Simone Buchholz: " Hotel Cartagena" - ex Libris,,,

"Hotel Cartagena", Simone Buchholz, Kustantamo Huippu, 2022, 281 s., suomentanut Anne Kilpi.     

"Hampurissa miehensa ja poikansa kanssa asuva   Simone Buchholz (s.1972) on yksi Saksan menestyneimpi rikoskirjailijoita. Hän on koulutukseltaan toimittaja ja toiminut vuodesta 2001 lähtien vapaana kirjoittajana, Hotel Cartagena on Chastity Riley -dekkarisarjan viides suomennettu osa, ja sen englanninkielinen käännös palkittiin Isossa-Britannniassa vuoden 2022 parhaana käännösdekkarina." (Lievelehti)

                                                      ©Gerald von Foris

"Hampuri 1980-luvulla ja nuori mies, joka haluaa pois. Hän nousee Kolumbiaan lähtevään laivaan ja saa Cartagenan rannoilla oppia, mitä tapahtuu, kun juhlii väärien ihmisten kanssa. Ylellisten bileiden jälkeen on helvetti irti. Kun vuodet kuluvat, tarjoutuu tilaisuus kostaa, eikä tuo samainen mies – ei enää niin kovin nuori – jätä tilaisuutta käyttämättä…

Kalsea hotellibaari Hampurin satamassa yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Alapuolella hohtavat telakoiden valot, ylhäällä syyttäjä Chastity Riley juhlii ystäviensä seurassa. Yhtäkkiä ovet avautuvat, ja baariin kävelee kaksitoista raskaasti aseistautunutta miestä, jotka ottavat asiakkaat ja henkilökunnan panttivangeikseen. Poliisit rakennuksen ulkopuolella vaikuttavat jäävän sivustaseuraajan rooliin, ja Chastity kumppaneineen joutuu keskelle tapahtumasarjaa, jonka jälkeen mikään ei voi olla niin kuin ennen." (Lievelehti)

Pahikset:  -  Heitä oli kaikkiaan kaksitoista. Heillä oli yllään tummat puvut, aseet he kiskaisivat esiin takkiensa alta. Uzeja, lyhyitä pumppuhaulikkoja, katkaistuja haulikkoja, 45-kaliiperisia Colteja. Kapineita, joilla tehdään melkoinen vaikutus. laukaukset osuivat kattoon, ketään ei haavoitettu, vaikka jollakin tapaa kuitenkin kävi niin. 

 Edelliskerran nautin Buchholzin seurasta teoksen Mexicoring  (2021)  vauhdissa Chasitity Raileyn vetämänä näillä lopputulemin: Lukijana istuu kuin katselemassa kiivastempoista pingismatsia hikoilematta, mutta nauttien ajoittain ronskistakin, mutta juoheasti kulkevasta sanansäilän heiluttamisesta, mutta nyt mars matkaan hotellille:

 Henning:  - Yhtenä syyskuun aamuna, kun lännestä nousi ukkonen, hän vain kävi kotona, pakkasi urheilulaukkunsa ja palasi satamaan. Hän etsi laivan. löysi yhden Etelä-Amerikkaan suuntaavan ja pestautui sen matkaan. Käsi punkkaa vastaan, yksinkertainen periaate: anna meille työvoimasi, me annamme sinulle vuoteen. Jos näet matkan aikana sataman, voit hypätä maihin. Tai voit jäädä ja jäädä ja jäädä ja ryhtyä merimieheksi. Henning ei halunnut merimieheksi.

Esteban:  -  oli hyvinkin kaksi päätä pidempi kuin muut Henningin tuntemat kolumbialaiset, nuo pienet miehet, joiden kasvot nauroivat sydämellisesti. Esteban ei näyttänyt oikeastaan lainkaan kolumbialaiselta, pikemminkin madridilaiselta. Hän näytti härkätaistelijalta. Hän oli pitkä ja solakka ja veitsenterävä. Hänen kätensä muistuttivat saksiviuhkaa. Mutta hän oli todella kohtelias.

Stepanovic:  -  Hän kestää poliisijärjestystä yleisesti ottaenkin huonosti. koska hän ei usko järjestykseen vaan pitää sitä vain ihmisten naurettavana yrityksenä saada huomionsa pois siitä tosiasiasta, että jokaisen on jonain päivänä kuoltava. Mutta nyt täällä, kaiken tämän takia, hänen sisällään vallitsee kaaos, eikä enää mikään täsmää edes auttavasti.  

Ja sitten vietä tämä vitun järjestys. Hän voisi silkasta raivosta ja turhautumisesta repiä kadut auki.  

 

Buchholz osaa asiansa.  Omantakeinen ja suorasanainen tekstin tuottaminen jatkuu. Teoksen ehdotonta plussaa ovat sen vauhdikkuus ja lyhyet hauskasti nimetyt sekä napakat luvut, kuten Joko moukarinheittäjät ovat matkalla?, Columbomaisuus, Yksi mies yksi makkara, Sisäinen murhanappi ja Vetosäde.

 

Tämä dekkaristi ei tarjoa mitään valmiiksi pureskeltua, vaikkakin teoksen panttivankitilanteessa yksi herra joutuukin jauhamaan makkarapötköä kirjaimellisesti henkensä edestä mössöksi, vaan hän jättää lukijalle ilmatilaa hengittää ja omille tulkinnoille. Anne Kilven käännös ja Taina Värrin  osuvan synkänpuhuva kansi kruunaavat kokonaisuuden. 

Teos pilkahdutti mieliin myös hauskoja nuoruusmuistoja yhdeltä kielitaidon lujittamiskesältä liikuttaessa tutuilla seuduilla Blankenesessä , Alsterilla ja purjehtimisesta Elbellä iltanuotioineen...

- Gangsterinaivot olivat vielä vaikeammin saavutettavissa kuin naiset aivot.  Hmphh....

Tschüss:

Aino Krohn: "Mustarastas on minunkin nimeni" - Ex Libris...

"Mustarastas on minunkin nimeni", Aino Krohn, Basam Books, 2022, 75 s. 

kannen kuva: Hannu Hyrske.

"Esikoisrunoilija ja mainonnan suunnittelija Aino Krohn voitti YLE:n ja 

Suomen Luonnon Päivän säätiön luontorunokilpailun 2020." (Takakansi)

 

                                            ©Esko Tuominen/Hämeen Sanomat

 

"Runoja luopumisen kipeydestä ja kauneudesta. Mitä on muistaminen, unohtaminen ja aika?
Esikoiskokoelman näkökulma avautuu äitien, esiäitien ja vielä syntymättömien synnyttäjien ketjuun: miten emoluutio meitä muokkaa, minuus uusiutuu ja alitajunta unien kautta kantaa läpi vaikeidenkin vaiheiden. " (Takakansi)

 

 

Mustarastas , tuo Uudenmaan maakuntalintu,  on  kaunis ja eloisa lintu, 

jonka puuhailuja on mukava tarkkailla. Osa niistä talvehtii meilläkin ja on mukava seurata niiden mustankiiltävää hyppelyä ojanvarsilla juomasiltaan, kuikuilemassa kuusiaidoista ja valkoisella hangella pyrähtelemässä. Ja voi sitä aikaa, kun mustarastaan huilu soi, sillä silloin tietää kevään koittaneen:)

Teos on seitsenosainen, ja kukin runo on eläväisesti sisältöä kuvaten nimetty. Muutamia  otteita::  

Kun unelmat eivät muutu yhteisiksi

itke itsesi kuiviin, uskoudu untuvatyynylle

salli lakanan lohduttaa, unen tulla

        ja aamun koittaa. 

 

Anna itsellesi anteeksi, älä kanna kaunaa.

        Ota pitkä suihku.

Vesi ja viemäri tekevät yhdessä enemmän

kuin yksikään tuomari,

ja yleensä

        elämä voittaa.

 

Kun on rakastanut ja vihannut riittävästi

Syksy heittelee pihatien täyteen kultaa

emmekä me tänään ole samoja kuin eilen.

Josta tuhlataan

    tämä väliaikanen valuutta?

        Pidetään juhlat!

 

 

Ei niin paljon pahaa, etteikö jotain hyvääkin näin silmien vaatiessa yhä enemmän  kontrolleja ja lukuisampia eri tarkoituksiin olevia laseja, (jotka aina ovat väärässä paikassa/hukassa) perspektiivin ottaminen kannattaa:

 

Näillä silmillä 

ei näe enää hyvin

lähelle.

On otettava etäisyyttä

ihmisiin, asioihin, ajatuksiinsa,

katsottava kauempaa

metsän reunaa, kaislikkoa,

vuodenaikaa, joka vaihtuu

muuttuu ja katoaa.

Minussa on muistitilaa
poutapilvipalvelu miljoonat kumpuilevat
kerrostiedostot matalan rintamat
rankkasateet tulvien anarkia
ajattelun luolastoissa loputon solina. 

 

Ajankohtaisuuttakaan ei ole unohdettu niin paljon kuin toivoisikin, 

että kulauttaminen järjestystä ja tasapainoa maailmantilaan mukanaan toisi:

 

Ei ole sellaista selkeyttää

jonka voisin vangita kapseliin

sulkea purkkiin nielaista

kulauttaa vettä päälle

että maailma paranisi

kaaos katoaisi

            herhiläiset häipyisivät amppeleista

            häiriköt linjoilta

    huonot uutiset eetteristä

     perhoset vatsasta.

 

 

Herkkää, havainnoivaa, elämää ymmärtäväistä ja pilkesilmäistäkin runoilua,

joka istui kuin hanska miinusaamuiseen keliin, jolloin tuntui juuri siltä, miltä Hannu Hyrskeen onnistunut ja koominen  kansi näytti:) Antoisaa luettavaa!

 

Nyt olemme myöhäissyksyssä/ talven taitteessa, mutta siitä lähdetän,

että Lassi Nummen sanoin: "Keväällä, kun mustarastas taas laulaa, mikään ei ole keneltäkään pois." 

 

Lisääntyvästi lämmintä ylle ja reippaasti sukeltakaamme juhlia unohtamatta alkavan talven lävitse kohti uutta ja yhä tervetulleempaa kevättä kohden. Sovittu?

 

Mustarastaan & emoluution  nimissä:

Kari Häkämies & Rosa Meriläinen: "Epäpyhä liitto" - ex Libris...

 

"Epäpyhä liitto", Kari Häkämies & Rosa Meriläinen, Teos, 2022, 317 s.

"Kari Häkämies  (s. 1956 Karhulassa) toimii Varsinais-Suomen maakuntajohtajana. Koulutukseltaan Häkämies on varatuomari.

 Aiemmin hän on toiminut muun muassa oikeusministerinä, sisäasiainministerinä, kansanedustajana sekä sisäministeriön kansliapäällikkönä ja kunnanjohtajana.

Rosa Meriläinen  (s. 1975) on kirjailija ja kolumnisti, joka toimii kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry:n pääsihteerinä. Meriläinen on työskennellyt myös vihreiden kansanedustajana." (Lievelehti)

 

                                                                  ©Liisa Takala

 

"Valtio-omisteisen energiayhtiön konsernijohtaja murhataan, kun Venäjä on kokoamassa joukkojaan Ukrainan rajalle. Rikostutkija Sara Silas saa korkean mediahuomion tutkinnan johdettavakseen.

Toimittaja Timo Ruuti yrittää selvittää energiayhtiössä tapahtuneita muutoksia samalla kun elvyttää välejään radikaalissa ympäristöliikkeessä toimivaan tyttäreensä. Tämä tietää jotain. Mutta kuka lähettää Ruudille sisäpiirin tietoja?

Häkämies ja Meriläinen luovat Epäpyhässä liitossa viiltävän ajankohtaisen ja julman näkymän energiapolitiikan kulissien taakse." (Takakansi)

Edelliskerran kuljin Häkämiehen matkassa teoksen Linnan hämähäkki (2022) tiimoilla: Positiivisesti eleetön, tasapainoinen ja loppuun asti ajateltu dekkari/romaani, joten mielenkiinto tämän yhteistyön tulokseen oli suuri. 

 

 Kun todellisessa elämässä on lukenut aamun sanomalehden ja klikkaillut tietokoneella maailman uutisantia läpi, ei kirjaan rentoutuakseen tarttuessaan todellakaan halua törmätä politiikkaan, energia-asioihin eikä erilaisiin mielenosoituksiin. 

Teoksen avaus on reipas ja räväkkäkin poliittissävytteiselle dekkarille, ja erittäin hyvä sellainen, tietoinen riskinotto, joka kannatti!

-  Poliisilla ei ollut tapana järjestää juhlia onnistuneen murhatutkinnan johdosta. Syyllisen paljastuminen oli tutkijoille hieno hetki, mutta siitä iloitseminen virallisissa yhteyksissä ei sopinut suomalaiseen virkamiesperinteeseen. 

Saran ja Hannun tapana oli tapauksen selvittyä ajaa muutaman lepopäivän jälkeen Helsingin keskustaan, syödä pitsaa ja käydä tapahtumien kulku vielä kerran läpi. Sen jälkeen murhaan ei enää kahden kesken palattu, ellei se ollut välttämätöntä. Murhatutkinta vaikutti ihmiseen syvästi, siksi tapaukset oli hyvä unohtaa mahdollisimman nopeasti.

 

Häkämiehen ja Meriläisen yhteistyö on onnistuneesti luonut mukaansatempaavaa kerrontaa, juonen kuljetusta ja henkilökaartin koostetta, kuten pyörätuolista käsin operoivan ylikomisario Sara Silaksen. 

Hyvä valinta, sillä pyörätuolin käyttö luo elävässä elämässä paljon ennakkaoluuloja älyllisten resurssien toimintakyvyn suhteen, mikä on sekä loukkaavaa että tietämättömyyteen perustuvaa epäasiallisuutta ja -korrektiutta.

- " Eikö se ollut Donald Trump, joka sanoi, että kannattaa solmia liitto vaikka itse pirun kanssa, jos se vain edistää omaa asiaasi", Hannu pohti ja puhalteli kuumaa pitsansiivua.

"Ei se ollut Trump. Se oli Lenin", Saara nauroi. "Katkeruus on kamala voima. 

Kun se yhdistyy onnettomaan rakkauteen, seuraukset voivat olla käsittämättömiä. Tavallaan se on myös yhteiskuntaluokkakysymys. 

Tavalliset ihmiset pääsevät asioiden yli, mutta rikkaille ja korkeasti koulutetuille se on vaikeaa. Luulen, että bisneksessä ja  politiikassa tapahtuu jatkuvasti kamalia asioita, jotka eivät koskaan vain tule julkisuuteen. Eikä niissä ole kyse rikoslain määrittämistä rikoksista, vaikka moni luhistuu niiden myötä loppuiäkseen."

 

Sujuva ja vaivattoman oloisesti balanssissa pysyvä  dekkari, joka - ei niin omanoloisena aihepiiriltään  - yllättäen tuli luetuksi kahdella istumalla, joten  tätä Epäpyhää liittoa - kun tuli pitkästä aikaa jopa poikettua aiempien aikojen kantapaikassa,  tutussa Mamma Rosassakin -  ennakkoaprikoinnista huolimatta mielikseen makusteli:

Hannu-Pekka Björkman: "Metsä ei kuule neuvojani - Kirjoituksia" - ex Libris...

"Metsä ei kuule neuvojani - Kirjoituksia", Hannu-Pekka Björkman, Kirjapaja, 2022, 204 s., graafinen ilme Satu Kontinen.

"Hannu-Pekka Björkman  on palkittu ja suosittu näyttelijä, kolumnisti ja kirjailija. Hän toimi näyttelijäntyön professorina Teatterikorkeakoulussa 2013–18. Björkman on kirjoittanut mm. teokset  Välähdyksiä peilissä (2014),

Kadonneet askeleet – Matkoja aikaan ja taiteeseen (2011) ja Valkoista valoa (2007."

 

                                                           ©Laura Malmivaara
 

"Vaellamme vieraisiin maisemiin, etsimme yhteyttä luontoon, haemme taiteesta vastausta siihen, mitä ja miksi olemme. Ehkä juuri kaipuumme pitää meidät hengissä. Mitä olisikaan elämämme ilman sitä, salaisuutta?

Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa herkkävireisesti ihmisenä olemisesta ja pyrkimyksistämme kurottautua kohti merkitystä. Metsä ei kuule neuvojani on matka tunnetun taiteilijan mielenmaisemaan, muistoihin, aikaan ja taiteen kosketukseen." (Takakansi)

 

Björkman on näyttelijänä tuttu ja taattu, mutta kirjailijana hän oli tähän asti  lukuunottamatta yhdessä Nina Honkasen kanssa toimittamaansa teosta Pakopiste (2021) minulle tuntematon, joten uteliain mielin heittäydyin lukusille.

Teos on neliosainen ja kukin osa on jaettu lukemaan houkuttelevasti nimettyihin lyhyisiin aihekokonaisuuksiin. Ote nimikkoluvusta:

 

-   Tunnen selvästi, että olen lähestymässä uutta tuntematonta seutua. 

Olen siellä jo fyysisesti, mutta henki on vielä matkalla. Yhden asian olen täällä jo oppinut. Metsä ei kuule neuvojani. Minun on kuultava metsän neuvot.

 

 

Hajanaisia poimintoja: 

Valokuvat:  - ovat tunteidemme rakennusainetta ja muistojemme kiinnekohtia. 

 

Taiteilijaksi kasvamisesta:  -   Mutta, jotta sellaiseksi taiteilijaksi voisi kasvaa, 

pitää olosuhteiden olla suotuisat. Ei välttämättä helpot vaan tarpeeksi vaihtelevat,

että persoona kehittyy. Silloin voi saavuttaa ymmärryksen siitä, että multa ja asvaltti tuoksuvat ja tuntuvat erilaisilta. Että puun voi halkaista sekä pakkanen että kirves. Että kesä on lyhyt ja elettäväksi tarkoitettu. Että ihminen on arvokas kuin myös leppäkerttu ja että sen tuntee todeksi. Että sielu tarvitsee enemmän tilaa kuin ruumis. 

Suru & ilo:  - Sitten tuli rakkaus. Se muutti kaiken. Aluksi ilo oli läsnä koko ajan. Pakahdutti jatkuvalla huomiollaan. Jossakin vaiheessa ajattelin, ettei se ikinä poistu luotamme. Että se jää asumaan kanssamme. Että olemme sen oikea koti. Mutta kutsuttuna tai ei, se toinen muutti luoksemme asumaan. Suru.  

Mutta rakkaudesta en nyt kirjoita. En mene siihen. Aika ei riitä. Ei riitä paperi, ei muste. Ei ihmisikä. Totean vain, että suru ja ilo ovat rakkauden kanssa jotenkin liitossa... kai? Että on olemassa  arvoitus, jota surun ja ilon kanssa voi yhdessä ratkoa. Rakkaus, Siinä on seitsemän kirjainta. Siitä on hyvä aloittaa. 

Asetelmamaalaus:  -  sen saksankielinen nimi  Stilleben, hiljaiselo, onkin osuvampi ja kuvaavampi kuin suomenkielinen vastineensa. Esineen, lasin, hiljaisuus tai hedelmän appelsiinin olemus pöydällä on yhtä ajan kanssa. 

Ne ovat olemassa maalauksessa ainutkertaisina, itsessään täydellisinä muotoina. 

Ehkäpä asetelmamaalauksen opetus omalle ajallemme on kyky nähdä luonnon kauneus yksinkertaisilta tuntuvissa asioissa. 

 

Björkmanin teksti on eloisaa ja lyhyet lauseet toimivat hyvin. Laaja-alaista luonnon, filosofian, uskon ja taiteen maailmassa liikkuvaa,  valoisaa ja balanssissa olevaa pohdiskelua elämämme kirjosta. Teos, josta jäi myönteinen ja positiivinen lukujälki.  Kirjailijan jutusteleva ja ajatuksia virittelevä, valoisa tyyli ottaa vaivihkaa myös lukijansa mukaan kiintoisaan dialogiin, mikä on osoitus Björkmanin herkästä otteesta pukea ajatuksiaan sanoiksi.

Ajankulusta:  -  Miten nopeasti aika kuluu. Sitä ei lapsena ja nuorena suostunut uskomaan. Vanhojen höpinää. Mutta nyt aikuisena, kun vuosi on silmänräpäys ja omat lapaset tuntuvat kasvavan liian nopeasti, alan ymmärtää. Mutta nuorena kaikki on ikuista, ystävyys, rakkaus, elämäkin...

Iloinen yllätys ja tyylipuhdas kokonaisuus,  lukunautinto, josta jäi lukijalle hyvän mielen hyrinää ja sopivasti ajatuksia makusteltaviksi. 

- Metsä ei kuule neuvojani on teoksen nimi.  Entä, onko minulle ja meillä ihmisillä, telluksen tallaajilla puolestamme herkkäkorvaisuutta ja malttia pysähtyä kuulemaan sen neuvot??

Lukemaansa  uppoutuneena & mieltyneenä fundeeraileepi:

Pauliina Vanhatalo: "Vastuulliset"

 

"Vastuulliset", Pauliina Vanhatalo, Tammi, 2022, 252 s., päällys Eevaliina Rusanen.

"Pauliina Vanhatalo (s.1979) on raahelainen kirjailija, joka on julkaissut paitsi useita kiitettyjä romaaneja myös omaelämänkerrallisia teoksia ja lasten kuvakirjan. Kirjailijanimellä Veera Vaahtera häneltä on julkaistu hyväntuulisia chick lit -romaaneja." (Lievelehti) 

 

                                                        ©Maiju Pohjanheimo

 

"On kesä. Lennin perhe muuttaa pohjoiseen tehdaskaupunkiin, taloon, 

jonka synkän historian kaikki tuntevat. Viereisellä tontilla seisoo autiotalo. 

Sinne on asettunut asumaan Pasi, joka on jättänyt entisen elämänsä pitääkseen silmällä naapuritonttia.

Toisella puolen kaupunkia Niina vuokraa asunnon korkealta tornitalosta.

Siellä hän tuntee olevansa pitkästä aikaa suojassa, niin omalta lapseltaan kuin vieraaksi muuttuneelta elämältään." (Takakansi)

 

 

 

Vanhatalo oli itselle upouusi tuttavuus, minkä lisäksi lukemaan houkuttelivat teoksen nimi "Vastuulliset", joita toivoisi ihmiskunnassa olevan enemmälti sekä valintaa tuki Eveliina Rusasen herkkä ja seesteinen kansi. Siispä vaihteeksi kotimaisen kirjallisuuden myötä mars matkaan kuolleen perheen talolle:

- Tiiättekö te mitä teijän kotona on tapahtunut? Lenni kääntyi ääntä kohti. 

Uuden kodin portilla seisoi farkkutakkiin ja mustiin housuihin pukeutunut tyttö koulureppu selässään. Tyttö vaikutti Lennin ikäiseltä, tuijotti silmiin ja kiskoi housuja ylöspäin. Pappa kutsui sen muotoisia lapsia pulleroiksi, mutta äiti korjasi aina, ettei ihmisten kehoja ollut tapana kommentoida ja että jokainen sai olla sellainen kuin oli.

Isä:  - murahti eikä katsonut Lenniin päin. Lenniä ärsytti. Aikuiset toistelivat aina, että kohta helpottaa, ihan pian palataan normaaliin elämään, muttei siihen koskaan kuitenkaan palattu..

 

Äiti:  - He kuulivat oven takaa äidin kiihtyneen ääneen. Ymmärrän että vuosi on ollut sulle rankka, mutta sä et voi purkaa sitä meihin, äiti sanoi. - Jos et pääse omin avuin eteenpäin, täytyy mennä terapiaan tai jotain.

Isä nauroi rumasti. - Se tästä nyt vielä puuttuis, hän sanoi. - Mä teen kaiken teidän eteen. Jätän tutut kuviot, muutan minne sä haluat, mutta riittäkö se. Ei. 

Pasi:   - Autiotalon tuntumassa Pasin olo keveni kuin sydämen ympärille puristunut koura olisi löysännyt hiukan otettaan. Pasi oli käynyt kaupassa ja huoltoasemalla, jonka vessassa hän oli hoitanut tarpeensa ja peseytynyt. 

Reppu oli täynnä ruokaa ja juomaa, ne riittäisivät kai viikoksi. Tarkistettuaan ettei kukaan ollut näkemässä Pasi sujahti portista autiotalon pihaan, ajatteli suoriutuneensa jälleen yhdestä päivästä mutta kuuli sitten koiran haukkuvan. Poika oli siis palannut.

Hyvin avaavaa erilaisten ihmisten ja perhekokoonpanojen sekä elämäntapojen ja valintojen sekä niiden seuraamusten kuvausta. Kertomusta normaalielämästä, mitä nyt sitten sillä itse kukin meistä tarkoittaakaan, sen iloista ja suruista, huolista ja onnistumisista ja ihmisten välisistä  kiemuraisista suhteista.  

 

Aikuiset kipuilevat omien ratkaisujensa ja elämisensä koukeroissa, mutta lasten leikeissä ja ilossa on jotain hyvin ikiaikaista. Nuorilla puolestaan  on omat kasvukipunsa ja häröilynsä tässä tapauksessa huumeongelmineen, joiden rahoittamiseen tarvittavat Valon esiintulevat markkinointimiehen kyvyt, 

jotka toisissa olosuhteissa voisivat poikia hyvää menestystäkin,  menevät ihan hukkaan. 

 

Niina  -  oli tehnyt naiselle (terapeutille) mieliksi ja suostunut monenlaisiin uudelleenmäärittelyihin. He olivat esimerkiksi päässeet yhteisymmärrykseen siitä, ettei hyvä elämä sellaisena kuin Niinan kannatti sitä tavoitella edellyttänyt Valon vapautumista huumeriippuvuudestaan, Sen sijaan Niinan tuli ottaa pieniä mutta määrätietoisia askelia kohti "oman näköistä ja turhasta murehtimisesta vapaata elämää, joka kannattelisi häntä, mitä tahansa valintoja Valo tekisikin.

 

Sujuvasti kirjoitettu ja kulkeva otos ja läpileikkaus elävästä elämästä. 

Teoksessa tulee kauniisti esille huolenpito ja sen välittämisen tarve. Sen sanoma jättää ehkä tilkan yllättäenkin kodikkaan lukujäljen, vahvan ajatuksen siitä, että huominen tulee ja hyvä niin...

Kukin meistä taaplaa omalla tyylillään kantaen elämän repussaan erilaisia taakkoja ja ilon aiheita perustarpeenaan kuitenkin aina selviytyä eteenpäin.

Sen pituinen se:

Édouard Louis: "Naisen taistelut ja muodonmuutokset / Combats et métamorphoses d'une femme" - ex Libris...

"Naisen taistelut ja muodonmuutokse, Édouard Louis, Tammi Keltainen kirjasto, 2022 , 102 s., suomentanut Lotta Toivanen.

"Édouard Louis ( s. 1992 Hallencourtissa) kirjoitti esikoisromaaninsa Ei enää Eddy vain 21-vuotiaana. Kirjasta tuli arvostelumenestys, jota myytiin yli 300 000 kappaletta ja joka herätti kiivasta poliittista keskustelua. Louis on opiskellut sosiologiaa Pariisissa, ja häntä on kutsuttu yhdeksi sukupolvensa tärkeimmistä kirjallisista äänistä." (Takakansi)

 

  

                                                           ©John Foley
 

"Naisen taistelut ja muodonmuutokset on hellä ja heltymätön kartoitus naisten asemasta nyky-Ranskassa. Édouard Louis katsoo työväenluokan ihmiskohtalot sanelevaa järjestelmää silmästä silmään ja hahmottelee veitsenterävän selonteon äideistä ja pojista, politiikasta ja vallasta sekä naisen roolin vaikeudesta - ja pyrkimyksestä vapautua sen kahleista." (Lievelehti)

 

Tämä on rinnakkaisteos Kuka tappoi isäni - romaanille, josta seuraavat mietteet: Räväkkä pamfletti ja kannanotto. Tekstin kieliasu ja ilmaisukyky ovat Louisin  eittämättömiä vahvuuksia ja myös mielialojen ja tunnetilojen välittäminen lukijalle onnistuvat vaivatta ja koskettavasti. Siispä avoimin mielin matkaan kohti meidän naisten taisteluja ja ottamaan selvää muodonmuutosten mahdollisuuksista:

 -  Kaikki sai alkunsa eräästä valokuvasta. En ollut tiennyt, että kuva oli olemassa ja että se oli minulla - keneltä olin sen saanut ja milloin? 

- Kun näin äidin onnellisuuden, tajusin, miten epäreilua sen tuhoaminen oli ollut. Kuvaa katsellessani itkin, koska olin, tahtomattani tai ehkä äidin kanssa ja joskus vastoin hänen tahtoaan, ollut itsekin onnea tuhoamassa.

Louis käy läpi tässä teoksessaan monia teemoja alkaen henkilökohtaisista kasvukivuista ja ongelmista aina naisen asemaan ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin asti. Hän kuvaa elävästi oman lapsuutensa ja  nuoruutensa pelkoja siitä, 

että perhe ja kaverit, saisivat tietää hänen kärsimyksestään eli homoudestaan ja etsi kuumeisesti vastausta siihen kysymykseen: miksi olen sellainen kuin olen?

Hän pohtii syntyperän ja syntymäpaikan  sekä lapsuuden perheen ja  sosiaalisen statuksen merkitystä ihmisen kehitykselle ja elämänkululle - ja mahdollisuuksille:

- Äiti syntyi pohjoisranskalaisen taajaman lähiössä. Hänen äitinsä ei käynyt töissä, kasvatti- isä oli tehdastyöläinen. Äitini ylpeili sillä, ettei ollut kasvanut maalla niin kuin isäni: "Siksi puhun paremmin kuin sun isäs."

- Äiti vihasi miestään mutta pysyi suhteessa lasten takia. lasten edun nimissä.  

Hän sanoi, ettei halunnut lastensa kasvavan ilman isää, ettei halunnut olla "vastuussa". Ja puhuessaan hän lisäsi aina: "Olisin kyllä mieluusti lähtenyt, 

mutta minne?" 

Louis perkaa myös kirjoittamisen tarpeensa synty- ja kipupisteitä, kuvaa oivasti sosiaalisia paineita ja  oman tilanteensa syntymekanismeja ja reunaehtoja  sekä ihmisen ikiaikaista tavoitetta ja tarvetta olla kahleista vapaa sekä saada toteuttaa ihmisyyttään ja elämäänsä sellaisena kuin hän itse toivoisi ja haluaa sen olevan.

 -  Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, että se ei saa muistuttaa tunteenpurkausta, eikä saa muistuttaa poliittista manifestia. 

-  Koska minä nyt tiedän: se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta....

 

Niin tai näin:  selvää on, että kirjoittaminen helpottaa oloa ja selventää omaa ajatuksenjuoksua sekä auttaa löytämään selityksiä kuin myös ratkaisuvaihtoehtoja kulloiseenkin elämänvaiheeseen ja -tilanteeseen. 

 -    Myöhään eräänä iltana äiti soitti Édouard Louis’lle. ”Minä tein sen. Jätin isäsi.” Yhtäkkiä hän – 45 vuotta köyhyyden, armottoman systeemin ja maskuliinisen väkivallan keskellä elänyt nainen – oli vapaa.

Louisilla on omaleimainen, edukseen massasta erottuva tapansa tuottaa verbaliikaltaan vahvaa  ja ajatuksenkulultaan kiinnostavaa tekstiä, joka pitää lukijansa keskittyneenä ja hänen mielenkiintonsa vireillä alusta loppuun jättäen tilaa omille, terveellisille ja tervetulleille  pohdiskeluille kansien sulkeudettua. Laadukas ja immersoiva teos, jonka tunnelmaa on vaikea välittää  ja joka jättää jälkeensä uteliaisuuden sen suhteen, mitä tältä potentiaalia omaavalta kirjailijalta jatkossa, nyt kun isä ja äiti on käsitelty, tuleman pitää!

Ankin kirjablogista löytyy naseva ja napakka arvio teoksen annista ja ansioista;)

 

-  "Vapaus on sitä, mitä teet sillä, mitä sinulle on tehty." - Jean-Paul Sartre 

Vapaata ja vallatonta viikonloppua:

Max Seeck: "Loukko" - ex Libris...

 

"Loukko", Max Seeck, Tammi, 2022, 358 s. Kansi: Juri Patrikainen.

"Max Seeck (s.1985) on espoolainen kirjailija ja elokuvaohjaaja. Hän nousi kansainväliseen suosioon romaanillaan Uskollinen lukija, jonka käännösoikeudet myytiin neljäänkymmeneen maahan ja joka kipusi bestseller-listoille niin Yhdysvalloissa kuin Saksassa, Ruotsissa ja Tanskassakin. Loukko on Jessica Niemi -sarjan neljäs romaani."( Lievelehti)

                                                          ©Mikko Rasila

 

"Max Seeckin uusi romaani on äärimmilleen viritetty psykologinen trilleri.

Se on kertomus muistoista jotka eivät päästä otteestaan, ja teoista jotka voi sovittaa vain kuolema.

Yksinäinen saari. Joka yö kello kaksi laiturille ilmestyy sinitakkinen tyttö. Jokainen joka uskaltaa lähestyä häntä, kuolee. Jessica Niemi on jälleen karmivan mysteerin äärellä." (Takakansi) 

 

 

Edelliskerran tuli Seeckin kanssa pohdittua Kaunan (2021) olemusta lopputulemana: vetäväjuoninen ja psykologisen silmän omaava dekkari kuorrutettuna hienoisilla kerrontaa koristavilla pienillä kukkasilla. 

Uteliaana siis tutkimaan, mitä kaikkea huolellisesti vaurautensa salanneen Jessican omista  loukoista, joita Seeck taidokkaasti ikään kuin sisältäpäin kuvailee,  löytyykään:

 

Jessica:  - Zetterborgin murhaajan pidätystä seuraava ilta laukaisi Jessicassa jonkinlaisen absoluuttisen tyhjyyden. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa kuin avomerellä ajelehtiva jäälautta, joka sulaisi vähitellen kunnes katoaisi kokonaan kenenkään huomaamatta. Ja ehkä juuri tuo tunne oli alkanut ruokkia harhoja, kuljettanut häntä yhä syvemmälle toiselle puolelle, jossa todellisuus vähitellen vääristyi. 

 

Åke:   -" Majakat", mies sanoo ja laskee lasin syliinsä. "Ne symboloivat minulle jonkinlaista mielenrauhaa ja levollisuutta, Ne seisovat ylhäisessä yksinäisyydessään, kohoavat kohti taivasta. Ne ovat aina valmiina opastamaan muita ja ottamaan vastaan maailman merien myrskyt."

Sotalasten monesti traaginen  tarina ansaitsee tulla kerrotuksi teemana yhä uudelleen sen ollessa yhä edelleen maailmassa valitettavasti varsin ajankohtainen.

Seeckin tuotantoon olen yleensä tottunut liittämään debet-puolelle jännityksen, vauhdin ja vaaratilanteet.  Tässä uutkaisessaan Jessica on nostettu ns. sorvin ääreltä telakalle toipumaan  työtehtävistään Ahvenanmaalle Smörregårdin saarelle kauniisiin maisemiin popsimaan bentsoja, mutta sitten saapuvat kaksijalkaiset "muuttolinnut" perinteiseen vuosikokoukseensa ja hän kietoutuukin sinitakkisen, laiturinpäässä klo kahdelta yöllä merelle kuikuilevan, isäänsä noutamaan vartoilevan, sinitakkisen sotalapsi  Prinsessa Maija Ruususen, "Pandakarhun" legendan pauloihin.

Maija:  - kuulee linnun rääkäisyn, näkee korkealla veneen yllä kaartelevan lokin harmaan siluetin alati synkkenevää taivasta vasten. Hän kuulee yläpuoleltaan ukkosen pehmeän jyrähdyksen, sulkee silmänsä ja hymyilee onnellisena.  Tulethan sitten minua vastaan, isä...

Seeck hallitsee eittämättä  sanansäilän heiluttamisentaidon ja tekniikan sekä vauhdikkaissa käänteissä että tässä tapauksessa niin karun suolantuoksuisen saaristoluonnon kuin ihmismielen monimutkaisten koukeroiden ja sen herkkyyden kuvaajana sekä  mystiikan verhon  kietomisessa kokonaisuuden ylle.

Tässä Loukossa tunsin aika ajoin lukijana  olevani itse hidastetun ja toisteisenkin filmin loukossa ja ajoittaisen pysähtyneisyyden vallassa kaipaamassa Seeckin vahvaa tapahtumain kuvauksen edistymistä ja rikkautta ikään kuin laiturinnokan sijasta olisin seissyt odottamassa bussipysäkillä linjuria, joka ei vaan saavu. 

Teoksen vahvuutena on hienopiirteinen  psykologinen kuvaus ja onkin mielenkiintoisa aikanaan nähdä, vieläkö Jessican tarina jatkuu ynnä mihin suuntaan kirjailija kerrontansa tulevaisuudessa luotsaa. 

Juri Patrikaisen synkänpuhuva ja kaunis kansi kuvaa yksiselitteisesti kirjan erityistä tunnelmaa!

- Heitä minut susille ja palaan johtamaan laumaa... 

Ahvenanmaalla piipahti:

John le Carré: "Viimeinen henkäys/Silverview" - ex Libris...

 "Viimeinen henkäys", John le Carré, Crime Time, 2022, 220 s., suomentanut

Ilkka Rekiaro.

"Englantilainen John le Carré (oikea nimi David Cornwell, 1931-2020) opiskeli Oxfordissa ja kieliä Bernin yliopistossa Sveitsissä sekä työskenteli kylmän sodan aikana vuosia Britannian tiedustelupalvelun agenttina Länsi-Saksassa. Le Carrén läpimurto kirjailijana oli Mies kylmästä (1963), jonka jälkeen hän kirjoitti yli 20 kiitettyä romaania. Viimeinen henkäys ilmestyi hänen poismenonsa jälkeen." (Lievelehti)

 

                                                ©Stephen Cornwell for White Hare
 

 
"Lontoon Cityssä vaurastunut ja rahamaailmaan kyllästynyt Julian Lawndsley on ostanut pienestä merenrantakaupungista piskuisen kirjakaupan, vaikka hän ei tiedäkään kirjallisuudesta juuri mitään. 

Kauppaan ilmestyy eksentrinen puolalainen emigrantti, joka kävi koulua Julianin isän kanssa ja jonka kuolemaisillaan oleva vaimo on brittien tiedustelupalvelun entinen päällikkö. Pariskunnan hämärä menneisyys nousee uudelleen esiin,

kun kotimaantiedustelun päällikkö alkaa penkoa vanhaa tietovuotoa. Pöyhittäessä kenenkään menneisyys ei kestä päivänvaloa eikä kukaan ole syytön, ei edes M15.  Le Carrén jäähyväisissä viimeinen juonenkäänne yllättää ja sinetöi samalla kirjailijan koko tuotannon." (Takakansi)

 

 

Le Carrén seurassa on tullut vietettyä moniaita jännittäviä ja mielenkiintoisia hetkiä ilman pienintäkään pelkoa pitkästymisestä, viimeksi teoksen 

Vakoojan perintö (2018) tiimoilta:  teos tarjoaa paitsi jännittäviä hetkiä kaikille vakoojatarinoiden ystäville, kauttaaltaan korkealuokkaista - joskin paikoin kiemuraistakin -  ja kieliasultaan moitteetonta, analyyttista kerrontaa kaikille meille le Carrén ystäville. 

Muutamia hipaisuja:

Julian Lawndsley:  - Hänen impulsiivinen pakonsa oravanpyörästä oli alkanut surkeasti. Ja vaikka tilit eivät kertoneet tarinan loppua, hän saattoi kertoa sen itse: hänellä ei ollut edellytyksiä kestää selibaatin yksinäisyyttä; etäisyys ei hiljentänyt hänen lähimenneisyytensä hälinää; eikä hän pystynyt parissa kuukaudessa paikkaamaan sitä puutetta, ettei hänellä ollut ensiluokkaiselta  kirjakauppiaalta odotettavaa perustason kirjallisuudentuntemusta.

Edward Avon:  - Sanokaamme, että olen brittiläinen, sekarotuinen piski, eläkkeelle jäänyt ansioton akateemisen alan ihminen ja sekatyömies. Riittääkö se?

 Jos Edward Avon ei havittele mitään sen kummenpaa kuin seuraa, eikä Julianilla ole velvollisuus tarjota sitä edesmenneen isänsä vanhalle koulutoverille, semminkin kun tämän kuolemansairas vaimo on heittänyt hänet ulos?

Teoksessa sivutaan myös muita kirjailijoita kuten monipuolista Noam Chomskyä, analyyttistä filosofia, kognitiotutkijaa, loogikkoa, aktivistia ynnä  W.G. Sebaldia Saturnuksen renkaineen.

Kirjailija hallitsee myös verbaalisen hauskuutuksen: Taistelu-univormuun pukeutuneet vartijat pitelevät automaattikivääreitään kuin kapaloihin käärittyjä imeväisiä.

Carrén  tyylille uskollisena tämäkin hyvästijättö  on pikemminkin älyllinen kuin vauhdikas ja tapahtumarikas kuitenkaan yllättäysmommenteja sivuuttamatta. Siinä missä taitava kuvanveistäjä luo näköispatsaan tai muun veistoksen piirtää Le Carré verbaalisin keinoin henkilögalleriansa eläviksi persooniksi ominaispiirteineen, tekemisineen ja tekemättä jättämisineen.

Ilkka Rekiaron laadukas suomennos ja Jussi Jääskeläisen sisällön myötäinen kansi sinetöivät kokonaisuuden. Tyylipuhdas päätös  pitkälle ja mielenkiintoisell,  meitä lukijoita suuresti ilahduttaneelle kirjalijanuralle.

Lentää lokki hiljainen yllä vetten usvaisten: