maanantai 14. lokakuuta 2019

Maylis de Kerangal: ""Maailma käden ulottuvilla / Un monde à portée de main" - ex Libris...koan


"Maailma käden ulottuvilla", Maylis de Kerangal, Kustannusosakeyhtiö Siltala,
255 s., suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Graafinen suunnittelu
Anna Makkonen.

"Maylis de Kerangal  (s.1967)  on Ranskan palkituimpia nykykirjailijoita,
jonka kirjoja on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.
Maailma käden ulottuvilla on hänen kymmenes romaaninsa." (Lievelehti)

                                                 ©Catherine Hélie Gallimard

 "Pariisilainen Paula Karst muuttaa kotoa lähteäkseen koristemaalarikouluun Brysseliin. Hän oppii kopioimaan marmorilajeja, puunsyitä ja kilpikonnankuorta, jäljittelemään kaikkea elollista ja elotonta. Paula ottaa maailmaa haltuunsa maalaamalla ja imitoimalla, materiaali ja siveltimenveto kerrallaan, omin käsin.

Paula pääsee valmistuttuaan töihin Italiaan legendaariselle Cinecittàn elokuvasudioille, "unelmatehtaalle". Sieltä hänet kutsutaan Moskovaan rakentamaan elokuvakulisseja. Lopulta Paula palkataan Etelä-Ranskaan Lascauxin luoliin, jäljittelyn ja esittävän taiteen alkulähteille, maailman ensimmäisten kuvien syntysijoille. Paula osallistuu jättihankkeeseen, jossa luodaan kopiot luolista maalauksineen. Tekeillä on kaikkien jäljennösten jäljennös.

"Maailma käden ulottuvilla on nuoren naisen kasvukertomus ja rakkaustarina, mutta ennen kaikkea romaani taiteen suurista kysymyksistä, luovuudesta, jäljentämisestä, maailman esittämisestä ja käsittämisestä. De Kerangalin romaanissa nämä kysymykset ovat käsin kosketeltavia ja välkehtivät kivien, kasvien, mineraalien ja maalien tuhansissa väreissä." (Lievelehti)





Maylis de Kerangaliin oli ilo tutustua - ja ihastua teoksen Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (2016) myötä: de Kerangal kirjoittaa kiihtyvätahtista kristallipisaroina helmeilevää, pitkälauseista  miltei hengästyttävää tekstiä,
jota lukija ei henno katkoa eikä pätkiä tahi jättää kesken.

Tässä uutuudessa on kolme kutkuttelvasti ja houkuttelevasti nimettyä lukua: imbricata, Le temps revient  ja Fossiilisäteilyssä, jotka antavat salaperäisinä esimakua siitä verbaaliherkusta, mikä lukijalla edessään on.

- Joku saattaa ihmetellä, miten nuori Paula Karst, massasta erottumaton, suojeltu, rutiineihin mieltynyt ja suoraan sanoen melko saamaton tyttö, niitä jotka viettävät aikansa lähinnä kahvilanpenkillä muiden kaltaistensa seurassa, elämä vaahtona espresson pinnalla, neroutta hipova sekoitus viehkeyttä ja tyhjyyttä, miten tuo lyhytjänteinen ja pinnallinen opiskelija, jolle tulevaisuuden täytyi näyttäytyä jokseenkin sumuisena, voi sukeltaa pää edellä rue du Métalin suureen ateljeeseen, lähes rynnätä sinne. Miten hän onnistui kolmessa päivässä löytämään kaksion koulun läheltä, rue de Parme 27:stä, ja vielä kurssitoverin-  Jonas Roetjensin - jakamaan sen kanssaan; miten hän antoi jokseenkin kylmäkiskoisesti lähtöpassit poikaystävälleen - joka oli kuin suoraan jostakin muotilehdestä: kiva pikku parrantöpö, kiva pikku tatuointi ja kivasti käännetyt farkunlahkeet tennareiden yllä...

- Paulan mieleen palasi hetki, jolloin hän näki Jonasin ovella: poika seisoi siinä hänen edessään ja näytti siltä, että pojan sisällä piili väkevä kohtalo, tiiviiksi puristettu energiaydin, jonka arvaa jossakin vaiheessa säröilevän, avautuvan ja palavan loppuun.

Kirjailija kuvaa Paulan ja Jonasin viriävvää suhdetta hienovireisesti sisäänmenevällä tavalla  ja ilmiömäisellä herkkyydellä, johon on helppo upota. Kohtaamista, yhteyttä sekä teiden eroamista ja niiden risteämistä...
Maalatessaan sanoiksi Paulan lopputyövalintaa, kilpikonnankuorta de Kerangal viekoittelee lukijansa aikaan 15-vuotta sitten ikivanhaan puutarhaan kuvaten pikku- Paulaa tarjoamassa vanhalle kilpikonnalle salaatinlehtiä.
Hän tarjoaa malliesimerkin siitä, kuinka syvällä mielen uumenissa uinuvat muistomme tulevat yllättäen aktivoiduiksi toiminnaksi.
Lopputöiden tekemisen ja luomisen  intensiteetti, vimman sähköinen verbaalisen muotoon pukeminen, saa puolestaan  ilman kipinöimään.

Teos on myös syväsukellus taiteen ja yhden taiteenlajin maailman, historiaan ja nykyaikaan. Vastaan tulee lukuisia uusia käsitteitä kuten:  portor, Trompe l’œil, impostura,  maalataan paonazzoa, Boullen upotukset jne., joiden merkityksiä mieluusti jäljitti hakukoneen raksuttaessa iloisesti ja muistiinpanojen karttuessa rivi riviltä. Loppupuolella päädytään Lascauxin luolaan, jota kunnostettin vastaanottamaan suuria vierailijajoukkoja, ja heinäkuun 14.päivästä vuonna 1948 huhtikuun 20.päivään vuonna 1963 se oli avoinna yleisölle. Viimeisenä kesänä kävijämäärä nousi jopa tuhanteenkahdeksaansataan päivässä.

Kerangal venyttää tekstiään kirjoittamalla lauseitaan pii-ii- itkiksi pitäen kuitenkin rakenteen tiukasti hyppysissään. Jonkun vähemmän taiturimaisen kohdalla olisin varmasti monesti kärsimättömänä, urvahtaneena ja hengästyneenä vaatinut taukoa, parahtanut pistettä kehiin. Laatua, nautittavaa verbaalista taituruutta, vangitsevaa ja palkitsevaa luettavaa. Maylis de Kerangalin luomassa maailmassa vaelsin kaiken ulkopuolisen ulottumattomissa.
Suomentajien taidonnäyte ja Anna Makkosen tyylikäs ja sisällönmyötäinen kansi kruunasivat lukukokemuksen.

Huom. lihavoituja sanoja klikkaamalla löydät halutessasi lisätietoa:)

- Suhiseeko tuuli puissa kun kukaan ei ole kuulemassa?  Kōan

Valaistumiskokemusta vartoillen vielä vaahtona presson pinnalla:

tiistai 8. lokakuuta 2019

Ilkka Remes: "Kremlin nyrkki" - ex Libris...

"Kremlin nyrkki", Ilkka Remes, WSOY, 2019, 428 s.

Ilkka Remes  (oikea nimi Petri Pykälä, s.1962) vietti lapsuutensa itärajan tuntumassa ihmetelleen taivaalla pakkasyönä näkyviä outoja valoilmiöitä - Neuvostoliiton ohjuskokeita. Ne saivat hänen mielikuvituksensa liikkeelle.
Vuosia myöhemmin kypsyi ajatus jännitysromaaneista, joihin lukijat eläytyisivät niin vahvasti etteivät malttaisi laskea niitä kädestään" ( Wikipedia ja lievelehti).

                                                       ©Milla von Konow

"Turun meripelastuskeskus vastaanottaa syysyönä hätäsanoman raakaöljylastia kuljettavalta tankkerilta: konehuoneessa palaa ja alus on saanut pohjakosketuksen. Lähistöllä on ison sotaharjoituksen takia Venäjän laivaston helikoptereita, jotka saavat luvan kuljettaa miehistöä turvaan. Mutta koptereista ei Maarianhaminassa laskeudukaan tankkerin miehistöä. Suomessa herätään aamuun, jollaista kukaan ei olisi uskonut näkevänsä. Itämerellä puhkeavan kriisin askelmerkit on laadittu Moskovassa kaikkien aikojen hämäykseksi – kunnes paljastuu vieläkin ovelampi taho, ja koko maailma joutuu kuilun partaalle.
CIA:n Helsingin asemalla työskentelevä amerikansuomalainen Robert Forsten päätyy taisteluun, jossa ei ole voittajia – ja Suomesta uhkaa tulla pahin kärsijä." (Takakansi)

Remeksen tuotanto lienee jokaiselle lukevalle suomalaiselle tuttua, omat aiemmat postaukset: Kiirastuli  (2016) ja  Robert Frosten sarjan ykkösosa Perikato  (2018). Jälkimmäisestä tähän uutukaiseenkin pätevä: Remeksen vahvuus on ehdottomasti hänen skenaarioiden luontikyvyssään, taidokkuudessaan letittää tosioita ja sepitettä vahvaksi palmikoksi, joka hipaistaessaan lukijan poskea ravistelee hänet luomaan omat arvionsa maailman tilasta, kulusta ja tulevaisuudesta.


Sama kaiku on myös tässä nyrkiniskussa, jota lukiessa ei ehdi  edes kengännauhoja solmia. Tapahtumat starttaavat Ahvenanmaalta, josta siirrytään Narvan kautta päähenkilöiden matkassa väljemmille vesille:

Lily & Robert:  - Ellei hän olisi tuntenut Robertia vuosien ajalta ja ellei tämä olisi hänen entinen miesystävänsä, hän olisi sännännyt huoneesta heti kun sai vapautettua itsensä tämän otteesta. Mutta hän tunsi PSTD:n mekanismit. Posttraumaattista stressitilaa käsiteltiin M15:ssa jatkuvasti. Varsinkin peitetehtävissä ajoittain kovan paineen alla työskenteleville virkailijoille se oli tuttu oireyhtymä, jolta Lily onneksi itse oli välttynyt - oli se sitten hyvää onnea tai onnistunutta stressinpurkua. Mutta hänkin saattaisi olla koska tahansa samassa jamassa kuin Robert nyt.

Teos sisältää aiheensa mukaisesti luonnollisesti runsaasti sotilas- ja aseteknistä sanastoa, johon alkumetreillä olin kompastella, kunnes päätin jättää sen lukemisen joustavuuden lisäämiseksi tarkemmin selvittelemättä. Tämä päätös sai Remeksen taidokkaassa juonenkuljetuksen ripeydessä aikaan rivakkaa sivujen kääntelyä ja muodosti lopputulemaksi hengästyttävän, mutta mainion lukukokemuksen näppärine faktojen ja fiktion nuorallatansseineen sekä jätti jälkeensa tilaa omien ajatuspolkujen luomiselle.

Riskihämmennys:  - Naton päätös lykätä vastatoimia oli ymmärrettävä ja odotettu, mutta vaarallinen. Kyseessä oli niin kutsuttu riskihämmennys: tilanne jossa toiminnan ja toimimattomuuden riskit näyttivät yhtä vaarallisilta.
Toiminta olisi väistämättä provosoivaa ja eskaloivaa, toimimattomuus puolestaan myöntyvyyttä, joka näytti edulliselta lyhyen aikavälin vaihtoehdolta mutta voisi muuttaa peruuttamattomasti asetelmaa alueella. 

Toimintamahdollisuuksista: -  Ei ollut ihme, että autoritaarisissa, keskitetyn vallankäytön maissa hymyiltiin lännen demokratioiden päätöksenteon hitaudelle ja arvaamattomuudelle - prosessille, jossa sodasta ja rauhasta päättivät maallikot ilman minkäänlaisia valmiuksia arvioida tilanteiden sotilaallisia uhkia. Moskovassa, Pekingissä, Pjongjanissa ja Teheranissa samat valtiolliset väkivallan päätökset tekivät turvallisuuselinten, salaisen poliisin ja asevoimien karaistuneet ammattilaiset. 

Luettu saa pohtimaan ensinnäkin kuinka herkässä ja liipasimella rauhan säilyminen nykyaikana on ja kuinka moninaiset ovat nykytekniikan sotilaalliset, propagandistiset, sosiaalisen median, informaatio-operaatioiden ja elektronisen jne. sodankäynnin häirinnälliset vaikutuskeinot.

Sunzin eli Sun Tzun teoksen Sodankäynnin taito myötä avataan kiinalaisten strategiaa  ja vertaillaan sitä Kremlin maskirovka-yrityksiin päästä niskan päälle, jotka saavat kiinalaiset varmaankin hymyilemään sisäänpäin, sillä  Sun Zun opetusten mukaan: Pidä suunnitelmasi pimennossa kuin yö, ja kun aloitat iske kuin salama.  - Yllätyshyökkäys ohjuksin ja maahanlaskujoukoin näytti melko alkeelliselta strategialta filosofiassa, jossa sodankäynnin suurin saavutus on voittaa sota ilman taistelua.  Kremlin nyrkki räsähti näyttävästi ikkunalasiin samaan aikaan kun Pekingin silkkihansikkain verhottu käsi avasi hopeatiirikalla pääoven lukon...

Remes pysyy uskollisena lukijaa puhuttelevalle vauhdikkaalle ja tapahtumarikkaalle kerronnalleen ja taidokkaalle solmuun menemättömälle juonikuvion kieputukselleen sortumatta dystooppisten kuvitelmien luomisvimman houkutuksiin, josta kunniamaininta.  Skenaarioiden luominen on viisautta ja varautumista etenkin, kun vastaansanomatonta ja väistämätöntä faktaa on, että:

-  Elämme nykyisin maailmassa, jossa tulen avaaminen ei ole ainoa sotilaallisiin tavoitteisiin tähtäävä keino. 

Tämä nyrkki iski ja osui lukuhermoon. Noheva teos, joka epäilemättä löytää tiensä useaan Isänpäiväpakettiin ja Joulupukin konttiin, - hyvästä ja painavasta  syystä!

Vahvasti eläytyneenä:

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Tim Marshall: "Jaettu maapallo / Devided. Why we're Living in an Age of Walls" - ex Libris...


"Jaettu Maapallo. Rajoja, jotka kertovat miksi elämme muurien aikaa",
Atena Kustannus Oy, 2019, 306 s., suomentanut Tiina Ohinmaa.
Päällys: Timo Mänttäri.

"Tim Marshall   on kansainvälisen politiikan asiantuntija, jolla on yli 30 vuoden kokemus toimittajan työstä. Hän on työskennellyt Sky Newsissä ja BBC:ssä ja kirjoittanut muun muassa The Timesiin ja The Independentiin.
Marshall on raportoinut kriiseistä Kroatiasta Kosovoon ja Afganistanista Syyriaan." (Kustantaja)

                                                                ©Ollie Dews

"Ihmiskunnan jakavat raha, erimielisyys, uskonto ja politiikka. Euroopan rajoilla on viime vuosina noussut aitoja ja muureja kuin kylmän sodan huippuaikaan. pelko ja epäluulo nostattavat uusia jakolinjoja sekä maastoon että ihmisten mieliin.
Jaettu maapallo kertoo, miten yhä kiihtyvä jako meihin ja muihin vaikuttaa.
Miksi brexit-äänestys toistaa Ison-Britannian perinteisiä jakoja aina roomalaisajoista lähtien? Miksi ilmastonmuutos laittaa Intian niemimaan rajalinjat koetukselle? Voiko arabimaailma purkaa muurejaan niin kauan kuin islam on jakautunut šiialaisuuteen ja sunnilaisuuteen?
Jokaisella rajalla on kaksi puolta, niin kuin jokaisella kertomuksellakin.
Kun vedetaan raja tai rakennetaan muuri, syntyy politiikkaa. Nykyhetken rajat piirtävät esiin ihmiskunnan tulevaisuuden." (Takakansi)



Tim Marshallilta on aiemmin suomennettu Maantieteen vangit,  jota en ole itse
- vielä - lukenut. Tämä uusin suomennos  sisältää paitsi Johdannon luvut:
1) Suuri palomuuri: Kiina, 2) Rakennetaan muuri! Yhdysvallat,
3) Toiveet ja todellisuus: Israel ja Palestiina, 4) Viivoja hiekassa: Lähi-itä,
5) Siirtolaismagneetti: Intian niemimaa, 6) Kansakuntien tila: Afrikka,
7) Entistä tiiviimpi unioni? Eurooppa, 8) Brittien murheet: Yhdistynyt kuningaskunta ja loppusanat: Rajatila sekä Kiitokset ynnä Lähdeluettelon.

Marshall esittää meille  hyviä kysymyksiä purtavaksi: Miksi Kiina estää tietoliikenteen maan rajojen ulkopuolelle? Puretaanko Israelin ja Palestiinan välille noussutta teräsaitaa koskaan? Miksi Trumpin muuri on uusintanäytös Yhdysvaltain historiassa?

On tärkeätä tietää, ja jos ei vallan ymmärtää - niin ainakin yrittää ymmärtää -,
mitä maailmassa tapahtuu ja miksi. Marshall taustoittaa erinomaisesti jakautumisen historiaa syineen kuljettaen sen seurauksineen nykyaikaan ja sitä vasten peilaten. Mistä kaikesta muodostuu ikiaikainen me ja he/ne jakolinja? Onko totuus tässäkin ainoastaan  musta-valkoinen? Kuinka syvällä meissä on se tarve aidoittaa tonttimme, rajata reviirimme, suojata maidemme rajat, rakentaa muureja ja esteitä sekä mistä kaikesta se kumpuaa? Yhteiskunnallisista tekijöistä, heimoista, kansoista, uskonnoista - siitä ainoasta oikeasta -, vallan- ja rahanhimosta?

-  Jakolinjat muovaavat politiikka kaikilla tasoilla: henkilökohtaisella, paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä. Jokaisella tarinalla on kaksi puolta, niin myös muurilla. Meidän on tärkeätä tietää, mikä meidät on erottanut ennen ja erottaa yhä, jotta ymmärrämme mitä nykymaailmassa tapahtuu. 

Euroopassa mietityttävät ja ratkaisuaan vaativat turvapaikanhakijat, siirtolaiset, jotka herättävät pelkoa, huolta lisääntyvästä terrorismista, julkisten palvelujen riittävyydestä, poikivat ja ruokkivat poliittisia ääriliikkeitä ja jakolinjoja sekä edesauttavat nationalismin nousua jne. Meillä on monia ulkoisia uhkia, mutta ne eivät ole ainoita. On lukuisia hyviä syitä muistaa, että:

-  Pelon ja epävakauden keskellä ihmiset hakeutuvat yhä ryhmiin suojautuakseen havaitsemiltaan uhilta. Nämä uhat eivät saavu vain rajan takaa. Niitä voi nousta myös sisältäpäin - kuten Kiinassa hyvin tiedetään. 

Varsin kiintoisa ja eloisasti kirjoitettu  on  myös luku Brittien murheet, jossa Marshall lähtee liikkeelle roomalaissotilaasta vartioimassa Hadrianuksen muuria n. v.380 ja ääneen ihmettelemässä "Pro di immortales, quid hic facio?" (Mitä hittoa minä täällä teen? tjsp)

Jaettu maapallo luo vahvaa historiallista taustaa nykymaailman tilanteelle ja yhä tiiviistyville suojautusmispyrkimyksille avaten selkeästi erilaisia näkökantoja ja vaihtoehtoja ajatusmalleiksemme. Erittäin mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, opettavainen, avartava ja pohdintoja herättävä kompakti teos, kompassi ymmärtämisen tielle.

Tämä on kirja, joka kannattaa lukea jo yleissivistyksenkin vuoksi, joka jää kutkuttelemaan ajatusratoja ja auttaa lisäämään ymmärrystä siitä, mitä Telluksellamme on tapahtunut ja par'aikaa tapahtuu ynnä spekuloimaan ja avaamaan visioita sen suhteen, mitä tulevaisuudessa on odotettavissa.

Vaikka monista kielistä löytyykin sanonta: "Hyvä aita tekee hyvän naapurin", joka on eräs totuus sekä konkreettisista että psykologisista rajoista, toteaa Marshall loppusanoissaan, että suunnittelemme tulevaisuutta toivomalla parasta ja pelkäämällä pahinta, ja koska me pelkäämme, me rakennamme muureja.

Yhtä totuutta asiassa ei liene, mutta jos valita saisin, niin:

-  Valitkaa johtaja, joka investoi siltoihin eikä muureihin. Kirjoihin eikä aseisiin. Moraaliin eikä korruptioon. Suzy Kassem: Rise Up and Salute the Sun.

Syntyjä syviä mietintämyssy päässä pohtimaan jää:

tiistai 1. lokakuuta 2019

Elämässä vaihtelevat varjo sekä valo...

Näin lauantaina:


In memoriam
PhD M.A.D.

Bestman, Kummisetä, Jaurun Reppuli, Wanha Konno,
Ikiystävä yli puoli vuosisataa, Vierelläkulkija...

Lähdön hetki on tässä.
Voi hyvin edeltä mennyt.
Tervehdi puolestamme
maailmankaikkeutta.
Lepo ja rauha
ympäröiköön Sinut.
(Eeva Kilpi)

Kiittäen, kaivaten ja rakastaen...





ja puolestaan sunnuntaina: Lounaskutsulla Amigon ja Tyttöystävän luo kuulumisten vaihtoon ja tutustumaan uusiin perhekunnan jäseniin, jotka täten täysvaltaisiksi hassunhauskaan joukkoomme hyväksyttiin.

Saanko esitellä: Nelma & Sulo



En tiedä, kuinka nuoret sen tekevät, mutta aina he jättävät jälkeensä pitkäkestoista iloa, valoa ja lämpöä, voimavaraa, joka kantaa kauas.
Näiden valoisten ja tulevaisuuteen katsovien nuorten sekä heidän kaltaistensa  hallussa viestikapula  on hyvissä käsissä.

Myös muistot kantavat. Molemmista kiittäen ja rakastaen matkaansa kohti uusia seikkailuja

jatkaa:

torstai 26. syyskuuta 2019

Elämäni kirjojen kertomana - vuosi 2019


Tämä hauska postaus löytyi  aamusella  antoisasta Main Kirjasähkökäyrä-blogista ja kutkutti sen verran, jotta oma viritelmä tuli vikerretyksi:


Lapsena olin: Viimeinen mohikaani

Nyt olen: Äeti

Haluaisin olla:  Tähdenlentojen kerääjä

Ominaisuuteni, josta en luovu: Suunnitelma loppuelämän varalle

Taito, jota haluan kehittää: Resilienssi: muutosten kohtaamisen taito

Kotini: Ja sitten soi samba

Elämäni: Sininen muistikirja

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Respektiä ja rakkautta

Asia, jota ilman en voisi elää:  Metsän kuiske

Asia, jota en haluaisi kokea: Tämä on Gomorra

Työni: Mennä, meni, mennyt

Työpöydälläni: Kuiva kausi

Yöpöydälläni: Espanja-suomi Idiomisanakirja

Antavat voimaa:  Kaunis maailma

Vievät voimia: Tuhat rautaa tulessa

Haaveilen:  Kepponen

Viestini ystävälle: Anteeksianto ja unohdus

Minua mietityttää usein: Pystyyn kuolleet

Minua pelottaa joskus: Tylsyyden ylistys

Tulevaisuudensuunnitelmani: Aattelu rulettaa



Ennen vanhaan oli tapana todeta: näytä minulle kirjahyllysi niin  minä kerron, millainen olet. Ja kyllähän vieraisilla  niissä kodeissa, joissa sellaisen vielä näkee, tulee väistämättä automaattisesti edelleenkin silmäilleeksi hyllystön lävitse.
Se kertoo ääneti omaa tarinaansa... Ja niin taitaa tämä listauskin  pienimuotoisesti tehdä:)

Kiitos Mai, tämän postauksen nakuttelu  oli vekkuli ja rentouttava kotvanen, jolla oli käyttöä:)  Jatketaan harjoituksia!

Suloisia syyskuun viimepäiviä:


keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Maija Paavilainen:" Mummoälyä" - ex Libris...


"Mummoälyä", Maija Paavilainen, Kirjapaja Oy, 2019, 72 s.

"Maija Paavilainen  on kirjoittanut ja kuvittanut lukuisia suosittuja piirrosaforismikokoelmia, muun muassa Lumikukkia (2016) ja Onnenpotkuja (2015). Paavilaiselta on ilmestynyt myös proosateoksia, ja hänet on palkittu Kirkon tiedonvälityspalkinnolla. Maija Paavilainen asuu Hämeenlinnassa."  (Kustantaja)

                                                             ©Ville Välimäki

"Ilman mummoälyä maailma olisi paljon hankalampi paikka.
Sydämen sivistys, utelias mieli ja hyväsi todetut käytännön niksit - niistä syntyy mummoäly. Sitä ei voita fiksuinkaan tietokone eikä eläväisinkään robotti.
Kun asiat ovat solmussa ja maailma kolhii, mummoälystä on iso apu.

Mummoäly on voimavara, joka ei katso ikää, siviilisäätyä tai edes sukupuolta. Asenne ratkaisee - joskin hyödyksi ovat naururypyt ja elämänkokemus ajalta ennen atk:ta.Teos on iloksi ja osviitaksi sekä mummoälyä vasta harjoitteleville että mummoälyn polulla jo pidemmälle ehtineille." (Kustantaja)


Ihan ensiksi: jos nyt et olekaan mummo, niin anna kuitenkin tälle lämminhenkiselle, oivaltavalle ja elämääymmärtäväiselle teokselle edes pieni mahdollisuus. Mummoäly ei tässä  kontekstissa ole fysiologisiin ominaisuuksiin eikä  statukseen sidottu vaan ikään kuin universaali ominaisuus.

Tämä älykirja sopii myös mainiosti yhdessä lasten/nuorten kanssa nautittavaksi, luomaan perspektiiviä elämään, avaamaan uusia keskustelupohjia ja -polkuja. Lisäksi se mahdollistaa luontevan tiedonvaihdon eri sukupolvien kesken.

Tekstit ja kuvat puhukoot puolestaan:








Mutta vaikkei tuo viimeinen vielä ole aktuellia, niin varteenotettava näkökanta toiveikkaassa suhtautumisessa tulevaisuuteen...

Maija Paavilainen on ilahduttanut aiemminkin. Harvoin - jos koskaan - on tullut vastaan näin herkullista, muutamin viivoin kuvitettua teosta, joka saa uskoakseni jokaisen pienemmilläkin kokemuslisillä varustetun suupielet ainakin ylöspäin,  jos ei vallan ilonviivain piirtoa silmännurkkiin ja tällaisen enemmillä lisillä "siunatun" suorastaan silmät tuikkien nyökytellen hykertelemään;)
Ota, lue ja nauti!

Hyvänmielen hyrinää:

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Karina Sainz Borgo: "Caracasissa on vielä yö / La hija de la española" - ex Libris...


"Caracasissa on vielä yö", Karina Sainz Borgo, Aula & Co, 2019, 208 s., suomentanut Taina Helkamo. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

"Karina Sainz Borgo syntyi Venezuelassa vuonna 1982. Hän muutti kymmenen vuotta sitten Espanjaan El Nacional -lehden kirjeenvaihtajaksi.
Hän asuu Madridissa ja on kirjoittanut myös kaksi tietokirjaa." (Lievelehti)

                                                                 ©Jeosm

" Terävä ja kipeän kaunis romaani kuvaa Venezuelaa kaaoksen partaalla sekä naista, joka joutuu jättämään oman elämänsä ja pakenemaan maasta, jossa ainoat kaikkia koskevat asiat ovat väkivalta, nälkä ja röyhkeys.
Venezuelassa voi milloin tahansa tapahtua mitä tahansa. Adelaidan äiti kuolee sairaalassa, josta ovat loppuneet lääkkeet, ja hän joutuu käyttämään kaikki loput rahansa hautajaisiin. Arkunlaskun jälkeen Adelaida ja kuljettaja joutuvat pakenemaan hautausmaalta henkensä edestä, koska aseistettu katujengi viettää siellä väkivaltaisia bakkanaaleja. Kotiin palattuaan hän huomaa, että asunnon on vallannut vallankumouksellisten naisten joukko joka ei laske häntä sisään.
Hän pakenee naapurinsa asuntoon ja löytää tämän kuolleena olohuoneen lattialta. Pakon edessä Adelaida tekee vaikean ratkaisun ja jättää taakseen rakkaan isänmaansa. Kaaoksen ohella romaani maalaa lukijan eteen myös rauhallisemman ajan, jolloin sekä kaupungissa että maaseudulla oli turvallista ja yhteiskunta toimi." (Takakansi)


Etulehden omistuskirjoitus: -  Niille naisille ja miehille, jotka menivät edelläni. 
Ja niille, jotka tulevat jälkeeni. Sillä kaikki tarinat merestä ovat poliittisia ja me hippusia jostakin, joka etsii maata.

Mielenkiintoista: Borgo uusi kirjailijatuttavuus ja maa Venezuela; kirjallisuusrintamalla uppo-outoa ja houkuttelevaa. Mieleen ei juohdu kuin
iki-ihanan Harry Belafonten Venezuela, johon linkki alhaalla. Nykyisinhän maa on melkoisen kuohunnan ja itsensä etsimisen sekä mullistusten ja keskinäisten eri ryhmittymien kamppailun aiheuttaman sekasorron epävakaalla uralla.
Joten rohkeasti mars matkaan Caracasiin ja Ocumareen keskelle kaaosta ja väkivaltaisuutta ynnä palailemaan kertojan myötä myös menneisyyden turvallisiin aikoihin:

Äiti laskettiin hautaan vaatteineen kaikkineen: sinisessä leningissään, mustissa matalissa kengissään ja monitehosilmälaseissaan. En kyennyt hyvästelemään häntä toisin. En osannut erottaa hänen asusteitaan hänen olemuksestaan, tuntui kuin olisin lähettänyt hänet vajavaisena takaisin maan poveen.
Kuoppasimme kaiken, koska äidin kuoleman jälkeen ei jäljellä ollut enää mitään. Enää meillä ei ollut edes toisiamme. Sinä päivänä meiltä molemmilta loppuivat voimat: äidiltä puulaatikossaan ja minulla ränsistyneen kappelin käsinojattomalla tuolilla.

-  Puhun yhä monikossa silkasta tottumuksesta, sillä vuodet hitsasivat meidät yhteen niin tiiviisti, että olimme kuin kahdesta osasta koostuva miekka,
jolla puolustimme toinen toistamme. Laatiessani äidin kuolinilmoitusta oivalsin, että ensimmäinen kuolema tapahtuu kielen tasolla, siinä että lakkaamme puhumasta ihmisistä  preesensissä ja siirrämme heidät menneeseen.
-  Olimme menettäneet kaiken tässä kuolevassa kaupungissa, jopa preesensissä taipuvat sanat...

 Eipä teoksessa toki yksinomaan "kaaosteorialla" mennä, sillä  jäljellä ovat ympäröivä luonto ja järjestäytyneemmän, vakaamman aikakauden muistot sekä ehditäänpä viivähtää Velasquezin kauniin taulun Las Hilanderias, Kehrääjät äärelläkin. Taulun, joka teoksessa herättää monenlaisia tunteita siinä kuvattua nykytilaa vasten...  Kuitenkin:

-  Sisällämme alkoi paisua kaoottinen ja vaarallinen energia. Ja sen myötä halu lynkata ne, jotka alistivat meitä, sylkeä päin sotilasta, joka kauppasi säännösteltyjä elintarvikkeita mustassa pörssissä tai nokkelaa idioottia, joka yritti riistää meiltä maitolitran niissä pitkissä jonoissa, jotka kaikkien supermarkettien oville joka maanantai muodostuivat. Kammottavat asiat ilahduttivat meitä: jonkun pampun äkillinen kuolema, selittämätön hukkuminen keskitasankojen vuolaimpaan jokeen, tai jonkun korruptoituneen virkamiehen räjähtäminen palasiksi hänen ylellisen kaupunkimaasturinsa istuimen alle piilotetun pommin lauetessa. Unohdimme myötätunnon, sillä janosimme hyvitystä kaikesta, mikä oli huonosti..

- Ihminen kuuluu sinne, minne hänen vainajansa on haudattu...
Saattaa pitkälti noin ollakin, kun tarpeeksi synnyille syville sukelletaan.
Silti suurta hämmästystä, ihailua ja iloa herättää lukiessa ihmisen lajinsäilytyksen takavaa, ikiaikainen sinnikkyys, elämänhalu ja ne voimavaran rippeet,
joista hän onnistuu puhaltamaan liekkiin energian, jonka varassa jättää entinen ja matkustaa kohti uutta, - ylipääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta.

Mieltä myllertävää, runsaskielistä ja värikästä kerrontaa, joka nostaa iholle niin vallineen sekasorron ja silmittömän väkivallan luoman hetkellisyyden tunteen kuin myös menneen, kadotetun ajan lämmittävät ja kantavat muistot.
Yksinkertaisesti: vaikuttava, vakuuttava ja pysähtyneiseen mietteliäisyyteen jättänyt lukukokemus.
Taina Helkamon värikäs käännös ja Sanna-Reeta Meilahden  tunnelmaa luova kansi lisäsivät lukunautintoa. Karina Sainz Borgo kannattaa pitää mielessä !

Missä mietteissä Caracasissa ovat poikenneet: Kirjaluotsi Kirjavieköön ja Tarukirja avautuu klikkamalla:)

Harry Belafonte ja Venezuela,  (klik)  olkaa hyvät :)

Suloista syyssunnuntaita:

perjantai 20. syyskuuta 2019

C.J. Tudor: "Paluu pimeästä / The taking of Annie Thorne" - ex Libris...


"Paluu pimeästä", C.J. Tudor, WSOY, 2019, 423 s., suomentanut Laura Beck.

Englantilainen C.J. Tudor rakasti lukemista ja kirjoittamista jo varhain, erityisesti mustanpuhuvat, makaaberit tekstit olivat hänen makuunsa. Siinä missä Tudorin ikätoverit lukivat nuorisokirjallisuutta, Tudor ahmi Stephen Kingiä ja
James Herbertiä. Vuosia hän toimi copywriterina, tv-juontajana, ääninäyttelijänä ja koiranulkoiluttajana. Esikoisteoksen menestyksen ansiosta hän kirjoittaa nyt kokopäiväisesti. Tudorin kohutun Liitu-ukon oikeudet on myyty 40 eri maahan. Kirjailija asuu Nottinghamissa kumppaninsa ja tyttärensä kanssa." (Lievelehti)

                                                              ©Bill Waters

"Pohjoisenglantilaista kaivoskylää järisyttää tragedia. Lapsensa tappanut äiti jättää jälkeensä vain verellä kirjoitetun viestin.
 Uutinen surmatyöstä ajaa opettaja Joe Thornen palaamaan tuohon lapsuutensa kylään ja vuosikymmenten takaisiin muistoihin – siihen, kuinka hänen pikkusiskonsa Annie katosi. Ja kuinka takaisin tuli joku, joka ei ollut Annie.
Mitä tapahtui niiden tuntien aikana, kun Annie oli kadoksissa? Mitä kylän pinnan alla kytee – ja miksi hautausmaalta puuttuvat lasten haudat?" (Lievelehti)


Tudorin esikoinen herätti kiinnostuksen kirjailijaa kohtaan ja halun tutustua myös jatkoon, vaikkei kauhu-scene Stephen Kingin pohjain polkemisista huolimatta varsinaisesti omiin lukusuosikkeihin lukeudukaan.
Harppaus oman mukavuusalueen ja mieltymysten ulkopuolelle on terveellistä, innostavaa ja virkistävää, joten ennen paluuta pimeästä, silmät kiinni ja uhkarohkea hyppy syvään tuntemattomaan:

Menneisyydestä:  - Älä koskaan palaa. Niin ihmiset aina sanovat. Asiat ovat muuttuneet. Mikään ei ole ennallaan. Jätä menneet menneisyyteen. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Menneisyydellä on tapana muistuttaa itsestään.  Kuten pahentuneella ruoalla, jota on erehtynyt syömään.
-  En halua palata. En todellakaan. Toivelistallani on monta asiaa sen edellä, 
muun muassa että rotat syövät minut elävältä tai että tanssin rivitanssia. 
Niin kiihkeästi toivon, etten enää koskaan näkisi sitä persläpeä jossa vietin nuoruuteni. Mutta aina ei voi valita muuten kuin väärin.

Arnhill:   - ei ota tulijaa avosylin vastaan. Kylä on katkera, synkissä aatoksissa ja hapan. Se pysyttelee omissa oloissaan ja silmäilee vierailijoita epäluuloisesti. 
Se on stoalainen, järkkymätön ja uuvahtanut yhtä aikaa. Se on niitä kyliä, 
jotka mulkoilevat vierasta vihaisesti kun hän saapuu ja räkäisevät inhoten perään kun hän lähtee.

Tudor hallitsee suvereenisti taitavasti luodun, tiheätunnelmaisen ja ahdistavankin kerronnan taidon ja tarkkasilmäisen persoonainpiirron. Huolimatta omalla kohdallani lajin vieraudesta totean tuon ilomielin ja hattua nostaen.
Jos tästä genretyypistä pitää, tätä teosta ei todellakaan kannata ohittaa!

Pahuudesta:   -  Jos jotkut lapset ovat synnynnäisiä uhreja, ovatko jotkut synnynnäisiä kiusaajia? En tiedä vastausta. Mutta sen tiedän, että näinä päivinä ei ole hyväksyttävää sanoa sellaista. Ei ole sopivaa väittää että jotkut lapset,
jotkut perheet, ovat yksinkertaisesti pahoja. Se ei liity yhteiskuntaluokkaan, rahaan tai siihen että heiltä puuttuisi jotain. Heidän piuhansa on vaan yhdistetty eri tavalla. Se on heillä geeneissä.

Ihmisen pahuus ja ihmismielen pimeys ovat arvoituksia, jotka eivät lakkaa kummastuttamasta eivätkä kiehtomastakaan. Paljon pystytään tänä päivänä selittämään ja juurilleen johtamaan, mutta osin tutkimattomat lienevät edelleen aivojemme aatokset, tuo mitä mielenkiintoisin aihealue.
Kunpa mielen syövereissämme olisikin tasapuolisuuden nimissä vastaava aarreaitta kaikelle hyvälle, lämmölle, huolenpidolle ja rakkaudelle sen kaikissa muodoissa...

Enpähän  näppärämmin parilla sanalla kuin  teoksen takakannesta Lee Childia siteeraten: Kauhean hyvä, jokaisessa merkityksessä. 

 Joten simppelisti:  jokaisessa merkityksessä vallan kauhian

  hyvää viikonloppua:

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

John Verdon: "Syntipukki / White River Burning" - ex Libris...


"Syntipukki", John Verdon, Gummerus Kustannus Oy,  2019, 615 s.,
 suomentanut Marja Luoma.

"John Verdon  (s.1941) teki pitkän uran New Yorkin mainosmaailmassa.
Jäätyään eläkkeelle hän päätti ajankulukseen kirjoittaa mahdollisimman jännittävän murhamysteerin. Syntyi murhatutkija Dave Gurneysta kertova esikoiskirja Numeropeli. Syntipukki on sarjan kuudes itsenäinen osa.
Se on ajankohtainen kuvaus mielipiteiden kärjistymisestä ja polarisoituneen ajattelun vahingosta." (Lievelehti)

                                                              ©Naomi Fisch

"Entinen NYPD:n murhatutkija Dave Gurney viettää leppoisia eläkäpäiviä,
kun hän saa puhelun piirisyyttäjältä. Gurneyn viiltävää älyä ja rikostutkijan vaistoja tarvitaan White Riverin kaupungissa, jonka poliittisesti arkaluontoinen murha on suistanut kaaokseen. Jännitteet White Riverin poliisivoimien ja mustien aktivistien välillä ovat kiristyneet jo pitkään. Räjähdysherkkä tilanne on leimahtanut ilmiliekkeihin, kun tuntematon tarkka-ampuja on surmannut aktivistien mielenosoitusta valvomassa olleen poliisin. Kaupunki on jakautunut kahteen leiriin, ja koston kierre on valmis." (Takakansi)



Tämä Verdonin sarja on ollut varsin mielenkiintoinen, postatut:
Tappakaa Peter Pan  (2014) ja  Painajaisuni  (2016): Verdon & Gurney,
mainio kaksikko,  joiden seurassa viihtyy ja  joiden ei tarvitse vasiten revittää mitään raflaavaa, jotka kantavat itsensä ja jotka nyt vaan ovat..
Sama pätee tähän Syntipukkiinkin:)  Teos on neliosainen: Kätketty raivo, 
Kolmas mies, Älä luota keneenkään ja Kuin suoraan kauhuleffasta.

-  Daven ja Madeleinen avioliittoa koettelivat jatkuvat jännitteet: Madeleine olisi halunnut katkaista kokonaan siteet entiseen elämään suurkaupungissa ja nautti täysin siemauksin maaseudusta, kun taas Dave ei osannut tai halunnut luopua uran aikana kehittyneistä ajatuskuvioista ja halusi aina päästä tutkimaan perusteellisesti jotakin. 

-  Dave katsoi vaimoaan ja näki tämän lempeässä hymyssä saman naisen,
 jonka kanssa oli avioitunut kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin.
Hänestä tuntui aina ihmeelliseltä ajatella, miten nopeasti vire heidän suhteessaan saattoi muuttua ja miten merkityksellisiä pienet eleet ja tapahtumat olivat 
- ja miten tarttuvia olivat niiden herättämät tunteet.

DG on sympaattinen ja karismaattinen tyyppi, jolle Verdon ei ole kirjoittanut mitään turhia ulokkeita, kuten ylenmääräistä lasinkohottelua, menneisyydestä ryöpsähteleviä traumoja, synkkiä salaisuuksia, naismaailman karahtavia karikoita, renttuilua tms. vaan lukija saa täysin keskittyä itse kerrontaan, taitavasti kuvattuun juonenpolveiluun, ja varsinaisen rikostutkinnan etenemiseen terävästi piirretyn henkilögallerian seurassa; tästä kaikesta iso plussa!

-  Kansakuntaamme on iskenyt syöpä. Se on levittänyt lonkeroitaan yhteiskuntaamme jo usean vuoden ajan. Lippuja on alettu polttaa. 
Kouluissa pukeudutaan miten sattuu. Hollywood parjaa sotilaitamme, hallitustamme, yrityksiämme. Säädyttömyys on yleistynyt. Uskonnollisia johtajia halvennetaan. Rapmusiikissa rikollisuus nostetaan jalustalle. Joulusta käydään sotaa. Auktoriteetit rapistuvat uhkaavasti. Vedotaan lapsellisesti oikeuksiin. Tällaiset suuntaukset ovat termiittejä, jotka syövät Amerikan perustuksia. Sivilisaatio on käännekohdassa...

Mediahässäköistä ja  uutishaukoista, poliitisista, epämääräisin ja arveluttavin keinoin toteuttamaan pyrkivistä kähminnöistä ja rotusodasta huolimatta - otettakoon ne ajankohtaisuudestaan huolimatta tässä nimenomaisessa tapauksessa pikantteina lisämausteina kuitenkin pitäen yksisilmäisyyden ja polarisoitumisen riskit myös tosielämässä mielessä - kyseessä on kunnon selkeä rikostutkintaan perustuva dekkari, jollaista oli vaihteeksi,  sivumäärän ennalta arveluttaneen runsauden tyystin unohtaneena, lainkaan pitkästymättä mielenkiintoista ja antoisaa lukea. John Verdon & Dave Gurney:  kaksi fiksua ja ratevaa, terrierin sitkeydellä etenevää kaveria, joiden seurassa viihtyy paremmin kuin hyvin näin syyssateen rattoisasti rummuttaessa ikkunalautoihin.

- Gurney kuitenkin tiesi, että häntä työnsi eteenpäin myös toisenlainen vimma, 
ei yhtä jalo ja ihmistä kunnioittava; hänen aivonsa oli rakennettu niin, 
että hänen oli kerta kaikkiaan pakko saada tietää, selvittää ratkaisematon. 
Se oli ollut häntä eteenpäin työntävä voima koko uran ajan, ehkä koko elämän ajan. Hänellä ei oikeasti ollut valinnanvaraa.

-  Myötätuntoon kuuluu olennaisena osana se, että säpsähtää nähdessään toisen loukkaantuvan, ja myötätunto on olennainen osa ihmisyyttä... 

Mustan ja valkoisen lisäksi on myös harmaata...

Pidetäänpä mielessä:

torstai 12. syyskuuta 2019

E.O. Chirovici: "Pahaa verta"/Bad Blood" - ex Libris...



"Pahaa verta", E.O. Chirovici, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2019, 266 s., suomentanut Inka Parpola.

"Romanialaissyntyinen E.O. Chirovici  (s.1964)  julkaisi kotimaassaan kymmenen salapoliisiromaania ennen kuin muutti Isoon-Britanniaan, jossa ryhtyi kirjoittamaan englanniksi. Hänen ensimmäisestä englanninkielisestä romaanistaan Peilien kirja tuli välittömästi maailmanlaajuinen myyntimenestys." (Lievelehti)


"Psykologi James Cobbin puheille tulee kuolemansairas mies, jolla on synkkä pyyntö. Muistinsa menettäneen miehen on saatava tietää, mikä on hänen osuutensa vuosikymmenten takaisessa murhassa. Oliko hänen viaton sivullinen vai tappaja? James alkaa selvittää mysteeriä, mutta kaikilla tapaukseen liittyvillä tuntuu olevan jotain salattavaa. Jamesin kiinnostus muuttuu pakkomielteiseksi, kun tapaus ja hänen oma menneisyytensä nivoutuvat yhteen." (Lievelehti)


Peilien kirjan (2017)  myötä tutustuin Chiroviciin ja totesin kelpo tuttavaksi jääden tuon omaleimaisen ja ilmavan dekkari-romaanin luettuani miettimään, missä merkeissä kirjailija uraansa tästä eteenpäin jatkaa. Ja tässäpä tuli kaivattu vastaus:

Päähenkilöinä ovat psykologi-tohtori James Cobb, joka luennoillaan kertoo viime aikoina keskittyneensä tutkimaan niin kutsuttuja muuntuneita tajunnantiloja, varsinkin hypnoosia ja elämänsä loppusuoralla oleva Joshua Fleischer, klubipantteriksikin kutsuttu, ei suinkaan erakko ja ihmisvihaaja, omaisuutensa ja sen suoman vaikutusvallan takana lymyilevä troglodyytti, vaan henkilö, jolla on äärimmäisen aktiivinen sosiaalinen elämä.
Oma tärkeä osaansa on myös entisellä New Yorkin poliisilaitoksen  etsivällä, Kenneth Mallorylla, joka on erikoistunut tutkimaan menneitä elämiä, ja josta tuli yksi New Yorkin möröistä, mies, joka pääsi käsiksi rikkaiden ja kuuluisien tarkoin varjeltuihin salaisuuksiin; tahdikas, sitkeä ja tehokas, verta ja luuta oleva varjo kaupngin kaduilla.
Tapaamme myös moniselitteiset ja värikkäät persoonat Abraham Halen ja Simone Duchampsin, Jack Bernhardin päiväkirjoineen sekä ilman rihmankiertämää asunnossaan tossuissaan sipsuttelevan mysteerisen Maggien, Julien etc.

Pariisi - New York  - akselille ja eri aikatasoille Chirovici kutoo uskomattoman kiehtovan, tiiviin ja mukaansa tempaavan psykologisen, pelkkää dekkaria laajemman, kielellisesti erinomaisen kudelman, jota on vaikea - lue mahdoton -  jättää kesken.

Kun haluaa ryöstää jonkun perinpohjaisesti, ei tuhoa ainoastaan hänen tulevaisuuttaan vaan myös hänen menneisyytensä. Tulevaisuus määritellään sumuiseksi epävarmuudeksi, kasaksi sekavia toiveita, jotka eivät useimmiten toteudu mutta toteutuessaan - yleensä joko liian myöhään tai liian pian - osoittautuvat lähinnä pettymyksiksi, sillä odotuksemme ovat liian korkealla.
Menneisyytemme on ainoa varma tekijä, ainoa todellinen suojapaikka, 
joka meillä on, vaikka muistimme onkin jo ehtinyt kaataa kauan sitten tapahtuneet tärkeät tosiseikat ja ei-niin-tärkeät tosiseikat täysin eri muottiin. Menneisyys on ainutlaatuinen ja toistumaton, ja toisin kuin tulevaisuus, 
se on tyystin haltijansa; hyvä tai paha, merkityksellinen tai merkityksetön, haaskattu tai hedelmällinen - mutta kukaan muu ei voi saada sitä haltuunsa...

Chirovici  tekee taikatemppunsa taas, jos mahdollista vielä edellistään ovelammin: tiivistunnelmainen, lukijansa sisäänsulkeva, henkilöidensä muistojen pölyjä ravisteleva ja niiden aarreaittaa sielujen syvyydestä perusteellisesti penkova teos, joka kieppuu teeman: miten selvittää totuus, kun muistoihin ei voi luottaa - ympärillä  pyrkien sen ytimeen. Inka Parpolan käännös kuin kirsikka kakun päällä.

-  Miksi ihmiset valehtelevat?    Enimmäkseen pelosta. Useimmiten valhe on puolustuskeino. Joskus ihmiset valehtelevat myös palkkion toivossa.

On yksi ja tärkeä asia osata kutoa muistojen maton raidat siedettävään hyväksyttävään  muotoonsa. Jäin kuitenkin lukiessani pohtimaan, onko jatkuvasti tarpeellista plarata muistojen laaria, tonkia, kaivella ja käännellä kaikkea vanhaa?
Eikö niiden kannattaisi sovinnolla antaa olla - ne ovat kertakaikkisesti passé; tapahtuneelle emme tässä ja nyt mitään konkreettista voi -  sen sijaan  voimme edes yrittää  keskittyä nykyhetkeen semminkin, kun liioin emme tulevasta tiedä?   - Mikäli riittävän kauan tonkii kauniin kuvan takaa, löytää useimmiten tunkion.
Tietoisen riskin ottamista sietää  varoa, joten taidanpa toisenkin kerran harkita ennen  rukkasten vetämistä käsiin ja tarttumista lapioon...

Kysymysmerkiksi  jää, millä keinoin Chirovici seuraavaksi aikoo meitä  ällistyttää ja ilahduttaa. Juonenkutojana ja henkilöiden piirtäjänä hän lukeutuu kyllä parhaaseen A-luokkaan.

-  Ei koskaan todellista ja aina totta. Antonin Artaud.

- Ei ole nykyisyyttä - ainoastaan menneisyys, joka toistuu alati uudestaan - nyt.  Eugenie O'Neill, A moon for the Misbegotten

Intensiivinen ja tyylikäs teos, johon täpöillä

uppoutui:

torstai 5. syyskuuta 2019

Kari Häkkinen: "Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus" - ex Libris...


"Psykiatrin päänavaus", Kari Häkkinen & Hannu Lauerma, Into Kustannus Oy, 2019, 211 s.

"Hannu Lauerma  (s. 1961) on tullut television kuvaruudun välityksellä suomalaisille tutuksi. Kun jokin traaginen tapahtuma ylittää uutiskynnyksen, hänen asiantuntijalausuntoaan halutaan kuulla. Hänen toimenkuvaansa kuuluu akuutisti sairaiden vankien hoito ja mielentilatutkimukset, joiden tarkoituksena on selvittää rikoksen tekijän syyntakeisuutta rikoksen tekohetkellä.

Pääkaupunkiseudulla asuva kirjailija Kari Häkkinen on ammatiltaan erikoissairaanhoitaja. Hän on työskennellyt sekä leikkaussaleissa että psykiatrisilla klinikoilla." (Kustantaja)




"Kirjassa Lauerma kertoo kokemuksiaan mm. Suomen pahimpien vankien kanssa työskentelystä, hypnoosista, itse­tuhoisuudesta, psyykenlääkkeistä  ja tappouhan käsittelystä. Mukana on myös tarinoita Lauerman omasta elämästä ja hänen ajatuksistaan julkisuudesta." (Takakansi)

Teoksen luvuissa Lauerma,  Kari  Häkkisen sanoin: Sanojensa mittainen mies, 
joka rakastaa työtään, mutta inhoaa byrokratiaa, kuljettaa lukijaansa henkilöhistoriansa aamunkoitosta aina nykyhetkeen poiketen välillä luonnon keskellä, valaisten ammatti-identiteettinsä syntyä, työtään ja potilaitaan psykiatrisessa vankisairaalassa. Hän pohtii psykoterapiaa ja pahoja lääkkeitä, esittää ajatuksia pahuudesta ja rikollisuudesta sekä tutkii huumorin, järjen
ja tunteiden merkityksiä. Oman lukunsa saavat myös: uskonto, empatia ja rakkaus sekä hypnoosi uran osatekijöinä sekä ne pakolliset julkisuuden kirot ja kiitokset. Laaja-alainen kattaus siis tarjolla. Makustelemaan:

Itse ajattelen, että kun ihminen kuvittelee keksineensä elämässään jotain uutta, niin yllättäen huomaa kiinnostuksen kaikuluotaavan kaukaa suvusta.

En edes yritä vastata kysymykseen, ovatko ihmiset pohjimmiltaan hyviä vai pahoja. Käsitykseni mukaan me olemme tilanteesta riippuen sekä hyviä 
että pahoja. Evoluutiossa meidät on ensiksikin ohjelmoitu toisiamme auttaviksi, sosiaalisiksi, rakastettaviksi ja yhteistyökykyisiksi yksilöiksi. 
Toisekseen meidät on luotu kilpailullisiksi ja raaoiksi pedoiksi, jotka raatelevat omaan lajiinsa kuuluvia hengiltä aivan kuin muutkin pedot. Poikkeuksena ovat massasurmat, jotka ovat olleet ihmiskunnan häpeätahroja kautta aikojen. Eläinkunnassa ne ovat äärimmäinen harvinaisuus.

Ihminen on taipuvainen alistamaan toisia haaliakseen itselleen valtaa ja pyrkiäkseen elämässä eteenpäin. siihen sisältyy paljon pahuutta ja tuhoa. 
Jopa siinä määrin, että meillä on pieni pelko pinnassa ihmislajin säilymisestä.

Lauerma esittelee myös  Stanley Migramin (klik)  tottelevaisuuskokeet  (klik)
ja  Philip Zimbardon sosiaalipsykologian  Stanfordin  vankilakokeen todeten:

- Joudun itse työskentelemään organisaatiossa, joka on vahvasti viranomaisvalvottu, käytännössä niin, että vankien ja potilaiden oikeudet ovat tarkassa syynissä. Lauerma mainitsee myös mielikuvituksellisten valitusten ja sairaiden ihmisten  fantasioiden vaativan seikkaperäisiä vastauksia ja että tuo seikka lisäisi harmaita hiuksia, jollen tiedostaisi erilaisten autoritääristen järjestelmien primitisoivan ihmistä joskus kovinkin kohtuuttomalla tavalla.

Maninipuloinnista pahuuteen:  - Potentiaali pahuuteen on olemassa, 
mikäli ihminen yliarvioi kykynsä toimia poikkeustilanteissa rationaalisesti ja omasta mielestään humaanisti enemmistön asettamaa painetta vastaan.
-  Pahuus on pitkälti myös näkökulmakysymys. Se, mikä toisen mielestä on pahaa, on toisen mielestä hyvää ja jaloa. Kauheus  - kuten kauneuskin -  on katsojan silmissä..
-  Perustellusti sodankäynti on säännösteltyä pahantekoa, jonka juuret juontavat poliitikoilta, korkeilta upseereilta ja ylipäälliköiltä annettuihin velvoittaviin käskyihin. 

Pahuuden osastolla omat näkemyksensä Lauerma esittää mm. koulu- ja työpaikkakiusaamisen, joukkoampumistapausten ja insestin surullisilla saroilla.

Huumorista, siitä kauneimmasta kukasta:   - Huumori kuuluu yksilön palautumiskeinoista kypsimpään päähän, Huumori on pohjimmiltaan sitä, 
että kaikesta huolimatta nauretaan yhdessä tai yksin... 
Kunhan muistetaan, että: -  Huumori ei kuitenkaan saa olla luonteeltaan loukkaavaa ja että sen käyttö on hyvin riskialtista, koska sen keskeisin sanoma ymmärretään helposti väärin.

Omakohtaisesti lähden siitä, että siinä missä toivo se on epätoivokin - huumori se on hirteissellainenkin;)

Lauerma on henkilö, jonka harvalukuiset, vankan ammattitaitoiset ja selkeät esiintymiset televisiossa ja lausunnot lehdistössä on tullut tarkkaan ja arvostaen luettua. Edellinen kirjallinen kosketus Lauermaan  puolestaan oli  
 Hyvän kääntöpuoli  (2014), joka loihti toteamuksen: Tämä "Ihmismielen asiantuntijan" 20:n eri aihealueista koostuvan luvun kiinnostava, laaja-alainen kokoelma  pahuuden ympäriltä on kirjoitettu ymmärrettävästi ja ymmärtäväisesti huumorin kukkaa poimimatta jättämättä rauhalliseen, viipyilevään ja pohdiskelevaan vaan ei valmiiksipureskeltuun tyyliin.
Sama selkeä ja lukijaa puhutteleva, jutusteleva kerronta, joka etenee notkean liaanin liikeratojen lailla kosiskelematta tai jonniinjoutavasti jorisematta  jatkuu tässä vekkulin kaksiselitteisesti nimetyssä uutukaisessa.

Tämä päänavaus istui kuin hanska käteen ja säilytti kiinnostavuutensa kautta matkan. Lauerman esitystapa hieroo kaiken muun hyvän lisäksi lukijansa aivonystyrät valppaiksi ja ryhdistää hoksottimet hollilleen; prosessiin,
jota tapaamme ajatteluksi, uteliaisuudeksi ja viritetyksi tiedonhaluksi kutsua, houkuttelee omiin ajatuksenrientoihin ja omakohtaisten kokemusten resonointiin luetun pohjalta.

Ykkösluokan teos! Mitä parhain tapa aloittaa syksyn kirjasesonki, ottaen tietoisen riskin sen suhteen, että kynnys tämän myötä nousi korkealle:)
Kiitokseni Hannu Lauermalle & Kari Häkkiselle sekä Into Kustannus Oy:lle nautinnollisesta ja täyspainoisesta lukuhetkestä!

-  Osuipa sitten kohdalle asosiaalinen tyyppi tai psykopaatti, niin yrittämättä ei jätetä.

Respektit asenteelle:

perjantai 30. elokuuta 2019

Margaret Atwood: "Noidan sikiö / Hag-Seed" - ex Libris...


"Noidan sikiö", Margaret Atwood, Johnny Kniga Kustannus, 2019, 355 s., suomentanut Kristiina Drews.

"Kanadalainen Margaret Atwood  (s. Ottawassa 1939) on aikamme merkittävimpiä kirjailijoita, taiturillinen sanankäyttäjä ja kriittinen näkijä. Atwoodin laajaan ja monipuoliseen tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, runokokoelmia, lastenkirjoja ja kirjallisuustieteellisiä teoksia.
Hänen teoksiaan on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle.
Atwood on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, mm. Booker -palkinnon romaanista Blind Assassin (suom. Sokea surmaaja, 2000), jonka Time-lehti puolestaan valitsi Vuoden 2000 romaaniksi. Aiemmin Atwood on ollut ehdolla Booker Prize -palkintoon teoksillaan Cat’s Eye (1989) ja Nimeltään Grace." (Kustantaja)

                                                           ©Liam Sharp

 "William Shakespearen Myrskyssä kerrotaan Milanosta karkotetusta hallitsijasta, Prosperosta, joka elää eristyksissä saarella keskellä merta. Kuin avovankilassa.
Margaret Atwoodin Noidan sikiössä Felix,  teatterifestivaaliltaan syrjäytetty johtaja, saa mahdollisuuden ohjata oman tulkintansa Mysrkystä suljetussa vankilassa, vankien esittämänä.
Felixille tarjoutuu mahdollisuus kostoon, kun esitykseen saapuu myös päättäjiä, erityisesti ministeriksi kohonnyt Tony, joka työnsi Felixin ulos tämän omasta elämästä yli vuosikymmen sitten. Pitkän odotuksen jälkeen koittaa tilinteon hetki." (Takakansi)


Tämä viisiosainen ja lyhytlukuinen teos temmeltää Thalian alttarilla erikoisten ja verevien näyttelijöidensä sekä maestro Felixin, tuon kostonhimoisen ukkelin voimin, eikä jätä lukijaansa kylmäksi sivustakatsojaksi, vaan minut valtasi tunne mukanaolosta produktiossa ja tunsin sieraimissani teattereille ominaisen  pölyisten esirippujen viihdyttävän tuoksun. Koston - jonka funktiota en henkilökohtaisesti ymmärrä  -  suloisuuden ikuisuuskysymys leijuu vahvasti kaiken yllä kuin tumma pilvi, josta ei tiedä haihtuako vaiko räväyttääkö kunnon rankkasateet; ja jos, niin puhdistuuko mikään??  Kurkistetaanpa:

Felix: - harjaa hampaansa. Hän harjaa toisetkin, tekohampaansa ja sujauttaa ne suuhunsa. Ne eivät istu kunnolla, vaikka hän on sivellyt niihin vaaleanpunaista kiinnitysainetta - suu on ehkä kutistumassa. Hän vetää suunsa hymyyn, muka-hymyyn. Teeskentelyä ja valhetta - mutta kuka se huomaisi?

Tony: Se petollinen, kieroutunut kusipää, on Felixin oma vika. Ainakin enimmäkseen. Kuluneiden kahdentoista vuoden aikana hän on usein syyttänyt itseään. Hän antoi Tonylle liikaa liikkumatilaa, ei valvonut, ei kurkkinut Tonyn tyylikkäästi verhotun, topatun ja liituraitaisen olan yli. Merkit olivat ilmassa, ja kenen tahansa, jolla on vähänkin järkeä ja kuulevat korvat, olisi pitänyt ne huomata - mutta hän ei huomannut.

Kosto:  - Tietenkin hänellä oli päämäärä. Avaamaton rasia, kätketty jonnekin kiven alle, kannessa kirjain K niin kuin Kosto. Hän ei vielä nähnyt selvästi mihin suuntaan oli menossa, mutta oli pakko uskoa että hän oli menossa jonnekin.

Vankila: - Felix astuu sisälle vankilan lämpöön ja ainutlaatuiseen hajumaailmaan. Vanhaa maalia, vienoa hometta, tylsyyden vallassa syötyä pahaa ruokaa, alakulon löyhkää, lysähtäneitä harteita, kumaraisia päitä, kokoon käpertyneitä vartaloita. Köyhyyden hajua. Sipulipieruja, Paljaita, kylmiä jalkoja, kosteita pyyhkeitä, äidittömiä vuosia. Surkeuden lemua, joka leijuu kaikkien yllä kuin loitsu.

Suru:  - Mitä sellaisen surun kanssa voi tehdä? Se oli kuin valtava, horisontista tupruava musta pilvi. Ei, se oli lumimyräkkä. Ei, se ei muistuttanut mitään minkä hän olisi osannut pukea sanoiksi. Hän ei kyennyt katsomaan sitä suoraan silmiin. Se piti muuttaa joksikin muuksi tai ainakin sulkea pois näkökentästä.

Loppuelämä - Kuinka pitkältä se aika oli joskus tuntunut, Kuinka nopeasti se oli kiitänyt, Kuinka paljon siitä oli haaskattu. Kuinka pian se oli ohi.


Atwood on laatukirjailija, joka vankinäyttelijöiden persoonainpiirrossa ja rehevyydessä osoittaa jälleen virtuoosimaiset lahjansa harjoittelukohtausten kuvauksineen.  Samoin Felixin ja Mirandan välisessä yhteydessä keskusteluineen on kiehtovaa ja oivaltavaa  virittyneisyytta sekä hienovaraista ulkoapäin katselevaa sanainpiirtoa. Juonenkuljetuksessa on syvyyttä ja perspektiiviä,
ja se etenee takkuilematta alusta loppuun saakka.
Ei mitään turhaa - ei mitään puutu: nautinnollinen teos!

Johnny Kniga Kustantamon Shakespeare-idea on ollut ennakkoluuloton, kiehtova ja huikea sekä toteutus ainakin tähän asti toiminut selektiivisten kirjailijoidensa ansiosta loistavasti. Kristiina Drewsiltä mainio käännös. Vaikuttava ja teemaan istuva kansi, jonka tekijää en valitettavasti löytänyt.
Laadukkaasta lukukotvasesta  kiitos!

- Meidän tomuistamme kudottuja ovat unelmat, ja uni saartaa pientä elämäämme... (Prospero, Shakespeare, Myrsky)

Toivoen, rakastain ja unelmoiden:

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Joël Dicker: "Stephanie Mailerin katoaminen/ La Disparition de Stephani Mailer" - ex Libris...


"Stephanie Mailerin katoaminen". Joël Dicker, Tammi, 2019, 716 s., suomentanut Kira Poutanen.

"Joël Dicker on ranskankielisen kirjallisuuden uusi supertähti. Vuonna 1985 syntynyt sveitsiläinen singahti lukijoiden tietoisuuteen vuonna 2012 kirjallaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jota on myyty Euroopassa yli kolme miljoonaa kappaletta. Kirja sai Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt-palkinnon vuonna 2012. Stephanie Mailerin katoaminen
on Dickerin neljäs romaani." (Lievelehti)

                                                           ©Jeremy Spierer

"Kun nuori toimittaja katoaa, kaksi kokenutta poliisia joutuu tunnustamaan menneisyyden virheet. Kaksikymmentä vuotta sitten Jesse Rosenberg ja
Derek Scott ratkaisivat karmivan joukkomurhan. Nyt nuori toimittaja
Stephanie Mailer väittää, että he syyttivät väärää miestä – ja katoaa pian sen jälkeen. Eläkeiän kynnyksellä oleva Jesse joutuu kysymään itseltään, saattoiko Stephanie olla oikeassa. Jesse ja kenttätyöt jättänyt Derek joutuvat mukaan kahden aikatason tutkimuksiin: heidän on löydettävä sekä Stephanie että todellinen murhaaja. Monisäikeinen tapaus vie heidät pyöritykseen, jossa totuus paljastuu vasta viime meterillä." (Takakansi)


Totuus Harry Quebertin tapauksesta, 2014 oli alkusysäys Dickerin ja minun tapaamiselleni, ja jatkoa treffeillemme  seurasi Baltimoren sukuhaaran tragedian, 2016 tiimoilta. Sivumääräisesti yhteisiä askeleita nyt siis tepsuteltu mittariin mahtavat 2079 kappaletta.

Dickerin ensisuomennos Totuus HQ:n tapauksesta oli oudohkosti sijoitettu Keltaisen Kirjaston alle ja on mainiota, että nämä kaksi on jätetty sen ulkopuolelle. Dicker kirjoittaa vaivattomanoloista ja tapahtumarikasta tekstiä, jonka parissa on helppo viihtyä. Hän ei hae ilmaisussaan mitään syntyjä syviä eikä pahemmin revittele raadollisuuksilla. Henkilöt on piirretty rauhallisin ottein, osin pieni pilke simänurkissa ilman suuria draaman piirteitä tai syvälleluotaavia analyysejä. Tälle tiiliskivelle  - kuten aiemmillekaan ei olisi ollut pahitteeksi tiivistäminen sivumäärän kustannuksella, sillä 716 s. saattaa monelle potentiaaliselle lukijalle olla este kirjaan tarttumiselle.

Sisällöltään - joskaan ei painoltaan -  kevyttä ja hyvää keskitasoa oleva viihdyttävä romaani, joka sopii hyvin loppukesän lukuohjelmaan. Kävi tässä hupaisasti  jo toisen kerran niin, että Dickerin ja minun polkuni ristesivät tilanteessa, jossa oma  stressitasoni oli koko lailla tapissaan, johtuen Parasystävämme (Kanssakulkijalla alkaen 6-vuotiaasta ja itse tapasin molemmat nuoret hongankolistajat parikymppisenä yhtäaikaa)  kuolemasta heti lomaselta palattuamme sekä toissapäiväisestä farssinpiirteitä saaneen, vihdoin toteutuneen appivanhempien pesänjaon pitkävaikutteisesta virkistävyydestä. Keskittymiskyky sen mukaisesti haperohko ja mielentila vaihtelevainen,  joten Dicker oli tervetullutta vaihtelua ja tapaamisestamme  muodostuikin saumattomasti yhteensopiva.
Kira Poutaselta soljuva ja sutjakka suomennos.

Mielenkiintoinen matka jatkuu, myös mitä tulee Dickerin jatkotuotantoon:)

Aamu-usvaisia ja pehmeävaloisia loppukesän päiviä:

lauantai 24. elokuuta 2019

Maja Lunde: "Sininen / Blå" - ex Libris...

"Sininen", Maja Lunde, Tammi, 2019, 250 s., suomentanut Katriina Huttunen.

"Norjalaisen Maja Lunden (s. 1975) ilmastokvartetissa vaakalaudalla on maapallon tulevaisuus. Palkitussa Mehiläisten historiassa (2016) humanitaarisen katastrofin aiheutti hyöteisten katoaminen. Sinisessä puute on elämää ylläpitävästi vedestä. Sarjan seuraavissa osissa ilmastomuutoksen vaikutuksia käsitellään suhteessa eläimiin ja kasveihin." (Lievelehti)

                                                              ©Oda Berby

"Kuivuus ajaa 2040-luvun Etelä-Euroopassa ihmisiä kaoottisille pakolaisleireille, minne päätyy myös osan perheestään kadottanut David. Yhdessä tyttärensä kanssa hän löytää kuivuneesta kanavasta purjeveneen, jolla voisi purjehtia turvaan viileään pohjolaan – kunhan vain sateet alkaisivat.
Rinnakkaisessa tarinassa lähdetään vuoden 2017 Norjassa hurjalle kostoretkelle yli merten. Luontoaktivisti Signellä on sanansa sanottavana bisneksestä, jossa tunturiylänköjen jäät louhitaan raharikkaiden drinkkeihin.
Ravisuttavaan vuoropuheluun yhtyvät tarinat pohtivat koskettavasti suhdettamme luontoon mutta myös muihin ihmisiin, erityisesti niihin kaikkein rakkaimpiin." (Lievelehti)





Mehiläisten historiassa   tuli siis joku vuosi sitten porräiltyä näiden tärkeiden surisijoiden matkassa toteamuksella: Lunden teksti on elävää ja muodossaan pysyvää,  kerronta ketterästi ja pakotteettomasti etenevää ja nyt siis sukellus veteen, elinehtoomme ja sen tulevaisuuteen.

Signe, Norja  2017:  - Vettä ei pysäyttänyt mikään. Se satoi lumena pilvistä ja laskeutui tuntureiden huipuille, nousi höyryävänä meren yllä ja muuttui taas pilviksi. Talvella jäätikkö kasvoi niin kuin pitikin, kesällä se suli, valui, tihkui pisaroita, ja pisaroista tuli puroja, ne löysivät tien alaspäin, painovoiman vetäminä, purot yhtyivät, muuttuivat koskiksi, joiksi. 

David , Ranska  2041:  -  Helle väreili edessämme. Se aaltoili mäen laella, muistutti vettä, mutta lähemmäs tultuamme se katosi. Emme olleet vielä nähneet vilaustakaan leiristä. Ei pilvenhattaraakaan. Sininen, aina sininen. 
Olin alkanut vihata sitä väriä. 

 Ilmastoasioista puhutaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan ja suosittu
cli-fi kirjallisuus,  joka Wikipedian mukaan mainittiin ensimmäistä kertaa 2013, käsittelee asiaa monelta kantilta, Se myös auttaa meitä kuvittelemaan: mitä  jos? On vielä paljon, mitä me voimme tehdä ehkäistäksemme tuhoon johtavaa kehitystä, -  jos tahdomme. Näin haluan ja on pakko uskoa...

Lunde tuottaa edelleen kaunista tekstiä ja  tarkkasilmäisiä luontokuvauksia, samoin räväkkä ja toimeen tarttuva Signe kerää sympatioita sekä Davidin ja Loun keskinäisen isä-lapsiuhteen kuvailussa on herkkyyttä.

Mehiläisen historia tuntui tulleen kirjailijan sydämestä ja oli kelpo lukukokemus, mutta jokin tässä Sinisessä takaraivossa hiersi, eräänlainen "päälleliimattavuus" ja tekemällä tehdyn häivähdys. Edeltäjä oli mielestäni kompaktimpi ja viimeistellympi, eikä lukijan tarvinnut henkisesti reivailla eikä sumutorvia  sivukaupalla tuuttailla kanaaleiden hyrskynmyrskyissä. Nirsoilua, - saattaapi olla...
Oma vaikutuksensa oli  oman lukutilanteeni: vehmas ympäristö kirkasvetisen järven rannalla, ja  teoksen sisällön välinen räikeä ristiriita.

Aihehan on paitsi varsin trendikäs, kirjaimellisesti päivänpolttava ennen kaikkea ehdottoman tärkeä ja ratkaisuja, niitä kipeitä ja dramaattisiakin vaativa, joko nyt vielä sovinnolla tahi sitten tulevaisuudessa pakon edessä. Teoksen takakannessa Klassekampenin sitaatissa kysytään: Mitä meille tapahtuu, mitä voimme tehdä  ja mikä on elämässä tärkeintä???  Hyviä ja vastauksia kaipaavia/vaativia  kysymyksiä kaikki kolme.

Niin realisti, inhosellaiseksikin tituleerattu kuin olenkin, on minulla viisi hyvää syytä ja optimistinen mielenlaatu eväinäni suurelle kiinnostukselle tulevan maailman suhteen.  Ja kyllä vaan: seuraavat Lunden kvartetin osat päätyvät ilman muuta lukulistalleni;)

Vesi vanhin voitehista, sanotaan ja niin me sen pidämme! Näissä merkeissä:

aurinkoista viikonloppua:

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Mökkilomasella - Kun kaikki oleellinen on...


 yht'aikaa läsnä paitsi metsäsienisato, eikä niin mitään puutu ei edes hirvikärpästen tsiljoonasiipinen armeija...





On vain kimmeltävä järvenselkä, lehtipuiden hentoinen havina, poutapilvet taivaalla ja saunanuunin koivuhalkojen rauhallinen tuhina ja savuntuoksu mökin piipusta, tikan koputus sähkötolpassa ja me kaksi...





Niin kaunis on hiljaisuus...


tiistai 13. elokuuta 2019

Stein Riverton: "Tuhat rautaa tulessa/Manden med tusen jern i ilden" - ex Libris...


"Tuhat rautaa tulessa", Stein Riverton, Nysalor-kustannus, 2019, 212 s.,
toimittanut Matti Järvinen.

"Stein Riverton eli Sven Elvestad (1884–1934) oli aikansa tunnetuin norjalainen rikoskirjailija. Hänen mukaansa on nimetty vuosittain Norjan parhaalle dekkarille myönnettävä Riverton-palkinto. Rivertonin tuotantoa suomennettiin runsaasti 1900-luvun alkupuolelle, mutta myöhemmin hän on jäänyt Suomessa unohduksiin. Tuhat rautaa tulessa oli Suomessa yksi hänen suosituimmista teoksistaan, ja se julkaistaan nyt uudistettuna suomennoksena." (Takakansi)

                                                 ©Tuntematon, Oslo Museum

"Kööpenhaminan rahamaailman eliitti odottaa hovijahtimestari Mildeä kokoukseen. Yllättäen tulee tieto, että hän on kuollut. Aluksi kaikki viittaa itsemurhaan, mutta mihin on kadonnut hovijahtimestarin nostama suuri rahasumma? Professori Sune Arvidson ja nuori etsivä Enevold Rist ryhtyvät yhdessä selvittämään kuolemantapausta. Onko joku rikkaista liikemiehistä sotkeutunut tapaukseen? Mikä on häikäilemättömän ammattirikollisen rooli siinä? Mitä hovijahtimestari piilotteli kartanonsa lukituissa huoneissa?" (Takakansi)


Tällä kansakoulupohjalta ponnistaneella, alun perin Kristoffer Elvestad Svensenillä on mielenkiintoinen elämäntarina ja häneltä löytyy yllättäen  suomennoksia peräti 36 kpl, joten lienee nyt ollut korkea aika paiskata kättä tämän kirjailijan kanssa ja ottaa selvää millaisia rautoja tulessa on.
Riverton tarjoilee uusia sanatuttavuuksia kuten uushopeiset silahelyt (?) ja glypoteekki, joista jälkimmäinen sentään avautui veistotaiteen kokoelmaksi:) Olennaista osaa tarinassa näytteleekin taide, josta esille nousee van Dyckin  "Gisela-prinsessaa ja hänen poikansa"- nimistä taulua koskeva neuvonpito.
Teos koostuu kaikkiaan 42:sta kronologisesta, lyhyestä luvusta, jotka rytmittävät selkeää kerrontaa ilman asiaankuulumattonia kommervenkkejä.

Merkkihenkilöistä:  - He olivat rahamaailman huippuja, jotka sallivat ystävällisen ja kirkkaan aamupäiväauringon valaista itseään. Kaikki kaupungin pankit,
kaikki suuret osakeyhtiöt, koko pörssiluettelo ikään kuin personoitui tässä ylhäisessä ohimoilta lievästi harmaantuneiden edesvastuullisten, rakastettavasti hymyilevien miesten kokouksessa, jossa keskusteltiin hyvin hillitysti. 
Ja koska todella tärkeät henkilöt aina vaikuttavat hillityiltä, ei näistä herroista voinut huomata, että toiset vielä tärkeämmät odottivat heitä. 
Absoluuttinen, todellinen kiire kun huomataan vasta tämänkaltaisesta rauhasta; ei kukaan edes salavihkaa katso kelloa.

Sune Arvidson:  -  ei voinut aluksi voinut sietää nuorta Ristiä, joka kaikessa oli aivan erilainen kuin hän. Arvidson oli aina viettänyt ankaraa, työteliästä ja moitteetonta elämää. Hän ei ollut koskaan tuhlannut aikaansa.
Hän rakasti tiedettään, ei välittänyt ulkonaisesta kunniasta ja halveksi vaistomaisesti kaikkea turhuutta. Hän oli lyhyesti sanottuna mies, jota vanhassa kirjallisuudessa oli tapana nimittää yhteiskunnan pylvääksi, mutta hänellä oli lisäksi suora ja avoin esiintymistapa, jonka uuden ajan ihmiset yleensä ovat omaksuneet ajan hengen mukaan.

Enevold Rist:  - voi edustaa viimeisenä huippuna yhdeksänkymmenluvun vähäveristä, ikuisesti estetisoivaa mutta tavallaan kyvykästä sukupolvea. 
Hän oli tämän ajan unohdettu keikari, ajan, jonka on leimannut amerikkalaisuus, urheilu ja moottoribensiini. Pinnallinen tarkkailija olisi nimittänyt häntä veltoksi ja rappeutuneeksi. Hän pukeutui valikoidun huolellisesti, mikä lähenteli turhamaisuutta, Ristin hienoudessa oli sitä paitsi eräänlainen persoonallisuuden henki, joka ei aivan ollut sopusoinnussa ikävän englantilaisen räätälityylin kanssa - siinä oli hillitty, miltei huomaamaton vanhanaikaisuuden piire, joka toi mieleen Alfred de Musset 'n.

Teoksen napakka lukujaottelu toimii mainiosti ja kuljettaa lukijaansa eteenpäin rikoksen selvittelyn mutkittelevilla poluilla,  lisäksi se istuu tukevasti kirjailijan kerronnan tyyliin.
Rivertonin henkilökuvaukset ovat nautittavan tarkkasilmäisiä, porautuvia ja herkullisia. Hän kirjoitti täsmällistä ja huoliteltua, piiruntarkkaa ja hyvällä tavalla nykylukijan silmissä vanhakantaistakin tekstiä, jota oli vaihteeksi suoranainen ilo lukea etenkin, kun myös huumorisivellin oli saanut sipaista omat vetonsa kerronnan lomaan kuten esim. roiston murtauduttua Ristin taloon ja Havanna-Katariinan osuuden kohdalla. Ja olihan tuossa Ristin persoonassa tiettyä tykövedon tapaistakin...

Voipi tuntua oudolta, ehkä suorastaan kielikukkaselta, mutta tämä oli nimenomaan raikas tuulahdus menneiltä ajoilta ja kurkistus aikakautensa dekkarikirjallisuuteen sekä arvo- ja ajatusmaailmaan, jossa oli  - vekkulia kyllä -   kotoisaa olla ja helppo viihtyä jo tervetulleena vastapainonakin nykypäivän toinen toistaan räväkämmille ja huomiohakuisemmille hengentuotteille. Äly/aatoksenriento vs. nyrkki/ruumiinrunnonta.  Jämpti  ja naseva teos:)

Jos ei nyt tuhatta, niin aina sentään yksi rauta tulessa...

Paukkurautana pamautteli: