lauantai 28. helmikuuta 2015

Summa summarum - mitä reissusta käteen jäi...



 Plussapuolelleykkössijalle asettui meri,  meri  ja  meri; tuo rakas ja rannaton ystävä! Tuo tuoksuva, alati vaihteleva  elementti  maininkeineen, kuohuineen ja kohinoineen, liitelevine, uljaine ja majesteettisine merilokkeineen sekä satamasta iloisesti puksuttavine pienine kalastajaveneineen. Kuin on laita nuotiotulen, etenkin  tervassellaisen, virtaavan joen  tai  Lapin pienen solisevan (taimen-) puron äärellä: silmä ei väsy… Toisekseen askellettuja kilometrejä kertyi kunnioitettava määrä ja niiden myötä yleiskunto koheni selkeästi. Kaikkien osattujen kielten taito tuli putsatuksi ruosteesta ja etenkin espanjan ymmärtäminen ja puheen tuottaminen  kehittyivät  pitkin harppauksin  sanavaraston mainioiden lukuilmojen ansiosta  yli tuplaannuttua, mikä kaikki tuotti suurta iloa ja poiki arvokasta tilannekomiikkaa.
Kotikaupunkihan tämä jos mikä, kodin ollessa  kuitenkin  itselleni  mielentila ei paikka, ystävälliset puertolaiset, portuenses,  kohdatut vanhan tuttavuudet ja mielenkiintoiset elämänpolkujen risteämät uusien ihmisten kanssa antoivat oman  panoksensa voimavarastoon, johon ne tiivisti talletin. Mustarastaan huilun alkanut aamukonsertti loi toivoa ja antoi uskoa kevään vielä joskus koittavan, muchisimas  gracias mirlos-ystäväisemme!


Miinuspuolen  ykköspaikan  haastamaton  haltija on:  keli, keli, tuo surkea ja kinkkinen keli!  Talven tunnussanat  niin  paikallisten kuin meidän matkailijoidenkin suusta  kuuluvat:  frio – kylmää, vientos – tuulista ja lluvias – sadetta. Yksiselitteisen tylyä ja kylmää  kyytiä  joulukuun  normaaliuden  jälkeen  koko tämä vuosi. Näin ollen ihonhoidollinen terveystavoite jäi haaveeksi. Kuukauden rasittanut megaluokan flunssa, joka raivoisimmillaan jumitti  meidät   pedin  pohjille, verotti oman osansa. Tasapuolisesti yskivät, köhisivät ja tuhisivat täällä kaikki. Apteekit olivatkin ainoat puodit, joissa asiakkaita tungeksi jonoiksi asti ja kassa kilisi iloisesti. Myös pesuloiden koneet hyrräsivät urakalla.
Kuriositeetin vuoksi todettakoon, että sesongin ehdoton muotivaate oli viininpunainen toppatakki ja niiden loputtua   –liivi, kun vasta joku vuosi sitten täältä ei ihan ens’hätään  löytynyt  niin minkään sorttista fliissiä tai paksumpaa collaria. Turistit, joilla ei omasta takaa ollut toppaa tai tikkiä matkassa, tyhjensivät kiitettävällä innolla rättikauppiaiden vanhatkin varastot siltä osin. Onnenkantamoiseksi luen, että viimehipassa heitimme laukkuun kunnon Goretxit.  Siis,  etteikö  intuitioonsa  kannata luottaa??
Yhteisöllisyys, solidaarisuus ja herkässä olevat, silmiin asti ulottuvat hymyt ovat avainasiat. Lapsoset eivät ole pelkkiä häiriötekijöitä tai kustannuseriä, eivätkä eläkeläiset loisivia sosiaalipummeja, saippuatehtaille valmiita, vaan kaikista pidetään huolta, ketään ei jätetä! Köyhyys- ja syrjäytymisprosentti nakuttaa hurjat 30, mutta sen mikä elintasossa ehkä meikäläisittäin arvioiden menetetäänkin, korvaa kirkkaasti elämänlaadun  ja  –tyytyväisyyden, myös työsellaisen, huimasti  korkeampi aste. Jälkimmäistä olen aina henkilökohtaisesti  jäljittänyt ja perännyt, sen puolesta edelleenkin liputan…


Kaiken kaikkiaan tämän haasteellisen, mutta mielenkiintoisen talvehtimisen tase jää  ilman muuta positiiviseksi!! Tyytyväisenä, montaa kokemusta rikkaampina ja kaikista niistä kiitollisina, haikeina ja lisäperspektiiviä saaneina on hyvä palata  takaisin . Pikapuoliin kaihokierrokselta Rakkaiden rutistusrundille


rientää:

tiistai 24. helmikuuta 2015

Kaihokierroksella...



Vimppaviikkoa  kun nyt viedään, orvonoloisina kuljeskelemme paikallisia tuttuja tapaillen, 
halitellen ja hyvästellen. Samoilemme verkalleen tutut kadut, kujat ja puistot, piipahtelemme lempikahviloissamme, istuskelemme vaitonaisina kotiterassilla maininkeja katsellen, meren tyynnyttävää kohinaa kuunnellen, sen tuoksua nuuhkien, suurten lokkien uljasta kaartelua ihaillen ja aina silloin, kun on ollut mahdollista, kohti tähtikirkasta taivasta kurottuen omaa onnentähteä etsien ja lappeellaan köllöttävälle kuunsirpille hymyillen. On koittanut  aika ajaa alas ja purkaa talvileiri…



Kotimaan asioita on samanaikaisesti alettu järjestellä, jotta onnistuisimme luontevasti  jatkamaan Esikoisen mainion isännöinnin jälkeistä huushollin pitoa, josta olemme kiitollisia, sekä  soljahtamaan sujuvasti arjen rientoihin. Perhekunnan jäsenten tapaamista odotamme innolla ja mielenkiinnolla. Olo on ambivalentti:  on lähdettävä voidakseen palata ja palattava voidakseen lähteä…

Ikävän & ilon leikkauspisteessä
tarpoo:

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

SUURI loppuparaati...



 Gran Coso del Carnavalia seurasimme eilen neljättä kertaa, kaikeksi onneksi synkkien sääennusteiden vastaisesti, vain pienessä tihkusateessa.


 Hassuttelua ja hupsuttelua riitti: Vaarin kiitettyä pystypeukuin poseerausasentoon kauniisti asettautunutta neitokaista, vastasi tämä kaunotar ensin samoin, mutta pari askelta etiäpäin tanssahdeltuaan kiepsahti äkisti ympäri ja kapsahti Vaarin kaulaan poskisuukkojen vaihtoon.







Mummon puolestaan koppasi äkkiseltään  käskynkkään hulahameinen, sinertäväleukainen uros lausahtaen:"Señora, por favor!" ja oli puoliväkisin viedä mennessään mukanaansa hulabalooseen kohti siintävää taivaanrantaa. Sarjasta: vie sie, mie vikisen, ole vievinäis väkisin, mie tuun mielelläin...



Kerrassaan hauska ja tapahtumarikas viikko, josta onnistuimme poimimaan meille passelit, voimavaroihimme mitoitetut parhaat palat! Tämä sunnuntaipäivä on pyhitetty lapsille ja miksei meille kaikille lapsenmielisille: pomppulinna, kasvomaalausta ja livebändiä lavalla. Tämä bueno!

 

Huojentuneeena:

lauantai 21. helmikuuta 2015

Nuo uljaat uroot korkokengissään...



eli XXI Mascarita ponte el tacon. Tämän eilisillan kipityksen ja kilvoittelun tarkoituksena  ja päämääränä oli näiden 400:n ”nais"osallistujan muodostamien  eri  teemaisten ryhmien voimalla, paitsi hauskuuttaa yleisöä myös lyödä viime vuoden ennätys. Korkojen  tai  pohjan paksuuden on oltava minimissään seitsemän cm, mikä poppoita lavalla esiteltäessä arvovaltaisen tuomariston toimesta mittanauhoin tarkistetaan.





Tapahtuma alkoi klo 20.00 ja varsinainen startti tapahtui juhlavasti edellä  marssivan  soittokunnan johdolla. Reitille oli asetettu esteitä esim. lappeellen siroteltuja  autonrenkaita ja kun matkantaitto vaadittavilla korkeuksilla jo sinänsä, saatikka sitten  täydennettynä kahden tunnin mittaisella nestehukkaa ehkäisevällä, voimaannuttavan menojuoman tankkauksella, saattoi olla hoipperehtivaa, taittui matka hilpeällä yhteishengellä katujen ja kujien läpi.







Riemukasta ja harmitonta hauskaa! Conchita Wurst oli selkeästi innoittanut koroillakopsuttelijoita, toki teemoissa ei tautologiaa tarjottu…

Heikunkeikun:

torstai 19. helmikuuta 2015

Sardiinin hautajaiset. - Entierro de la Sardina...



Eilen, tuhkakeskiviikkona, joka roomalaiskatolilaisittain aloittaa 40:n päivän pituisen Pääsiäistä edeltävän paaston ja joka virallisesti lopettaa karnevaaliviikon (ohjelma toki jatkuu vilkkaana sunnuntaihin, jolloin vietetään perinteisesti  hilpeää  lasten päivää) sai sardiinirukka roihuavan loppunsa.  Btw. sanan karnevaali alkuperästä ei liene täyttä varmuutta, mutta sen oletetaan johtuvan sanoista carna levare, vapaasti tulkiten lihan jättäminen.




Juhlakalun eli noin kuusimetrisen paperimassasta  rakennetun eväkkään  saatteli  enempi- vähempi  arvokkaasti asteleva, desibelirikkaasti  sureva,  asianmukaisesti  mustiin naistenvaatteisiin pukeutunut señorsukupuolinen  joukkio, muun arvoisan vaan ei suinkaan määrältään vähäisen  karnevaalikansan osallistuessa erilaisten tunteiden ilmoillepurun myötä tapahtumainkulkuun.  Surusaatto päättyi sataman rantaan suoraan parvekkeemme eteen, joten saatoimme tuulisen ja sateisen kelin huomioon ottaen leppoisasti ja lämpimästi näin kotioloissa muutaman kuvainnollisen  kyynelhelmen silmistä tiristää ja  poskillemme  vierähyttää.



Fisupolo tuikattiin brutaalisti tuleen ja päätyi lopulta tuhkakasana lajitovereidensa joukkoon turskien taivaaseen. Tätä tuonilmaisiin, tämän eläinkunnan edustajan nimenomaisessa tapauksessa oikeammin tuonmerisiin, siirtymistä kunnioitettiin juhlavalla ilotulituksella ynnä –  naturalmente  -  railakkain jalannostoin ja tanssinrytkein vaatimattomasti  ajalla 23.30 – 06.00.  Tämä rituaali ei sen merkityksen selvyydestä huolimatta kokemuksellisesti minulle auennut eikä syvemmälti puhutellut, johtuen ehkä siitäkin, että näin  luonnonystävänä,  vaikka vain elämenkuvatuksenkin  polttaminen tuntui  lähinnä vastenmieliseltä.  Ilotulitus sen sijaan oli vertaansa vailla sekä laadultaan että kestoltaan, komiaa räiskettä, ”valoja taivaalle”, kuten Pikkumurmelit tuon ilmaisisivat; jäänee sijoittumaan sarjaan: ”Once in a lifetime”.   Pan y Circus…

Keveät meret  &  R.I.P: