsensä ja menneisyytensä kanssa. Hän tarjoaa onnistuneen yhdistelmän sukusaagaa historiallisissa kehyksissä, joista muodostuu tasapainoinen lopputulos ja lukukokemus. Mainio ja lukemisen väärtti teos! Kiitos kuuluu myös taidokkaalle Saku-Petteri Urpon suomennokselle!

Teoksen taustalla soi Bob Dylanin ikivhreä  Mr Tambourine Man, josta ensilehden sitaatti:

And take me disappearing through the smoke rings of my mind
Down the foggy ruins of time, for past the frozen leaves
The hounted, frightened trees, out to the windy beach
Far from the twisted reach of crazy sorrow...

Näinä harmaina, sateisen ropinan taustoittamina päivinä ja alavireeseen houkuttelevien sekavien uutisten aikana oli mielentilalle hyväksi vaellella kotvanen puiden siimeksessä, perunankukkia ja taidokasta puutyötä ihastellen sekä todeta, että aina on menty eteenpäin, selvitetty sotkut ja sodat sekä jatkettu matkaa...

Seestynein terveisin pähkikänäpuiden siimeksestä:

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Ihanaiset...



Minä uskallan olla se ihminen, joka olen:
keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen,
oudon edessä epävarma
ja kuitenkin tiedonhaluinen,
joskus ratkaisujen edessä pelokas,
hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä, 
ja kuitenkin
myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut.




Vielä paljon muutakin minä olen,
jotain, mitä ei aina osaa kuvailla.
Minä uskallan katsoa itseäni,
rakastaa itseäni sellaisena kuin olen.
Ja antaa muiden nähdä minut tällaisena,
rakastetaan minua sitten tai ei.
Ulrich Schiffer




Kaikille teille ihanaisille onnellista ja suloista naistenpäivää!

Lämpimästi:

torstai 5. maaliskuuta 2020

Mads Peder Nordbo: "Kuolinnaamio/Kvinden med dødsmasken" - ex Libris...


"Kuolinnaamio", Mads Peder Nordbo, Like Kustannus, 2020, 359 s., suomentanut Päivi Kivelä.

"Mads Peder Nordbo  (s.1970) on tanskalainen kirjailija, joka on asunut useita vuosia Grönlannin Nuukissa. Kuolinnaamio on itsenäinen jatko-osa hänen aiemmille teoksilleen Tyttö ilman ihoa (2018) ja Kylmä pelko (2019)." (Lievelehti)


                                                                ©Ivan Boll

"Grönlannin muinaisilta viikinkiraunioilta löytyy miehen ruumis. Juttua tutkiva toimittaja Matthew Cave herää kaivon pohjalta yltä päältä veressä.
Epäilykset kohdistuvat yllättäen häneen ja alkaa kiihkeä ajojahti. Lopulta kaikki on Matthewin kadonneen ystävän, nuoren inuiittinaisen Tupaarnaqin käsissä.
Ehtiikö hän paikalle, ennen kuin lumiset tunturit peittyvät uhrien verestä?" (Takakansi) 



Itselle uusi kirjailija, Grönlanti, Nuuk, saagaa, magiikkaa, perimätietoa ja jännitystä. Siispä vällyt ylle ja huipsista  Grönlannin kierrokselle mm. Nuukiin ja Thulen tukikohtaan keskelle inuittien kiehtovaa maailmaa ja tänä päivänä myös raadollisista syistä, mineraali- yms. esiintymien ja strategisen sijainnin johdosta suurvaltojen kasvaneen mielenkiinnon kohdetta.
Teos on 11 -osainen ja sisältää 78 lyhyttä, napakkaa lukua.

- Kaikki ovat huolissaan muslimeista ja maahanmuutosta, mutta samaan aikaan Arktiksella pelataan kovaa poliittista peliä, jossa  maailman suurimmat pelaajat taistelevat lehdistön katseilta piilossa joka ikisestä pienestäkin maa- ja merialueesta. Jos emme pidä varaamme, Grönlannista tulee Yhdysvaltain etuvartio vastoin grönlantilaisten tahtoa. Amerikkalaiset eivät hyväksy jatkuvaa levottomuutta Grönlannin poliittisissa piireissä, eivätkö myöskään tule hyväksymään, että maahan päästetään sinisilmäisesti kiinalaisia yhtiöitä,
sillä ne kaikki omistaa Kiinan valtio. Kiinassa valtio ja armeija ovat yhtä.

- Qivittup tigussavaatit , kuiskaa käheä ääni. Matthew tähyili ympärilleen pimeässä. Kuka sinä olet? Hän haukkoi henkeä. Kämmeniä kihelmöi ja vatsaa vihlaisi kipu. Ääni mumisi taas jotain grönlanniksi. Jotenkin laulavasti. 
Kuin olisi lausunut kirousta tai loitsua. Qivittoq, ääni huusi lähempää Matthewia. Mitä? Matthew kysyi käheästi. Hämärässä häämötti hahmo. Se muistutti kuollutta naista. Muumiota. Iho oli kuin parkittua nahkaa, ruskea ja arpinen.
Silmät pienet ja mustat. Tukka pitkä ja ohut. Nainen seisoi nyt hänen ja oven välissä. Liikkui hitaasti mutta tasaisesti. Piti silmällä hänen liikkeitään. Odotti. 
Kuin petoeläin. Metsästäjä.

Paikasta toiseen hyppelehtiminen ja henkilökaartin persoonaallisuuksien ohuehko kuvaaminen saivat aika ajoin etsiväisen tunteen valtaan, ikäänkuin olisi kokoamassa mosaiikkityötä, jossa kyllä raamit ovat saumattomasti paikallaan, mutta palasten sijoittelussa meni aika ajoin sormi suuhun. Seikka, joka ei itse asiassa lukukokemusta vesittänyt.

Kyllähän dekkarissa roppia joutaa ropista ja lukiessa tukka nousta pystyyn,
mutta raakuuksien maiskutteleminen ei tässä ole Nordbon itsetarkoitus,
vaan itse tämä valtava jäätikkö inuiitteineen, kiehtovat menneisyyden uskomukset olivat minulle Se Juttu kuten mystinen ja pelottava QivittoqTupilaq, koko kulttuuri ja hauskat nimet, jotka saivat niitä tankatessa kielen somasti solmuun.

Kuolinnaamio on lyhytlukuinen ja -lauseinen  rikosromaani. Tekniikka, joka  koituu iskevyydessään lukijan eduksi ja on vaihteeksi kirjallisuudessa lisääntyneiden luikertelevaisten lauserönsyilyjen jälkeen erittäin mieluisaa luettavaa. Tuuhea teos!

Grönlantiin sijoittuvat myös Kim Leinen mainiot teokset:  Ikuisuusvuonon profeetat (2014) ja  Punainen mies, musta mies  (2019).

Anorakissa jäätiköillä taapersi:

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Ruth Hogan: "Kadonneiden tavaroiden vartija/The Keeper of Lost Things" - ex Libris...


"Kadonneiden tavaroiden vartija", Ruth Hogan, Bazar Kustannus Oy, 2020, 335 s., suomentanut Susanna Tuomi-Giddings.

"Ruth Hogan syntyi Bedfordissa Englannissa perheeseen, jonka äiti työskenteli kirjakaupassa. Ruth luki kaikki kirjat, jotka vain sai käsiinsä, ja hänen lapsuutensa suosikkeihin kuuluivat muun muassa Muumit.
Kadonneiden tavaroiden vartija on hänen ensimmäinen romaaninsa,
joka ilmestyi Englannissa vuonna 2017 ja on ollut siitä lähtien myydyimpien kirjojen joukossa. Hogan asuu viktoriaanisen ajan talossa keräämiensä esineiden, löytökoirien ja pitkäpinnaisen aviomiehensä kanssa. Hoganin toinen romaani, The Wisdom of Sally Red Shoes julkaistaan suomeksi syksyllä 2020." (Lievelehti)


                                                           ©Simon Weller

"Padua on ruusupuutarhan ympäröimä lontoolainen talo, jonka omistaa iäkäs kirjailija Anthony Peardew. Kirjailijan apuna työskentelee nelikymppinen Laura, joka pakenee ihmissuhteiden haavoittavuutta Paduan ruusuntuoksuisiin huoneisiin ja pysähtyneeseen aikaan.
Neljäkymmentä vuotta aiemmin nuori Eunice kiiruhtaa pitkin Lontoon Bloomsbury Streetiä työhaastatteluun. Vihreä ovi, kolkutus. Ennen kuin Eunice on edes ehtinyt astua kynnyksen yli, hän on umpirakastunut sen toisella puolella seisovaan mieheen.
Ruth Hoganin esikoisromaani leikkaa läpi vuosikymmenten 70-luvulta nykypäivään ja kietoo toisiinsa yllätyksellisellä tavalla monta tarinaa rakkaudesta. Pääjuonta puhkovat vanhan kirjailijan talteen keräämiin esineisiin liittyvät pienet tarinat. Niiden kirpeys jää mieleen, mutta sitäkin vahvempana läikähtää sydämeen Hoganin maailman lämmin toivo." (Takakansi)


Suoraan sanoen empien tartuin tähän hempein kansikuvin varustettuun, tavaroiden tiimoilla pyöriskelevään ja rakkaudentäyteiseksi feel good-romaaniksi tituleerattuun teokseen.
Mutta kuinkas sitten kävikään? Pyörteen lailla kiepahtivat kuviot, sillä teos osoittautui mainioksi ja mielikuvitusta kutkuttavaksi sekä kekseliäästi toteutetuksi ideaksi!
Itsellä ja Kanssakulkijan kera yhdessä, on näet tapana etenkin reissuilla puiston penkillä kökötellessä ja kahviloissa istuskellessa antaen "kiireellisten mennä ohi", tahi elämänviivojen tuntemattoman kanssa pikaisesti leikatessa luoda tarinoita ihmisten ympärille. Se on paitsi hauskaa ja harmitonta, myös innostavaa, joten tähän turisevaan vartijaan oli  saumatonta  solahtaa sisäään. Feel good -  kyllä ja aiheesta:)

Teoksessa saamme kulkea kappaleen matkaa paitsi erisnimin nimettyjen henkilöiden myös sympaattisen Pommikoneen, Porkkanan, hellyttävän Päivänpaisteen ja herttaisten hännänheiluttajain:  donitseja mussuttelevan Douglasin ja Baby Janen keralla lukemattomia ihania teekupposia keitellen.

Anthony:  -  Se oli ollut heidän laulunsa. Anthony asettui mukavaan nahkaiseen nojatuoliin ja oikaisi pitkät raajansa, Miehuutensa parhaissa voimissa hänessä oli ollut pituuden lisäksi myös massaa, ja hän oli ollut varsin salskea näky, mutta nyt ikä oli kuihduttanut hänen olemustaan ja hän oli melkein pelkkää luuta ja nahkaa. Hän kohotti lasiaan naiselle, jonka hopeakehyksistä valokuvaa hän piteli kädessään. "Sinulle, rakkaimpani" - The Very thought of you...

Teoksen ytimessä soi myös asiaankuuluvasti musiikki: Anthonyn ja Theresen ikioma nimikko: The very Thought of  You  esittäjänään samettisilmäinen
Al Bowlly ja Etta Jamesin  At Last, (klik)

Laura:  - oli ollut eksyksissä, toivottomasti tuuliajoilla. Hänet oli pitänyt pinnalla, tosin vain hädin tuskin, kolme asiaa: Prozac, Pinot Grigio ja pään paneminen pensaaseen. Hän oli teeskennellyt, ettei joitakin asioita, niin kuin Vincen syrjähyppyä, ollut koskaan tapahtunutkaan. Lauran olivat pelastaneet Anthony Peardrew ja hänen talonsa.

Padua: -   oli jykevä punatiilinen Viktorian aikainen huvila, jonka kuistin jyrkkiä katonkappaleita reunustivat kuusama ja kärhö. Kuumasti porottavasta auringonpaisteesta oli helpottavaa päästä viileään, ruusuntuoksuiseen eteiseen. Hän laski laukun lattialle, pudotti avaimet eteisen pöydän laatikkoon ja ripusti panamahatun hattutelineeseen. Häntä uuvutti, mutta oli rauhoittavaa päästä hiljaiseen taloon. Hiljaiseen mutta ei äänettömään. Kaappikello tikitti tasaisesti, keittiössä hurisi ikivanha jääkaappi ja puutarhasta kuului mustarastaan laulu. Modernin tekniikan melusaastetta taloon ei ollut päästetty. Paduassa ei ollut tietokonetta, ei dvd- eikä cd soitinta. Ainoat laitteet, joilla hän piti yhteyttä ulkomaaimaan, olivat radio ja vanha bakeliittipuhelin eteisen pöydällä.


Yksi luku on omistetty Anthonyn tuhkan ripottelemiselle Paduan ruusutarhaan Päivänpaisteen toimiessa tarmokkaana seremoniamestarina. Sitä lukiessa ei tiedä, itkeä vai nauraa, mutta oitis oivaltaa, ettei tuollaisen tapahtuman päähenkilö ole ainakaan elänyt turhaan. Juuri tuollaisesta, edesmenneen oloisesta ja arvoisesta,  lämminhenkisestä ja hilpeästä tilaisuudesta voisin haaveilla...

Godfrey:  - Kyse oli Godfreysta. Ihanasta, lempeästä ja hauskasta, herrasmiesmäisestä Godfreysta, jonka dementia oli puhaltanut tuuliajoille. 
Ennen niin majesteettisen kaljuunan purjeet olivat kuluneet ohuiksi ja riekaleisiksi ja paatti ajautui nyt tuulenpuuskien ja myrskyjen riepottelemana minne sattui...

Mainio hyvätuulen vartija: valoisaa, kepeän kevyttä, hauskaa, paikoin hulvatonta, huumoripitoista, ihmiseloa ymmärtävää, lämminhenkistä läheisyyttä, väistämättömän sietämistä, eroja ja kohtaamisia, mutta myös jatkuvuutta ja sen tavoittelua. Nokkelaa ja kaunista, värikkäin kielikuvin varustettua luettavaa. Tämän lukijalla on hymy herkässä!

-  Ellei piikkeihin tohdi tarttua, turha hamuta ruusua.  Anna Brontë.

Ruusuja kurotteli: