lauantai 27. marraskuuta 2021

Damon Galgut: "Vieraassa huoneessa/In A Strange Room" - ex Libris...

"Vieraassa huoneessa", Damon Galgut, Basam Books, 2011, 216 s., suomentanut Heikki Salojärvi.

Damon Galgut  (s.1963) on kiitetty ja palkittu eteläafrikkalainen kirjailja, joka on ollut ehdolla Booker -palkinnon saajaksi teoksistaan The Good Doctor ja Vieraassa huoneessa. Ensimmäisen romaaninsa hän kirjoitti jo seitsemäntoistavuotiaana. Galgut on myös kirjoittanut näytelmiä ja opettanut draamaa Cape Townin yliopistossa." (Lievelehti)

 

                                           ©Tolga Akmen/AFP/Lehtikuva

 
"Nuori mies lähtee kolmelle matkalle, jotka vievät hänet Kreikkaan, Afrikkaan ja Intiaan. Mies kohtaa matkoillaan komean muukalaisen, huolettoman reppureissaajajoukon ja kuilun partaalla olevan naisen. Yhdessä nämä kolme matkaa muuttavat miehen elämän. 
Damon Galgutin ylistetty romaani kertoo juurettomuudesta, yksinäisyydestä, kohtaamisista ja eroista. Vieraassa huoneessa on koruttoman kaunis kuvaus yrityksistä löytää tästä maailmasta rakkautta ja paikka, jota voisi kutsua kodiksi." (Takakansi)
 
 
Galgut voitti vuoden 2021 Booker -palkinnon teoksellaan The Promise  ja lisäksi hänen teoksensa The Good Doctor (2003) ja In a Strange Room (2010), suom. Vieraassa huoneessa, 2011) olivat Booker-ehdokkaina.
 
Kirja kätkee kansiensa väliin kolme  lukua:  Kanssakulkija, Rakastaja ja Suojelija, joita nuori mies  kulloisillekin seuralaisilleen edustaa. Matkojen, joiden tarkoituksena on löytää kodinomainen paikka. Lopputulema ei aina ole hyvästä tahdosta huolimatta välttämättä onnellinen vaan jonkinasteista katastrofin makua väreilee ilmassa. Uteliain mielin pakkasin siis reppuni ja mars matkaan etulehden Vojislav Jakić tylyhkön sitaatin:  Hänellä ei ole kotia myötä:
 
Kanssakulkija:  - Vieraassa huoneessa on tyhjennyttävä voidakseen nukkua. 
Ja ennen kuin olet saanut itsesi tyhjäksi, mitä olet. Ja kun olet unta varten tyhjä, 
et ole. Ja kun olet unen täyttämä, ei sinua ole ollut.
-  Kun kaksi ihmistä kohtaa ensimmäisen kerran, kaikki mahdolliset tulevat kohtalot ovat kenties jo läsnä heidän erilaisissa luonteissaan. Nämä kaksi tuntevat vetoa toisiinsa, nuo kaksi torjuvat toisensa, useimmat kulkevat ohi katsellen muualle ja kiiruhtaen eteenpäin yksin. Oliko se mitä hänen ja Rainerin välillä tapahtui rakkautta vai vihaa vai jotain muuta jolla on eri nimi. En tiedä. Mutta näin se päättyy 
 
Rakastaja:  - Joitakin vuosia myöhemmin hän kiertelee Zimbabwea. 
Mikään erityinen syy tai tarkoitus ei ole tuonut häntä sinne. Yhtenä aamuna hän sai päähänsä lähteä, iltapäivällä hän ostaa matkalipun ja nousee vielä samana iltana bussiin.
-  Vain kylmä ja kovasydäminen ihminen voi olla lankeamatta näihin houkutuksiin, matkustamisen, poislähtemisen idea on siinä että yritys paeta ajan kulumista, yleensä yritys on turha mutta täällä ei, pienet laineet lipovat rantaa niin kuin ovat aina tehneet, päivittäisen elämän kulkua säätelevät luonnon mahtavat rytmit, esimerkiksi aurinko tai kuu, täällä on jäljellä jotain myyttisestä maailmanajasta, ennen kuin historia potkaisi itsensä liikkeelle, tikittämään kuin pommi. 

Suojelija:  - Sitten kerron hänelle yksityiskohdat, kaiken minkä olen pitänyt salassa. Olemme ilmeisesti saavuttaneet pisteen jossa voi tunnustaa kaiken, 
jossa ei enää ole salaisuuksia, ei mitään kätkettyä. Me paljastamme sisimpämme ikään kuin totuus vapauttaisi meidät, mutta minun tuskaani se vain lisää.

 
Galgutin seurassa viihtyi näillä matkoilla tuntematta missään vaiheessa olevansa "vieraassa huoneessa". Seesteistä ja eleganttia tekstiä. Vaikka teos kertookin juurettomuudesta, eroista ja yksinäisyyden tunteesta, se tekee näin olematta yhtä kuin synkkyyden syöverit.

Vaikuttava kokonaisuus. Kaunis, maadoittava ja intensiivinen lukukokemus,
joka piti tiukasti tunnelmansa sisällä kuljettaen paikasta toiseen ja jättäen lukijalle  jälkeensä pitkkäksi aikaa  unnukkaisen, mietteliään sekä harmonisen lukutilan. Heikki Salojärven kerrassaan taiturimainen suomennos herkkyyksineen maksimoi lukunautinnon. Kaupan päälle tervetullutta huikeaa nojatuolimatkailua, erilaisissa maisemissa, kulttuureissa ja ympäristöissä:)
 
-  Matka on ele joka piirretään tyhjään ilmaan ja joka katoaa sitä mukaa kuin etenee. Kuljet yhdestä paikasta toiseen ja sitten sieltä taas muualle etkä jätä taaksesi jälkeäkään siitä että olet joskus käynyt siellä. Tiet, joita kuljit eilen ovat nyt täynnä eri ihmisiä, eikä yksikään tiedä kuka sinä olet.

-  Jossakin vaiheessa koittaa aina hetki jolloin todellinen matka alkaa. Toisinaan se tapahtuu kun painaa kotioven kiinni, toisinaan kaukana kotoa... 
 
Oma mottoni: On lähdettävä voidakseen palata ja palattava voidakseen lähteä...

Auvoisaa alkavaa adventtiaikaa ja mainiota matkaa joulua kohden:

lauantai 20. marraskuuta 2021

Markku Ojanen: "Miksi? Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksia" - ex Libris...

 
"Miksi? Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksiä", Basam Books, 2021, 
282 s.

"Markku Ojanen   (s.1944) on psykologian emeritusprofessori, joka tunnetaan erityisesti onnellisuutta käsittelevästä tutkimuksestaan. Ojanen on julkaissut 37 tietokirjaa." (Takakansi) 


                                                          ©Markku Ojanen
 

"Tunne siitä, että ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu, on perustavanlaatuisen tärkeää ihmisen selviytymiselle ja hyvinvoinnille.
Ymmärryksen puute aiheuttaa avuttomuutta ja turvattomuutta. Kun emme ymmärrä,  kysymme "miksi". Miksi elämä on näin kovaa? Miksi tuolla kaukana ajatellaan asioista niin toisin kuin täällä?
Meitä ahdistaa ja suututtaa, jos emme saa kysymyksiimme vastauksia. 
Lopullisia ja täydellisiä vastauksia emme koskaan saa, mutta tutkimalla ja pohtimalla saamme kuitenkin niin tyydyttäviä vastauksia, että niiden kanssa pystyy elämään.
Tällaisia vastauksia kohti pyrkii onnellisuusprofessori Markku Ojanen
Miksi-kirjasarjassaan. Ensimmäisen osan kysymykset liittyvät kulttuuriin, yhteiskuntaan ja politiikkaan. Miksi suomalaiset ovat onnellisia? Miksi valta turmelee? Miksi Trump voitti? Miksi rikkaat haluavat lisää rahaa? Miksi suosimme ekstroverttejä? Miksi markkinat toimivat?" (Takakansi)

 

 

Me ihmiset olemme uteliasta ja tiedonhaluista heimoa. Jo pieni lapsi on utelias ympäristönsä ja sen tapahtumien suhteen. Kukapa aikuinen ei olisi uuvuksiin asti vastaillut kuin kiväärin suusta napsahtelevaan sarjaan: kuka, mikä, mitä, missä, milloin ja MIKSI? Tuo viimeinen on ollut mielestäni aina se kimurantein vastattava, sillä valmiiksi pureskeltu vastaus ei ole mikään vastaus, koska se sulkee pois haasteen itsenäiseen ajatteluun. Toisaalta  jokaisella meillä on oma, ainutkertainen tapamme ajatella ja vastaus kysymykseen miksi, on sekä vallitsevaan aikaan että kulloisiinkin olosuhteisiin sidottu.

Kirjassa on yhteensä kaikkiaan 99 kulttuuriin, yhteiskuntaan ja politiikkaan liittyvää kysymystä, joista muutamia esimerkkejä:
 
Kulttuuri- Miksi individualisimin ongelmat kärjistyvät, Miksi uskomme oikeudenmukaisuuteen, Miksi lämpimissä maissa asuvat ihmiset ovat onnellisia, Miksi aasialaiset ja länsimaiset ajattelevat eri tavoin?, Miksi suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa??? 
 
Viimeisimmän Ojanen kokee arvoituksellisena asiana, ja itse heittäisin nykytilanteessa ilmaan skeptisen vastakysymyksen: vai ovatko?
 
Yhteiskunta:  - Miksi kiire lisääntyy, Miksi rikkaat haluavat lisää rahaa, Miksi kaupungit ovat mielenterveydelle vaarallisia, Miksi mobiililaitteet ovat kaikkialla mukana ja Miksi utopiat eivät toimi???

Politiikka:  - Miksi valta turmelee, Miksi valehtelevat poliitikot säilyttävät kannatuksensa, Miksi suomettumista on vaikea tunnustaa, Miksi salaliittoteoriat ovat yleisiä, Miksi populismi vetoaa???

Itse en usko tiedon lisäävän tuskaa, vaan sen puutteen...
Yllä oleviin  ja moniin muihin mieltämme askarruttaviin kysymyksiin Ojanen sekä antaa vastauksia että avaa uusia, raikkaita  näkökulmia asioiden ja ilmiöiden tarkasteluun. Teoksen voi vallan mainiosti myös lukea vain poimintoina itseään kiinnostavin osin. Mielenkiintoinen, selkeä  ja tervetullut teos!

Olen huomannut, että näin sammakkoperspektiivistä henkilökohtaisesti asioita ruotiessa ja vaihtoehtoja etsiskellessä, on suotavaa ja hedelmällistä esittää itselleen myös vastakysymys: miksipä ei?

Kysymysmerkkinä: 

perjantai 19. marraskuuta 2021

Anna-Mari Kaskinen & Minna L. Immonen: "Kiitos kun olet" - ex Libris...

"Kiitos kun olet", Anna-Mari Kaskinen (kirjoittaja) ja Minna L. Immonen (kuvittaja), Kirjapaja  2021, 46 s.

Anna-Mari Kaskinen on monipuolinen kirjailija, runoilija ja lauluntekijä ja
Minna L. Immonen on kuvataiteilija, joka tunnetaan etenkin korteistaan ja kalentereistaan. Kaskinen ja Immonen ovat julkaisseet yhdessä monia teoksia, mm. Tähtihetkiä (2020) ja Ota vastaan aurinko (2020).  (Kustantaja)


                                                           ©Pekka Kaskinen

 

"Mitä olisimmekaan ilman muita ihmisiä? Ilman jaettuja iloja ja suruja?

Korona-ajan myötä läheisten ihmisten merkitys elämässämme on vain korostunut. Vaikka emme ole voineet tavata heitä entiseen tapaan, on tärkeää tietää, että he ovat olemassa. Aika on myös nostanut esiin ihmisen valmiuden auttaa toisia, heitäkin, jotka eivät kuulu lähipiiriimme.
Anna-Mari Kaskisen uudet runot ja Minna L. Immosen kauniit akvarellit puhuvat kiitollisuuden kieltä. Ne lausuvat kiitoksen ystävälle, sukulaiselle, työtoverille, naapurille - hänelle, joka ilahduttaa meitä jo pelkällä olemassaolollaan. " (Kirjapaja)



Edelliskerran tapasimme tekijöiden kanssa toinen toisemme kuluvan vuoden  kevään kynnyksellä,  Ihmeiden aikaan kokoelman tiimoilta, josta lyhyesti ja ytimekkäästi: viehko ja oleellisen oivaltava  teos, joka sopii myös hyvin lahjaksi kevään juhlijoille. 

Lapset  ovat keski-ikäistyneet ja ensimmäiset lapsenlapset aikuistuneet, tahtimme ovat vaihtuneet:
 
Vuosia on siitä.
Olet aikuinen.
Suhteemme on tänään
vastavuoroinen.
 
Ihmetellen jaamme
aarteet kätketyt.
Kiitos että olet
oppaanani nyt. 


Elämässämme se, mikä on ollut haaveissamme, toteutunut, kulkenut vierellämme tai tullut todeksi eletyksi, pysyy aina mukanamme muistoissa,  osana minuuttamme, persoonaamme eikä se kaikki koskaan katoa:  
 
Hiljaisella tiellä
tuuli hiuksillani käy.
Tiedän olet siellä, vaikkei ketään näy... 

Luottamus ei horju,
ajatukset jaan.
Toisiamme torju
emme milloinkaan...
 

Kiitos ei ole kirosana, kuitenkin se tahtoo usein jäädä silkaksi ajatukseksi, sanomatta ja ilmaisematta. Tässä koosteessa se tulee muistutetuksi kaikesta hyvästä, todeksi eletystä  ja se jää mieleen elämään tullakseen myös sanoin tai elein ilmaistuksi. 
 
Pitkäksi venynyt ja nähtävästi yhä venyvä  korona-aika on useimmille meistä ollut kuluttava, voimille käypä ja  pitänyt sisällään läheistemme, ystäviemme menetyksiä, kuten omalla kohdallamme.  Elämä on kapeutunut ja komplisoitunut, mutta se kulkee eteenpäin:
 

Mitään ei tarvitse selittää.
Kaiken jo muutenkin tiedät.
Ei ole parempaa ymmärtäjää.
Sinä myös puutteeni siedät.
Montaa polkua ravattu, kuljettu,
porttia avattu, suljettu.
Vielä me tahdomme uskaltaa
rakentaa tulevaa...

 
Herkkää, vähäeleistä, kaunista, harmonista  ja koskettavaa, mutta perussävyltään valoisaa ja tulevaan  kantavaa...
 
Kiitos kun olet ja olette!

torstai 11. marraskuuta 2021

Jón Kalman Stefánsson: "Jotain kaikkeuden kokoista/Eitthvað á stærð við alheiminn" - ex Libris...

"Jotain kaikkeuden kokoista", Jón Kalman Stefánsson, Aviador Kustannus, 2021, 327 s., suomentanut Tapio Koivukari.

"Jón Kalman Stefánsson (s. 1963) syntyi Reykjavikissa, jossa hän Keflavikin lisäksi vietti suuren osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan. 1980-luvulla Stefánsson opiskeli kirjallisuutta Islannin yliopistossa, mutta loppututkinto jäi lopulta häneltä suorittamatta kirjailijauran edetessä. Stefánssonin kirjallinen tuotanto käsittää toistakymmentä romaania, joista vuonna 2013 islanniksi ilmestynyt, Booker-ehdokkaaksikin valittu, Kaloilla ei ole jalkoja on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Teos oli yksi kolmesta Mikael Agricola -käännösromaanikilpailussa. Sama romaani on ollut ehdokkaana myös arvostetussa Booker -kilpailussa." (Lievelehti) 


                                                       ©Einar Falur Ingólfsson
 
"Jón Kalman Stefánsson kuvaa kotiseutuaan koruttomasti ja samalla kauniisti:
Mutta tyyninä aamuina aurinko nousee kuin äänetön tulivuorenpurkaus.
Me näemme, kun tuli syntyy kaukaisten vuorten takana, aivan kuin syvyyksistä nousisi jotain suurta, voima joka voisi nostaa taivaan paikoiltaan ja muuttaa kaiken, näemme miten yön tumma väri väistyy sen tieltä.
Edellisessä romaanissaan Kaloilla ei ole jalkoja palkittu islantilainen kirjailija kuvasi sukupolvien välistä kuilua, vaikenemisen kulttuuria ja kahden nuorukaisen kasvua aikuisiksi Keflavikin tukikohtakaupungissa. Jotain kaikkeuden kaltaista jatkaa tarinaa." (Takakansi) 
 

 
Jalattomat kalat olivat -  toistaiseksi - tuntematon laji törmätessäni tähän toiseen suomennokseen. Islantilaisrintamalta on puhaltanut tähän asti uusia, raikkaita ja leppeitä tuulia, joten odotusarvo tämän kaikkeuden suhteen oli positiivisviritteinen. Otetaanpa alkuun relevantti kysymys:
 
-   Kuinka monta päivää meillä on tällä planeetalla, elämänmittaisella ajalla, sellaista joilla on todella väliä, joina jotain todella tapahtuu ja elämäsi tuntuu sen tähden kirkkaammalta, täyteläisemmältä, enemmän illalta kuin aamulta - kuinka monta päivää?
 
- Ja semmoista se on, semmoista on elämä ja tähdistöt Islannin yllä näinä vuosina 1981 ja 1982. Maailma tapahtumineen pyrkii eteenpäin, kahdeltasadalta ihmiseltä, lapselta, naiselta ja mieheltä, on leikattu kurkku auki eräänä yönä Guatemalassa. Puolan armeija on edelleen levoton, Neuvostoliiton johtaja herra Breznev on alkanut kiukutella ja Ronald Reaganilla, Yhdysvaltain presidentillä, maailman vaikutusvaltaisimmalla miehellä on pikkukoiran älykkyysosamäärä ja revolverin tunne-elämä. Mutta me ajamme Keflavikist joka aamu, pysähdymme neljässä paikassa, kauden alettua väkeä tulee lisää, ajamme nummen yli  Sandgerðiin  ja sitten saman nummen yli ruokatunnilla edestakaisin, mutta ei enää Trabantilla vaan kahdeksan hengen Toyotalla, kalankuivaussuulit täyttyvät ja tyhjenevät, kalliokalapinot kasvavat...
 
-  Mutta  Sandgerðin talvinen taivas voi olla kaunis, tähtiä täynnä, revontulin koristeltu, ja kevätaamut niin hiljaisia, että voi kuulla kalojen haukottelevan meressä, joka leviää niin pitkälle kuin silmä kantaa.

 
Ahkera ja työteliäs Äiti, joka rakastaa katsella tähtitaivasta ja ihailee tähtitieteilijä Carl Sagania:
 
Joku menee pakkaseen viltti hartioillaan - Äiti on ulkona joku sanoi, kun hänen poissaolonsa huomattiin, kun tekemättömät ja keskeneräiset työt herättivät huomiota hänen poissaoloonsa, ja aviomies, äitipuolen isä, jässikkä, se vaitelias, jupisi jotain joka kuulosti suunnilleen siltä kun kaikkea saatanan hullutusta, sieppasi viltin, pipon, meni ulos etsimään vaimoaan, löysi hänet pimeästä tähtien alta, laski viltin tämän hoikille harteille, sipaisi hänen päätään kuin ohimennen, niin nopeasti että se oli ehkä näköharha, ennen kuin painoi pipon hänen päähänsä. Seisoi tuokion vaimonsa vieressä, katseli hänkin. Lähti sitten sisälle.
 
Näin aamutakkisillaan Ainot jalassa mökillä talvipakkasella tähtien tuijottelijana uskalla väittää, että jos joku tuo pakkaseen viltin ja pipon mahdollistaakseen toisen kiireettömän tähtien katselun, niin tämä rakkauden osoitus on varsin korkeaa laatua eikä tuon kauniimmin eikä herkemmin  sitä juuri kuvata voi. 


Sello kiskoo maihin raskaan kaihon: Manuel de Fallan Nana Pablo Casaiksen soittamana saa Arin muistot avautumaan apposen auki, aivan kuin sello ei kiskoisikaan raskasta kaihoa maihin, vaan koko elämän, kuoleman, kiskoo maihin Thóran, hänen vaimonsa yli kahdenkymmenen vuoden ajalta, miten hän hymyilee, miten hän kävelee, pehmeästi, vähän kuin sade leppeässä tyynessä. 

Loistavaa ja lempeää kerrontaa, sadunomaista ja unnukkaaista oloa tuottavaa, riittävällä särmällä sipaistua tarinan iskentää useammassa aikatasossa höystettynä islantilaisella luonnolla, kalastuselinkeinolla, saagan poikasille ja historiallisilla  raameilla. Teos, jossa on substanssia ja jonka lukunautinnon kruunasi Tapio Koivukarin  kielellisesti rikas suomennos!

- Linnunradat pyörivät Islannin yläpuolella, mutta täällä kaikkeus pyörii kalan ympärillä..

Mietittäväksi jää, minkä ympärillä kaikkeus tällä hetkellä pyörii rakkaan Suomemme ja miksei koko maailmankin  kohdalla...
 
 
Islannissa, satujen saarella piipahti:

lauantai 6. marraskuuta 2021

David Sedaris: "Calypso" - ex Libris...

"Calypso", David Sedaris, Art House, 2021, 240 s., suomentanut Riina Behl, 
kansi Perttu Lämsä.

"David Sedaris  (s. 1956)  on huikean ansioitunut yhdysvaltalainen kirjailija ja esiintyjä, joka asuu nykyisin Englannissa. Hänen kirjojaan on myyty yli 16 miljoonaa kappaletta, ja niitä on käännetty 32 kielelle. Useasti palkittu Sedaris on valittu muun muassa Time-lehden vuoden humoristiksi, ja hän on ollut äänikirjoillaan viidesti ehdolla Grammy-palkinnon saajaksi. Hän kuuluu arvostettuun Yhdysvaltain taide- ja kirjallisuusakatemiaan, jonka jäsenet valitaan eliniäksi. Hän avustaa säännöllisesti New Yorkerissa ja BBC Radio 4:ssä." (Kustantaja) 

 

                                              ©Robert Deutsch/USA Today

 

"David Sedaris on Amerikan parhaiten myyviä huumorikirjailijoita, jolla on verraton kyky yllättää lukija hauskoilla ja hämmentävillä huomioilla arjen absurdiudesta. Hän on tullut tunnetuksi omaelämäkerrallisista, hilpeän ihmisvihaisista tarinoistaan, joissa kukkii musta huumori.

Ensimmäisessä suomeksi julkaistavassa kirjassaan Calypso Sedaris tarkkailee keski-ikäistä, vääjäämättä rapistuvaa ruumiistaan - ja siinä sivussa sisarustensa rupsahtamista. Hän myös ajautuu outoihin tilanteisiin ja kummallisiin keskusteluihin esimerkiksi jäädessään koukkuun askelmittariin, selvittäessään maailman törkeintä solvausta ja saadessaan lievän pakkomielteen valtavan näykkijäkilpikonnan ruokkimisesta.
Calypso pääsi ilmestymisvuonnaan New York Timesin vuoden tärkeimpien kirjojen listalle ja oli Washington Postin vuoden paras kirja." (Takakansi) 
 
Tämä on omaelämänkerrallinen teos, jossa Sedaris keräilee tarmokkaasti roskia, heittäytyy shoppailuvimman valtaan Japanissa ja häntä kiinnostavat jyhkeät näykkijäkilpikonnat ja niiden elämä. Kirjailija pähkii ikääntymisen riemuja ja riesoja, analysoi perhe- ja parisuhdettaan, niiden ihanuutta ja kurjuutta.
Kaikkea tätä esittelyn mukaan mustalla huumorilla. Kansi houkutteli ja kirjailijan luonnehdinta tuki tätä valintaa, mutta... 
 
Hugh & David:  -  Kun vieraat lähtevät tunnen olevani  näyttelijä, joka katsoo yleisön jonottavan ulos teatterista, eikä siskojeni kohdalla käynyt toisin. Show oli ohi, ja Hugh ja minä palaamme vähäpätöisemmiksi versioiksi itsestämme. Me emme ole kamala pari, mutta meillä on riitamme, sitä lajia joka alkaa kadonneesta sukasta ja yhtäkkiä koskeekin kaikkea. "En ole tykännyt sinusta vuoden 2002 jälkeen", Hugh sähisi hiljattain, kun väittelimme lentokentällä siitä, mikä turvatarkastusjono veti nopeimmin.
 
Ilosta & Surusta:-  Tämä oli sukua eräälle toiselle Hugh'n usein esittämälle kysymykselle:"Miksi päätät muistaa kaiken negatiivisen mieluummin kuin kaiken positiivisen?" "Enhän päätä", intän, ja ajattelen: En aio koskaan unohtaa miten painostat minua tästä. 
Mutta ihan rehellisesti, onko siinä edes mitään päättämistä? Onko minun vikani, että hyvät ajat vaipuvat unohduksiin, kun taas huonot ajat elävät iäti kirkkaina? Muistot sikseen, negatiivisista asioista tulee vain parempi tarina: lento oli myöhässä, tartunta iski, lainsuojattomat saapuivat ja polttivat koulurakennuksen tuhkaksi. Onnellisuutta on vaikeampi pukea sanoiksi. Sitä on myös vaikeampi hankkia, se on paljon arvoituksellisempaa kuin kiukku tai suru, jotka tulevat luokseni joutuisasti aina kun kutsun niitä, ja viipyvät vielä kauan sen jälkeen kun olen anellut niitä lähtemään pois.
 
Kilpikonna: - En väitä, että horrostava kilpikonna pilasi kiitospäiväni. Se kyllä tuntui melkoiselta antikliimaksilta, vaikka en ole varma miksi. Jos heittäisi lipooman koiralle, se nielaisisi sen yhtenä suupalana ja ottaisi sitten naamalleen sen tietyn ilmeen joka tarkoitta: Voi paska. Oliko tuo kasvain? Siinä olisi jotain nähtävää. Kilpikonnilla ei sen sijaan koskaan vaihdu ilme ja niillä on vähemmän katumuksen aiheita. Olen varma, että kun toukokuussa palaan ja pudotan pienen lahjani kanavaan, näykkijä syö sen mitään ajattelematta, samaan tapaan kuin se on syönyt kaikki kanansydämet ja kalanpäät, jotka olen sille heittänyt viimeisen vuoden aikana. Sitten se tarkastelee ympärilleen lisäannoksen toivossa ennen kuin katoaa, kuin kiittämätön moukka, takaisin vastenmielisiin ja velloviin syövereihinsä. 
 
Ja nyt uudelleen tuo mutta: syystä, jota en pysty tarkemmin analysoimaan, 
sillä itse teksti oli moitteetonta ja kerrontakin eteni juoheasti pomppaillen mielleyhtymästä toiseen sekä ikäliesien kertymistä kaikkine ihmeineen ja ihanuuksineen kummastellen tässä itsekin eteenpäin tepastelen, ja pieni kilpikonnakin on lapsuudessa lemmikkinä ollut,  ihan yhteistä säveltä emme löytäneet. 
Huumori on eittämättä vaikea ja monivivahteinen laji ja hauskuus on subjektiivinen omaan elämänkokemukseen perustuva adjektiivi. Molemmat ovat vaihtelevia ja eri painotteisia elämäntilanteesta ja  -vaiheesta riippuen.

Tautologian uhallakin vielä kerran mutta: kyllä tämä tutustumisen väärtti teos on ja siinä on jonkun verran omaa ihananinhaa  kontaktipintaakin,  ajan absurdiudesta olemme yhtä mieltä,  joten tilaisuuden tullen kannattaa katsoa, mitä Time Out New Yorkin mukaan Hauskin elossa oleva ihminen elämästä ja olemassaolosta tuumailee;)

Pirteää pyhäinpäivää:

torstai 4. marraskuuta 2021

Simone Buchholz: "Mexikoring/Mexikoring" - ex Libris...

"Mexikoring", Simone Buchholz, Kustantamo Huippu, 2021, 302 s.,
 suomentanut Anne Kilpi. Kansi Taina Värri.

"Hampurissa miehensä ja poikansa kanssa asuva Simone Buchholz  (s. 1972)
on yksi Saksan tämän hetken menestyneimmistä rikoskirjailijoista. 
Hän on koulutukseltaan toimittaja ja toiminut vuodesta 2001 vapaana kirjoittajana. Mexikoring on Chastity Riley -dekkarisarjan neljäs suomennettu osa, ja se palkittiin Saksassa ilmestymisvuotensa (2018) parhaana dekkarina. 
Buchholzin kirjoja on käännetty useille kielille ja ne ovat saaneet Suomessakin jo vankan lukijakunnan." (Mexikoring) 
 
 
                                                         ©Achim Multhaupt

"Joku sytyttää Hampurissa autoja tuleen – mielivaltaisesti, joka yö. Yhtenä yönä Mexikoringin toimistokorttelissa palaa Fiat, jossa on sisällä bremeniläisen maahanmuuttajaperheen kadonnut poika Nouri Saroukhan. Tapauksen tutkinnassa syyttäjä Chastity Rileyn on työparinsa komisario Ivo Stepanovicin kanssa perehdyttävä Libanonista saapuneiden maahanmuuttajien elämään ja klaanirakenteisiin, joihin liittyy rikollista toimintaa.
Rikostarinan rinnalla kulkee tarina Nourin ja hänen salaperäisen tyttöystävänsä Alizan kielletystä rakkaudesta ja heidän pakomatkastaan uuteen elämään. 
Oliko Nouri palavassa autossa tarkoituksella? Missä Aliza on ja tietääkö hän,
kuka on kaiken takana?  (Mexikoring)


 

Edelliskerran tapasimme Buchholzin kanssa  Verikuun  (2020) kumottaessa taivaalla: napakasti nakuttavaa ja sanakäänteillä ilottelevaa, herkullista tekstiä, joka ei turhiin jorinoihin taivu. Buchholzin näppärä sanaruletti riemastutti eli kyllä vaan lukeudun mieluusti kirjailijan  vankkaan ihailijakaartiin.
Mafia ei ole tässä teoksessa päätoimijana, koska se tarkoittaa aina, että mukana ovat politiikka ja talous. Nämä toimijat ovat vielä kaukana siitä eli  mhallamit:  
 
- Pojat oppivat jo nuorina, miten konfliktitilanteisessa käsitellään niitä, jotka eivät kuulu omaan väkeen. Aggressiivisesti ja brutaalisti.
- "Joillekin Lähi-idän alueilta tuleville", sanoo Baumann, "meidän vouhotuksemme humanismista ja yksilön kunnioittamisesta on mysteeri, se ei kiinnosta heitä tippakaan, he eivät ymmärrä, mitä se muka tarkoittaa, ei sellaista ole.
Heidän maailmassaan yhteisö ratkaisee, tärkeitä ovat vain heimo ja perhe. Yksittäinen ihminen, mies, nainen, lapsi, tunteet, tarpeet, ei millään näistä ole suurtakaan arvoa, kukaan ei ole oppinut ottamaan niitä huomioon. 
Sen tähden ei ole olemassa myöskään myötätuntoa sitä kohtaan, mitä jollekin yksilölle tapahtuu...
 
Aivan harmaat kasvot:  -  Calabretta, Stanislawski, Schulle ja Brückner ovat paikalla. Onpa ihanaa nähdä kaikki heidät niin keskittyneitä. Eräänlaista sielunturvaa. Varmuuskopio siitä, mitä oli. Olemme kuin ikkuna, jonka läpi elämä viime vuosina aina silloin tällöin on loikannut, ja me olemme lentäneet noiden loikkien seurauksena huoneen halki, mutta koska sirpaleet tietävät, minne kuuluvat, ne asettuvat aina pala palalta takaisin paikoilleen. uudeksi ikkunaksi, joka ei ehkä ole kaikkialta enää aivan siloinen, ja jota pitäisi joistain kohdista vähän puhdistaa mutta josta siitä huolimatta vielä näkee läpi.
 
Nouri ja Aliza satamassa:  - He istuivat aina laiturin numero 10 päässä. 
Penkillä, jolta näki joelle lännen suuntaan. Kesäpäivänseisauksen aikaan aurinko laski vasta hetki puolenyön jälkeen ja kurkisti puoli kolmen aikaan jälleen itäiseltä taivaalta.
He istuivat siinä niin usein kuin mahdollista mutta aina vasta hämärän laskeuduttua, useimmiten he tapasivat maanantaisin, tiistaisin ja keskiviikkoisin, torstaisin satamassa oli liikaa turisteja. Liikaa ihmisiä. Koskaanhan ei voi olla varma, kuka sattuu näkemään. He tapasivat ulkona vain jutellakseen.
Koskettamista varten he menivät Nourin luo. 
- Lähdetään Meksikoon (lausutaan Mehiko). Sieltä meitä ei löydä kukaan ja siellä puhaltaa aina lämmin tuuli...
 
 
Itse tarmokas ja sykäyksittäin etenevä rikostutkinta ja Nourin, jengiläisittäin alias Nurran & astronautiksi isona haluavan Alizan herkän riipaiseva  lovestoori kulkevat teoksessa sulassa sovussa ja  toistensa kanssa synkrossa. 
Buchholz jatkaa tehokkaaksi ja omakseen  havaitsemallaan nopealla
ja tikkaavalla  kirjoitustyylillään käyttäen lyhyitä ja näpsäkästi nimettyjä lukuja 
ja tiiviitä lauseita. 
 
Kerronnassa on mukana kaikki oleellinen, ei mitään turhaa. Lukijana istuu kuin katselemassa kiivastempoista pingismatsia hikoilematta, mutta nauttien ajoittain ronskistakin, mutta juoheasti kulkevasta sanansäilän heiluttamisesta. 
 
Nuo reippaammat sanonnatkaan eivät ihme kyllä - vaikka alatyylisyyttä silkkana "kova jätkä" -mallisena vierastankin - Buchholzin tekstissä särähdä korvaan,
vaan solahtavat luontevasti kerronnan lomaan. Ratevaa ja nautinnollista, ajakohtaista asiaakin sisällään pitävää luettavaa. 
 
Anne Kilven näppärä käännös ja Taina Värrin yksinkertaisen tyylikäs, sisällön myötäinen kansi on viimeistelevät ja luovat kompaktn kokonaisuuden!
 
Kuinka Buchholzin Mexikoringillä viihtyi Oksanhyllyltä -blogin MarikaOksa selviää klikkaamalla:)

Vahvennuksia klikkaamalla saat halutessasi lisätietoa ao. asiasta;)

- Yksinäisyys on kuin liian ahdas takki, mutta ilman takkia paleltuu...

¡Viva México! Eli buhholzilaisittain,

Voihan Mehiko: