torstai 11. elokuuta 2022

Johan Bargum - "Ikämiehiä" - ex Libris...

"Ikämiehiä", Johan Bargum, Teos, 136 s., suomentanut Outi Menna. 
Ulkoasu Anders Carpelan.

Johan Bargum (s. 1943), esikoisteos ilmestyi 1965, Häneltä on ilmestynyt lähes 
20 kirjaa sekä näytelmiä, ja teoksia on käännetty lukuisille kielille." (Lievelehti)

 

                                                        ©Niklas Sandström
 

 "Johan Bargumin novellien tunnelma on kuin Chopinin etydeissä. Surumielinen, haikea ja luopumisten värittämä muttei kuitenkaan alistunut; mukana on myös elämänvoimaa, huumoria ja hehkuvaa lämpöä.

Tarinan keskiössä on usein lapsi. Vanhemmat ovat rakastavia, he eivät ryyppää eivätkä lyö. Mutta he eroavat, muuttavat pois, hylkäävät. Kyse on naisista, äideistä jotka lähtevät. Lapsi jatkaa elämäänsä isänsä tai vuorotellen vanhempiensa kanssa. Jää muisto, joka ei häviä koskaan.
Aikuisena hänet jättää nainen, joka rakkauden haivuttua löytää toisen. 
Elämä jatkuu, myös hän löytää uuden kumppanin, ja vaikkei löytäisi elämä jatkuu siitä huolimatta. Arki on harmaampaa mutta ei merkityksetöntä.
 
Kirjan henkilöhahmot ovat Helsingissä asuvia suomenruotsalaisia, jotka eivät kuulu yläluokkaan mutta eivät myöskään työväenluokkaan. Isällä on usein oma, melko velkainen yritys, muttei niin huonossa jamassa, että ratkaisuna olisi itsemurha.
Bargum kysyy, mitä muistamme. Muistammeko, mitä ajattelimme jossain tietyssä tilanteessa? Emme, sillä yksityiskohdat unohtuvat. ”Mutta me muistamme tuskan.” (Kustantaja)
 
 
 
Edelliskerran vietin aikaa Bargumin novellien kera hänen teoksensa Lyhykäisiä tiimoilla:  Bargumilla on taito kirjoittaa hienovaraisia ja sydämeenkäypiä novelleja ja runoja, joista jokainen yksinään on kuin pieni matka ja taideteos.  
Odotusarvo oli siis varsin korkealla lähtiessäni tutustumaan, mitä ikämiehellä mielessä. Teos sisältää luvut: Jouluaatto, Sylvian joulu, Saksalainen rouva, Kirkkaankeltainen villatakki, Hautausmaa ja Huvila myytävänä. Ja sitten suoraan Bargumin pohdintoihin:
 
Muistista:  - Miksi muistan tämän nimenomaisen tapauksen? Muisti on kummallinen vekotin, tiheäsilmäinen verkko, johon jokin tarttuu ja josta jokin luiskahtaa läpi ilman että siihen voi itse mitenkään vaikuttaa; muistin suhteen tahtomme ei ole vapaa. 

Luonnosta:   - Luontoa, ajattelin siihen aikaan, sitä ei voi kuvata antamatta sille sielua, varustamatta sitä ominaisuuksilla, sellainen kuin vimmainen meri, arvoituksellinen metsä, iloinen leivonen. Mutta luonnolla ei ole sielua.
Luonnolla ei ole ominaisuuksia. Luonto on.

Lapsuus:  - Lapsuus on kadotettu maisema.

Naiset:  - Naisten kanssa käy helposti niin, että matkalaukku seisoo yhtäkkiä tambuurissa.
 
Muisti:  - Muisti on epäluotettava palvelija. Paljonkohon siitä, mitä me väitämme muistavamme, on jälkeenpäin lisättyä tai peräti keksittyä. Kuinka usein me kaunistelemme ja väritämme asioita, joita olemme kuulleet. Voiko muistoihin ylipäätään luottaa, vai ovatko ne vain tulosta meidän salaisista toiveistamme ja turhamaisuudestamme? 

Oivia kysymyksiä ja toteamuksia kuin myös omakokemuksellisesti seuraava:

Parturissa:  -  Kaivoin taskustani seteleitä ja almanakan. Se voit panna pois, 
hän sanoi, minä lopetan. Hän lopettaa. Tätäkö elämä on tästä eteenpäin?
Vanhaa Aqua Vera -partavettä, jota olen käyttänyt niin kauan kuin muistan ja jota jo isäni käytti, ei ole enää. Sen valmistus on lopetettu. Hammaslääkärini lopetti kaksi vuotta sitten. Sitäkö vanhenemisella tarkoitetaan, että kaikki ympäriltä loppuu?

Sisällöstä  löytyy paljon tuttua, kontaktipintaa kuten Tennispalatsi, tinasotilaat, PdlC ja meri sekä Papas Arrugadas con mojo rojo (jälkimmäisestä eli soosista Bargum sai varsanväänteitä ja minä makuelämyksiä), Luonnontieteellinen museo, Kekkonen, Vanhankirkon puistossa istuskelu ja Hietaniemen hautuumaalla kävelyt jne. 

Bagum on miellyttävää seuraa. Ikämiehet on taattua laatua, ehkä hivenen sirpaleisempi kuin edellinen lukemani, mutta tuokiokuvallisesti rikas ja kauttaaltaan ihmiselämää kaikkinensa oivaltava. Kaunis kokonaisuus, 
jota lukiessa oli hymy koko ajan huulilla ja silmänurkissa.
 
 -  Aikuisista lapset näkevät vain kuoren, pinnan, jonka aikuiset kääntävät heitä kohti...
 
-  Älä katso puita, katso metsää....

Yritetäänpä muistaa:

sunnuntai 7. elokuuta 2022

Hannu Mäkelä: "Kirjoittamisen ilo - eli miksi yhä rakastan sanoja" - ex Libris...

"Kirjoittamisen ilo - eli miksi yhä rakastan sanoja", Hannu Mäkelä, Kirjapaja, 2022, 171 s. Kansi Tiina Ripatti-Toledo.

"Hannu Mäkelä  julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1965. Hän on kirjoittanut ja toimittanut noin kaksisataa teosta. Hänen tuotantoonsa kuuluu romaaneja, runoja, lastenkirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja tietokirjoja. Mäkelä on saanut työstään lukuisia tunnustuksia. Hän on ollut taiteen akateemikko vuodesta 2016." (Lievelehti)

                                                     ©Auli Närevuori-Mäkelä

 
"Voi olla että minut ovat pelastaneet sanat."
Hannu Mäkelä on kirjoitetun sanan ammattilainen jos kuka. Mistä pitkän linjan kirjailijan, toimittajan, lukijan ja kustannusmiehen intohimo kirjoittamiseen on peräisin?
Mäkelä pohtii teoksessaan omaa kirjailijantietään sekä kirjoittamisen iloja ja ahdinkoja - sanojen merkitystä ja sanomisen tarvetta. Mikä kirjoittavia ihmisiä yhdistää? Mitä kirjoittaminen vaatii ja mitä se antaa? Voiko kirjailijaksi opettaa, ja jos niin miten?
Kirjoittaa voi itselleen, toiselle, pakosta, ilosta, muistaakseen, unohtaakseen. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, mutta sanat saavat yhteyden, joka levittäytyy niin lavealla kuin ymmärryksemme yltää." (Takakansi)
 
 
 
 
Teoksen luvut ovat: Saatteeksi, I Alku usein hankalaa, II Eikä jatkokaan sen helpompaa, III Virkailija - kirjailija?, IV Vapaus ja huuma ja V Miten, mistä milloin sekä Epilogi Voiko kirjoittamista opettaa?

Hannu Mäkelän teokset ovat kulkeneet mukanani Herra Huun  hauskaa iltasatuilua myöten vuosikymmeniä, viimeksi tarkastelin hänen johdattelemanaan maailmanmenoa Viiden minuutin juttuja teoksen seurassa hyvillä mielin. Odottavaisin mielin lähdin siis sivustaseuraajana matkaan Mäkelän pitkälle ja kunnioitettavalle uralle ja kirjailijantaipaleelle alhoihin ja huippuihin ja lopuksi pohtimaan sitä, voiko kirjallisuutta opettaa ja mistä kirjoittamisen ilo sisimmästämme pulppuaa.
 
Muutamia poimintoja:
 
 -  Voi olla (ja tähän itse uskon), että minut ovat pelastaneet sanat, ainakin ne ovat auttaneet matkalla
juuri silloin kun olen apua tarvinnut. Kaiken aikaa olen kirjoittanut ja kirjoitan yhä.
En koskaan tule tietämään mitä lauseeni todella merkitsevät muille, mutta sen tiedän mitä ne luomisvaiheessa ovat merkinneet itselleni.
(Saatteeksi)

- Olen jo pitkään sanonut näin: "Proosa kirjoitetaan, runo annetaan."
(Virkailija - Kirjailija?)


Entäpä  kuinka päästä kirjoittamisen alkuun: - Liikkeelle pääsen aina aiheesta ja ajatuksista, jotka jostain olen saanut. Mistä, se on yhä suurta sattumaa.
Yhden kirjan tein aikanaan Sederholmin talon valokuvanäyttelyssä olleesta kuvasta. Se oli otettu vuonna 1926 tapahtuneesta rikoksesta. 
Kuvassa oli mystinen tuntu, ja päätin äkkiä noin vain selvittää sen takana olleen tarinan.  (Voiko kirjoittamista opettaa?)

Kirjoittamisen ilosta: - Onko puhdasta kirjoittamisen iloa ylipäätään olemassa? Joskus. Mutta ilon lisäksi on muutakin. Puhutaan paljon itseilmaisusta, terapiakirjoittamisesta, ilmaisun tarpeesta yleensä. Jos pulmia on ja niitähän riittä, moni asia on saanut käsittelyn sanojen kautta, lauseiden avulla. 
(Voiko kirjoittamista opettaa?) 
 
Yllä oleva pitää hyvin paikkansa ihan rivikansalaisen arkielämässäkin
kun purkaa ajatuksensa/tunnetilansa ja -myrskynsä sanoiksi paperille, kuten itse useimmiten teen ihan vanhanaikaisesti kaunokirjoituksella ja lukee kotvasen kuluttua tekstinsä, huomaa siihen saaneensa etäisyyttä ja objektiivisuutta. Samoin muistiin painamisen apurina toimii edelleen oivasti vanhan kouluaikaisen opettajan neuvo: kirjoittakaa ja sitten lukekaa...

-  Mikä kirjoittamisessa on kaikkein tärkeintä? Pitääkö ajatella ensin itseään ja sitten vasta toisia eli mahdollisia lukijoita, vai päinvastoin?
Yksi asia on minusta selvä ja siitäkin olen aiemmin puhunut. Unohda kohde. Kirjoittaminen tekee hyvää itselle an sich. ( Voiko kirjoittamista opettaa?) 

Mielenkiintoinen ja antoisa teos, joka antoi kosolti ajatuksen aiheita.  
Mäkelä kirjoittaa kuten aina myönteisellä sävyllä kuitenkin napakasti ongelmiakin ruotien ja avaten, elämä ei ole pelkkää auringonpaistetta, -onneksi.
Seesteisen ja tekstin henkeä myötäilevän  kauniin kannen maalaus:

Jos ja kun kirjoittamisen ilo olikin Hannu Mäkelän puolella, niin tämän teoksen lukemisen ilo oli kokonaan omallani, josta - jälleen kerran - kiitos kirjailijalle! 

Lukemastaan hyvillään:

perjantai 5. elokuuta 2022

Ludwig Tieck: "Oppinut/Der Gelehrte" - ex Libris...

 "Oppinut", Ludwig Tieck, Faros-kustannus Oy, 2022, 78 s., suomentanut
 Markku Mannila.

Ludwig Tieck  (1773-1853) oli saksalaisen romantiikan keskeinen vaikuttaja, runoilija, kääntäjä, novellisti ja toimittaja. Novellinsa Oppinut Tieck julkaisi alun perin vuonna 1827 Leipzigissa." (Takakansi) 

 


"Tarina kertoo kymnaasin rehtorista, kirjoihinsa uppoutuneesta professorista, joka on elänyt vuokralaisena vuosikaudet ja hädin tuskin tutustunut isäntäväkeensä. Ennen pitkää kaikki kuitenkin muuttuu, eikä oppinutkaan voi vastustaa rakkauden voimaa. " (Takakansi)



Kaksi ohittamatonta syytä tarttua tänä sivumäärältään pieneen teokseen: uusi kirjailijatuttavuus vuosisatain takaa ja vangitseva, paljonpuhuva kansikuva, jonka maalaus: Carl Spitzweg,  Der Bücherwurm (n. 1850), Museum Georg Schäfer.  

Professorista: emännöitsijän sanoin:  -  Hän on jo niin ihmisarka ja naisihmisiä hän pelkää vielä paljon enemmän. Levottomuus, joka useimmissa heissä asuu, hälinä, jota he rakastavat, huikentelevaisuus ja riitely palvelusväen kanssa, kaikki sen sellainen on hänestä vastenmielistä. Näin on parempi. Ja nyt hän on jo liian vahakin. Hänestä ei pitäisi enää kukaan.

Helena professorista:  - Sellaisen tytön täytyisi siis kuulua köyhään väkeen. 
Herra professorin jalo henkevyys, hänen laaja oppineisuutensa, hänen kauniit, kalpeat kasvonsa ja niiden lempeää huolta ja lämmintä iloa huokuvat ilmeet, hyväntekeväisyys ja ystävällisyys köyhiä kohtaan, hänen kaunis, kalvas, hienostunut kätensä...
 
Tämä kirjanen oli historiallisissa raameissa entisine tapainkuvauksineen ja herrasväkineen vs köyhine  "rahvaineen" päivineen  yllättävän kiehtova, harmoninen ja hauskakin lukukokemus sarjasta: teos, joka on luettava itse:)
 
Tieckin  tyylissä on jotain hyvin suloista, tuulahduksia menneistä ajoista, positiivisesti vanhanaikaista ja ihmisluonnetta sekä perheyhteisön dynamiikkaa havainnoivaa, herkullisesti sanoiksi puettua  taidokasta kerrontaa hyppysellisellä romantiikkaa hipaistuna, jonka Markku Mannilan laadukas ja ammattitaitoinen suomennos iloksemme tarjoaa.

Jyvän poimi:

keskiviikko 3. elokuuta 2022

Satu Rämö: "Hildur" - ex Libris...

"Hildur", Satu Rämö, WSOY, 2022, 363 s.

"Satu Rämö (s.1980) on Islannissa asuva ekonomi ja kirjailija. Lukijat ovat rakastuneet hänen Islantiin sijoittuviin matkakirjoihinsa. Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa. Päivätyönsä ohella Rämö höpöttelee minitarinoita vuonoilta omaan Instagramiinsa." Lievelehti)

 

                                                        ©Björkvin Hilmarsson
 

"Lapsuudessaan traumatisoitunut rikosetsivä ja kadonneiden lasten yksikön päällikkö Hildur Rúnarsdóttir taistelee ahdistustaan vastaan surffaamalla Atlantin kylmissä vesissä. Hildurin työpariksi saapuu suomalainen poliisiharjoittelija 
Jakob Johanson, joka on lähtenyt Islantiin pakoon omaa hankalaa elämäntilannettaan.
Pian Hildur ja Jakob ovat keskellä omituista rikosvyyhtiä, kun vuosikymmeniä hämärässä olleiden salaisuuksien sumuverho alkaa vähitellen hälvetä. 
Kosto on ainakin ajatuksena suloinen, mutta ratkaiseeko se lopulta mitään?" (Takakansi)


 

Islanti on kiinnostava jaa islantilainen kirjallisuus ole tähän mennessä tuottanut kuin mielihyvää, joten innokkaasti tartuin Hildurin käs´kynkkään ja lähdin matkaan vuonojen ja tuntureiden maahan sekä  hrrh suoraan surffaamaan hyiseen mereen omalle epämukavuusalueelleni jos mille:

Hildur- Jokaisen piti silloin tällöin koskettaa perustaa, joka piti omaa elämää pystyssä. Rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttirille  se oli  surffaamista. Meri oli epävakaa, eikä sen liikkeitä voinut kukaan täysin ennustaa. Vedessä oli aina läsnä pimeä ja kylmä kohta. Se, joka ei näkynyt ennusteissa ja jota piti varoa. 
Vaara kiehtoi Hilduria. Kylmällä kohdalla leikkiminen oli hänen tapansa elää.

Ja sitten meillä on myös eron ja huoltajuuskiistan keskellä kamppaileva suomalainen Jakob, joka soittelee Skype-puheluita pojalleen Matiakselle, useimmiten aivan turhaan, ja joka harrastaa - suloista kyllä, sillä poliisi ja neulepuikot -yhdistelmä ei ensinnä tulisi mieleen - islantilaisvillapaitojen vimmattua neulomista terapianaan niin, että puikot kilisevät parivaljakon pitkillä ajomatkoilla iloisesti.

Jakob- Eron ja huoltajuuskiistan synnyttämän kriisin vaikeimpina hetkinä hän oli löytänyt itselleen uuden harrastuksen. Hän oli lukenut lehdestä jutun käsitöiden hyvää tekevästä vaikutuksesta. Juttuun haastatellun aivotutkijan- ja hyvinvointipsykologin mukaan käsitöiden tekeminen rentouttaisi mielen, hidastaisi sydämen sykettä ja laskisi verenpainetta. Hän oli  kokeillut jo kaikkea muutakin: nukahtamislääkkeitä, ulkoilua, meditointia, terapiaa ja narsistin uhrien tukiryhmätapaamisian. Joten ei niistä villapaidoistakaan varmasti haittaa olisi,
hän oli silloin miettinyt...

Teoksessa on useita elementtejä: lumoava Islannin luonto, pintaa syvemmälle ulottuvaa henkilökuvausta, yhteiskunnallista otetta, hyväksikäyttöä ja syrjäytymistä, mutta myös huolenpitoa ja välittämistä
 
- Islannissa kaikkia asiat toimivat niin. Joku tunsi jonkun, joka oli valmis auttamaan jonon ohi. Kaikki rapsuttelivat toistensa selkiä ja vaihtelivat palveluksia keskenään. 
 
- Sää oli poikkeuksellisen kaunis. Lisa tunsi nenässään heinän tuoksun. Hän kuuli pikkulintujen laulavan. Tällaista säätä ei turhaan kutsuttu kermaiseksi viimaksi.
 
Kaikista edellä mainituista teemoista  Rämö on onnistunut kirjoittamaan täyspainoisen ja erinomaisesti balanssissa olevan, kauniskielisen ja miellyttävä lukuisen  dekkarin, joka etenee juoheasti alusta loppuun jättäen lukijansa viipyilemään teoksen tunnelmassa pitkäksi aikaa.
 

Äitini aitassa, aitassa
älä murehdi;
sillä minä lainaan sinulle rättini
niin voit tanssia siinä
tanssia siinä.
Vanha islantilainen kansanruno

Jos jatkoa tälle kiinnostavalle ja lukunautintoa suovalle Hildurille seuraa, niin tämä tyttö tanssii iloisesti ilman yllä mainittua rättiäkin:)

Lupailee: