sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Hymyä hämärän hyssään....

eli lyyrinen vastaisku harmaudelle ja talven taittoon sekä mielissä vallitsevaan epävarmuuteen ajan ja tulevan suhteen:


 Yksi hymy ei maksa mitään 
ja saa niin paljon aikaan. 
Rikastuttaa saajaa 
köyhdyttämättä antajaa. 
Se ei kestä kuin hetken, 
mutta sen muisto voi olla ikuinen. 
Kukaan ei ole niin rikas, 
ettei sitä tarvitse, 
eikä kukaan niin kurja, 
ettei sitä ansaitse.
 
 
 

Kodin onnen luoja,
apu asioimisessa,
syvän ystävyyden herkkä merkki.
Hymy antaa lepoa väsymykseen,
rohkaisua masennukseen,
lohtua surussa:
se on luonnollinen vastamyrkky
kaikkiin vaivoihimme.
Mutta on hyvä, ettei sitä voi ostaa,
eikä varastaa, eikä lainata,
koska sillä on arvoa
vain lahjoittamisen hetkestä lähtien.

Jos joskus ei odotettua hymyä sinulle lahjoiteta,
ole jalomielinen ja anna omasi.
Sillä kukaan ei tarvitse hymyä niin kipeästi kuin se,
joka ei sitä toiselle osaa antaa.

 

Kirjoittaja tuntematon. (Julkaistu kirjassa Guida internazionale dell'età dell'acquario..Italian kielestä kääntänyt Leila Lammers.)

 

Viktor Borgen viisain sanoin: Hymy on lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä.

Joten annetaan sen ulottua silmiimme asti,

hymyilemisiin:

torstai 15. lokakuuta 2020

Tero Liukkonen: "Ilman sitoumuksia" - ex Libris...

 "Ilman sitoumuksia", Tero Liukkonen, Bazar Kustannus Oy, 2020, 382 s.

"Tero Liukkonen  (s.1960) on porvoolainen kirjailija. Hän on työskennellyt myös kustannustoimittajana, kirjoittamisen ohjaajana, kriitikkona, kirjallisuudentutkijana ja joogaohjaajana. Häneltä on julkaiastu kuusi romaania, kolme runokokoelmaa ja novellikokoelma.  Viimeisimpänä on ilmestynyt romaani Lohikäärmeen kylä (WSOY) vuonna 2013." (Lievelehti) 


                                                         ©Tero Isohella
 
 
"On kiire. Pitäisi ehtiä tilaisuuteen, mutta sitä ennen on vastattava puhelimeen, peseydyttävä, silitettävä paita, tiskattava, valmistettava pikainen välipala. 
Ja vaihdettava palanut sulake. Pitäisi myös vastata työn haasteisiin, kohdata väsymättä ihmiset, iloita ja surra heidän kanssaan, manata pahuus pois ja hyvyyttä tilalle. Pitäisi jaksaa verkostoitua ja rupatella silmäätekevien kanssa.
Sitten  kohdalle osuu nainen punaisine hiuksineen ja hymyineen.
Alkaa intiimi suhde, jonka leikeissä kiire pysähtyy mutta jolle ei riitä tilaa pienessä sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä." (Takakansi)
 
 

 
Näin sitoumuksetta tapahtui ensikättely Tero Liukkosen kanssa, hieman varauksellisesti, mutta kuitenkin uteliaasti suhtautuen siihen, mitä kirjailija saisi papiksi ja hengenmieheksi Porvooseen asettuneen, vastaeroneen päähenkilönsä kautta irti pikkukaupunkin miljööstä, sosieteetista ja naisesta nimeltään Linn Christine Rönnbuske eli Rönnis, joka ei koskaan ollut tuntenut kuuluvansa suomenruotsalaiseen ankkalammikkoon.

-  Aion nyt kertoa tapahtumasarjasta, joka tempaisi minut mukaansa.
Olen päättänyt kirjoittaa tästä. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta. 
Ei ole sellaista vaihtoehtoa, että jättäisin kertomatta ja yrittäisin unohtaa.
- Minua ainoastaan arveluttaa se, että tapahtumien kuvaus ylittää kirjalliset kykyni. Olen päättänyt kirjoittaa tästä mutta toisaalta koetan hyväksyä sen, 
etten ehkä onnistu tavoittamaan kaikkia inhimillisiä jännitteitä ja syysuhteita, 
ohi vilahtavien hetkien tunnelmaa ja paikkojen atmosfääriä; en ehkä hallitse sitä, miten tarinan kaari nostetaan esiin taustasta....

Selektiivisessä herraporukassa pelataan ei suinkaan jotain hemmetin Teksasin pokeria vaan ollaan sen verran isänmaallisia, että pelattiin soköä, suorastaan kansallispeliä, kokoonnutaan porukalla miesviikonloppuun eli poikien reissuun purjehdusteemalla, otetaan neuvoa antavia reilummalla kädellä ja kuten asiaan kuuluu sitten painitaan kuin karhunpojat.  - Pojat on poikii....
Ylläoleva ei suinkaan "von oben hin"- asenteella, vaan ilkikurinen pilke silmänurkissa näin nyk. kahden keski-ikäisen ent. pojanviikaarin äitinä, yhden aikuisen pojanpojan isoäitinä sekä yhden ja ainoan ex-meneväisen miehen ja 
nyk. Kanssakulkijan puolisona loppupäätelmänä: kun menevä mies on mennyt,
hän ei välttämättä olekaan mennyttä miestä ;)
 
Kertojalle sattuu ja tapahtuu, ja hän on jo ammattinsakin puolesta sekä sosiaalisena henkilönä monessa mukana. On kohtaamisia, ristiäisiä ja hautajaispuheidenpitoa eli kroppakeikkaa, on turinointia ja filosofointia pullonkerääjä Bladhin kanssa, uudellentapaamisia nuoruudenystävän ja perheensä tiimoilta, pahojen henkien häätöä, kodinsiunausta, harrasteteatterissa mukanaoloa, on monitoimimies nuohooja-muusikantti Ismo Räty, valtakunnallinen Lucia-neiti ehdokas Mickis eli Michela Bäck, eroseminaariin sankariamme innolla peräävä ja piikittelevä ex-vaimo Laura ja vekkuli muurari Tegelman, joka tekee minkä voi eikä perintätoimiston palveluja tarvitse etc. Hengästyttävääkö?
 
Näistä saattaisi helposti koostua monenkirjava kaleidoskooppi, mutta Liukkonenpa pitää kiintoisan ja originellin henkilögalleriansa sievästi ruodussa lukijaansa sekopäiseksi vilinässä saattamatta. Kirjaimellisestikin hän marssittaa näyttämölle laajan kaartin, mutta tässä tapauksessa ja tämän ohjaajan käsissä roolituksesta ja kokonaisuudesta muodostuu varsin onnistunut ja eloisa kokemus.
 
Juonenkulun ja itse rakkaustarinan painoarvon suhdekuvioineen jätän lukijan arvioitavaksi, sillä minulle se - siis rakkaustarina - ei ollut tämän teoksen 
The Thing. Onko läheisyyttä ilman sitoumuksia, mitä rakkaus on, jotain henkilökohtaisesti uniikkiako vaiko vain Aleksis Kiven sanoin se surullisenkuuluisa virvatuli elon suolla, joka houkuttelee meitä petolliseen pyyntiin?

- Vuoden kierto oli saanut hyvän otteen minuun ja kuljetti minua eteenpäin vääjäämättömällä voimallaan. Ajan kulku tuntu sellaiselta kuin olisin istunut vuoristoradan vaunussa sekä menosuuntaan. Ihminen kuvittelee, että hän hallitsee ajan. Että hänellä on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.
Että nykyhetken näkökulmasta hän tarkkailee elämäänsä vuoron perään menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen katsellen. Hän tuntee mielihyvää siitä, että hän hallitsee ajan ja elämän kierron. Mutta hallinnan tunne on pelkästään illuusio, valheellinen illuusio. Todellisuudessa hän ei hallitse mitään...
 
Liukkonen kirjoittaa sujuvaa ja tarkkasilmäisesti havainnoivaa tekstiä, jonka sävy on myönteinen, paikka paikoin satiirinenkin, mutta aina leppeästi myös kaupungin orginellit ihmisetkin yksilöinä  ymmärtäväisesti piirtäen. 
Hän kuvaa eloisasti  ja sielukkaasti myös pikkukaupungin miljöötä vanhoine kaupunginosineen ja jokivarsineen, eikä myöskään luontohavainnoinnin tarkkudessa ole moitteen sijaa. 
Humaani ja iloinen yllätys; myönteinen, ei ryppyotsainen lokakuinen lukurupeama!

Sitoumuksitta ja suuremmitta spoilailuitta:

lauantai 10. lokakuuta 2020

Christian Rönnbacka: "Ruska" - ex Libris...

"Ruska" Christian Rönnbacka, Bazar Kustannus Oy, 2020, 286 s.
Christian Rönnbacka  (s.1969) on Keravalla asuva entinen poliisi, joka työskentelee nykyisin vakuutusetsivänä.  Vapaa-ajallaan hän harrastaa mm. riskiretkeilyä ja metsästystä. Rönnbackan suositut Antti Hautalehto -dekkarit 
ovat tulleet tunnetuiksi omaleimaisesta huumoristaan ja poliisityön asiantuntemuksesta. Ruska  on sarjan kahdeksas osa. Dekkareiden lisäksi Rönnbacka on julkaissut useita tietokirjoja. (Lievelehti)
 

                                                                  ©Nauska

 
"Porvoolaiskomisario Antti Hautalehto on suunnitellut jo pitkään vaellusretkeä Lappiin ystävänsä Larsin kanssa. Loma saa yllättävän käänteen, kun hänet määrätään työtehtäviin kaitsemaan kiinalaismiljardööriä seurueineen 
Pohjois-Suomen jylhissä maisemissa.
Kalastaessaan ja huuhtoessaan kultaa kiinalaisten kanssa Hautalehto ei osaa aavistaa, että ryhmää seuraa joukko palkkasotureita, jotka suunnittelevat kidnappausta. Hautalehto joutuu laittamaan peliin kaikki taitonsa selviytyäkseen hengissä karussa erämaassa raskaasti aseistettu vihollinen kintereillään." (Takakansi)
 
 
Rönnbackan ja Hautalehdon parissa on aika aina kulunut rattoisasti, viimeksi Rakennus 31 :n saloja selvitellessä, sillä kyseiset herrat ovat päkittämätönta ja humoreskia, mutta myös asiallista seuraa. Ja tästä se, kuten Antti vielä luulee, rentouttava ja voimaannuttava lomareissu lähtee:
 
- Antti hiippaili asuntoon ja nosti rinkan selästään varoen herättämästä olohuoneen sohvalla torkkuvaa iäkästä mustaa rottweileria. Remus raotti hieman silmänluomiaan, mutta koska Antin tulon ei liittynyt kauppakassin rapinaa tai jääkaapinoven narahdusta, se vain venytteli vähän ja jatkoi koiranuntaan.
- Antti pani rinkan nojaamaan olohuoneen lipastoa vasten Leenan punaisen matkalaukun viereen. Remus raotti hieman epäluuloisena silmänluomiaan.
Se vaistosi jotain poikkeuksellista olevan meneillään, koska harvemmin se näki isäntänsä hääräämässä noin innokkaana jonkin omituiselle haisevan kapistuksen parissa. 

- Remus oli oikeassa. Kohta se vietäisiin Leenan vanhempien luokse hoitoon isäntäväen matkojen ajaksi. Leenalla oli alkamassa viikon mittainen terveysalan seminaari Wienissä, ja Antti oli lähdössä vaeltamaan. Mieluiten hän olisi lähtenyt sinne Leenan kanssa, sillä heillä oli meneillään loppukesänä alkanut ikävä kierre, joka viikko viikolta vain paheni. He olivat kumpikin tehneet jo pitkään liikaa töitä, ja yhteisen ajan puutteesta johtuva kireys oli aluksi ilmennyt väsymyksenä, turhautumisena ja toisen huomioimattomuutena ja muuttunut sitten riidoiksi ja omiin oloihin vetäytymiseksi. Kyllä sitä ruuhkaa vuosiin syntyi ilman lapsiakin. Antin työ tutkinnanjohtajana Porvoon poliisilaitoksessa ja Leenan työ lääkärikeskuksessa vaativat heiltä molemmilta melkoista venymistä.

Niinpä, ne kuuluisat kiiruiset vuodet... Joiden vieriessä omankin auton nokka useimmiten lomilla osoitti joko susirajan paremmalle puolelle pohjoiseen tahi talviseen hengenvetoon tuhansia kilometreja eteläänpäin, riittävästi välimatkaa ja totaalinen maisemanvaihdos oli saatava jaksaakseen...

Tämän teoksen ylimääräinen bonus oli ilman muuta päästä  ihan liian pitkästä aikaa edes verbaalitasolla mukaan ruskamatkalle valtelemaan uudelleen Lemmenjoelle ja nyt viimeisten kullanhuuhtojien ratevaan seuraan, istumaan mukavasti jokiveneen kyydissä maisemia ihaillen  tai rannalta tammukoita narraillen. Muutama kultahippukin jääpi kiiltelemään vaskoolin pohjalle...

Paitsi itse poliisityön, niin lukemani mukaan myös kullanhuuhdonnan tuntemus takaavat Rönnbackan asiantuntevan ja revittelemätön tavan tuottaa tekstiä, joka miellyttää suuresti! Hän kuljettaa varmakätisesti juontaan kiirehtimättä, mutta sujuvasti ja henkilöitään, etenkin Hautalehtoa riittävästi ominaispiirtein varustaen ja taustoittaen. Hurtista huumorista tai veljellisestä vinoilusta hyvässä porukkahengessä ei myöskään ole puutten sijaa. Varsin mukavaa ja rentouttavaa viikonloppuseuraa sekä tasalaatuista luettavaa! 
Yhdeksäs Antti Hautalahti  -dekkari nimeltään Tulen aika ilmestyy iloksemme ensi vuonna.
 
Lukuhaluja herättävän, kauniin  kannen suunnittelu: 
 
Kuinka selkosilla viihtyi Oksan hyllyltä blogin MarikaOksa selviää klikkaamalla:)
 

Lemmenjoella  lokakuussa lompsotteli:

tiistai 6. lokakuuta 2020

Makeasti oravainen makaa...

sammalvuoteessansa... Niinpä teki tämäkin tyttö kuusiviikkoisen ruoka- ja varusteluruljanssin tultua onnellisesti loppuusaatetuksi, pakastetuksi, ja ensimmäisen täyskuorman löydettyä paikkansa mökillä. 
Leppeillä ja kiirettömillä löylyillä hämärässä humisevine kiukaineen ja tulen hehkuineen oli oma armastava osuutensa siinä, että huikeat 11:n tunnin megaunoset vaivuttivat pienen ahertajan Nukkumatin turvallisille käsivarsille, totaaliseen lepotilaan, Ei huono;)
 

 
 
 
Tulopäivän lomaskeli helli peräti 15:a asteen lämmöllä, tuulettomuudella ja rauhaisasti perhosten lailla maahan liihottelevilla kultalehdillä sekä hyvää tekevällä ja eheyttävällä hiljaisuudella, mitä nyt muutamat Hitchckokin  lintuja uhmaavat ja haastavat, taivaata tummentavat  ja äänekkäästi kalkattavat, massiiviset hanhilaumat karkottivat sen hetkiseksi, kunnes uljaasti ja äänettömästi liitävä joutsenkolmikko maisemiin  rauhan palautti.

 
Lauantaina alkavan jahtikauden lähtölaukauksen teemaan toivottavasti liittyen kuvajalla ei suinkaan kuitenkaan ole ase käsissä, - tällä kertaa...




 
Lomaselta huomenissa paluu maalikyliin, sitten vielä pientä loppuhiontaa ja täydennystä, kunnes perjantaina Kanssakulkija starttaa rupeamaksi kauas kavalasta maailmasta Kuopuksen kanssa mökkiä lämpimänä pitämään, 
reippaasti porukkansa kera ulkoilemaan, ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, yhdessä miehissä myös maailmaa parantamaan, jengoilleen saattamaan. Mainiota!

 
Luontoäidin sylillä on uskomattoman tehokas ja eheyttävä paluttava voima aina vaan: pään hälinä hiljenee, kierrokset laskevat ja aatokset seestyvät ja tasaantuvat raiteilleen.  Hiljaisuuden ja ympäröivän kauneuden, totaalisen rauhan voima...
 
Ei mistään voi löytää niin hiljaista ja tyventä rauhan satamaa kuin omasta sielustaan. - Marcus Aurelius 
 
Antoisa ja leppoisa lomanen vanhojen hirsien turinointia kuunnellen, yhdessäolosta nauttien ja luontoa havainnoiden alkaa olla takana ja  vuotuinen omaloma eli minä-ite aika edessä, josta tiedän jo paljon nauttivani, mutta tietty vain sillä reunaehdolla, että se on määräaikaista.
 
Menin rannalle. Puhuin kiville ja kylmässä tuulessa väräjöiville lehdille koska oli syksy. Puhuin myös kivien ja kaarnojen ja sammalten samoajille: hyönteisille. Puhuin linnuille ja levottomalle tai tyvenelle merelle, puhuin auringolle.
Ja koko ajan tuntui kuin ihminen kuuntelisi. - Leif Färding 

Pitemmittä höpinoittä:

keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Anna-Mari Kaskinen: "Kauneimmat haukkuni" - ex Libris....

 "Kauneimmat haukkuni - Runoja koirille & koirien ystäville", Kirjapaja, 2020, 66 s.

"Anna-Mari Kaskinen  on monipuolinen tekstintekijä, jonka kirjallinen ura on jatkunut jo yli kolmekymmentä vuotta. Hänen tuotantonsa käsittää muun muassa runoja, laulu- ja virsitekstejä sekä lasten- ja nuortenkirjoja." (Lievelehti)

                                                      ©Timo Pekka Kaskinen                         

"Koira tietää, mitä on aito ystävyys ja vilpitön rakkaus. Sen kertoo rajaton riemu ja hännän vispaus, kun saavut kotiin. Nelijalkainen ystävä käpertyy kylkeäsi vasten, kun kaipaat lohduttajaa. Koira patistaa lenkille ja tutustuttaa sinut uusiin ystäviin. Se osaa elää hetkessä." (Kustantaja)

 
 
Kokoelma sisältää luvut: Löysin sinut juuri, Paratiisin perilliset, Arkea ja Juhlaa sekä Luopumisen aika. Kiivetäänpäs nyt kerrankin takaperoisesti puuhun eli siihen, mitä jokaisen pennunostoa harkitsevan soisi kohdallaan miettivän: ensinnäkin ei kannata perustaa mappia nimikkeellä kuluja koirasta ja toisekseen luopuminen. Koira ikääntyy ja raihnaistuu, sairastuu ja se joudutaan lopettamaan tai se kuolee. Oletko valmis pitämään nelijalkaista ystävääsi sylissäsi tai kellimään sen vierellä piikkejä annettaessa, silittämään sitä ja puhelemaan mukavia? 
Jos, niin mainiota, mutta muistutan, että se on kova paikka, josta Kaskisen sanoin  tassunjälki painautuu pohjaan sydämen...

Tassujen ääni
kaikui korkkimatolla
kauan sen jälkeen
kun viimeinen haukahdus
oli vaiennut yöhön
 
Mutta palataan iloiseen yhteiselon alkuhetkeen, jolloin lasket pienen suloisen karvakerän isoine tassuineen aivan liian pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen varovasti ensi kertaa kotisi lattialle,  ja kas siihen lirahtavat hätähiset tietty juuri sille ainoalle  aidolle matollesi ja näin molskahdetaan Kuraveteen eikä elämäsi tule enää olemaan ennallaan eikä yllätyksistä vajaata:
 
Herttaisin pentu päällä maan,
enhän nyt sinua loukkaa,
mutta ohikulkija matkallaan
ei tykkää, jos koira koukkaa
kadulla suoraan eteen,
käy selälleen kuraveteen,
 ja odottaa, että vieras siihen jäisi
ja märkää mahaa silittäisi.

Entä oletko niitä iloisia perfektionisteja, joilla on matonhapsut ja eteisen kenkärivit aina vaaterissa? Se on sitten passé ja jos koissussa vähääkään potkua on, ei se suinkaan makustele niitä linttaisia aamutohveleitasi vaan iskee surutta  kiinni uunituoreisiin ykkösellä alkaviin Eccoihin ta Puma-tossuihisi (Sempulle rakkaita terveisiä:)

On kuono ja neljä tassua,
tuhat tervetuliaishyppyä hassua,
hupsusti heiluva tuuhea häntä
ja olemus lyhyenläntä,
Olet kuraa matolla, lattialla,
olet nukkaa ja karvoja kaikkialla,
olet hyrskyn myrskyn ja mullin mallin,
ja sydämeeni sinun saapua sallin.

Kaskinen tietää, mistä runoilee ja hän tekee sen eloisasti ja hauskasti, jolloin eläinrakkaus loistaa läpi ilkikuristenkin hetkien ja kokemusten runoiksi piirtyen. Lukiessa heräsi koko nippu hullunhauskoja ja toisaalta hammasten kiristyksiä aiheuttaneita muisteluksia  yhteensä seitsemän koiran mattena vuosikymmenet huserattuani, joista yhtäkään kokemusta en vaihtaisi pois!! Lukemisen poikiman mielihyvän lisäksi myös näistä lämmin kiitokseni Anna-Mari Kaskiselle! 
Teos sopii mainiosti kaikille koirien- ja eläintenystäville, niin olleille, nykyisille kuin tulevillekin.
 
 

 
Koirista on monta yleispätevää sanontaa (klik)  kuten: Ei ole koiraa karvoihin katsominen, Mitä enemmän ihmisiä tapaan, sitä enemmän pidän koirastani (Blaise Pascal) jne. 
Koira on ihmisen paras ystävä, sanotaan.  Ainakin varmasti se luotettavin ja koskaan pettämätön, sen tiedän ynnä aina hyväntuulinen sekä luovasti ilahduttamisen haluinen, joskin jälkimmäinen ominaisuus saa välillä  idearikkaine ja tarmokkaine toteutuksineen vahvasti epäilemään koiransa kieroutunutta  huumorintajua...
 
Jos uskoisin taivasmatkailuun,  haluaisin ajatella tähän tapaan: 
Kun ihminen kuolee ja menee taivaaseen, kaikki ne koirat, jotka ovat kuuluneet hänen elämäänsä juoksevat iloisesti haukkuen ja häntäänsä heiluttaen häntä vastaan...

Luonteikasta, lystikästä & leutoa lokakuuta!

Koira koiran tuntee...

Koiruudet mielessä:

lauantai 26. syyskuuta 2020

Jo Nesbø: "Valtakunta / Kongriket" - ex Libris...

"Valtakunta", Jo Nesbø, Johnny Kniga Kustannus, 2020, 592 s., suomentanut 
Outi Menna.
 
"Jo Nesbø   on noussut ensin johtavaksi norjalaiseksi rikoskirjailijaksi Harry Hole -romaaneillaan, sitten johtavaksi pohjoismaiseksi kirjailijaksi.
Vuonna 1960 Oslossa syntynyt Nesbø on saanut tunnustusta siitä, että hän on laajentanut rikosromaanin käsitettä poikkeuksellisen kirjallisen lahjakkuutensa ja kunnianhimonsa ansiosta sekä kyvyllään ymmärtää elämää meille kaikille yhteisessä modernissa, globaalissa maailmassa. Nesbø on paitsi loistava rikoskirjailija myös muusikko, lauluntekijä ja ekonomi." (Kustantaja) 

                                                            ©Stian Broch

"Carl Opgard palaa kotikonnuilleen mukanaan viehättävä ulkomaalainen vaimo, joka on opetellut jopa puhumaan norjaa. Heitä on vastassa Carlin erakkomainen isoveli Roy. Hän johtaa työkseen paikallista huoltoasemaa. 
Os on kuoleva pikkupaikka ainoana valttinaan hiukeat maisemat.
Elämä vaikuttaa rauhalliselta, mutta Carlin suuret suunnitelmat muuttavat tapahtumien kulun. Hän haluaa rakennuttaa vuoristohotellin veljesten yhteisille maille. Mutkia on ollut myös ihmissuhteissa, mustasukkaisuuteen on aihetta eikä hyväksikäytöltäkään ole vältytty. Petosten jäljet ovat pitkiä ja kuilun partaalta on vain yksi tie ja suunta." (Takakansi)



Uutukainen takuuvarmalta Nesbølta, mutta missä on meidän hurmaava rososärmämme Harry Hole?? Edellisen kerran Nesbø näytti kyntensä ilman tuttua HH:a teoksessaan Macbeth  pari vuotta sitten, ja hän teki sen varsin kutkuttavalla ja vakuuttavalla tavalla, joten let's see/read eli sujahdetaanpa  aggressiivisen näköisen etusäleikön omaavan ja pehmeästi kehräävän Cadillac DeVillen linjakkaaseen kyytiin semminkin, kun automobiileillä on tietty oma ratkaiseva osansa tapahtumainkulussa:
 
Cadillac:  -  sen muodot jäljittelevätkin luontoa, se näyttää siltä kuin se voisi liitää kuin kotka, väläytellä hampaitaan kuin hyeena, sukeltaa vedessä kuin hai. 
Lisäksi se näyttää aerodynaamiselta ja siltä kuin sen sisään mahtuisi rakettimoottori, joka voi singota meidät avaruuteen...

Luetaan True Crimea, ruoditaan veljesrakkautta ja -vihaakin  sekä syväluodataan sitä  monelta kantilta, vaan mikä on lopputulema: veljekset kuin ilvekset?
 
Roy:Ehkä olin mustasukkainen Carlille siitä päivästä lähtien, kun hän syntyi. Ehkä jo ennekin, kun näin äidin silittelevän hellästi isoa mahaansa sanoen, 
että saisin pikkuveljen. Mutta olin viisivuotias, kun muistan, että siitä mainittiin minulle ensimmäisen kerran; kun joku puki sanoiksi inhottavan, pistävän tunteen. "Älä ole mustasukkainen pikkuveljellesi." Luulen, että sen sanoi äiti ja että Carl istui silloin hänen sylissään. Oli istunut jo kauan. Joskus myöhemmässä vaiheessa äiti totesi, että Carl oli saanut enemmän rakkauta, koska hän tarvitsi sitä enemmän. Ehkä niin, mutta äiti ei todennut ääneen toista asiaa, joka piti yhtä lailla paikkansa: Carlia oli helpompi rakastaa. Ja minä rakastin Carlia kaikkein eniten.
 
Carl:  - Kun taas Carlilta, väheksyttävältä karjulta, kunnian ja sosiaalisen aseman palautus oli vielä saamatta. Siitäkö kotiinpaluussa oli kyse? Halusiko Carl vain esitellä palkintovaimoaan, Cadillaciaan ja hotelliprojektiaan, jonka vertaista kylällä ei ollut ennen nähty?
-  Mutta eivätkö paikalliset näkisi bluffin läpi ja ymmärtäisi, että Carl halusi oikeasti vain nostaa itsensä jalustalle? Koska sen takia Carlin kaltaiset tyypit palaavat takaisin, ihmiset, jotka ovat menestyneet muualla mutta joita ei kotikylässä nähdä muina kuin kunnanjohtajan tyttären jättäminä ja häpeissään käpälämäkeen luikkineina pettureina. Missään muualla tunnustus ei nimittäin merkitse yhtä paljon kuin kotikentällä, missä ihminen kokee itsensä väärinymmärretyksi. Ja missä häntä toisaalta ymmärretään jopa liikuttavan hyvin.  

Valtakuntaa on vaikea sijoittaa yksiselitteisesti mihinkään genreen, eikä se Nesbøn  kohdalla ole tietty tarpeenkaan, sillä vaikka teoksessa toki on murhiakin, sisältää se vahvoja ainesosasia aina ihmissuhderomaanista ja sukusaagasta dekkariin. Ikäänkuin kirjailija olisi halunnut teemoilla leikitellen kokeilla jotain uutta, osamatta/haluamatta lukita teostaan minkään tietyn genren alle. 
Tuleekin olemaan varsin mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Nesbøn viiri jatkossa osoittaa.

-  Everybody loves a comeback kid...

Nesbø on  siis lukijoidensa iloksi käärinyt veljestarinan kytkentöineen, keskinäisine riipuvuussuhteineen ja salaisuuksineen sekä elämänkulkuineen  siistiin lahjapakettiin täyttäen sen pienen, sisäänpäinlämpiävän ja pittoreskin Osin kunnassa sijaitsevan kylän ominaispiirteillä, kätketyillä ja vaietuilla salaisuuksilla, kähminnöillä ja persoonalllisuuksilla, rikosepäilyillä, inhimillisillä heikkouksilla ja vahvuuksilla; tarkalla otteella ihmisenä ihmisistä.
 
Hän on tehnyt sen niin näppärästi, että alkuun aprikoittaneesta sivumäärästä huolimatta, lukija ei pitkästy eikä lukeminen mutkistu. Juoheaa ja mukavasti turisevaa kerrontaa, jonka taitajana Nesbø tässä jälleen kerran varmistaa paikkansa suosikkieni  joukossa. Outi Mennan käännös on jälleen takuulaatua.

Luontoäiti & Sääherra hymyilevät ja hemmottelevat, joten
 
lämmintunnelmaista viikonlopun jatkoa:

lauantai 19. syyskuuta 2020

Timo Airaksinen: "Hyvinvointivaltion hylkäämät" - ex Libris...

"Hyvinvointivaltion hylkäämät - Ikääntyneiden hoidon etiikka", Timo Airaksinen, Bazar Kusannus Oy, 2020, 270 s.

"Timo Airaksinen,  (1947) on käytännöllisen filosofian emeritusprofessori. 
Hänet tunnetaan paitsi ateistina ja totuudenpuhujana myös laajalti matkustaneena akateemisena työläisenä. Airaksinen on työskennellyt tutkijana eri puolilla maailmaa. Häneltä on julkaistu useita kirjoja, joiden aiheena ovat olleet ihmisyyden ja yhteiskunnan eri ilmiöt, kuten onnellisuus.
Airaksinen on kirjoittanut suomalaisten arvojen kriisiä käsittelevän trilogian,
joka ensimmäinen osa Jäähyväiset uskonnolle julkaistiin keväällä 2020 ja toinen osa Hyvinvointivaltion hylkäämät syksyllä 2020. Kolmas, seksiä ja seksuaalisuutta käsittelevä osa Himon ilo ilmestyy helmikuussa 2021." (Lievelehti)
 
                                                            ©Heta Gylling

 "Yhteiskunnan päättäjät ja viranomaiset pyrkivät pidentämään suomalaisten elinikää. Jokaisen olisi siis tarkoitus elää vanhaksi. Samaan aikaan yhteiskunta tuntuu kuitenkin arvostavan vanhuutta aina vain vähemmän. Vanha on pelkkä tilastollinen suure, siten arvokas mutta hoivattavana ihmisenä jotakin aivan muuta. Tällainen suhtautuminen on tullut viimeistään näkyväksi hoivakotien laiminlyönneistä tehtyjen paljastusten avulla.Tämä kirja kertoo, miten ihminen vanhetessaan menettää oman minuutensa ja identiteettinsä ja siten häviää kartalta. Häntä ei enää tunnisteta eikä tunnusteta, joten häntä ei myöskään kunnioiteta.

Miten tilanne voidaan korjata? Jotain on pakko tehdä etiikan ja oikeudenmukaisuuden vuoksi. Hyvinvointivaltion hylkäämät pohtii suomalaisen vanhainhoivan kipupisteitä ja etsii sille uusia suuntaviivoja." (Takakansi)

 

 
Airakasinen on tarttunut epäkohtaan, jota myös pommiksi tavataan kutsua ja tosiasiaan, joka väistämättä kohtaa meitä kaikkia: ikääntymiseen ja kuolemaan. Hän tekee sen kohderyhmän jäsenenä filosofisella tavallaan rauhallisen avaavasti ja pohdiskellen. Pohdiskellen ja nyökytellen, samoja seikkoja pyöritelleenä, ihmetelleenä ja kauhistelleenakin, mutta rauhallisena luin teoksen, josta kiitos heti kättelyssä! Kuolema ja  kaikki siihen liittyvä on meillä - outoa kylläkin  sen jokaista meitä koskettavuuden, tavanomaisuuden huomioon ottaen - edelleenkin eräänlainen tabu. Sen sijaan eläkepommi, hoitajamitoitus jne. ovat saaneet mediassa huomiota ja retostelua riittävästi; korjaavat teot loistavat sen sijaan poissaolollaan.
 
Airaksinen nostaa napakasti tapetille myös poltttavan  kysymyksen eutanasiasta, jonka henkilökohtaisesti soisin - sen ristiriitaisuuksista väärinkäyttömahdollisuuksien muodossa - olevan meilläkin laillisen ja sitä haluavan itsensä vapaasti päätettävissä. Piste.
 
Airaksisen sanoin: Loppupäätelmä on joka tapauksessa se, että järkevä ihminen varmistaa taustansa pahan kuoleman varalta sallimalla hyvän kuoleman mahdollisuuden kaikissa tapauksissa. Kukaan ei voi oikeasti haluta jäädä lääketieteen luomaan limboon. Lääketiede on siunaus, mutta myös kauhea vaara kuoleman pitkittäjänä. Kuolemaa ja kuolemista koskevien asenteiden on muututtava järkeviksi.

Teos sisältää luvut: Johdanto: Hoivapommi, Onnellinen vanhuus, Ikääntymisen kaksi ristiriitaa, Katoava minuus ja hoiva, hoito ja vajeet.

Teoksen motot kuuluvat: Que Sera, Sera (Doris Day) ja Panta rei  (Herakleitos), joiden vaikka ne vastaisilta näyttävätkin,  Airaksinen mainitsee niiden olevan päteviä, sillä kunakin ajan hetkenä virta on mitä se on, eikä mitään muuta eli Herakleitoksen sanoin: Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me. Hän toteaa esipuheensa lopuksi: Tämä kirja yrittää ymmärtää vanhenemista, vanhuutta ja vanhaa ihmistä, koska ilman ymmärrystä toiminta on haparointia pimeässä. Eliitille se tuntuu sopivan, kärsivä ihminen on eri mieltä...

Hyväksi lopuksi pari ajankohtaista linkkiä, jotka avautuvat vahvennoksia klikkamalla uutisointiin pohdiskeltaviksi asian tiimoilta:

Kansanedustaja Kristiina Salonen 10.9.2020: Itsemurha on vuosittain noin 200:n yli 65-vuotiaan kuolinsyy. Kehitys on ollut ikäihmisten osalta huolestuttava. Vuonna 2018 itsemurhan teki 218 suomalaista, jotka olivat iältään 65-85-vuotiaita, kun vuonna 2017 heitä oli tasan 200  ja Iltasanomat  19.9.2020  Tämä järjestelmä tekee itselleen nämä potilaat, joita se tarvitsee. 
Linkit aukeavat vahvennoksia klikkaamalla.
 
Mitä ajatuksia Sinussa, hyvä Lukijani herää teeman tiimoilta?
 
Mutta, mutta: yleensääkään ja etenkään näin upeana syyspäivänä ei tarkoitus toki ole synkistellä, vaan nostaa kissa pöydälle, sillä asiat eivät muutu vaikenemalla, joten Timo Airaksiselle toiseenkin kertaan iso kiitos tämän teeman esillenostosta ja mainioista, ajatuksia herättävistä, positiivisista pohdinnoista!!
 
Raikkaita punaposkisia omppuja suoraan puusta, kupponen aromikasta kahvia ja kuulumisten vaihtoa on luvassa Esikoisen huushollissa, joten mars matkaan, usvaa putkeen ja mainiota viikonloppua!
 
Elämäniloa, aurinkoa ja valoa:

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Kristina Ohlsson: "Korkein tarjous kuolemasta/Henrys hemlighet" - ex Libris...

"Korkein tarjous kuolemasta", Kristina Ohlsson, WSOY, 2020, 421 s., suomentanut Pekka Marjamäki.

"Kristina Ohlsson  (s.1979) on Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkija, joka on työskennellyt Ruotsin turvallisuuspoliisissa, ulkoasiainministeriössä sekä viimeksi ETYJ:n analyytikkona. Tukholmassa asuva Ohlsson on ollut vapaa kirjailija vuodesta 2012. 
Älykkäät ja taitavasti rakennetut dekkarit ovat nostaneet Kristina Ohlssonin Pohjoismaiden suosituimpien jännityskirjailijoiden joukkoon. Fredrika Bergman -sarjasta on suomennettu Nukketalo, Tuhatkaunot, Varjelijat, Paratiisiuhrit, Daavidintähdet ja Syntitaakka. Suosittujen dekkareidensa lisäksi Ohlsson on kirjoittanut lapsille suunnattuja jo suomennettujakin jännitysromaaneja,
joista jokainen on ollut Ruotsissa listaykkönen. Kovaksikeitettyä ja ironissävyistä dekkaria Ohlsson kokeili onnistuneesti asianajaja Martin Benneriä käsittelevällä kaksiosaisella sarjalla: Lotus blues ja Mion blues." (WSOY)
 
 
                                                      ©Anna-Lena Ahlström

 
"Asianajaja Martin Benner rakastaa vanhoja tavaroita. Kun hänen ystävänsä Henry Schiller sairastuu ja kuolee, Bennerille tarjoutuu elämänsä tilaisuus saada Henryn osa newyorkilaisesta antiikkiliikkeestä itselleen. - Martin ryhtyy tutkimaan Henryn kuolemaa ja joutuu yhä syvemmälle hämärien antiikkibisnesten maailmaan. Rajat totuuden ja valheen sekä ystävän ja vihollisen välillä sekoittuvat. Kuka Henry Schiller oikein oli?" (Takakansi)
 
 

 

Ohlssonin tyylistä olen aina pitänyt ja viimeksi viihdyin hänen tuotantonsa parissa teoksen Mion blues , 2016, parissa: Ohlsson hallitsee myös lopputiivistämisen jalon taidon ja putkauttaa ilmoille pieniä yllätyksenpoikasia kuin saippuakuplia ikään. Vaikka kukaan tai mikään ei ole sitä, miltä  ensikättelyssä näyttää ja salaisuuksien arkun kansi pullottaa rakosellaan, pitää Ohlssonin varmaotteisuus tarinan ja juonenkulun tiukasti raameissaan A:sta Ö:hön. Tämä pätee edelleen...

Teos on viisilukuinen: Kirsikkapuussa riippuu jotain, Minä nimittäin tiedän, 
että jotain on vialla, Kirkonmies, Kylärakki, Aiotko nyt mennä naimisiin Lucyn kanssa? ja sivumäärästään huolimatta vaivatonlukuinen, sillä Ohlssonin ote pitää.
 
- Ennen kihlausta: Tällaista elämäni oli ennen kohtalokasta kihlausta. Minulla oli lähes kaikkea. Ei ole mitään syytä teeskennellä toisin, tilanteeni oli hemmetin hyvä. Olen jo kertaalleen ollut vähällä menettää kaiken, joten osaan nykyään todellakin arvostaa, mikäli tunnen olevani onnellinen ja menestyksekäs. 
- Olin yhä tavoiteltu ja menestynyt tukholmalainen rikosasianajaja kuten ennenkin ja minulla oli oma asianajotoimisto. Olin myös onnistunut muuttamaan rakkaimmat harrastukseni - kalliit viinit ja antiikkiesineet - tuottavaksi liiketoiminnaksi.  - Lisäksi minulla oli hieno omakotitalo Djursholmilla ja yöpymispaikkana iso kerrostaloasunto Tukholman keskustassa. Minulla oli sitäpaitsi lapseni. Satumaisen kaunis ja erittäin sympaattinen tyttö, joka kävi Tukholman englantilaisen koulun toista luokkaa...
 
Bennerin olo ja elo on kerrankin asettunut seesteisiin uomiinsa, ja mies muhistelee kuin paratiisissa, kunnes sitten sinne luikertelee se kuuluisa käärme, ja tapahtumien ketju alkaa vyöryä sankarimme ylle.  Avoimet ratkaisujaan huutavat kysymykset laittavat pyörälle hänen päänsä: kuinka Schiller kuoli ja mikä oli hänen arvoituksellinen taustansa, mikä hän oikein oli miehiään?   
Benner tuntee itsensä seuratuksi ja ahdistuneeksi. Hän löytää talonsa ympäriltä arvoituksellisia kookkaita jalanjälkiä lumesta, puutarhansa kirsikkapuista koirankuljetushihnoista roikkumasta  useampiakin kummastuttavia ja järkyttäviä yllätyksiä.  Lycyn tulossa olevat häät peruuntuvat viime metreillä, ja Benner löytää kuin löytääkin taas viliskantin itsensä väärien lakanoiden välistä...
 
Näistä ja monista muistakin elementeistä saattaisi jonkun toisen kirjailijan käsissä syntyä mitä makoisin sekametelisoppa, mutta ei Ohlssonin, vaan hänen onnistuu vankalla ammattitaidollaan punoa kutkuttava ja mukaansatempaava dekkari sympaattisen Bennerin ympärille kudottuine kiemuroineen, jolloin lukija seuraa tuskastumatta tarinan kehittelyä ja edellen kiehnäystä nauttien uusista käänteistä. Antiikkihan on sitäpaitsi aina ihastuttava ja kiintoisa oma maailmansa....
 
Teos istui mainiosti omaan lukuvireeseeni, joka on kuluneena vuonna aika ajoin ollut haparoivampaa ja vaihtelevampaa sorttia sekä tämän pakasta-kärsi-ja-unhoita -ravitsemukselliseen jahtiajan hyvinvointiin tähtäävän suurtaulouskokkaamisen vastapainoksi. Vaiheen, joka on onnistuneesti ja makoisasti nyt 80-prosenttisesti nätisti purkitettuna pakasteessa kunnioitettavan määrän riistalihaa muututtua käristeeksi ja erilaisiksi padoiksi sekä marinoinnin jälkeen kituuttamalla huomenissa kypsytettävän sisäpaistin  jäljiltä. 
Edessä on vielä jauhelihapihvien paisto sekä uusi löydöksemme kreikkalainen makoisa mureke, joten Bennerin mukaan tilanteeni on hemmetin hyvä, kotoisasti meidän malliiin é só isso, kuten tapana on todeta!

Semppukin on suoritunut ajoharjoituksistaan mallikkaasti: on menty innolla peurojen ja hirvilauman perässä jahtikaverin kunnon ollessa nyt kohillaan 10.10. aloitusta silmälläpitäen. Not bad...

Syysmyrskyt ovat riepottaneet, ja tuuli on tuivertanut kuten tänäänkin, tuleeko kaunista ruskaa vai ei sen aika näyttää, mutta sepelkyyhkyt vielä tepastelevat arvokkaasti pihamaalla ja västäräkkien pyrstöt keikkuvat keikistellen.

Korkeinta tarjousta arvuutellen mainioissa syystynnelmissa:


torstai 10. syyskuuta 2020

Elina Backman: "Kun kuningas kuolee" - ex Libris...

 "Kun kuningas kuolee", Elina Backman, Kustannusosakeyhtiö Otava 2020, 494 s.

"Elina Backman (s.1983) on helsinkiläinen dekkarikirjailija, joka työskentelee luovana johtajana media-alalla. Backman on koulutukseltaan medianomi 
(Master Of Culture and Arts), copywriter sekä ratkaisukeskeinen terapeutti. Backman asuu perheensä kanssa vanhassa hirsitalossa, jonka pihalla laulaa kesäisin satakieli." (Lievelehti)
 

                                               ©Jonne Räsänen, Otava 2020

 "Saana on saanut potkut, mutta hän olikin jo palamassa loppuun klikkijournalistina. Kesä tädin luona Hartolassa kuulostaa ihanalta mahdollisuudelta ottaa rennosti ja palautua. Kun Saana alkaa kaivella 30 vuotta aiemmin kuolleen teinitytön tapausta, pikkukaupungin rauha järkkyy.

Samaan aikaan Suomenlinnan Kuninkaanportista löytyy polttomerkitty ruumis. Rikosylikomisario Jan Leino ei ole koskaan nähnyt vastaavaa. Janin elämää varjostaa suru, 
mutta työhön hän ei anna sen vaikuttaa. Tutkimus kuitenkin polkee paikallaan. Ehtiikö murhaaja iskeä uudestaan, ennen kuin Jan tiimeineen pääsee jäljille?" (Lievelehti)


Kotimainen esikoisdekkaristi herätti tässäkin uteliaisuuden, semminkin kun kirjailijan haastatelusta luin teoksen valmistumisajan olleen useita vuosia ja saaneen lähtölaukauksensa helmikorvakoruista.

Hartolan kuningaskunta on erikoinen ja onnistunut valinta tapahtumapaikaksi. Lisäksi se on  minulle tuttua seutua luontoineen, (surullisen-)kuuluisine, jukuripäisine itä-hämäläisine mentaliteetteineen, kaupassakäynnin kiireettömine seurusteluineen ja uutistenvaihtoineen sekä äskettäisten tapahtumien ruotimisineen. Kuriositettina mainittakoon, että kokemusperäisesti kahvilla piipahdukseen/poikkeamiseen rattoisine rupatteluineen paikallisen luona on syytä varata minimisti kolme tuntia... Mutta toisaalta seudulla ns. miehen sana pitää eli kättä päälle toimii edelleenkin varmemmin kuin allekirjoitus paperiin täällä eteläisessä reuna- Suomessa.

- Saana sujauttaa puhelimen taskuun. Hän seisoo S-marketin kassajonossa. Edessä on vain muutama ihminen, mutta silti tuntuu, että jono ei etene. Saana kurkottelee kaulaansa, jotta näkisi edessään seisovan vanhemman naisen ohi, mikä kassalla kestää. Kassa hymyilee ja jutustelee. Nopeasti Saana muistaa olevansa Hartolassa, maalla. Paikassa, jossa kenelläkään ei ole kiire minnekään...

Luvassa siis jännitystä salaperäisellä murhaajalla maustettuna, amorin ammuttuja nuolia, henkilösuhteita ja hierarkiaa, luontoa virtoine ja vesineen, ihmiseloon kuuluvia ilonpisaroita ja surunsäveliä unohtamatta. Kaikki tämä tarjoiltuna juhlavasti Suomen ainukaisessa kuningaskunnassa pääkaupungin sykkeellä sokeroituna. Jo alkumetreiltä Backmanin määrätietoinen ja kiireetön teksti tuntuu tervetulleelta selkeänä ja rauhallispoljentoisena, vaan ei junnaavana kerrontana, - "kotoista" luettavaa.

-  Toimistolla Jan istuu työpöydän ääreen ja nostaa jalat pöydälle. Heidi seisoo hänen takanaan ja nappaa Janin pöydältä vanhan tennispallon. He ovat pyytäneet hatarien tietojen pohjalta tekijästä alustavaa profilointia. 

-  Mihin tekijä teoillaan pyrkii? Onko taustalla visionääri vai hyödyntavoittelija? Kokeeko hän toteuttavansa jotakin ylevää tehtävää vai hakeeko puhtaaasti vallantunnetta. Heitä auttaisi profiloinnissa erittäin pätevä Kaj Johansson, mutta Kaj tarvitsi aikaa.

Kaksikon ideapalaverointi sujuu näissä merkeissä:

- No niin, Heidi sanoo ja heittää pallon Janille. Jan saa täpärästi kopin ja laskee jalat maahan. Pallonheittelyn tavoittena on sanoa ääneen kaikki mitä mieli syöttää. Heidi pitää huolen siitä, 
että laukoo aina ihan mitä sattuu, ja siksi he pääsevätkin yleensä heittelyllä kiinni hyviin ajatuksiin 
- Jan on luottanut Heidiin heti ensitapaamisesta sakka. Vastaavanlaista ensivaikutelmaa ei jokaisen kanssa ole tullut. Ulospäin Heidi ei välttämättä anna paljon itsestään. Heidi on luonnollisen kaunis, mutta jotenkin kovapintainen ja vaikea luettava. Nopeasti Jan on vaistonnut naisessa samoja introvertin piirteitä kuin itsessäänkin. Heidin kyky lukea ihmisiä on tehnyt Janiin vaikutuksen jo opiskeluaikana. -Kuka murhattu on? Jan kysyy ja heittää pallon takaisin Heidille. Ketkä kuuluvat lähipiiriin?  
Heidi kysyy, ja pallo on taas Janilla. Kuninkaanportti, merkitseekö löytöpaikka jotain? Yleensä syyllinen löytyy hyvin läheltä, Heidi lisää, - Mitä tässä tapauksessa tarkoitta läheltä? Vaimo? Tyttöystävä? jne.
Saattaa kuulosta höperöltä konstilta, mutta olen pannut merkille, 
että hervottomasta verbaalipallottelusta on ihan käytännössä osoittautunut olevan paljon hyötyä suurempien elämänmuutosten, dilemmojen ja ratkaisujen alla.
Mielenkiintoisena ja makoisana tietoiskuna  kirjailija tarjoaa ripauksen mystiikkaa ja taruolentoja: Koskentyttäret, Kosken kuningas, kotoisasti  Näkki , Vetehinen eli Vesihiisi,  jonka juuret siis juontavat itään. Puolassa olento on nimeltään 
Król wody, jota venäläisessä kansanperinteessä vastaa naispuolinen Rusalka.  Kiehtovaa & mielikuvitusta ruokkivaa;)
Backman tarjoaa lukijalleen viihdyttävää ja konstailematonta perusdekkaria kirjailijan omin persoonallisin piirtein höystettynä.  Pohjatyö paikkakunnan suhteen on perusteellisesti tehty. 
Kaikki tarpeelliset osaset aina poliisityön uskottavaa kuvaamista myöten ovat hyvin balanssissa. Kokonaisuudesta muodostuukin maistuvainen kattaus näin syksyn taitteeseen ja mikä parasta, tälle esikoiselle on myös jatkoa odotettavissa.

Myös Anneli A/Kirjojen kuisketta on Backmanin opastuksella vieraillut Hartolan kuningaskunnassa;) 

-  Jos ihminen ei joudu jyrkänteen partaalle, ei hänen hartioihinsa kasva siipiä. Niko Kanzantzakis

Rentoa tulevaa viikonloppua Vetehisillä, siivillä tahi ilman!

Tuulten tuiverruksen keskeltä:


sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Villy Lindfelt: "Miltä tuntuu tappaa" - ex Libris...

"Miltä tuntuu tappaa", Villy Lindfelt, Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2020, 277 s. Graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä.

"Villy Lindfelt  (s.1976)  on ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kotoisin oleva juristi. Hän on koulutukseltaan ekonomi ja oikeustieteen maisteri, ja kirjoittaa työkseen paljon. Miltä tuntuu tappaa on hänen ensimmäinen romaaninsa. Lindfelt asuu vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa Helsingissä." (Lievelehti)

 

                                                        ©Laura Malmivaara                                     

 

"Teknologiajuristi Mia Lund yrittää haalia uusia asiakkaita pienelle lakitoimistolleen ja selvitä samalla yksinhuoltajan vaativasta arjesta. Yhteydenotto vanhalta asiakkaalta, teknologiayrittäjä Robert Holmsterilta, herättää hetkeksi Mian toiveet. Tapaaminen Holmsterin kanssa ei kuitenkaan suju Mian toiveiden mukaan. Psyykkisesti epävakaalta vaikuttava teknologianero kertoo Mialle jotain, mitä on vaikea uskoa todeksi – ja tarjoaa hyvin erikoista  toimeksiantoa. Vaikka työn vastaanottaminen tarkoittaa poikkeamista niistä periaatteista, joiden mukaan Mia on juristintyössään toiminut, ottaa hän silti rahakkaan työn vastaan. Niin tehdessään hän tulee vääjäämättä liukuneeksi takaisin siihen väkivallan sävyttämään maailmaan, jota on onnistunut kymmenen vuotta välttelemään." (Takakansi) 


 

No sattuipa somasti: syksyn kirjasadosta tuli poimittua ihan koemielessä ja tutustumistarkoituksin ilman suuria ennakko-odotuksia tämä teos, joka herätti kiinnostukseni paitsi esittelyllään myös tyylikkäällä ulkoasullaan ja nimikysymyksellään, jota en ollut liiemmälti tullut omakohtaisesti pohtineeksi : Miltä tuntuu tappaa??  Ja kuinkas sitten kävikään? Heti kättelyssä: on ilo todeta, että tämä esikoinen on kuin alkaneiden syysaamujen kuulaus ja piristävän kirpeä raikkaus, se punakeltaisena tarttumaan ja makustelemaan  houkutteleva ja hehkuva omenaherkku sesongin suuressa hedelmälaarissa.

 -  Ihmisveri on raskasta, sitä vuodattanut ei jaksa juosta pakoon. Afrikkalainen sananlasku 

Dekkarisssa on  paitsi uusi idea, mielenkiintoisia elementtejä heti alkuasetelmasta, joka taustoittaa psykopatian partaalla keikkuvan Robertin, Rollen mielentilan syntysijoja, lähtien sekä Mian ammattieettisten pohdintojen ja yksinhuoltajuuden angstin sekä kahden ensinnämainitun henkilön yhteisen taustahistorian ja moraalikäsitteiden hiertämisen tiimoilta:

Rolle & Matias: - Kotiin päästyään Rolle oli niin hengästyksissä ja hätääntynyt, ettei äiti ensin tajunnut, mitä Rolle yritti sanoa. Jälkeenpäin he saivat tietää pelastushelikopterin saapuneen Matiaksen luo kahdeksan minuutin kuluttua siitä hetkestä, kun hätäkeskus oli saanut äidin puhelun. Kahdeksan minuuttia. Se oli aika, jonka Matiaksen luo pääseminen otti ensihoitoksiköltä. Se oli vähän. Viisitoista vuotta. Se oli ikävuosi, jonka Matias ehti täyttää ennen kuin kuoli Vasikkasaaren kalliolle. Sekään ei ollut paljon. 

Mia:  - Hämärään huoneeseen astuttuaan Mia jähmettyi. Tämä oli hänelle normaali reaktio ristiriitatilanteissa, tai jos joku käyttäytyi aggressiivisesti. Tai silloin, kun hän ei vain tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Mia kyllä tiesi, ettei hankalista tilanteista selvinnyt jähmettymällä kuin peura ajovaloissa...

Linda, Mian  ex-kollega, joka kuuntelee  taloussektorille sijoittuvia podcasteja ja harrastaa sijoittamista, on firettäjä  ja tarjoaa Mialle rempseitä neuvojaan nuopeuden poistamiseksi ja elon tahdittamiseksi  malliin:

- Tarvitset kunnon panon. Ihan oikeasti Mia, milloin viimeksi olet saanut munaa? Puurrat aamusta iltaan töitä ja vedät samalla jotain sankariäidin roolia. Irstaile vähän. Melaa mekkoon. Et ole vain äiti. Olet nainen.

Lindfeltin omaleimainen tyyli pitää, ja teos pysyy vaivatta koossa. Kirjailijan selkeä ajatuksenkulku ja tekstin hyvä luettavuus, eräänlainen kuulaus, - vaikkei teos olekaan ns. pärstä peruslukemilla ilman pilkettä silmissä kynäilty, - eivät kaipaa tuekseen useasti tehokeinoina  käytettyjä ja useimmiten vastenmielistä hätkähdyttämistarkoituksessa ympättyä revittelyä, rivouksia tai rehvasteluja.

Plussan ansaitsee myös tietty tekstissa vilahtava EMDR-terapian vaihtoehdoksi mainittu mäyräkoira, suurta maastonakkien sukua ja heimoa, nimeltään yksinkertaisesti Nakki, omistajanaan Jari Karhu, jonka kanssa Mialla on  yhteinen pelottava, hävettävä ja helvetin nolo poliisimenneisyys kenttäkokemuksineen. Omat panokseni asetan pennulle! Näin neljän perättäisen maastonakin Mattena ja nykyisin yhden sinnikkään ajurin, hirvien ja peurojen kauhun, Sempun Mummimattena totean, että nakki on kyllä aikasen uskalias rotuvalinta terapiakoiraksi, mutta toisaalta se taatusti saa ajatukset muille urille;)

Jottei vallan makiaa mahan täydeltä:  loppua kohden dekkaristin ote tuntuu hivenen herpaantuvan ja teksti  hajaantuvan, jäävän ikäänkuin loppusilausta vaille kokonaisvaikutelman silti repsahtamatta. Verbaliikka on riittoisaa ja ajoittain herkullistakin, persoonat kantavat ryhdikkäästi itsensä, ja juoni kietoo omat kiemuransa. Uudentyyppinen, raikas ja kutkuttava, hyvän kieliasun omaava ynnä tähän päivään sijoittuva ja sujahtava esikoinen, joka jättää  lukunautinnolle tilaa ja herättää uteliaita odotuksia Lindfeltin kirjailijauran jatkon suhteen.

Hyväksi lopuksi  Mia Lundin kestäviä ja suositeltavia periaatteita noin yleisempäänkin käyttöön:  Synti on minulle vähän vieras käsite. Minulle asiat ovat laillisia tai laittomia. Eettisen tarkastelun kestäviä tai moraalittomia. Oikeita tai vääriä. Näillä akseleilla minä toimin.

Uuteen ja kekseliääseen teoksen ideaan & näppärään toteutukseen sekä tyylikkääseen ulkoasuun

täpöillä tykästyi:

torstai 3. syyskuuta 2020

Synttäriä & syssyä...

Kuin varkain taittui omituisesti ohi hujahtanut kesä hajanaisiksi muistoiksi ja se on parhaillaan pukeutumassa  syyskaapuunsa: on raikkaita, usvaisia aamuja ja yhä aikaisemmin koittavaa hämäränhyssää sekä alkavaa värien kylläisyyttä Luontoäidin pensselin kevein sipaisuin.

 

 

Lauantaina oli ilo juhlia Esikoisen 50-vuotissyntymäpäiviä  - pienimuotoisesti kuten ajan henki edellyttää - mutta  perinteitä vaalien hauskasti rupatellen ja hälisten, herkullisesta päivällisestä kahveineen ja Puolisonsa loihtimasta maailman parhasta, suussasulavasta Sacherkakusta  nautiskellen sekä toki pientä maailmanparannuksen tynkääkin oli ilmassa aistittavissa... Onnittelurunomme:

 

Katso tätä päivää, sillä se on elämä.
Sen lyhyessä hetkessä on koko totuus.
Siinä on koko olemassaolosi todellisuus,
kasvun riemu, toiminnan loisto,
kauneuden kirkkaus.

Eilinen on vain unta,
h
uominen on vain näky.

Katso siis tarkkaan tätä päivää,
aloita jokainen aamu uusi elämä.

Goethe

 

Vikkelään ovat vuodet vierähtäneet, sillä vasta hetki sittenhän ajelimme maakunnasta tuolloin kolmivuotiaan Esikoisen ja vuoden ikäisen Kuopuksen kanssa maalikyliin onnittelemaan kera ihme kyllä ehjänä säilyneen kymmenin kynttilöin koristellun kermakakun ja puheiden sekä halaamaan ko. vuosikymmenet saavuttanutta Isääni, Ruori-Ukkia... Mutta tästä emme toki vedä mitään surullista tai hätiköityä johtopäätöstä omasta statuksestamme kuin sen verran, jotta samaan vanhainkotiin eivät kyllä pojanpötkäleemme tule, - hiukka rotia ja rispektiä!

 


Aika on vilahtanut etupäässä kauppareissuilla ja kyökin puolella, tulosta on syntynyt mukavasti ja jokseenkin puolivälissä valmisteluja ollaan. Olemme naureskelleet, että jännästi kyllä siinä, missä ehkä hivenen hitaammin valmista syntyy, niin erilainen kikkailu ja hienosäätö marinadeilla, maustamisilla ja esim. peuranlihan piimässä yönyliuittamisilla on lisääntynyt, herkuttelunhaluksikin sitä jotkut kutsuvat...

 


Lukeminen on jäänyt viime aikoina lapsipuolen asemaan, mutta yöpöydän pinot odottavat kiltisti paikoillaan. Luonto on luonut puuhastelulle tervetullutta vastapainoa metsäpoluilla tepsutteluineen, raikkaine aamuneen ja lämpöisine päivineen sekä suloisine iltasen hämärän laskeutumisineen. Västäräkkejä vielä näkyy, samoin kyyhkyparimme on pihamalla arvokkaasti tepastelemassa, väistellen laiskasti ruohoa puputtelevaa rusakkoa. Rastasparvia on jo parin viikon ajan ollut tihenevästi ilmassa. Vaan siivetönnä en voi lentää, ja se on valitettavasti ulkomaanmatkatkin mallia lomat lepo.


 

Kauniisti Elisabeth Kübler-Ross - David Kessler, Elä tässä ja nyt: Älä odota, että saat katsoa viimeisen kerran merta, taivasta, tähtiä tai rakastettuaasi. Mene katsomaan niitä nyt.

Valoisin ja uteliain mielin kohti syksyä huseeraten marssitaan oman arkisemman mottomme  malliin: Elämä on tässä ja nyt, tänään on avain eiliseen ja eväät huomiseen...

Näissä merkeissä:

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Kjell Westö: "Tritonus" - ex Libris...

"Tritonus", Kjell Westö, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2020, 445 s.

"Kjell Westö  ( s.1961) on kansainvälisestikin tunnetuimpia kirjailijoitamme. Hänen lukuisia teoksiaan on dramatisoitu näytelmiksi ja elokuviksi, ja niitä on käännetty parillekymmenelle kielelle. Kjell Westön edellinen menestysromaani, Rikinkeltainen taivas, kuvasi kolmea sukupolvea 1960-luvulta tähän päivään. Sen pohjalta dramatisoitu näytelmä veti täysiä saleja Suomen Kansallisteatterissa." (Lievelehti) 

                                                     ©Pete Aarre-Ahtio

"Thomas Brander havahtuu keski-iän yksinäisyyteen jälleen yhden rakkaussuhteen kariuduttua. Täpärä pelastuminen terrori-iskusta ja meetoo-syytökset horjuttavat häntä entisestään. On saatava uusi kiintopiste maailmassa, jossa mikään ei ole enää ennallaan.

Hän rakennuttaa saaristoon huvilaa. Kolmikerroksinen betonikuutio herättää huomiota, samoin kuin miehen hopeanvärinen Lexus. Paikalliset asukkaat ovat kaukana Branderin elitistisistä piireistä, mutta vähitellen hän joutuu syvälle saaristokylän ihmissuhdekiemuroihin. Naapuri Reidar Lindell, harrastelijakitaristi, yllättää hänet ehdotuksellaan." (Lievelehti)


 

Westön teosten parissa on tullut vietettyvä tovi jos toinenkin viimeksi Rikinkeltaisen taivaan alla tunnelmissa: yleisesti ottaen Westön teoksia on ollut iloa lukea niiden ilmavuuden, kerronnan ja teemojen kiintoisuuden ansiosta.  Pianoakin on tullut soitettua ja konserteissakin vaihtelevasti käytyä, mutta ihan ensinnä oli tässä uutukaisessa selvitettävä teoksen nimen alkuperä. Mitä ihmettä: Tritonus??  Tritonus on paholaisen sointu, diabolus in musica...

Westö kuva eräänlaisella pieteetillä ja tarkkasilmäisesti ymmärtäväisellä otteella ihmismismieltä ja käyttäytymistämme kuten Lindellin pyytämiä Branderin ja Jonaksen,  hänen sanojensa mukaan äärioikeistolaisten raitiolaiskavereiden kanssa pyörivän ja suuntaansa etsivän, kapinoivan nuorukaisen välisiä, yhteisymmärrystään hakevia, rakentaviksi aioittuja keskusteluja, jotka eivät aina pääty tavoitellun hedelmällisesti  konsensukseen:

Brander:  - Nyt riittää! EI ENÄÄ SEKUNTIAKAAN! Voit minun puolestani jäädä tänne isäsi kirottuun muovitehtaaseen mätänemään! -  Hän  ryntäsi ulos huoneesta, käytävän ja tehdassalin läpi ja hän kaivoi autonavaimia taskustaan. Kun hän juoksi tuulentuivertaman pihan yli, hän kuuli Jonaksen tulevan perässään ja lisäsi vauhtiaan ennestään, sillä keskellä toivoaan hän oli myös peloissaan. Hän pelkäsi Jonas Albelinia ja katui, että oli suostunut ajamaan tänne keskelle ei mitään, hän ei halunnut kuolla täällä Albaplastissa sen enempää kuin oli halunnut kuolla Zaventemissa monta vuotta sitten. Sillä niin asia oli: kun kaikki oli riisuttu ja paljastettu koko surkeudessaan, silloin jäljellä oli vain sokea elämänhalu, pakko jäädä henkiin hinnalla millä hyvänsä... 

&:

Lindell:  -  Tuo kuulostaa rakkaudelta! Lindell oli yöllä liikutunut noista sanoista, vaikka oli kätkenyt sen Branderilta. Ja aamupäviän valossa autotallissa ne koskettivat häntä edelleen, vaikka hän yritti vakuuttaa itselleen että ne olivat banaaleja ja aivan liian suuria. Hän nosti kitaran volyymia ja pakottautui ajattelemaan musiikkia. Hän oli säästänyt "Fisherman`s Bluesin" viimeiseksi, hänellä oli tapana lopettaa siihen sunnuntaiaamupäivisin harjoitellessaan.

Lindellin orkesterin, Raibown, onnistuneen  yllä mainittuun bluesiin päätetyn setin lopputulemaa:

-  Ja Lindell tiesi: niitä hetkiä ei pystynyt taikomaan esiin, ne eivät perustuneet oppimiseen. Ne olivat armon hetkiä jotka tulivat kun itse halusivat, käväisivät omasta aloitteestaan, kuin olisi ollut olemassa lintu nimeltä sattumasirkku, joka lenteli levottamasti ympäri maailmaa ja laskeutui milloin minnekin, missä ihmiset tarvitsivat vapauden hetkeä, silmänräpäyksen helpotusta siinä pimeydessä, joka usein varjosti elämää. 

Musiikki on aina kuulunut elämääni, ja Tritonus osoittaa vakuuttavasti sen voiman ja vaikutuksen paitsi ammattina, tunteiden, tunnelman ja mielikuvien luojana sekä sen merkityksen muistojen tahattomana esillenostajana, halusimmepa tai emme... Ilman musiikin läsnäoloa maailma ja elämä olisivat paljon köyhempiä ja harmaampi, sillä parhaimmillaan se yltää fyysiseksi kokemukseksi.

-  Brander yllättyi niin kovasti Lindellin röyhkeydesä ettei hän kyennyt vastustelemaan. Oikeasti hän olisi halunnut kieltäytyä jyrkästi. Hän halusi sanoa että hänen täytyi nyt painiskella kaiket päivät Brittenin ja Brahmsin kanssa, sillä vaikka hänen intuitionsa oli kuiskannut ei, hän oli suostunut soittamaan jälkimmäisen klarinettisonaatin f-mollissa Malmössä, jossa hön myös johtaisi "War Requimin" ja lisäksi vielä Pärtin kanssa "Fratersin".  

-  Hän halusi sanoa Lindellille, että konsertteihin oli vajaa kaksi viikkoa ja harjoittelupäiviä oli liian vähän. Hän halusi tunnustaa, että "War Requiem" oli kova pähkinä purtavaksi eikä klarinettisonaatti ollut helppo sekään, hän halusi sanoa että maailma kaatui hänen päälleen  ankarana ja pimeänä ja että häntä vaivasi ahdistus ja pelko siitä, että hän saisi yhtä nuivat arvostelut kuin oli saanut Mahleristaan Oslossa ja Sibeliuksestaan Krakovassa: "harmaantuva metronomi liehuvin frakinhännyksin", oli eräs puolalainen kriitikko kirjoittanut...

Westöllä on erikoinen taito luoda tekstiä immersiivisellä ja ilmavalla tavalla, joka jättää lukijalleen tilaa omille mielikuville ja tuntemuksille. Hän kirjoittaa varmaotteisesti ja laajalla rintamalla ihmisen osasta ja elonpolusta maailmassa ammatillisine ambitioneen ja niiden kariutumisineen; tilanteesta, jossa nuoret leijonat hengittävät niskaan, ja elon tiimalasissa valuva hiekka juoksee yhä nopeammin, rakkauden riemusta ja sen kariutumisesta, pitkäaikaisen puolison menehtymisen aiheuttamasta surujäljestä, nuoren miehen arvojen ja oman sijansa vereslihalle vetävästä etsimisestä, varoen viriävästä ystävyydestä  ja tekee tämän kaiken tavalla, jolla teoksesta muodostuu yllättävän seesteinen kokonaisuus, joka jättää vahvan ja mieluisan lukujäljen. Eivätkä luonto- ja miljöökuvauskaaan Westölle vallan vieraita ole:)

Hyvätunnelmainen, kiehtovaan musiikin ja vanhenevan ihmismielen mutkikkaaseen maailman lukijansa houkutellen kutsuva ja kerronnallaan mukanaan kuljettava kauniisti kirjoitettu teos, jossa syystä tai toisesta on hiven haikeuden sävyä reunoilla. Yksi parhaimmista kuluvan vuoden kirjallisista anneista!

Millä mielellä Trinoniuksen parissa kulki Suketus, selviää vahvennosta klikkaamalla:)

- Ihmiselämä on vastaus kysymykseen, jota kukaan ei ole esittänyt. Yolo!!

Sattumasirkkuja toiveikkaasti bongailemaan jää: 

maanantai 24. elokuuta 2020

Pois alta risut & männynkävyt....

oli Mummillani tapana tomerasti tokaista, kun mentiin kiireenvilkkaa eli hippulat vinkuen. Onkin koittanut taas se aika, paitsi kuulaiden ja tuoksuvien syysaamujen, kauniiden kastepisaroista kimmeltävien nurmikoiden ja hennosti kultaantuvien puiden siivittämien, kiirettömien aamukävelyjen, kun fokus siirtyy 10.10. alkavaan jahtikauteen kaksinetoista varmentuine hirvenkaatulupineen + peurat päälle.


 

Jahti alkaa perinteisesti tiiviinä, vain kaksin välipäivin armoitettuna kaksiviikkoisella rupeamalla. Perinteinen mökki on vuokrattu 5.10 alkaen alustavasti pariksi kuukaudeksi Kanssakulkijan ja Kuopuksen "miesluolaksi". Noutaja Nempan lomakausi lienee jo päättynyt, mutta Semppu puolestaan saa vielä vetää henkeä ennekuin pääsee varsinaisiin tositoimiin, virkaansa hoitamaan.

Reilut kolmisenkymmentä vuotta on harrastus jatkunut mieluisissa merkeissä meille molemmille. Mukavuudenhalun, varustetason ja herkuttelun lisääntyminen ovat toki tuoneet oman mausteensa kokonaisuuteen.

Kotioloissa alkanut aika tarkoittaa mallia: pakasta-kärsi ja unhoita, sillä eivät nämä metsien punanuttuiset miehet elä pelkästä pyhästä hengestä, eivätkä pirskules edelleenkään edes makkarasta, vaan starttina muonitukseen Siiri-Mummon reseptin mukainen, 72-yksikön suuruinen korvapuustiarmeija, jonka muodostamisessa ei ole voita eikä kardemummaa saati kanelia säästelty, odottaa parhaillaan uuniin menoa, sämpylät seuraavat perässä tällä viikolla. Sitten alkavatkin erilaiset lihapadat ja käristykset ryyditettyinä uunikermaperunoilla pöristä ja poreilla ajan kanssa muhevasti maustuneiksi, suussasulaviksi herkuiksi. Jotta silleen... Valmista tuli: korvapuustit á la Siiri-Mummo, toteutus Kanssakulkija:


 

Yhdessä on tarkoitus heittää keikka jahtiviikolla tarvara-arsenaalin kanssa möksälle ja siellä pari päivää saunoen ja luonnossa liikkuen nauttia olostamme, ennen kuin miehet & koirat: jälkikoiran virkaa, jota toivomme taas ei tarvittavan, hoitava Nemppa  ja sitkeä ajomies Semppu  aloittavat tositoimensa, ja tämä Mummo nostaa jalat ylös ja aloittaa oman, kaivatun ite-lomailunsa:) Jälkikoira Semppu älä-häiritse-minnuu/no-mitä-nyt-taas  -lomamoodissa:

 

 

Muutamia hyvinvoinnin ylläpitoa edesauttavia toimenpiteitä on ripoteltu tulevien viikkojen varalle, kuten huomenissa tuleva ilo paitsi piipahtaa takkutukan ojoonlaitossa frissalla ja sen jälkeen huristaa Esikoisen & Puolisonsa luo makoisia karhunvattuja talven varalle noukkimaan vieden vaihtareina pakastettuja sekasieniä mennessämme, - yhteispelillä se sujuu... 

Luvassa on vielä viikonloppuna pienimuotoinen Esikoisen kunniaksi tarjoiltu 50-vuotislounas, itse suurempien juhlien tietyistä syistä lykkäydyttyä toivottavasti virusvapaampaan tulevaisuuteen. Vasta hetki sittenhän tuo pieni kapaloitu palleronyytti  laskettiin kainalooni  (klik)  - Life is fading fast away...

Mutta:

Onnella ei ole huomista päivää;
sillä ei ole eilistäkään;
se ei ajattele tulevia;
sillä on vain nykyisyys,
eikä sekään ole kokonainen päivä,
vaan silmänräpäys.

— Ivan Turgenjev

Kuntojumpasta ei todellakaan tarvitse edes näin aputytön roolissakaan kantaa huolta, sillä vauhtia - vaan ei toivottavasti vaaratilanteita - edessä ynnä  mukavaa ja iloista tekemistä sekä väliin siroteltuna innostavia ja tervetulleita yhdessäolon hetkiä luvassa.

Puuhakkaana:

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Kale Puonti: "Manni" - ex Libris...

"Manni", Kale Puonti, Bazar Kustannus Oy, 2020, 270 s.

"Rikosylikonstaapeli Kale (Kalevi) Puonti (s. 1962) on työskennellyt yli 30 vuotta Helsingissä huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa. Hän on nähnyt aitiopaikalta kansainvälisen huumerikollisuuden rantautumisen Suomeen ja ollut mukana monissa suurta julkisuutta saaneissa jutuissa.  Vaikuttavan realistisella otteella kirjoitettu Manni aloittaa uuden Pasilan Myrkky -rikosromaanisarjan, jonka toinen osa, Milo, julkaistaan keväällä 2021. Puonnin vapaa-aika kuluu musiikkiharrastusten parissa. Hän on on säveltänyt, sanoittanut, tuottanut ja julkaissut vuosien varrella albumeita Pizza Enricosta Paula Koivuniemeen." (Lievelehti)

                                                           ©Uupi Tirronen

"Manni valvoo yöt ja vartioi toimistorakennuksen tiloja Espoossa. Siitä saa opiskelijan kassaan rahaa, ja työpaikalla nukkuminenkin onnistuu paremmin kuin kotona, äidin ryyppyremmien kansoittamassa kaksiossa. Öisin ei tapahdu mitään. Sitten toimiston lähellä ammutaan joku. Järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvä tapaus tulee Helsingin huumepoliisin, eli kotoisasti Pasilan Myrkyn, tutkittavaksi. Manni ei nähnyt surmatyötä, mutta tajuaa nähneensä jotakin, mikä saattaisi kiinnostaa poliisia. Jotakin, mikä muuttaisi Mannin nihkeän opiskelijaelämän hetkessä helpommaksi. Manni aloittaa Helsingin huumepoliisin työstä kertovan Pasilan Myrkky -dekkarisarjan, jossa tutustumme konstaapeli Kaartamon ryhmään." (Takakansi)

 

Alkukesästä oli lukusilla alan toisen vankan ammattilaisen Niko Rantsin esikoinen, Sinun puolestasi vuodatettu, jonka matkassa tuli kurkistettua sisään tutkinnan ja kenttätyön maailmaan; työuralle, joka on kaiken arvostukseni ja kunnioitukseni ansaitseva ja jonka työntekijöille kaikilla osa-alueilla toivon sydämestäni voimia, sitkeyttä ja selviytymistä alati lisääntyvine maalittamisineen ja muine riesoineen kuormittavan työtaakan alle litistymättä! Edellä oleva pätee luonnollisesti myös Puontin uutuuden suhteen.

Huumerikostutkinta on viime vuosina saanut runsain mitoin ikävää julkisuutta Jari Aarnion tapauksen myötä. Jo siksikin oli mielenkiintoista ja uteliaisuutta herättävää lukea Puontin kirjoittamaa ja taustoittamaa huumepoliisin arkea ja työtä Pasilan perspektiivistä. Ilmassa on myös ollut huomioita yksisuuntaisen tiedonkulun ongelmista: otetaan vastaan vaan ei jaeta. 

Kaartamo avasi osastonsa oven. Avokonttorissa oli tutkintasihteerin ja viiden tutkijan työpisteet. Kaartamo ja Puro saivat vielä olla omissa huoneissaan, vaikka Pasilan poliisitalo ykkösen työntekijät kärsivät jatkuvasta tilanpuutteesta. Poliisitalon remontin jälkeen kaikki sohvat, ylimääräiset nojatuolit ja matot oli kielletty työhuoneissa, mutta pikkuhiljaa henkilökohtaisia tavaroita alkoi kuitenkin  ilmaantua. Yhdellä iltavuorollaan Kaartamo oli kantanut nahkaisen nojatuolin omaan huoneeseensa. Vaimo oli ollut tyytyväinen, kun musta rumilus oli hävinnyt heidän asunnostaan. Tuolissa oli hyvä istua, vaikkei se kieltämättä mikään kaunotar ollutkaan. Tyttären rippikuva ja pari vankien lähettämää joulukorttia Kaartamo oli kiinnittänyt nastoilla ilmoitustauluun, mutta muuten huone oli melko persoonaton.Tutkijoiden työpisteissä taas vallitse melkoinen sekamelska. Tila oli täynnä kansioita, esitutkintapöytäkirjakopioita ja palautettavaksi määrättyjä takavarikkotavaroita, joita omistajat eivät olleet noutaneet.

Henkilögalleriassa vilistelee runsaasti erilaisia persoonallisuuksia virkavallan Kaartamon ja Pesosen ohella: ex.portsari/nyk. yövartija Manni, naapurin verevä Irma Mirreineen, varajohtaja Louhela ja alikersantti & Yhdistyneen Veljeskunnan jäsen Taisto Virkki - jolta menevät kerhon ja omat rahat iloisesti sekaisin- sekä sekatyömies ja taparikollinen Jari Pohja, vinkkimies Niemeläinen jne. Suomeen pesiytyneet albanialaiset rikollissryhmät ja Romanian romanit tuottavat päänvaivaa ja harmaita hiuksia Kaartamolle tutkintaryhmineen, samoin kuin virolaiset ja venäläiset alan toimijat.

- Kymmenen grammaa ruskeaa heroiinia oli luvattu toimittaa Keskuspuistoon kaatuneen puun alle lähelle eläinten hautausmaata. Ohjeet olivat melko selvät, mutta hän ei nähnyt merkkinä olevaa tyhjää oluttölkkiä. Hän oli pyörinyt metsässä ainakin vartin, kun vihdoin löysi oikean paikan. Hän upotti paljaat kädet pehmeään multaan ja alkoi raivokkaasti kaivaa. Puinen laatikko tuli vastaan noin kymmenen sentin syvyydessä. Ensimmäinen heroiinifixi piti tykittää suoneen heti, jotta olo paranisi. Hän tempaisi puulaatikon kuopasta ja ehti sekunnin ihmetellä sen pohjassa siiman varassa roikkuvaa varmistussokkaa. Käsikranaatin räjähdys repäisi hänet kahtia, ja huumeinen elämä päättyi helsinkiläismetsän oksille ja sammalpeitteelle. Velat olivat muuttuneet saataviksi... 

Moninaiset ja pitkälle yhteiskuntaan ja koko maailmaan ulottuvat ovat siis huumekaupan kiemurtelevat lonkerot. Henkilökohtaisesti olen visusti päättänyt jättää omassa elämässäni - vaikka perso uusille kokemuksille olenkin - kaksi asiaa väliin: huumeet ja vankilan. Tosin jälkmimmäisen suhteen on maamme nykyisen vanhustenhoidon surkeassa, olemattomassa tilanteessa herännyt aprikointi, josko se palveluine, hoitoinee ja fasilitetteineen hakkaisi mennen tullen hoivakodit. Asiantuntijataholta kylläkin sain ikävästi tyrmäävän kommentin, jotteivat siellä yhteissellit ole mahdollisia; joten se siitä:) 

Puonti kuvaa poliisityön arkea asiantuntijuudella ja realistisen oloisesti turhia maalailematta. Lyhyt kappalejako ja selkeä, konstailematon lauserakenne ovat sinänsä aina periaattessa plussaa, mutta aika ajoin se tekstissa runsaan henkilögallerian lisäksi  aiheutti lukiessa ajoittaista pirstaleisuuden ja hyppelehtivyyden tunnetta. Seikka, johon vallinneilla helteilläkin tosin saattoi olla oma keskittymistä hapertava osansa. 

Ja kyllä: - Pitkän poliisinuran tehnyt Puonti kertoo asiantuntevan realistisesti poliisin työstä, rikollisten arjesta ja niistä inhimillisistä tekijöistä, jotka häivyttävät mustan ja valkoisen rajan harmaan eri sävyiksi...

Kaiken kaikkiaan kiinnostava ja huumepoliisin työtä maallikolle avaava esikoinen, joten tulevan kevään kynnyksellä: tervetuloa Milo!

Mannin jalanjäljissä on kulkenut myös Kirjojen kuisketta - blogin Anneli A; missä lukutunnelmissa selviää vahvennosta klikkaamalla:)

-  Älä valita, kukaan ei välitä!... Rikosylikomisario Mäkinen 

Poliisien työpanosta arvostaa ja siitä välittää: