torstai 26. maaliskuuta 2020

Tänään syntyi kevät...


Uutisvyöryn ja muutosten keskellä kippuroidessa oli  riemastuttavaa
tänä aamuna herätä vastasaapuneiden kyyhkyjen kujerrukseen:


Kotikuusen paluumuuttaja:





Meri suuteli rantansa jäättömiksi. Lokit ovat siipensä pesseet kaukaisten karien keskellä. Taivaan telttakatto oli vielä eilen harmaa. Joku on vetäissyt sinistä verkaa sijaan. Lounatuuli on oppinut puhumaan ja tuo viestejä ihmiselle.

Repäise auki mielesi akkunat, joihin pahantuulen hämähäkki talvisaikaan kutoi verkkojaan. Päästä kaipauksen häkkilintu valloilleen ja anna sen kisailla kaukaisten karien keskellä lokkiparven parissa.

Anna sen lentää levottomin siivin, kurkien keralla kauas kattojen yli jonnekin, toiseen maailmaan, vainioille, jotka odottavat, korpeen, jossa elämä herää. Lähetä tunteesi kultakiharaiset lapset tervehtimään kevättä, joka tänään syntyi luonnon sydämessä, auringon säteissä ja ihmisessä.
(Uuno Kailas, Tänään syntyi kevät)




Kotirinteen kaunottaret:




Kevät sen tietää...

Uskoo:

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Colson Whitehead: "Nickelin pojat/The Nickel Boys" - ex Libris...


"Nickelin pojat", Colson Whitehead, Otava, Otavan kirjasto, 2020, 222 s., suomentanut Markku Päkkilä.

"Colson Whitehead   (s. 1969)   on monikertaisesti palkittu newyorkilainen kirjailija, kriitikko ja esseisti. Hän kasvoi Manhattanilla ja opiskeli Harvard Collegessa. Hän on opettanut kirjoittamista lukuisissa yliopistoissa Yhdysvalloissa. Whitehead on kirjoittanut yhdeksän kauno- ja tietokirjaa, joista on  aiemmin ilmestynyt suomeksi romaani Balladi John Henrystä (2002)." (Lievelehti)

                                                         ©Michael Lionstar

"Elwood Curtis on vakuuttunut Martin Luther Kingin sanoista: hän tietää olevansa yhtä hyvä kuin muutkin ja aikoo kirjoittautua collegeen. Rotusortolakien aikaisessa Floridassa viaton virhe voi kuitenkin maksaa mustalle pojalle hänen tulevaisuutensa, ja Elwood tuomitaan Nickelin koulukotiin.
Vaikka laitos osoittautuu painajaismaiseksi vankilaksi, Elwood yrittää pitää kiinni tulevaisuudenuskostaan. Hänen kohtalotoverinsa Turner pitää häntä auttamattoman sinisilmäisenä. Turnerista maailma on kiero, ja ainoa tapa selviytyä on jäljitellä sortajien julmuutta.
Kun Elwoodin idealismi ja Turnerin kyynisyys joutuvat törmäyskurssille, seurauksen vaikuttavat vielä vuosikymmenien päästä." (Lievelehti)



Uppo-outo kirjailija, - kiinnostavaa ja nimi, jonka nopeasti katsoen niittasin nikkeliin ja kaivosteollisuuteen, - vähemmän kiinnostavaa. Nuiveana pysyi ennakkoasenne vielä lukiessani sanat rotusorto ja koulukoti.
Sanat, joiden negatiivissävytteisyyttä ei tähän uutiskaaokseen todellakaan kaivannut. Mutta sitten avautuivat avainsanat: toivo, omasta fokuksesta kiinnipitäminen, selviytyminen ja totuuden rahina,  ja  kappas: lukuote muuttui oitis innostuneeksi:

Elwood-sai elämänsä parhaan lahjan jouluna 1962, vaikka sen herättämät ajatukset koituivatkin aikanaan kohtalokkaiksi. Martin Luther King  at Zion Hill  
jäi hänen ainoaksi levykseen, eikä hän ottanut sitä levylautaselta koskaan. 
 -  Kuukausien kuluessa levyyn tulleet rapsahdukset ja poksahdukset kertoivat hänen valistumisestaan ja kaikista niistä kerroista, kun pastorin sanat avarsivat hänen ymmärrystään. Se oli totuuden rahinaa...

Martin Luther King- Sieluissamme meidän on uskottava, että jokainen meistä on jotakin, että meillä on arvomme, että olemme tärkeitä ja että meidän on kuljettava elämämme polkua tietoisina arvostamme, tietoisina että olemme jotakin.

Isoäiti Harriet Johnson:  -  oli siro kuin kolibri, mutta hänen kaikista otteistaan paistoi vimmainen määrätietoisuus. Tekemisen arvoiset asiat - työnteko, syöminen, keskustelu jonkun kanssa - piti tehdä kunnolla tai jättää tekemättä. Murtomiesten varalta hänellä oli tyynyn alla sokeriruokomachete, eikä Elwood voinut kuvitellakaan, että isoäiti pelkäisi jotakin. Yhtä kaikki, pelko oli Harrietin polttoaine.

Turner:  - Ruokalassa raikui poikamainen hulina ja pulina, mutta tämä poika kellui ikiomassa rauhan kuplassaan. Myöhemmin Elwood tajusi, että poika oli kuin kotonaan joka tilanteessa ja toisaalta sen näköinen kuin olisi täysin väärässä paikassa. Hän oli länsä ja samalla ulkopuolella, osallinen ja irrallaan. 
Niin kuin puron poikki kaatunut puu - sen paikka ei ole siinä, mutta pian se näyttää piirtäneen jälkeään veden virtaukseen aina.

Tämä todellisuuspohjainen teos on puhutteleva kertomus erilaisten poikien ystävyydestä ja yhteenkuuluvaisuuden tunteista rankoissa olosuhteissa: tunteesta, joka kantoi pitkälle sekä poikien kohtaloiden yhteennivoutumisesta ylitse ajan.

Niinhän tässä iloisesti kävi, että Whitheadin kirjailijanote puri lujasti ja sydämeenkäypästi, ja oma mieli kiertyi voimakkaasti Elwoodin tarinan haluamiselle voittajapuolelle. Uudenoloinen tyyli ja kirjailijan tapa käsitellä henkilöidensä tuntemuksia ja mielenliikkeitä sekä karujakin kokemksia jotenkin vinkeällä tavalla neutraalisti ja todeten ilman revittelyä tai säälipisteiden keruuta lukijan puolelta asenteellaan: Sinä päätät...
Painokas kyllä; tykästyin suuresti  tähän sivumääräänsä suurempaan teokseen ja Whiteheadin tapaan lähestyä lukijaansa!

Teoksesta löytyy mainio postaus  Kirjaluotsin blogissa The Nickel Boys:)


P.S. Elispäivän ilonpisara: Puhelin soi ja näytössä näkyi yllättäen etäkoulua käyvä Pikku-Ite, 8-v. Yleensä pidämme yhteyttä whatsappin kautta.
Iloisesti rupattelimme hetken viimeaikaisia kuulumisia vaihtaen, ja sitten hän kertoi tämänkertaisen yhteydenoton kimmokkeen: ussanope oli antanut tehtäväksi ilahduttaa jotakuta läheistä puhelimitse. Lähetin opettajalle lämpimän, positiivisen palautteen oivasta ideasta, joka toimi!
Etäkoulu on kuulemma kivempaa kuin normi, sillä voi usein pitää välituntia ja opiskellessa välillä kurkistaa puhelintaan:))


Tulevaisuudenuskoa & totuuden rahinaa:

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Pascal Engman: "Polttava maa/Eldslandet" - ex Libris...


"Polttava maa", Pascal Engman, WSOY, 2020, 557 s., suomentanut
Pekka Marjamäki.

Chileläis-ruotsalainen Pascal Engmanin (s.1986) Patriootit esitteli ajankohtaisen ja huikeaan juonenkuljetukseen yltävän esikoistrilleristin. Toinen romaani, Polttava maa, räjäyttää pankin. Se on ensimmäinen osa poliisikomisario
Vanessa Frankista kertovassa sarjassa, joka on nopeasti noussut Ruotsissa luetuimpien dekkarien kärkeen. Engman on entinen Expressen-lehden toimittaja, jonka huolellisesti taustoitettu kerronta liikkuu vaivattomasti ja juonivetoisesti eri maissa ja maanosissa." (Lievelehti)

                                                    ©Anna-Alena Ahlström

"Tukholmassa ryöstetään arvokelloja myyvä liike, mutta ainuttakaan kelloa ei viedä. Entinen eliittisotilas, chileläis-ruotsalainen Nicolas Paredes tiskaa ravintolan keittiössä ja on huolissaan autistisesta siskostaan.
Töistä pois potkittu komisario Vanessa Frank kuulee katukontakteiltaan,
että kaupungissa on siepattu ökyrikas rahamies. Mutta kun Tukholmasta alkaa kadota myös katulapsia, sieppauksilla täytyy olla jokin muu motiivi kuin lunnaat.
Toisella puolen maailmaa Chilen rannikolla lähellä Tulimaata sijaitsee salaperäinen saksalaissiirtokunta, jolla on ollut yhteyksiä maata hallineeseen Pinochetin sotilasdiktatuuriin. Siirtokuntaa ja sen huippuhienoa sairaalaa johtaa itsevaltainen don Carlos. Kansainväliset rikoslonkerot vetävät lopulta siirtokuntaan myös Vanessa Frankin - henkensä kaupalla." (Takakansi)



Patriooteista , 2018 totesin : Engmanissa on potkua! Journalistinen kirjoitustyyli miellytti. Ponteva  dekkari, jonka jatkoa odotan mielenkiinnolla! Ja tässä sitä nyt sitten nostellaan jalkoja polttavalla maalla:)  Alkupuolen kanssa - johtuen omastakin keskittymiskyvyn vajeesta - tuli tunne haahuilemisesta ja hyppelystä sinne tänne, mutta somasti Engman jälleen kerää lonkeronsa yhteen ytimeen ja vauhdikkaaseen menoon kuuluviksi.

Etulehdellä kirjailija esittelee teoksen  taustat: Colonia Dignidadin,  perustaja ja johtaja Paul Schäferin. Kyseinen paikka on edelleen olemassa, sen nykyinen nimi on Villa Baviera. Arvostankin erityisesti kirjailijan tapaa selkeästi taustoittaa teoksensa, antaa lukijalleen mahdollisuuden asettua kartalle ja niin halutessaan vaivattomasti hankkia lisätietoa sekä ympätä teoksiinsa ajankohtaisia, kipeitäkin teemoja.
Harvoin ovat kellot dekkarigenressä olleet avainasemassa, mutta Patek Philippe -aikaraudat tikittävät tässä luksusta ikiomaan tahtiinsa.

Nicolas:  - seisoi ison asianpesukoneen edessä Benicio-ravintolan keittiössä. Laitteen sisältä leyhähti höyrypilvi hänen kasvoilleen. Hän kurotti käteensä pyyhkeen, kuivasi otsansa, kaulansa ja poskensa siihen ja heitti sen sitten tuolille.
Melkein koko aikuisikänsä hän oli pyrkinyt hallitsemaan tunteitaan, hätistämään asiattomat ajatukset ja päähänpistot mielestään, tyhjentämään aivonsa kaikesta, mikä ei liittynyt eloonjäämiseen. Oli tilanne mikä hyvänsä.
Hän oli osallistunut lukuisiin tulitaisteluihin kaukaisissa maissa, keskellä pimeyttä, kun ympärillä oli välähdellyt niin paljon aseiden suuliekkejä, että tuntui siltä kuin olisi ampunut kohti tähtitaivasta.
-  Hän oli ollut tilanteissa, joissa tavalliset ihmiset joutuivat paniikin valtaan tai rojahtivat maahan odottamaan kuolemaa.

Vanessaa:  - oli aina ympäröinyt eräänlainen läpinäkyvä suojakupu, joka erotti hänet maailmasta ja muista ihmisista. Vaikka oli hän toki rakastanut Svantea. Ja rakasti jossain määrin edelleen. Hän tunsi kaipauksen piston sisimmässään ja sulki hetkeksi silmänsä.
Hän rakasti myös sisartaan Monicaa. Ja Monican lapsia. Hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan kotoisaksi missään tilanteessa. Korkeintaan hetkellisesti. 
Hän tuntui aina siirtyvän alitajuisesti aikojen taakse, Kuubassa viettämiinsä vuosiin... 

Engman luo päähenkilöidensä rinnalle värikkään henkilögallerian, juonenkuljetus suluu solmuitta  ja sanansäilä heiluu kiiltävin välähdyksin.
Hänellä on hanskassaan loppurutistuksen taito siinä määrin, että lukijana alkoi vaivata hienoinen vauhtisokeus, kun tapahtumavyöry jylisi laviinin lailla kohti loppurutistustaan, vaan loppu hyvin - kaikki hyvin.
Ehkäpä hiukka hellittämällä faarttia - laskemalla välillä kymmeneen ja hengittämällä sitten syvään - kerronnallaan, jonka tyyli miellyttää ja, joka eittämättä nykyiselläänkin  kantaa, Engman saisi kansien väliin vieläkin astetta kompaktimman tuotoksen. Toisaalta tämä maa polttaa taatusti jokaisen action-dekkareiden ystävän hyppysissä:)

Teos toimii erittäin hyvin arjesta irroittajana ja luo siten tervetullutta ja kaivattua  henkireikää katkeamattoman uutisvyöryn lomaan. Edelleenkin siis Engmanin kirjailijauraa mielenkiinnolla

seuraamaan jää:

tiistai 17. maaliskuuta 2020

O tempora, o mores ...


Nykyhetki saa pienen ihmisen mietteliääksi:

varmaa on, että maailmankirjat ovat sekaisin ja maailma on pysyvästi muuttunut, eikä koskaan palaa ennalleen.
Haluan kuitenkin ajatella, että tässä saattaa itää myös hyvän ja kestävämmän kehityksen siemen. Ehkä voimme unohtaa ja tallentaa historian kirjoihin jatkuvan taloudellisen kasvun vaatimuksen, ahneuden ja itsekkyyden tavoitteet jne.
sekä saada tilalle yhteisöllisyyttä, tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, huolenpitoa ja välittämistä. Löytää vallalla olleen minä sanan tlalle, sanat sinä ja me.
Idealismia - kyllä; utopismia - toivottavasti ei.

Yksikään ihminen ei ole saari,
täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannermaata,
kokonaisuuden osa: jos meri huuhtaisee mukaansa
maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;
jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään
kenelle kellot soivat;
NE SOIVAT SINULLE

Ernest Hemingwayn mainion teoksen  Kenelle kellot soivat nimi on peräisin 
John Donnen kirjoituksesta Rukouksia sairasvuoteelta (Devotions upon Emergent Occasions, 1624, suom. Paavo Rissanen)




Aikamme vaatii kaikilta sopeutumista ja uudelleen ajattelun- ja organisoinnin kykyä; resilienssiä kehiin! Kun emme elämässämme jotain muuttaa voi,
voimme aina kuitenkin itse päättää siitä, minkä suuruisen tilan sille elämässämme annamme ja kuinka siihen suhtaudumme.

Kuinka uusi tilanne on vaikuttanut Sinun arkeesi ja elämääsi? Mitkä ovat ne asiat, joihin tukeudut?

Meille, ikämme perusteella "karanteenin" piiriin kuuluville, ainoana muutoksena arkeen  on Esikoisen poppoon kanssa sovittu paitsi vahvennetusta, jo muutoinkin olemassa olevasta puolin ja toisin tarvittaessa annettavasta avusta, myös heidän ehdotuksestaan lisäksi päivittäin tapahtuvasta molemminpuolisesta kuittauksesta eli peukutuksesta wappin kautta;) Huolenpito lämmittää, kiitos siitä!
Tällä mennään, musiikkia kuunnellen, lukien, valokuvia järjestellen, Netflixiä katsellen, metsäpoluilla vaellellen ja uusia ruokareseptejä testaillen, arkisissa ja mielihyvää tuottavissa puuhissa uteiliaina vartoillen, joskos nyt vihdoinkin kohtaisimme sen paljon puhutun tylsistymisen tunteenkin...

Rakkaan Mummini, Karjalan evakon ja jo vuosikymmeniä tuonilmaisista tähtenä tuikkivan ja minulle silmää iskevän vahvan naisen  teesein eteenpäin: Vähän aikaa kestää vaikka aidan vitsaksena ja Hakkaa vaikka palasiks', niin palasetkii hyppiit silmille.

Pidetään hyvää huolta itsestämme, toinen toisistamme ja läheisistämme sekä askelletaan päivä päivältä kohti kevättä, valoa ja heräävän luonnon kauneutta:)

Mietintämyssy päässä:


torstai 12. maaliskuuta 2020

Patrik Svensson: "Ankeriaan testamentti/Ålevangelist. Berättelsen om världens gåtfulla fisk." - ex Libris...


"Ankeriaan testamentti Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta", Patrik Svensson, Tammi, 2020, 272 s., suomentanut Maija Kauhanen. Kansi: Eva Wilson ja Lars Sjööblom.

"Patrik Svensson on syntynyt Kvidingessä Ruotsissa vuonna 1972.
Hän työskentelee toimittajana sanomalehti Sydsvenskanin kulttuuritoimituksessa ja asuu Malmössä. Ankeriaan testamentti on hänen esikoiskirjansa" (Lievelehti).

                                                          ©Emil Malmborg

"Ankeriaan testamentti kertoo maailman arvoituksellisimmasta kalasta.
Se on myös tarina kirjailijasta, hänen isästään ja siitä, miten ankerias yhdisti heidät.
Ankeriaan ympärille on muodostunut oma luonnontieteellinen mysteerinsä, niin sanottu ankeriaskysymys. Ankerias on kala, josta Aristoteles, Sigmund Freud ja lukemattomat muut ovat turhaan yrittäneet ottaa selkoa. Ja joka tekee kuolemaa silmiemme edessä vieden mukanaan suuren osan arvoituksestaan.
Ankeriaan testamentti on kirja juurista, kohtalosta, elämästä ja siitä, miten sitä eletään. Sekä elämän viimeisestä haasteesta: kuoleman kohtaamisesta.
Ankeriaan testamentti on ollut menestys kotimaassan Ruotsissa. Se voitti vuoden 2019 Tietokirjallisuuden August-palkinnon, ja se on myyty yli 30 maahan." (Takakansi)



Ankerias!? Mitä väliä ja EVVK voisi äkkiseltään joku vähemmän luonnon kanssa sinut ajatella. Mutta eipä juuri tämän kiinnostavampaa: vieläkin täydellistä selvittämistä elämänkulustaan odottava eläin, vieläpä kala, voisi kätösiinsä toivoa; mutta loppuuko tutkijoilta aika kesken? Mysteeri jos mikä, ja aika näyttää, josko se siksi myös jää....

Itsellä on myös mieluisia ja jännittäviä muistoja ankeriaaseen liittyen:
Mummini ja Ukkini kanssa niitä ihania, koskaanloppumattomia lomakesiä lapsena meren rannalla viettäessäni, sattui muutaman kerran, että Ukkini, tuo kova ja innokas kalamies palasi aamukokemaltaan mielenkiintoisen otuksen kanssa.
Hän kantoi sen ämpärissä yläs kostealle, viileälle pihanurmikolle yöpuvussaan silmiään unihiekoista hierovan tytöntylleröisen eteen, laski ankeriaan ruohikolle ja kysyi: "Tiedätkö, mitä se nyt aikoo?" Ja niinpä vain kotvasen ihmeteltyään tuo otus alkoi määrätietoisesti ja tarmokkaasti luikerrella kohti merta, omaa kotiaan. Hurjaa. Toinen muisto liittyy kouluaikaan, jolloin luonnontieteen tunnilla ensimmäisen ja ainoan kerran kuulin yleensä opettajan rehellisesti toteavan ankeriaan kohdalla, että "Tästä en todellakaan tiedä läheskään kaikkea."
Noista tapahtumista  pitäen tuo kiehtova paikka, Sargassomeri ja ankerias ovat kiehtoneet mielikuvitustani.

Teos on varsin asiapitoinen lähdeluotteloineen, ja lisätietoa löytyy postauksen lihavointeja klikkaamalla, joten lähdetäänpä kaunokirjallisella puolella isän ja pojan kanssa kalaan:

-  En muista, että olisimme joen rannalla koskaan puhuneet muusta kuin ankeriaista, mikä oli paras tapa kalastaa niitä, oikeastaan en muista, että olisimme puhuneet ollenkaan.
Se voi johtua siitä, että emme tosiaankaan puhuneet. Olimmehan paikassa, 
jossa puhumisen tarve oli niukka, paikassa, joka päinvastoin pääsi parhaiten oikeuksiinsa hiljaisuudessa. Kuunvalon kuvajainen, suhiseva heinikko, puiden varjot, virtaavan joen yksitoikkoinen ääni ja kaiken yllä lepakot kuin liitelevät asteriskit. Siellä oli parempi pitää huoli, että sulautui osaksi kokonaisuutta.
Voi se johtua siitäkin, että muistan väärin. Muisti on petollinen, se seuloo ja valikoi. Kun etsimme tapausta menneisyydestämme, ei ole laisinkaan varmaa, että muistamme tärkeimmän tai olennaisimman, vaan me muistamme sen, 
mikä istuu parhaiten kuvaan. Muisti maalaa taulun, jossa yksityiskohtien on täydennettävä toisiaan. Muisti ei huoli mukaan värejä, joiden sävy riitelee taustan kanssa. Sovitaan siis, että me olimme hiljaa. Enhän minä edes tiedä, mistä me sitten olisimme puhuneet... 

Kesäaamussa kuuluu paljaiden, pienten jalkojen tassutusta ja kiihkeää puhetta: "Äkkiä ylös,  Ukki riisuu keittössä kalalta pyjamaa!!" Erikoistapaus: Ukki keittiössä ja ihmeellinen kala!!  Esikoinen ja Kuopus olivat palleilla seisten ja  kurkotellen, pyjamapöksyjään nostellen uteliaina kurkkineet Ukkinsa ja mystisen otuksen tapausta keittössä...

-  Niin ristiriitaisia tunteita kuin ankerias ihmisissä herättääkin, läheltä katsottuna, luonnollisessa elinympäristössään, se vaikuttaa aika joviaalilta otukselta. 
Se ei pahemmin hienostele. Se ei järjestä dramaattisi kohtauksia. Se syö sitä, 
mitä sattuu olemaan tarjolla. Se pysyttelee piilossa eikä vaadi huomiota sen enempää kuin arvostustakaan.
Ankerias on aivan toista kuin esimerkiksi lohi, joka kiiltää ja välkkyy ja hurjastelee kaistapäisillä vaelluksilla ja vaarallisilla ilmalennoilla. Lohi vaikuttaa mielestäni itserakkaalta ja turhamaiselta kalalta. Ankerias antaa hyvin vaatimattoman kuvan itsestään. Se ei tee olemassaolostaan suurta numeroa.

Svensson on onnistunut kietomaan runsaasti kiintoisaa asiatietoa pitkältä aika-akselilta ja liittämään sen peilautumaan isän ja pojan, kahden kalamiehen keralla ja välityksellä. Sympaattisesti ja eloisasti kulkeva kerronta pitää vaivatta mielenkiinnon yllä, vaikka sortuukin muutamaan otteeseen toisteisuuteen.
Uutta tietoa ja ahaa-elämyksiä ropisee roppakaupalla lukijan tietolaariin ja ihmettelemistä riittää.  Jo ihan kuriositeetin vuoksikin tämä testamentti on puhutteleva, huimasti mielenkiintoisempi kuin useimmat niistä, joita me kaksijalkaiset  edes kaikkemme yrittäessämme ylöskirjaamme,  ja huomattavasti mielikuvitusta ruokkivampi kuin ne kiemuraiset  tekeleemme edes inhorealistisimmillaan. Kaunis ja onnistunut kansi takaa sen, että teosta on suoranainen ilo pidellä hyppysissään.

Ankeriaan vanavedessä on vaellettu mm. blogeissa: Hemulin kirjahylly
Kirjaluotsi  ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.

-  Later in the same fields
He stood at night when eels
Moved through the grass
like hatched fears.
Seamus Heaney


Anquilla,  anguilla,  sinä äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltu veijari,

turvallista matkaa:

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Lars Mytting: "Sommen kuusitoista puuta/Svøm med dem som drukner " - Ex Libris...


"Sommen kuusitoista puuta", Lars Mytting, Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2020, 476 s., suomentanut Saku-Petteri Urpo.

"Ennen siirtymistään kokoaikaiseksi kirjailijaksi Lars Mytting (s. 1968) toimi muun muassa journalistina ja kustannustoimittajana. Mytting on syntynyt ja kasvanut Norjan Gudbrandsdalenissa, samoissa jylhissä maisemissa, joihin moni hänen teoksistaan sijoittuu. Sommen kuusitoista puuta sai mm. Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa innostuneen vastaanoton, voitti arvostetun Bokhandlerprisen-palkinnon ja nosti Myttingin kertaheitolla Norjan nykykirjallisuuden kärkinimien joukkoon. Myttingiltä on aiemmin suomennettu esikoisromaani Hevosvoimat (Like) ja tietokirja Täyttä puuta." (Kustantaja)


                                                                ©Julie Pike

"Norjan syrjäseuduilla koko ikänsä asuneen  parikymppisen Edvard Hirifjellin perunanviljelyn ja kalastuksen täyttämään arkeen tulee äkillinen muutos,
kun isoisän kuolema saa kipeät muistot ja vaietut salaisuudet pulpahtamaan pinnalle. Miksi isoisä vaikeni omasta menneisyydestään? Kuka on salaperäinen veli Einar? Ja mitä tapahtui Ranskaan suuntautuneella matkalla, joka vuosikausia sitten vei Edvardin vanhempien hengen? Jäljet johtavat syvälle sotien runteleman Euroopan maaperään ja kolmen suvun unohdettuun historiaan.
Edvard matkustaa arvoitusten perässä Shetlantiin, Skotlantiin ja Ranskaan. Sommen kuusitoista puuta on kutkuttava kertomus sodasta, rakkaudesta, katkenneista perhesiteistä ja ennen kaikkea itsensä löytämisestä." (Takakansi)


No, tämä sai oitis huomioni ja herätti valppauteni: uusi kirjailijatuttavuus ja teos,
jonka teemaan, perunanviljelyyn, ei todella aiemmin ole tullut näissä merkeissä törmättyä. Elävässä elämässä selkänsä kipeyttämisestä tämän lajin parissa löytyy kokemusta  pienimuotoisesti ja rittävästi  kylläkin. Uutta olivat myöskin tietoiskut  kauniiden visakoivujen kasvattamisen saloista sekä pieteetillä veistetyistä puutöistä taidokkaisiin ruumiskirstuihin asti.
Teos sisältää luvut: Kuin tuhka tuuleen, Kesäpäivänseisaus, Merikeijujen saari, Hautautuneita kranaatteja ja Isabelle.

Äiti:  - oli minulle tuoksu. Äiti oli lämpö, hän oli jalka, johon tarrauduin. 
Aavistus jostain sinisestä, mekosta, jota muistan hänen pitäneen.
Hän lennätti minut maailmaan jousellaan, niin kerroin itselleni, ja kun sitten muodostin häneen liittyviä muistoja, en voinut tietää, olivatko ne todellisia vai eivät, minä vain loin hänet sellaiseksi, jollaisena pojan mielestäni kuului äitinsä muistaa...

Hanne:   -  Muistin häet puhtaan kauniina ja lakanaan kääriytyneenä toisen kerroksen ikkunan edessä, ja tiesin, että hän veti sisäänsä ulkona levittyvää Hirifjellin maisemaa, tuota laajaa näkyä, jolle ainoastaan nuoren tytön katse tai Leica pystyi tekemään oikeutta: marjoista tiheät punaherukkapensaat, 
kivetty jokialtaille johtava polku, puro, joka leikkasi tiensä peltojen halki ja katosi lampolan taakse. Hedelmäpuut ja herneenpalot, jotka roikkuivat kuin puolikuut niin runsaina, että olisimme voineet syödä itsemme kylläisiksi askeltakaan ottamatta. Luumupuiden tummansiniset hedelmät, notkuvat vadelmapensaat jotka näyttivät vain odottavan, että täyttäisimme lautasemme ja hakisimme kidesokeria ja kermaa. Vanha ja uusi traktori vieretysten vastapuhdistetut renkaat kiiltävinä.

Saksanpähkinäpuu onkin mielenkiintoinen tapaus, sillä teoksesta selviää,
että se on ollut himottua ja  arvokasta kauppatavaraa brittiläisen yläluokan keskuudessa, jossa puutyön ihailulla on pitkät perinteet.
Mytting kuvaa sen arvoa ja käyttöä tukkimateriaaliksi kalliisiin metsästyaseisiin ja kertoo mm. kahden tukin  yllättävästä ilmaantumisesta 1949 Lontoon Bonhamsin asehuutokauppaan.

Somme   ja saksanpähkinäpuut:  -marrakuussa 1916 Sommen taistelu oli viimein ohi. Molempien osapuolten tappiot olivat nousseet 1,2 miljoonaan kuolleeseen ja haavoittuneeseen. Saksalaisten antautumisen jälkeen kahdeksantuhatta ruumista makasi yhä mutaan hautautuneena, juurien ja räjähtämättömien kranaattien muodostamassa sokkelossa.
Mutta vanhat saksanpähkinäpuut olivat yhä paikoillaan vanhojen tuliasemien edessä. latvat olivat katkenneet, kaarna silpoutunut hajalle ja oksat palaneet karrelle, mutta puut olivat yhä pystyssä. 
- Keväällä esiin versoi pieniä oksia lehtineen. Pienten oranssien unikkojen ohella ne olivat ainoat elonmerkit entisellä taistelukentällä, ja brittisotilaiden keskuudessa puut alettiin tuntea nimellä The sixteen trees of the Somme.

Mytting kirjoittaa rauhallispoljentoista ja mietteliästä sekä verbaliikaltaan korkealuokkaista tekstiä.  Persoonainluonti on oivaltavaa ja koskettavaa ihmisen mielenliikkeiden ja niiden syntyjen syvien kuvaamista  sekä ihmisen kehittymistä sinuiksi itsensä ja menneisyytensä kanssa. Hän tarjoaa onnistuneen yhdistelmän sukusaagaa historiallisissa kehyksissä, joista muodostuu tasapainoinen lopputulos ja lukukokemus. Mainio ja lukemisen väärtti teos! Kiitos kuuluu myös taidokkaalle Saku-Petteri Urpon suomennokselle!

Teoksen taustalla soi Bob Dylanin ikivhreä  Mr Tambourine Man, josta ensilehden sitaatti:

And take me disappearing through the smoke rings of my mind
Down the foggy ruins of time, for past the frozen leaves
The hounted, frightened trees, out to the windy beach
Far from the twisted reach of crazy sorrow...

Näinä harmaina, sateisen ropinan taustoittamina päivinä ja alavireeseen houkuttelevien sekavien uutisten aikana oli mielentilalle hyväksi vaellella kotvanen puiden siimeksessä, perunankukkia ja taidokasta puutyötä ihastellen sekä todeta, että aina on menty eteenpäin, selvitetty sotkut ja sodat sekä jatkettu matkaa...

Seestynein terveisin pähkikänäpuiden siimeksestä:

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Ihanaiset...



Minä uskallan olla se ihminen, joka olen:
keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen,
oudon edessä epävarma
ja kuitenkin tiedonhaluinen,
joskus ratkaisujen edessä pelokas,
hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä, 
ja kuitenkin
myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut.




Vielä paljon muutakin minä olen,
jotain, mitä ei aina osaa kuvailla.
Minä uskallan katsoa itseäni,
rakastaa itseäni sellaisena kuin olen.
Ja antaa muiden nähdä minut tällaisena,
rakastetaan minua sitten tai ei.
Ulrich Schiffer




Kaikille teille ihanaisille onnellista ja suloista naistenpäivää!

Lämpimästi:

torstai 5. maaliskuuta 2020

Mads Peder Nordbo: "Kuolinnaamio/Kvinden med dødsmasken" - ex Libris...


"Kuolinnaamio", Mads Peder Nordbo, Like Kustannus, 2020, 359 s., suomentanut Päivi Kivelä.

"Mads Peder Nordbo  (s.1970) on tanskalainen kirjailija, joka on asunut useita vuosia Grönlannin Nuukissa. Kuolinnaamio on itsenäinen jatko-osa hänen aiemmille teoksilleen Tyttö ilman ihoa (2018) ja Kylmä pelko (2019)." (Lievelehti)


                                                                ©Ivan Boll

"Grönlannin muinaisilta viikinkiraunioilta löytyy miehen ruumis. Juttua tutkiva toimittaja Matthew Cave herää kaivon pohjalta yltä päältä veressä.
Epäilykset kohdistuvat yllättäen häneen ja alkaa kiihkeä ajojahti. Lopulta kaikki on Matthewin kadonneen ystävän, nuoren inuiittinaisen Tupaarnaqin käsissä.
Ehtiikö hän paikalle, ennen kuin lumiset tunturit peittyvät uhrien verestä?" (Takakansi) 



Itselle uusi kirjailija, Grönlanti, Nuuk, saagaa, magiikkaa, perimätietoa ja jännitystä. Siispä vällyt ylle ja huipsista  Grönlannin kierrokselle mm. Nuukiin ja Thulen tukikohtaan keskelle inuittien kiehtovaa maailmaa ja tänä päivänä myös raadollisista syistä, mineraali- yms. esiintymien ja strategisen sijainnin johdosta suurvaltojen kasvaneen mielenkiinnon kohdetta.
Teos on 11 -osainen ja sisältää 78 lyhyttä, napakkaa lukua.

- Kaikki ovat huolissaan muslimeista ja maahanmuutosta, mutta samaan aikaan Arktiksella pelataan kovaa poliittista peliä, jossa  maailman suurimmat pelaajat taistelevat lehdistön katseilta piilossa joka ikisestä pienestäkin maa- ja merialueesta. Jos emme pidä varaamme, Grönlannista tulee Yhdysvaltain etuvartio vastoin grönlantilaisten tahtoa. Amerikkalaiset eivät hyväksy jatkuvaa levottomuutta Grönlannin poliittisissa piireissä, eivätkö myöskään tule hyväksymään, että maahan päästetään sinisilmäisesti kiinalaisia yhtiöitä,
sillä ne kaikki omistaa Kiinan valtio. Kiinassa valtio ja armeija ovat yhtä.

- Qivittup tigussavaatit , kuiskaa käheä ääni. Matthew tähyili ympärilleen pimeässä. Kuka sinä olet? Hän haukkoi henkeä. Kämmeniä kihelmöi ja vatsaa vihlaisi kipu. Ääni mumisi taas jotain grönlanniksi. Jotenkin laulavasti. 
Kuin olisi lausunut kirousta tai loitsua. Qivittoq, ääni huusi lähempää Matthewia. Mitä? Matthew kysyi käheästi. Hämärässä häämötti hahmo. Se muistutti kuollutta naista. Muumiota. Iho oli kuin parkittua nahkaa, ruskea ja arpinen.
Silmät pienet ja mustat. Tukka pitkä ja ohut. Nainen seisoi nyt hänen ja oven välissä. Liikkui hitaasti mutta tasaisesti. Piti silmällä hänen liikkeitään. Odotti. 
Kuin petoeläin. Metsästäjä.

Paikasta toiseen hyppelehtiminen ja henkilökaartin persoonaallisuuksien ohuehko kuvaaminen saivat aika ajoin etsiväisen tunteen valtaan, ikäänkuin olisi kokoamassa mosaiikkityötä, jossa kyllä raamit ovat saumattomasti paikallaan, mutta palasten sijoittelussa meni aika ajoin sormi suuhun. Seikka, joka ei itse asiassa lukukokemusta vesittänyt.

Kyllähän dekkarissa roppia joutaa ropista ja lukiessa tukka nousta pystyyn,
mutta raakuuksien maiskutteleminen ei tässä ole Nordbon itsetarkoitus,
vaan itse tämä valtava jäätikkö inuiitteineen, kiehtovat menneisyyden uskomukset olivat minulle Se Juttu kuten mystinen ja pelottava QivittoqTupilaq, koko kulttuuri ja hauskat nimet, jotka saivat niitä tankatessa kielen somasti solmuun.

Kuolinnaamio on lyhytlukuinen ja -lauseinen  rikosromaani. Tekniikka, joka  koituu iskevyydessään lukijan eduksi ja on vaihteeksi kirjallisuudessa lisääntyneiden luikertelevaisten lauserönsyilyjen jälkeen erittäin mieluisaa luettavaa. Tuuhea teos!

Grönlantiin sijoittuvat myös Kim Leinen mainiot teokset:  Ikuisuusvuonon profeetat (2014) ja  Punainen mies, musta mies  (2019).

Anorakissa jäätiköillä taapersi:

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Ruth Hogan: "Kadonneiden tavaroiden vartija/The Keeper of Lost Things" - ex Libris...


"Kadonneiden tavaroiden vartija", Ruth Hogan, Bazar Kustannus Oy, 2020, 335 s., suomentanut Susanna Tuomi-Giddings.

"Ruth Hogan syntyi Bedfordissa Englannissa perheeseen, jonka äiti työskenteli kirjakaupassa. Ruth luki kaikki kirjat, jotka vain sai käsiinsä, ja hänen lapsuutensa suosikkeihin kuuluivat muun muassa Muumit.
Kadonneiden tavaroiden vartija on hänen ensimmäinen romaaninsa,
joka ilmestyi Englannissa vuonna 2017 ja on ollut siitä lähtien myydyimpien kirjojen joukossa. Hogan asuu viktoriaanisen ajan talossa keräämiensä esineiden, löytökoirien ja pitkäpinnaisen aviomiehensä kanssa. Hoganin toinen romaani, The Wisdom of Sally Red Shoes julkaistaan suomeksi syksyllä 2020." (Lievelehti)


                                                           ©Simon Weller

"Padua on ruusupuutarhan ympäröimä lontoolainen talo, jonka omistaa iäkäs kirjailija Anthony Peardew. Kirjailijan apuna työskentelee nelikymppinen Laura, joka pakenee ihmissuhteiden haavoittavuutta Paduan ruusuntuoksuisiin huoneisiin ja pysähtyneeseen aikaan.
Neljäkymmentä vuotta aiemmin nuori Eunice kiiruhtaa pitkin Lontoon Bloomsbury Streetiä työhaastatteluun. Vihreä ovi, kolkutus. Ennen kuin Eunice on edes ehtinyt astua kynnyksen yli, hän on umpirakastunut sen toisella puolella seisovaan mieheen.
Ruth Hoganin esikoisromaani leikkaa läpi vuosikymmenten 70-luvulta nykypäivään ja kietoo toisiinsa yllätyksellisellä tavalla monta tarinaa rakkaudesta. Pääjuonta puhkovat vanhan kirjailijan talteen keräämiin esineisiin liittyvät pienet tarinat. Niiden kirpeys jää mieleen, mutta sitäkin vahvempana läikähtää sydämeen Hoganin maailman lämmin toivo." (Takakansi)


Suoraan sanoen empien tartuin tähän hempein kansikuvin varustettuun, tavaroiden tiimoilla pyöriskelevään ja rakkaudentäyteiseksi feel good-romaaniksi tituleerattuun teokseen.
Mutta kuinkas sitten kävikään? Pyörteen lailla kiepahtivat kuviot, sillä teos osoittautui mainioksi ja mielikuvitusta kutkuttavaksi sekä kekseliäästi toteutetuksi ideaksi!
Itsellä ja Kanssakulkijan kera yhdessä, on näet tapana etenkin reissuilla puiston penkillä kökötellessä ja kahviloissa istuskellessa antaen "kiireellisten mennä ohi", tahi elämänviivojen tuntemattoman kanssa pikaisesti leikatessa luoda tarinoita ihmisten ympärille. Se on paitsi hauskaa ja harmitonta, myös innostavaa, joten tähän turisevaan vartijaan oli  saumatonta  solahtaa sisäään. Feel good -  kyllä ja aiheesta:)

Teoksessa saamme kulkea kappaleen matkaa paitsi erisnimin nimettyjen henkilöiden myös sympaattisen Pommikoneen, Porkkanan, hellyttävän Päivänpaisteen ja herttaisten hännänheiluttajain:  donitseja mussuttelevan Douglasin ja Baby Janen keralla lukemattomia ihania teekupposia keitellen.

Anthony:  -  Se oli ollut heidän laulunsa. Anthony asettui mukavaan nahkaiseen nojatuoliin ja oikaisi pitkät raajansa, Miehuutensa parhaissa voimissa hänessä oli ollut pituuden lisäksi myös massaa, ja hän oli ollut varsin salskea näky, mutta nyt ikä oli kuihduttanut hänen olemustaan ja hän oli melkein pelkkää luuta ja nahkaa. Hän kohotti lasiaan naiselle, jonka hopeakehyksistä valokuvaa hän piteli kädessään. "Sinulle, rakkaimpani" - The Very thought of you...

Teoksen ytimessä soi myös asiaankuuluvasti musiikki: Anthonyn ja Theresen ikioma nimikko: The very Thought of  You  esittäjänään samettisilmäinen
Al Bowlly ja Etta Jamesin  At Last, (klik)

Laura:  - oli ollut eksyksissä, toivottomasti tuuliajoilla. Hänet oli pitänyt pinnalla, tosin vain hädin tuskin, kolme asiaa: Prozac, Pinot Grigio ja pään paneminen pensaaseen. Hän oli teeskennellyt, ettei joitakin asioita, niin kuin Vincen syrjähyppyä, ollut koskaan tapahtunutkaan. Lauran olivat pelastaneet Anthony Peardrew ja hänen talonsa.

Padua: -   oli jykevä punatiilinen Viktorian aikainen huvila, jonka kuistin jyrkkiä katonkappaleita reunustivat kuusama ja kärhö. Kuumasti porottavasta auringonpaisteesta oli helpottavaa päästä viileään, ruusuntuoksuiseen eteiseen. Hän laski laukun lattialle, pudotti avaimet eteisen pöydän laatikkoon ja ripusti panamahatun hattutelineeseen. Häntä uuvutti, mutta oli rauhoittavaa päästä hiljaiseen taloon. Hiljaiseen mutta ei äänettömään. Kaappikello tikitti tasaisesti, keittiössä hurisi ikivanha jääkaappi ja puutarhasta kuului mustarastaan laulu. Modernin tekniikan melusaastetta taloon ei ollut päästetty. Paduassa ei ollut tietokonetta, ei dvd- eikä cd soitinta. Ainoat laitteet, joilla hän piti yhteyttä ulkomaaimaan, olivat radio ja vanha bakeliittipuhelin eteisen pöydällä.


Yksi luku on omistetty Anthonyn tuhkan ripottelemiselle Paduan ruusutarhaan Päivänpaisteen toimiessa tarmokkaana seremoniamestarina. Sitä lukiessa ei tiedä, itkeä vai nauraa, mutta oitis oivaltaa, ettei tuollaisen tapahtuman päähenkilö ole ainakaan elänyt turhaan. Juuri tuollaisesta, edesmenneen oloisesta ja arvoisesta,  lämminhenkisestä ja hilpeästä tilaisuudesta voisin haaveilla...

Godfrey:  - Kyse oli Godfreysta. Ihanasta, lempeästä ja hauskasta, herrasmiesmäisestä Godfreysta, jonka dementia oli puhaltanut tuuliajoille. 
Ennen niin majesteettisen kaljuunan purjeet olivat kuluneet ohuiksi ja riekaleisiksi ja paatti ajautui nyt tuulenpuuskien ja myrskyjen riepottelemana minne sattui...

Mainio hyvätuulen vartija: valoisaa, kepeän kevyttä, hauskaa, paikoin hulvatonta, huumoripitoista, ihmiseloa ymmärtävää, lämminhenkistä läheisyyttä, väistämättömän sietämistä, eroja ja kohtaamisia, mutta myös jatkuvuutta ja sen tavoittelua. Nokkelaa ja kaunista, värikkäin kielikuvin varustettua luettavaa. Tämän lukijalla on hymy herkässä!

-  Ellei piikkeihin tohdi tarttua, turha hamuta ruusua.  Anna Brontë.

Ruusuja kurotteli:

lauantai 29. helmikuuta 2020

D.B. John: "Pohjoisen tähti/Star of the North" - ex Libris...


"Pohjoisen tähti", D.B. John, Bazar, 2020, 528 s., suomentanut Kristiina Vaara.

"Walesissa syntynyt D.B. John aloitti lakimiesopinnot, mutta siirtyi sitten kustannusmaailmaan lastenkirjojen toimittajaksi. Hän muutti Berliiniin 2009 ja julkaisi ensimmäinen romaaninsa Flight from Berlin. Nykyisin hän asuu Lontoossa. John sai inspiraation Pohjoisen tähteen Pohjois-Koreaan vuonna 2012 tekemänsä matkan jälkeen. Tällä hetkellä hän kirjoittaa kirjalle jatko-osaa."

                                                       ©Ollie Grove

"Georgetown, Yhdysvallat. Jenna Williams ei ole päässyt vieläkään yli kaksoissisarensa kahdentoista vuoden takaisesta katoamisesta Etelä-Koreassa. Opettajana toimivan Jennan oppitunti keskeytyy, kun hän saa salaperäisen vieraan, joka haluaa värvätä Jennan CIA:han. Saako Jenna vihdoin mahdollisuuden selvittää, mitä hänen siskolleen tapahtui?
Ryanggangin maakunta,  Pohjois-Korea. Rangaistusleirillä työskentelevä rouva Moon löytää pellolta avustuspaketin. Hän tietää ottavansa hengenvaarallisen riskin päättäessään käyttää paketin sisällön omiin tarkoituksiinsa. Kiinnijäämisestä seuraisi kuolemantuomio.
Pjongjang, Pohjois-Korea. Cho Sang-ho, korkea-arvoinen Pohjois-Korean armeijan upseeri, osallistuu Kim Il-sungin aukiolla Työväenpuolueen paraatiin.
Hänen veljensä kertoo tulleensa valituksi maan johtovirkaan. Se tarkoittaa,
että heidän taustansa tullaan tutkimaan tarkasti.
Kuinka näiden kolmen, toisilleen tuntemattoman ihmisen tarinat liittyvät toisiinsa?



Tiukasti näkyy kirjauutuusanti vetävän meikätytön Aasian punaiselle kartalle. Teos kaksiosainen ja lopussa löytyvät kirjailijan tosiasioita koskevat huomautukset, suositeltavaa lukemista-osio sekä tarpeellinen kirjassa esiiintyvien koreankielisten ilmausten sanasto. Uusi ja tuntematon kiehtoo tietty aina mieltä, joten:

Jee-min, Jenna:  - Hänellä ei ollut  todellista identiteettiä erillään kaksosestaan. Soo-min oli ollut Jee-minin olemuksen täydentävä puolikas. 
Se "me", joka muodosti hänen minuutensa, oli tuhoutunut. Ei ollut todellista "minän" käsitettä. Hän oli nyt puolikas ihminen, jolla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka suunnistaa maailmassa. Soo-min oli kuollut, mutta hän pysyi kuin leimana Jee-minin kehossa, hänen sydämessään, hänen sielussaan. Jee-min eläisi ikuisesti aaveen kanssa.

 -  Niin moni asia Pohjois-Koreassa on tarua ihmeelisempää. Se on perinnöllinen marxilainen monarkia, jonka kansa on eristetty ulkomaailmalta. Heille sanotaan, että he elävät yltäkylläisyyden ja vapauden maassa, mutta silti lapsia lähetetään  gulageille vanhempien ajatusrikosten tähden ja hallitus on käyttänyt nälkiinnyttämistä poliittisen kontrollin keinona.

Tämän myötä tuli polskahdettua pää edellä ump'sukkulaan kylmään ja osin hyiseenkin veteen, mutta kannatti.  Monia elementtejä sisälleen kätkevä, ehdottoman mielenkiintoinen ja monisyinen, värikäs ja hätkähdyttävästi avaava dekkari, joka kuvaa tyystin vierasta ajattelumaailmaa ja yhteiskuntajärjestelmää tämän kuitenkin  yhden ja samaisen, ainoan taivaankantemme alla.

D.B. John käyttää luontevasti etenevää kerrontaa ja juonenkuljetusta kolmesta eri lähtökohdasta ja perspektiivistä. Henkilökaarti on persoonallinen ja ilmeikäs.  Kirjailija pitää ohjat käsissään ja lukijan vireystason valppaana.
Näppärä tulokas, jolle on siis jatko-osakin luvassa.

-  Hengästyttävä jännäri saa lukijan kiittämään onneaan siitä, ettei ole syntynyt Pohjois-Koreassa.

Jep:

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

A Yi: "Täydellinen rikos/ Xiamian Wo Gai Ganxie Shenme" - ex Libris...


"Täydellinen rikos", A Yi, Aula & Co, 2020, 166 s., suomentanut Rauno Sainio.

"A Yita pidetään yhtenä lahjakkaimmista kiinalaisista nykykirjailijoista.
Ennen kirjallista uraansa A Yi työskenteli poliisina, sihteerinä ja kustannustoimittajana. A Yin tuotantoa on julkaistu myös Grantassa ja Guardianissa." (Lievelehti) Kuva: Aula Kustannus:



"Eletään tuiki tavallista päivää kiinalaisessa suurkaupungissa. Harmoniseen arkeen on kuitenkin tulossa särö, sillä yksi kaupungin asukkaista, lukiota päättelevä miehenalku, valmistelee kaikessa hiljaisuudessa murhaa.
Nuori mies houkuttelee luokkatoverinsa kotiinsa, surmaa hänet, työntää ruumiin pää edellä pesukoneeseen ja lähtee karkumatkalle.
Täydellinen rikos on kiinalaisen A Yin (oikealta nimeltään Ai Guozhu) läpimurtoromaani. Tyylikäs psykologinen trilleri esittelee lukijalle nuoren miehen, joka näennäisesti ilman motiivia murhaa koulutoverinsa. Teos vie lukijan huimalle matkalle tylsistyneen ja ympäröivää yhteiskuntaa syvästi halveksuvan nuoren miehen mieleen. Murhan taustatekijöiden vähitellen avautuessa A Yi tarjoilee sarjan hyytävän osuvia oivalluksia suurta sosiaalista, poliittista ja taloudellista murrosta läpikäyvän Kiinan nykytilasta." (Takakansi)


Yksi parhaista lomista kautta aikain takana, perjantaiyönä yhdellä viimeisistä lennoista kotimaahan, ennen kun Kanarian kaikki kentät suljettiin hiekkamyrskyn vuoksi ja ennen kun eilen ensimmäinen koronatapaus Teneriffalla johti 1000-paikkaisen hotellin eristykseen Adejessa.
Onnentyttö: Lisäksi ensimmäinen kevätuutuus pitkästä aikaa, uusi kirjailijatuttavuus Kiinasta ja esikoisteos; ei sesonki tämän paremmin voi alkaa:)

Tässä meillä on päähenkilönä yhteiskuntaan kyllästynyt, sen normit ja säännöt torjuva, yksinäinen ja tyytymätön  nuori ilman tavoitteita, suunnitelmia eli 19-vuotias langennut pikku keisari:

-  Muuttaessani perheasuntolaan setä ja täti asuivat vielä täällä, ja voin sanoa suoraan, että ne kuukaudet olivat minulle yhtä piinaa. Olin pidättyvä, masentunut, häpesin. Poskeni hehkuivat koko ajan punaisina. Mitä ikinä teinkin - tai jätin tekemättä - en koskaan osannut tulkita, oliko täti minuun tyytyväinen vai ei.

-  Hän kysyi minulta, minne olisi sopivaa istua. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan sillä tavalla nöyrästi kysyi minulta neuvoa - enkä nyt viittaa vangitsemiseni jälkeen, vaan koko elämääni alkaen päivästä jona synnyin...

Vaikka kuinka tiedostan ja  mielessäni pidän, että Kiina on valtiona ja yhteiskuntarakenteeltaan oma lukunsa, jäin hämmentyneenä miettimään,
mistä kaikista tekijöistä tällainen näköalattomuus ja hälläväliä- asenne elämää kohtaan saa alkunsa ja muodostuu pysyväksi? Ongelma ei toki ole pelkästään kiinalainen, vaan meillä on ihan ikioma ja aivan liian suuri joukku nuoria, jotka ovat jääneet arjen ulkopuolelle.

- Tuota pikaa kaikki oli palannut ennalleen: jouduin jällen kerran toteamaan,
ettei minulla ollut mitään tekemistä. Olin alun alkaen päätynyt tekoon paetakseni tällaista mielentilaa, ja aloin epäillä, olinko sittenkään saavuttanut mitään,
olinko odottanut liikoja. Pelottava tylsistyneisyys ilmeni minussa kahdella tavalla; ensinnäkin halusin lähteä ulos käytännössä heti sisään tultuani, ja toisekseen kun sitten olin lähtenyt, mieleni valtasi palava halu palata takaisin sisään. 
Minne ikinä meninkin ja mitä teinkin, tunsin aina tekeväni kaiken turhan päiten. Maailmalla ei ollut minulle käyttöä, eikä minun ja maailman välillä ollut minkäänlaista yhteyttä. Vaikka ihminen kuinka aamulla pitkittäisi untaan,
hänen on aina ennen pitkää herättävä ja noustava vuoteesta.
Minua odotti päivästä toiseen yksi ja sama kysmys, joka tuotti minulle loputonta päänvaivaa: mitä tekisin seuraavaksi?

Surullista ja vierasta... Oma elämä on kulkenut kaiken matkaa kylläkin sisälten joskus turhankin useasti kiperän kysymyksen: missä järjestyksessä hoitaisin asiat, mutta peukalot ovat toistaiseksi jääneet pyörittelemättä ja  kysymys: mitä tekisin seuraavaksi? - kohtamaatta. Kaikeksi onneksi samaa koskee koko perhekuntaa.

A Yilla on hyppysissään taito kirjoittaa eleetöntä, erinomaista ja osuvaa tekstiä, jolla on tietty omaleimainen jännitteensä, ja joka välittää vahvasti ja vaivatta tunnelmansa sekä ilmapiirinsä lukijalleen. Rauno Sainiolta kuten Mai Jian kohdalla jälleen erinomainen suomennos.  Mielenkiintoinen teos, jonka toteava tyyli miellyttää, toimii ja puree!

Loistava nuoruus, kukkiva kauneus
ja äkkiä - millainen päätös...

-  En, en yksinkertaisesti ymmärrä
miksi teit sen?


Vastausta vaille jää:

torstai 20. helmikuuta 2020

Summa summarum...


Sentimentaalikoksi en tunnustaudu  ja senkin uhalla, että heittäisi pahasti pateettisen puolelle, niin kuluneita kolmea viikkoa kiteyttäessäni, törmäsin mielessäni jatkuvasti Han Suyinin sanoihin, tässä mukailtuna:


Olen elänyt todeksi unelman onnesta ja elämänilosta maan päällä.



 Päivieni kimallus.



Love is nature`s way of giving, a reason to be living...

Totta! Koti on minulle mielentila ja PdlC:ssa se vallitsee.  Paikka, jossa olemme nyt asuneet yhteensä reilun vuoden verran. Ympäristötutkija Panu Pihkala puhuukin osuvasti luontokiitollisuudesta ja -yhteenkuuluvaisuudesta. Sitä olen tuntenut mitä suurimassa määrin.

Luonto kaikkinensa, ympäröivä miljöö, aaltoileva ja kohiseva meri, valo ja lämpö, aurinko ja kukat sekä huojuvat palmupuut jyhkeiden laakeripuiden ohella, maukas ruoka, ihmisten iloisuus ja hymyt, halatut ja poskisuukotellut vanhat paikalliset tuttavat sekä läheisyys Kanssakulkijan kanssa jaettuna uusine yhteisine kokemuksineen ja käsi kädessä kulkemisineen  ovat tehneet tehtävänsä.
Kuin pisteenä i:n päälle bongasimme vielä loppuhuipennokseksi kaksi kaunista keltavästäräkkiä ja sen kuuluisan yhden pääskysen.
Olemme saaneet moninkertaisesti sen, mitä toivoimme ja tulimme etsimään. Tämä fakta on poikinut suurta kiitollisuutta ja yhteenkuuluvaisuutta.




Ladatuin akuin ja uusin voimavaroin  mottomme mukaisesti toimien:
on lähdettävä toidakseen palata ja palattava voidakseen lähteä...
Esikoiselle lämmin kiitos asuntomme isännöitsemisestä samoin Kanssakulkijalle ratevasta ja hauskasta matkaseurasta!!

On tullut aika purkaa lomaleiri. Nyt valmiina uusiin seikkailuihin ja haasteisiin, kirsunsa kohti kotia

kääntää:

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Vueltas, callejos, plantas y misceláneous...



Harhailun harjoittelua, katuja ja kujia sekä kasveja ynnä sekalaista satoa loppupäivien varrelta:













Kahdenlaisia kaunottaria:








 Meillä  yli 100 reissukm mittarissa, -  jalkapatikassa...

Kevein askelin: 

maanantai 17. helmikuuta 2020

Balcónes ja muuta mukavaa...


Eilen perinteisen reissutavan mukaan  - ja sunnuntainkin  kunniaksi - tuli pistäydyttyä kirkoissa, sytytettyä ei enää ihanan vanhanaikaisesti kynttilöitä, vaan pienet lamput ja jopa kastettua hyppyset vihkiveteen ja tehtyä merkit.
Tämä jälkimmäinen  102- vuotiaaksi asti kotonaan asununeen Naapurintyttömme muistoksikin ja hänen suurta tietomääräänsä ja elämänviisauttansa kunnioittaen. Hän nimittäin huonon kuulonsa vuoksi kuunteli jokasunnuntaiset jumalanpalvelukset täydellä volyymillä, jonka vakuutimme meitä ei häiritsevän, hilpeästi tokaisten: "En minä uskovainen ole, mutta kun ei koskaan tiedä,  - ihan varuiksi:) Kuvat suurenevat tavan mukaan klikkaamalla.








Hurmaavaa ajan patinaa ja kaunista käsityötä:









Ja hyväksi lopuksi  ehdoton, ohutkuorinen, mehukas ja maukas herkkulöytö: KANZI, por favor:




Kanzi Apple (Nicoter) I-II . domestica (B)
Belgiassa jalostettu syyslajike. Hedelmät kookkaita, malto raikkaan imelänhappoinen. Hyvin mehukas. Napahalkaisufiguuri kartiokas, peiteväriä vain osalla hedelmän kuorta. Puu voimakaskasvuinen ja kompakti. Meillä talvenkestävyys heikohko. Taudinkestävyys keskimääräinen. Nykyisin Keski-Euroopassa paljon viljelty moderni kauppalajike. Hyvin runsas- ja säännöllissatoisa.

(taimet.net)




Näissä merkeissä omppuja rouskutellen kotilaakeripuun alla istuskelee:

perjantai 14. helmikuuta 2020

Dia de San Valentin...




Leuto kostea metsä.
Saatoin ystävän sen halki
ja nähtiin yhdessä auringonlasku.
Kun kuu nousee hän pysähtyy,
muistaa yhteisen kokemuksen,
muistaa hämyiset männyt näyt.






Sellainen ystävä on.
Hän ymmärtää helposti oikein
eikä etäänny vaikka kulkee
kauaskin.
– Liisa Laukkarinen






Joskus tapaamme mystisesti ihmisen, joka tunnustaa sen, keitä me olemme ja mihin kykenemme. Sen ansiosta loistamme kirkkaimmin.  -  Rusty Bergus.


Loistavaa &  iloista ystävänpäivää kaikille teille lukijoilleni!

Läheisyys lämmittäköön:


keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Jardin Botanico...


eli virallisesti Jardin de Aclimatacion de la Orotava  on perustettu v.1788,
ja sen tarkoituksena oli akklimatisoida tropiikista tuotavia puita ja  kasveja Eurooppaan vientiä varten.


Puiston perustajaksi mainitaan juhlavasti Don Alonso de Nava y Grimón, Villanueva de Pradon  6:s markiisi. Puiston pinta-ala on 20.000 m2 ja sen  meneillään oleva laajennus 40.000 m2.



Puustoa:








Lammen kauneutta





 ja kukkia siellä, kukkia täällä:













Tässä puistossa käynti ja viipyily on joka kerran yhtä puhdistava ja ilahduttava kokemus, aamuvarhaisella puiden siimeksessä auringon alkaessa kutitella ja siristyttä silmiä sekä vakuuttaa pienen ihmisen siitä, jotta:
-   Luonto ei tee mitään turhaan. Aristoteles

Sadunomaisessa ympäristössä askellettua tähän sopii ujuttaa vielä yksi totuus:
Pelkkä eläminen ei riitä; tarvitaan auringonpaistetta ja pieni kukka. 
 H.C. Andersen.

Kukan varovasti poimi: