torstai 12. heinäkuuta 2018

Jarkko Stenius: "Bangkokin veritiikerit" - ex Libris...


"Bangkokin veritiikerit", Jarkko Stenius, Like Kustannus Oy,2018,  473 s.

Omaelämänkerrassaan Nyrkkisankari (Like 2015)  Jarkko Stenius  (s.1972) kuvasi tietään Ranskan muukalaislegioonasta thainyrkkeilyyn kansainväliselle huipulle ja lopulta mielenrauhan löytämiseen. Bangkokin veritiikerit on Steniuksen esikoisromaani. (Lievelehti)

                                                            ©Ville Juurikkala


"Jake viettää Bangkokissa viinanhuuruista elämää ja kamppailee sotatraumojensa kanssa. Elämä saa uuden suunnan, kun hän kohtaa kadulla pahoinpidellyn ja takaa-ajetun nuoren naisen Vanidan. Jake pelastaa Vanidan mutta joutuu samalla ihmiskauppaa harjoittavan Lahkon silmätikuksi.
Taisteluun Lahkoa vastaan Jake saa rinnalleen entisen armeijakaverinsa sekä paikallisen thainyrkkeilymestarin, joka päätyy yhdessä yössä lahkon palkkalistoilta sen tappolistalle. Neonvalojen täplittämässä tropiikin yössä kolmikko syöksyy taisteluihin, joista jokainen käydään viimeiseen hengenvetoon asti." (Takakansi)




Teos on kuusiosainen: Veritiikerin jäljet, Neonviidakon hirviöt, Arpiset sielut,  Silmukka kiristyy, Veren haju ja Menneisyyden kahleet. Stenius on laatinut teokseen myös jälkisanat, jossa hän avaa kirjan syntyhistoriaa ja oman uransa kehittymistä pikkupojan vihkoista tähän esikoiseensa.
Arvelin yllä olevan perusteella luvassa olevan testosteronia pursuavan machodekkarin, jossa äijät pullistelevat lihaksiaan, veri virtaa, aseet paukkuvat ja hiki roiskuu. Eikä kieliasultalkaan suuria voisi odottaa...

-  Vartijat tarttuivat Jakea käsivarsista ja raahasivat hänet saliin. Pimeydessä hohti kymmeniä lyhtyjä. Jake vietiin muovilla peitetylle esiintymislavalle ja sidottiin kiinni tuoliin. Minkä sairaan rituaalin keskelle hän oli joutunut? Pimeydestä asteli esiin mies, jolla oli ohueksi trimmatut viikset ja yllään kallis, luunvalkoinen puku. Kaikki pelkäävät tiikeriä. Tiikeri ei pelkää mitään. Tiesitkö, että tiikeri pystyy murskaamaan ihmisen vahvimmat luut yhdellä puraisulla?

No enpä tuota tiennyt. Ja tuo ennakkotunnekin osoittautui oikeaksi vauhdikkuuden vaan ei kieliasun suhteen. Mikä iloinen ja positiivinen yllätys: Mummoa vietiin kuin pässiä narussa:)  Stenius onnistuu tässä action-esikoisessaan paitsi väistelemään näppärästi erilaisia luoteja, iskuja ja potkuja, myös kaikkia sudenkuoppia, johon olisi saattanut helposti langeta.
Vauhtia, jännitystä ja vaaratilanteita toki piisaa, mutta juoni kulkee ketterästi ja henkilöihin on saatu kylliksi persoonaa ja ytyä.

Tapahtumarikas ja värikylläinen sukellus Thaimaan kätkettyyn alamaailmaan; pitää paikkansa. Stenius puolestaan pitää lukijansa varmakätisesti pinnalla kaikissa mutkissa ja käänteissä. Tämän tyyppiselle dekkarille löytyy varmasti ihan oma lukijakuntansa,  ja se istui saumattomasti omaan lukuvireeseen ja -fiiliksen vauhdikkaan koirainhoitorupeaman ja pitkin metsäpolkuja ramppaamisen keskellä. Kelpo kesädekkari, joka rentoutti ja viihdytti!  Tuomo Parikalta onnistunut ja sisällönmyötäinen kansi.

"Hymyn maassa" piipahti:

lauantai 7. heinäkuuta 2018

César Aira: "Todiste / Illallinen - La Prueba / La Cena" - ex Libris...


"Todiste / Illallinen. Kaksi pienoisromaania.", César Aira,  Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2018, 207 s., suomentanut Sari Selander.

"César Aira: Vuonna  (s. 1949)  lähellä Buenos Airesia syntynyt César Aira on tuottelias kirjailija. Vuodesta 1975 alkaen hän on julkaissut seitsemisenkymmentä pienoisromaania ja esseeteosta.Nobel-veikkailuissa jo pitkään mukana ollut Aira tunnetaan metafysiikkaa, realismia, pulp fictionia ja dadaismia yhdistelevästä tyylistään. Hän on myös tunnettu kirjallisuuden kääntäjä." (Kustantaja)

                                                          ©Mathieu Bourgois

 "Todisteeessa  kaksi lesbopunkkarityttöä, Mao ja Lenin, ovat Todisteen pelottavat ja kenties traagisetkin päähenkilöt, joista toinen ”vainoaa” 16-vuotiasta teiniä ja väittää olevansa rakastunut tähän. Lopussa hän todistaa rakkautensa nihilistisen anarkistisella tavalla. Lukija ajautuu peruuttamattomasti Airan käänteiseen maisemaan, jossa todellisuudentaju katoaa ja tilalle astuu hallitsematon, villi logiikka. 

Illallisessa konkurssin tehnyt poikamies kyläilee äiteineen varakkaan ystävän luona. Illallisen jälkeen isäntä esittelee kallisarvoista antiikkilelujen kokoelmaansa. Kotiin palattuaan poikamies katselee kaikessa rauhassa televisiota, kun kuolleet alkavat nousta haudoistaan ja kulkea zombeina pois hautausmaalta.
Miten he muistuttavatkaan ikivanhoja jousesta vedettäviä leluja…" (Lievelehdet)



Argentiinalainen kirjallisuus on suomennettuna harvinaista herkkua.
Aiemmin luettua:  Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet  (2015) ja Federico Axat:
Viimeinen mahdollisuus  (2016).Molemmat olivat varsin kiinnostavia ja erilaisia tuttavuuksia, joten into ja uteliaisuus tarttua näihin kahteen pienoisromaaniin olivat korkeaa suuruusluokkaa.

Teoksen alkusanat  kuuluvat: Haluuks naida? Ei suorasukaisuudessa pahaa,
ei ihmettä, mutta kyllä kävi kuten sankaritar Marcialle, etten enshätään tajunnut kysymystä kunnolla. Sitten alkoi moinen räväkkyys naureluttaa, ja jäin aprikoimaan, mitä tuohon olisi 16-kesäisenä neitokaisena tullut soperreltua tahi nyt näin elämää enemmän nähneenä, vaikkei kysymys ole aktuelli eikä relevantti... Semminkin kun kysymyksen esitti 16-kesäinen tyttö, mikä nuorna neitona jo olisi ollut ihmeellistä ja hätkähdyttävää. Sittemmin ei tuo seikka olisi kulmakarvoja kohottanut kuitenkin  myöhemminkin sentään pientä soidinmenojen tapaista sirkutusta vaivihkaisen varovaiseen tiedusteluun ja vokotteluun liittyi...

MarciaSe, että kaksi tyttöä - kaksi naista siis - oli yrittänyt iskeä hänet,
ja puhunut hänelle karkeasti hyviä tapoja boikotoiden, oli todella yllättävää... Siihen uutuus perustui. Mitä tahansa saattoi tapahtua ja sen saivat aikaan nuo sadat teinit, jotka lähtivät maleksimaan kaduille ja tappamaan aikaa koulun jälkeen illan pimetessä Mikä tahansa oli mahdollista. He saivat pimeyden laskeutumaan keskellä päivää. He saivat maapallon pyörimään ja onnistuivat viivästyttämään loputtomasti Marcian kävelyä suoralla reitillä... 

Täytyy myöntää, että tapahtumaketju sittemmin riistäytyi käsistä ja löi ällikällä... Teiniangstia?

Illallinen puolestaan lähtee käyntiin joustavasti rupattelun ja nimien pallottelun merkeissä, kunnes hautuumaalla alkaa varsinainen happening ja ylösnousemus, mutta kelläpä meillä ei olisi aika ajoin kolistelevia luurankoja kaapissaan?

Vartija:  -  Kääntyessään hän näki ruumiiden suljetun muodostelman lähestyen luita ja niveliä lonksutellen sivukäytäviä pitkin, kun osa vasta kapusi alas uurnaseinän ylimmistä lokeroista kuin vainajahämähäkit, manalan vinttikoirat, limaa ja muita tahmeitä nesteitä tihkuen. Vainajahämähäkit, jotka imaisivat kyläläisten aivoista endorfiinit, onnentipat ja toivon...

Piñata-pallon  paukahdusten aiheuttamiksi arvioidut  tunnistuskiljahdukset osoittautuivatkin aivan joksikin muuksi. Koska kaikki kyläläiset tiesivät, tai luulivat tietävänsä, ettei fiktiota ja todellisuutta pitänyt sekoittaa keskenään.
Makaaberia menoa...

Airan tuotannon tyyliin sanotaan olevan villi sekoitus avantgardismia, metafysiikkaa, realismia, pulp fictionia ja dadaismia. Varmaa on, että hänen kerrontansa onnistui siirtämään minut lukijana johonkin toiseen ulottuvuuteen, epätoteen ja  osin, sopivin sykähdyksin mukavuusalueeni ulkopuolelle.
Tuon komeuden päälle lisäisin vielä destruktiivisen ja apokalyptisen elementin.

Jos Airan tarkoitus on haastaa omaksi todelliseksi luomaamme maailmaa, järkyttää ja ravisuttaa sitä, - mikä aika ajoin on toki erittäinkin tervetullutta -
hän totisesti onnistuu siinä verrattomasti ylläpitämällä vahvaa kerronnallista otetta. Ja ihme kyllä: lukiessa en tuntenut ällötystä enkä ärsyyntynyt vaan pikemminkin uteliaisuutta sen suhteen, mihin ja kuinka kauas kirjailija rajansa aikoo vetää. Positiivisella tavalla ambivalentin lukujäljen jättänyt kaksikko, josta oli vaikea postata, sanoin kuvata kokonaisuutta... Kansi kuvaa hyvin tilannetta, joskaan mitään ei jäänyt hampaan koloon, - päinvastoin:

Siltala on julkaissut aiemmin kolme Airan teosta,  joista Maisemamaalaria pidetään kirjailijan häikäisevimpänä romaanina, ja joka ihan mielenkiinnosta päätyy nyt lukulistalle tuonnempana:)

Käänteisessä maisemassa, kesäisessä kelissä samoili:

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Antti Pesonen: "Ajatuksia elämästä ja maailmasta" - ex Libris...


"Ajatuksia elämästä ja maailmasta", koonnut Antti Pesonen, Nikinsaari Kustannus, 2018, 117 s.

"Antti Pesonen  (1963-2017) oli intohimoinen yhteiskunnallinen keskustelija,
joka toimi itsenäisyyspuolueen puheenjohtajana 2004-2015 ja 2016-2017.
Antti Pesosen satojen blogitekstien, artikkeleiden, haastatteluiden ja puheiden kantava linja oli humaanius, vaatimus tasa-arvosta ja demokratiasta sekä huoli ihmiskunnan ja luonnon tasapainon katoamisesta." (BoD -kirja)

 
Antti Pesonen on koonnut kiinnostavan ja moninaisen kokoelman mietteitä elämämme eri sektoreilta yksien kansien väliin. Mietteitä, jotka kertovat paljon kokoojastaan ja hänen maailmankuvastaan. Näitä pieniä ilmaan heitettyjä ajatuksia ja kannanottoja on ollut mukava pureskella ja fundeerailla, semminkin kun lausujoina on laaja skaala tunnettuja ajattelijoita ja aikakautensa vaikuttajia, kuten: Demosthenes, Paavo Haavikko, Benjamin Franklin, John K. Galbraith, Sigmund Freud, Juice Leskinen, Platon Goethe, Laotse, Russel jne.

 "Asiantuntemuksen korostaminen hämärtää näkemystä kokonaisuudesta.
On merkillistä, jos ihmisen kuoleman jälkeisen tulevaisuuden ratkaisee se, mitä hänet on saatu uskomaan.
Suuri osa ongelmista johtuu puutteellisesta informaatiosta sekä siitä, miten eri tavoin ymmärrämme viestejä ja käsitteitä." (Päätössanat)

Esipuheessaan Pesonen toteaa: Ihmisen maailma on kokonaisuus.
Ajattelu, kokeminen, tekeminen ja tunteminen luovat jokaiselle yksilöllisen todellisuuden. Hän nimeää teoksensa tarkoituksen täyttymykseksi sen, että näiden mietteiden lukeminen saisi pohtimaan tärkeitä kysymyksiä ja tuottaisi mielihyvää. Katsotaanpas, kuinka tässä käy:

Byrokratia on jättiläinen, jolla kääpiöt operoivat.  Charles Baudelaire

- Erikoisasiantuntija on henkilö, joka onnistuu ajautumaan virheettömästi kohti suurta erehdystä. Benjamin Stolberg

Joka hallitsee nykyisyyden, hallitsee menneisyyden. Ja joka hallitsee menneisyyden, hallitsee tulevaisuuden.  George Orwell

Kouluja käymätön mies voi varastaa tavaravaunusta, mutta jos hän on akateemisesti sivistynyt, hän voi pölliä koko rautatien.  Theodore Roosevelt
 
Rakasta naapuriasi, mutta älä silti pura aitaa.  Benjamin Franklin

Ahneus on köyhyyden äiti.  John de Trevisa

Jos olet pankille velkaa miljoonan, sinulla on ongelma. Jos olet pankille velkaa miljardin, pankilla on ongelma. Argentiinalainen sananlasku

Optimisti näkee mahdollisuuden joka ongelmassa. Pessimisti näkee ongelman joka mahdollisuudessa.  Tuntematon

Tee aina niin kuin on oikein: se ilahduttaa osaa ihmisistä ja lyö loput ällikällä.  Mark Twain

Milloin, jos en nyt?  Lakydes

Unskin & Sempun kanssa ollaan kyläilyn puolivälissä, eikä tämä viisipäiväinen ole tullut pitkäksi: Unski käyttäytyy kuten aikuisen, terhakan westien kuuluukin herrasmiesmäisesti, mutta Sempun kanssa käydään - toistaiseksi voitoksemme - tassunvääntöä annettujen ja saavutettujen etuuksien laajentamistavoitteista, kuten maastonakin mukavuudenhaluisen ja itsepäisen periolemuksen mukaista on:)

Siispä nyt, juuri nyt oli hyvä ja passeli aika kaiken koiruustelun keskellä haukkasta palanen kerrallaan tästä valikoidusta ajatuskakusta; mietiskellä, makustella ja makiasti naureskella, joten Pesosen toive lukukokemuksesta toteutui kohdallani vaivatta ja onnistuneesti!

Oikein & ällikällä:

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Leif GW Persson:"Vallanpitäjät/Samhällsbärarna" - ex Libris...


"Vallanpitäjät", Leif GW Persson, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2018, 365 s., suomentanut Kari Koski.

Leif GW Persson  (s.1945) on ruotsalainen kriminologian professori,
Ruotsin johtava rikosasiantuntija ja palkittu kirjailija. Romaaneissaan hän avaa poikkeuksellisen näkymän poliisitutkimuksen suljettujen ovien taakse. Vallanpitäjät voitti Ruotsin dekkariakateimian palkinnon ilmestymisvuonnaan (1982), ja siitä on tehty elokuva. (Lievelehti)

                                                            ©Fredrik Hjerling


"Rapajuoppo Nils Rune Nilsson korjataan kadulta putkaan, mutta yön aikana hänen kasvoihinsa ilmestyy rajuja mustelmia. Tajuton Nilsson kiidätetään sairaalaan, jossa hän lopulta kuolee vammoihinsa. Mitä sellissä oikein tapahtui?
Keskusrikospoliisin päälliköksi edennyt Lars M. Johansson valjastaa terävä-älyisen komisario Wesslénin tutkimaan tapausta. Pian käy selväksi, että heillä on käsissään yksi rikoshistorian sotkuisimmista jutuista: kaupungilla liikkuu häikäilemätön poliisipartio, joka on valmis ottamaan oikeuden omiin käsiinsä." (Takakansi)



Heti kättelyssä todettakoon, että sattuneista syistä tunnen hienoista herkkähipiäisyyttä virkavallan ammattikunnan epäammattimaiseksi leimaamista  ja kriminalisoimista kohtaan; rationalistina tiedostaen, ettei tuo mätä omena aina koriaan valitse, kun  - vaikkakin valituista - heterogeenisista toimijoista tai joukosta on kyse. Leif GW:n tuotannosta olen  pääsääntoisesti suuresti pitänyt, joskin edellisessä, Voiko kuolla kahdesti (2017), kompastelin enemmän kuin kolmesti tarjolle tyrkyttettyihin makkarasortteihin...

Teos on neliosainen: Ruotsin syksy, Menetetty sukupolvi  ja Hommage a Loyola.
Ja nyt perätään sitä, missä pahuus oikein luuraa? Onko oma kotipesä puhdas vaiko??  Persson ei patenttiratkaisuja suosi eikä tarjoile, joten Johansson joutuukin useaan otteeseen tautologian täyttymyksen partaalle urkkiessaan itseltään: Mitä hittoa silläkään on Nils Rune Nilssonin tai tämän jutun kanssa tekemistä?  Porilaisten marssi, tässä tapauksessa Ruotsin poliisin tunnussäveleksi tituleerattu, kajahtaa reippaasti ja komiasti heti alkumetreillä, joten ei kuin matkaan:

Johanssonista- voi olla mitä mieltä haluaa, mutta naurettava hän ei missään nimessä ole. Lapsellinen? Jos "lapsellisella" tarkoitetaan, että hänellä on 
- ainakin joltakin osin lapsenmielensä tallella ja se joskus harvoin tulee näkyviin myös viranomaistoimituksessa. Lapsenmieliset ihmiset eivät ole lapsellisia. Johansson on ongelmallinen hahmo pikemminkin päinvastaisesta syystä. 
Siksi että pintapuolinen tarkkailija voi pitää häntä sympaattisempana kuin hän todellisuudessa onkaan. Sen on moni saanut karvaasti kokea...


Komisario Wesslén - Oli muuten onni, että on olemassa komisario Wesslénin kaltaisia miehiä. uutteria rehellisiä miehiä, jotka olivat suoriutuneet komisariokurssista loistavasti ja joilla oli virka plakkarissa.
Miehiä, jotka herkeämättömällä työllään kannattelivat koko virkakoneistoa, takasivat sen säilymisen ja veivät ylipäätään asioita eteenpäin. Kuiva ja ikävä mies? Ei alkuunkaan. Rauhallinen ja järkevä ihminen, jolla riitti yllin kyllin huumorintajua ja lämpöä. Olkoonkin, ettei hän pitänyt meteliä kummastakaan. 
Ja virkamiesmäisen ulkokuoren vuoksi kesti aikansa huomata, mikä hän oikeastaan oli miehiään...

Menetetty sukupolvi: - Hemingway ei sanonut niin vaan Gertrude Stein, ja hänen kerrotaan kuulleen sen huoltoaseman pitäjältä jossain Texasissa. 
Tänä vuonna Tukholman kunnassa kuoli runsaat 10 000 ihmistä. Se oli huomattavasti enemmän kuin vajaat 7 000 syntynyttä. Klas Georg Kallin ja Nils Rune Nilsson olivat kaksi heistä. Kadonneita - jolleivat ikuisesti, niin ainakin maallisesta elämästä. Kuoleman merkitsemiä, mutta eläessään enimmäkseen vaivaksi. Syntyneet eri sukupolviin mutta aivan varmasti häviäjien joukossa. 
Myös muut joutuivat hukkaan vaikkeivat kuolleetkaan, ja juuri heitä huotoaseman pitäjä todennäköisesti oli tarkoittanut puhuessaan neiti Steinin kanssa. Jos edes oli puhunut. Kirjailijathan valehtelevat niin perhanasti...

Perssonin peettinen vaan ei patettinen tapa kääntää sisäinen aatoksenrientonsa ja maailmansa kirjoitettuun muotoon  sanoiksi, lauseiksi, juonenkuluiksi ja henkilöiksi  on nautittavaa ja rytmiikaltaan tehokasta, tikantarkkaa nakutusta ilman saivartelun syntiä, - laadukasta älydekkaria. Henkilöissä, kuten Johanssonissa on riittävästi karaktääriä. Pakko tunnustaa, että aivan  erityisesti ihastuin arvon komissario Wesslénin, tuon ei alkuunkaan kuivan ja ikävän miehen työskentelytapaan, ajatuksenkulkuun ja siihen, mikä hän oli miehiään:)

Kesäkuu on ollut luppo- ja lukukuu, mutta edessä on hauskoja ja mieluisia tapahtumia sekä reissunpoikasta; räväkkänä aloituksena tämänaamunen varhaisaamiainen Kuopuksen pesueelle, heitto kentälle ja  buen viaggio sekä perään raikas mustarastaiden siivittämä aamukonsertti metsäpoluilla. Tassuttelua ja hännänheilutusta tovi edessä sitten limunaatit päälle ja kuuskytlukulaisten nuorten riemukkaisiin tapaamisjuhliin pitkän kaavan mukaan maaseudulle jne...

Kuun vaihdetta & viikonloppua:

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Dolores Redondo: "Kaiken tämän minä sinulle annan/Todo esto te daré" - ex Libris...


"Kaiken tämän minä sinulle annan", Dolores Redondo, Gummerus Kustannus Oy, 2018, 698 s., suomentanut Sari Selander.

"Dolores Redondo   (s. 1969) oli Espanjan luetuin kirjailija vuonna 2017, ja hänen teoksiaan julkaistaan yli 35 kielellä.  Baskimaan murhat -sarjan jälkeen ilmestynyt Tämän kaiken minä annan sinulle sai Premio Planetan, suurimman yksittäiselle kirjalle annettavan kirjallisuuspalkinnon. Redondo on ollut myös ehdolla
CWA International Dagger Awardin saajaksi. Oikeustiedettä opiskellut Redondo asuu Ribera de Navarrassa." (Lievelehti)


                                                      ©Author´s Archive


"Auto suistuu tieltä Ribeira Sacran viinialueen jyrkillä rinteillä Pohjois-Espanjassa. Onnettomuudessa menehtyneen Álvaron kuolema tulee hänen puolisolleen, kirjailija Manuel Ortigosalle sokkina, eikä tämä järkytys jää viimeiseksi.
Hautajaiset pidetään Álvaron perheen sukukartanon hautausmaalla Galiciassa. Manuelille selviää, että hänen miehensä oli upporikas markiisi, joka kuului yhteen Espanjan vaikutusvaltaisimmista suvuista. Miksi hän salasi puolisoltaan siniverisen taustansa? Miksi kylän poliisi epäilee, että Álvaron kuolema ei ollutkaan onnettomuus? Manuel ajautuu mukaan maalaispoliisin tutkimuksiin, joiden aikana selviää, ettei mikään markiisi Álvaro Muñiz de Dávilan elämässä ollut niin kuin hyväuskoinen kirjailija oli aina kuvitellut – ja että tämän kummallinen, töykeä aatelisperhe on valmis menemään hyvin pitkälle suojellakseen salaisuuksiaan." (Takakansi)




"Luualttari" (2016) oli ensikosketukseni Redondon tuotantoon ja siinä viehätti ja kosketti  erityisesti se kepeys ja vaivattomuus, jolla baskien kansanperinnettä oli juuri sopivassa määrin kudottu mukaan tarinankulkuun.
Nyt puolestaan hypätään mukaan koko mokomalle matkalle paitsi viininviljelyksen saloihin  myös  markiisien mielikuvitukselliseen, salaperäiseen ja tapahtumarikkaaseen maailmaan ja mysteereihin. Sivutaan katolisen kirkon piirissä tapahtuneita lasten hyväksykäyttötapauksia ja tutustutaan elävästi kirjoitettuihin henkilöhahmoihin kuten matroona "Korppiin", joka suruttaa päästelee suustaan "totuuksia" ja sammakoita. Manuel joutuu viidentoista yhteisen aviovuoden jälkeen  pahemman kerran ymmälleen ja pohtimaan paitsi taskuihin ilmestyvien valkeiden gardenian kukkain arvoitusta myös mm.: 

-  Pidämmekö totuutena vain sitä versiota, jonka toivomme löytävämme, ja tartumme siihen siksi, että se tuo niin suuren helpotuksen kalvavan epävarmuuden jälkeen? Mutta entä silloin, kun ei totuus olekaan balsamia haavaan vaan entistä pahemmin kirvelevää happoa?
Ajatukset kieppuvat väkkäränä Manuelin päässä Álvaron  arvoituksen tiimoilta, eikä hän tunnu saavan niiltä hengentielistä rauhaa.


Manuel oli paennut kirjoihin koko elämänsä. Niistä hän oli löytänyt turvan jo silloin, kun hän ja hänen siskonsa olivat jääneet orvoiksi aivan pieninä ja joutuivat asumaan vanhan tätinsä luona siihen saakka, kunnes siskosta tuli täysi-ikäinen ja he pääsivät muuttamaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Kirjat olivat hänen linnoituksensa, jonka takana hän piileskeli samalla kun taisteli koko ajan hallitsevampaa seksuaaliviettiä vastaan. Vaikka tuo sota oli jo hävitty lukemisesta tuli hänen vahvin puolustuksensa, kilpi jonka suojassa hän pyrki eroon ujoudestaan, jotta uskaltaisi kohdata muun maailman. 
Kirjoittaminen oli kuitenkin vielä jotain paljon ihmeellisempää. 
Kirjoittamisesta tuli hänelle sisäinen palatsi, oma salainen puutarha, loputon sarja kiehtovia, ihania paikkoja, joissa hän vieraili nauraen, juosten kohteesta toiseen avojaloin ja uusia aarteita ihastellen...

Kirjailijan metodit, Manuel :  - Romaanin kirjoittamiseen tarvitaan kaksi arkkia paperia ja nippu mustekyniä  plus kirjoja pursuava työhuone, lasipöytä, rauhoittava luonnonvalo, valkoiset orkideat ja hiljaisuus. 
 - Teksti syntyy kurjuudesta ja kätketystä tuskasta, salaisuuksista, jotka veisimme mukanamme hautaan, sillä taikuuden ydin on nimenomaan siinä, että epätoivosta vain vihjataan; sitä ei koskaan avoimesti näytetä, jottei alastoman sielun paljastamisesta tulisi halpaa tunnepornoa.

Norueiga, poliisiluutnantti Minähän selitin jo teille, miten tämä menee. 
Koska siinä saatanan perheessä ei ole yhtään narkkaria, huorissa kävijää eikä raiskaajaa. Ja jos onkin, ongelma lakaistaan maton alle ja ihmisille kerrotaan nätimpi versio. Ja pahinta on, ettei heidän tarvitse edes vaivautua pyytämään ketään ratkaisemaan ongelmaa puolestaan, koska ihmiset auttavat pyytämättäkin. Niin se on toiminut vuosisatoja ja niin se tulee aina toimimaan.
On kunnia-asia tehdä Muñiz de Dáviloille palveluksia ja heidän alamaisensa tekevät kaikkensa, etteivät he joutuisi kärsimään, heidän nimeään ei tahrattaisi, eivätkä he joutuisi häpeään.


Dolores Redondon Premio Planeta -voittajaromaani on mysteerinen ja maaginen runsaudensarvi, jolle tunnelmallinen Galicia Ribeira Sacran kylineen ja  viinitiloineen, vanhoine kartanoineen ja luostareineen luo poikkeukselliset puitteet. Redondo on ennen kaikkea armoitettu tarinaniskijä, joka osaa eri elementtien saumattoman sijoittelun ja yhteenlimittämisen taidon juonenkulun pysyessä punaisena lankana, - kokonaisuus, joka koituu lukijoiden eduksi ja iloksi. Immersoivaa  ja vuolaana virtaavaa, varmaotteista, rubensmaisen rehevää kerrontaa. Kerrassaan tukuisa ja täyspainoinen sekä viihdyttävä teos.  
Sari Selanderilta oiva suomennos.

Teoksesta on oivan arvionsa antanut myös Tuijata/Kulttuuripohdintoja  ja klikkaamalla selviää, mitä kaikkea teos hänelle antoi:)
  
 -  Vierelläsi ne elävät ja puhuvat, aivan kuten silloin kun sinä olit luonani.
 (Isolina Carrillo: Dos gardenias)


Avojaloin ihastellen:

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Fred Vargas: "Kalmankuoriaiset/Quand sort la recluse" - ex Libris...


"Kalmankuoriaiset", Fred Vargas, Gummerus Kustannus Oy, 2018, 464 s., suomentanut Marja Luoma.

Ranskan arvostetuin jännityskirjailija, eurodekkarin ykköstähti Fred Vargas
(s. 1957) on koulutukseltaan kulkutauteihin ja keskiajan luihin erikoistunut arkeologi. Juuri arkeologia tutustutti kirjailijan vanhoihin legendoihin ja innoitti häntä kirjoittamaan dekkareita. Vargasin kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti yli 10 miljoonaa kappaletta, ja niitä on käännetty 45 kielelle. Vargas on voittanut neljästi CWA International Dagger -rikoskirjallisuuspalkinnon ja Suomen dekkariseura on myöntänyt hänelle ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakiejan." (Lievelehti)

                                                              ©Louise Oligny

"Pariisin rikospoliisin komisario Adamsberg, murharyhmän omalaatuinen johtohahmo, saa selvitettäväkseen auton yliajaman naisen kuoleman.
Epäiltyjen joukossa ovat sekä naisen aviomies että rakastaja. Tutkinta mataa,
ja Adamsbergin aina uskollinen tutkintaryhmä alkaa epäillä pomonsa mielenterveyttä. Samoihin aikoihin Adamsberg saa vihiä toisesta tapauksesta, joka kiinnittää hänen huomionsa: kolme vanhaa miestä Languedoc-Roussillonista on kuollut hämähäkin puremaan." (Takakansi)




Edellisessä Hyisiä aikoja - teoksessa (2016) hytistiin Islannin jäätiköllä ja osallistuttiin Robespierre- seuran mörkömenoihin ja voihan juupeli mihin nyt törmättiin! Mureenan pää, rusko- l. erakkohämähäkit ja kalmankuoriaiset eivät ole dekkarikirjojen sivuilla juuri esiinmarssia tehneet, eikä araknologin ammattiapua ole tarvittu, joten saanko esitellä pahiksen:  erakkohämähäkki,
loxosceles rufescenes ja klik sekä kalman- eli haisukuoriaiseen, jonka sanotaan - nomen est omen - tietävän kuolemaa (ja jonka evästä on rotankakka).

No sivistyneemmällä puolella meidät johdatellaan myös Pyhän Rochuksen pienen patsaan, jonka vierellä voi havaita koiran, luo. Saatuaan ruttotartunnan Pyhä Rochus piiloitui metsän siimeksiin, ettei tartuttaisi muita. Paikallisen lääninherran koiran kerrotaan tuoneen hänelle päivittäin jostain esille tonkimaansa murkinaa. Ja pyhimys, jonka sanotaan suojelevan rutolta, parantui. Näin nämä ihmisen parhaat ystävät toimivat:)

- Adamsberg istui aallonmurtajalla katselemassa, kun Grimseyn kalastajat palasivat päivittäiseltä pyyntimatkaltaan, kiinnittivät veneensä ja nostivat verkot maihin. Tuolla pienellä islantilaisella saarella häntä kutsuttiin nimellä Berg. 
Tuuli puhalsi mereltä, lämpöä oli yksitoista astetta, aurinko paistoi utuverhon takaa ja ilmassa leijui kalanperkuujätteiden haju. Adamsberg oli unohtanut, 
että vielä jokin aika sitten hän oli komisario, jolla oli kaksikymmentäseitsemän alaista rikospoliisissa Pariisin kolmannessa kaupunginosassa. 
Hänen puhelimensa oli pudonnut uuhen papanoihin, ja lammas oli tyynen rauhallisesti upottanut sen tarkalla polkaisulla syvälle jätöksiin. Kukaan tuskin oli aiemmin menettänyt puhelintaan sillä tavalla, ja Adamsberg osasi arvostaa elettä asiaankuuluvasti. 

Tämän auvoisan ja rikkumattoman Shangi-Lan onnistuu lyömään pirstaleiksi onnellisesti unohdetusta Pariisista singahtanut majatalon omistaja Gunnlaugurin empien välittämä viesti: Naisen yliajo. Aviomies, rakastaja. Ei aivan yksinkertainen juttu. Läsnäolosi suotavaa. Lisää tietoa tulossa. Niinpä arvon komisariomme hyppää uljaan valkoisen ratsunsa selkään ja kiitää kannukset kiiltäen  kohti Pariisia...

Vargas on kutonut onnistuneen ja hauskan tarinan kaikkine ötököineen päivineen  sympaattisen komisario Adamsbergin, joka kykenee näkemään sumussaan etiäisiä, ympärille ja johdattaa meidät sivutietoiskuna ruskohämähäkkien mielenkiintoiseen maailmaan. Adamsberg, josta sanottiin, että hän saa lapsen nukkumaan painamalla kämmenensä tämän päälaelle. Adamsberg, jonka aihioajatukset pulpahtelevat kuin hiilihappokuplat.

-   Ehkä hiilihappokuplat olivat pelkkiä mystiikkaan taipuvaisia älyttömiä kappaleita, eivätkä sittenkään etsineet käytännön ratkaisua poliisitutkintaan.
Ehkä ne olivat hulluuden siemeniä, joista kaikki puhuvat tietämättä oikein,
mitä sillä tarkoittavat. Ehkä kuplat viittasivat kintaalla poliisityöhön.
Tai työhön ylipäitänsä. Ehkä ne vain leikkivät ja tanssivat kuin omiin haaveisiinsa vaipunut koululainen ja yrittivät vain hämätä vakoojaansa tekeytymällä ahkeriksi. Vakooja, se joka luuli kuplien ahkeroivan, vaikka ne vain huvittelivat oli hän itse.

Vargasin vahvuuksia ovat kerronnallinen tarkkuus, omaleimainen tyyli ja persoonalliset henkilöhahmot. Tarina etenee sopivan suoraviivaisesti pienin polveilevin sivujuontein ylläpitäen vaivatta lukijansa mielenkiinnon, huumoria heitellään,  ja dialogit toimivat aukottomasti. Vahvakynäinen kirjailija. Ja edelleen: juu; kyllähän tuo Adamsberg on kokolailla vetoava venkura...

A propos: hämähäkit: jotkut niitä kammoavat ja inhoavat.  Mummiltani omaksuin, että hämähäkit tuovat hyvää jossia, onnea ja, että ne auttavat pitämään nurkat puhtaina syömällä pikkuhönninkäisiä...  Loput hoitaa nykyaikana Electrolux:) Kuinka on: kirpoaako Sinulta  kauhunkiljaisu ja kutsu Sir Galahadille  neidonpelastukseen vai katsotko kiinnostuneena  pikku veijaria ja kuskaatko paperilla varovaisesti pihalle?

Blogissa Tuijata/Kuttuuripohdintoja nimetään hauskasti viisi syytä, miksei ärsytä yhtään:)

Voihan uuhen papanat:


torstai 21. kesäkuuta 2018

Valon ja keskikesän juhlaa....



Näin oli ennen:






"Syödä, uida, piirustella,
paljain jaloin kuljeskella.
Vuoleskella kaarnalaiva
puroon virtaavaan.

Löytää onnekivi sieltä,
juuri sieltä rantatieltä,
jonne viime kesänä
se talteen laitettiin.

Nähdä kuinka säteen kirkkaan
aurinko luo heinäsirkkaan.
Nähdä vehmas rantalehto,
linnunpesä, höyhenkehto
keinuvalla oksallaan.

Sateen tullen yksin olla
hiirenhiljaa ullakolla
sateen ääntä kuunnella
ja siihen nukahtaa."



Runo:  "Päivän mittaan" on Jukka Itkosen runokirjasta
"Viisi vuodenaikaa runoja", Kirjapaja 2018, 93 s.




 Mutta nyt on nyt. Kiitos Miniän viime kesäisen kauniin nelivanaisen tuliaisen ja sen, että orkideain suojeluspyhimys suvaitsi minulle, novisikasvattajalle hymyillä; vana se on yksi vanakin.


Juonikasta jussia:

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Juhana Torkki: "Seneca: Elämän lyhyydestä" - ex Libris...


"Seneca Elämän lyhyydestä", Juhana Torkki, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2018, 111 s. Latinankieliset alkuteokset: De brevitate vitae, De otio ja De Providentia.

"Juhana Torkki  (s.1977) on kirjailija, teologian tohtori ja maamme eturivin vaikuttajien puhekouluttaja. Hänet tunnetaan kirjoistaan Puhevalta (2006), Neuvotteluvalta (yhdessä Sami Miettisen kautta 2008), Tarinan valta (2014)
sekä Puhevalta käyttöön (2015)" (Takakansi)

"Roomalaisen Senecan  (n. 4 eKr. - 65 jKr.) elämänkerralliset tekstit puhuttelevat vahvasti nykyihmistä kahden vuosituhannen takaa. Seneca pohtii ajankohtaisia aiheita: Miten käyttää aika järkevästi? Miksi kiire on vahingollista? Miksi nautinnon tavoittelu ei johda onneen? Miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita, ja mikä on paras tapa suhtautua epäonneen?"




Ydinkysymyksiä kaikki tyynni, joihin on kautta aikain etsitty ja edelleen ihminen etsii yksilötasolla vastauksia! Ehkä tärkeintä onkin itse etsiminen, löytämisen ja vastauksen jäädessä ainakin osin hämärän peittoon...

"Kirjan aloittaa Senecan appiukolleen kirjoittama teksti Elämän lyhyydestä,
 joka pohtii, miten käyttää viisaasti lyhyt ihmiselämä. Samaa ajankäytön teemaa hän jatkaa tekstissään Joutilaisuudesta. Viimeinen osa, Johdatuksesta, pureutuu kärsimyksen merkitykseen ihmisen elämässä." (Takakansi)

Mainiossa esipuheessaan Torkki johdattelee lukijan teoksen teemojen pariin heitellen ilmaan välikysymyksiä, kuten: "Mihin elämä sitten pitäisi käyttää jos ei hifistelyyn ja parturissa istumiseen?" Hän toteaa loppuriveillä, että Seneca oli jo elinaikanaan kiistanalainen hahmo. Joidenkin mielestä hän on täysin tekopyhä. Senecakin oli vain ihminen, yhtä ristiriitainen kuin jokainen meistä...
Hippokraateista emme ole edelleenkään päässeet eroon, jotta näiltä osin ei mitään uutta taivaankannen alla.

Lyhyydestä- Onko mikään typerämpi kuin niiden ihmisten mieli, jotka kerskailevat sillä miten viisaasti he suunnittelevat elämää? Heillä on koko ajan kova kiire ja touhu, että voisivat joskus elää paremmin. He suunnittelevat elämää - elämän kustannuksella. Heidän ajatuksensa ovat kaukana tulevaisuudessa. 
- Se riistää kunkin käsillä olevan päivän, luvatessaan tulevaisuuden se ryöstää nykyisyyden.

Joutilaisuudesta:  - Vaikka emme yrittäisi harrastaa mitään muuta kuin sitä, 
mikä on terveellistä, jo syrjään vetäytyminen itsessään tekee meille hyvää. Olemme parempia, kun olemme yksin.  -Vain joutilaisuudessa voit säilyttää sen, minkä olet kerran katsonut hyväksi. -  Vain joutilaisuudessa elämä, jonka nyt pirstomme mitä erilaisimpiin tavoitteisiin, voi virrata vakaasti yhdessä uomassa.

Johdatuksesta:  - Miksi hyville ihmisille sattuu paljon vastoinkäymisiä? Ei hyvälle voi tapahtua mitään pahaa, vastakohdat eivät sekoitu. Jokien paljous, taivaalta ryöppyävät sateet tai parantavien lähteiden vesimassat eivät muuta meren veden makua, eivät edes laimenna sitä - samaan tapaan kohtalon iskut eivät vaikuta vahvan ihmisen mieleen. - Hän, joka muutoin on rauhallinen ja vakaa, nousee vastaamaan kohtalon hyökkäyksiin. Hän pitää kaikkia vastoinkäymisiä harjoituksina.

Jälkikasvu on monasti asettanut ahtaalle tuon pahan sattumisen ja sen oikeudenmukaisuuden tivaamisen myötä. Asiaa on tullut pitkälti pohdituksi ja ruodituksi esim. omasta mielestäni ennenaikaisesti tuonilmaisiin siirtyneiden hyvisten kohdalla samalla kun pahikset edelleen reteästi porskuttelevat.
Ei niin mitään kohtuutta. Toisaalta taas, kun perätään elämän tarkoitusta voin helposti päätyä siihen, että elämä kysyy ja me vastaamme parhaamme mukaan.
Elämän tarkoituksen ajattelen olevan kasvamista omaan potentiaaliseen täyteen mittaani. Syntyjä syviä poiki ja luotaamaan lähetti siis tämä lukutuokio.

Onkin mieluisaa ja rauhoittavaa sekä perspektiiviä antavaa ja suhteellisuudentajua avartavaa aina välillä  palata antiikin filosofien pariin ja joutilaisuuteen, antaa ajatustensa liitää suuria kaaria, olla tässä ja nyt.
Tämä Juhana Torkin suomentama antoisa,  -nykykielellä  selfhelp -kirjallisuutta  -edustava teos onkin sisällöltään ja kerronnaltaan mitä mainioin - paitsi luettava  - myös inspiraation antaja, kyseenalaistaja ja lähtölaukaisin pois arjen aherruksesta ja rutiineista kohti suurempia linjoja ja sitä, mikä elämässä on tärkeää. Semminkin kun Senecan teoksista puuttuu ylipositiivinen naminamisiirappi. Sen sijaan niissä on vahva eettinen vire ja sen rinnalla pureva sarkasmi yhteiskunnan vähemmän ihailtavia ilmiöitä kohtaan. Kurantti teos!

 -  Elämä jakautuu kolmeen osaan: siihen, mikä on mennyt, siihen mikä on ja siihen, mikä on tulossa. Näistä se mikä on, on lyhyt; se mikä on tulossa on epävarmaa; se mikä on mennyt on varmaa.

 Näissä mietteissä:

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Ramón Gómez de la Serna:" Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja" - ex Libris...


"Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja", Ramón Gómez de la Serna, Into Kustannus Oy, 2018, 92 s., valikoinut ja suomentanut Arto Rintala.

Ramón Gómez de la Serna  (1888 Madrid-1963 Buenos Aires) oli espanjalaisen avantgarden edelläkävijä ja rakastettu kirjailija, jonka tuotannolla oli suuri vaikutus mm. taiteilija Salvador Daliin, kirjailija Federico Garcia Lorcaan, elokuvaohjaaja Luis Buñueliin ja muihin 1920- ja 30-lukujen modernisteihin.
Ramón tunnetaan erityisesti greguerioistaan, runollisen aforistisista, salaviisaan oivaltavista lauseistaan, jotka useasti sisältävät koomisen tai surrealistisen käänteen. Notkeita rinnastuksia ja eloisaa aistimellisuutta viljellen hän tarkastelee niissä luontoa, ihmistä ja modernin maailman ääniä." (Takakansi)

"Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja on ensimmäinen kielellämme ilmestyvä Ramón Gómez de la Serna -kokoomateos. Aineisto on valittu kirjailijan teoksesta: Obras completas VIII, Remonismo VI: Total de greguerias (1926-1962), Galaxia Gutenborg 2013." ( Lievelehti)




Greguerias?? Tuossapa avainsana siihen, miksi tähän pienikokoiseen,
mutta monisisältöiseksi osoittautuneeseen kirjaan oli aivan pakko tarttua!
Arto Rintala on laatinut oivasti Ramónin  - suuren outolinnun - tuotantoa avaavan alkulauseen, joka ehdottomasti kannattaa lukea ennen heittäytymistä kirjailijan sananpyörityksen pariin.
Gregueria on ajattelun sähikäinen. Humorismo + metáfora  - gregueria.
Näin määrittelee Ramónin kuuluisa yhtälö, joka selittää, mistä gregueriassa on pohjimmiltaan kyse: leikillisyyden ja huumorin yhdistämisestä metaforisiin ilmauksiin ja runokuviin.  - Muodollista vakavuutta vastustava leikillinen asenne yhdessä yleisen hyväntuulisuuden kanssa on tyypillinen greguerian tunnuspiirre.

Sähikäisiä:

Lokit, laivan jälkikirjoitus.

Pöly on täynnä vanhoja, unohdettuja aivastuksia.
Avaimenreikä: palveluskunnan monokkeli.
Oliivi näyttää aina huonosti nukkuneelta.
Kadunkulmaukset ovat olemassa, jotta voisit pysähtyä katumaan valitsemiasi teitä. 

Rakkaus syntyy yhtäkkisestä halusta tehdä hetkellisestä ikuista.
Kyyneleet desinfioivat kivun. 
Elämä on käsittämättömän ymmärtämistä.

Kirjailija tahtoo kirjoittaa valheensa, mutta kirjoittaa totuutensa.
Runous lyö reikiä kattoon, jotta näkisimme taivaan.
Nostalgia: muistojen aiheuttama hermosärky.
Filosofia on ajatus irtokauluksella.
Mikä on illuusio? Mielikuvituksen kuiskaus.
Freud: teoria napinlävestä, joka karkasi etsimään nappia.


Sähikäisiä?? Keskellä kesähelteitä!! Kyllä ja paljon, paljon muuta ilmaan singottua ajatusta lukijan tarkoin siepparinkourin napattavaksi. Otteen pitävyyttä tosin aika ajoin haittasi pahasti oma kupliva nauru ja habituksen hytkyntä, mutta nämä gregueriasit oli ilo poimia makusteltaviksi. Sähikäiset upposivat tajuntaan ja omaan vilisteleväiseen mielentilaan kuin veitsi sulaan voihin.

Suurkiitos Arto Rintala & Into Kustannus Oy mielenkiintoisesta uudesta tuttavuudesta ja mitä mainioimmista, säästellen nautittaviksi pilkoituista lukuhetkosista!

- Paras tapa asennoitua elämän ohikiitäviin satunnaisuuksiin on leikkimielisyys, kaikista älyllisistä velvollisuuksistamme korvaamattomin. Levollisimmin ihminen lepää huumorin tyynyllä, joka on täytetty tyhjänpäiväisyyksillä ja niiden sekaan ripotelluilla vakavilla asioilla. Sitä paitsi huumori ei ole kirjallinen tyylilaji vaan asenne elämää kohtaan tapa elää....

Huumormielellä päänsä pehmeästi tyynyyn painoi:

torstai 14. kesäkuuta 2018

Ananda Devi: "Näistä raunioista/Evè de ses décombres" - ex Libris...


"Näistä raunioista", Ananda Devi, Fabriikki Kustannus, 2018, 146 s., suomentanut Saana Rusi.

"Ananda Devi  (s.1957)   on Mauritiuksen merkittävimpiä kirjailijoita, jolta on 1970-luvulta lähtien julkaistu lukuisia romaaneja sekä runo- ja novellikokoelmia. Näistä raunioista (Ève de ses décombres, 2006) on voittanut lukuisia palkintoja, muun muassa arvostetun Prix des cinq continents de la Francophonie -palkinnon (2006). Kirjasta tehtiin vuonna 2012 elokuva Les enfants de Troumaron, joka on nähty elokuvafestivaaleilla myös Suomessa." (Lievelehti)




"Mauritiuksen hiostavan turistisaaren laitamilla pelko, väkivalta ja loputon kaupankäynti pyörittävät neljän nuoren kertojan maailmaa. Ève, josta kaikki alkaa ja johon kaikki loppuu, valitsee aseekseen vartalonsa. Sadiq elää sekä jengien yössä että Rimbaudin sanojen innoittamassa päivässä ja yrittää suojella Èveä aamunkoiton rajan kummallakin puolen. Clélion kapina on näyttävää, mutta hänkin on vain seitsemäntoista. Ja Savita, Savita on ainoa, jonka Ève päästää sydämeensä." (Takakansi)

Tässäpä putkahti käsiin hauska ja kiinnostava tuttavuus: tapahtumapaikkana  Mauritius, tuo monien romanttinen haavekohde endeemisine eläinlajeineen  ja  huojuvine palmuineen sekä hiekkarantoineen plus ensimmäistä kertaa omalle kohdalle  osui mauritiuslainen kirjailija.

Kaikella, myös hyväosaisten nauttimalla  ja turistien kohtamaalla kauneudella  ja hyvinvoinnilla on tässä rotujen sulatusuunissa kuitenkin varjoisa kääntöpuolensa, kuten kaikkialla maailmassa valolla on varjonsa. Meilläkin on n. 70.000 syrjäytynyttä nuorta, mikä on suorastaan veret seisauttava ja surullinen fakta.
Kertomuksen tapahtumat sijoittuvat Port Louisin liepeillä olevaan, kuvitteelliseen (?) esikaupunkiin, Troumaroniin:

- Me Troumaronin lapset emme piittaa uskonnoista, roduista, väreistä, kasteista, mistään, mikä jakaa ihmisiä tässä paskamaassa, me Troumaronin lapset olemme yksi universaali yhteisö, köyhien ja syrjäytyneiden ja uskokaa pois, se on ainoa identiteetti jolla on väliä... 


                                                                 ©Wikipedia

Devi kuvaa riipaisevalla herkkänäköisyydellä näiden sitkeiden kapinallisten, nuorten ihmisten universaalia irrallisuuden tunnetta, ulkopuolisuutta, etsintää, epätoivoa, taistelua ja selviytymiskeinoja matkalla kohti aikuisuutta, - ilon- ja onnenpilkahduksia unohtamatta. Henkilöiden erityispiirteet ja ajatusmaailmat ovat terävästi sanoiksi puetut ja lukijana tuntee saavansa heihin jos ei nyt aivan kiinteää kontaktia niin rinnallakulkijan mieluisan aseman.


Clélio:   - Minä olen Clélio. Olen valmis sotaan tappelen kaikkia ja en ketään vastaan. En pääse pakoon tätä vihaa. Jonain päivänä vielä tapan jonkun, se on selvää, En tiedä kenet. Vanhempani, ehkä pomon tai jonkun jengistä tai jonkun naisen tai itseni.

Ève :  - Kun kuljen mangopuiden alla, he tervehtivät minua tuttavallisesti, niin kuin tuntisivat minut, Luulen muistuttavani monia asioita, elollisia, elottomia tai oudosti muuttuneita, mutta naista en muistuta. Vain se vääristynyt kuva naisesta joka monella on. - Kasvoni heijastuvat näyteikkunoista, peileistä, silmistä, 
ne pakenevat lakkaamatta. En tahdo, että sieluni jää niiden vangiksi.
Voin olla mitä vain, paitsi vangittu sielu. Paitsi lintu, jolta on leikattu siivet. 
Kun kohtaan oman katseeni, minua kylmää ja kauhistuttaa, Vihaan sitä,
miten paljon itseäni vihaan.

Savita:  - Olin päättänyt jättää kiltin Savitan lopullisesti taakseni. En tiennyt minne menisin, Mutta en minä Troumaronia paennut. Pakenin perhettäni.
Troumaron on kotini, kiroukseni ja tukikohtani. En tuntenut mitään muuta, Kasvoin täällä. Mutta vanhempieni silmissä näin toisen Savitan, kiltin tytön, uurastajan, menestyjän. Minut oli pakotettu siihen muottiin. En voinut jatkaa niin. Se en ollut minä.

Sadiq:  Olen tehnyt jotain, En tiedä onko se minkään arvoista, mutta olen tehnyt jotain. En ole vain seissyt paikallani ja haalistunut pois, Minä kirjoitan itseni, 
en pyyhi pois, Olen luonut sillan itseni ja sen toisen vihaa kipunoivan nuoren miehen välille, vaikkei hän sitä tiedäkään.  - Olen nuori: ojentakaa auttava käsi... 

Ja  tässä ojentuu yksi auttavaja myötätuntoinen käsi.  Devin kerronta on omaleimaista ja erilaista, teksti on lennokasta, värikästä ja syväluotaavaista,
eikä jätä lukijaansa kylmäksi sivustakatsojaksi.  Mauritius on kokematta, mutta tämä Troumaronissa vierailu kannatti ja ehkäpä opettikin jotain, ainakin antoi ajateltavaa.

Mark Twainin kerrotaan  paikallisasukasta siteeraten todenneen 1896 Mauritiuksella käytyään:" Ensin luotiin Mauritius ja sen jälkeen taivas kopioksi Mauritiuksesta."

- Luen salaa, kaiken aikaa, Luen vessoissa, luen keskellä yötä, luen aivan kuin kirjat voisivat löysätä kurkkuani kiristävää köyttä. Luen ja tajuan, että on olemassa muualla. Häikäisevien mahdollisuuksien ulottuvuus...

Näissä raunioissa on kuljeskellut tasatahtia kanssani myös Laura/Mitä luimme kerran.


Voihan dodo:

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Pierre Lemaitre: "Verihäät/Robe de mariè" - ex Libris...



"Verihäät", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2018, 363 s., suomentanut Kaila Holma.

"Pierre Lemaitre  (s.1956)  on Ranskan suosituin ja arvostetuin dekkarikirjailija, jonka rikosromaaneja on myyty yli 20 maahan. Kansainvälinen Crime Writers' Association on palkinnut Lemaitren jo kolmasti International Dagger -palkinnolla vuoden parhaasta rikosromaanista, ja Suomen dekkariseura myönsi Lemaitrelle ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan 2017.
Lemaitren ensimmäinen historiallinen romaani Näkemiin taivaassa
(Au revoir la-haut) sai ilmestymisvuonnaan Ranskan arvostetuimman kirjallisuuden alan tunnustuksen, Goncourt-palkinnon. Romaani oli lisäksi
Prix Renaudot, Prix Fémina ja Prix Intérrallié -palkintoehdokkaana ja sai
Prix du Roman France Télévisions -palkinnon. Romaanin pohjalta tehty elokuva sai Ranskassa ensi-iltansa syksyllä 2017." (Takakansi)



"Piinaavan jännittävä psykologinen trilleri asioista, joita ei kykene muistamaan ja menneisyyden näyistä, joita ei voi unohtaa. Kolmikymppinen Sophie Duguet pitää itseään vain hajamielisenä, kun tavarat katoilevat, eikä hän muista, mihin on pysäköinyt autonsa edellisenä iltana. Mutta Sophien aviomies ja kollegat väittävät hänen usein unohtavan myös asioita, joita hän on tehnyt tai sanonut.
Kun poliisi pidättää Sophien myymälävarkaudesta, jota tämä ei muista tehneensä, on selvää, että kysymys on jostain paljon hajamielisyyttä vakavammasta.
Eräänä aamuna herätessään Sophie huomaa, että hänen hoidossaan ollut pikkupoika on kuollut. Sophiella ei ole tapahtuneesta mitään muistikuvaa. Mielenterveyttään epäilevä Sophie päättää paeta. Uuden identiteetin ja ulkonäön turvin Sophie aloittaa uuden elämän toivoen voivansa jättää menneisyyden aaveet taakseen. Hänellä ei ole aavistustakaan, että todellinen painajainen on vasta alkamassa."  (Takakansi)

Lemaitren tuotanto  on kaiken matkaa ollut sekä poikkeavaa että kiinnostavaa ja näppäryydessään ihastuttavaa luettavaa, kuten edellinen Silmukka  (2017),
joka poikkeuksellisesti kiertyi loppuunsa yhdellä lukemalla  ankean sateen ropinan syyspimeään ikkunaan tyystin poissulkien. Kutsu Verihäihin aiheutti täten mitä suurinta mielihyvää ja odotusarvo sisällön suhteen oli korkealla. Teos on neliosainen antaen kertojan ääneen ja puheenvuoron ensin Sophiella ja sitten Frantzille sekä edelleen Frantzille ja Sophielle ja sitten vielä Sophielle ja Frantzille.

Lemaitren seikkaperäisesti kuvaama Sophien mielenterveydellinen haahuilu ja  romahtaminen alkoi häiden alkuosassa suorastaan pitkästyttää, nyppiä ja ärsyttää. Mikäli hänen tarkoituksensa - kuten hyvin mahdollista - oli koetella ja testata lukijansa  kärsivällisyyttä, hän totta tosiaan onnistui venyttämään sen äärirajoille, liki katkeamispistettä. MUTTA:

Sitten Lemaitre ikäänkuin ilkikurisesti virnistellen polkaisee lisää kaasua ja jo vainen alkavat lukijan varpaat kipristellä  ja sydän tykyttää tunnelman saotessa tiiviiksi ja käsinkosketeltavaksi. Tämä taituri ja taikuri vetää lupaa kysymättä lukijalta maton jalkojen alta useampaan kertaan, pakottaa nousemaan uudelleen lukuasentoon  ja hyväksi lopuksi jättää hänet ihastuksen valtaan, syvään huokaisemaan, - ihmettelystä ja ihastuksesta.

Verihäissä on ollut mukana myös Annika / Rakkaudesta kirjoihin.

Tyylikästä, taidokasta ja tehokasta; vahva ja vakuuttava taidonnäyte Lemaitrelta jälleen kerran! Referaateitta ja juonenkulkua hipaisemattakaan: Verihäät

S´il vous plait:

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Håkan Nesser: "Elävät ja kuolleet Winsfordissa/Levande och döda i Winsford" - ex Libris...


"Elävät ja kuolleet Winsfordissa", Håkan Nesser, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2018, 440 s., suomentanut Aleksi Milonoff.

Ruotsalainen Håkan Nesser   (s.1950) on  yksi pohjoismaisen rikoskirjallisuuden merkittävimpiä nimiä. Suomessa hänet tunnetaan parhaiten Barbarotti- ja
Van Veeteren -sarjoistaan. Elävät ja kuolleet Winsfordissa on itsenäinen,
Nesserin kaupunkisarjaan sijoittuva teos. (Lievelehti)


                                                        ©Tomas Whitehouse


"Eräänä marraskuisena iltana Winsdorfin pikkukylään Lounais-Englannissa saapuu salaperäinen nainen koiransa kanssa. Hän asettuu vanhaan taloon kylän ulkopuolelle, viettää päivänsä vaeltelemalla nummilla villihevosten ja sumun keskellä ja on vakaasti päättänyt elää pidempään kuin koiransa.
Naisella on synkkä menneisyys. Mitä on tapahtunut hänen miehelleen?
Ja onko joku hänen kannoillaan? Elävät ja kuolleet Winsfordissa kertoo yrityksestä paeta omaa elämäänsä. Tehdä tilit selviksi. Mahdollisuudesta aloittaa alusta, vaikkei ehkä olekaan enää aivan nuori." (Takakansi)





Nesser on yksi kirjailijoista, jonka tuotannon pariin sujahtaa aina mieluusti ja sujuvasti, kuten viimeisin Nesser -postaus Taivas Lontoon yllä ehkä antaa ymmärtääkin:) Voi ei taas koirajuttu, tämän nielaistun huokauksen hirtettyjen hurtisaanien tiimoilta vaihdoin oitis Nesserin luoman Castorin turkin rapsutteluun ja sen hännän heilutukseen molemminpuolisen yhteisymmärryksen merkeissä.

Heti alkuun kysymys: voiko omaa elämäänsä ylipäätänsä  paeta tai varsinkaan  tekemättä ensin sovintoa menneisyytensä kautta? Enpä usko... Mitä mieltä olette?
Teoksessa pohditaan syntyjä syviä kuten ajan olemusta. On murha, vihaa ja rakkautta ilmassa sekä kohdataan myös nainen: rusottava ja turvallinen kuin patalappu, mutta ennen kaikkea mestarillisesti luotua tihentyvää jännitysta minimalistisin keinoin, elegantisti ja revittelemättä.

-  Sitten tietenkin patikkaretki. Koirat on tehty liikkumaan, ainakin afrikkalaiset leijonakoirat. Päivän valinta oli Tarr Steps, paikka joka mainitaan kaikissa selaamissani oppaissa, ja sinne on vain kymmenen minuutin automatka Withypoolin suuntaan; Tarr Steps on käsittääkseni vanha astinkivirakennelma, keskiaikainen tai vieläkin vanhempi. Siellä on vaellusreittejä joen molemmin puolin ja kahvila, joka saattaisi olla auki. Sitten ostoksille. Ja illemmalla kylän pubiin syömään. Hyvä suunnitelma. A day in the life. Tai sitten päinvastoin, 
mikä johtaa toisenlaiseen totuuteen. A life in a day. Niin kuin elää yhden päivän voi elää myös kaikki muut päivät. Hamaan loppuun asti. Senkö takia minä olen täällä? Toteuttamassa tuota yksinkertaista suunnitelmaa? Minun on unohdettava tällaiset kysymykset... 

-  Mutta miksi tunne hyökyy päälleni juuri tässä tuulisessa rinteessä?
Eihän meillä ole tulevaisuutta, minulla ja Castorilla, elän kauemmin kuin se ja sitten kuolen, sellaisen sopimuksen olemme tehneet. Ja vahvistamme sen joka päivä uudestaan, minä ja koirani, eikö niin? Yritän päästä tunteesta eroon, 
mikä se nyt onkin, mutta se ei ole helppoa, ja tiedän että tunne on saanut alkunsa vanhan naisen sanoista. Kaukaa tullut vieras. Se voisi yhtä hyvin olla kuvaus siitä, mitä on olla ihminen maapallolla.

-  Nummen olennaisin piirre on se, ettei siellä ole varsinaisesti alkua eikä loppua. Haluan mainita vielä kolme seikkaa, jotka tuosta suuremmoisesta maisemasta puuttuvat: umpikujat, tekosyyt ja mikä parasta - sanat.  (Royston Jenkins, 1866-1953. Majatalon isäntä Vulbonessa)

-  Revenge is a dish best served cold... 

Ei voi kuin ihailla ja ihmetellä kuinka pienin keinoin Nesser, tämä laaja-alainen kirjailijataituri luo tiivistunnelmaisen dekkariromaanin saaden lukijansa pidättelemään hengitystään. Hän onnistuu taitavasti porautumaan naispäähenkilönsa pään sisään kuvaten polveilevaa ja rönsyilevää ajatuksenkulkua sekä tunnetiloja.  Nummien avaruus ja kauneus ovat käsinkosketeltavasti aistittavissa sivuilta. Kansien väli on  kokonaisuudessaan erinomaisesti balanssissa ja oiva osoitus siitä, ettei Nesser tarvitse raflaavia, keinotekoisia  tehosteita antaakseen lukijalleen nautinnollisen lukukokemuksen!

Kirjarakkautta: ollos lämpimästi tervetullut mukaan  tarpomaan kirjallisia ja muitakin polkuja; toivottavasti viihdyt mukana matkalla:)

Ei kaksi kolmannetta ja eläväiset koiruudet jatkuvat huomenissa Unskin ja Sempun saapuessa iloisin hännänheilutuksin hoitoon ja meitä lenkittämään siispä aurinkoista mieltä ja kesäistä viikonlopua sekä

tassuttelemisiin:

torstai 7. kesäkuuta 2018

Jens Henrik Jensen: "Hirtetyt koirat/De Hængte hunde" - ex Libris...


"Hirtetyt koirat", WSOY, 2018, 401 s., suomentanut Sanna Manninen.

Tanskalaisesta Jens Henrik Jensenistä  (s.1963) tuli kansainvälinen menestystrilleristi vuonna 2012, jolloin ilmestyi hänen kahdeksas romaaninsa, Oxen-sarjan avausosa Hirtetyt koirat (De Hængte hunde). Sarjaa julkaistaan jo kolmessatoista Euroopan maassa, ja sen TV- ja elokuvaoikeudet on myyty
SF Studios -tuotantoyhtiölle. (Lievelehti)


                                                           ©Red Star Photo


"Niels Oxen on saanut Balkanin ja Afganistanin sotatantereilta kotiin viemisiksi kunniamerkkien lisäksi traumaperäisen stressihäiriön. Tätä nykyä tuo entinen eliittisotilas raapii elantoa kasaan keräämällä pulloja ja kaivelemalla kauppojen jäteastioita. Hän toivoo löytävänsä mielenrauhan muuttamalla Kööpenhaminasta Jyllannin metsiin, mutta vastassa onkin painajainen: Oxen joutuu epäillyksi vaikutusvaltaisen diplomaatin murhasta. Todistaakseen syyttömyytensä hän alkaa poliisin tiedustelupalvelun epäsovinnaisen Margarethe Franckin avustuksella selvittää surmatöitä, joilla on näennäisesti yksi yhteinen nimittäjä: hirtetyt koirat." (Takakansi)




No; erakoitunut sotasankari törmää häikäilemättömään valtaverkostoon, tuohan enteilee ihan kelpo dekkaria! Mutta, kun ensilehdellä lähdetään hirtetyllä koiralla liikkeelle, ei kuvaus juuri tällaisessa koiraimmeisessä lukuhaluja herättänyt, vaikka nyt kuinka aamunkoiton heikko valo osui koiran sammuneisiin silmiin ja  sirosti yksi mantelikukan terälehti - kuin armas suudelma - sen kielelle somasti laskeutuikin...

-  Ensinnäkin meillä on kuollut aatelismies, joka oli huippudiplomaatti, mesenaatti, ajatushautomon puheenjohtaja, maailmankansalainen ja sahan johtaja. Ja toiseksi meillä on koko kuningaskunnan urhoollisin mies, joka on takuulla tavalla tai toisella henkisesti sairas piruparka...

Tämän asetelman, ytimen ympärille lyhykäisyydessään juoni kietoutuu ja avainsana on Danehof. Avainhenkilönä eliittisoturi Oxen ja osan aikaa myös valkoinen koiraystävänsä Mister White. Teoksessa perätään myös moraalia ja Oxenin isoisän, joka ei ollut tyhmä, mukaan pahimmat hurskastelijat ovat yleensä suurimpia piruja.

Corfitzenin tervetulopuheesta otsikolla "Ilveilijähallinto":
- Joseph de Maistre oli erittäin älykäs savojilainen asianajaja, diplomaatti, kirjailija ja filosofi, ja hän muotoili vuonna 1811 ajatuksen, joka tunnetaan yhä
ja jota on siteerattu usein vuosien varrella. Ajatuksesta on olemassa lukuisia muunnelmia. ja se kuuluu näin: "Jokaisella maalla on sellainen hallitus kuin se ansaitsee." Yhtä hyvin voisi sanoa "jokaisella kansalla". 
 - Tanskassa on todellinen ilveilijähallinto. Siitä huolimatta, että elämme modernissa, valistuneessa ajassa... Viimeisillä minuuteilla ennen vaaliuurnien sulkemista annetut lupaukset eivät päde enää sen jälkeen kun rasti on piirretty ja hallitus muodostettu...

Jensen tekee myös asiallisesti selkoa espanjalaistavasta kohdella metsästyskoiria ja mainitsee, että näitä hirttämisiä - koirat eivät ansaitse edes luotia, joka maksaa - suoritetaan vuositasolla n. 50.000. Tapoja on kaksi: hyvän koiran ja huonon, sellaisen, joka saattaa metsästäjän "häpeään". Jälkimmäistä kutsutaan the piano playeriksi. Teneriffalla asuttujen talviaikojen varrella tuli luettua ja keskusteltuakin tästä tavasta, kuin myös kielletyistä koiratappeluista ja yrityksistä rajata  mieshenkilöiden egonjatkeenaan ja tappelutarkoitukseen käyttämiensä  perros peligrososien, vaarallisten koirien, hallussapitoa, pakollista kuonokopan käyttöä jne.

Kirjailijan jälkisanoissa on mukavasti esitelty historiallisia faktoja ja henkilöhahmoihin liittyviä esikuvia. Chabonin tuottamassa tekstissä on tiettyä omaleimaisuutta, ja kerronta rullaa vaivattomasti ja vauhdikkaasti. Hän onnistuu luomaan kiinnostavapiirteisiä henkilöhahmoja; aisaparin Oxen & Franck yhteistyö ja kemia on saatu eläväksi sekä asteittain kehittyväksi myös ympäristö- ja luontokuvaukset ovat kohdillaan.

Vaikka nyt tässä avausosassa kompastuin ja kolautin pääni kantoon mitä tulee koirien hirttäjäisiin, ja niistä johtuva etova tunne oli päällä koko lukemisen ajan värittäen kokonaisuutta ja estäen kompaktin lukukokemuksen saavuttamista, eivät Jensenin dekkaristin taidot jättäneet epäilyksen sijaa, joten ilman muuta aion seuraavankin Oxenin lukea toivoen, että se jättää tämän minulle kestämättömän ja hyväksymättömän teeman: väkivallan ja kaltoinkohtelut mitä tulee viattomiin luontokappaleisiin  väliin. Täydet pisteet ropisevat Chabonille kissan tai tässä tapauksessa koiran pöydälle nostosta, sillä tämä(kään) epäkohta ja huutava vääryys ei vaikenemalla tokene!

Hau-hau:

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Michael Chabon: "Kuunkajo/Moonglow" - ex Libris...


"Kuunkajo", Michael Chabon, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Keltainen kirjasto, 2018, 492 s., suomentanut Aleksi Milonoff.

Michael Chabon  (s. 1963)  kuuluu amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkinimiin. Chabonin teos The Amazing Adventures of Kavalier and Clay voitti Pulitzer-palkinnon 2001. Wonder Boys -romaanista taas tehtiin suosittu elokuva.
Chabon asuu Kalifornian Berkeleyssä vaimonsa ja lastensa kanssa.
Kuunkajo on Chabonin neljäs suomennettu romaani. (Takakansi)


                                                             ©Ulf Andersen


"Mike Chabon -nimisen kertojan isoisä makaa kuolinvuoteellaan, kun menneisyys alkaa yhtäkkiä purkautua hämmästyneenä kuuntelevan lapsenlapsen korviin. Kuunkajo on värikäs ja vaiheikas tarina kertojan isovanhemmista: uppiniskaisesta keksijästä ja sotasankarista, jonka intohimo ja pakkomielle oli  V-2-raketti ja
sen keksijä  Wernher von Braun, sekä salaperäisestä näyttelijättärestä,
jota nuoruuden syvät traumat eivät koskaan jättäneet rauhaan.
Kuunkajo kirjaa yhden miehen elämäntarinan sellaisena kuin muistot ovat: repaleita, aukkoja, hyviä tarinoita jotka muuttuvat tosiksi, totuuksia joita kukaan ei usko. Kuunkajo on Chabonin taidonnäyte, romaani aikakaudesta, joka versoi sodan varjosta. (Lievelehti)




Kelmeänleppeässä kuunkajossa kohtasin nyt ensi kerran Chabonin ja kysymyksen:  Romaani, muistelma vai silkkaa sumutusta?
Tämä aloitus luonnollisesti viritti liki salapoliisimaisiin lukutunnelmiin ja vastauksen etsintään semminkin, kun isovanhempien ja lastenlasten keskinäiset suhteet ovat parhaimmillaan varsin moninaisia ja aivan omaa historiaansa luovia...
Rakettitieteestä ei itsellä ole sitten Sputnikin tapittamisen pienintäkään teoreettista tahi muutakaan tiedonmurusta, mutta seuraavasta Miken toteamuksesta sitäkin enemmän:   - uskoin, että asioiden salaaminen oli vahingollista ja niiden tunnustaminen kuin veitsi, kirkas kuuma säde jonka polte paransi...

Isoisä:  ei olisi ikinä valehdellut vapautuakseen velvollisuudesta, näyttääkseen hyvältä tai paetakseen vastuuta. Toisin kuin isoäiti hän ei tuntunut saavan valehtelusta mitään tyydytystä tai helpotusta. Mutta vaikka hän oli kunnon perheenisä ja rakasti meitä kaikkia omalla sanattomalla tavallaan, hän oli myös läpeensä erakko. Jos oli kärsittävä, hän sinnitteli mieluiten yksin. 
Jos hän sähläsi, hän selvitti asiat omin neuvoin. Toisin kuin vaimonsa,
hän ei pitänyt teeskentelystä, mutta pakkomielteinen omatoimisuus teki hänestä salamyhkäisen...

Isoäiti:  - Tullessani makuuhuoneeseen näin, miten ikkunan läpi lankeava viisto auringonsäde osui isoäidin kampauspöydällä ikuisesti seisovaan pulloon
Chanel No. 5:tä. Pullossa loisti henki. Se oli samanvärinen kuin isoäidin tuoksu; väri oli hänen sylinsä ja hänen syleilevät kätensä; hänen käheä äänensä, joka soi hänen rintakehässään aina kun hän veti minut lähelleen. Tuijotin pulloon vangittua liekkiä. Toisinaan tuo tuoksu oli minusta ihana, lämmin ja turvallinen, 
ja toisinaan kun hän otti minut syliinsä, hänen hajuvetensä huimasi minua ja aiheutti päänsärkyä. Joskus hänen käsivartensa olivat rautavanteet kaulani ympärillä ja hänen rahiseva naurunsa kuulosti katkeralta ja ahnaalta, piirroselokuvien suden naurulta...

Teoksessa on runsas sisällöllinen anti, jonka teemat on  ennakkoluulottomasti ja juohesti punottu lomittain. Lukijana sai olla valppaana; onneksi Chabonin kirjallinen ote on tekstintuottamisessa vankka, soljuvasanainen ja mielenkiintoa ylläpitävä. Jopa kirjassa esiintyvälle hauskankuuloiselle ja sutjakalle termille, motolle  essayons löytyy kiintoisa selitys klikkaamalla.

Jäinpä lukiessa miettimään, mitä kummallisuuksia oma Ukkini  olisi minulle, sängyn vierellä istujalleen, lähtöhetkillään tarinoinut sen sijaan, että viimeisellä tapaamiskerrallamme kertoili arkisesti aikovansa hetimiten "siviiliin" päästyään ostaa samanlaisen kamelinkarvaulsterin kuin Kanssakulkijalla.
Aivan varmasti tällä 12-kesäisenä leivänhakuun tukkimetsään marssineella, sittemmin rakennusmestarilla, oli oma kiehtova ja polveileva salaisuuksien polkunsa, vaikkei hän rakettitiedettä harrastanutkaan, kunhan paukutteli  rannikkotykistössä parhaansa mukaan sota-aikana tykkejänsä,
ja joka reilusti yli 70-kymppisenä leskenä purjehti salaa molemmilta tyttäriltään
- vaan ei tyttärentyttäreltään - avioliiton avoisaan satamaan. Aika veijari ja velikulta:)

Totta vai tarua, - tiedä häntä eikä sillä edes väliä, mutta tukuisa, kiinnostava ja erilainen lukuteos kahden toisistaan poikkeavan ihmisen sopeutumisesta, kiintymyksestä ja  sitkeästi pintansa pitävästä rakkaudesta käärmeenmetsästyksineen, holokausteineen  päivineen.
Aleksi Milonoffin  suomennos on taattua laatujälkeä.

Medved - kun puhun edistyksestä, ymmärrän hyvin että teillä on omat epäilyksenne. Edistystä mitataan niin paljon herkemmällä ja pieniasteisemmalla vaa'alla kuin onnettomuutta, eikä niin? 

Kuunkajossa & auringonvalossa:

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Gaudeamus igitur...


Lämpimät onnittelut kaikille teille, jotka tänään painatte hohtavanvalkoisen lakin päähänne ! Onnea matkaan jatko-opintoihin ja siihen suureen, ihmeelliseen ja ainutkertaiseen seikkailuun, jota tapaamme elämäksi kutsua. Rohkeasti, avoimesti ja uteliaasti eteenpäin!





Elämä ei tarjoa vakuuksia,
vain valintoja, ei varmuutta,
vain seurauksia, ei ennustettavia tuloksia
– vain etuoikeuden yrittää.

  Tim Conner


Tänä lakkiaispäivänä on aivan erityinen ilo on saada onnitella 
Amigoa, Seniorimurmelia  ja Tyttöystävää! Teillä on luontainen kyky luoda ympärillenne ja jättää jälkeenne iloa, valoa ja lämpöä, kiitos siitä! 
Olette rohkeita, määrätietoisia ja avoimia uudelle! Teillä on kaikki mahdollisuudet ja eväät hyvään ja täysipainoiseen elämään, käyttäkää niitä! 
Tärkeintä elämässä ei ole päämäärä, vaan matkallaolo itsessään. 
Halaamisiin ja iloisiin tapaamisiin lakkiaisissanne:)


Vivat, crescat, floreat!


Toivoo & toivottaa:

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Jan Blomstedt: "Totta toisin" - ex Libris...

"Totta toisin", Jan Blomstedt, Tampereen aforismiyhdistys, 2018, 106 s.

Jan Blomstedt  (s. 1952) on suomalainen kauno- ja tietokirjailija, esseisti, suomentaja ja kriitikko.

"Totta toisin sisältää aforismeja eri aloilta: kirjallisuudesta, filosofiasta, tieteistä, politiikasta ja historiasta – ja tietenkin elämästä. Läpikäyvänä teemana on näkymätön, jolla on monta olomuotoa ja -sisältöä." (Takakansi)




Aforismit edustavat minulle kepeitä viiltoja, nopeita viuhahduksia ja säkeneitä, jotka kutkuttelevat, herättävät mielihyvää ja luovat avartavia ajatuksia.
Niitä on kätevää ja antoisaa lukaista pieninä palasina ikäänkuin koristeeksi kakun tai pisteeksi i:n päälle. Blomstedtin tyylistä olen pitänyt sen napakkuuden ja ilmaisutavan vuoksi. Aiemmat postaukset: Suun pielestä  (2014) ja
Historian ironia  (2016) sekä Blomstedtin suomentamana Paul Valéryn Hampaissa  (2016).

-  Mitä on normaali? Laajaa kannatusta saanut poikkeus.
-  Mitä on uusi normaali? Suosiotaan lisäävä poikkeus.

-  Totuus pitää elää. - Sen olen elänyt luissani, ovat vieläkin kippurassa.
-  Totuus on matka, tosiasiat pysäkkejä.

-  Ratkaisusta voit takaperin lukea ongelman.” Mene pidemmälle, ongelmasta voit lukea aiemman ratkaisun.

-  Paimenidyllin kestämätön jännitys: milloin susi tulee? 

-  Oikeat vastustajat ovat käänteisiä ystäviä. Jokin puute puree heihin.

-  Matematiikan historiaa: päivällä teimme numeron itsestämme, yöllä laskimme lampaita.

-  Maltilliset? Ne joilla ei ole valtaa.

Blomstedtin skaala on laaja-alainen. Hän sivaltaa sanan säilällään herkullisen taitavasti lukijansa ajatusnystyröitä ammattitaidolla hieroen. Ikäänkuin kysyen: "Kas tässä; mitäs pidit?" Sivallukset ovat teräviäkin ja paikoin pahankurisia olematta kuitenkaan pahanilkisiä. Lukiessa pysyy pilke silmäkulmissa ja tämä pieni-suuri teos sopii upeasti myös kesäkirjastoon nautittavaksi ja rentouttavaksi matkakumppaniksi.

"Näkymätön kiehtoo ja pelottaa, noitamagiasta kybersotaan. On kysytty myös näkymätöntä hyvää. Suurin osa on. Sitten paljastui mikroelämä meissä,
uusi näkymätön. Pettymys. Löytyi pimeä aine. Avaruus ihmeitä täynnä. Etäistä! Mutta jokin vetää: kaipuu kaikkeussivullisen osaan? Minne se olisi hävinnyt? Aforismiin? Skaala ulottuu selviöiden aukoista puolinäkymättömään.
Annetaan tieteelle ja armeijalle näkymätön, aforismille jää vilahdukselta nähty.
Ja tuleehan siitä suurimmalle osalle ihmisistä taas näkymätöntä." (JB)

 -  Sammalpeite: raunion uusi nuorekas look.  Ota, lue ja nauti! Älä sammaloidu!

Kaikkeussivullisena:

lauantai 26. toukokuuta 2018

Tove Jansson: "Kesäkirja / Sommarboken" - ex Libris...



"Kesäkirja", Tove Jansson, WSOY, pokkari 2018, 154 s. suomentanut
 Kristiina Kivivuori.

Tove Jansson  (1914-2001)   tämä rakastettu, tunnettu  ja laaja-alainen suomenruotsalainen kirjailija, taidemaalari, pilapiirtäjä ja sarjakuvataiteilja ei esittelyjä kaipaa. Hänen tuotantonsa on ilahduttanut monia sukupolvia ja on ajanhammasta hyvin kestävänä edelleen vahvasti voimissaan.

"Kesäkirja on kertomus Sophia-tytön, isän ja isoäidin kesänvietosta Suomenlahden saarella. Ennen muuta se on kertomus hyvin vanhan naisen ja hyvin pienen tytön ystävyydestä. Tove Jansson kuvaa tunteilematta vanhuutta ja lapsuutta. Kesäkirja nojautuu vakavimmillaankin iloiseen ja lämpimään elämäntunteeseen. Teos julkaistiin ruotsiksi vuonna 1972 ja Kristiina Kivivuoren suomennos ilmestyi seuraavana vuonna. Kesäkirja on käännetyimpiä suomalaisia teoksia. Sen pohjalta on tehty myös teatterinäytelmä Lontoossa vuonna 2014.
Teos on osa 12 klassikkoa -sarjaa. Lukijat äänestivät 12 rakkainta teosta WSOY:n 140-vuotisesta historiasta, ja nämä teokset ilmestyvät Suomen
100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi juhlapainoksina, joiden kansisuunnittelusta vastaavat Suomen eturivin taiteilijat. Kesäkirjan kannen on suunnitellut
Rauha Mäkilä." (Kustantaja)




Mikäs sen somempaa näinä aurinkoisina ja lämpiminä päivinä puiden kukkiessa ja luonnon ollessa vehmas kuin tarttua tähän ihastuttavaan, teemanmukaiseen kesäkirjaan, joka lukiessa vei mukanaan myös niihin ajattomiin, onnellisiin ja huolettomiin  lapsuuden kesiin, jotka minulla oli onni Mummini kanssa meren rannalla viettää pitkälti samoissa tunnelmissa ja samassa hengessä kuin Sophia-tyttösellä oman isoäitinsä kanssa.

-  Perheellä oli eräs ystävä, joka ei koskaan tullut liian lähelle, se oli Eriksson.
Hän ajoi veneellään ohi, tai oli ehkä aikonut tulla käymään vaikka siitä ei sitten tullut mitään, ja joinakin kesinä Eriksson ei käynyt saaren lähelläkään, ei veneellä eikä ajatuksissaan. -  He olivat jo kauan sitten ja asiasta puhumatta ymmärtäneet, ettei Eriksson sanottavasti pitänyt kalastuksesta, ei metsästyksestä eikä moottoreista. Mistä hän piti, sitä oli vaikeampi täsmällisesti määritellä, mutta se oli helposti ymmärrettävissä. Hänen mielensä ja äkilliset toiveensa olivat kuin meren tuuli yli veden, milloin sinne milloin tänne, ja hän eli herkeämättä levollisessa jännityksessä.  - Erikssonin salaperäisyys ja vetovoima olivat osaksi siinä, että hän ei puhunut itsestään. Se ei näyttänyt häntä huvittavan. 
Eikä hän puhunut muistakaan, ei hän ollut heistä niin kovin kiinnostunut. 
Hänen harvat käyntinsä saattoivat sattua mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä, koskaan hän ei viipynyt kauan...  (Juhannus)

Meillä puolestaan oli Kalastaja, jolla oli lupa säilyttää paattiaan rannassamme. Hänellä oli tapana vaivihkaa suhisuttaa veneensä rantakaislikosta aamuhämärissä merelle ja palatessaan joskus poiketa pihamaalla saaliskaloja Mummille tarjoamassa. Joskus jopa istua alas ja juoda kupponen kuumaa. Muistan myös elävästi, että kerran jos toisenkin Mummille hiljaa nyökäten ojennettiin kimppu niittykukkia; taisi tämä Kalastaja olla pikkuriikkisen ihastunutkin...  Seikka, joka vasta paljon myöhemmin avautui muistojen silmin.

 Ja näin lähtee puolestaan  yhteisprojekti, Tutkielma onkimadoista, liikkeelle Sophian sanellessa ja isoäidin ylöskirjatessa tekstin:

-  Eräänä aamuna oli hiekkarannassa tuntematon sipuli ajautunut maihin ja se oli määrä istuttaa vierashuoneen eteen. Sophia pisti lapionsa maahan tehdäkseen sille kuopan ja lapio leikkasi onkimadon keskeltä poikki, hän näki miten molemmat puoliskot kiemurtelivat mustassa mullassa. Hän heitti lapion pois, perääntyi mökinseinustalle ja kirkui. Ne kasvavat kokonaisiksi taas, sanoi isoäiti. Ei se mitään, usko pois.  - Minä luulen, jatkoi isoäiti sitten, minä luulen, ettei vielä kukaan ole tuntenut tarpeeksi kiinnostusta onkimatoihin. Jonkun todella kiinnostuneen pitäisi tehdä niistä kirja. (Onkimatoja ynnä muita)

Madot, nuo onkimadot olivat oleellinen ja tärkeä osa omaa lapsuuden kesänviettoani. Viikolla, Ukin, tuon intohimoisen kalamiehen ollessa töissä,
niitä piti etsittämän ja tongittaman urakalla. Viikonloppuisin ja Ukin loma-aikana rutiiniin kuului aamuvarhainen herätys, unihiekat silmissä leivänkulman puraisu, Mummin pääni yli vetämä jättivillapaita yöpaidan päälle  ja ulos kosteanraikkaaseen, hienoisesti hytisyttävään kesäaamuun, veneelle ja kalalle. Viikolla kalastimme onkimalla ja uistinta vetäen sekä oli meillä katiskakin rantaruovikossa, mutta Ukin kanssa se oli pitkää siimaa.

Ja periaatteen mies kun Ukki oli, mukaanpääsy edellytti  paitsi tuhtia matofarmia, myös itse siiman madottamista. Toimenpide oli jotensakin yökkiä puuhaa,
mutta polte aamu-usvaiselle merelle kuulemaan heräilevien merilokkien kirkunaa, kuikkain huutoa ja keskelle  auringon kimmellyttämän merenselän kimallusta ja joskus jopa viiksiniekan-nappisilmän eli hylkeen kurkistukseen veneen vieressä oli vastaansanomaton.  Useasti palattaessa odotti torni kuumia, leivinuunissa paistettuja karjajanpiiraita, joiden päällä voi somasti suli sekä löppöslöylyinen hirsinen rantasauna... Kiitos ikirakkaat Mummi & Ukki:)

Tätä kerrassaan herttaista ja lämmöllä kirjoitettua Kesäkirjaa oli suuri ilo lukea nauttien Janssonin taitavasta, syvää  luonnonrakkautta ja elämänymmärrystä välittävästä kerronnasta kaikkinensa.  Lukijana oli vaivatonta ja riemastuttavaa saumattomasti  samaistua molempiin kahteen päähenkilöön: Sophiaan ja isoäitiin sekä heidän kesätunnelmiinsa ja seikkailuihinsa luonnon helmassa ja sen tarkkailijoina. Joten kaksin silmin sisäistettynä lukukokemus oli
- jos mahdollista - kaksin verroin antoisampi!

Kauniita kesäpäiviä: