perjantai 16. marraskuuta 2018

Laia Jufresa: "Umami" - ex Libris...


"Umami", Laia Jufresa, Fabriikki Kustannus, 2018, 266 s., suomentanut
Laura Vesanto. Kannen ulkoasu Outi Vihlman.

"Laia Jufresa  (s.1983) on meksikolainen kirjailija, joka eli lapsuutensa Veracruzin pilvimetsissä, nuoruuteensa Pariisissa, palasi aikuisiällä Mexico Cityyn ja asuu nyt Edinburghissa. Umami (2015) on Jufresan esikoisromaani, joka on käännetty muun muassa englanniksi, italiaksi, ranskaksi, turkiksi, hollanniksi ja tanskaksi. Vuonna 2017 Jufresa nimettiin yhdeksi Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä nuorista kirjailijoista. Häneltä on ilmestynyt myös novellikokoelma El esquinista (2014)." (Lievelehti)

                                                               ©Claudia Leal

"Eräässä Mexico Cityn miljoonakaupungin pihapiirissä betonipiha muuttaa muotoaan vehreäksi viljelmäksi: Ana eli Agatha Christie on päättänyt viljellä patiolla maissia, papuja ja kurpitsaa: kuin atsteekkiesi-isät aikoinaan.
Anan oppi-isä, leskeksi jäänyt tohtori Semitiel yrittää selvitä menetyksestä,
joka tahtoo jäädä pihapiirin toisen suuren surun varjoon. Marina etsii täydellistä valkoista, Pina kadonneen äidin kirjoittamaa kirjettä ja pieni Luz keisari Umamin valtakuntaa järven pohjasta." (Takakansi)



Mikä ilopilleri ja runsaudensarvi suoraan kaukaa Mexicosta pelmahti käsiin kaamosharmauden keskelle! Meksikolainen kirjallisuus on harvinaista herkkua plus Jufresa tarjoaa tässä paitsi selvityksen termille humaniitti  myös  suoranaisen kasvi- ja viljelysteknillisen tietoiskun mm.  Milpa, Umami ja  Amarantti.

-  Maailma on täynnä papukaijoja, patalaiskoja periskooppeja pensseleitä pennittömiä pellejä ja pentagoneja. Perikato kaikille pölkkypäille...
Mitä mainioin mantra, jos/kun  oikein risoo & jurppii...

Epäilemättä Jufresalla on lupaava ura edessään tästä eläväisestä esikoisesta päätellen. Kaikessa rehevyydessään mitä parhainta mielenvirkistystä.
Teoksessa peilautuu lempeästi  koko ihmiselon soman sekopäinen kirjo,
kuinka me ihmiset  - kuten milpa - tarvitsemme toinen toisiamme.

Jufresa kirjoittaa lämpimästi ja todentuntuisesti, kaunistelematta, tragedioilla revittelemättä ja surun alhoissa piehtaroimatta. Rehevä teos, jonka antia
Laura Vesannon hersyvä suomennos ja Outi Vihlmanin  mielikuvilla iloitteleva kansi mainiosti tukevat; ota, lue & nauti!

Mutta monumentaalisen takana on muutakin, jotain kaunista ja nerokasta ja kerroksellista: ihmisten arki.
 
Umamia on makustellut myös Kirjasähkökäyrän Mai ja klikkaamalla, kuten muitakin vahvennoksia, selviää, minkälainen  makuelämys hänen kielelleen jäi:)

-  Yhdessä tiedämme kaiken... 

¡Viva México! & veikeää viikonloppua:

torstai 15. marraskuuta 2018

Roslund: "Kolme tuntia / Tre timmar" - ex Libris...


"Kolme tuntia", Roslund, WSOY, 2018, 431 s., suomentanut Veijo Kiuru.

Anders Roslund (s.1961) on ruotsalainen journalisti ja kirjailija, joka tuli tunnetuksi erityisesti kirjoittajakaksikko Roslund & Hellströmin toisena osapuolena. Anders Roslund oli työskennellyt mm. kulttuuritoimittajana ja
Börge Hellström oli entinen rikollinen. Yhdessä he loivat dekkareita jotka yhteiskunnallisessa tarkkanäköisyydessään ja realistisuudessaan jatkoivat ansiokkaasti Sjöwall& Wahlöön luomaa ruotsalaisen dekkarin parasta perinnettä.

Kaksikon yhdessä luomat teokset keräsivät lukuisia kirjallisia palkintoja ja ehdokkuuksia. Kansainvälisen läpimurron he tekivät jännärillään Kolme sekuntia (Tre sekunder, suom. 2011). Jännäri sai jatkoa v. 2016 kun Kolme minuuttia ilmestyi. Börge Hellström menehtyi 2017, ja  Anders Roslund kirjoitti yksinään kaksikon aloittamaan sarjaan itsenäisen jatko-osan Kolme tuntia (Tre timmar, 2018)." (Kustantaja)

                                                        ©Emil Eiman-Roslund
 
"Värtanin satamasta löytyy kontillinen hapenpuutteeseen kuolleiden ruumiita. Uudesta elämästä haaveilleiden ihmisten elämä on katkaistu, kontti on tilkitty ilmatiiviiksi jossain matkan varrella. Ewert Grens pakottaa avukseen vanhan tuttunsa, rikollisesta elämästä luopuneen Piet Hoffmanin.
Tämä soluttautuu pakolaisia salakuljettavaan järjestöön, jonka lonkerot ulottuvat Pohjois-Euroopasta Länsi-Afrikkaan asti. Piet tutkii juttua Nigerissä ja Libyassa. Ewert Tukholmassa. Nälkää ja köyhyyttä pakenevien ihmisten häikäilemätön hyväksikäyttö liikevoiton maksimoimiseksi saa kummankin sapen kiehumaan,
ja tutkimukset johtavat kovaa vauhtia vaarallisiin tilanteisiin pakolaisvirran molemmissa päissä." (Takakansi)



Tämä kirjailija ja hänen aiemmat Hellströmin kanssa kirjaittamansa dekkarit olivat jostain kumman syystä jääneet minulta tyystin katveeseen, mutta tämä kättely oikaisi tilannetta ja totta vie kannatti!! Roslund lähtee reippaasti liikkeelle ja  tihentää tunnelmaa sekä tiivistää poljentoa loppua kohden kappaleita lyhentämällä ja kahden sektorin kerrontakulmaa lennosta  vaihtamalla saaden lukijansa sopivasti hengästymään.

Matkan varrella selviää mitä kaikkea mysteeristä pitää sisällään mielenkiintoinen cirrata caput, jonka lonkeroiden tuusannuuskaksi murskaamiseksi  Ewert -komisario, joka kuuntelee Siw Malmqvistin nuoruusnostalgiaan vievää kappaletta: "Tunna skivor" -  ja kaidalle polulle itsensä kammennut, soluttautujamestari Piet urakalla huhkivat.

Ihmiskauppa ja  -salakuljetus ovat varsin tuottoisia busineksiä, joiden tarkkaa taloudellista arvoa ei tiedetä ja sen volyymia voidaan vain arvailla.
Vaikka  opiskeluaikaisen kauppiksen liiketaloustieteen proffan  mukaan yrityksen tehtävänä onkin voiton maksimointi pitkällä tähtäimellä, ei tätä kirjassa sovellettua toimialaa eikä metodia käy hyväksyminen. Ei edes tässä globaalissa markkinataloudessa, eikä ikuna missään. Ihmisarvon pitäisi mielestäni olla ohittamaton itseisarvo, vaan kun ei....
Tämä itsestäänselvästi myös, vaikkakin  teoksessa keljukojootit tarjoavatkin asiakkailleen de-luxe -mallista kokonaispakettia  pisteestä A pisteeseen B runsaasti lievästi ilmaisten  epävarmuustekijöitä sisällään pitävän yhden ainokaisen meren ylityksen varteenotettavana vaihtoehtona.

-   Aikaisemmissa tutkimuksissa oli käynyt joskus niin, että hän (Ewert) oli kokenut kuolleiden tarkastelevan häntä hänen tarkastellessaan heitä. Nyt ei ollut niin, 
ei tällä kertaa. Ennemminkin kuin hän olisi tuntenut jonkinlaista vastuuta nuoresta miehestä, joka oli piilotettu ruumishuoneeseen väärällä nimilapulla varustettuna. Ja hänen viipyessään vielä kasvojen ääressä, jotka eivät kyenneet vastaamaan kysymykseen, kenelle ne kuuluivat tai miten ne olivat sinne tulleet, hän oli tajunnut, että oli olemassa rangaistus siitä, että riistettiin ihmiseltä elämä, mutta että sen sijaan oli jotensakin riskitöntä riistää tältä elämän jälkeinen kuolema. Että niin ei pitäisi olla. Ja että rikoskomisarion vastuulla oli antaa nuorelle miehelle kuolema takaisin...

Mitä ajankohtaisin aihe plus vahva dekkarillinen panos tuottivat mukaansatempaavan ja hyvin tahdistetun jännärin, joka valjuutta vieroksuen tarjosi täyslaidallisen toimintaa, käänteitä, henkilöhahmoja tunteineen ja tuntemuksineen sekä ripotteli rinnalle eettisiä ja moraalisia peruskysymyksiä. Kompaktit ja oivasti kasassa pysyvät tiheätunnelmaiset kolme tuntia!

-  Minähän toivon edelleen: ehkä vielä on joku, joka ei ole antanut periksi... 

Neljättä vartoillen ja sen nimeä ounastellen:

maanantai 12. marraskuuta 2018

Ian Rankin: "Koiratkin irrallaan / Even Dogs in the Wild" - ex Libris...


"Koiratkin irrallaan", Ian Rankin, Blue Moon, 2019, 387 s., suomentanut
 Ulla Ekman-Salokangas.

"Ian Rankin  (s.1960) on kotoisin Skotlannin Fifestä ja asuu Forth-vuonon toisella puolella Edinburghissa, joka on myös hänen John Rebus -sarjansa näyttämö. Kolmentoista komisario Rebus -romaanin lisäksi Rankin on julkaissut kahdeksan muuta kirjaa, niistä kolme nimellä Jack Harvey. Ian Rankin on nykyään yksi Britannian luetuimmista ja arvostetuimmista rikoskirjailijoista." (Kustantaja)

"Tunnettu lakimies on tapettu, ja myös uhkauskirje löytyy. Toisaalla Edinburghissa veteraanigangsteri Iso Ger Cafferty saa luodin ikkunansa läpi.
John Rebus on eläkkeellä, mutta kun vanha aisapari komisario Siobhan Clarke pyytää apua saadakseen puheyhteyden Rebusin arkkiviholliseen, eläkeläiskomisario ei epäröi vastata myöntävästi. Samaan aikaan komisario Malcolm Fox joutuu yhdyshenkilöksi, kun kaupunkiin tulee sikäläistä rikollisperhettä jahtaava Glasgowin rikospoliisin ryhmä. Rebusin ja kumppaneiden tutkinta johtaa kuohuttaviin menneisyyden tapahtumiin.
Ja kun kaikkeen liittyy rikollispomojen keskinäinen kädenvääntö, käänteitä riittää. Entä millä tavalla koirat liittyvät asiaan?" (Takakansi)



Edellisessä suomennoksessa Rankin pohti Rebusin avustuksella eräänlaista iäisyyskysymystä: Pyhiä vai pahoja (2017), ja pohdinta kirvoitti toteamuksen: Tästä Rankinin luomasta hepusta ja hänen mutkat suorikisi oikovasta ja paragraafit nurkkaan puhaltavasta tyypistähän tämä tyttö tykkää, - ja kovasti!  Kirjailija on luonut Rebusista tukuisan, lukuisia jatko-osia kestävän persoonan...

Tässä uutukaisessa Rebus toimii Skotlannin poliisin, jonka motto on "Semper vigilo", konsulttina, kun taas Fox puolestaan kipristelee puun ja kuoren välissä yhdyshenkilönä taiteillessaan. Rebus sen sijaan on ihka oma särmäinen itsensä ja dialogit Siobhanin kanssa sen mukaista kepeää herjanheittoa, nasevaa naljailua ja verbaalista nuorallatanssia.


                                           
                                                   © The Scotsman 18.10.2013


Siobhan houkuttelee Rebusia jopa kutsuvasti myös kanssaan telttailemaan pähkittäessä kollegiaalisella tasolla, pitäisikö Rebus kytkeä juttuun vai ei, jolloin viljellään vanhaa sanontaa, jonka mukaan kannattaa jonkun mieluummin kusta ulos teltasta kuin ulkoa sinne sisälle... Ja pestausneuvottelut kulkevatkin näin juoheasti:

-  "Niin Siobhan?" Rebus sanoi vastatessaan. "Page haluaa sinut mieluummin telttaan kuin ulkopuolelle." "Onko se edes mahdollista?" "Toimit neuvonantajan ominaisuudessa." "Niin kuin Scherlock Holmes? Pitääkö minun tehdä laskuja ja sellaista. Tarvitsenko taloudenhoitajan ja avustajan?" "Kiinnostaako vai ei?" 
"Hän oikeasti haluaa minut koska minä olen kanava Caffertyyn?" "Niin." "Pidetäänkö Caffertyn saama viesti poissa julkisuudesta?" "Toistaiseksi" "Virallinen kuulustelu hänen kotonaan?" "Page arvelee voivansa sopia siitä Shina Mac Bryerin kanssa." "Mitä tehtävää minulle sitten jää?" "Arvaan että keksit jotakin." "Olenko havaitsevinani innostuksen puutetta, komisario Clark."
"Vain koska minä tiedän millainen sinä olet - kun sinut panee telttaan.
Alat yrittää hakata tukipaaluja nurin." "Se on kuitenkin parempi kuin että pissaisin päälle ulkopuolelta, vai?"

Rankinin luomassa Rebusissa vaikkakin on jotain hyvin tuttua ja turvallista, ei persoona kulu eikä ummehdu, vaan kirjailija kuljettaa vaivatta kehityskaarta virkauralta neuvonantajaksi, joka teeman mukaisesti - mihin's koira kirpuistaan?  - sooloilee, vikuroi ja lompsuttelee omia kiemuraisilta vaikuttavia, mutta tutkinnallisesti tuloksiin johtavia uriaan, - iloksemme.

Tämä sarja pitää hyvin pintansa edelleen tasalaatuisena ja juonikuvioiltaan vaihtelevana moton mukaisesti  aina valppaana olevana Rebuseineen ja toteamuksineen, että Pirun kanssa asioidessa tarvitaan pitkä lusikka.
Niin, jottei unhettuisi: Haluaisitko koiran?

Hyväksi lopuksi sävelten siivin, ollos hyvä :  Dogs in the Wild   & Ian Rankin discusses Even Dogs in the Wild youtube-videona.

P.S. Selvyyden vuoksi: postauksissani löytyy yleensäkin klikkaamalla lihavoitujen sanojen alta lisätietoa ko asiasta.


Irtokoiria rapsutteli: 

lauantai 10. marraskuuta 2018

Shiwu: "Kaivoin lammen kuuta varten" - ex Libris...


"Kaivoin lammen kuuta varten, Ajatuksia vuorilta", Shiwu, Art House, 162 s., suomentanut ja toimittanut Miika Pölkki.

"Yangzijoen suistoalueella syntynyt runoilija Shiwu Qinggong (suomeksi »Kivimaja», 1272–1352) on Yuan-dynastian ajan Kiinan kirjallisuuden helmi.
Hän eli kymmeniä vuosia elämästään erakkona Punapilvivuorella." (Kustantaja)

"Miika Pölkki  (s. 1975) on Helsingin yliopistossa maailman kulttuurien laitoksella työskentelevä tutkija. Hän on syntynyt ja viettänyt suuren osan elämästään Japanissa. Hän on suomentanut japanilaista kirjallisuutta ja julkaissut yhdessä Heikki Valkaman kanssa kirjan Umami – Japanilainen ruokakulttuuri (Teos, 2007)." (Wikipedia)

"Vuonna   1312 kiinalainen munkki Shiwu Quinggong kyllästyi maailman melskeeseen ja muutti vuosikymmeniksi Punapilvivuorelle hedelmäpuiden ja gibbonien pariin kauas hallintokäytävistä ja virkamiehistä. Kaivoin lammen kuuta varten kuvaa lämminhenkisin sanakääntein elämää vuoristosyrjäilijänä, arkista aherrusta, kauneutta ja niukkuutta, vuodenaikojen kierto ja vääjäämätöntä ikääntymistä," (Takakansi)






 Tien ylittämiseksi ihmisten on tukeuduttava
taitavaan sanankäyttöön ja vapauttavaan käytökseen. 
Mutta ahneuden valtameret eivät koskaan täyty, 
ja harhojen vesat vain rehottavat.
Kukkiva luumupuu puhdistaa syrjäilijän,
perunamaa ilahduttaa omillaan elävää munkkia.
Mutta ne jotka seuraavat sääntöjä majoissaan,
eivät ikinä näe tai pääse vuoren huipulle.


Rakensin majani punapilvivuoren huipulle,
vietän päiväni kitkien ja istuttaen.
Toista tusinaa kerrospeltoa,
pari kolme miestä käy tietä pitkin,
Kaivoin lammen kuuta varten,
myyn puuta ostaakseni viljaa.
Vanhus turhia hankkeita vailla,
olen kertonut kaiken itsestäni.


Tämä seesteinen ja kiinnostava pieni teos on oikea aito helmi:  ehdottoman erilaista ja erikoista luettavaa. Rauhallista ja rauhoittavaa sekä mietiskelyyn taivuttavaa.  Laadukas kooste, joka on itse luetteva ja koettava, ilman kiirettä, kääriytyneenä lämpöisen huopaan, lempituoliin käpertyneenä, kynttiläin loisteessa, suklaatirasia saatavilla ja höyryävä pressokuppi käden ulottuvilla.
Ja kappas; jo jää kauas kavala maailma...

Viehko ja sisällön hengen myötäinen kansi on  Satu Kontisen käsialaa.
Nämä ajatukset vuorilta paitsi toimivat tehokkaasti kaamosynseyden ja typeryyksien torppaajana ovat ykkösluokan lahjavalinta päivänsankareille ja heille, joita jouluna haluamme ilahduttaa. Hyväksi lopuksi vielä kaksi itselle tärkeää elämän elementtiä: meri ja vuoret Shiwun tapaan:

Loputon virta juoksee mielestä pois,
mikään tie alas ei koskaan vie ylös.
Siellä missä levolla ja liikkeellä ei ole väliä,
valtameren saavuttaessaan muuttuu aalloiksi.


  Kun suljin silmäni kaikki oli hyvin,
 mutta avaan silmäni jälleen,
koska rakastan vuoria.

Missä mietteissä lampea kaivoi Kirja Vieköön blogin riitta k selviää klikkaamalla:)

Syrjäilemisiin:

perjantai 9. marraskuuta 2018

Jari Sinkkonen: "Kiintymyssuhteet elämänkaaressa" - ex Libris...


"Kiintymyssuhteet elämänkaaressa", Jari Sinkkonen, Duodecim, 2018, 223 s.

"Jari Sinkkonen  (s. 1951) on lääketieteen tohtori, Turun yliopiston lastenpsykiatrian dosentti ja lasten- ja nuorisopsykoterapeutti, Hän työskentelee terapeuttina, työnohjaajana ja kouluttajana. Hän on kirjoittanut useita kirjoja lapsen kasvusta ja kehityksestä. Tutkimustyön painopistealueita ovat olleet kuurouden vaikutus kehitykseen, sijoitetun lapsen ja nuorten haasteet sekä adoptiot." (Lievelehti)

                                                           ©Petteri Kitti

"Jari Sinkkosen uusin teos vie lukija kiintymyssuhteiden suuremmoisen kiehtovaan aiheeseen. Mikä on kiintymyssuhteiden merkitys lapsen ja nuoren kehitykselle, vanhemmuudelle ja ystävyys- ja seurustelusuhteille? Miten kiintymyssuhteet kehittyvät elämänkaaressa?
Ihmisen tarve saada läheisyyttä, turvaa ja lohdutusta ei rajoitu vauvaikään eikä edes lapsuuteen vaan jatkuu aina kuolemaan saakka. Vauva suojautuu vaaroilta pysyttelemässä hoivaajan lähellä. Tätä välttämätöntä suhdetta kutsutaan kiintymyssuhteeksi. Psykiatri John Bowlbyn ja psykologi Mary Ainsworthin työstä on versonut satoja tutkimuksia, joiden perusteella on ymmärretty erokokemusten kauaskantoisia  seurauksia.

Varhain omaksutut sisäistetyt kiintymissuhdemallit ovat psyykkisiä rakenteita, joilla on taipumus pysyä samanlaisina silloin, kun olosuhteetkin ovat samanlaiset. Turvallinen kiintymys voi muuttua turvattomaksi, jos elämä muuttuu epävakaaksi. Onneksi päinvastainenkin suunta on mahdollinen: turvattomasti kiintynyt ihminen voi löytää korjaavan suhteen jostakusta läheisestä - tai toisinaan terapeutista." (Takakansi)
Kiintymyssuhdeteoriasta (klik).


Sinkkonen käy kirjassaan läpi kiintymissuhteiden teoriaa ja syntyä, teorian vanhempia, suhteiden moniaineksista rakennelmaa ja eri-ikäisten ihmisten elämänkaaren aikaisia kiintymyssuhteita, kiintymyssuhdehäiriöiden yhteyksiä psykopatologiaan ja niiden neurobiologiaa sekä tukemismahdollisuuksia  eri elämäntilanteissa ja vielä  lopuksi avaa tutkimusmenetelmiä.

Jari Sinkkosen löysin aikanaan tuntemani alan ammattilaisen vinkistä, siispä hän oli ennestään tuttu teostensa kautta tähän uutuuteen tarttuessani.
Olen aina arvostanut Sinkkosta lasten, nuorten  ja etenkin poikien puolestapuhujana ja ymmärtäjänä sekä yleensä ottaen "tolkun" ammattilaisena.

Teos on varsin mielenkiintoinen näin puhtaasti maallikkonäkökulmastakin, ja noin sievästi ilmaistuna "jo enemmän elämää nähneenä"; tässä vaiheessa  puolisona, äitinä ja isoäitinä eli ihmisenä ihmisten joukossa ...
Lapsuusiän kiintymyssuhteilla on vaikutusta läpi koko elämämme käyttäytymisen ja reagoinnin pohjavireenä ja tapana, mutta erittäin lohdullista oli lukea, että niitä voi myös matkan varrella justeerata, oppia ja omaksua uusia ajatus-, asenne- ja toimintamalleja, jos olosuhteet ovat muuttuneet, suotuisat ja oikeat.

Elikkä se surullisen kuuluisa Reipas-poika voi hypätä ulos virttyneistä polvihousuistaan ja oppia pukemaan sanoiksi tunteitaan, itkemään ja hellimään ynnä se Kiltti-tyttö voi huoleti repiä punaisen rusetin hiuksistaan ja viskata sen jorpakkoon ja tokaista en halua - kiitos ei ilman, että maailma kaatuu tahi lakkaa pyörimästä.

Rusetilla/polvihousuilla tai ilman,

leppoisaa viikonloppua:


sunnuntai 4. marraskuuta 2018

John Grisham: "Lainlukijat / The Rooster Bar" - ex Libris...


"Lainlukijat", John Grisham, Werner Söderström Osakeyhtiö, 2018, 344 s., suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.

John Grishamia  (s. 1955) voitaneen jännityskirjojensa määrän - käännöksiä 42 kielelle ja maailmanlaatuisesti myyty liki 300 miljoona kappaletta sekä suomennoksia 31 - ja laadun ansiosta pitää jo eräänlaisena genrensä ikonina eikä hän esittelyjä kaipaa.

"Washingtonilaiset lakiopiskelijat Mark, Todd ja Zola ryhtyivät lukemaan lakia parantaakseen maailmaa. Mutta jalo ajatus paremmasta maailmasta karisee viimeisen opiskeluvuoden realiteettien edessä: opintolainaa on valtavasti eikä tutkintotodistus kyseenalaisesta opinahjosta todellakaan takaa töitä.
Kun vielä käy selville, että koulun omistaa hämäräperäinen rahastosijoittaja,
joka sattuu kuulumaan myös opintolainoihin erikoistuneen pankin omistajiin, kaverukset tietävät olevansa pulassa. Mutta ehkä neuvokkaalle löytyy ratkaisu muualta – kuka sanoo, että lainharjoittamiseen tarvitaan aina toimisto ja keneltä oikeasti tivataan tutkintotodistusta oikeussalissa? Hyvin istuvalla puvulla ja hieman ylimielisellä asenteella pääsee jo pitkälle." (Lievelehti)


Grisham on minulle yksi luottokirjailijoista, paitsi selkeän kerrontansa ja juonenvirityksensä ansiosta myös siksi, että hän usein nostaa yhteiskunnallisia kissoja: kipupisteitä ja epäkohtia surutta hännästä pöydälle. Tässä tapauksessa siis arveluttavan tasoista opinjyvien pomintaa tarjoavien laitosten, valtavien opintolainojen kertymisen ja omistajapohjien kytköksenä. Trion idea ei suinkaan ole väheksyttävä eikä sinänsä tuulesta temmattu.  Olenkin aina virnuillut, että jos oma tähtäin olisi jostain kumman syystä kallistunut rikollisen uran puolelle, olisin ensi tilassa pyrkinyt poliisikouluun.
Kuin kolme reipasta muskettisoturia käyvät viittä vaille valmiit lakitieteilijät  Mark, Todd ja Zola donquijotemaisesti taistoon tuulimyllyjä vastaan  ja keppostelemaan opintolainojensa takaisinmaksua välttääkseen sekä oikeuden puolesta  mottonaan:

- Mark rasautti rystysiään ja sanoi:"Näin tämä menee, Zola, Olemme hommassa mukana kaikki yhdessä, erottamattomina ja uskollisina viimeiseen saakka. Meidän on tällä siunaamalla hetkellä sovittava, että jos tulee pakko, poistumme yhdessä. 

Raha, ahneus ja kähmintä eivät omassa intressipiirissä ja arvoasteikossa kärkisijoilla komeile. Grishamin jännärinä ja kertomana tämä veijarimaisen trion irtiotto ja velmuilu, joka kirjailijan huomautuksen mukaan on saanut alkusysäyksensä The Atlanticin syyskuun 2014 numeron artikkelista nimeltä  Huijaus oikeustieteellisillä tiedekunnilla  kirjoittajanaan Paul Campos, oli silti viihdyttävää ja herkullista luettavaa, jossa Grishamin ihanasti vinksainen huumorintaju kukkii komeasti! Lienee turha todeta, että sympatiat olivat vahvasti näiden ennakkoluulottomien yrittäjäin  puolella...

Laki voi olla kuin se luetaan; kysymys kuuluukin: kuka kulloinkin lukee lakia ja kenelle?

Naureskellen:


perjantai 2. marraskuuta 2018

Jarno Hietalahti: "Huumorin ja naurun filosofia" - ex Libris...


"Huumorin ja naurun filosofia", Jarno Hietalahti, Gaudeamus Oy, 2018, 315 s., kansi: Heikki Rönkkö, piirroskuvat: Harri Haarala.

"Jarno Hietalahti  (s.1984) on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa ja absurdin huumorin ystävä. - Nauru on ilon ja riemun ilmaus, joka muistuttaa meitä ihmisyydestämme. Elämään kuuluu avoimuus, vapaus ja kukoistus.
Jos nämä piirteet alkavat kadota näkyvistä - olipa kyse juhlapuheista, työtehtävistä tai arkisesta kanssakäymisesta - nauru ravistelee ja herättelee." (Lievelehti)

                                                      ©Joonas Pennanen

"Huumori kietoutuu ihmiselämän kaikkiin puoliin, mutta nauru ei kaiu tyhjiössä. Huumori voi palvella vallan välineenä mutta yhtä lailla tarjota kanavan valtaapitävien arvosteluun. Pahimmillaan vitsit loukkaavat, erottavat ja aiheutettavat konflikteja. Parhaimmillaan ne ovat merkki yhteisestä näkökulmasta, jaetusta maailmasta, läheisyydestä.
Huumorin ja naurun filosofiassa tarkastellaan huumorin olemusta, historiaa ja ajankohtaisia ilmiöitä sekä aihetta käsitelleitä henkilöitä Aristoteleesta
Monty Pythoniin ja Friedrich Nietzschestä Sacha Baron Coheniin.
Filosofista näkökulmaa halkovat haastattelut, joissa tunnetut humoristit
Joonas Nordmanista ja Heli Sutelasta Petteri Summaseen kertovat, mitä huumori heille itselleen merkitsee ja mihin naurua ylipäätään tarvitaan." (Takakansi)




Ei tämän parempaa ja hauskempaa tapaa aloittaa marraskuinen lukukuosio.  Minulle huumori on aina ollut yksi oleellisista elämän kulmakivistä kirjallisuuden ja luonnon ohella, joten olikin todella kiinnostavaa tutustua tähän ihka ensimmäiseen aihepiiriä käsittelevään ja oivasti avaavaan filosofiseen teokseen, jonka mukaan huumorista on moneksi: se tarjoaa huojennusta, pohjautuu yllätykseen, sen ytimessä on ristiriita, se on poikkeama, tarkoittaa asioiden välistä yhteensopimattomuutta, on kriittistä, konservatiivista ja maallistava voima, 
siinä on jumalallisia piirteitä, se merkitsee ylemmyden tunnetta ja kytkeytyy vastarintaan, se tarkoittaa vinoa näkökulmaa, siitä löytyy suojautumismekanismi, se on alistamista ja utopiaa sekä se on asenne.


Huumorintajun jalostaminen ei tapahdu noin vain. Aristoteles painottaa,
että huumorintaju on luonteenopiirre, ja luonteenpiirteitä pystytään paitsi arvioimaan myös kehittämään elämän saatossa. Sekä humoristisuus että kyky nauruun ovat suotavia luonteenpiirteitä. Olennaista on tilannetaju. 
Hyveellinen suosii huumoria, joka ennemmin huvittaa kuin loukkaa kuulijaa. Tämän pohjalta Aristoteles tarjoilee käyttökelpoisen ohjeen monelle 
(omasta mielestään) ratkiriemukkaalle rääväsuulle: kaikkia mahdollisia vitsejä ei ole pakko kailottaa heti tilaisuuden tullen, koska toisen ihmisen tekeminen naurunalaiseksi voi olla erittäin loukkaavaa. Kasvatuksen näkökulmasta kunnioitus on hauskuutta tärkeämpi arvo. Vanhempien ja vaikkapa opettajien tapa suhtautua huumoriin vaikuttaa merkittävästi huumorintajun kehittymiseen...

-  Logoterapian kehittäjänä tunnettu Viktor E. Frankl (1905-1997) on sittemmin muotoillut aristoteelisesti, että huumorintajun kehittäminen ja taipumus nähdä asioita humoristisesti ovat kykyjä, jotka opitaan perehdyttäessä elämäntaitoon eli pyrittäessä kohti elämää, jossa arvostetaan oman itsen lisäksi myös muita. 
 

Mitä tiukempi mutka, sitä barskimpi huumori. Kuinka on: onko Sinulle huumorin kukka se kaunein, onko huumori elämän suola, sujuuko se huumor'pelillä? Viljelettekö muille aukeamattomia perhe- tai parisuhdevitsejä?
Onko huumorintaju aikaansaanut kummeksuvia katseita tai johtanut peräti konflikteihin kuten itsellä?

Jälkimmäisestä oiva esimerkki kohdallani on seuraava: olin Isääni saattohoitamassa sairaalassa, jossa hän vielä tuolloin oli kahden hengen huoneessa. Ominaiseen tapaansa, hän kertoi jonkun hauskoista, älyllisistä vitseistään, jolloin purskahdimme hervottomaan nauruun.
Välisermin takana ollut toinen, samalla viivalla oleva potilas yskäisi ja kysäisi varovasti: "Tuo kuulostaa hyvältä, saanko nauraa mukana?" Jolloin vedin näköesteen syrjään, Isäni kertoi vitsin uudelleen ja nauroimme makiasti ja äänekkäästi kaikki kolme. Ja eikös avoimesta ovesta käytävältä tupsahtanut vauhdilla pärstä peruslukemilla osastonhoitajahirmu riuhtaisten minut väellä ja voimalla käytävälle sekä käyden sormi sojossa tuohtuneena ripittämään ja peräämään: "Ettekö Te tiedä kuinka vakava potilaan tilanne on??"
Tuohon tyynen napakasti totesin, että kyllä vaan tasan tarkkaan ja juuri siksihän me nauramme!!

Mistä huumorissa on kysymys? Alkukiitoksensa kirjailija osoittaa vanhemmillen, joiden ansiosta ymmärrän, että huumorissa on kyse hauskuuden lisäksi ihmisyydestä. Nimenomaan ja juuri siitä!

Jos ei nauru pidentäisikään ikää, niin se tekee elämästä ainakin hauskempaa. Näin ajankohdan kunniaksi : terkkuja tuonilmaisiin; kiitos teille rakkailleni,
jotka annoitte minulle huumorin lahjan. Kynttilöitä sytytellen toivotan mitä parhainta pyhäinpäivän viikonloppua Sinulle lukijani ja blogikaverini!

- Huumorin ja naurun filosofia on kriittinen ylistys huumorille. Kirja on filosofeille, humoristeille, naurajille ja kaikille, joiden elämässä on sijaa ilolle.

Kirja Sinulle ja minulle:)

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Pierre Lemaitre: "Tulen varjot / Couleurs de l'incendie" - ex Libris...


"Tulen varjot", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2018, 522 s.,
 suomentanut Susanna Hirvikorpi.

"Pierre Lemaitre  (s. 1956)  on yksi Ranskan suosituimpia kirjailijoita,
jonka romaaneja on myyty yli 20 maahan. Lemaitren edellinen historiallinen romaani Näkemiin taivaassa sai ilmestymisvuonnaan 2013 Ranskan arvostetuimman kirjallisuuden alan tunnustuksen, Goncourt-palkinnon,
ja se on myynyt yli 1 140 000 kappaletta.  - Lemaitrelta on julkaistu suomeksi myös rikosromaanit Alex, Camille, Irène, Rosie, Silmukka ja viimeksi Verihäät." (Takakansi)

                                                     ©Roberto Fankenberg

 "Eletään vuotta 1927. Pariisin kerma tasavallan presidenttiä myöten on kerääntynyt pankkiiri Marcel Péricourtin hautajaisiin. Juuri ennen kuin väkijoukko alkaa siirtyä hautausmaalle, vainajan tyttärenpoika, kahdeksanvuotias Paul, heittäytyy Péricourtin palatsin kolmannen kerroksen ikkunasta ja halvaantuu. Pankkiirin tytär Madeleine perii isänsä suunnattoman omaisuuden.

Aikana, jolloin naisilla ei ole oikeutta edes allekirjoittaa šekkejä, on pankki-imperiumin johtaminen Madeleinelle kuitenkin ylivoimainen tehtävä. Madeleinella on myös vihamiehiä, ja hän joutuu käymään omaa taisteluaan vihollisiaan vastaan samalla kun talouskriisi uhkaa koko Eurooppaa ja tulevan maailmanpalon ensimmäisiä liekkejä viritellään jo Saksassa." (Takakansi)



 Yllä mainituttujen suomennosten lukeminen on tuottanut silkkaa mielihyvää ja tehnyt minusta vannoutuneen Lemaitren tuotannon ihailijan; kirjailijan, joka ei vielä kertaakaan ole tuottanut pettymystä.  Ja mitä voimmekaan odottaa tässä häneltä, joka toteaa:  - Hän aisti kateellisten juorujen synnyttämän raittiin ilman herkullisen tuulahduksen...

Osansa, täyslaidallisen saavat paitsi henkilöt, pankit, korruptoitunut lehdistö ja muut yhteis- ja ihmiskunnan "mätäpaiseet". Kaikki tämä riemukkaalla tavalla ilman syntisäkin kiinnisolmimisen pahansuopaa vivahdetta. Selviää myös yltääkö lentokoneen suihkumoottorin kehitysvaihe läpimurtoonsa ja miksi kuuluisa Solange Gallinato päätyy laulamaan istualtaan.


-  Näemme tässä kolme kirjan henkilöä Berliinin oopperan tyhjällä päänäyttämöllä. Oikealla seisoo Wlladyslawa Ambroziewicz, jota myös Vladiksi kutsutaan. Hän on kokenut kaikenlaista, mutta mikään ei ole koskaan järkyttänyt hänen uskoaan elämään ja nautinnonhaluun. Hän ei ole välittänyt muiden mielipiteistä, hän on rakastanut miehiä, seksiä, kiihkeitä syleilyjä ja järisyttäviä orgasmeja, hän on lähes kolmenkymmenen, vartaloltaan vankkatekoinen,
hänellä on aistillinen suu ja pääskysen sydän...
- Vasemmalla näemme Paul Péricourtin pyörätuolissaan. Hänenkin elämässään on tapahtunut paljon sen jälkeen kun hän heittäytyi kolmannen kerroksen ikkunasta isoisänsä ruumisarkulle. Olemme nähneet hänet mykkänä, turtana, kuoleman porteilla ja todistaneet, kuinka eräänä yönä joulukuussa 1929 hän huusi tuskasta iljettävimpien muistojen tähden, mitä lapsuuteen voi sisältyä; olemme nähneet hänen verhoutuvan musiikkin kuin päällystakkiin, rakastuneen tähteen, jonka ääni lävisti hänen elämänsä...
- Heidän välissään kävelykeppi kummassakin kädessään seisoo Solange Gallinato, joka poistuu raskain askelin näyttämöltä uransa ikimuistoisimman konsertin jälkeen.
-  Kolme pakahtumaisillaan olevaa sielua. Tämä ilta muuttaa heidän elämänsä.


Lemaitre tykittää kepeän runsasta,  historiallisesti värikkääseen aikakauteen tempaavaa kerronnallista ilottelua. Henkilögalleria on ihastuttavan kirjava ja elävaksi luotu toinen toisensa päänmenoksi tähtäävine juonitteluineen.
Lukija tempautuu luontevasti mukaan kerrontaan viihtyen - ja jälleen kerran - ihaillen ja ihmetellen sekä kunnioittaen kirjailijan kykyä yhä uudelleen ja uudelleen tuottaa erivivahteista, viihdyttävää ja antoisaa ykkösluokan tekstiä. Tämä lukunautinto oli mitä mainioin päätös monisärmäiselle lokakuulleni!

Tulen varjoihin on tuijoteltu myös blogeissa: Kirja Vieköön ja
Tuijata. Kulttuuripohdintoja:)

- Loppujen lopuksi ei ole hyviä eikä pahoja, ei rehellisiä eikä roistoja, lampaita eikä susia, on vain rangaistuksen saaneita ja rankaisematta jääneitä.
(Jacob Wassermann)

Niinpä:

perjantai 26. lokakuuta 2018

Yuval Noah Harari: "21 oppituntia maailman tilasta/21 Lessons of the 21th Century" - ex Libris...


"21 oppituntia maailman tilasta", Yuval Noah Harari, Bazar, 2018, 268 s., suomentanut Jaana Iso-Markku.

"Yuval Noah Harari  (s.1976) väitteli historian tohtoriksi Oxfordissa.
Hän opettaa historiaa Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa ja kiertää luennoimassa kaikkialla maailmassa. Harari on saanut kaksi kertaa Polonsky-palkinnon, joka jaetaan vuosittain luovuudesta ja omaperäisyydestä humanistisissa tieteissä.
Hararin teokset Sapiens – Ihmisen lyhyt historia sekä Homo deus – Huomisen lyhyt historia ovat kansainvälisiä menestysteoksia, jotka on julkaistu jo lähes 40 kielellä ympäri maailmaa. Molemmat teokset ovat olleet myös Suomessa arvostelu- ja myyntimenestyksiä ilmestymisestään lähtien. 21 oppituntia maailman tilasta on Hararin kolmas suomennettu teos." (Lievelehti)

                                                        ©Yuval Noah Harari

"Yuval Noah Hararin ensimmäinen teos Sapiens katsoi menneisyyteen, ja viime syksynä suomeksi ilmestynyt Homo deus tulevaisuuteen. Uutuuskirja 21 oppituntia maailman tilasta on tukevasti kiinni nykyajassa. Teoksellaan Harari auttaa meitä hahmottamaan maailmaa, jonka ymmärtäminen on yhä vaikeampaa. Mitä Donald Trumpin nousu valtaan merkitsee? Mitä voimme tehdä epidemian lailla leviäville valeuutisille? Miksi liberaali demokratia on kriisissä? Mitä meidän tulisi tehdä terrorismille? Entä mitä voimme opettaa lapsille koulussa, kun tiedämme niin vähän maailmasta, jossa he tulevat aikuisina elämään?" (Takakansi)

Oppitunnit on  jakautuu viiteen osaan käsitellen teknologista (pettymys, työ, vapaus ja tasa-arvo)  ja poliittista (yhteistyö, sivilisaatio, nationalismi, uskonto ja maahanmuutto) haastetta, epätoivoa ja toivoa ( terrorismi, sota, nöyryys, Jumala ja sekularismi), totuutta (tietämättömyys, oikeudenmukaisuus, totuudenjälkeinen, tieteisfiktio) sekä sinnikkyyttä (koulutus, tarkoitus ja meditaatio).




Hän aloittaa kartoittamalla aktuelleja ydinsodan ja pikaisia toimenpiteitä vaativan ilmastomuutoksen uhkia siirtyen teknologian, algoritmien ja tiedonhallinnan merkittävyyden pariin pohtien välillä myös elämän ja suurten tarinoiden merkitystä. Entä yhteiskunnallinen tasa-arvo: onko epätatasa-arvon poistamisessa ihmisten  välillä  lainkaan onnistuttu?
Onko globalisaation kaikenkattavien siipien suojissa taloudellinen hyvinvointi puhennut kukkaansa noin globaalisti? Tosiasia on, että tällä hetkellä rikkain prosentti ihmisistä omistaa puolet maailman varallisuudesta. Ja sata rikkainta yhteensä enemmän kuin köyhimmät neljä miljardia ihmistä.  Hiljaiseksi vetää...

Harari avaa myös huikeita visioita ja mahdollisuuksia sekä pahaan että myös hyvään, eikä teos kokonaisuudessaan suinkaan dystopiaksi ole luettavissa vaan pikemminkin ajatusherättämöksi. Hän kirjoittaa kiihkottomasti ajatuksia puolesta-ja-vastaan ilmaan heittelevää tekstiä, joka ei teesejä tuputtele eikä loppuunkaluttuja luita aikamme ja etenkin tulevaisuutemme suurista haasteista eteemme viskele.

Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden ennustaminen, totesi A. Karjalainen jo aikoinaan. Varmaa kuitenkin on, että muutosten virta sekä nopeutuu että kiihtyy ja että yksilötasollakin tarvitaan rautaista resilienssitasoa selviytymiseen.

Mitä eväitä meidän tulisi pakata lastemme ja lastenlastemme reppuun??  Sujauttaisin salaa mukaan hyvää itsetuntoa, avoimuutta ja joustavuutta, ennakointi-, omaksumis-  ja sopeutumiskykyä, rohkeutta ja valmiutta kohdata uutta,  hippusen huumormieltä höysteeksi...  Kaiken tämän käärisin rakkauden  näkymättömään  hyvää toivottavaan käärepaperiin ja sulkisin  suukkosin.
(Ja, - kävisin heti tuon jälkeen polvirukoukseen.)

Missä olet nyt, Homo Sapiens? on ihan hyvä kysymys.  Quo Vadis, Homo Sapiens? onkin sitten kiinnostavuudessaan, kokoluokassaan  ja vastauksen löytämisen kiireellisyydessään ihan toista painoluokkaa ja kaliberia...

Mitä mieltä Kulttuuri kukoistaa blogin Arja on maailman tilasta selviää klikkaamalla:)

Etiäpäin elävän mieli, ja se suuntautuu kohti viikonlopun kahdelle päivälle osuvia syntymäpäiviä, Murmelit mallia: Tähtisilmä  18- v ja nti Elohopea 10 v; täyslaidallinen iloa ja riemua siis luvassa. Tämän siivittämänä sitten reipas syväsukellus alkavan viikon tiiviiseen ohjelmaan, jonka osin Kanssakulkijan näin alkuun kaksiviikkoinen jahtirupeama on poikinut.

Pilkettä silmiin ja baanalle & hauskaa ja mielenkiintoista viikonloppua:

torstai 25. lokakuuta 2018

Elly Griffiths:"Käärmeen kirous / A Room Full of Bones" - ex Libris...


"Käärmeen kirous", Elly Griffiths,  Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2018, 331 s., suomentanut Anna Lönnroth.

"Elly Griffiths  (s. 1963)  on englantilainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten arkeologi Ruth Gallowaysta kertovasta huippusuositusta dekkarisarjasta.
Ennen kirjailijanuraansa Griffiths työskenteli lastenkirjallisuuden parissa kustannusalalla. Idea Ruth Galloway -sarjaan syntyi lomalla Norfolkissa,
kun Griffithsin aviomies oli juuri vaihtanut alaa ja ryhtynyt arkeologiksi." (Lievelehti) 

"Suosikkiarkeologi Ruth Gallowayn työpäivä saa kylmäävän käänteen,
kun museosta löytyy ruumis. Tapausta tutkimaan kutsutaan komisario
Harry Nelson, jonka kanssa Ruthilla on jokseenkin monimutkainen suhde. Uhkaavissa kirjeissä museota vaaditaan palauttamaan välittömästi kokoelma aboriginaalien luita Australiaan tai Suuren käärmeen kirous lankeaisi sen päälle. Terävä Ruth kietoutuu mukaan tapaukseen ja joutuu hämmästyksekseen kysymään, ovatko vallalla sittenkin elämää suuremmat voimat." (Takakansi) Sarjan seuraava osa Korppikuningas ilmestyy maaliskuussa 2019.


Griffithsin Risteyskohdat, (2017) ensimmäisen Ruth Galloway-dekkarin kanssa tiemme kyllä ristesivät, muttemme vielä tuolloin lähteneet kulkemaan yhtä matkaa. Tämä uutuus sen sijaan sai meidät talsimaan tasatahtia kaiken kirouksen uhallakin. Sainkin tutustua kelpo nippuun uusia asioita kuten digeridoohonforensiseen arkeologian tutkijaan, elginisteihin, salaperäiseen paaviin, sateenkaarikäärmeeseen alias mattopythoniin,  magiaan, druideihin ja aboriginaaleihin,  näistä saat lisätietoa klikkaamalla; kerrassaan mielenkiintoista ja kiehtovaa!

-  Hyvää magiaa. Kääntyessään Norfolkin yliopiston (epäilemättä East Anglian köyhän serkun) tienhaarasta Ruth ihmettelee, miten ei värähtänyt inhosta niin kuin yleensä, kun puheeksi tulee uskonto tai yliluonnollinen. Siksikö, että hän oli Bob Woonungan kanssa samaa mieltä? Cathbadin mukaan suolamarski oli pyhitetty jumalille. Erik nimitti sitä symboliseksi maisemaksi. Nelsonista se on jorpakko. Mutta Ruthille se on koti, ja joskus hän pohtii, miten Etelä-Lontoon kasvatti voi tuntea voimakasta vetoa niin synkään ja autioon paikkaan. 
Tuntuuko hänestäkin, että vaeltavassa hiekassa ja kätkeytyneissä lammikoissa on jotain maagista? Ei. Ja vaikka hän on suolamarskilla kokenut sekä pelkoja että vaaroja, hän ei haluaisi asua missään muualla. Hän on valmis myöntämään, 
ettei suhtaudu siihen täysin rationaalisesti.

Suuri sija on teoksessa käsitteellä uniaika, "joka on  Australian alkuperäiskansojen uskonnossa kaukainen ajanjakso, joka on kuitenkin läsnä heidän jokapäiväisessä elämässään. Uniaika selittää maailman, ympäristön ja ihmisten alkuperän. Uniaika selittää myös sen, kuinka elämä on järjestetty, kuten sosiaaliset tavat, klaanijärjestelmän ja keksinnöt. Se selittää myös rituaalit, joiden tehtävä on kanavoida Uniaika ihmisille, jotka voivat siten hyötyä sen voimista. Rituaalien avulla esi-isät saadaan tuotua nykyhetkeen. Uniajan sankarit, esi-isät ja nykyajan ihmiset muodostavat yhtenäisen verkon, joka tuo hyvinvointia ja onnellisuutta, kun kaikki sujuu hyvin eikä verkko repeä." (Wikipedia)

Eipä kuulostaa lainkaan huonolta systeemiltä. Tuolla yhtenäisellä verkolla olisi totisesti käyttöä tämän päivän maailmassamme, jossa pudota rompsahdellaan suojaverkkojen läpi niin, että tanner tömisee...

Magiikalla ja mystiikalla on pikkuruinen, oma lumoava ja mielikuvitusta ruokkiva sijansa elämässäni. Sen lisäksi, että Griffiths tarjoaa lukijalleen tässä  mainiota juonenkuljetusta pakollisine ruumineen, druideineen ja heidän kiehtovine "mörkömenoineen", hän loihtii estradille herkullisen kaartin reheviä luonteita ja keskinäisten kemioiden kiemuroita ynnä houkuttaa lukijan väistämättä etsimään historiallista tietoa esim. aboriginaaleista, joista ensimmäiset ovat saapuneet Aasiasta Kaakkois-Aasian  saarten kautta noin kunnioitettavat  60 000 vuotta sitten.  Jämpti ja kivasti koottu dekkari, jonka kanssa aika ei tullut pitkäksi.

Mitä mietti Kirjasähkökäyrän Mai magian keskellä selviää klikkaamalla.

Loppuviikon viihdykkeeksi siivu musiikkia:)

Digeridoo:

maanantai 22. lokakuuta 2018

Stephen Booth: "Umpikuja / The Murder Road" - Ex libris...


"Umpikuja", Stephen Booth, Blue Moon, 2018, 333 s., suomentanut
 Raimo Salokangas.

"Stephen Booth  (s.1951 Lancashiressä Burnleyssä) oli yli neljännesvuosisadan toimittajana sanoma- ja aikakauslehdissä ja työskenteli myös radiolle. Viimeksi hän toimi Pohjois-Englannissa ilmestyvän paikallislehtiryhmän varapäätoimittajana, kunnes romaaniensa menestyksen rohkaisemana ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Hänen eksoottisena harrastuksenaan on kantakirjavuohien kasvatus. Booth asuu tällä hetkellä Nottinghamshiressä." (Dekkarinetti)

                                                   ©www.stephen-booth.com


"Shawheadin kyläpahaseen vain yksi, sinne päättyvä tie. Kylään päästäkseen on ajettava rautatien alittavasta holvista, ja sinne Mac Kelsey saa rehunjakelurekkansa jumittumaan. Ohi ei pääse, kuljettajaa ei näy mailla halmeilla, ja rekan ohjaamossa on verta. Komisario Ben Cooperin ja hänen tiiminsä ensimmäinen tehtävä on löytää ehkä rikoksen uhriksi joutunut Kelsey.  Lähistöllä sattuu pian toinenkin kuolemantapaus, ja huomio kiinnittyy myös vuosien takaiseen tuhoisaan liikenneonnettomuuteen. Millaisia salaisuuksia Shawheadin ja läheisen pikkukaupungin asukkailla on?" (Takakansi)




Umpikuja on Boothin yhdestoista suomennos ja se, kuten edellinenkin Vedenpaisumuksen aikaan vie meidät Peak Districtin, Britannian vanhimman kansallispuiston luonnonkauniille alueille. Pieneen, keskellä ei mitään sijaitsevaan kylännysveröön on ympätty polveileva rikostutkinta. Kylään, jossa kaikki tietävät kaikkien asiat vaikkei sydämellisestä kanssakäymisestä tahi yhteishengestä ilmassa leijaile ainuttakaan hiukkasta. Teos on oiva osoitus Boothin kyvystä tehdä pienestä kaunista, ja näillä elementeillä elävästi piirrretyin henkilöhahmoin luoda kiinnostava dekkari.

-  Kukkulan rinne kumpuili niin paljon, että hänen täytyi olla jonkin maankohouman suojassa, vaikka olikin niin korkealla. Oli kuin maisema pitäisi häntä lempeästi kämmenellään ja suojaisi ulkomaailmalta.

- Työhuoneen seiniä peittivät kirjahyllyt. Cooperin katse vaelsi rivissä klassikkoromaaneja, vanhoja useiden vuosikymmenten takaisia painoksia. Charles Dickensiä, Thomas Hardya, Anthony Trillopea. Ne olivat sen lajin kirjoja, joita monet näkivät ainoastaan kun he joutuivat tutustumaan niihin koulussa. Sivut olivat koirankorvalla ja selkämykset murtuneet kovassa käytössä. 
- Seurauksena oli, että huonetta hallitsi vanhojen kirjojen tunnistettava tuoksu, joka aiheutui painomusteessa ja paperissa ja sitomisessa käytetyssä liimassa hajoavista kemikaaleista. Tuo tuoksu oli kirjojen keräilijälle kuin parfyymeista huumaavin.

Á propos: ovatko teillä kirjojen sivut hiiren- vai koirankorvilla?

Boothin teksti on ilmavaa, maisemissa ja miljöissä sekä tilanteissa viipyilevää, kouhkaamatonta ja hyväntuulista sekä tarkkaa rikostutkinnan sitkeän puurtamisen etenemisen ynnä sisäisen hierarkian hioutumisen pilkesilmäisesti valottavaa kerrontaa. Tasalaatuisuus ja omanlaisensa vire ovat kirjailijan vahvuuksia. Henkilöhahmojen kehittely on onnistunut ja Ben Cooperin ja aisaparinsa rikosylikonstaapeli Devdan Sharman keskinäisen kemian alkutaipaleen särmäin hionta on herkullisesti kuvattu.

- Vaikka talo oli hiljainen, paljaat seinät tuntuivat kuiskivan ja mutisevan. Huoneella oli oma elämänsä, eristynyt mutta hillitty, kuin vankilasellin.
Kaikki se mitä siellä oli tapahtunut, kieppui vieläkin ympäriinsä tomussa, talossa asuneiden ihmisten muisto sekoitti yhä ilmaa. Kottarainen vihelsi savupiipussa, auto tööttäsi ulkona. Mutta ne eivät onnistuneet tunkeutumaan Cooperin unelmointiin.

Ravistelemattomalla ja räävittömällä, shokeeraamiseen pyrkimättömällä tyylilläkin  - ja ihan normipaksuisella teoksellakin  - voi siis saavuttaa menestystä ja laajan, uskollisen lukijakunnan; tästä Stephen Booth on oiva todiste!

- Vis Unita Fortior / Yhteisvoima vahvempi  - fraasi seisoo yhteisön palvelijain poliisimerkissä ja siitä olisi meille individualismin riemuvoittokautta elävillekin opiksi...

Viikonalkuja:

perjantai 19. lokakuuta 2018

Volker Kutscher: "Babylon Berlin / Der nasse Fisch" - ex Libris...


"Babylon Berlin", Volker Kutscher, Bazar Kustannus Oy, 2018, 588 s., Heli Naski.

"Volker Kutscher   (s. 1962) asuu Kölnissä. Hän on opiskellut germanistiikkaa, filosofiaa ja historiaa sekä työskennellyt lehtitoimittajana. Babylon Berlin on Kutscherin ensimmäinen komisario Gereon Rathista kertova romaani,
ja teki hänestä kertaheitolla bestsellerkirjailijan. Kirjasarjan pohjalta Saksassa on tuotettu toistaiseksi maan kaikkien aikojen kallein tv-sarja Babylon Berlin,
joka on kuuluisan saksalaisohjaaja Tom Tykwerin käsialaa. (Lievelehti)"
Sarja alkaa Ylellä 10.11.2018.

                                                         ©Monika Sandel

"Sykkivä Berliini vuonna 1929. Eletään uudenlaisen vapauden aikakautta,
 jossa moraalisäännöillä on vain vähän sijaa. Politiikassa kuohuu, kaduilla rettelöivät kommunistit ja natsit. Kaupunkia halkovasta Spreejoesta ongitaan kidutettu ruumis, ja omapäinen komisario Gereon Rath värvätään murharyhmän tutkimuksiin. Rikoksen jäljet vievät hänet emigranttivenäläisten piireihin, kullan, huumeiden ja aseiden salakuljetuksen maailmaan. Tilanteeseen, jossa hänestä itsestään tulee murhaepäilty." (Takakansi)



Teos on kolmiosainen: I Kuollut mies Landwehr-kanavassa 28.4. - 10.5.1929,
II A-yksikkö 11. - 21.5.1929 ja III Koko totuus 21.5. - 21.6.1929.
Kutscherin tarinan sijoitus historiallisiin kehyksiin on onnistunut ja toimii hyvin kulisseina  sortumatta historian siipien havinan huminan kaikenkattavuuteen sytipäisen Rathin ensiaskelille ja murhatutkimuksille, joissa selviää myös märän kalan arvoitus.  Rathin toiminta kulkee pimeiden polkujen ja kujien kautta eksyen moraalisesti arveluttaville alueille ja virittää kysymyksen, kuinka pitkälle tarkoitus pyhittää keinot vai pyhittääkö?

-  Wolter:  "Murharyhmässä? Jos siellä tarvitaan minun kykyjäni, kokemustani ja kontaktejani, kysyköön minulta. Minä en ole mitenkään innostunut siitä porukasta."  Rath: "Mutta heillä on hyvä maine! " W: "Tietysti. Gennatin joukkue, lehdistön ja hienojen piirien lemmikit! Ryöstöt ja murhat tuovat enemmän arvostusta kuin lika ja törky. Wolter katsoi häntä kuin määritellen hänen arvoaan. Mutta sinne ei ole ollenkaan helppo päästä. Gennatin väki on käsin poimittua. Sinne pääsy vaatii jonkun jymypaukun. Todellisen jymypaukun.
Hässivä keisari ei riitä" Hän nauroi. "Mutta voit lohduttaa itseäsi sillä, että myös me tavalliset kuolevaiset saamme silloin tällöin työskennellä Olympoksella. A-Yksikkö lainaa säännöllisesti poliiseja muista yksiköistä. Silloin mekin saamme pullistella ja leikkiä murhaetsivää. Mutta usko minua, ettei murhatutkimus ole niin jännittävää kuin luulet.".

Straßelta toiselle kun tutkintaa suoritettaessa kuljetaan ja huristellaan,
heräsi ajatus siitä, että Berliinin kartta ei olisi ollut hahmoituksen helpottamiseksi pahitteeksi alkulehdellä, ainakaan heille/meille, joilla kuolemattoman
Marlene Dietrichin tapaan on - jos ei muuten niin muistoissaan:  
noch einen Koffer in Berlin...

Uskottavaa poliisityön arjen kuvausta kaikkine kommervenkkeineen ja sisäpiiriläisyyksineen, huumorihöysteistäkin nokittelua. Kiehtovaa ajankuvausta, lyhyttä ja iskevää dialogia. Persoonilla on ominaispiirrettä: luihua, setämäistä, kähmijää, Buddhaa ja totista torvensoittajaa naiskauneuden kutsua unohtamatta sekä luonnetta, joista ryppyotsaisuus on kaukana.
Tervetullut esikoinen, rattoisaa seuraa.  Seuraava osa Mykkä kuolema  ilmestyy ensi keväänä.

Tunnelmaa luova ja onnistunut kansi Sanna-Reeta Meilahti.

- Spreen Ateena on kuollut, ja kasvamassa on Spreen Chicago.  
Walther Rathenau

Tschüß:

tiistai 16. lokakuuta 2018

Ilkka Remes:"Perikato" - ex Libris...


"Perikato", Ilkka Remes, WSOY, 2018, 433 s.

"Ilkka Remes   on syntynyt vuonna 1962 Luumäellä ja valmistunut kauppatieteiden maisteriksi Turun kauppakorkeakoulusta. Lisäksi hän on opiskellut viestintää Lontoossa. Remes on työskennellyt viestinnän parissa
sekä Suomessa että ulkomailla." (Kustantaja)

                                                        ©Milla von Konow

"Kenelle Suomi Kuuluu? Ovatko eurooppalaiset arvot uhattuina?
Salainen konservatiivinen verkosto yrittää rajoittaa Euroopassa havaitsemaansa islamisoitumista. Ryhmään on kuitenki soluttauduttu - ja pian meneillään on maanosan tulevaisuudesta vastuuta kantavien tahojen välinen näkymätön sota. Minkä verran eurooppalaisten tulisi mukautua maahanmuuton edessä?
Pitäisikö länsimaisen kulttuurin pyrkiä säilyttämään arvonsa? Ratkaiseva taistelu on jo alkanut." (Takakansi)

No, noita ratkaisuja vaativia kysymyksiä ja omaa asennettaan voi jokainen miettiä tahollaan. Remeksen edellinen Kiirastuli  (2017) kirvoitti seuraavaa:
Levoton ja ennalta-arvaamatonhan tämä maailma on  jopa niin, että lukuisten dystopia teosten rinnalle alkaisi kaivata utopia-sävytteistä luettavaa ihan vaan vastapainoksi. Kysymys kuuluu  onko tämän tyyppinen kirjallisuus omiaan jos ei poistamaan niin hälventämään uhkakuvia? Entä onko ennakoitu ajanhermoisuus riskaabelia, voiko se kääntyä itseään vastaan?  Ja aivan samat mietteet pätevät Perikatoon. 



Ehdottoman vauhdikasta, ajoittain jopa hektistä ja hengästyttävää tapahtumakirjoa, joka ei suvantoja suvaitse eikä taukoja tuputtele.
Paikka paikoin heräsi  huoli vauhtisokeudesta, puurojen ja vellien sotkeutumisesta. Tätä ehdottomasti mukaansatempaavaa, ajankohtaisaiheista dekkaria, jossa fakta ja fiktio armaasti halaavat toisiaan ja josta puisevuus on kaukana, luki mielikseen.

Teos on amerikansuomalaisen, CIA:n Helsingin asemalla työskentelevän
Robert Forsen -sarjan ensimmäinen osa, joka antaa käsityksen päähenkilön,
joka ei reissussa rähjäänny eikä kurveissa kompastele,  ehdottomasta toiminnallisuudesta ja luonteen ripeydestä  verbirunsaudellaan: painoi startista, kytki, kaasutti, teki ohjausliikkeen, kirosi, kiihdytti, näki, kääntyi, iski jarrupoljinta, retkahti istuimeltaan, kuuli, haparoi, riuhtaisi turvavyön, tönäisi, nousi, kohotti kätensä, seisoi paikallaan, kysyi... Kaikki tämä yhdellä ainoalla sivulla.
Ihan sympaattisenoloinen herra tämä toimelias Robert, mutta henkilöhahmojen pintakiiltoa soisi raaputeltavan ja niihin jatkossa rakennettavan  lihaa luiden ympärille ja heitettävän karaktääriä kehiin.

Pakotteettoman oloista jälkeä. Remeksen vahvuus on ehdottomasti hänen skenaarioiden luontikyvyssään, taidokkuudessaan letittää tosioita ja sepitettä vahvaksi palmikoksi, joka hipaistaessaan lukijan poskea ravistelee hänet luomaan omat arvionsa maailman tilasta, kulusta ja tulevaisuudesta. Lennokas teos, joka ei pitkästytä eikä jätä ajatuksitta...  Nollasummapeliä tai sitten ei; mutta totuus ei pala tulessakaan...
Varmasti myös sangen suosittu valinta tulevan isänpäivän sankareiden lahjapaketteihin:)
 
Täpäkkää tiistaipäivää:


lauantai 13. lokakuuta 2018

Karl-Ove Knausgård: "Poissa päiväjärjestyksestä/Ute av verden" - ex Libris...


"Poissa päiväjärjestyksestä", Karl Ove Knausgård, Like Kustannus Oy, 2018, 759 s., suomentanut Katriina Huttunen.

Karl Ove Knausgård  (s. 1968 Norjassa) asuu Ruotsissa neljän lapsensa kanssa eikä esittelyjä kaipaa. Poissa päiväjärjestyksestä on kirjailijan esikoisromaani vuodelta 1998 ja se voitti Norjan kriitikoiden kirjallisuuspalkinnon. Teoksesta on tekeillä myös elokuva.


                                                    ©Kristian Ridder-Nielsen


"26-vuotias opettaja Henrik Vankel ajautuu kohtalokkaaseen suhteeseen
13-vuotiaan oppilaansa Miriamin kanssa. Synkän salaisuuden ahdistamana Henrik pakenee kotikaupunkiinsa Kristiansandiin. Matka menneisyyteen nostaa pintaan isien synnit ja häpeät, jotka piinaavat mieliä yli sukupolvien." (Takakansi)

Knausgårdin Taisteluni-sarjasta totesin: Knausgårdin kerronnallinen laajuus on häikäisevä ulottuen kirjoittamisen tuskasta ja jokapäiväisen elämän vaatimusten pakollisesta, joskin iloa tuottavasta pyörittämisen  piiruntarkasta kuvauksesta suuriin kulttuuriisin ja maailmanpolittisiin linjoihin. Vuodenajat-sarja  sen sijaan ei onnistunut herättämään samanlaista mielenkiintoa eikä vastakaikua.
Siispä uteliaasti heittäydyin tämän esikoisjärkäleen urakointiin.



Häikäisevä, hienoviritteinen ja hidastempoinen, paikoin verkkainen teos,
jossa kirjailija on kunnioitettavissa määrin asettanut itsensä alttiiksi lukijan silmille.  Lukijakaan ei pääse helpolla vaan hänet vedätetään vereslihalle, testataan vastaanottokykyä, haastetaan vastaanottamaan, tulemaan vastaan ja tasaiselle:

Nostalgia-  on häpeämätön. Se muistaa, mitä haluaa ja pakottaa kaipaamaan. Nostalgia ei välitä sinusta eikä siitä, mikä on sinun mielestäsi tärkeää, siitä mikä on muistamisen arvoista tai mikä kannattaa tukahduttaa. Se pitää pintansa.
Se sanoo: aina on jotain kaivattavaa...

Sattumista ja kohtalosta:  - Kohtalo on liian suuri mahtuakseen mitättömään elämäämme, kohtalo on ulkopuolellamme, emme tunne emmekä näe sitä. Korkeintaan voimme joskus aavistaa sen. Kohtalo liikkuu raskaasti maailmassa. Kun kohtaamme sen, se tuhoaa meidät. Siitä elämä kerran syntyi, ja siihen elämä kerran katoaa.  Sattumat  sen sijaan ovat pieniä ja hilpeitä, ne vilistävät leikkisästi ympärillämme täynnä päähänpistoja, ne ovat yhdentekeviä, niillä ei ole valtaa, voimme potkia ne pois jos haluamme tai helliä niitä jos siltä tuntuu...

Teos on kiemuraisesti polveilevaa, syvälleluotavaa ja näppärää aatoksenrientoa tulvillaan. Ei niin pienintä pelkoa siitä, että Knausgårdin aatosliidokki olisi alkanut sakata, mutta lukijana sai olla skarppina, ettei eksynyt näiden monirihmaisten luikertelevien mielteiden mutkittelevaan maastoon.
Lukiessa tätä tiiliskiveä juohtui eittämättä  mieleen, ettei pieni tiivistäminen ja/tai lyhentäminen  olisi ollut lukukokemusta eikä sanoman perille tuloa haittaava:

Muistoista:  kaikki vuodet oli vedetty sivuun kuin verhon poimut: yhtäkkiä oli mahdollista nähdä suoraan sinne missä kerran olin ollut. Kymmenvuotiaana sillalla, kaksitoistavuotiaana autotallissa, kolmetoistavuotiaana omassa vuoteessani. Kuvina ne olivat vaarattomia. Yleensä muistot näyttäytyvät meille kuvina, ja me näemme ne tarkastelijan neutraalin etäisyyden päästä. 
Ne eivät liikuta sinussa mitään. Ne ovat kuolleita, ajattelet, ne eivät enää tavoita minua. Mutta se on väärin. Ne voidaan herättää henkiin uudestaan.
Eikä sinulla silloin ole mitään mahdollisuutta pitää puoliasi. Sinulla ei ole enää puolustuskykyä, se on murentunut ja kadonnut, koska sitä ei ole enää tarvittu. Mikään ei sen pahempaa ei ole olemassa kuin se että joutuu kantamaan kuusitoistavuotiaan häpeää kaksikymmentäkuusivuotiaana, paiskautuu kymmenvuotiaan pelkoon, tuntee kaksitoistavuotiaan pohjattoman epätoivon. 
Ne kulkevat lävitsesi kuin elävät kuolleet, se on hirveää, olet puolustuskyvytön, kaikki repeää, itket itkemästä päästyäsi ja tiedät: tästä ei ole ulospääsyä...

Kuriositeettina: hitulautanen  herätti hauskoja ja lämpimiä lapsuusmuistoja Mummilasta enkä ole tätä sanaa kuullut muualla paitsi omassa kodissani käytettävän kuin tässä suomennoksessa, joka on laadukasta Katriina Huttusen käsialaa:)

Henkilökohtaisesti olen vakaasti sitä mieltä, että nämä esipolvien "synnit" ja heidän meille aiheuttamansa traumat ja haavoittuvuudet on syytä siirtää romukoppaan ja haudata mappi Ö:hön. Ei niitä vatvomalla pääse puusta pitkään, jahka on ymmärtänyt vaikuttavuuden omiin luonteen- ja käytöspiirteisiin.
Ne voi käydä läpi jonkun ammattilaisen vs ystävän kanssa tahi kirjoittaa paperille, mutta se siitä ja sovellettuna sarjasta Tyyneysrukous:  Anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Katse ja marssisuunta kohti tulevaa.

Aamen & poissa päiväjärjestyksestä:

perjantai 12. lokakuuta 2018

Hulvatonta syyshärdelliä...


Lokakuun alku on sujahtanut ajallisesti vaan ei toiminnallisesti samaiseen mustaan aukkoon, jonne pätkähti syyskuu: kuin karusellissa kieppuen ja vuoristoradassa huristaen. Toisaalta vastapainona aurinkoisia päiviä,
kauniita ruskan värejä ja hurmaavan pehmeää syysvaloa sekä uusia kokemuksia. Harvinaisemmat pohjoisen vieraat, pulmusetkin kävivät ilahduttamassa pörhistelyllään lähipuissa.

On hoideltu - Kanssakulkija - anopin jälkeisiä asioita ml. 140 m2 täyteen pakatun, parituntisen ajomatkan päässä sijaitsevan talon inkl. maakellari ja varastorakennus läpikäyntiä sikin sokin olevine, vuosikymmenten mittaan kertyneine, jos-joskus-tarvitsisi "aarteineen" ja etsintöineen sekä yllättävine löytöineen. Perunkirjoitus on saatu viime tingassa laadituksi. Kiinteistön myynti ja jakoasiat odottavat vielä tulemistaan. Huh-huh ja hellurei & hellät tunteet!!
Olen ollut taustoistani johtuen osakkaana lukuisissa kuolinpesissä, ja luulin jo kaiken sillä sektorilla nähneeni, mutta tämä on ollut jo tähänasti näin sivustaseuraajanakin kirjaimellisesti veret seisauttavin ja ns. pitkävaikutteisesti virkistävin kokemus...




Itse on tullut asian tiimoilta vedettyä nostalgisia, täyden työpäivän mittaisia kirjoitusrupeamia ja vasemmalla kädellä hoideltua  normi-arkiasioita terveyden- ja kodin ylläpitotavoitteineen ja sosiaalisine velvotteineen.
Helena Anhavan sanat: "Toimita talosi!" todentuivat ja niiden sanoma on tullut kristallinkirkkaaksi.  Tämä ruljanssi on poikinut sen ehdottoman positiivisen seikan, että jo alullepantu oman kämpän läpikäynti on saanut uutta puhtia edessä olevan linjasaaneerauksenkin pakottamana, mutta nyt irtoaa helposti
eikä tee tiukkaakaan. Kierrätyskeskus on kova juttu. Jotain kiinnostavaa  on annettu eteenpäin halukkaalle jälkikasvulle. Mikä helpotus.

Kanssakulkija viljeli omituista huumoriaan ja  ennättäy lähtösuukkoja vaihdettaessa virnuleimaan ja spekuloimaan kodin ammottavan tyhjyyttään jahka paluu pitkältä siivulta koittaa ja aneli nöyrimmästi - edelleen virnuillen - saada jatkossakin lukeutua säilytettävän ja tarpeellisen joukkoon suosiooni sulkeutuen - minkä melkein lupasin. Melkein siksi, että tuo outo utelija starttasi matkaan autolla, joka oli niin piripintaan lastattu, ettei siihen edes maanantaiaamun Hesaria olisi mukaan mahduttanut. Ja toisekseen siksi, että haluan IRL omin silmin todeta vain ja ainoastaan tuon hassunhauskan miehen henkilökohtaisine rensseleineen aikanaan astuvan kotimme kynnyksen yli:)




Mutta kaiken henkisen ja fyysisen aherruksen, stressin ja ahdistuksen uhallakin ollaan päästy tavoitteeseen: huomenissa alkaa herrojen punanuttujen jokasyksyinen ensin yhtäjaksoinen pariviikkoinen rupeama hirvi- ja peurajahteineen. Jahtiruokia on urakoitu pakastimeen, fileet ja nuotiomakkarat ostettu, joten tankkauspuolesta ei pitäisi Kanssakulkijan ja Kuopuksen energiatason ja hyvinvoinnin ens´hätään olla kiinni. Siispä: nokisia piippuja!

Alkuun joulukuulle asti vuokrattu jahtimökkikin on tänä sesonkina ykköslaatua, kodikas hirsikämppä kaikin mukavuuksin 10 m:n päässä järvenrannasta,
joten Kanssakulkija pääsee syksyiseen veteen nautinnokseen jäähdyttelemään  (hrhh-hrhh) ja ehkä avannonkin sahaamiseen. Semppu on ajoharjoituksensa komiasti haukkuen suorittanut ja Nemppa noutonsa noutanut, toivon mukaan ei jälkimmäisen jälkikoiran taitoja tarvitse aktivoida. Lupia on luvalla sanoen kylliksi,
ja kun seurueesta on  kaudella useampi jäsen estyneenä, raitista ilmaa tullee riittämään ensi vuoden puolelle.




Minä tyttö puolestani nautin mennen revohkan ja ruljanssin jälkeen täysillä edessä olevasta omasta iteajasta - reunaehtona tietty sen rajallisuus -
jahka ensin kuittaan kertyneet univelat niin sitten Sports Tracker päälle ja kipinkapin kipaisten lenkkipoluille  syysväreihin ja -tuoksuihin.
Seuraavaksi syväsukeltamaan huojuvien, mielenkiintoisten kirjapinojen pariin klassisen ja lattarimusiikin taustoittamana ynnä Likkakaverin kanssa niitä-näitä turisemaan, puolittamaan surut & tuplaamaan ilot sekä jos vanhat merkit paikkansa pitävät myös piirun verran maailmaakin parantamaan pressokupposten siivittäminä:)

Parin viikon päästä on myös hauskoja juhlia tuplaten tiedossa: Esikoisen nuorin, Tähtisilmä on saavuttanut 18-vuoden kunnioitettavan iän ja Kuopuksen vanhin, arvon neiti Elohopea puolestaan täyttää ensimmäisen täyden kymppinsä,
joista seikoista meidän ei luonnollisestikaan pidä - mitä itseemme tulee -
mitään hätiköityjä johtopäätöksiä vetämän....

Elämä on yliopisto, jossa kaikki ovat opettajia. Kun heräät, muista mennä kouluun. — Tuntematon

Hurmaavaa viikonloppua & elämä on:

maanantai 8. lokakuuta 2018

David Grossman: "Hevonen meni baariin/A Horse walks into a Bar" - ex libris...


"Hevonen meni baariin", David Grossman,  suomennettu Jessica Cohenin englanninkielisestä käännöksestä A Horse Walks into a Bar (2017), hepreankielinen alkuteos Sus echad nichnas lebar (2014), Kustannusosakeyhtiö Otava, Otavan kirjasto, 2018, 203 s., suomentanut Arto Schroderus.

David Grossmanin  (s.1954 Jerusalemissa) teoksia on käännetty yli 30 kielelle. Hänen edellinen suomennettu romaaninsa Sinne missä maa päättyy (2011)  oli maailmanlaajuinen arvostelu- ja myyntimenestys. Hevonen meni baariin voitti vuonna 2017 kansainvälisen Booker-palkinnon. (Lievelehti)

                                                        ©Michael Lionstar


"Standup-koomikon keikka kääntyy koskettavaksi perhetragedian kuvaukseksi.
Keski-ikäinen tuomari istuu standup-klubin hämärässä pienessä israelilaiskaupungissa. Hän on saanut arvoituksellisen kutsun illan esitykseen. Vähitellen käy ilmi, että lavalle noussut koomikko on hänen lapsuudenystävänsä, jota tuomari ei edes muistanut tunteneensa.
Oivaltavat vitsit saavat yleisön hirnumaan naurusta, mutta illan edetessä koomikko alkaa myös kertoa tarinaa lapsuudestaan. Näin avautuu kertomus mahdottomasta valinnasta, jonka nuori poika joutui tekemään kahden hänelle rakkaimman ihmisen välillä." (Lievelehti)




Dovaleh, "Dovi" G. (stand up-koomikko)  -   Syntymästäni puheen ollen, Netanya, omistetaanpa pieni hetki tälle kosmiselle tapahtumalle. 
Koska minä - enkä tarkoita minua nyt, täällä viihdemaailman aallonharjalla, huippusuosittuna seksisymbolina... Hän viivyttelee, nyökkää suu auki, antaa heidän nauraa naurunsa. En, tarkoitan minua silloin joskus, aikojeni alussa,
kun olin lapsi. Siihen aikaan olin supersekaisin. En tiedä, mitkä piuhat päässäni oli asennettu väärin, mutta ette voi uskoa, mikä oudokki minä olin. Ei kun ihan tosi - hän hymyilee  haluaako Netanya nauraa? Haluatteko nauraa kunnolla? 
Sitten hän sättii itseään: Mikä helvetin aasi tuollaista kysyy! Hei haloo!
Tämä on stand upia! Etko vieläkään ymmärrä? Putz! Hän läimäyttää otsaansa niin että paukahtaa, käsittämättömän kovaa. Sitä vartenhan porukka on tänne tullut! Sinulle tänne on tultu nauramaan. Vai mitä ystävät?

Tuomari:   - Minulle on kaiken aikaa ollut selvää, ettei hän päästä minua noin vain liukenemaan paikalta. Että koko kuvio, niin kutsu kuin se naurettava pyyntökin, oli hänen yksityistä kostoaan, ansa, johon kävelin kuin idiootti. Heti kun hän ilmoitti, että tänään oli hänen syntymäpäivänsä - detalji,
jota hän lainkaan ei maininnut, kun puhuimme - minusta alkoi tuntua tukahduttavalta. Tarjoilija, oikea Huonon ajoituksen mestari, tuo minulle laskun. Koko yleisö tuijottaa. Yritän miettiä, miten reagoisin, mutta kaikki tapahtuu minulle vähän liian nopeasti, ja itse asiassa olen illan alusta asti tuntenut, miten hidasta yksinäinen elämäni on, miten hidasjuoksuiseksi se tekee minut. Taitan laskun, työnnän sen tuhkakupin alle ja tuijotan häntä...     

-  Etana menee poliisiasemalle ja sanoo päivystävälle konstaapelille:
"Kaksi kilpikonnaa hyökkäsi kimppuuni!" Konstaapeli ottaa lomakkeen ja sanoo: "Kuvaile tapahtumat yksityiskohtaisesti." Etana sanoo: "En oikein muista, kaikki tapahtui niin nopeasti."


Erikoinen teos, joka jätti lievän hämmennyksen valtaan: koomikko suoltaa vitsejään ja napsii yleisöstä kohteita nälviäkseen  esim. habituksen pienestä koosta, porukka ei ota lämmetääkseen kuin hetkellisesti ja ystävälle, keski-ikäiselle tuomarille tilanne nostattaa kummeksuntaa ja hikeä pintaan.

Koomikon lapsuustarina, jota hän juohtuu kertomaan, on historian siipien havinoineen koskettava, traaginenkin, ja Grossman avaa sitä vaivihkaisen taitavasti sivu sivulta viivyttelevällä ja mainiolla tyylillä. Myötätunto kiertyy ilman muuta Dovin puolelle.

Mutta, miksi jäi tuo mutta? Idea ei ottanut tuulta siipiensä alle, mitä minuun tulee enkä päässyt sisään tähän hevoseen niin hilpeästi kuin se välillä hirnahtelikin.. Ehkä stand up ja minä emme ole yhteensopivia  ainakaan tässä muodossa  elämänkulun tilityksellä höystettynä ja luetussa kokemusmuodossa...

Ja tämäkös  ottaa kirputti, sillä itse teksti ja sen kulku sinänsä miellyttivät ja olisin halunnut pitää tästä kirjasta. Olo oli kuin yleisön osasena lähinnä tirkistelijämäisen vaivautunut ja myötähäpeäisesti istuma-asentoa vaihtava,
- silti ja tottai kai myös hivenen uteliaskin lopputuleman suhteen.
Laatuteos eittämättä, - ei vain istunut omaan vallinneeseen lukuvireeseen.

Arto Schoredukselta herkullista jälkeä ja sanarulettia kuten öyhöttäjä ja myötätuntorajoitteinen:)

Jotta silleen:

perjantai 5. lokakuuta 2018

Risto Isomäki: "Viiden meren kansa" - ex Libris...


"Viiden meren kansa", Risto Isomäki, Into Kustannus Oy, 2018, 333 s.

"Risto Isomäki  (s.1961) on laaja-alainen ja arvostettu kirjailija, kolumnisti ja ympäristöaktivisti. Hän on julkaissut yli 20 romaania ja tietokirjaa.  
Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005) oli Finlandia-ehdokas ja voitti Tähtivaeltaja- ja Kiitos kirjasta -palkinnot. Romaanista tehty sarjakuva voitti Sarjakuva-Finlandian. Isomäen kirjoja on käännetty lähes 20 kielelle, ja hänelle on myönnetty myös European Science Fiction Associationin palkinto. Viiden meren kansaa  kirjoittaessaan Isomäki kolusi linnavuoria, jätinkirkkoja ja muita muinaismuistoja Saarenmaalla ja eri puolella Suomea." (Lievelehti)

"Tervetuloa aikamatkalle, joka alkaa ensimmäisten asukkaiden saapumisesta Suomeen ja päättyy kristinuskon ja kansanuskon verisiin törmäyksiin 1200-luvulla. Romaani viivähtää ajanlaskun alkua edeltäneiden vuosituhansien tragedioissa ja voitoissa. Lemminkäisen ja Lallinkin tarinat avautuvat meille uudella tavalla. Tuloksena on kirjallista arkeologiaa 11 000 vuoden ajalta.
Risto Isomäki johdattaa lukijan suomalaisuuden alkulähteille, aikaan ennen suota, kuokkaa ja Jussia." (Takakansi)




Viimeisimmät Isomäki-lukunautinnot: Kurganin varjot  (2014) ja  Haudatu uhka  (2016). Isomäki kirjoittaa aiheestaan riippumatta immersoivaa tekstiä, mikä pätee myös tähän uusimpaan. Hän on yksi niitä harvoja kirjailijoita, joiden teosta alkuun päästyään ei malttaisi käsistään laskea. Sisällys on jaettu lukuihin: Jäiset rannat, Maailmanmeren rannalla, Hylkeiden kansa, Lemminki ja lohikäärme, Skyytit, Paholaisen tyttäret, Karsikkopuun kuolema, (Erään) maailman loppu ja
Muutama jälkihuomautus.

Huolellinen taustatyö ja eläväkielinen kerronta saavat lukiessa hytisemään kanootissa jäävuorien keskellä matkalla pohjoiseen, varpaat kippuralle vanhoista pilkkimuistoista kytättäessä norppa/hyljeavannon vieressa harppuuna tiukasti otteessa ja heittäytymään vallattomasti mukaan kesäpäivän seisauksen juhlien  mörkömenoihin, hiihtelemään karsikkopuun surullisen lopun suivaannuttaman Lallin rinnalla piispa Henrikin kintereillä  pitkin Köyliönjärven jäätä....
Ja matkaan:

-  Kelluvaa jäätä silmänkantamattomiin. Jäävuoria, jäälohkareita, jäälauttojen sirpaleita. Veden kalvo jään tyyneksi, kirkkaaksi peiliksi rauhoittama, kuvajaisia täynnä. Auringon kimallus, lukemattomia pieniä häikäiseviä pisteitä jäällä ja lumella. Kahdeksantoista hylkeennahkaista kanoottia eteni määrätietoisesti kohti pohjoista jäävuorien keskellä, Kussakin kanootissa oli vain yksi ihminen...

- Kaalin räjähdys on väistämättä tehnyt suuren vaikutuksen jokaiseen elossa olevaan ihmiseen. tapauksen inspiroimat tarinat ovat selvästikin jääneet eloon ja niistä on vuosituhansien varrella kehittynyt valtava joukko erilaisia muunnelmia. Jännittävintä on kuitenkin kysyä, onko teräksen valmistus maapallolla voinut lähteä liikkeelle Kaalista ja Saarenmaalta. Maapallon nykyinen teräksen tuotanto on reilusti yli miljardi tonnia vuodessa, joten seppä Ilmarin bisnes on kasvanut pikkuriikkisen isommaksi kuin tarinani Lemminkäinen osasi kuvitella.

Paitsi  mukaansatempaavia tarinoita, joita  Isomäki taustoittaa jälkihuomautuksissaan painottaen  teoksen olevan kaunokirjallisuutta eikä tietokirja, hän kuvaa myös kirjoittamisprosessiinsa hankkimaansa tietopohjaa ja tarjoaa vaihtoehtoisia ajattelumalleja moniin historiallisiin tapahtumiimme kuten kielemme alkuperään, Perämeren järistyksiin ja Itämeren tsunameihin etc.

Viiden meren kansasta paistaa suuri rakkaus ja kunnioitus luontoa ja sen ilmioitä kohtaan. Piirre, joka on ilo jakaa kirjailjan kanssa.  Valloittavaa, läpikotaisin kiinnostavaa ja immersiivistä luettavaa, kuten on ollut laita muidenkin Isomäeltä lukemieni teosten. Risto Isomäki: kiitos antoisasta aikamatkasta ja lukunautinnosta!
Upean maagisen kannen ja ulkoasun on loihtinut Jussi Karjalainen.

Viiden meren kansan parissa on seikkailtu myös blogeissa: Kulttuuri kukoistaa  ja   Kirjaluotsi.

Juuret & siivet: