sunnuntai 15. syyskuuta 2019

John Verdon: "Syntipukki / White River Burning" - ex Libris...


"Syntipukki", John Verdon, Gummerus Kustannus Oy,  2019, 615 s.,
 suomentanut Marja Luoma.

"John Verdon  (s.1941) teki pitkän uran New Yorkin mainosmaailmassa.
Jäätyään eläkkeelle hän päätti ajankulukseen kirjoittaa mahdollisimman jännittävän murhamysteerin. Syntyi murhatutkija Dave Gurneysta kertova esikoiskirja Numeropeli. Syntipukki on sarjan kuudes itsenäinen osa.
Se on ajankohtainen kuvaus mielipiteiden kärjistymisestä ja polarisoituneen ajattelun vahingosta." (Lievelehti)

                                                              ©Naomi Fisch

"Entinen NYPD:n murhatutkija Dave Gurney viettää leppoisia eläkäpäiviä,
kun hän saa puhelun piirisyyttäjältä. Gurneyn viiltävää älyä ja rikostutkijan vaistoja tarvitaan White Riverin kaupungissa, jonka poliittisesti arkaluontoinen murha on suistanut kaaokseen. Jännitteet White Riverin poliisivoimien ja mustien aktivistien välillä ovat kiristyneet jo pitkään. Räjähdysherkkä tilanne on leimahtanut ilmiliekkeihin, kun tuntematon tarkka-ampuja on surmannut aktivistien mielenosoitusta valvomassa olleen poliisin. Kaupunki on jakautunut kahteen leiriin, ja koston kierre on valmis." (Takakansi)



Tämä Verdonin sarja on ollut varsin mielenkiintoinen, postatut:
Tappakaa Peter Pan  (2014) ja  Painajaisuni  (2016): Verdon & Gurney,
mainio kaksikko,  joiden seurassa viihtyy ja  joiden ei tarvitse vasiten revittää mitään raflaavaa, jotka kantavat itsensä ja jotka nyt vaan ovat..
Sama pätee tähän Syntipukkiinkin:)  Teos on neliosainen: Kätketty raivo, 
Kolmas mies, Älä luota keneenkään ja Kuin suoraan kauhuleffasta.

-  Daven ja Madeleinen avioliittoa koettelivat jatkuvat jännitteet: Madeleine olisi halunnut katkaista kokonaan siteet entiseen elämään suurkaupungissa ja nautti täysin siemauksin maaseudusta, kun taas Dave ei osannut tai halunnut luopua uran aikana kehittyneistä ajatuskuvioista ja halusi aina päästä tutkimaan perusteellisesti jotakin. 

-  Dave katsoi vaimoaan ja näki tämän lempeässä hymyssä saman naisen,
 jonka kanssa oli avioitunut kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin.
Hänestä tuntui aina ihmeelliseltä ajatella, miten nopeasti vire heidän suhteessaan saattoi muuttua ja miten merkityksellisiä pienet eleet ja tapahtumat olivat 
- ja miten tarttuvia olivat niiden herättämät tunteet.

DG on sympaattinen ja karismaattinen tyyppi, jolle Verdon ei ole kirjoittanut mitään turhia ulokkeita, kuten ylenmääräistä lasinkohottelua, menneisyydestä ryöpsähteleviä traumoja, synkkiä salaisuuksia, naismaailman karahtavia karikoita, renttuilua tms. vaan lukija saa täysin keskittyä itse kerrontaan, taitavasti kuvattuun juonenpolveiluun, ja varsinaisen rikostutkinnan etenemiseen terävästi piirretyn henkilögallerian seurassa; tästä kaikesta iso plussa!

-  Kansakuntaamme on iskenyt syöpä. Se on levittänyt lonkeroitaan yhteiskuntaamme jo usean vuoden ajan. Lippuja on alettu polttaa. 
Kouluissa pukeudutaan miten sattuu. Hollywood parjaa sotilaitamme, hallitustamme, yrityksiämme. Säädyttömyys on yleistynyt. Uskonnollisia johtajia halvennetaan. Rapmusiikissa rikollisuus nostetaan jalustalle. Joulusta käydään sotaa. Auktoriteetit rapistuvat uhkaavasti. Vedotaan lapsellisesti oikeuksiin. Tällaiset suuntaukset ovat termiittejä, jotka syövät Amerikan perustuksia. Sivilisaatio on käännekohdassa...

Mediahässäköistä ja  uutishaukoista, poliitisista, epämääräisin ja arveluttavin keinoin toteuttamaan pyrkivistä kähminnöistä ja rotusodasta huolimatta - otettakoon ne ajankohtaisuudestaan huolimatta tässä nimenomaisessa tapauksessa pikantteina lisämausteina kuitenkin pitäen yksisilmäisyyden ja polarisoitumisen riskit myös tosielämässä mielessä - kyseessä on kunnon selkeä rikostutkintaan perustuva dekkari, jollaista oli vaihteeksi,  sivumäärän ennalta arveluttaneen runsauden tyystin unohtaneena, lainkaan pitkästymättä mielenkiintoista ja antoisaa lukea. John Verdon & Dave Gurney:  kaksi fiksua ja ratevaa, terrierin sitkeydellä etenevää kaveria, joiden seurassa viihtyy paremmin kuin hyvin näin syyssateen rattoisasti rummuttaessa ikkunalautoihin.

- Gurney kuitenkin tiesi, että häntä työnsi eteenpäin myös toisenlainen vimma, 
ei yhtä jalo ja ihmistä kunnioittava; hänen aivonsa oli rakennettu niin, 
että hänen oli kerta kaikkiaan pakko saada tietää, selvittää ratkaisematon. 
Se oli ollut häntä eteenpäin työntävä voima koko uran ajan, ehkä koko elämän ajan. Hänellä ei oikeasti ollut valinnanvaraa.

-  Myötätuntoon kuuluu olennaisena osana se, että säpsähtää nähdessään toisen loukkaantuvan, ja myötätunto on olennainen osa ihmisyyttä... 

Mustan ja valkoisen lisäksi on myös harmaata...

Pidetäänpä mielessä:

torstai 12. syyskuuta 2019

E.O. Chirovici: "Pahaa verta"/Bad Blood" - ex Libris...



"Pahaa verta", E.O. Chirovici, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2019, 266 s., suomentanut Inka Parpola.

"Romanialaissyntyinen E.O. Chirovici  (s.1964)  julkaisi kotimaassaan kymmenen salapoliisiromaania ennen kuin muutti Isoon-Britanniaan, jossa ryhtyi kirjoittamaan englanniksi. Hänen ensimmäisestä englanninkielisestä romaanistaan Peilien kirja tuli välittömästi maailmanlaajuinen myyntimenestys." (Lievelehti)


"Psykologi James Cobbin puheille tulee kuolemansairas mies, jolla on synkkä pyyntö. Muistinsa menettäneen miehen on saatava tietää, mikä on hänen osuutensa vuosikymmenten takaisessa murhassa. Oliko hänen viaton sivullinen vai tappaja? James alkaa selvittää mysteeriä, mutta kaikilla tapaukseen liittyvillä tuntuu olevan jotain salattavaa. Jamesin kiinnostus muuttuu pakkomielteiseksi, kun tapaus ja hänen oma menneisyytensä nivoutuvat yhteen." (Lievelehti)


Peilien kirjan (2017)  myötä tutustuin Chiroviciin ja totesin kelpo tuttavaksi jääden tuon omaleimaisen ja ilmavan dekkari-romaanin luettuani miettimään, missä merkeissä kirjailija uraansa tästä eteenpäin jatkaa. Ja tässäpä tuli kaivattu vastaus:

Päähenkilöinä ovat psykologi-tohtori James Cobb, joka luennoillaan kertoo viime aikoina keskittyneensä tutkimaan niin kutsuttuja muuntuneita tajunnantiloja, varsinkin hypnoosia ja elämänsä loppusuoralla oleva Joshua Fleischer, klubipantteriksikin kutsuttu, ei suinkaan erakko ja ihmisvihaaja, omaisuutensa ja sen suoman vaikutusvallan takana lymyilevä troglodyytti, vaan henkilö, jolla on äärimmäisen aktiivinen sosiaalinen elämä.
Oma tärkeä osaansa on myös entisellä New Yorkin poliisilaitoksen  etsivällä, Kenneth Mallorylla, joka on erikoistunut tutkimaan menneitä elämiä, ja josta tuli yksi New Yorkin möröistä, mies, joka pääsi käsiksi rikkaiden ja kuuluisien tarkoin varjeltuihin salaisuuksiin; tahdikas, sitkeä ja tehokas, verta ja luuta oleva varjo kaupngin kaduilla.
Tapaamme myös moniselitteiset ja värikkäät persoonat Abraham Halen ja Simone Duchampsin, Jack Bernhardin päiväkirjoineen sekä ilman rihmankiertämää asunnossaan tossuissaan sipsuttelevan mysteerisen Maggien, Julien etc.

Pariisi - New York  - akselille ja eri aikatasoille Chirovici kutoo uskomattoman kiehtovan, tiiviin ja mukaansa tempaavan psykologisen, pelkkää dekkaria laajemman, kielellisesti erinomaisen kudelman, jota on vaikea - lue mahdoton -  jättää kesken.

Kun haluaa ryöstää jonkun perinpohjaisesti, ei tuhoa ainoastaan hänen tulevaisuuttaan vaan myös hänen menneisyytensä. Tulevaisuus määritellään sumuiseksi epävarmuudeksi, kasaksi sekavia toiveita, jotka eivät useimmiten toteudu mutta toteutuessaan - yleensä joko liian myöhään tai liian pian - osoittautuvat lähinnä pettymyksiksi, sillä odotuksemme ovat liian korkealla.
Menneisyytemme on ainoa varma tekijä, ainoa todellinen suojapaikka, 
joka meillä on, vaikka muistimme onkin jo ehtinyt kaataa kauan sitten tapahtuneet tärkeät tosiseikat ja ei-niin-tärkeät tosiseikat täysin eri muottiin. Menneisyys on ainutlaatuinen ja toistumaton, ja toisin kuin tulevaisuus, 
se on tyystin haltijansa; hyvä tai paha, merkityksellinen tai merkityksetön, haaskattu tai hedelmällinen - mutta kukaan muu ei voi saada sitä haltuunsa...

Chirovici  tekee taikatemppunsa taas, jos mahdollista vielä edellistään ovelammin: tiivistunnelmainen, lukijansa sisäänsulkeva, henkilöidensä muistojen pölyjä ravisteleva ja niiden aarreaittaa sielujen syvyydestä perusteellisesti penkova teos, joka kieppuu teeman: miten selvittää totuus, kun muistoihin ei voi luottaa - ympärillä  pyrkien sen ytimeen. Inka Parpolan käännös kuin kirsikka kakun päällä.

-  Miksi ihmiset valehtelevat?    Enimmäkseen pelosta. Useimmiten valhe on puolustuskeino. Joskus ihmiset valehtelevat myös palkkion toivossa.

On yksi ja tärkeä asia osata kutoa muistojen maton raidat siedettävään hyväksyttävään  muotoonsa. Jäin kuitenkin lukiessani pohtimaan, onko jatkuvasti tarpeellista plarata muistojen laaria, tonkia, kaivella ja käännellä kaikkea vanhaa?
Eikö niiden kannattaisi sovinnolla antaa olla - ne ovat kertakaikkisesti passé; tapahtuneelle emme tässä ja nyt mitään konkreettista voi -  sen sijaan  voimme edes yrittää  keskittyä nykyhetkeen semminkin, kun liioin emme tulevasta tiedä?   - Mikäli riittävän kauan tonkii kauniin kuvan takaa, löytää useimmiten tunkion.
Tietoisen riskin ottamista sietää  varoa, joten taidanpa toisenkin kerran harkita ennen  rukkasten vetämistä käsiin ja tarttumista lapioon...

Kysymysmerkiksi  jää, millä keinoin Chirovici seuraavaksi aikoo meitä  ällistyttää ja ilahduttaa. Juonenkutojana ja henkilöiden piirtäjänä hän lukeutuu kyllä parhaaseen A-luokkaan.

-  Ei koskaan todellista ja aina totta. Antonin Artaud.

- Ei ole nykyisyyttä - ainoastaan menneisyys, joka toistuu alati uudestaan - nyt.  Eugenie O'Neill, A moon for the Misbegotten

Intensiivinen ja tyylikäs teos, johon täpöillä

uppoutui:

torstai 5. syyskuuta 2019

Kari Häkkinen: "Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus" - ex Libris...


"Psykiatrin päänavaus", Kari Häkkinen & Hannu Lauerma, Into Kustannus Oy, 2019, 211 s.

"Hannu Lauerma  (s. 1961) on tullut television kuvaruudun välityksellä suomalaisille tutuksi. Kun jokin traaginen tapahtuma ylittää uutiskynnyksen, hänen asiantuntijalausuntoaan halutaan kuulla. Hänen toimenkuvaansa kuuluu akuutisti sairaiden vankien hoito ja mielentilatutkimukset, joiden tarkoituksena on selvittää rikoksen tekijän syyntakeisuutta rikoksen tekohetkellä.

Pääkaupunkiseudulla asuva kirjailija Kari Häkkinen on ammatiltaan erikoissairaanhoitaja. Hän on työskennellyt sekä leikkaussaleissa että psykiatrisilla klinikoilla." (Kustantaja)




"Kirjassa Lauerma kertoo kokemuksiaan mm. Suomen pahimpien vankien kanssa työskentelystä, hypnoosista, itse­tuhoisuudesta, psyykenlääkkeistä  ja tappouhan käsittelystä. Mukana on myös tarinoita Lauerman omasta elämästä ja hänen ajatuksistaan julkisuudesta." (Takakansi)

Teoksen luvuissa Lauerma,  Kari  Häkkisen sanoin: Sanojensa mittainen mies, 
joka rakastaa työtään, mutta inhoaa byrokratiaa, kuljettaa lukijaansa henkilöhistoriansa aamunkoitosta aina nykyhetkeen poiketen välillä luonnon keskellä, valaisten ammatti-identiteettinsä syntyä, työtään ja potilaitaan psykiatrisessa vankisairaalassa. Hän pohtii psykoterapiaa ja pahoja lääkkeitä, esittää ajatuksia pahuudesta ja rikollisuudesta sekä tutkii huumorin, järjen
ja tunteiden merkityksiä. Oman lukunsa saavat myös: uskonto, empatia ja rakkaus sekä hypnoosi uran osatekijöinä sekä ne pakolliset julkisuuden kirot ja kiitokset. Laaja-alainen kattaus siis tarjolla. Makustelemaan:

Itse ajattelen, että kun ihminen kuvittelee keksineensä elämässään jotain uutta, niin yllättäen huomaa kiinnostuksen kaikuluotaavan kaukaa suvusta.

En edes yritä vastata kysymykseen, ovatko ihmiset pohjimmiltaan hyviä vai pahoja. Käsitykseni mukaan me olemme tilanteesta riippuen sekä hyviä 
että pahoja. Evoluutiossa meidät on ensiksikin ohjelmoitu toisiamme auttaviksi, sosiaalisiksi, rakastettaviksi ja yhteistyökykyisiksi yksilöiksi. 
Toisekseen meidät on luotu kilpailullisiksi ja raaoiksi pedoiksi, jotka raatelevat omaan lajiinsa kuuluvia hengiltä aivan kuin muutkin pedot. Poikkeuksena ovat massasurmat, jotka ovat olleet ihmiskunnan häpeätahroja kautta aikojen. Eläinkunnassa ne ovat äärimmäinen harvinaisuus.

Ihminen on taipuvainen alistamaan toisia haaliakseen itselleen valtaa ja pyrkiäkseen elämässä eteenpäin. siihen sisältyy paljon pahuutta ja tuhoa. 
Jopa siinä määrin, että meillä on pieni pelko pinnassa ihmislajin säilymisestä.

Lauerma esittelee myös  Stanley Migramin (klik)  tottelevaisuuskokeet  (klik)
ja  Philip Zimbardon sosiaalipsykologian  Stanfordin  vankilakokeen todeten:

- Joudun itse työskentelemään organisaatiossa, joka on vahvasti viranomaisvalvottu, käytännössä niin, että vankien ja potilaiden oikeudet ovat tarkassa syynissä. Lauerma mainitsee myös mielikuvituksellisten valitusten ja sairaiden ihmisten  fantasioiden vaativan seikkaperäisiä vastauksia ja että tuo seikka lisäisi harmaita hiuksia, jollen tiedostaisi erilaisten autoritääristen järjestelmien primitisoivan ihmistä joskus kovinkin kohtuuttomalla tavalla.

Maninipuloinnista pahuuteen:  - Potentiaali pahuuteen on olemassa, 
mikäli ihminen yliarvioi kykynsä toimia poikkeustilanteissa rationaalisesti ja omasta mielestään humaanisti enemmistön asettamaa painetta vastaan.
-  Pahuus on pitkälti myös näkökulmakysymys. Se, mikä toisen mielestä on pahaa, on toisen mielestä hyvää ja jaloa. Kauheus  - kuten kauneuskin -  on katsojan silmissä..
-  Perustellusti sodankäynti on säännösteltyä pahantekoa, jonka juuret juontavat poliitikoilta, korkeilta upseereilta ja ylipäälliköiltä annettuihin velvoittaviin käskyihin. 

Pahuuden osastolla omat näkemyksensä Lauerma esittää mm. koulu- ja työpaikkakiusaamisen, joukkoampumistapausten ja insestin surullisilla saroilla.

Huumorista, siitä kauneimmasta kukasta:   - Huumori kuuluu yksilön palautumiskeinoista kypsimpään päähän, Huumori on pohjimmiltaan sitä, 
että kaikesta huolimatta nauretaan yhdessä tai yksin... 
Kunhan muistetaan, että: -  Huumori ei kuitenkaan saa olla luonteeltaan loukkaavaa ja että sen käyttö on hyvin riskialtista, koska sen keskeisin sanoma ymmärretään helposti väärin.

Omakohtaisesti lähden siitä, että siinä missä toivo se on epätoivokin - huumori se on hirteissellainenkin;)

Lauerma on henkilö, jonka harvalukuiset, vankan ammattitaitoiset ja selkeät esiintymiset televisiossa ja lausunnot lehdistössä on tullut tarkkaan ja arvostaen luettua. Edellinen kirjallinen kosketus Lauermaan  puolestaan oli  
 Hyvän kääntöpuoli  (2014), joka loihti toteamuksen: Tämä "Ihmismielen asiantuntijan" 20:n eri aihealueista koostuvan luvun kiinnostava, laaja-alainen kokoelma  pahuuden ympäriltä on kirjoitettu ymmärrettävästi ja ymmärtäväisesti huumorin kukkaa poimimatta jättämättä rauhalliseen, viipyilevään ja pohdiskelevaan vaan ei valmiiksipureskeltuun tyyliin.
Sama selkeä ja lukijaa puhutteleva, jutusteleva kerronta, joka etenee notkean liaanin liikeratojen lailla kosiskelematta tai jonniinjoutavasti jorisematta  jatkuu tässä vekkulin kaksiselitteisesti nimetyssä uutukaisessa.

Tämä päänavaus istui kuin hanska käteen ja säilytti kiinnostavuutensa kautta matkan. Lauerman esitystapa hieroo kaiken muun hyvän lisäksi lukijansa aivonystyrät valppaiksi ja ryhdistää hoksottimet hollilleen; prosessiin,
jota tapaamme ajatteluksi, uteliaisuudeksi ja viritetyksi tiedonhaluksi kutsua, houkuttelee omiin ajatuksenrientoihin ja omakohtaisten kokemusten resonointiin luetun pohjalta.

Ykkösluokan teos! Mitä parhain tapa aloittaa syksyn kirjasesonki, ottaen tietoisen riskin sen suhteen, että kynnys tämän myötä nousi korkealle:)
Kiitokseni Hannu Lauermalle & Kari Häkkiselle sekä Into Kustannus Oy:lle nautinnollisesta ja täyspainoisesta lukuhetkestä!

-  Osuipa sitten kohdalle asosiaalinen tyyppi tai psykopaatti, niin yrittämättä ei jätetä.

Respektit asenteelle: