perjantai 17. marraskuuta 2017

Martin Walser: "Muuan loppuaan odottava mies / Ein sterbender Mann" - ex Libris...


"Muuan loppuaan odottava mies", Martin Walser, LURRA-Editions, 2017, 332 s., suomentanut Olli Sarrivaara.

"Martin Walser (s. 1927) lukeutuu saksankielisen modernin kaunokirjallisuuden ehdottomaan aateliin. Suomalaiset lukijat ovat voineet tutustua hänen taidokkaaseen kieleensä ja psykologiaansa mm. Johann Wolfgang von Goethen elämään liittyvässä, ”toista rakkautta” eli vanhan miehen hullaantumista nuoreen naiseen käsittelevässä romaanissa Muuan rakastava mies. Aiemmin Walserilta on julkaistu suomeksi novellikokoelma Vaarallista oleskelua  ja nykyihmisen identiteettikriisejä ja vieraantumista käsittelevät romaanit Pakeneva hevonen, Rakkauden tuolla puolen  ja Tyrsky." (Lievelehti)

"Muuan loppuaan odottava mies on saksalaisen nykykirjallisuuden kärkinimen Martin Walserin huima oodi ihmisen ikääntymiselle ja viimeisille rakkauksille.
72-vuotias yritysjohtaja Theo joutuu karkean petoksen uhriksi. Hän haluaa pois maailmasta, jossa sellainen on mahdollista, mutta hän rakastuu räjähdysmäisesti. Rakastuminen johtaa kierteeseen Theon puolison ja salaperäisen naisen välillä. Moraali ja sovinnaiset käytöstavat kadottavat merkityksensä. Martin Walser on luonut kuolemankaipuun täyteisen rakkausromaanin, jossa ikääntyminen ja nuoruus esittävät uusia rooleja. Elämä ei ole ohitse ennen kuin se on ohitse." (Takakansi)

Aihe on erikoinen, sillä harvoinpa näinä ageismin auvoisina/ankeina aikoina päähahmona on aikuinen ihminen kuten tässä Theo  Schadt 72-v ja  harvemmin
- niin yleisesti kuvitellaan - joskin entistä useammin tuonikäinen seikkailee internet-foorumiin ihmeellisessä maailmassa. Pisteet ropisevat jo yksin tuosta, mutta kaiken muun hyvän lisäksi Walserin tekstijälki siksakkaa tiuhaan kuin Mummin  jalalla poljettava siksak Singer aikanaan: tehokkaasti, kieputtavasti ja monisyisesti lukijaansa sekä hemmotellen että haastaen, kiertäen hänet kerronnan edessä vaivattoman suloisesti  pikkurillinsä ympärille henkiselle  kippuralla.

Merkille pantavaa on, että Theo on  kova poika kirjoittelemaan kirjeitä
sekä lähettämättä jääviä että lähetettäviä, -itselleenkin - ja  turvautuu myös sähköpostiin nopeuttaakseen aatostenvaihtoa.  Meillä on myös Theo,
joka pitää itseään gravitaatioasiantuntijana ja ihailee Mössbauerin ilmiötä. Pompeiuksesta hän tuumailee: Samapa tuo, Pompeius tai ei, mutta yhdensortin roomalainen konsuli kuitenkin oli. Siihen riitti se historiallinen seikka, että jälkimaailma tunsi nuo lempeää myötätuntoa ilmaisevat kasvot. 
Hyväksyvä asenne tuntui olevan tuon ihmisen hyve. Ei siis mikään alituiseen tuimana nykivä suu, vaan koskaan täysin yhteen painumattomat huulet, jotka väristen odottivat seuraavaa mahdollisuutta ilmaista taas ymmärrystä.

Arvoisa herra Kirjailija:  - Enemmän kuin kaunis ei ole mikään. Niin te kuulemma olette sanonut tai kirjoittanut tai sanonut ja kirjoittanut. Se on julmin koskaan lukemani lause. En tiedä kuka te oikeastaan olette, en ole lukenut teiltä mitään, mutta koska teitä kerran siteerataan, niin en kai voi välttyä oletukselta, että te olette joku. Siis joku, jota myös kuunnellaan...

-  Kun hänelle oli esitetty toive tämän juhlapuheen pitämisestä ja kun hän sitten oli raottanut tietämättömyytensä verhoa Krollin suhteen, hän tunsi tarvetta ottaa yhteyttä tuohon luotaantyötyvyydellä puoleensavetävään runoilijaan. 
Ei siis muuta kuin kirjoittamaan hänelle. Ja Krollin vastaus: Arvon herra professori, alkää ymmärtäkö minua, olkaa niin hyvä. Tuollaisen vastauksen joutuu lukemaan useampaan kertaan. 

Suurin toivein allekirjoittaen Theo laatii myös erilaisia raportteja hallitukselle ja erässä niistä kertoo Müncheniin 40-vuotta sitten tultuaan ihmetelleensä kuinka ihmiset lukivat julkisissa liikennevälineissä ja kuinka epäkorrektilta se hänestä tuntui ja edelleen tuntuu:  - Miksi ihmiset eivät osaa nauttia toisistaan? Jokainen kanssamatkustaja on kohtalo, tarina, jokaisella on kasvot, joihin on kirjoitettu, mitä tuolle ihmiselle on tapahtunut. Ja paljon on tapahtunut, sen näkee kaikilta kasvoilta. Ihmisen kasvot ovat elämän maisemia....

Vahva teos paitsi Theon/Franz von M:n  tarinasta, itse kirjoittamisesta ja tulkinnoista. Walser esittää väittämiään vain oitis kyseenalaistaaksen ne jättäen tyhjää tilaa lukijan oman päättelykyvyn ja harkinnan varaan.
Teos on erittäin kiintoisalukuinen ja verbaliikaltaan laadukas, ehdottomasti hitaasti ajatuksella nautittava herkku kuorrutuksenaan  Olli Sarrivaaran huima käännös.  Parasta ja laadukkainta eteen tullutta  pitkään aikaan!
Vapaasti mukaillen: elämä ja lukeminen eivät ole ohitse ennen kuin ne ovat ohitse:)

Lopuksi Sina Baldaufin, - joka käy milonga-tapahtumissa ja vannoo tandan nimiin -, tapaan ja  Osvald Fresedon Vida Queridan tahtiin  todeten :
Tango on kaunein korvike sille, mitä ei ole olemassa... 

Walserin kanssa henkistä kuurupiiloa mielikseen leikki:

tiistai 14. marraskuuta 2017

Alejandro Zambra: "Kotiinpaluun tapoja / Formas de Volver a Casa" - ex Libris...


"Kotiinpaluun tapoja", Alejandro Zambra, Fabriikki Kustannus, 2017, 155 s., suomentanut Laura Vesanto.

"Alejandro Zambra (s. 1975)  on chileläinen runoilija, kirjailija ja kirjallisuuskriitikko, jonka esikoisromaanista Bonsái (2006) on sanottu, että se aloitti uuden aikakauden chileläisessä kirjallisuudessa. Romaanista on tehty myös samanniminen elokuva. Zambran teoksia on käännetty yli kymmenelle kielelle, 
ja nyt suomeksi ilmestyvän teoksen lisäksi erityisesti romaani
La vida privada de los árboles (2007) ja novellikokoelma Mis documentos (2013) ovat menestyneet maailmalla." (Lievelehti)




"Vuoden  1985 maanjäristyksessä  kokonainen chileläissukupolvi oppii,
että maa jalkojen alla voi pettää hetkenä minä hyvänsä. Pinochetin diktatuurin aikana lapset seuraavat vierestä, kuinka heidän vanhempansa muuttuvat joko uhreiksi tai syyllisiksi. Kun ikuisista sivuhenkilöistä vihdoin tulee oman tarinansa sankareita, he joutuvat päättämään, millainen heidän tarinansa on ja millaisen roolin he suostuvat vanhemmilleen antamaan." (Takakansi)

Entuudestaan tuikituntematon kirjailija ja kaukaa Chilestä, - innostavaa ja uteliaisuutta herättävää! Teos on nelilukuinen: Sivuhenkilöitä, 
Vanhempien kirjallisuus, Lasten kirjallisuus ja Kaikki hyvin.
Mielenkiintoisia teemoja siis luvassa.

- Kerran minä eksyin. Olin kuuden tai seitsemän ikäinen. Olin ajatuksissani enkä yhtäkkiä enää nähnytkään vanhempiani. Säikähdin, mutta lähdin heti oikeaan suuntaan ja olin kotona ennen heitä. Vanhempani etsivät minua epätoivoisesti, mutta sinä iltapäivänä minä kuvittelin, että he olivat eksyneet. Että minä osasin palata kotiin, he eivät. Valitsit toisen tien, äiti sanoi silmät yhä itkeneinä. 
Tehän sen toisen tien valitsitte, minä ajattelin, mutta en sanonut mitään. 

Zambra on luonut iloksemme pienimuotoisen ja runsassävyisen kertomuksen siitä, kuinka me ihmiset etenkin kriisien ja mullistusten keskellä ikäpolvina luomme tyhjiä aukkoja, tallennamme mielikuviamme ja yritämme niitä sitten myöhemmin toisten kertomuksiin tukeutumalla selektiivisesti täydentää, paikata ja tarpeen mukaan mieleiseksemme muokata ja muutella. Sittemmin opimme, että  sekä koteja että kotiinpaluun tapoja on moninaisia, tulkinta on kuitenkin aina meidän, omamme ja henkilökohtainen.

- Homman nimi, M, ajattelen nyt, vähän päissäni, hoomma on se, että minä odotan ääntä. Ääntä joka ei ole oma ääneni. Odotan vanhaa, vakaata romaanin ääntä. Tai sitten minä vain haluan olla kirjassa. Haluan mieluummin kirjoittaa kuin olla kirjoittanut. Haluan pysyä, asuttaa sitä aikaa, elää mukana niissä vuosissa, jahdata rauhassa saavuttamattomia kuvia ja kerrata niitä pikkutarkasti. Nähdä ne väärin, mutta nähdä. Jäädä sinne, katselemaan...

- "Mieleen painuvat yleensä pienet, satunnaiset katkelmat, joilla ei ole alkua eikä loppua." Lause jäi pyörimään mieleeni enkä saanut nukuttua. Totta se on.
Emme muista kuvia, vaan niiden kohinan. Ja joskus siistimme kirjoittaessamme kaiken, niin kuin sillä tavalla voisimme edetä johonkin suuntaan.
Mutta kohinaahan meidän pitäisi kuvailla, muistiin tulleita tahroja. 
Sitä sattumanvaraista valikoimaa, ei muuta. Siksi me lopulta valehtelemme niin paljon. Siksi jokainen kirja on aina jonkun toisen, järkälemäisen ja omalaatuisen kirjan kääntöpuoli. Käsittämättömän ja aidon kirjan, jonka me käännämme, 
jonka me petämme, koska olemme tottuneet keskinkertaiseen proosaan... 

"Kotiinpaluun tapoja" on maltillinen, tyylipuhdas ja  vivahteikas tarina, kudelma, joka ikäänkuin hentoisen yöperhosen lailla levottomasti lepattelee pimeydessä loistavan lampun ympärillä, yhä lähemmäs ja lähemmäs kohti valoa, keskiötä  ja totuutta tarkkaan kuitenkin varoen polttamasta siipiään. Varsin kiinnostava ja edukseen poikkeava teos!

Hyväksi lopuksi, por favor: musiikkina, jonka tahtiin sopii myös tanssahdella,  lukemista siivittää kirjailijan mainitsema Los Angeles Negrosin "El tren de hacia olvido".

Kotiin on palattu myös blogissa:  Kirjojen kauneudesta / Syksyn lehti:)

Palailemisiin:

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Ingar Johnsrud: "Metsästäjä / Kalypso" - ex Libris...


"Metsästäjä", Ingar Johnsrud, Like Kustannus Oy, 2017, 424 s., suomentanut
Arja Kantele.

"Ingar Johnsrud (s. 1974) on norjalainen kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Wieniläisveljeskunta avasi uuden dekkarisarjan ja nousi välittömästi huimaan kansainväliseen suosioon; sen käännösoikeudet on myyty yli 20 maahan." (Lievelehti)


"Oslon poliisi on ymmällään. Juuri löytynyt ruumis näyttää kuuluvan miehelle, joka on julistettu kuolleeksi jo kaksikymmentä vuotta aiemmin. Samaan aikaan nuori poika menehtyy virustautiin, joka on kadonnut maapallolta vuosikymmeniä sitten. Liittyvätkö tapaukset toisiinsa. Pian paljastuu, että vyyhdin ytimessä on norjalainen erikoismerijääkäreiden joukko, joka teki 1990-luvulla karmivan löydön venäläisestä laboratoriosta. Ylikomisario Fredrik Beier ja rikostutkija Kafa Iqbal ymmärtävät jahtaavansa murhaajaa, jolla on mielessään mittava kosto ja käsissään hirvittävän vaarallinen ase." (Takakansi)

Jos tykästyit Johnsrudin wieniläispoppooseen (2016)  ja hänen kärpänketterään kirjoitustyyliinsä, niin tämä napakka- ja lyhytlukuinen uusimmainenkin saattaisi hyvinkin osoittautua lukemisen väärtiksi. Kuriositeettina mainittakoon, että teoksessa kohtaamme myös ruotsalaisen  Staffan Häyhän mukanaan tarkkusase PSG 90, liekö jotain "sukua" meidän kuuluisalle Simo Häyhällemme....
Osansa juonenkulussa on myös säihkyvällä medaljongilla,  Le Coeur de Canardilla, Ankansydämellä.

Miljööstä: - Matka keskustasta oli hujahtanut nopeasti, auto ei ollut ehtinyt kunnolla lämmetä, kun näkymää jo alkoivat hallita pikkukadut omakotitaloineen. 
Täällä asui muutamia maan isoimmista porhoista, jotka pitivät elämänsä autuutta näytteillä asuinkiinteistöjensä muodossa. Käkikellotaloja oli pystytetty ritirinnan funkisrakennusten kanssa. Steroideilla pullistettua Sørlandin idylliä, vanhan rahan patologian tutkielmaa, käsistä karanneita öljymiljoonia.
Pastellinsävyistä väkeä, luisevia koiria ja ylisuuria pelejä. Kyynikoita ja onnenmyyriä...

Erikoismerijääkärin elämään kuului yhtä ja toista, mitä voi tippaakaan liioittelematta sanoa pirulliseksi. Ihan pahimpia rasteja oli tämä, kun kiemurreltiin tönkköön kuivapukuun, puettiin painovyö, venyteltiin maski naamalle ja kiristettiin hengitysregulaattori paikalleen, kiinnitettiin pikasoljilla MP-5-konepistooli ja ahtauduttiin kahden miehen nostamana kapeaan - halkaisijaltaan viisisataakolmekymmentäkolmesenttiseen teräslieriöön.


                                                              ©Jarli&Jordan

Johnsrudin kerronta on vauhdikasta ja käännerikasta sekä runsailla elementeillä maustettua. Hän tuntuu herkuttelevan kuljettaessaan juonta hiuksenhienosti murtumisriskin ottaen, mutta kieputtaa kuin kieputtaakin dekkarinsa kuin lukijaansa epäröinnin kustannuksella leikkimielisesti irvaillen  siististi kansien väliin. Henkilökuvauksissa on rittävästi särmää ja syvyyttä.
Beierin ja Iqbalin yhteistyö kehittyy vaihtelevalla menestyksellä ja henkilökemiaa on kuvattu luonteikkaasti. Wieniläisveljeskunnan aiheuttamasta lievästä skeptisyydestä huolimatta tuottaa silkkaa mielihyvää nyt todeta, että tässähän olemme saaneet varteenotettavan norjalaisdekkaristin, jonka jatkotuotantoa sopii sillä silmällä seurata!

Kafan sanoin: Missä koti, siellä sielu... Tuo on niin totta myös vice versa.

Esikoinen & Kumpp. & Keijutyttö  ovat hövelisti luvanneet vetää tänään pöydän pitkäksi lounaan merkeissä, matkalta poimimme kyytiin Tähtisilmän.
Toivottavasti Amigo - toivottavasti kera Tyttöystävän - cruzeilee paikalle ominensa; paljon toivoa ja toivotuksia, halauksia, hauskaa yhdessäoloa, hälinää ja iloista naurua siis luvassa:)

Isosti onnea kaikille isille ja isoisille niin tuonpuoleisessa kuin olevaisessakin sekä tuleville ja muutoin vain isänmielisille tasapuolisesti: pitäkää hyvää huolta itsestänne ja olkaa - ei vain paikalla - vaan läsnä lastenne ja läheistenne elämässä!

T:

perjantai 10. marraskuuta 2017

Alejo Carpentier: "Valtakunta tästä maailmasta / El reino de este mundo" - ex libris...


"Valtakunta tästä maailmasta", Alejo Carpentier, Aviador, 2017,  (alkuteos ilmestyi 1949), 161 s., suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä.

"Alejo Carpentier (s. 1904 Lausanne - 1980 Pariisi)  on kuubalainen diplomaatti, kirjailija ja musikologi. Ranskalaisen isän ja venäläisen äidin lapsena syntynyt Carpentier vietti lapsuutensa Kuubassa, mutta oleskeli pitkään Ranskassa, Haitissa ja Venezuelassa, kunnes palasi vallankumouksen jälkeen 1959 pysyvästi Kuubaan. Hän on maagisena realismina tunnetun suuntauksen varhainen edeltäjä, vaikka sanoo kirjojensa lähinnä heijastavan "Latinalaisen Amerikan taianomaista todellisuutta", sillä hän kuvaa aina maanosansa historiallisia todellisia, joskin uskomattomilta tuntuvia vaiheita. Hän viittaa jokaisessa teoksessaan laajalti klassisen kulttuurin ilmiöihin, varsinkin rakennustaiteeseen ja musiikkiin." (Lievelehti)



"Teos sijoittuu maailman ensimmäisen mustan tasavallan Haitin historiaan.
Kirja on todellisuuspohjainen tulkinta paljon kärsineen saaren varhaisista vaiheista, sen mustan kuninkaan Henri Christophen noususta ja tuhosta." (Takakansi)

Teos on neliosainen sisältäen tekijän esipuheen ja runsaiden sitaattien tuikitarpeelliset käännökset. Luvut on eloisasti nimetty kuten esim. Vahapäät, Mitä käteen osuikaan, De Profundis, Metamorfoosit, Kotirouvien kutsu,
Koirien laiva, Pyhä Myllerrys, Sans-Souci, Elävältä seinään muurattu, Ultima Ratio Regum, Maanmittarit, ja Agnus Dei.

Ja mikä runsauden sarvi tämä elämää ja tapahtumia pursuava värikäs, riemukas, traaginen ja voodoota, mustaa magiaa, kapinan melskeitä ja musiikin rytmejä sekä eksoottisia värejä ja tuoksuja  sisälleen kätkevä teos onkaan!!
Varsinainen ilopilleri ja henkinen vitamiinipommi sekä sateentuhrun, paksupilvisen taivaan ja alavireisyyden karkottaja parasta A-luokkaa.
Tapahtumia pääsemme seuraamaan Ti Noëlin, Monsieur Lenormand de Mézyn orjan viereltä ja kertojanäänen kautta.

Ti Noël:   - Kahdeksastakymmenestä oriista, jotka laivan kapteeni oli yhdessä normandialaisen hevosenkasvattajan kanssa onnistunut kuljettamaan hyväkuntoisina perille, Ti Noël oli valinnut epäröimättä siitosoriin jolla oli valkeat sukat ja pyöreät lautaset; se sopi erinomaisesti astuttamaan maatilan tammat, jotka olivat alkaneet synnyttää yhä pienikokosempia varsoja. 
Monsieur Lenormand de Mèzy tiesi, kuinka hyvin hänen orjansa tunsi hevoset, eikä siis kyseenalaistanut valintaa, vaan maksoi vaaditun hinnan kilisevinä
louis d'orin kolikkoina. Ti Noël nykäisi riimuna käyttämäänsä köyttä ja nautti täysin siemauksin ratsastamisesta rotevalla papurikolla. Hän tunsi reisissään hevosen liukkaan hien, joka muuttui pian tuuhealla karvoituksella näkyväksi happameksi vaahdoksi. Seuraten isäntäänsä, joka ratsasti hoikkajalkaisella raudikolla, Ti Noël matkasi halki merimieskortteleiden, näki suolaliemeltä tuoksuvia makasiineja, sadeveden pingoittamia pressukatoksia ja kasoittain kivikovia laivakorppuja, kunnes tuli pääkadulle, joka kylpi aamuhetkinä kaikissa sateenkaaren väreissä kirjaviin ruutuhuiveihin kietoutuneiden mustien sisäkköjen palatessa toriostoksilta...                                                                                      
                                         
Ennakkoasenteeton ja huima  hyppy  tähän mukaansatempaavaan ja mielikuvitusta kutkuttavaan historialliseen seikkailuun todella kannatti.
Kirjailijalla on vankka draaman ja komiikankin taju, rikas sanapaletti ja taito loihtia silmien eteen sekä vahvoja ja vauhdikkaita tapahtumavyöryjä että myös hiljaisen mietiskelyn suvantopaikkoja, aistillisia arvoja unohtamatta.  Jyrki Lappi-Seppälän suomennos vastaa täysin Carpentierin vaativasti polveilevan tekstin huutoon.
Suurkiitokset kirjailijalle tuonilmaisiin, Aviador-kustantamolle ja suomentajalle:
ilo on kokonaan lukijan puolella!

Ti Noëlin maanpäällinen aika oli ohi. Hän tajusi nyt, ettei ihminen koskaan tiedä, ketä varten hän lopultakin kärsii ja toivoo. Ihminen kärsii ja toivoo ja ponnistelee muita varten, ihmisiä joita hän ei koskaan tule tuntemaan ja jotka vuorostaan kärsivät ja toivovat ja ponnistelevat jälkeensä tulevia varten, jotka eivät hekään tule onnellisiksi; sillä ihminen havittelee aina onnea yli hänelle määrätyn osan. Mutta ihmisen suuruus piilee juuri siinä, että hän pyrkii parantamaan sitä mikä on, asettamaan itselleen tehtäviä....  -  Siksi ihminen - joka on huolten ja tehtävien uuvuttamanakin kaunis ja pystyy myös kurjuuden keskellä rakastamaan - kykenee saavuttamaan suuruuden ja kasvamaan täyteen mittaansa vain Valtakunnassa, joka on tästä maailmasta... 

Kuinka matka Carpentierin valtakunnassa taittui Eniten minua kiinnostaa tien Suketukselta selviää klikkaamalla:)

Kasvuharjoituksia jatkaen:


keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Scott Turow: "Todistaja / Testimony" - ex Libris...


"Todistaja", Scott Turow, Art House, 2017, 528 s., suomentanut Kaisa Ranta.

Scott Turow (s. 1949)  on maailmanlaajuisesti menestynyt jännityskirjailija ja asianajaja. Hänen teoksiaan on käännetty yli 40 kielelle ja myyty yli 30 miljoonaa kappaletta, ja ne ovat New York Timesin bestsellerlistan kärkeä. " (Kustantaja)
"Turow on kirjailijanuransa rinnalla harjoittanut asianajajan ammattia ja on näillä ansioilla valittu kotiseutunsa liittovaltiotuomareiden nimityslautakuntaan vuosiksi 1997–1998. Hän on osakkaana toimistossa Sonnenschein, Nath & Rosenthal, jossa on viime aikoina hoitanut pro bono -asioita, eli ilmaiseksi ajettavia juttuja. Hän on muun muassa avustanut kuolemaantuomittua, joka vapautui uuden oikeudenkäynnin jälkeen kun hänet havaittiin syyttömäksi tekoon, josta hänet oli tuomittu. Lakimiesuransa alussa Turow toimi myös syyttäjänä merkittävissä korruptio-oikeudenkäynneissä," (Wikipedia)


"Sotkuisen sodan jälkimainingit. Neljäsataa kadonnutta pakolaista.
Yksi ainoa silminnäkijä. Viisikymppinen amerikkalaisjuristi Bill Ten Boom saa odottamattoman työtarjouksen Haagiin, Bosnian sodan jälkeisessä kaaoksessa pakoilaisleirillinen romaneja on kadonnut kuin taivaan tuuliin, ja yllättäen esiin on astunut todistaja, joka väittää nähneensä joukkomurhan. Tutkimuksen kuljettavat Ten Boomin Haagin kaduilta Balkanin korruptoituneisiin kyliin ja lain rajoja kiertäviin kokouksiin Washington DC:hin. Kaikilla tuntuu olevan salattavaa.
Voiko todistajan kertomukseen luottaa? Mitä tekemistä Yhdysvaltain Nato-joukoilla on asian kanssa? (Takakansi)

Jos edellinen, Identtiset, 2014 oli tuhtia tavaraa, niin sitä on totta vie tämäkin Todistaja: ajankohtaista asiallisesti, pakolaisuudesta ja humanitäärisestä avusta, haastavista suurista teemoista. Luvassa ei kuitenkaan ole ainoastaan puisevaa lakimiesjargonia, jonka alan ammattilaisena Turow vaivatta hanskaisi, vaan hän onnistuu ominaiseen tyyliinsä luomaan henkilöhahmoistaan, näiden kuin taikasauvan heilautuksella ilmaan haihtuneiden barubralaisten eli pakolaisleirillä asuneiden romanien arvoituksen ratkaisun tuimassa tiimellyksessä, monisyisiä personaallisuuksia intohimoine päivineen aina kohtalokkaita mystisiä naisia myöten.

Bill Ten Boom:  - Viidenkymmenen vuoden iässä olin päättänyt aloittaa uuden elämän. Suunnitelma oli kaikkea muuta kuin tietoinen, mutta seuraavan neljän vuoden aikana jätin kotini, avioliittoni, työni ja lopulta kotimaani. 
Käytännössä katsoen koko lähipiirini suhtautui ratkaisuihini hätääntyneesti tai huvittuneesta. Siskoni luuli, että surin yhä vanhempiamme, jotka olivat kuolleet perätysten lyhyen ajan sisällä. Juristikollegani uskoivat, etten ollut koskaan tottunut elämään poissa valokeilasta. Ex-vaimoni kuittasi kaiken ylimitoitetuksi keski-iän kriisiksi. Ja poikani olivat vuoroin ällistyneitä, vuoroin raivoissaan siitä, että heidän eleetön isänsä oli muuttunut ailahtelevaiseksi kuin teini juuri kun he itse tunsivat astuneensa aikuisuuteen. En piitannut kenestäkään, sillä elämäni oli ajautunut suuremman totuuden karille. Kaiken menestykseni keskellä tajusin, etten tunnistanut menneisyydestäni hetkeäkään, jolloin olisin syvällä sisimmässäni tuntenut oloni kotoisaksi omassa elämässäni...  
Se että pakenin maasta Hollantiin ja kansainväliseen rikostuomioistuimeen ICC:hen, ei ollut mikään patenttiratkaisu, mutta se oli vertauskuvallinen ovi, 
joka oli auennut toisen sulkeutuessa.

Turowin piiruntarkkaa miljöön ja rakennusten verbaalista piirtelyä voi vain ihailla. Naiskuvaus on yllättävän herkullista ja psykologistakin silmää osoittavaa.
Teoksen kieliasu on hyvä.  Kirjailijan  kompakti ja selkeä sekä varmaotteisen vivahteikas tyyli pitää mielenkiinnon yllä kautta linjan. Enemmän kuin pelkkä dekkari; selväjärkinen ja konstailematon, mukavan ja pohdiskelevan lukujäljen jättävä teos:)

Ovia sulki ja avasi:

maanantai 6. marraskuuta 2017

Arturo Pérez-Reverte: "Vakooja / Falcó" - ex Libris...



"Vakooja", Arturo Pérez-Reverte, Like Kustannus Oy, 2017, 265 s., suomentanut Einari Aaltonen.

Arturo Pérez-Reverte  (s. 1951) on Espanjan rakastetuimpia nykykirjailijoita ja bestsellerlistojen vakionimi. Hänet nimitettiin vuonna 2003 Real Academia Españolan jäseneksi. Pérez-Reverten teoksia on julkaistu yli 50 maassa ja niiden pohjalta on tehty useita elokuvia. (Lievelehti)

"On vuosi 1936. Euroopassa kuohuu ja Espanjassa raivoaa sisällissota. Myllerryksen keskipisteessä operoi Espanjan tiedustelupalvelun agentti Falcó, häikäilemätön ja kylmähermoinen tappaja. Francon alaisuudessa toimiva Falcó saa äärimmäisen vaativan tehtävän, josta riippuu koko Espanjan tulevaisuus. Soluttauduttuaan rintamalinjojen taakse Falcó kohtaa uhkia, joihin ei edes hänen rautainen ammattitaitonsa ole häntä valmistanut." (Takakansi)

Vaikka Falcó perustuu tositapahtumiin juoni ja henkilöhahmot ovat kuvitteellisia. Tekijä on muuttanut eräitä historiallisia yksityiskohtia fiktion tarpeisiin.




Tuttavuus tämän mainion kirjailijan kanssa alkoi taipumalla Kohtalon tangoon  vuonna 2013. Jo tämän uutukaisen Humphrey Borgartmainen kansikuva virittää vaivatta salaperäiseen jännitystunnelmaan. Kirjailija tarjoaa meille ensinnäkin  Amiraalin antamia tehtäviä suorittavan, naissilmää omaavan Falcón,
jolla on SE katse.  Hän noudattaa tinkimättä  ja menestyksekkäästi  entisen opettajansa Nikon elämänohjetta, skorpionin periaatetta : Katso hitaasti, iske nopeasi ja häivy salamana. Hän on myös Lucifer-ryhmän eli kotoisammin Likaisten asioiden poppoon toimija.
Kuriositeettina: teoksessa on mainittu hauskoja muotiin liittyviä yksityiskohtia, kuten: Trilby-hattu ja Vionnet-asu.

Espanja on ollut viime aikoina tapetilla Katalonia-pähkinänsä vuoksi.  
Vakoojassa palataan historiassa taaksepäin maan aiempiin kuohuntavuosiin,  jonka pärkeissä lukijana - on pakko myöntää -  menivät osapuolet (falangistit, kommunistit, francolaiset, NKDV, kartistit, maurit, saksalaiset ja italialaiset) sekä hyvät ja pahat välillä suloisesti sekaisin iloisesti häränpyllyä heittäen, vaan:
de nada...
 -  Tällä (tukku seteleitä) kaikki järjestyy, saksalainen sanoi. - Vallankumouksellista kuohuntaa, tiukkoja vaatimuksia ja mullistavia tuulia piisaa, mutta heti kun kuuluu rahan kilinää, kaikki huutavat kuorossa: Minun! Kommunistit ja libertaanit ovat päässeet epäilyttävän nopeasti viheliäisen mammonan makuun....

 Falcó:  - Vaikka uni alkoi painaa ja hän oli rento, hänen kulmikkaat ja komeat, orastavan sängen tummentamat kasvonsa eivät menettäneet niille ominaista huvittunutta ja miellyttävää ilmettä, jossa oli häivähdys levottomuutta herättävää kovuutta ja julmuutta; aivan kuin hymyn omistaja olisi kokenut olevansa osa ympärillään levittäytyvää jatkuvaa ja tragikoomista, kaikenkattavaa vitsiä. 
-  Sellaiset sanat kuin isänmaa, rakkaus ja tulevaisuus eivät merkinneet mitään. Hän oli harjaantunut tarttumaan hetkeen. Liikkumaan sutena varjoissa.
Hän oli ahnas ja vaarallinen.

Huumoria, lähinnä hirteissellaistakaan ei ole unohdettu, sillä kun Falcólta tiedustellaan mitä hän teki ennen kansannousua, oliko kenties mukana jonkin puolueen tai liiton toiminnassa,  välitön vastaus kuuluu: "KHP:ssä" Jatkoselityksenä mainittakoon kyseessä olevan Kontemplatiivisen hydrauliikkapuolueen, jossa sankarimme tärkeänä, vastuullisena ja huippusalaisena  tehtävänä oli seurata, kuinka vesi virtasi siltojen ali...

Pérez-Revertin luontainen tapa kirjoittaa lyhytlauseista tekstiä ilman turhia kiemuroita ja koukeroita luontuu mainiosti vauhdikkaaseen juonenkulkuun ja pitää sen yskimättä liikkeellä.  Kerronta on miellyttävälukuista ja otteessaan pitävää. Ja niinhän tässä käy, että tämä Falcó, viliskantti luonnoltaan yltää sankaritekoihin loppurutistuksessa: neidon, tuon vähemmän viattoman pelastamisineen. Asustiko Falcón, kiihkoisassa, latinalaisessa  ytimessä sittenkin un caballero; mene ja tiedä...

- Kun paimenet pitävät neuvoa, lampaan päivät ovat luetut. Vanha espanjalainen sananlasku.

Siltojen ali ja suoraan taivaalta, mutta  kaikin tavoin kelvollista alkanutta viikkoa ja
tuiketta sydämen syvyyksiin ja pilkettä silmännurkkiin:


perjantai 3. marraskuuta 2017

"Granta 9: Tunnustus" - ex Libris...


"Granta 9: Tunnustus Uuden kirjallisuuden areena", Otava, 2017, 266 s., päätoimittaja Aleksi Pöyry.

"Tunnustukseen liittyvä tunteen, tiedon tai vakaumuksen tekeminen julkiseksi tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että tunnustaja luopuu vallastaan siihen, mitä tunnustaa. Kun subjektiivisesta kokemuksesta - rakkaus, syyllisyys, tarve salata jotakin - tehdään yhteistä, kuka tahansa tunnustuksen kuullut tai nähnyt tulkitsee sen omista lähtökohdistaan.
- Entä selittääkö sosiaalisen median aikakausi tunnustuksellisen lukutavan yleistymistä? Kaventaako paine oman elämän jakamiseen käsityksiä yksityisyyden rajoista, vai onko sosiaalinen media pikemminkin irrallinen saarekkeensa, jolla käyttäjät tekevät joko tietoisesti tai tiedostamattaan fiktioita omasta elämästään" (Pääkirjoitus, Aleksi Pöyry)


Kooste sisältää seuraavat kirjoitukset: Inka Nousiainen:  Rakas päiväkirja,
Javier Cercas: Agamemnonin totuus, Katja Kallio: Läpinäkyvä sydän, Iris Murdoch: Kirjeitä, Jukka Viikilä: Papin tunnustukset, Ivan Tšistjakov: Siperian laitamilla,
Milja Sarkola: Tämä on tunnustus mutta onko se minun?, Karl Ove Knausgård: Kohtalosta, Ka Bradley: Wendy, Antto Terras: Luokkakokous, Juliet Jaques: (nostalgia), Erkka Filander: Häikäistynyt. Bernard Quiriny: San Juliánin piispa ja Riku Korhonen: Puhu, viha.

Aiemmat ja postatut: Granta 1: RuokaGranta 2: Outo, Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat, Granta 4: Seksi, Granta 5: Venäjä,  Granta 6: Raha ja Granta 7: Koti. Granta 8: Eläin luettu vaan ei postattu.

No 9 pitää sisällään kiintoisaa Katja Kallion pohdintaa Elena Ferranten henkilöllisyyden paljastamisen merkityksestä, taattua Knausgårdia, Sarkolan ajatuksia tunnustuksellisesta kirjallisuudesta ja Riku Korhosen kipakahkoa pohdintaa kritiikin, kriitikoiden ja bloggareiden toimintatavoista ja -alueista sekä Jukka Viikilän irroittelua tulevasta piispan vierailun aiheuttamasta ahdistuksesta jne. Ajatuksia herättelevää tekstiä.

Inka Nousiaisen päiväkirja loi ytimekkyydessään ja näppäryydessän muinoisen  teleksin tapaan tiukasti  ja näppärästi nakuttaen,  paisi kontaktipintaa hilpeän lukukotvasen:

-  Pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen unelmansa ja esittämään koulunäytelmässä puuta. (Minä kiveä; eipä tullut Thalian tytärtä ei, tuli kivienkeräilijä)

-  Hetki vielä, olkaa hyvä. Hetki vielä, olkaa hyvä. Hetki vielä, olkaa hyvä. 
Hetki vielä... (Ajanvaraus terkalle...)

- Jotenkin todella hermostuttava tuo Bafucin-mainos. (Tehokas torppaaja - kaamea maku)

- Yksi sydäntä lämmittävimmistä ohikulkijanäyistä on kyllä aina ja ikuisesti jarrut päälle iskenyt mäyräkoira. (Paitsi kun ulkoilutat itse, ei liiku jos ei ole liikkuakseen. Toisekseen tippakin vettä muutoin uimistakin harrastavan maastonakin selkämykselle: se on fullstop.)

Tämä tuorein tarjoaa edeltäjäänsä tukuisamman, yhtenäisemmän ja kiintoisamman setin tekstejä, näkemyksiä ja kannanottoja.  Eniten tykästyin Nousiaisen lisäksi Cercasin Agamemnoniin, Viikilän Papin tunnustuksiin ja Terraksen Luokkakokouksen väsähtäneeseen tunnelmaan.
Tämä näin lyhyesti,  eikä kuin kurpitsalla tahi ilman

Pyhäinpäivää & Halloweenia:

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Robert Seethaler: "Tupakkakauppias / Der Trafikant" - ex Libris...


"Tupakkakauppias", Robert Seethaler, Lurra Editions, 2017, 240 s., suomentanut Arja Rinnekangas.

Robert Seethaler  (s.1966, Wien)  on Berliinissä ja Wienissä asuva ja työskentelevä itävaltalainen kirjailija ja näyttelijä. Tupakkakauppias (Der Trafikant, 2012)  on hänen läpimurtoteoksensa.  Sen jälkeen  ilmestynyt Ein ganzes Leben -romaani oli samaten kritiikki- ja myyntimenestys niin saksankielisenä laitoksena kuin englanninkielisenä käännöksenä - ollen Man Booker -palkinnon lyhyellä listalla. (Lievelehti)

"Wien – vuosi 1937. Kaupunkiin saapuu maalta 17-vuotias Franz oppipojaksi tupakkakauppaan. Hän tutustuu vakioasiakkaaseensa Sigmund Freudiin, psykoanalyyttisen liikkeen keskeiseen luojaan. Tutustumisesta avautuu nuorukaisen mielen mullistava näkökulma Toisen maailmansodan alun ilmapiiriin, kansallissosialismin nousuun ja juutalaisvainoon.
Teos kuvaa Euroopan lähihistorian synkkää ajanjaksoa koskettavasta näkökulmasta. Samalla se on hyvin kipeä ja voimakas kuvaus nuoren ihmisen havahtumisesta tosiasioihin." (Takakansi)

Tämäpä mielenkiintoinen tuttavuus! Sota-ajoista ja natsismista kaikkinensa on tullut saturaatiopisteeseen asti luettua ilman, että se kuinka holokausti saattoi maailman silmien alla olla mahdollinen, olisi minulle auennut, joten hentoista aprikointia oli ilmassa tähän teokseen tarttuessani. Seethalerin tapa lähestyä tuota maailmanaikaa on kuitenkin kiintoisa: hän kuvaa tapahtumia yksilölähtöisesti Franzin kautta. Tämä saapuu äitinsä järjestämänä maalta
17-kesäisenä Wieniin tupakkakauppiaan apupojaksi, ihastuu palavasti iloluontoiseen tanssijatartyttöseen ja tutustuu kaupan vakiasiakas Freudiin, jonka isällisten neuvojen avittamana Wienin ahdistava ilmapiiri lukijalle avataan. 
 


                                               ©Anette Pohnert, Carl Hanser Verlag


Koti: -  Rajuilman vihdoin laannuttua, ja ensimmäisen hennon auringonsäteen väreillessä monen sukupolven raskaiden kalastajasaappaiden mustuttaman eteisen halki aina Franzin vuoteeseen saakka, tämä pyörähti kerälle hetkittäisessä hyvänolontunteen puuskassa, pistäen heti kohta päänsä ulos peiton alta katsellakseen ympärilleen. Mökki oli edelleen pystyssä. Jeesus roikkui yhä ristillä ja vesipisaroiden peittämän ikkunaruudun läpi loisti yksittäinen pelargonian kukan terälehti kuin hennonpunainen toivonvälkähdys.

Wien:  - Kun hän avasi silmänsä, häneltä pääsi  lyhyt , säikky naurahdus.
Kaikki olikin valtaisaa. Kaupunki poreili kuin vihannesmuhennos äidin hellalla. Kaikki ympärillä oli kuin alituisessa liikkeessä, jopa muurit ja kadut tuntuivat elävän, hengittivät, kaartuivat. Tuntui kuin hän kykenisi kuulemaan katukivien voihkaisut ja tiiliskivien kirskunnan. Ylipäätänsä se melu: ilmassa leijuva loputon kohina, käsittämätön äänien, sointujen ja rytmien sekamelskat, jotka vuorottelivat, sulautuivat toisiinsa, kilpailivat keskenään, huusivat toistensa ylitse, karjuivat toistensa ohitse.

Freud:  - Se puoskari. Professorin maine ei ollut kiirinyt ainoastaan maailman kauimmaiseen kolkkaan, vaan jopa Salzkammergutiin, jossa se oli herättänyt sikäläisissä ennen kaikkea välinpitämättömiä mielikuvia.
Puhuttiin kauhistuttavista vieteistä, rahvaanomaisista vitseistä, sudenlailla ulvovista potilaista ja vastaanotoilla tapahtuvista aina laajenevista tunnistuksista.
- Hän mukamas kykenee neuvomaan ihmisille, miten luoda elämään järjestys. - Hän käsittelee potilaitaan koskematta näihin päinvastoin kuin muu lääkärikunta tekee. Vaikkakin:  hän kyllä koskettaa heitä, mutta ei käsillään.  - Ajatuksillaan tai mielellään tai jollakin muulla typeryydellä. Joka tapauksessa se näyttää toimivan, ja se on pääasia. 

Seethaler ikäänkuin aluksi  kysyy, sopisiko, että kerron Sinulle erään tarinan?
Ja lopuksi: kuinka kävi, miellyttikö tarina? Kirjailija onnistuu kaikella kerronnallaan lähestymään lukijaansa aivan erityisellä henkilökohtaisesti puhuttelevalla tavalla ja hänen tyylinsä vie kuin itsestään teoksen kuvaamaan aikakauteen. 
Teksti on tasapainoista ja huolella kirjoitettua, loppuun asti vaivatta kantavaa, ja se -aiheestaan huolimatta - jättää rikkumattoman jälkitunteen valtaan. Kerrassaan tervetullut, bulkista edukseen erottuva, eheä ja lukemisen väärtti tuttavuus. Kaksi kertaa siis painokkaasti: kyllä!

Lohdulliseksi lopuksi kirjailija todentaa, että vaikka yksilöinä emme voi muuttaa maailmankulkua, voimme vaikkapa ilkikurisesti kohtaloamme uhmaten ilmaista konkreettisesti oman mielipiteemme nostamalla oman lippumme ylväästi liehumaan korkealle salkoon. Tästä on hyvä lähteä,

marraskuisia toivonvälkähdyksiä:

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Joonas Konstig: "Vuosi herrasmiehenä" - ex Libris...


"Vuosi herrasmiehenä", Joonas Konstig, Werner Söderström Osakeyhtiö, 2017,
474 s.

Joonas Konstig  (s. 1977) on opiskellut kulttuuriantropologiaa ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Konstigin esikoisromaani Kaikki on sanottu (2011) sai Gummeruksen Kalle Päätalo -palkinnon vuonna 2012. Konstig opettaa luovaa kirjoittamista  Kriittisessä korkeakoulussa.  Hän on ollut  Suomen kirjailijaliiton jäsen vuodesta 2012. Konstig on kirjoittanut lukuisia artikkeleita lehtiin sekä kolumneja Helsingin Sanomien lisäksi mm. Esse-lehteen. Hän on esiintynyt puhujana useissa kirjallisuus-, kulttuuri- ja ruoka-aiheisissa tilaisuuksissa.
Konstig on myös kirjoittanut lautapeliaiheista blogia Puutyöläinen.



"Sä oot kyllä niin kaukana herrasmiehestä kuin olla voi!" – vaimo.
Joonas Konstig laittaa itsensä likoon harjoittelemalla vuoden verran herrasmiehen taitoja ratsastuksesta rugbyyn, etikettikoulutuksesta hyväntekeväisyyteen. Kirjailija, joka on tottunut näyttämään keskisormea niin käytöstavoille kuin kaikelle muullekin porvarilliselle hapatukselle, päättää kasvattaa lapsensa paremmille tavoille. Niinpä hänen pitää ensin oppia itse herrasmieheksi.  Herrasmies-tripillään Konstig etsii myös vastauksia jo antiikin filosofien kysymyksiin: Millainen on hyvä ihminen? Kuinka elää?" (Takakansi)

Ensituttavuus Konstigin kanssa sujui räväköissä, ikäpolvisidonnaisuudesta vapaissa merkeissä: Perkele! Sitten siirryttiin sivistyneempään, sormella osoittelemattomaan malliin aterioimaan: Pyhää ruokaa. Konstigin avoin, hyväntuulinen, kirpakka ja tasokas tapa kirjoittaa on herättänyt minussa lukijana suurta vastakaikua ja mielihyvää, joten ennakko-odotuksia tälle reality-proosa  -vuodelle, jonka aikana vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä, oli kosolti ilmassa.

Herrasmies?  No nopeasti: avaa ovet ja auttaa tuolin naisen alle, ottaa hatun pois päästä hississä, nousee seisomaan kun nainen tulee tervehtimään ja lähtee pöydästä palaa pöytään, auttaa daamilleen takin ylle, on kohtelias, siisti, hyvät käytöstavat hallitseva, riittävän supliikin omaava etc.

Näin puolestaan kunnianarvoisa  Willian Makepeace Thackeray, 1860:
Mitä tarkoittaa olla herrasmies? Tarkoittaako se, että hän on luonteeltaan rehellinen, hyväntahtoinen, antelias ja viisas ja toteuttaa näitä ominaisuuksia mitä sulavammin käyttäytyen? Tuleeko herrasmiehen olla lojaali vanhemmilleen, aviomiehenä uskollinen ja isänä kunniallinen? Elääkö hän elämäänsä säädyllisesti - maksaa laskunsa - onko hänen makunsa kehittynyt ja elegantti, ovatko hänen tavoitteensa elämässä yleviä ja jaloja? 

Konstigin aihevalinta on lievästi ilmaisten riemastuttava! 
Hän lähtee taustoituksessaan liikkeelle ritari- ja ritariromantiikan ajoista,
joista lähtien ei enää hyväksytty, että miehet tapettiin ja  naiset ja lapset otettiin orjiksi. Tuolloin syntyi romanttisen rakkauden käsite ja soturiherrasmiehet.
Ritarillisuus ja ritari, tuo pelottava ja barski sotaan peitsi tanassa korskuvalla ratsullaan karauttava tappaja, joka palaa ryvettyneenä palvoakseen viatonta, norsunluutornissaan kuikuilevaa neitoa,  käsittelee hersyvästi ritariuden, herrasmiesvauvan kehdon ensiheijaamisen merkitystä itse käsitteen synnnylle. 

Konstigin mutkitteleva kehityskaari kulkee, muutamia etapppeja mainitakseni Suomen Tapaseuran, hyveohjelman, Pörssiklubin kautta Popupravintola Prinsessaan ja hän käy läpi miestenvaatetuksen salat  aina kolmanteen asteeseen saakka sekä hyppää hevosen selkään,  juoksee kuraamaan ja telomaan itsensä rugbytantereille ja ryhtyy miekkailemaan sekä heittäytyy tanssin pyörteisiin.
Hän pohtii esiinputkahtelevia määritelmiä ja väittämiä, kuten sanan gravitas merkitystä: Henkilön, jolla on gravitasia, olemus ja käytös on punnittua, kuten Hohti sanan kääntää. Gravitas ei tarkoita ihan ankaruutta (kuten se usein käännetään), vaan sellaista punnittua käytöstä, jolla on painoarvoa...  
Herrasmies on kypsä aikuinen.

Mutta asian ydin tuntuu olevan sisäinen, ympäristöön peilautuva matka.
Uusi suunta tai ne muutokset, jotka matkan varrella tapahtuvat ja Konstigin ajatuksia, asenteita sekä ihmissuhteita ja parisuhdetta sekä käyttäytymistä hänen kokemuksensa mukaan positiiviseen ja elämänmyönteisempään suuntaan muokkaavat. - Niitä kohti pyrkiessä ei oikeastaan todella voi epäonnistua, koska epäonnistuessasikin sentään magnis tamen excidit causis - kaaduit tavoitellessasi suuruutta. Mainio teos päättyy upeasti  Rudyard Kiplingin runoon "If" (1895).

-  Herrasmies tervehtii ihmisiä ja jää joskus juttelemaan näiden kanssa. 
Hän pysähtyy ja tarttuu hetkeen. Herrasmies on läsnä.

Tähän hersyvään herrasmiesvuoteen on hyvä päättää kulunut lokakuu, - lukukuu. Jään mielenkiinnolla odottelemaan, mihin monimuotoisuuden hallitseva ja läsnäoleva  Konstig seuraavaksi kyntensä iskee:) Joten, näihin sanoihin:
Suuri kiitos kirjoittamisesta! Näkemiin.

Popupravintola Prinsessan avajaisia odotellen:

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Federico Varese: "Mafia syntymästä kuolemaan/Mafia Life" - ex Libris...



"Mafia syntymästä kuolemaan", Federico Varese, Atena Kustannus Oy, 2017,
347 s., käsikirjoituksesta suomentanut Mari Janatuinen.

"Federico Varese  (s.1965) On Oxfordin yliopiston kriminologian professori.
Hän on tutkinut järjestäytynyttä rikollisuutta eri puolilla maailmaa yli 20 vuotta. Mafia – Syntymästä kuolemaan on hänen ensimmäinen tietokirjansa suurelle yleisölle. (Kustantaja)

"Cosa nostra, Yakuza, vory-v-zakone, Honkongin triadit...
Mafioiden palkkalistoilla on tuhansia ja tuhansia jäseniä ympäri maailmaa ja ne pyörittävät miljardien bisnestä. Moskovasta Hongkongiin ja Palermosta New Yorkiin mafiat vaikuttavat niin politiikkaan ja talouteen kuin ihmisten jokapäiväiseen elämään. Mutta millaista on olla mafioso? Miten rikollisjärjestöön pääsee sisään vai pitääkö mafiosoksi syntyä? Salliiko Perhe rinnalleen oikeaa perhe-elämää? Kuinka käy, jos rikkoo mafian sääntöjä? Entä miksi globalisaatio on uhka mafialle?" (Takakansi)


Yllä oleviin ja moniin muihinkin kysymyksiin vastaa tyhjentävästi tämä Varesen teos alkaen avaavasta johdannosta.  - Kirjan runkona on kahdeksan elementtiä: syntymä, työ, johtaminen, raha, rakkaus, omakuva, politiikka, kuolema ja ruumiinavaus. Kukin luku alkaa tositarinalla. Sen jälkeen pohdin, mitä me voimme noista tarinoista oppia.
Kyseessä on valokuvin, sanastoin ja liitetiedoin varustettu, selkeästi toteutettu tietoteos, joka sisältää myös mafian säännöt ja rakennekuvauksen.

-  Jengit ovat yleensä itsenäisiä organisaatioita, kun taas mafiat ovat pyrkineet kehittämään toimintanormeja, jotka ovat yhteisiä kaikille mafiaperheille, ja mafioilla on myös paljon sellaista yhteistä, mikä erottaa ne muusta järjestäytyneestä rikollisuudesta. Ne ovat kaikki syntyneet myrskyisinä aikoina, kun ihmiset eivät ole luottaneet valtioon eivätkä valtiot ole kyenneet kunnolla hallitsemaan taloutta ( laillista ja laitonta); niissä on vaikuttavat initaatioseremoniansa, usein samankaltainen hierarkinen rakenne ja samanlaiset sisäiset säännöt, jotka koskevat jopa seksiä ja perhe-elämää; ne kaikki toimivat samoilla laillisilla ja laittomilla markkinoilla, kuten rakennusalalla, julkisissa hankinnoissa, huumekaupassa ja prostituutiossa.

-  Mafiat ovatkin alkeellisia valtionkaltaisia muodostelmia, ja jos ne saavat jatkaa olemassaoloaan ja kukoistaa, vähitellen ne korvaavat lailliset instituutiot.

On olemassa muutamia täysin omaan elinpiiriin kuulumattomia asioita ja aiheita, jotka kiehtovat mieltä ja kutkuttavat mielikuvitusta. Sitten Mario Puzon "Kummisedän" mafia on ollut yksi näistä. Sì, tämän mummon sisällä asustelee komerossa pikkuruinen mafioso. Varokaa esiäidit, sillä jostain sukututkimuksen syövereistä paljastuu vielä se esi-esinonna, jonka sydämen lupara olalla kulkenut tumma, kiharatukkainen  mies on sulattanut tai jonka sielun mandoliininrämpyttelijä on herkkään hetkeen taivuttanut.. Ks. Mafian naiset .
Ja tähän kaameaan, suureen salaisuuteen pätee Omertan laki, mikä täten tiedoksi saatetaan:)

Varesen  teos on paitsi selkeä ja mukavalukuinen napakka tietopaketti, kerronnaltaan juoheasti kulkevaa ja eläväistä tekstiä eri maiden järjestöistä yhteneväisyyksineen ja eroavuuksineen sekä globaalin mafiaverkoston toiminnan tiimoilta. Mafia on, huolimatta reippaista kitkentäyrityksistä ollut ja on edelleen melkoinen taloudellisten rahavirtojen pyörittäjä ja poliittinen vaikuttaja. Kiinnostava ja kauniisti toimitettu teos, jonka tyylikäs päällys on Jussi Karjalaisen käsialaa!

Vanhoina hyvinä Kummisedän aikoina saatoimme saada tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. - Mitä postmoderni mafioso tekee? - Tarjouksen, jota et voi ymmärtää.... 

 Hei Emmi ja isosti  tervetuloa mukaan matkalle:) 

- Life is hard. And then you die...

Asialla:

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

P.D. James: "Mistelimurha / The Mistletoe Murder and Other Stories" - ex Libris...


"Mistelimurha ja muita kertomuksia", P.D. James, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2017,124 s., suomentanut Jaakko Kankaanpää.

P.D. James (1920-2014)aloitti kirjailijanuransa 40-vuotiaana. Jo hänen ensimmäinen dekkarinsa esitteli rikostarkastaja Adam Dalglieshin, josta tuli lukijoiden palvoma. Jamesin rikosromaaneille ovat ominaisia vivahteikkaat henkilöt, tarkat ympäristökuvaukset sekä monitahoiset moraaliset pohdinnat." (Lievelehti)


"Nimitarinassa menestyvä dekkarikirjailija kertoo rikoksesta, jossa oli itse osallisena vuosikymmeniä aikaisemmin. Henkilökohtainen syy estää pelkurimaista toimistotyöntekijää todistamasta intohimorikosoikeudenkäynnissä. Rikostarkastaja Adam Dalgliesh puolestaan joutuu kummisetänsä hartaasta toivomuksesta tutkimaan uudestaan ajat sitten ratkaistua kuolemantapausta, Kokoelman päätöstarina vie Dalgleishin jouluaattona synkkään kartanoon." (Lievelehti)

Teos kätkee sisälleen seuraavat novellit: Mistelimurha, Hyvin tavallinen murha, Boxdalen perintö ja Joulun kaksitoista johtolankaa. Esipuheessaan kirjailija perkaa rikoskirjallisuuden historiaa ja sen tunnettuja edustajia, novellien kysynnän hiipumisen aiheuttamaa  salapoliisikirjallisuuden siirtymistä lähemmäs valtavirtaa ja vertailee kummankin kirjallisuustyypin ominaispiirteitä:

- Novellin rajat ovat väistämättä ahtaammat kuin romaanin, minkä vuoksi novelli on parhaimmillaan käsitellessään jotakin yksittäistä tapausta tai yhtä johtoajatusta. Teoksen laatu riippuu pitkälti siitä, kuinka omaperäinen ja kestävä tämä ajatus on. Vaikka novelli on rakenteeltaan huomattavasti romaania yksinkertaisempi, käsittelyltään suoraviivaisempi ja etenee määrätietoisesti kohti lopun suurta paljastusta, se pystyy rajoitustensa puitteissa tarjoamaan sisäisesti johdonmukaisen maailman, johon lukija voi astua nauttimaan siitä,
mitä odotamme hyvältä rikoskirjallisuudelta: uskottavaa arvoitusta, kutkuttavaa jännitystä, henkilöitä, joihin voimme samaistua, vaikka emme heistä aina pitäisikään, sekä loppuratkaisua, joka ei tuota pettymystä...

                                                               ©Ulla Montan                                                        

Yllä olevien mietteiden siivittämänä P.D. James tarjoilee meille pikapaloja  genren vahvana edustajana, joka tässä palaa rikoskirjallisuuden vanhaaan, perinteiseen novellimuotoon. Jännitystarjotin on laadukkaasti katettu, mutta sen keskellä hohtaa minua suuresti ihastuttanut (hirteis-)huumorin kukka Isotäti Allien värikkäästä ja ratevasta  persoonasta:
- Isotäti oli, Dalglieshin mieleen muistui, kuollut pudottuaan erään miljonäärin huvijahdin laidan yli jokseenkin hurjissa juhlissa, jotka jahdin omistaja oli järjestänyt hänen kahdeksankymmentäkahdeksanvuotispäivänsä kunniaksi...  Tyylikästä, jos mikä:)

- Juonen on oltava vahva, mutta se ei saa olla liian mutkikas, ja loppuratkaisun, jotka kohti novellin jokaisen virkkeen on vakaasti suuntauduttava, on tultava yllätyksenä, mutta lukija ei saa sen jäljiltä tuntea itseään petetyksi.
Kaikilla näillä pitäisi olla hallussaan novellimuodon nerokkain puoli: yllätyksen tuottama järkytys...

Nämä kriteerit Mistelimurha täyttää vaivatta. Teos on  malliesimerkki ja konkreettinen todiste siitä, että lukunautinnon takaamiseksi ei tarvitse ranteet nirskuen ja natisten jumittaa tiiliskiveä kätösissään, vaan pienikin voi olla laadukasta, korkealuokkaista ja viihdyttävää, kun sen - kuten on laita P.D. Jamesin - osaa! Neljä hallittua ja eleganttia novellia ja neljä mainiota yllätystä tuottavat - kiitos myös Jaakko kankaanpään hyvän suomennoksen - tulokseksi täyspainoisen ja -täyspäisen dekkariannin ja lukunautinnon:)

Millä mielellä mistelin alla seissyt  Sinisen linnan kirjaston Maria?

Mistelin alla suukotteluun on vielä aikaa, mutta sitä vartoillessa

mutkatonta & mallikasta alkavaa viikkoa:


perjantai 20. lokakuuta 2017

Herman Koch: "Pormestari / De Greppel" - ex Libris...


"Pormestari", Herman Koch, Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2017, 383 s., suomentanut Mari Janatuinen

"Herman Koch (s. 1953) on hollantilainen kirjailija, kolumnisti ja näyttelijä.
Hänen läpimurtoteoksensa Illallinen (2012) menestyi hyvin myös Suomessa, ja sen käännösoikeudet on myyty noin 30 maahan. Lääkäri ilmestyi suomeksi 2013, ja teosta on myyty maailmanlaajuisesti yli 250 000 kappaletta. Viimeisin Kochilta suomennettu romaani on Naapuri (2015)." (Lievelehti)



" Kun Robert Walter, Amsterdamin pormestari, näkee vaimonsa nauravan juhlissa kaupunginvaltuutetun kanssa, hän epäilee heti pahinta. Pitkästä ja onnellisesta avioliitosta huolimatta Robert on varma Sylvian petollisuudesta – ja vielä kaiken lisäksi miehen kanssa, joka on ympäristöintoilija ja haluaa pilata Amsterdamin horisontin rakentamalla sen täyteen tuulivoimaloita.
- Heti perään Robertin 94-vuotias isä ilmoittaa, että hän haluaa kuolla vaimonsa kanssa yhdessä, heidän itse päättämällään hetkellä. Onko päätös todella yhteinen, vai yrittääkö toinen Robertin vanhemmista päästä toisesta eroon? " (Takakansi)

Herman Kochin aiemmat teokset kuten  myöskään hollantilainen kirjallisuus eivät ole minulle entuudestaan tuttuja, joten puhtaalta pöydältä liikkeelle iloiseen Amsterdamiin:

Amsterdam:  - Olen syntynyt tässä kaupungissa. Amsterdam ei tietenkään ole mikään oikea kaupunki, se on kaupunki vain muulta tulleiden silmin. Me täällä syntyneet tunnistamme hänet, maakuntien ihmisen, heti hänen tavastaan liikkua, kävellä, hänen päänsä asennosta. Maakuntien ihminen ajattelee heti tulleensa todelliseen kaupunkiin. Hän kävelee kuin olisi Pariisissa tai Roomassa. Hän ihailee omaa peilikuvaansa näyteikkunoista ja onnittelee itseään päätöksestään vaihtaa maakuntaelämä oleskeluun tässä kaupungissa, joka ei ole kaupunki.
- Amsterdam on lelukaupunki, aikuisten pallomeri, ulkoilmamuseo, jossa on esillä vanhoja ammatteja...


                                                              ©Mark Kohn


 Pormestari:  - Robert Walter: inhimillinen pormestari, niin minua oli kerran luonnehdittu "Het Parool -lehden PS-kaupunkiliitteen nelisivuisessa henkilökuvassa.  - Minä saatoin olla etäinen, ankara, äkkiväärä - kaikkia näitä luonnehdintoja käytettiin henkilökuvassani useammin kuin kerran - mutta minulla oli kasvoni. Niillä oli usein pahantuulinen ilme, jopa ukkostava, mutta kun sitten äkkiä nauroin tai kerroin vitsin, kaikki rentoutuivat silminnähden. 

Koch on leiponut päähenkilöstään kerrassaan ärsyttävän tyypin, kiukuttelevan pikkusielun, joka tepastelee arvokkaasti omissa ympyröissään kuninkaallisia inhoten ja kanssaihmisiään "von oben hin" asenteella alaspäin pälyillen.
Keskeinen probleema ja dilemma kiertyvät tiukan arvuuttelun ympärille:
jos nainen kutsuilla hersyvästi nauraa miespuolisen keskustelukumppaninsa sanomiselle päätään taaksepäin heilauttaen, onko tämä varma merkki kenties jo pitkään jatkuneesta intiimistä suhteesta? 
MUTTA, tässä isoilla kirjaimilla: tekstintuottajana Koch on verraton pysyen uskollisena valitsemalleen tyylille a:sta ö:hon ja uskaliaasti kiusoitellen koetellen kuin höyhenellä kevyesti nenänpieltä kutitellen lukijansa ärsytyskynnyksen maksimaalista korkeutta persoonainpiirrollaan.                                                     

Peistä taitetaan ystävien, lähinnä Berhardin  kanssa uuden fasismin mahdollisista moderneista muodoista ja hahmoista nykyaikana sekä uskosta kommunismiin nuoruuden seinällä roikkuneiden Che Guevara julisteiden hengessä toteamuksella: Jos ei ole kahdeksantoistavuotiaana kommunisti, on sydämetön; jos on sitä vielä kaksikymmentä täytettyään, on järjetön. 
Bernhard kehittelee myös korkealentoista teoriaa maailmanselityksestä, mahdollisesta yhteydestä maailmankaikkeuden rajallisuuden ja ihmiselämän rajallisuuden välillä.

Ehdottoman tärkeänä yksityiskohtana nousee esiin monisärmäinen ja suuria tunteita herättävä eutanasia-kysymys, joka mikä pikimmiten meillä Suomessakin olisi syytä saada asianmukaisesti käsiteltyä ja sitä koskeva karikot kiertävä lainsäädäntö voimaan! Itse olen eutanasiamyönteinen ja olisikin mielenkiintoista kuulla, mitä ajatuksia tämä vakava kysymys teissä lukijoissa herättää?

Eutanasia:  - Eikö sinusta nimenomaan ollut vanhemmiltani hirveän hemmoteltua ja lapsellista, että he halusivat itse tehdä elämästään lopun? 
Niin hollantilaista.

Koch  käyttää venyttelevän pohdiskelevaa tyyliä: päähenkilö fundeerailee, spekuloi ja analysoi niin perinpohjaisesti, että tuntuu pureskelevan rikki omat ajatuksensakin. Ja kun tähän yhdistetään Kochin eittämättä taidokas kynänkulku saadaan tulokseksi kimurantti teos, taidokas kombinaatio sekä ärtymystä että ihastusta. Harvoin on ollut näin ambivalenttia lukukokemusta. Jos kirjailija saa taidoillaan kippuroituneen lukijansa vaivatta vedätettyä mukanaan tarinansa kiintoisille loppumetreille, on kyseessä -  ainakin kohdallani - virtuoosimainen lahjakkuus; aika veijari!

Pormestarin kanssa on fillaroinut myös  Kirjasähkökäyrän Mai:)

Kirpakkaa & aurinkoista viikonloppua:

torstai 19. lokakuuta 2017

Haruki Murakami: "Rajasta etelään, auringosta länteen/South of the Border, West of the Sun" - ex Libris...



"Rajasta etelään, auringosta länteen", Haruki Murakami, Kustannusosakeyhtiö Tammi Keltainen kirjasto, 2017, 230 s., suomentanut Juha Mylläri.

Nobel-palkintoaan edelleen odottamaan jäänyt Haruki Murakami ( s.1949),
on epäilemättä japanilaisen nykykirjallisuuden tämän hetken tunnetuin nimi ja tuotteliain kirjailija.  Hänen teoksilleen on tunnusomaista länsimaisten vaikutteiden yhdistäminen japanilaistyyppiseen  surrealismiin.  (Wikipedia)


"Hajime on saavuttanut keski-ikään mennessä paljon - perheen, kaksi omaa ravintolaa, huvilan - ja kaikki on tavallaan hyvin. Silti oudon falskiuden tunteen riivaamana hän kaipaa elämäänsä merkitystä ja eritoten Shimamotoa, lapsuusvuosiensa sielunkumppania, jonka kanssa kuunneltiin Nat King Colea vinyyliltä. Kun Shimamoto yllättäen palaa kuvioihin, Hajimen on valittava elääkö menneessä vai nykyhetken ehdoilla." (Lievelehti)

Murakami kirjoittaa erittäin kauniisti ja hienoviritteteisesti kuten hänellä tapana on. Hän kuvaa  tarkkasilmäisesti Hajimen tuntoja, intohimoja, etsintää, syyllisyyttä ja sielun aukkoa, sitä että  jotain oleellista elämästä puuttuu.
Jos vaihdat rakastettusi kanssa sydämien palasia, otat tietoisen riskin siitä,
että siirrännäinen jatkossa hiertää ja aiheuttaa ulkopuolisuudeen ja epätäydellisyyden tunnetta sekä  elämääsi että ihmissuhteisiisi. Niitä himmeästi hohtavia helmiä ei synny joka simpukkaan.

Mutta se kämmen ja ne viisi sormea olivat tiuhaan pakatun näytekaapin tavoin täynnä asioita, jotka halusin tietää tai jotka minun oli tarpeen tietää.
Hän välitti ne asiat minulle pitämällä minua kädestä. Hän antoi minun tietää,
että sellainen paikka oli olemassa. Sen kymmenen sekunnin ajan tunsin olevani pieni lintu. Pystyin katsomaan kauas taivaan korkeuksista. Sieltä näkyi niin pitkälle, että en saanut kaikesta näkemästäni vielä selvää. Mutta nyt tunsin,
että se, mikä ikinä siellä kaukana olikin oli olemassa. Ja tiesin, että menisin sinne vielä joskus. Se ajatus vavisutti rintaani ja sai hengitykseni salpautumaan.

 Arvelin, etten tapaisi  Shimamotoa enää koskaan. Hän ei ollut enää olemassa minun maailmassani missään muualla kuin muistoissani. Hän oli kadonnut minulta. Hän oli ollut luonani, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei ollut mitään välimuotoa. Ja siellä, missä ei ole välimuotoja, ei ole välitiloja. 
"Luultavasti" on ehkä olemassa siinä paikassa, joka sijaitsee rajasta etelään. Mutta ei siinä paikassa, joka sijaitsee auringosta länteen....

Tämä teos ei yllä kiehtovuudessaan ja annissaan mielestäni Murakamin aiempien, joista pääsääntöisesti olen suuresti pitänyt,  tasolle. Kirjailija on tuonut näyttämölle eräänlaisen Romeo & Julia tarinan sijoittaen sen uudenlaisiin, omiin viitekehyksiinsä.  Hajimen ja Shimamoton lovestoori  ei ruusunpunaisiin pilvenhattaroihin kiepannut, vaikka kerronta ja verbaliikka ihastusta herättivätkin.  Miesten rakkauden puutarha on minulle tuntematon.
Siellä kukkivat erilaiset kukat, kenties ikikukatkin...

Teoksesta lisätuntemuksia blogeissa: Kirjavieköön/riitta k ja Lumiomena/Katja.

Ja tässä  hyväksi lopuksi linkki teoksen teeman notkeaan musiikkiin, jolla silläkin on oma tarinansa: Nat King Cole & South of the Border.

Jurnuttaen & jammaillen:


tiistai 17. lokakuuta 2017

E.O. Chirovici: "Peilien kirja / The Book of Mirrors" - ex Libris...


"Peilien kirja", E.O. Chirovici, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2017, 266 s., suomentanut Inka Parpola.

"E.O.  (Eugen Ovidiu) Chirovici (s. 1964) julkaisi synnyinmaassaan Romaniassa lukuisia suosittuja dekkareita, ennen kuin muutti Isoon-Britanniaan.
Peilien kirja on hänen ensimmäinen englanniksi kirjoittamansa teos, josta tuli yhdessä yössä jättimenestys. Romaanin käännösoikeudet myytiin jo ennen sen ilmestymistä lähes 40 maahan." (Lievelehti)

"Kirjallisuusagentti Peter Katz saa tuntemattomalta lähettäjältä käsikirjoituksen, jossa luvataan ratkaista psykologian professori Joseph Wiederin selvittämätön murha vuosien takaa. Tarina kuitenkin katkeaa juuri ennen murhaajan paljastumista. Katzin toimittajaystävä ryhtyy tutkimaan tapausta, joka on ristiriitoja täynnä. Millainen mies oli kuuluisa Joseph Wieder, jonka asiantuntemukseen oikeuslaitoskin turvautui - alansa nero, juoppo naistenmies vai julma hyväksikäyttäjä? Mitä lahjakas Laura Baines teki professorin asunnolla murhailtana, vai oliko hän siellä laikaan?" (Lievelehti)




Romanialaisen dekkaristin ensisuomennos, - tätä ei voi jättää väliin!
Teos on kolmiosainen: ensimmäisessä pääsee ääneen Peter Katz, toisessa
John Keller ja kolmannessa Roy Freeman. Ilmassa on pientä byrokratian pyörähdystä ja itäblokkilaista arkistojen pölyn pölähdystä semminkin kun kukaan ei tiedä, muista, ei ole muistavinaan eikä ainakaan tutkijoita tiedonmurusilla hemmotella halua. Kirjailija mainitsee (The Guardian 12.10.2015) inspiraation lähteikseen Hemingwayn, Steinbeckin ja Goldingin, mutta kyllä tässä myöskin tuulahduksenomaisesti arvoisan murharouva Christien jalanjäljillä hipsutellaan.

Tieteen ja tutkimuksen maailma kunnianhimoineen ja  julkaisuineen nousee avainasemaan kysymyksen kuuluessa: onko tekijäksi präntätty yksi ainoa nimi vai kaksi, - vaiko et al. Yksi merittimittareista lienee edelleen se, kuinka useasti ao. henkilön tutkimukseen/julkaisuun on toisaalla viitattu.

Peter:Sain käsikirjoituksen tammikuussa agentuurin väen parannellessa juhlakauden jälkeisiä krapuloitaan. Viesti oli väistänyt taiten roskapostikansion ja ilmestynyt saapuneisiin viesteihin, jossa se asettui jonon jatkeeksi parinkymmenen muun kaltaisensa kanssa. Vilkaisin saatekirjettä ja havaitsin sen kiehtovaksi, joten tulostin liitteenä olleen tekstinäytteen ja panin sen työpöytäni laatikkoon. Saatekirjeen oli allekirjoittanut Richard Flynn. 

John:  - Juuri noihin aikoihin vanha ystäväni Peter Katz, joka toimi Bronson & Mattersin kirjallisuusagenttina kertoi minulle Richard Flynnin käsikirjoituksesta. Olimme tavanneet opiskellessani NYU:ssa ja meistä oli tullut ystävät. 
Hän oli melko ujo ja syrjäänvetäytyvä - sellainen kaveri, jota saattoi erehtyä luulemaan pirskeissä kumipuuksi - mutta hyvin sivistynyt, ja häneltä saattoi oppia paljon. Hän oli vältellyt taidokkaasti ovelat ansat, joita äiti oli hänen varalleen juonitellut naimakelpoisten perheiden kanssa, ja pysytellyt jääräpäisesti poikamiehenä. Kaiken kukkuraksi hän oli päättänyt ryhtyä kirjallisuusagentiksi, mikä teki hänestä tavallaan perheen mustan lampaan.

Paikoin tarina jää kieppumaan itsensä ympärille, ei kuitenkaan  junnaamiseen asti jämähtäen. Joten kelpo tuttavuus Chirovici omaleimaisella, ilmavalla dekkari-romaanillaan ilman muuta on. Kun kynänpyörityksen juohea taitokin  on hanskassa niin mielikseen näistä peilien pirstaleista kokonaisuutta lukijana hahmotti. Kiintoisaa on, missä merkeissä kirjailija uraansa tästä eteenpäin jatkaa.

 -  Kun olemme nuoria, keksimme itsellemme erilaisia tulevaisuuksia; 
kun olemme vanhoja, keksimme muille erilaisia menneisyyksiä. 
Julian Barnes, The Sense of an Ending

 -  Useimmmat ihmiset ovat muita ihmisiä. Oscar Wilde

Mitä sirpaleisesta peilistä näki riitta k / Kirja vieköön?

Hande/Tuntematon lukija tervetuloa mukaan vaihtamaan ajatuksia; tullaan tutuiksi:)

Peiliinkurkkijana:

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Jan Guillou: "Made in America / Äkta amerikanska jeans" - ex Libris...



"Made in America Suuri vuosisata VI,  Jan Guillou, Like Kustannus Oy, 2017, 393 s., suomentanut Petri Stenman.

"Jan Guillou  (1944 Södertälje, Ruotsi) on maansa rakastetuimpia ja kiistellyimpiä kulttuuripersoonia. Hän on kirjoittanut nelisenkymmentä kirjaa, joista on suomennettu yli kymmenen. Like on julkaissut muun muassa Erik Ponti -sarjaa sekä Ristiretki-trilogian. Hän on lisäksi vasemmistolainen yhteiskunnallinen kolumnisti ja television aamukeskustelujen vakiovieras. Aiemmin hän työskenteli pitkään myös journalistina Aktuellt-lehdessä, johon aikaan hänen romaaninsa Suuri paljastus sijoittuu." (Kustantaja)




"Lauritzenin sukusaaga etenee 50-luvulle. Eric Lauritzen kasvaa 1950-luvun Ruotsissa. Kansankotia rakennetaan, maailma pelkää ydinsotaa, ja amerikkalainen nuorisokulttuuri saapuu Ruotsiin. Taitavimmat salakuljettavat maahan Ruotsissa kiellettyä Coca-Colaa, ja jotkut onnelliset onnistuvat jopa hankkimaan itselleen aidot amerikkalaiset farkut. Lapsuutta porvarillisessa Saltsjöbadenissa  varjostavat valheet ja salaisuudet. Vähitellen Ericille alkaa selvitä, mistä suku vaikenee." (Takakansi)

Sarjan edellisen osan Sininen tähti tuikki kirkkaasti, eikä siirappi tahmannut suupieliä. Eikä näin käy tässäkään Amerikan ihmeitä tarjoilevassa ja Saltsjöbadenin porvariston hillittyä charmia kuvaavassa/hienoisesti irvailevassa osassa.

Teoksen ehdottomasti vahvinta antia on kirjailijan sukeltaminen Ericin nahkoihin milloin intiaanin sulkapäähine uljaasti cowboyta vaaniessa liehuen, milloin
Hillaryn ja Tenzingin tavoin Mount Everestin huippua valloittaen 30-vuotisen sodan taistelujen tuoksintoja unohtamatta. Mukaansatempaavaa ja villejä tunteita herättävää mielikuvituksen riemuvoittoa risukinttuisen pojanviikarin sielunelämän ja elämänilon kuvauksessa!

Sossuja, niitä toisia  ei luokkatietoinen Ericin äiti juurikaan noteeraa.
Guilloun yhteiskunnallinen perspektiivi toteutuu herkullisesti Saltsjöbadenin,
äkkirikkaita ylenkatsovaa purjehtijaeliittiä ja sen tiukkoja salaisuuksia kuvattaessa.

- Saltsjöbaden lepäsi miellyttävän tyynenä, kesäloma oli alkanut, ennen regattaa oli vielä muutama rauhallinen viikko, ja useimmat luokkatoverit olivat matkustaneet autolomalle. Se oli uusi sana ja tarkoitti vain, että isä ja äiti pakkasivat auton täyteen matkatavaroita, istuttivat lapset takapenkille, lähtivät ajamaan ja kävivät katsomassa sukulaisia jossain. 

-  Voin vaikka vannoa, että en koskaan vetänyt päälleni cowboykuteita.
Minun solidaarisuuteni Amerikan alkuperäisväestöä, "Intiaaneja" kohtaan oli vankkumaton, eikä se, usko Sinä mitä hyvänsä, ole mikään jälkikäteiskonstruktio, joka on sopeutettu nykyajan itsestään selviin kannanottoihin.

-  Kaikki kannanotot eivät sitä paitsi ole niin yhtä itsestään selviä kuin uskotaan. Minä uhodin huomauttaa, pohtiessani isoäidin hienouspinttymää, että hän voi olla vaikka kuinka aristokraattinen. Mutta hän todellakin piti FNL-merkkiä. Hänelle on edelleen selvää, että imperialismi on kapitalismin korkein vaihe. Olkoonkin, että krimiturkissa FNL-merkki näyttää hieman oudolta.

Pöydällä oli vastasilitetty Svenska Dagbladet, mutta sen hän, (isoisä) otti mukaansa junaan. Tärkeää lehden silittämisessä ei ollut, kuten luulin ennen kuin kysyin, että se näyttäisi yhtä hienolta kuin valkoinen pöytäliina. Sanomalehti silitettiin painomusteen kuivaamiseksi, jotta lukijan sormet eivät mustuisi.

Oli Sputnik ja Laika, ydinsodan pelko, sotien suljetut salaisuudet, Vietnam...
Mutta olivat myös Bill Haley ja Elvis Presley sekä rock'n rollin, tuon nuorison turmelijaksi povatun tahdissa villisti kieppuvat lantiot ja heiluvat hameenhelmat, kuolematon James Dean, poikain rasvaiset otsakiehkurat sloganilla:
Brylcreem-tyyli on tyttöjen mieleen. Ja ne Suomessakin  kielletyt farkut.
Voi sitä onnen hurmaa, kun kiskaisi ensimmäiset Mattisen Jamekset kinttuihinsa. Pojat painoivat päähän  borsansa ja vetivät ylleen nahkarotsinsa...
Ennen kaikkea syntyi jäädäkseen uusi, omakulttuurinen sukupolvi lapsuuden ja aikuisuuden väliin: me teinit nuorisokulttuurineen!!

Me olimme vaikeita, sanottiin. Sillä teineille luonteenomaista oli laiskuus, röyhkeys ja purukumi. Jumala armahtakoon sitä, joka jäi purukumi suussa kiinni oppitunnilla. Siitä tuli välittömästi merkintä luokkapäiväkirjaan punaisella musteella, ja todettua rikosta ei tarvinnut kuvailla kuin yhdellä sanalla: purukumi. 

Meilläpäin vastaavassa tapauksessa tämä kaamea tapainturmelus saatettiin  ei niin hellävaraisesti hieroa hiuksiin, missä se sai rauhassa kuivua ...

Guillou on tämänkin aikakauden kuvaamisessaan tarkkasilmäinen,  rehevä ja ilkikurinenkin tarjoten  tällaiselle ajan lapselle runsaasti hilpeitä muistoja poikivaa kontaktipintaa. Hänen kerrontansa on värikästä, sisältäpäin kumpuilevaa ja hauskaa luettavaa.  Petri Stenmanilta mainio suomennos. Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen, - ja vau  mikä jenkkirauta...

Guillou on ratevaa ja taattua matkaseuraa; hyppää siis aikakapseliin ja tee matka (katin-)kultaiselle 50 -luvulle, jolloin yhteisöllisyys ja huolenpito olivat vahvasti voimissaan ja hyvinvointiyhteiskunnan peruskivien muuraus alkamaisillaan... 

Pure jenkki:


perjantai 13. lokakuuta 2017

Elämäni kirjojen kertomana...


Löysin tämän kutkuttavan kirjatehtävän antoisasta  Main/Kirjasähkökäyrä -blogista:)  





Lapsena olin:  Viimeinen mohikaani 

Nyt olen:  Karjalainen nainen  

         
Haluaisin olla:  Anarkistipankkiiri          

Ominaisuuteni, josta en luovu:  Sukupolvien vuorovaikutus    

Taito, jota haluan kehittää:   Hetkien vaellus

Kotini:  Suljettu talveksi      

Elämäni:  Ketjureaktio         

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni:  Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin  

 
Asia, jota ilman en voisi elää:  Ihmeellisten asioiden museo       

Asia, jota en haluaisi kokea:  Muistin seitsemän syntiä

Työni:  Epätavallinen lukija 


Työpöydälläni:  Taatamalliset säkeet 

Yöpöydälläni:  Koodinimi yöhaukka     


Antavat voimaa:  Latva pilviä piirtää    

Vievät voimia:  Kun pimeys peittää maan  

Haaveilen: 
Varoitus tukalasta helteestä

Viestini ystävälle:  Good girl - kunpa tietäisit

Minua mietityttää usein:  Rollaattoriralli   

Minua pelottaa joskus: Vihan kadut     

Tulevaisuudensuunnitelmani:  Yhä mennään eteenpäin   




Ventti täyteen, joten liitoksistaan nitisevän auton nyt startattua kohti  jahtimaita syvä huokaus: johan oli hilpeä härdelli kuin itse  Perkele...

Entäpä mitä kirjat kertovat Sinun elämästäsi? Minkälainen tarina niiden nimistä syntyy?


Hellurei ja hellät viikonloput:

tiistai 10. lokakuuta 2017

Onni Vähälä: " Piru parka" - ex Libris...


"Piru parka - pessimistin aforismit", Onni Vähälä, Palladium Kirjat, 2015, 105 s.

"Piru parka potkaisee persuuksille onnen auvoa tarjoavia ja mannavellinhaaleita elämänviisauksia. Elämä ei kulje ihmissuhdekonsulttien käsikirjoituksen mukaan ja surun liekit syttyvät useimmiten toivon kipinästä. Pessimistin aforismeja sopii tarjota vaikka parhaalle ystävälle, sillä selvitäkseen kokoelman mittaisesta annoksesta pessimismiä, tarvitaan reilusti optimismia. Ja mikä olisi tärkeämpää kuin yhtyä samaan kuoroon muiden kanssa - muistaa nauraa itselleen." (Takakansi)

Persuuksille potkaisijoiden joukossa vilahtelee monia tuttuja nimiä kuten:
Lordi Byron, F.E. Sillanpää. W.C. Fields, Job, Michelangelo, Istuva Härkä, Seneca ja F.M. Dostojevski.


Ryppyotsaisuus ja tiukkapipoisuus eivät varsinaisesti kuuluu elämänaseenteeseeni, vaikka saattaisihan tuo elon polku kipristellen ja hampaat irvessä kuljettuna toki pidemmältä tuntua. Nyt on ankea vuodenaika: sataa ja tuulee, vihmoo, pimeys ympäröi, asfaltti kiiltää mustana, lehdet leijuvat kompostiksi maahan eli mitä mainioin sauma tehdä syväsukellus ja heittäytyä pessimismin valtaan rypemään.  Joten kokeillaanpas:

VARO! Ihmissuhdekonsultit koettavat kietoa elämän piikkilangan positiivisuuden pumpuliin.
-  Kun kuulen sanan Vuoropuhelu, poistan varmistimen. Kun kuulen sanat Voimavara, Visio ja Missio, vaivun epätoivoon. Ja kun kuulen sanan Voimahali, pinkaisen Pitkään juoksuun.
-  Kyllä tuhansien kilpailukyky aina yhdelle voiton takaa.
-  Kun et anna rahaa hyväntekeväisyyteen, voit  olla entistä varmempi ettei se kuitenkaan perille mene.

- Riidan siemen on poikkeuksetta naapurin pellossa.
-  Harva meistä on rautaa. Ja vanhat ammatit niin kadonneet, että tuskin kukaan oman onnensa seppä.
-  Anna vastamäkeä elämä, älä myötämäkeä. En halua löytää itseäni pohjalta.

-  Vastarakkaus on myötärakkautta. Vasta rakkaus on aitoa.
-  Onni on hotellin kaltainen, siellä asutaan vain tilapäisesti.
-  Sydän on simpukan sukua: vasta siru lihassa kerää helmeä ympärilleen.
Sandor Petöfi sanoo: Mikä on suru? Valtameri. Mikä ilo? Pisara sen helmassa.

-  Muista sanan mahti: toivosta epätoivoon on vain kolmen kirjaimen matka.  Mutta toivo se on epätoivokin, toteaa tämä Mummo....
 
Onko lasi puolityhjä vai -täysi? Onko illalla taas yksi päivä iäksi menetetty vai onko saatu elää todeksi yksi kokonainen päivä lisää? No, nämä 140 erilaista ajatelmaa eivät onnistuneet  keikauttamaan venettä ja kääntämään mieltä mustaksi, vaan alkoi suorastaan penteleesti naureluttaa... Yksikseni kun istuskelin niin pakostihan siinä myös hersyvästi nyökytellen itselleen tirskahdeltua tuli, ja se jos mikä teki kutaa:)

”Hyvän aforistikon täytyy osata vihata.”
Otto Weininger
– ja huonon
tekijä

Voihan piruparka: