perjantai 29. huhtikuuta 2016

On koittanut aika kohottaa malja keväälle....



rouskutella tippaleipiä tahi suupielet sokerissa mussutella munkkeja, joten herkistyen:


"Tuuli heiluttaa hiirenkorvia
narsissit pakahtuvat keltaansa
ujo nurmikko vailla oikeuksia
hymyssä orvokin sinisilmä.
Uusi kevät. Uusi mahdollisuus."
(Anna-Liisa Alanko)







Uusi mahdollisuus on kiehtovaa ja se, että vielä miltei kaikki kevään ja kesän ilot ovat toteutumattomina, puhtaina kirjoittamattomina sivuina edessämme. Talvi ja alkukevät on monille meistä paitsi sisältänyt mielihyvää ja onnenhetkosia, niin myös pitänyt sisällään kommervenkkejä ja kantoja kaskessa, ollut yhtä  rämpimistä jos ei nyt vallan suossa, niin pakkasesta ja tuulesta räntään ja sateeseen, harmista ja huolesta suvannon kautta toiseen. Lämmön ja valon, tulevan kesän haluan vakaasti  ottaa vastaan tällä Tupao Shakurin motolla:
"Trust me I never lose. Either I win or I learn."

Niin tai näin: huomenissa meillä on ilo istahtaa perinteiselle wappubrunssille Esikoisen pesueen kanssa, Kuopuksen perheen ollessa hajallaan erilaisten harrasteiden ja muiden sitoumusten merkeissä. Erityistä mielihyvää ja kiitollisuutta  tuottaa se, että myös Seniorimurmelit: Tähtisilmä & Amigo ovat "Totta kai"- asenteella lupautuneet ottamaan omat paikkansa pöydän  äärellä...





Vappu on tunnetusti kaikensorttisten renkutusten ja rallatusten luvattua aikaa;  huomisen hujahtaessa brunssinloihtimisessa ja sen ylöspanossa teen tässä varaslahdön ja toivotan teille kaikille blogissapiipahtajille missä konsanaan kuljettekin, mitä ikinä sitten teettekin oivallista & omanoloista vappujuhlaa ! Tästä se starttaa:


Silirimpsis sileät tiet:


tiistai 26. huhtikuuta 2016

"Sivusaalista" - ex Libris...


"Sivusaalista", Aura Koivisto, Nordbooks, 2016, 191 s.

"Aura Koiviston (s. 1964)  ensimmäiset kirjat olivat jo lapsena julkaistuja tarinoita koirista. Koirat ovat inspiroineet myöhemminkin, samoin muut eläimet, sekä kesyt että villit. Aura Koivisto viihtyy metsäpoluilla ja kasvimailla, minkä seurauksena kirjoja ja lehtijuttuja on rönsyillyt myös esimerkiksi puista ja pensaista. Tietopuolisten tekstien lisäksi
Aura Koivisto on julkaissut myös vapaan mielikuvituksen tuotteita sekä aikuisille että lapsille."

Eihän itäsuomalaisen syrjäkylän elämä voi olla muuta kuin rauhaisaa... Niin että kun naapurin rouva löytyy kuolleena kotoaan, ensimmäinen ajatus on sairauskohtaus. Vai voisikohon se sittenkin olla itsemurha?
Tai peräti murha? Saimin, kuusikymppisen kirjastonhoitajan, mielessä alkavat pyöriä piinalliset epäilyt. Etenkin sen jälkeen, kun naapurista löytyy vielä toinenkin ruumis. Saimi jatkaa arkeaan, käy kirjastossa, hoitaa kanojaan ja nostaa porkkanoita, mutta tunnelma on muuttunut jännittyneeksi. Liikkuuko kylän takaisissa metsissä tuntematon mielipuoli?
Saimin kävelyretket terhakkaan Eero-koiran kanssa saattavat yhtäkkiä saada ikävän lopun." (Takakansi)

Ja nyt heti kärkeen tunnustus: selasin uutuusluetteloa, jossa vilahti ohi kansikuvassa sieni.
"Ohhoh, onpas ajoissa" tuumasin jatkaen rullausta, mutta pakko palata tarkistamaan.
Joten tämä on puhtaasti kannen perusteella valittu. Sienestäjänä, jos on sienenkuva kannessa eikä kyseessä sienikirja vaan dekkari, niin sehän tulee silkasta uteliaisuudesta lukuun...

Alpi sai tutkijana aina silloin tällöin kohtuullista palkkaa; riippui tosin siitä, miten hän sai tutkimusapurahoja tai miten yliopisto tarjosi hänelle luentoja. Itse asiassa niitä oli viime vuosina siunaantunut selvästi kehnommin kuin aiemmin. Alpin tutkimukset eivät olleet yhteiskuntakelpoisia, päinvastoin, tulokset ja johtopäätökset eivät tukeneet taloudellisen kasvun imperatiivia eivätkä kehottaneet nopeaasti ja siekailematta tehtävään luonnonvarojen ronkkimiseen. Alpi oli kiinnostunut soista turpeineen päivineen, ei turpeesta ilman suota, ja viime aikoina hän oli paneutunut kantoihin. Onko kantojen oikea paikka maassa vai polttolaitoksessa oli kysymys, jota ei haluttu kysyä ennen kuin kantojen repiminen oli jo pyhitetty koneiden elinkeinoksi; sitä ei siis olisi sopinut tutkijankaan kysyä.

Sienten, seitikkien lomassa kylänraitilla tepastelee koko persoonallisuuksien prototyyppien kirjo: iloisensorttinen leski-immeinen Ansa, Saimi kirjastokoira/kääpiösnautseri Eeroineen, tyhjäntoimittaja Turo, tutkija Alpi, hammas-/oto.oikeuslääkäri Veijo, armoitettu leivänpaistaja/yhden ihmisen Amnesty International Helmi peräkammarinpoika Jusseineen, hapankorppu Törnqvist, inhottava poliisi Santtio jne. Porukkaa piisaa ja sitä myös kaatuu kuin heinää parhaaseen tekoaikaan.

Kirjastokansassa on päivittäin lehtiä lukemassa käyvä papparainen, joka ei epäröi lausua omia ironisia huomautuksiaan päivänkohtaisesta politiikantekemisestä. Päättäjien törppöydestä huolimatta valkohapsi tuntuu tyytväiseltä omaan elämäänsä ja kykyynsä nauttia kulloisestakin päivästä. Kun taas itseoppinut valtiotieteilijä keskittyy yksinomaan eduskunnan pätemättömyyteen ja kansanedustajien kelvottomuuteen, vaikka hän aina uskollisesti antaakin äänensä samalle puolueelle ja henkilölle. Hänet Saimi on nimennyt kitkeröksi. Olisikin hauska - vai olisikohan - saada tietää, millä hellittelynimellä oman vakikirjaston henkilökunta meitä useasti pistäytyviä ja heidän kanssaan kommentteja vaihtavia vakilainaajia kutsuukaan....

Kotoista, positiivisesti kotikutoista, pientä poliittista ja yhteiskunnallista piikittelyä sisällään pitävää suomalaista vanhanajan dekkaria, jonka vuoksi tämä esikoinen poikkeaa sympaattisesti edukseen omille poluilleen luikeroivasta, kikkailevasta ja konstailevasta bulkista.
Kaikessa selkeydessään ja yksinkertaisuudessaan positiivinen esikoinen, jota kirjoittaessaan Koivisto on tiennyt mitä tekee. Teos vei lukiessa vaivihkaa myös aikamatkalle lapsuuden huolettomiin, koskaan päättymättömiin kesiin: kuulemaan sateen rauhaisaa ropinaa kattopelteihin, tirkistelemään tuvan iloisenkirjavien räsymattojen raitoja ja kirsun väreilemään niiden ainoiden oikeiden paperinoheuiden karjalanpiiraiden tuoksun perään Mummin kloksauttessa uuninluukun auki ja lapioidessa niitä voinsulattaviksi korkeiksi kasoiksi lautaselle....

Raitilla ramppasi:

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

30th April Jazz Festival: Parisien & Peirani - Elena Mindru Third Stream Project...




"Third StreamProject on Helsinkiin asettuneen romanialaislähtöisen laulaja Elena Mindrun uusin yhtye, jonka soitossa yhdistyvät hurmaavalla viulisti Maija Linkolan jousikvartetin myötä vahvistuneet klassisen musiikin elementit sekä jazzin perinteet. Uusi kokoonpano julkaisee debyyttialbuminsa April Jazzeilla.


Elena Mindrun lauluääneen on ehtinyt ihastua moni kotimaisen jazzin uusia tuulia seuraava.
Elena sijoittui vuonna 2012 toiseksi ja voitti yleisöpalkinnon Montreux Jazz Festivaalin yhteydessä järjestetyssä ”Shure Jazz Voice Competition” -laulukilpailussa.
Pari vuotta myöhemmin Elena & The Rom Ensemble valittiin Suomen edustajaksi pohjoismaiseen Young Nordic Jazz Comets -kilpailuun. Elena Mindru (laulu), Sampo Kasurinen (alttosaksofoni, bassoklarinetti), Tuomas J. Turunen (piano), Eero Seppä (kontrabasso), Anssi Tirkkonen (rummut), Maija Linkola (viulu), Laura Airola (viulu), Atte Kilpeläinen (alttoviulu), Samuli Peltonen (sello)" (Sellosali)

Yhtyeen nyt julkaistu levy kantaa nimeä "Quartphonic" ja se sisältää sekä jazz- että klassisen musiikin elementtejä = third stream. Tämä oli minulle uusi päänavaus ja kurkistus modernimpaan jazziin, joka - pakko myöntää - avoimesta mielestä ja putsatuista korvista huolimatta jäi edelleen vieraaksi ja levottoman oloiseksi. Mutta ehdottoman kaunista kuultavaa oli Turusen sormien kiito pianon koskettimilla ja Mindrun laaja ääniala etenkin hennoimmissa osuuksissa. Viulujen mukanaolo loi viehkoa jännitettä ja vimmaa kokonaisuuteen. Mindrun saattoi hyvin kuvitella vangitsevan yleisönsä myös hämyisissä, pienimuotoisemmissa klubitunnelmissa...



"Ensimmäistä kertaa Suomeen saapuva ranskalaisduo Parisien & Peirani on valloittanut viime aikoina festivaalien ja konserttisalien lavoja ympäri maailmaa huumaten yleisön energiallaan ja luovuudellaan. Molemmat on palkittu Ranskassa musiikkialan arvostetuimmassa gaalassa
(Victoires du Jazz) vuoden artistina ja vuonna 2015 duo palkittiin myös parhaana yhtyeenä Saksan vastaavassa gaalassa (ECHO Jazz Awards). Emile Parisien (saksofoni) & Vincent Peirani (harmonikka)" (Sellosali)






Duon keskinäinen kemia oli saumattoman yhteistyön riemuvoitto meille kuuntelijoille.
Monenlaista kurtunkurittajaa, vaan ei tämän luokan taituria...  Välillä pelotti, että Parisien huippkohdissa puhaltaessaan saa itsensä umpisolmuun varpaillaan kurotellessaan ja viskeskellessään jalkojaan sinne tänne, ja että Peirani paljaita jalkateriään heilutellessaan ja kipristellessään keikahtaa selälleen pallilta. Vaan ei, ja duo piti lavan hallussaan ml. kaksi encorea antaen kuulijoilleen tiiviin ja energisen näytön taituruudestaan ja ilmaisuvoimastaan. Tämä moni-ilmeisyys kaikessa heittäytymisessään riemastutti.

Yhdellä istumalla tupla-annos April Jazzia, uusia tuulia eikä tänään tarvitse musiikkia kuunnella,
kun päässä raikaa, joten

huh-huh & hiphurraa:

lauantai 23. huhtikuuta 2016

"Camille / Sacrifices" - ex Libris...


"Camille", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2016, 336 s., suomentanut Sirkka Aulanko.


"Pierre Lemaitre (s. 1951) on Ranskan suosituin ja arvostetuin dekkarikirjailija, jonka rikosromaaneja on myyt yli 20 maahan. Kansainvälinen Crime Writer's Association palkitsi Pierre Lemaitren vuonna 2015 jo toistamiseen vuoden parhaasta rikosromaanista, Camillesta. Edellinen International Dagger-palkinto tuli vuonna 2013 Lemaitren mestarillisesta dekkarista Alex, joka on myynyt yksistään Ranskassa yli 175 000 kappaletta. Aiemmin Lemaitrelta on ilmestynyt suomeksi Concourt-palkittu historiallinen romaani Näkemiin taivaassa." (Takakansi)

"Anne Forestier osuu keskelle aseellista ryöstöä Champs-Elysées’n koruliikkeessä. Hänet ruhjotaan lähes hengiltä, mutta se on vasta alkua hänen koettelemuksilleen. Avuttomana sairaalasängyssä viruva Anne on hengenvaarassa, sillä hänen pahoinpitelijänsä on edelleen vapaalla jalalla. Kaikesta päätellen tämä haluaa päästä lopullisesti eroon koruryöstön silminnäkijästä. Annen ainoa turva on ylikomisario Camille Verhoeven, joka on valmis luopumaan kaikista periaatteistaan suojellakseen naista, johon hän on rakastunut.
Camille ottaa johdettavakseen tutkinnan tapauksessa, johon hän on poliisijohdon tietämättä henkilökohtaisesti sidoksissa. Tilanne on niin tulenarka, ettei hän voi paljastaa tutkimukseen liittyviä yksityiskohtia edes lähimmälle työtoverilleen. Kaikkia mahdollisia säännöksiä rikkoen Camille käy yksin kamppailuun pirullista vihollistaan vastaan. Vaan kuka on tuo nainen,
jonka vuoksi Camille on valmis uhraamaan koko poliisiuransa?" (Takakansi) 

Camille on viimeinen osa Verhoeven-trilogiassa, jonka edelliset osat ovat nimeltään 
Irène ja Alex.  Alex oli yhdellä sanalla immersoiva teos! Tämä uusin jatkaa samaa tyylipuhdasta tekstintuottoa ja juonenkiehnäystä pienin filosofoivin vivahtein. Tapahtumat sijoittuvat muutaman tiivistunnelmaisen päivän sisään ja niitä tarkastellaan lähinnä kahden persoonan silmien läpi: yhtäältä piiruntarkkaa työtä ja ykkösluokan ammattitaitoa itseltään edellyttävän tappajan ja toisaalta itsestäänselvästi pääroolin omivan Camillen kautta. Camille, tuo pieni vaan ei pienisieluinen, jääviysongelmat surutta nurkkiinnakkeleva, kuriton kakara, poikkeuksellisen lahjakkaasti muotokuvia lehtiöönsä viivaileva ja lukijan kaikki sympatiat vaivatta keräävä Camille.

Sisältöä heijastava alkulehden sitaatti:  Tiedostamme vain sadasosan siitä, mitä meille tapahtuu. emmekä tiedä, miten pieni osuus taivaasta on palkkana tästä helvetistä. William Giddis,
The Recognations.

Vaikka sortuukin esimiestensä mukaan tutkinnan pyörteissä massiivisine poliisioperaatioineen "etniseen profilointiin", hän tyynesti toteaa vain tekevänsä työtänsä, "suojele ja palvele" - moton mukaisesti. Jarruttelu ei kuulu Camillen vahvuuksiin, vaan hän muistelee takaa-ajon vauhdin kiihtyessä autokouluaikaisia oppejaan: kun tulet huonossa kulmassa mutkaan, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Voit jarruttaa, mutta se ei kannata, sillä silloin voit huonossa lykyssä ajaa kokonaan suoraan metsään. Parempi vaihtoehto on päinvastoin painaa kaasua, mutta pystyäksesi tekemään sen, sinun on tukahdutettava itsesuojeluvaistosi, joka yrittää kaikin voimin komentaa sinua pysähtymään.

Tätä teosta lukiessa ei  tule mieleen jarrutella, sillä sen tasoista ja laatuista kielellistä ulosantia sekä mielenkiinnon ylläpitävää tarinaa Lemaitre meille tarjoaa. Dekkari, jossa kaikki komponentit loppusilausta myöten ovat jämptisti kohdillaan. Elegantti teos!
Mainio suomennos Sirkka Aulangolta. Satavarmaa on, että Lemaitren tuleva tuotanto ei jää tältä tytöltä väliin.

"Sopivan kova sekoitus minulle" toteaa Arja/Kulttuuri kukoistaa.

Camille: "Saatan olla polvenkorkuinen, mutta kurotan silti tähtiin." Tästä on meidän kaikkien hyvä lähteä...

Vive:

perjantai 22. huhtikuuta 2016

"Maailmanlopun merkit /Señales que precederán al fin del mundo" - ex Libris...

"Maailmanlopun merkit", Yuri Herrera, Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2016,115 s.,
suomentanut Einari Aaltonen, ulkoasu Riikka Maijanen.

"Yuri Herrera  (s. 1970, Actopan, Meksiko) opiskeli valtiotieteitä ja luovaa kirjoittamista rajakaupunki El Pasossa ja valmistui filosofian tohtoriksi Kalifornian yliopistosta Berkeleystä, jossa hän toimi myös kirjallisuuslehti El Perron (suom. Koira) päätoimittajana. Esikoisromaani Kartellin trubaduuri (Trabajos del reino) palkittiin ilmestymisvuonnaan parhaana esikoisteoksena ja hänet nimettiin yhdeksi lupaavimmista Latinalaisen Amerikan kirjailijoista.
Herreran toisesta romaanista Señales que precederán al fin del mundo (2009) on sanottu, että se on pysäyttävin espanjaksi julkaistu romaani kymmeneen vuoteen. Tässä romaanissa hän tutkii rajanylittäjien mielen ja kielen liikkeitä matkalla jolta ei ole paluuta.
Teos ilmestyi suomeksi Sammakon julkaisemana keväällä 2016 nimellä Maailmanlopun merkit. Herrera työskentelee tällä hetkellä opettajana Tulanen yliopistossa
New Orleansissa." (Kustantaja)
 
"Makina, vanhassa hopeakaivostaajamassa tarinaan astuva nuori nainen, on oppinut selviytymään väkivaltaisessa machokulttuurissa. Hän ylittää Rio Granden kuin Styksin virran ja vaeltaa autiomaassa. Hän jättää elämänsä Meksikossa etsiäkseen Yhdysvaltoihin kadonnutta veljeään. Hänellä on mukanaan kaksi salaista lähetystä; yksi äidiltä veljelle, ja toinen alamaailmalta alamaailmalle. Ihmisten mielessä ja kielessä tapahtuu järisyttäviä muutoksia heidän ylitettyään rajan, varsinkin kun paluuta ei enää ole. Makina itsekään ei ole immuuni identiteetin muutokselle, vaikka hänessä on myyttisen sankarin piirteitä. Kirjan teemat sopivat koskettavasti Euroopankin nykytilanteeseen. Maailmanlopun merkit on yksi kiinnostavimmista 2000-luvulla julkaistuista espanjankielisistä romaaneista. Meksikon ja Yhdysvaltain rajaseudulle sijoittuva teos kasvaa realistisista myyttisiin mittoihin vähän samaan tyyliin kuin Roberto Bolañon 2666, Juan Rulfon, Gabriel García Márquezin tai Cormac McCarthyn teokset." (Takakansi)

Lyhyet luvut on  vinkeästi otsikoitu:  Maa, Virran ylitys, Paikka jossa vuoret kohtaavat, Obsidiaanikukkula, Paikka jossa tuuli viiltää kuin veitsi, Paikka jossa liput liehuvat,
Paikka jossa ahmitaan ihmissydämiä, Vartova käärme ja Obsidiaanisoppi jossa ei ole ikkunoita eikä savuaukkoja. Äiti Cora lähettää Makinan viestinviejäksi Kaupunkiin ja samalla reissulla Makinan tavoite on löytää toiselle puolelle tontinlunastukseen matkannut veljensä. Tarinasta muodostuu eräänlainen kehräävä aikuisten satu.  Makinan kohtaamat kovanaamaherrat ovat Kaksoisvee / W, Hoo , Q ja P pääkaupungissa. Satu, jos eivät pakolaisuus ja siirtolaisuus niin päivänpolttavia ja veristä totta olisi. Menovedeksi kulautellaan yskähtelemättä pulque-juomaa, agavenmehusta uutettua maistuvaista. Lukuisat hauskat verbaaliset iloittelut kuten  käydä veitsihippasille ja asettua myötäsukaan ryydittävät taivalta.

Makina noudatta tiukasti  sääntöjä, jonka vuoksi häntä kylässäkin kunnioitetaan: Toisten hameiden alle ei mennä sorkkimaan. Toisten paketeista ei kysellä. Ei ole mahdollista valita, mitä viestejä vie ja mitkä jättää viemättä. Olet ovi, et se, joka ovesta astuu. Mikä jottei toimisi; hullumpia mottojakin on kuultu...

- Tässä, mies ojensi hänelle kansion, kaikki on järjestetty valmiiksi. Makina tarttui kansioon ja vilkaisi sen sisältöä. Siinä hän oli, toisen nimisenä ja eri kaupungissa syntyneenä.
Hänen valokuvansa ja uusi henkilötunnuksensa, hänen uusi toimensa ja uusi kotipaikkansa. 
Minut on nyljetty, hän mumisi. Kun hän kohotti katseensa mieheen, tämä oli jo poistunut, 
ja hän hätääntyi, hänestä tuntui hetken - tai pitkän tovin - ... että sekasorto ja kaikki uudet asiat jyräisivät hänet; mutta hetkeä - tai pitkää tovia -  myöhemmin epävarmuuden ja syyllisyyden taakka kirposi: hän muisti oman väkensä kuin miellyttävän maiseman sumenevat muodot, Kylän, Kaupungin, Pääkaupungin, värikylläisyyden, ja hänelle valkeni, että käsillä ei ollut maanjäristys tai vedenpaisumus, hän ymmärsi sen koko ruumiillaan ja tajunnallaan, 
hän ymmärsi sen todella, ja kun maailma viimein vaikeni, hän totesi mielessään: Olen valmis....

Espanjankielistä kirjallisuutta kohtaan tunnen suurta lukkarinrakkautta + meksikolainen käännöskirjallisuus on harvinaista herkkua + Herrera tuntematon suuruus = kaikki syyt tarttua kirjaan. Herreran kanssa kelpasi kättä paiskata. Makoisa & laadukas välipala. Pirteä, iloinen  ja tekstinmyötäinen ulkoasu ilahdutti silmää! Herreran kirjoitustyyliin miellyin kertalaakista.
Näillä laatuluokan minimalistisilla tarinoilla on ihan oma sijansa kirjallisuudessa ja sydämessäni....

Se on sitten mielialan mukaan: rötkötellen tai reippaillen,
ratevat viikonloput:

torstai 21. huhtikuuta 2016

"Sloboa Stadissa - Stadin slangin etymologiaa" - ex Libris...



 "Sloboa Stadissa - Stadin slangin etymologiaa", Heikki Paunonen, Docendo, 2016, 605 s.


"Heikki Paunonen (s. 1946 Helsingissä) on Tampereen yliopiston suomen kielen emeritusprofessori. Hän on tutkinut 1970-luvulta lähtien Helsingin puhekieltä ja slangia. Hän on myös vuosikymmenien ajan tallentanut eri-ikäisten stadilaisten slangia. Heikki ja Marjatta Paunosen suursanakirja Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii (2000) voitti
Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2001."Slangiprofessori” Paunonen on kirjoittanut myös Helsingin nimistöstä kaksiosaisen teoksen
 Stadin mestat: Ikkunoita Helsingin ja sen asukkaiden historiaan ja nykyisyyteen (2010). Hän on Stadin Slangi ry:n perustajajäsen.
Yhdistys valitsi hänet Stadin Kundiksi vuonna 2013." (Takakansi)

"Mul kanissa on palsa ja aborkat mä möin, laulettiin Stadissa 1900-luvun alussa. Kanin tuntevat kaikki, mutta aborkat ei ole yhtä tuttu sana. Mutta mistä ne ovat peräisin? Entä safka, lafka, mesta ja voda? Kanttulivei voi käydä kenelle tahansa, prenikan voi jokainen saada rintaansa ja takin voi jättää narikkaan. Sloboa Stadissa kertoo kaikkien näiden sekä yli 500 muun Stadin slangin venäläisperäisen sanan tarinan. Entä monille tuttu tsuikka, suikka: onko se peräisin sotilasslangista? Ei, kertoo kirja, sillä Mannerheim johti paraatia toukokuussa 1918 karvatšuikka päässä. Osa sanoista, kuten tšubu, tšaikkari ja tširinga, on jo kadonnut kielestä.
Mutta natsku elää vielä pihoilla ja nuoret soittavat yhä skraittaa.
Tsaarinvallan aikana venäläisyys näkyi ja kuului Helsingissä. Maroosiryssät mainostivat äänekkäästi jäätelöä. Sotilaat olivat tuttu näky kaupungilla ja issikat, ja vossikat odottivat droškineen asiakkaita pirssissä. Helsingissä kohtasi silloin kaksi eri kulttuuria. Ruotsin aikaan juotiin hollantilaisten Etelä-Kiinasta tuomaa teetä. Venäläisten saavuttua se vaihtui pohjoiskiinalaiseksi tšaijuksi ja tšaikaksi.
Kaikkiaan teoksessa on noin 860 hakusanaa. Mukana on myös muista kielistä tulleita sanoja,
kuten makasiini. Aina ei voi olla varma, onko jokin sana lainattu idästä vai lännestä.
Monet sanat ovat kulkeutuneet Suomeen kahtaalta. Matkan varrella monen sanan merkitys on ehtinyt muuttua. Remontti-sanakin on tarkoittanut alun perin ranskassa uusien hevosten ostamista ratsuväelle. Sana-artikkelit kertovat monikielisestä ja -kulttuurisesta Helsingistä. Koska suuri osa Helsingin puhekielen ja slangin venäläisperäisistä sanoista on kulkeutunut Stadiin muualta Suomesta, kirja avaa uuden näkökulman koko venäläiseen Suomeen." (Takakansi)

Paunonen toteaa: "Stadin slangi on monikielisen ja -kulttuurisen Helsingin sielu. Siksi sitä kannattaa vaalia!"   Hän on tehnyt suurtyön ja perusteellista jälkeä tämän tyjentävän teoksen aikaansaamiseksi. Hän selvittää seikkaperäisesti kolmessa ensimmäisessä luvussa Sanojen alkuperää tutkimuskohteena, Venäläistä Helsinkiä ja Venäläisperäisiä lainasanoja Stadin slangissa ja Helsingin puhekielessä. Sen jälkeen seuraavat Artikkelit a,aa - votka, vodka. Vanhassa stadin slangissa venäjän osuus on alle 10% ja ruotsin 70% luokkaa.

Tällaiselle karjalan murteella puhuvassa perheessä ja suvussa lapsuutensa, stadin slangia nuoruudessaan snaijaavalle bailumestoissa dongareissa hipannelle sussulle, sittemmin kirjakieltä duunimestoissaan viljelleelle pumaskoita pyöritelleelle friidulle sekä sanoista ja sanonnoista ynnä niiden alkuperien jäljittämisestä kiinnostunelle baabuskalle tämä hauskasti ja innostuneesti koottu teos on paitsi nuoruusmuistoihin viskaava buli pruju myös varsinainen kultakaivos & ehtymätön aarreaitta; loistoteos!!

"Suomen kielen professori Lauri Hakulinen (1899 - 1985) kuvasi sanoja viestikapuloiksi,
jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle: Sanat tuovat meille suulliset terveiset käsittämättömän kaukaisten taivalten takaa." Jos nyt arvoisalle Murmeliviisikolle hilpeästi arvaisin ehdottaa, että skulataaks skraittaa tai aletaaks natskuu, olisi todennäköinen kommentti: Täh? / EVVK,
- mutta viestikapula kulkee, eikä putoa....

Kirjokansi :  hei hauskaa, että tulit mukaan kirjojen poluille vaihtamaan ajatuksia:)
Käsityöpuolella en kylläkään saa aikaiseksi kuin hikisiä, harmaita nysveröitä ja jälkikasvu aikanaan varoitti kiertämään surraavan ompelukoneen kaukaa, kun Vaari sillä  farkunpuntteja lyhenteli, jottei satu vahinkoja (:


Ja slangiin: Vot, bonjaat sä?  No: toteamuksena: hyvä, hyvä on, niin, kyllä, kas näin, kappas...
Sana on jokapäiväisessä käytössä meillä edelleen, yleensä toteavan lauseen alussa,
kun joku asia on klaari muodossa avot tai vot, joten:

Avot:

tiistai 19. huhtikuuta 2016

"Toinen toista pahempi / Två gånger är en vana" - ex Libris...


"Toinen toista pahempi", Denise Rudberg, Into Kustannnus Oy, 2016, 354 s.,
suomentanut Anu Koivunen.

"Denise Rudberg (s.1971) asuu Tukholmassa ja on yksi Ruotsin menestyneimmistä kirjailijoista. Hän on opiskellut elokuvaa ja dramaturgiaa New Yorkissa ja juontanut kirjallisuusaiheista tv-ohjelmaa. Suositut Marianne Jidhoff-dekkarit ovat myyneet Ruotsissa yli 280 000 nidettä. Kirjojen elokuvaoikeudet ovat ruotsalaisella tuontantoyhtiöllä." (Lievelehti)

"Rikkailla on varaa salata rikoksensa…
Tukholma on käpertynyt joulun välipäivien rauhaan, kun vaikutusvaltaisen sijoitusyhtiön osakas hakataan henkihieveriin. Oliko tekijän aikomuksena tappaa?
Keskusrikospoliisin uusi tutkintayksikkö ryhtyy selvittämään salaperäisen yhtiön tarkkaan vaiettuja kuvioita. 55-vuotias teräväpäinen syyttäjänsihteeri Marianne Jidhoff, parkkiintunut rikostutkija Torsten Ehn ja nuori konstaapeli Augustin Madrid pääsevät jyvälle,
miten kylmäävällä tavalla yhtiössä kohdellaan naisia. Samaan aikaan kun uudenvuoden raketit jo räjähtelevät taivaalla, paljastuu mihin julmuus ja vallanhimo voivat pahimmillaan johtaa.
Denise Rudbergin dekkareissa rikokset tapahtuvat komeissa puitteissa, samppanja virtaa ja jokaisella on jotain salattavaa" (Takakansi)


Rudbergin edellinen Yksi tappava syrjähyppy 2015, ei vielä riemunkiljahduksia rinnastani kirvoittanut, ja totesin: Torsten Ehnin ja vastavalmistuneen, sliipatun Augustin Madridin alkuun uomiaan etsivän yhteistyön käyntiinlähdön ja toteutumisen kuvaus on mainiota, paikoin herkullista! Madridin persoonasta kehkeytyykin porukan kiinnostavin ja moniulotteisin.
Elikkä edelleen kehittämiskelpoisia ainesosasia olisi tarjolla, kunhan  Rudberg malttaisi heittää chick-lit -viitan harteiltaan komeron perukoille koita kerämään ja fokusoitua dekkarinkirjoittamiseen.

Tässä meillä on keskiössä äärestä konservatiivinen, ukkovaltainen ja arvostettu sijoitusyhtiö
The Chinese Wall, jonka keskeinen toimintaperiaate on tarjota varakkaille asiakkailleen täydellinen tietosuoja. Henkihieveriin hakatuksi uhriksi joutuu yksi pääosakkaista
Fredrik Palmgren. Putiikin toimitusjohtajan nuijaa heiluttaa Nils Burehorn, jonka vanhempi poika esikoisoikeudella on mukana toiminnassa.  Busineksen ohella molemmilla arvon herroilla on tapana harjoittaa väkivaltaista kontaktinottoa vaimokultiensa, joita ilman he eivät voi elää, kanssa...

Kaino toivomus: kansien kiiltokuvamaisuudelle olisi syytä tehdä jotain tyylittelyä ja modernisointia jo ihan sisällönkin, joka nyt on jokseenkin glitterivapaa, peilaaamisen vuoksi.

Suunta on oikea: Jidhoffin, Ehnin ja Madridin persoonallisuuksiin on luotu syvyyttä ja karismaa. Heidän yhteistyönsä kuvaus rehevöityy ja tarkentuu. Päähenkilöiden lähipiiri kiedotaan kuvioihin vaivattoman oloisesti ja sopivissa määrin.  Kerronta on kielellisesti joustavaa ja Rudberg on onnistunut hyppäämään jännärijunaan ilman aiemmin lukijan silmille lehahtanutta, lepattavaa hömppäviittaa. Elämänsä suuntaa etsivä Jidhoff, muheva ja pappamainen Ehn ja särmää omaava Madrid muodostavat kiintoisan, kelpo trion, jolta ei huumorinkukka ole kadoksissa ja jossa on potentiaalia jatko-osille.  Joten suunnanmuutoksesta ilahtuneena  kelkkaansa piirun verran

käänsi:


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

"Kuolonkielot" - ex Libris...

"Kuolonkielot", Karin Erlandsson, S&S, 2016, 263 s., suomentanut Taija Mård.

"Karin Erlandsson (s, 1978) on kotoisin Uudestakaarlebystä ja asuu Maarianhaminassa, missä hän työskentelee kulttuuritoimittajana. Erlandssonin esikoisromaani Minkkitarha (2014) oli vähäeleinen ja vaikuttava sukupolvitarina, ja se valittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuden palkintoehdokkaaksi." (Lievelehti)

"On kesä 1992 ja nuori toimittaja Sara Qvist on saanut ensimmäisen pestinsä pienestä paikallislehdestä.
Muutto pääkaupungista Pohjanmaalle sopii mainiosti, sillä hän tapailee paikkakunnalla hevostallia pitävä Robertia. Ensimmäinen työtehtävä on jokavuotinen reportaasi keskikesän juhlinnasta. Mutta tänä vuonna juhannus on erilainen - metsästä löytyy naisen ruumis. Sara uppoutuu yhä syvemmälle kuolemaa ympäröivien kertomusten hetteikköön.
Idyllisen pinnan alla on salaisuuksia ja eripuraa, eikä hänen omakaan elämänsä tunnu sujuvan aivan odotusten mukaan." (Takakansi)

Kun olin jokseenkin urvahtanut edellisten dekkareiden hehkutteluun ja retosteluun kaikilla mahdollisilla karseuksilla, mitä vain ihmispolo suuressa hulluudessaan ja tasapainottomuudessan suinkin voi keksiä, oli suuri helpotus ikäänkuin lasehtia ryöppyävien, kuohuvien koskenlaskujen jälkeiseen seesteiseen suvantoon, hyvän traditionaalisen jännärin pariin. Kirjassa on henkäys takuunimien tuotannosta, kuten kirjailija omistuksessan toteaa: Isälleni, joka huolehti siitä,
että opin tuntemaan Jane Marplen, Martin Beckin ja Kurt Wallanderin, ja äidilleni, joka kantoi kirjat kotiin. Ja tämä kaikki ei tapahtunut aivan turhaan...

Rauhallinen, tasapainoinen ja varmaotteinen teos. Erlandsson käyttää lyhyiden lukujen taktiikkaa luodessan välähdyksiä eri tapahtumiin, tilanteisiin ja henkilöihin ikäänkuin heittäisi ne spottina seinälle silmien eteen. Hän tekee sen niin taitavasti,  kokonaisuus säilyy tiiviisti raameissaan eikä lukemisen intensiteetti  herpoa eikä hentoinen kliseisyys häiritse. Tämä on esimerkillinen ja pieni hymynvirne kasvoilla kirjoitettu teos siitä, kuinka pikkusieluisesti ja jämähtäneeesti vanhoihin arvoihin ja tottutuihin tapoihin pienessä yhteisössä suurennuslasin alla eletään. Vanhakantaisuuden häiveen luin tekstille eduksi ja tyylikeinoksi.

Kielontuoksuja saamme vielä kotvasen vartoilla, mutta jotain tai oikeammin kaiken kertonee Erlandssonin kieloista se, että varsinaisen hurlumheipäivän päätteeksi, kun piti vain kevyt katsaus tähän luoda, ottaa ja päräytin kirjan yhdellä avaamisella loppuun saakka...

Kieloja on poiminut myös Ulla.

Jumppahuti:


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Dalindéo - "Slavic Souls"...

"Jazzin kärkinimiin yli vuosikymmenen kuulunut Dalindéo julkaisee huhtikuussa neljännen albuminsa. Uusi albumi jatkaa sekstetin luomaa ajatonta ja ainutlaatuista musiikkityyliä,
joka yhdistää surfia, jazzia, tangoa ja iskelmää. Suosiota yli genrerajojen nauttivat Dalindéo on tunnettu energisenä esiintyjänä, joka valloittaa yleisönsä kerta toisensa jälkeen. Yhtyeen edellinen levy oli suuren suosion saavuttanut, Jazz-Ensemblelläkin palkittu Kallio, joka on viime vuosien menestyneimpiä jazzlevyjä.
Valtteri Pöyhönen (kitara, sävellykset), Pope Puolitaival (saksofoni), Jose Mäenpää (trumpetti, sähköurku), Pekka Lehti (basso), Jaska Lukkarinen (rummut), Rasmus Pailos ((Perkussiot)."
(Savoy teatteri)

Eilisenä keväisenä iltana meitä oli liki täyssalillinen innostuneita kuulijoita odottamassa levynjulkkarikonsertista jotain erilaista, eikä  Valtteri Pöyhönen sekstetteineen kuulijoitaan pettänyt saati tyhjiksi jättänyt! Tällä kokoonpanolla on ihan oma soundinsa, svenginsä ja poljentonsa "yhdistävänä tekijänä Pöyhösen häpeämättömän melodinen ja harmoninen kitaransoitto ja rytmisenä elementtinä toimiva surf-musiikista omaksuttu dempattu ja voimakkaasti kaiutettu nakutus." (HeSa 6.4.2016)
"Dempattu =  Musiikillinen termi. Soitetaan niin, että plektrakäden reuna peittää kielet tallan vierestä, kuuluu vaimea *thuck thuck* -ääni. Toimii parhaiten suuren särömäärän kanssa."
(Urbaani sanakirja)

Konsertissa piipahdeltiin mm. Pengerkadulla, Tokoinrannassa, Hämeentiellä ja köröteltiin bussissa pitkien Etiopian aavikoita. Musiikki pitää sisällään elementtejä jazzin alkutaipaleilta, tangoa ja jotain humpahtavaakin biiseihin sisältyi, silti koko kombinaatio pysyi sivevästi ja uhmakkaasti tiukasti kasassa ja bändin hyppysissä. Kakkososiossa joukkoon liittyi vielä pasunisti Heikki Tuhkanen ja puhallinsointintrio  viimeistään täräytti todellisuuden toisaalle...



"Kallio"



"Slavic Souls"


Oma kompetenssi on vajavainen musiikillisen analyysiin ja arviointiin, joten ammattimaisemmin äänin: Suomi Jazz com.  ja Helsingin Sanomat, Nyt-liite, 8 - 14.4.2016

Esitys oli enemmän kuin osiensa ja soittajiensa summa. Se  nosti  meidät irti penkistä ja pyöritteli yleisöänsä, jonka ikähaarukaksi arvioimme  kuutisenkymmentä vuotta, kuin pikkupoika marmorikuulia taskunpohjalla. Iloinen, irrotteleva, hauska ja ehdottoman omintakeinen parituntinen, joka jätti päälle mainion, svengaavan ja hilpeän tunnetilan....

Irtonaista viikonloppua!
Svengaillen:

torstai 14. huhtikuuta 2016

Joenpenkoilta metsäin siimekseen...

Kevään ensimmäiseltä jokivarsilenkiltä, jolta polun pohjilta metsän uumenista vielä löysimme inhan pätkän talvenliukkautta, iloisia terveisiä:

Juuristaan ihminen ja puu tunnetaan, näiltä ei hevin hetkahdeta:



Vesitaidetta viehkeimmillään


 


Uljaita uroksia lipui suvannossa neljin kappalein, vaan tytöistä ei tietoa




 Sammalten suurta  samettista heimo ja sukua






Kohmeisenketterä urhea ylösnousemus pakkasyön jälkeen



 Me ensiairueet


Sepelkyyhkyn kujerrusta & kodinrakennusta kuusiaitaan


  
Tossut kurassa, puntit ravassa, mutta mieli korkealla:


tiistai 12. huhtikuuta 2016

"Kaksi vanhaa naista / Two old women" - ex Libris...


"Kaksi vanhaa naista", Velma Wallis, Like, 2002, 88 s., suomentanut Tuomas Kilpi.

Velma Wallis (s. 1960) on syntyperäinen amerikkalainen ja kuuluu Gwich´n-heimoon.
Tämä heimo on yksi Alaskan Athabaskan-kansan yhdestätoista ryhmästä, ja sen jäsenet liikkuvat alueella jota nykyään kutsutaan Fort Yukoniksi ja Chalkyitskiksi. Gwich´n-heimo asuttaa osavaltion länsiosan sisämaita Yukon-, Porcupine- ja Tanana-jokien varrella.

"Alaskan intiaanien ajaton legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä.
Vaeltava intiaaniheimo on vaikeuksissa. Ruokaa ei riitä kaikille ja heimo päättää hylätä kaksi vanhaa, hyödyttömäksi käynyttä naista. Väjäämättömältä näyttävän kuoleman edessä naiset alkavat kamppailla. Neuvokkuutensa ansiosta he selviytyvät ankarasta talvesta. Lopulta koko heimo ajautuu nälkäkuoleman partaalle ja joutuu hakekaan apua yllättävältä taholta.Tämä koskettava kaikenikäisille sopiva tarina on käännetty kuudelletoista kielelle ja palkittu mm. Western States Book Awardilla 1993" (Takakansi)

Tarinat ovat lahjoja, joita vanhemmat antavat nuoremmilleen. Valitettavasti tätä lahjaa ei nykyään anneta tai oteta vastaan yhtä usein kuin ennen, koska monia lapsiamme kiinnostaa televisio ja nykymaailman nopeatempoinen elämä. Ehkä ne tämän päivän nuoret, jotka ovat olleet tarpeeksi kärsivällisiä kuunnellessaan vanhempien ihmisten viisautta, muistavat tulevaisuudessa perinteiset tarinamme. Ehkä tuleva sukupolvi kaipaa sellaisia tarinoita ymmärtääkseen paremmin menneisyyttään, heimoaan ja toivottavasti myös itseään.

Heimo vaeltelee Alaskan arktisilla alueilla, karibujen mailla ja jättää saaliseläinten puutteessa, nälänhädän uhatessa  ilman jännittyessä tiukkana, hiljaisena ja kylmänä laajan maan ylitse, korkeiden kuusien oksien roikkuessa raskaaan lumen painamina odottaen kaukaisia kevättuulia ja jäätyneiden pajujen näyttäessä tärisevän kylmässä jälkeensä Chídzigyaakin "tiaisen" ja
Sà:n "tähden"; naiset, joilla oli tapana valitella vaivojaaen ja haurauttaan korostaakseen käyttää kävelykeppiä. Naiset istuivat vanhoina ja pieninä nuotion edessä leuka ylpeästi ylhäällä, kätkien kauhunsa.  Nuoruudessaan he olivat nähneet kuinka vanhuksia hylättiin, mutta he eivät olleet koskaan odottaneet itselleen sellaista kohtaloa. Niinpä niin...

Yhdessäollessaan ja selviytymistaistelussaan naiset voimaantuvat toinen toisistaan ja löytävät kypsän iän mahdollistaman ystävyyden kalliin lahjan.  Tämän lahjan olen minäkin saanut, kohdannut sielunsiskon ja se  vasta arvokas asia onkin. Teemoista rohkeus ja ystävyys, kaksi oleellista hyvinvointiimme vaikuttavaa elementtiä notkahtelevaa ja natisevaa aasinsiltaa, pienin helposti noustavin askelin, pitkin tämän kirjasen tuottamasta mielihyvästä toiseen, musiikilliseen, duon äskettäisen konsertin valitettavasti missasin, mutta kirjan sävyyn sopivasti:





Minä opin tästä tarinasta sen, ettei ihmisen kyvyillä ole rajaa - ainakaan ikä ei ole sellainen - joka estäisi meitä pystymästä siihen mihin meidän on pakko pystyä. Tämän laajan ja monimutkaisen maailman kaikissa ihmisissä on hämmästyttävä suuruuden mahdollisuus.
Mutta vain harvoin kohtalo tuo esiin nämä salatut lahjat.

Eleettömyydessään iätön, opettavainen, kaunis ja proosallinen, mutta vahva kertomus tilanteista,
jolloin elämässä ajaudutaan vapaasen pudotukseen. Pohjakosketuksen saatuaan voi joko urautua uhrin säälittävään asemaan tai sisuuntua ja urheasti päättää taistella... Kumman tien Sinä valitsisit??

Tästäkin oivasta lukukokemuksesta kiitän lämpimästä Ullaa!

Tuntemattoman sotilaan sanoin:
"Ei saa jäädä tuleen makaamaan"

maanantai 11. huhtikuuta 2016

"Lahko / Sekten" - ex Libris...


"Lahko", Michael Katz Krefeld, Like Kustannus Oy, 2016, 346 s., suomentanut Päivi Kivelä.


"Michael Katz Krefeld (s. 1966) on tanskalainen rikoskirjailja ja tv-käsikirjoittaja. Hänen teoksensa on palkittu muun muassa maansa parhaana rikoskirjana. Krefeldiltä on aiemmin suomennettu Ravn-sarjan kaksi aikaisempaa osaa, Langenneet ja Kadonneet.
Sarjan käännösoikeudet on myyty yli 20 maahan." (Lievelehti)

"Bisnesmies Ferdinand Mesmer on saavuttanut paljon, mutta jotain puuttuu: yhteys kymmenen vuotta sitten kadonneeseen poikaan. Uskonnollisen lahkon johtajalla Jakob Mesmerillä on salattu olinpaikka ja pirullinen suunnitelma. Kun rikosetsivä Ravn ryhtyy viestinviejäksi isän ja pojan välille, alkaa sekä bisnesmaailman että uskonlahkon julkisivun alta paljastua vuosikausia vaiettuja, helvetillisä salaisuuksia." (Takakansi)

Langenneet  ei tosin saanut minua polvilleen tekstin edessä lankeamaan, muttei myöskään ollut este tähän kolmanteen osaan tarttumiselle. Puikoissa jatkaa edelleen Ravn kera sympaattisen, kekseille person englanninbulldoggi Møffen veneellään Biancalla asustellen ystävinään laiturinaapurinsa, Informationin taloustoimittaja Eduardo  sekä kanelipullapalkalla tietoja esiinkaivava, antikvariaatin pitäjä Veronica, jolta myös heltiää lainaksi Volvo nimeltä Wilma. Ravnin rahapulan helpottajana eli toimeksiantojen välittäjänä huseeraa asianajaja Lohman.


Pahuuden kasvoja kantaa jengeineen gangsteri Andrei Kaminski, jolla lienee edesauttavat näppinsä pelissä myös Ravnin Eva-vaimon muutama vuosi sitten tapahtuneessa, selvittämättömäksi jääneessä ja väkivaltaisessa valtakunnan vaihdossa. Ja sitten tuo isä - poika asetelma, se tavallinen tarina, Ferdinandin ja Jakobin toisistaan vieraantumisesta ja totaalisesta irtiotosta.
Poika on suorittanut hurjan loikan henkilöstöpsykologiasta helluntailaisiin ja toimii
"Jumalan Valitut"-liikkeen johtohahmona. Liike ajautuu voimakkaasti eksorkismin, manauksen puolelle karkottaen riivaajia / pahoja henkiä kyseenalaisin keinoin.  Isän syyt löytää poikansa eivät ole suinkaan täysin pyyteettömät, vaan niihin kytkeytyy kompastuskivenä Mesmer Resourcesin, jonka osakkaana ja Mesmogramminpatentin osahaltijana poika on, vireillä oleva fuusiohanke. Tassunjälkeä siis uupuu....

Yhden helluntaiseurakunnan saarnamiehiä ja ei niin maallisista momenteista vapaata tai irrallaan olevaa toimintaa, on ollut varhaisvuosina tilaisuus sivusta seurata ja uskokaa pois: materiaalia ja ainesta hyvinkin yhteen jos toiseenkin stooriin olisi ammennettavissa...
Lahkossa on komia keko aineksia  kasassa tähän salaattiin,  joka ei ihme kyllä - sillisalaattimaiseksi sotkuksi keikahda eikä reunojen yli tursua,  vaan kirjailija osaa lukea reimarit ja välttää aiemmat ylilyönnin karikot. Uskonlahkojen tiimoilta on - ja ihan aiheesta -  tekstiä tuotettu paljonkin, mutta nämä Getsemane-leirissään herkkusieniä, Agaricus bisporus, viljelevät valitut puolustavat paikkaansa. Krefeld onnistuu eri elementtien yhteennivomisessaan ja kerronnassan Langenneita napakammin ja sutjakammin, jolloin dekkarista tulee miellyttävälukuinen eikä se äidy hajoamaan kaledoskooppimaisiksi pirstaleiksi. Lahko toimisi epäilyksettä mainiosti myös tv-versiona.

- Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitää pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi." Psalmien kirja. Tällä teemalla vaeltavat Krefeldin Jumalan Valitut. Eipähän tuohon muuta, kuin jotta jokainen autuaaksi uskollaan, ja hyvä niin....

Myös Annika on käynyt tutustumassa lahkon saloihin.

"Unchain my heart":

lauantai 9. huhtikuuta 2016

"Tupenrapinat - Idiomeja ajan uumenista" - ex Libris...


"Tupenrapinat - Idiomeja ajan uumenista", Juha Kuisma, Maahenki Oy, 2015,
176 s., ulkoasu Marko Mäkinen.

Lempääläläisen kirjailija Juha Kuisman (s. 1955) uutuusteos
Tupenrapinat – idiomeja ajan uumenista on kovin visuaalinen kirja ottaen huomioon, ettei siinä ole ainoatakaan kuvaa. Kirjoittajan elävä ja runsaasti viihdyttäviä anekdootteja sisältävä kerronta muodostaa lukijalle visuaalista mielikuvaa – kuin kuulokuvan radionkuuntelijalle.
Lukija huomaa etsivänsä milloin pataluhaa tuvan vanhasta ruuanlaittovälineistöstä, milloin jännittävänsä alkavaa kylätappelua tupenrapinoiden merkeissä. Kirja sanonnoista on kurkistus suomen kieleen ja talonpoikaiseen perinteeseen, elämään metsissä, pelloilla ja kylänraitilla, sillä sieltä – entisajan elämänperinteestä vuodenkiertoineen ja työtapoineen – Kuisman mukaan selittyy valtaosa idiomeista eli sanonnoista ja ilmaisuista, osa vielä kauempaa muinaishistoriasta, vasarakirveskulttuurista ja jopa 5 000 vuoden takaa." (Lempäälän-Vesilahden Sanomat/11.12.2015)


"Mistä tulevat sanonnat ”Kissa pöydälle”, ”pahan ilman lintu”, tai ”aisankannattaja”?
Miksi eläväkin koira tuntuu olevan joskus haudattuna, ja pitääkö lehmänkauppojen yhteydessä konsultoida naapurin sonnia? Idiomit ovat sanontoja, joiden merkitystä ei voi oivaltaa niiden yksittäisten sanojen perusteella. Ne antavat kieleen väriä ja voimaa. Moni edelleen käytössä olevista suomen kielen sanonnoista juontuu kaukaa historiasta tai talonpoikaisesta maailmasta. Juha Kuisma selitti tuttujen idiomien alkuperäisiä merkityksiä ja käyttöyhteyksiä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Kissa pöydällä -palstalla 2007–2009. Tupenrapinat kokoaa yksiin kansiin jo julkaistut sekä lukuisat uudet sanaselitykset. Tämän kirjan luettuasi ymmärrät suomen kieltä uudella tavalla." (Takakansi)


"Idiomi  (kreik. idiōma 'luonteenomainen ilmaisu') on ilmaus, jonka alkuperäismerkitys on monissa tapauksissa  metaforisen eli vertauskuvallisen käytön kautta sumentunut ja jolle erityisesti on muotoutunut uusi itsenäinen merkitys. (Wikipedia) Saatesanoissaan Kuisma listaa yleiseurooppalaisten idiomien lähteiksi kreikkalaiset myytit, Raamatun tai Aisopoksen eläintarinat, La Fontainen faabelit tai Shakespearen teokset sekä suomalaisista Aleksis Kiven ja Vainö Linnan tuotannon. Lukuisia yhteyksiä  löytyy myös ajan takaa talonpoikaisajan elämänmenosta.


Sisällysluettelo on selkeästi laadittu idiomeittain  aakkosellisen hakemiston muotoon, jolloin teoksesta on helppo poimia rusinat pullasta, jos enempiä syventymisiä kaipaa. Suvussani on aina viljelty runsaasti sanontoja ja sananlaskuja, niinpä tämä kirja onkin verraton ja vallattoman hauska tutkimusmatka perinnejohdannaisiin, tuttuihin ja oudompiin idiomeihin sekä yksittäisiin sanoihin kuten sukoilematon, uupelo, lenseä jnpp. Sanaruletin pyöritys ja sanojen  juurien etsiminen on innostavaa löytöretkeilyä!

Menköön syteen tai saveen, jouduttakoon ojasta allikkoon, tulkoon vaikka tupenrapinat,
niin kulunut viikko on menty hippulat vinkuen, mutta nyt viikonloppuna lekoillaan kuin Ellun kanat,


eikös juu:

perjantai 8. huhtikuuta 2016

"Esikoisten lunastus" - ex Libris...


"Esikoisten lunastus", Samuel Davidkin, Johnny Kniga, 2016, 301 s.

"Samuel Davidkin (s. 1983) on syntyperäinen helsinkiläinen Esikoisten lunastus on hänen esikisromaaninsa." (Takakansi) 


"Leo Asko työskentelee poliisin rikostorjuntayksikössä. Hän saa tehtäväkseen tutkia erään asunnon Korkeavuorenkadulla. Asko aloittaa työnsä mahdollisimman vähin tiedoin, koska hän haluaa tehdä havaintonsa ilman ennakkokäsityksiä. Päällisin puolin asunto vaikuttaa olevan kunnossa, mutta jokin ei silti täsmää. Askon havainnot saavat hänet ottamaan yhteyttä Daniel Janovskyyn, entiseen kollegaan, joka on siirretty syrjään kenttätutkimuksista. Janovsky liittää Askon löydöt Korkeavuorenkadulta ortodoksijuutalaisiin. Liikkeellä on myös rikollisia voimia, kuten Askolle kerrotaan. Kaksi ryhmää, molemmat etsivät jotakin ainutkertaista, mutta kukaan ei tunnu tietävän, mitä. Ei ainakaan poliisi. Kilpajuoksu on kiivas, törmäys väistämätön ja hengenvaarallinen." (Lievelehti)

Teos aiheutti käsittelytavaltaan horjuvaisen ja nitisevän aasinsillan juuri edellä lukemaani Mario Redingin Salomonin perintöön ja sen edeltäjiin; jos ei nyt ihan omppuvarkaissa, niin viereisestä puusta... Mutta ei lukeminen tuohon bagatelliin suinkaan kaatunut, sillä teos raotti vienon  kevättuulenomaisesti  ikkunaa itselle tuntemattomampaan  Suomen juutalaisten alkumetreihin ja pyhien tekstien kiehtovaan historiaan. Intresanttia!


- Kuinka ihminen pitää tunteesta kiinni? Hän kävelee kadulla aivan kuin kuka muu tahansa, mutta samalla hänen mielensä yrittää tarkertua johonkin. Se on kuin vettä, jota hän pitää kämmenistään muotoilemassa astiassa ja toivoo, ettei se läiky tai valu pois. Mutta pian sitä on jäljellä vain muutama pisara....


Uusi raikas, tervetullut tuulahdus suomalaiseen dekkarigenreen. Tempoa juonenkulkuun ja henkilöihin lisää lihaa luiden päälle, rehevyyttä  kaipailisin.  Muutoin tausta ja osin näpsäkän pikkutarkka kuvaus sekä omaleimainen kerronta kantavat kyllä. Stadin katuja kelpasi tämän stadin friidun Leon kanssa mittailla. Mielenkiintoinen oli myös unien ja niiden herättämien mietteiden osuus. Positiivisesti peruspoliisityypistä poikkeavan hahmon, Leo Askon, tuon puhtaalta pöydältä aloittajan ja kollegansa, kenttätyöstä hyllytetyn Daniel Janovskyn persoonainpiirto oli onnistunutta. Tästä on hyvä jatkaa!

Shalom:

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

"Pyöreä talo / The Round House" - ex Libris...


"Pyöreä talo", Louise Erdrich, Basam Books, 2013, 448 s., suomentanut Laura Lahdensuu.

"Louise Erdrich (s. 1954) on lukuisasti palkittu kirjailija.
Hän on kirjoittanut 14 kirjaa, mukaanlukien runoja, lasten kirjoja ja muistelmateoksen, joista monet ovat nousseet myyntimenestykseksi. Erdrichiltä on suomennettu aiemmin teokset Anna meille siivet (1985), Juurikaskuningatar (1987), Jäljet (1990) ja hänen yhdessä Micheal Dorriksen kanssa kirjoittama Kolumbuksen kruunu (1992).
Hän asuu tyttärensä kanssa Minnesotassa, jossa hän pitää kirjakauppaa.
Erdrich kuuluu Turtle Mountainin Chippewaheimoon ja monet hänen kirjoistaan käsittelevät intiaanien elämää." (Lievelehti)


"Palkittu kuvaus keskenkasvuisen pojan elämästä intiaanireservaatissa.
Ojibwenainen raiskataan verisesti North Dakotassa. Hän traumatisoituu ja vetäytyy sänkyynsä kieltäytyen puhumasta kenenkään kanssa, jättäen miehensä ja 13-vuotiaan poikansa ajelehtimaan. Hämmentynyt ja monimutkaista vihaa sisässään kantava Joe lähtee etsimään vastauksia saadakseen äitinsä kimppuun hyökkänneen telkien taakse ja elämän taas raiteilleen. Etsintä johtaa Pyöreään taloon, Ojibwien pyhään palvontapaikkaan. Pyöreä talo on liikuttava ja humaani tarina pojasta, joka joutuu ennen aikojaan aikuisten epäoikeudenmukaiseen maailmaan. Se on elävä tarina selviytymisestä ja oikeudesta kulttuurien risteymässä.
Tämä yllättävä ja vaikuttava romaani on Erdrichin tähänastisen uran merkkiteos. Se on kruunattu lukuisten kriitikoiden ylistävillä sanoilla. Pyöreän talon koukuttava musta huumori ja taitavasti rakennettu traagisuus vahvistaa entisestään Louise Erdrichin asemaa yhtenä Yhdysvaltojen omaperäisimmistä kirjailijoista." (Takakansi)

Jälkisanoissaan Erdrich mainitsee, että kirjan tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1988,
mutta sekava lainsääädäntö, joka hidastaa oikeuden toteutumista reservaateissa sattuvissa raiskaustapauksissa on yhä olemassa.

Teos pitää sisällään paitsi Joen kasvutarinan, historiikkia, perinnettä, heimotapoja ja niiden syntyhistoriaa, juridisia dilemmoja, resrvaattien luomisen ja yhteisölllisten yhteentörmäysten problematiikkaa; kaikki tämä sen tasoisessa verbaalisessa muodossa, että lukijana katosi ajan ja paikan taju fokuksen kiinnittyessä intensiivisesti kerrontaan.Tiipiiden ja totemien varjoissa, leirinuotion loisteessa, henkien ja esi-isien ympäröimänä kelpo rupeaman nauttien istuskellessa
en voinut olla miettimättä, keiden selkänahasta se kuuluisa amerikkailainen unelma onkaan revitty....

- Minun oli tehtävä se, mikä oli tehtävä, Teko oli edessäni. Häilyvässä valossa pelon tuntu hyökyi ylitseni niin voimakkaana, että silmäni kostuivat ja rinnastani purkautui yksi, yksittäinen, tukahtunut, kivulias äännähdys, ehkä nyyhkytys, Ristin käteni tiukasti ja painoin ne rinnalleni. En halunnut päästää ääntä ulos. En halunnut antaa myllertäville tunteilleni ääntä. 
Mutta olin alaston ja pieni niiden voiman edessä. Minulle ei ollut valinnanvaraa.
Vaimensin itsestäni kumpuavan äänen niin, että vain minä saatoin kuulla sen purkautuvan raakana ja vieraana. Makasin lattialla, annoin pelon peittää itseni ja yritin hengittää sen ravistellessa minua niin kuin koira ravistaa rottaa.

Ajatukset vangitseva, erilainen, täyteläinen romaani, enemmän kuin osa-alueittensa summa.
Missä onkaan luurannut tämä vangitseva Erdrich, joka ilman Ullaa - suurkiitokset - olisi jäänyt minulta tyystin  pimentoon?! Laura Lahdensuun  käännös toimii pisteensä i:n päälle.
Tyylikäs ja teoksen tasapainoa viestivä kansi  Taivo Org, Küpress OÜ.

Tuhtia & täyttä tavaraa, johon tolkuttoman totaalisti tykästyi tyttö, joka lapsuuden kultaisina vuosina sai kunnian olla ainoana hamehelmana poikain hurjissa inkkarileikeissä mukana joko skalpeerattavan valkonaaman tai joskus jopa arvoisan squawin, padanhämmentäjän so. eväidenhaun tärkeässä roolissa ja jonka lempikirjailija oli  James Fenimore Cooper Viimeisine mohikaaneineen...

Ugh, olen puhunut:


maanantai 4. huhtikuuta 2016

Pieni Merenneito, jääsatu...


Syvällä aaltojen alla, piilossa ihmisten katseilta
meren valtakunnassa elää merikansa.
Tätä merikansaa hallitsee kuningas Triton
yhdessä neuvonantajansa Sebastian-ravun kanssa.
Triton asuu seitsemän tyttärensä kanssa loisteliaassa
palatsissa valtameren keskellä...


"Pieni merenneito" perustuu Hans Christian Andersenin satuun, joka kertoo nuoresta merenneidosta, Arielista, joka rakastuu ihmisprinssiin ja saa noidan muuttamaan itsensä ihmiseksi.

Tämä viehko tarina tarjoiltiin tällä kertaa jäällä ja kuinka näyttäviä olivatkaan esittäjäin vinha kiito, into ja ilmavat piruetit. Meitä viihdyttivät mm. meri, pikkukalat, merkikansa, Ariel, Pärsky ja Joonas-lokki, Prinssi Erik merimiehineen, Sebastian, ravut, meduusat, simpukat, merihevost ja pikkukalat, Kiero & Liero, hait ja Ursula , kyläläiset, kilpikonnat, mursky ja  tietty finaaliksi häät.

Kuten hyvään, aitoon satuun kuuluukin, sillä on onnellinen loppu: Ariel ja prinssi Erik saavat toisensa ja sen pituinen se.... Ja me katsojat puolestaan saimme paitsi puutuneet istumalihakset  upean ja värikylläisen kavalkadin, pukuloistoa ja kimallusta, taituruutta  ja esiintymisen riemua eli hyvän kotvasen satua arjen yläpuolella. Satu on ikiaikainen, sadun taika rikkomaton.
Sadulla on aina sijansa & paikkansa, joten toteuttajille ja lukuisalle taidokkaalle esiintyjäkaartille nosteesta & hyvästä mielestä lämmin kiitos! Taian valtaan jääneenä ja siitä

lumoutuneena:

perjantai 1. huhtikuuta 2016

"Playground" - ex Libris...


"Playground", Lars Kepler, Tammi, 2016, 416 s., suomentanut Kari Koski.


Nimimerkki Lars Keplerin takana luuraa ruotalaispariskunta
Alexander Ahndoril & Alexanda Coelho Ahndoril. Aiempia viittä sytipäisestä  Tukholman rikospoliisin komisario Joona Linnasta kertovaa  dekkaria on pidetty pomminvarmoina rikosromaaneina. Viimeisin näistä "Vainooja", 2015. "Playgroundissa" kirjailija tekee tyylilajin vaihdoksen ja lähtee valtamaan uusia uria.

"Luutnantti Jasmin Pascal-Anderson haavoittuu kuolettavasti komennuksella Kosovossa. Virottuaan henkiin hän väittää tietävänsä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Vastassa on outo ja vaarallinen satamakaupunki. Kukaan ei vain usko Jasminia.
Seuraa pakkohoitojakso, uusi elämä puolustusministeriön sihteerinä ja lapsi, jonka Jasmin nimeää Danteksi. Viisi vuotta myöhemmin Danten henki riippuu leikkauksesta, jossa hänen sydämensä on pysäytettävä. Jos satamakaupunki tosiaan on olemassa, Dante ei mitenkään selviä yksin takaisin. Jasmiin on seurattava perässä." (Lievelehti)

Kukaan ei tiedä minne joudumme kuoltuamme. Ovatko vanhoissa tarinoissa kuvaillut paikat vain välähdyksiä sisällämme, synapsien kipinöivissä järjestelmissä? Sydämenpysähdyksistä selvinneiden ihmisten kertomuksissa esiintyy usein hyvin samanlaisia kuvia, mutta tutkijoiden mukaan nämä kuvat johtuvat vain siitä, että aivot reagoivat paniikinomaisesti sydämenpysähdyksestä aiheutuvaan hapenpuutteeseen.

Teos starttaa räväkällä sotatilanteella Kosovossa. Sydämenpysähdysten myötä sitten ajaudutaan liki tuonpuoleiseen, ei kenenkään maalle, hämärän hyssyröihin kiinalaiseen satamakaupunkiin triadien taistelukentille, joilla vallitsee tyly jako kahtia; kuolevat veneisiin ja viisumilaiset takaisin elävien kirjoihin. Tätä vaihetta elementteinensä veivataan edestakaisin aikasen laahaavalla tempolla. Actionia seuraa loppurutistuksessa, mutta niin intresantti kysymys kuin kuolema sinällänsä kaikkinensa onkin, käsittelytapa ei edes näin fiktiivisenä saanut innostuksen punaa hehkumaan poskille.  Henkilökuvauksen anti jää pitkälti Jasminin, joka aina haluaa sanoa viimeisen sanan, harteille. Muut mukanaolijat jäävät  aneemisen oloisiksi. Tarkinankuljetuksen rytmikka yskähtelee, mutta verbaliikka on entiseen malliin eloisasti kohdillaan.

Tämä Keplerin uusi aluevaltaus, jota Expressen vertaa Stephen Kingin tontille loikkaamiseen,
ei vielä tämän tytön polvia saanut notkahtamaan saati sitten tyrmännyt. Ikäänkuin kirjailija olisi ollut niin uuden ideansa lumoissa, ettei sen ympärille oltu maltettu kehrätä jäntevää kehystystä, annettu sanasäilän viuhua ja luotu syvyyttä sivuillakulkijoihin, kuten on laita aiempien, tukevammin balanssissa olevin teosten laita. En epäile lainkaan Keplerin kompetenssia ja kapasiteettia siirtyä uusille vesille mielikuvitusta kutitteleviin aihepiireihin, mutta tämä ensiyritys jätti minulle keskoseksijääneen sivumaun....

Risingshadow luokittelee teoksen tyypiltään spekulatiiviseksi fiktioksi, tyylinään fantasia ja jännitys. Fiktio ja fantasia ovat minulle vieraampia, eikä niiden anti ole yrityksistä huolimatta täysin avautunut; seikka jolla lienee osavaikutusta tämänkertaiseen lukukokemukseen.

Summa summarum: ei ole tapanani postata teoksista, jotka ovat yhdentekeviä tai ajatuksiaherättämättömiä tahi jotka rankkaan lukuhistoriani perusteella suorastaan kehnoiksi. Playgroundin suhteen teen tässä hilpeän syrjähypyn, koska Kepler on kirjailijana mielenkiintoinen ja uskon hänellä olevan vielä paljon uutta, mieltävirkistävää annettavaa meille Joonas Linna- viisikkoon tykästyneille:)

Mörököllinä marmatteli: