Jenny Erpenbeck: "Vanhan lapsen tarina" & "Kodin ikävä" - ex Libris...

"Vanhan lapsen tarina", Avain, 2011, 115 s., suomentanut Mari Janatuinen.

"Kodin ikävä", Avain, 2011, 172 s., suomentanut Helen Moster.

"Mennä meni mennyt", 2019, oli hieno lukukokemus:  Tämä verbaalisesti ja kerronnaltaan  laadukas ja korkeatasoinen teos ei jätä lukijaansa kylmäksi eikä välinpitämättömäksi, vaan kietoutuu ympärille kuin lempeä aamu-usva neutraalin toteavalla otteellaan, josta musta-valkoinen putkinäköisyys on kaukana.
Vuoden ehdotonta ykköskaartia!
Tuolloin päätin tilaisuuden tullen tutustua myös kirjailijan aiempaan tuotantoon ja nämä kaksi päätyivät lukupinoon viimeisellä kirjastokäynnillä ennen kuin niiden ovet napsahtivat tiukasti kiinni(:

"Vanhan lapsen tarinasta":

-  Kun tyttö löydettiin, hän seisoi kadulla tyhjä ämpäri kädessä, kauppakadulla, eikä sanonut mitään. Kun poliisi sitten vei hänet mukanaan, häneltä kysyttiin viran puolesta, mikä hänen nimensä on, missä hän asuu, vanhempien nimet, ikä. Hän vastasi olevansa neljätoista vuotta, mutta nimeään hän ei osannut sanoa, eikä myöskään, mistä hän on kotoisin. 
-  Tyttö ei yksinkertaisesti kyennyt muistamaan, hän ei muistanut, mistä kaikki alkoi. Hän oli täysin orpo, ja kaikki mitä hänellä oli, minkä hän tiesi, oli tyhjä ämpäri jota hän piti kädessään, piti yhä kädessään, kun poliisi kuulusteli häntä. 

- Minä olen keskellä sekasotkua. Kukaan ei katso minua, en tiedä, mitä olen tehnyt. Nämä kauniit lapset lapsenihoineen, lapsenhampaineen, rannepunoksineen - he sulkevat portin minun edessäni. Miksei kukaan puhu minun kanssani?


Ylläolevassa on jotain ajanhenkeen tiukasti istuvaa: aika ajoin tämäkin tyttö löytää itsensä ikäänkuin seistä pönöttämässä orvonoloisena  tyhjä ämpäri kädessä, taivaalle tulevaan tähyten ja välillä ihmetelleen: kuuleeko kukaan...

..., lupaattehan,

te nuoruuteni metsät,

rauhan vielä kerran, kun palaan?

Friedrich Höldelin

Kun päivä on pitkä ja maailma vanha. moni on

voinut seistä siinä ja missä vaan.

Marie Georg Büchnerin Woyezeckissa, suom. Eeva-Liisa Manner

Kodin ikävästä: 

Arkkitehti:  - Tuntuu katkeralta, että kaikki on kaivettava maahan. 
Meissenin posliinit, tinakolpakot ja hopea-aterimet. Ihan kuin olisi sota. 
Ei hän tiedä itsekään, onko hän vain hautaamassa vai varastoimassa paluutaan varten. Eikä sitäkään, tarkoittavatko ne itse asiassa yhtä ja samaa. 
Ylipäätään hän tietää nykyisin vähemmän kuin tiesi ennen. 
Jo kerran aikaisemmin, juuri ennen venäläisten miehitystä hänen vaimonsa oli pakannut samat astiat, samat tinakolpakot ja samat hopea-aterimet laatikoihin, mutta oli soutanut silloin järvelle ja upottanut laatikot Nackligerin matalikkoon, jonka tunsi uintireissultaan.


Kirjailija viljelee lyhykäisiä lukuja, mutta sujuttaa niiden sisään symbolistisia ja koukeroisia lauseita. Hän ei todellakaan tarjoile valmiiksipureskeltuja ajatuksia tai teesejä, vaan jättää johtopäätösten teon ja tulkinnan pitkälti lukijansa harteille, mikä poikii kiintoisia ajatuskulkuja. 

Oli mielenkiintoista todeta ja sanojen siivin seurata, kuinka Erpenbeckin kirjoittaminen on kehittynyt kohti sitä, mitä saimme lukea hänen edellisessä lukemassani suomennoksessa. Oma tyyli on  tuuhentunut ja pitänyt, mutta jollain tasolla myös lähelle- ja sisäänpääsy tekstiin ja kirjan henkeen on lukijalle helpottunut.

Tekstintuottajana ja kertojana Erpenbeck on oma lukunsa: hän tuottaa unnukkaista ja kaunista kerrontaa, joka sulkee  huomaamatta lukijansa salaperäiseen silkkiseen tunnelma- ja tapahtuma- ( tai tapahtumattomuus-) verhoonsa.

Sama kaiku on ollut askelten, sillä Kirjavieköön blogista löytyy uunituore postaus teoksesta: Päivien loppu:) 

 "Tschüss also... bis bald: