tiistai 29. maaliskuuta 2016

Sieluni hymyt - haaste....



"Sieluni hymyt -haasteen on polkaissut käyntiin Iltatähden syttyessä -blogia kirjoittava Pearl Clover.  Haaste menee tähän tapaan: "Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen. Kirjoita siis niin viisi kuin sataviisi asiaa - ainahan näitä voi lisäillä jälkikäteen - ja laita vaikka huoneesi seinälle.:)"

Tämän  terveesti  pysäyttävän haasteen sain  Kaisa Reetalta.  Kiitos & kumarrus!
Ja kas tässä ne tulevat: elämääni onnea ja kiitollisuutta tuottavat pienet, suuret askat:


- juuri tämä hetki ja päivä
- Vaari sinnikäs kanssakulkija, yhteinen historia ja perhevitsit
- Esikoinen ja Kuopus, pojat, joita minun ei  pitänyt saada
- Ratkiriemukas Murmeliviisikko lapsosesta lukiolaiseen: aina uutta,  innostavaa ja ehdottoman yllättävää
- Kosteanviileän koirankirsun hipaisu kaulalla
- Rauhaisa aamupötköttely ja höpöttely käsi kädessä  petissä oravien hyppelynäytöstä ihastellen
- Ens. aamupressotilkkanen ja suihkunraikkaus
- Torstaiyllätys:  ei niin mistään syystä kotoperäinen
- Se, että olen saanut saattaa läheisiäni
- Kelvollinen asiaintila: "Iän huomioon ottaen ei mainittavaa degeneraatiota", ettäs kehtaavat...


- Luontoäidin pettämätön syli
- Mustarastaan aamukonsertti
- Meri, meri ja meri
- Auringonlaskut
- Nuotiotuli ja nokikahvit
- Enenevä valo ja lämpö


- Iskemätön vs. ikiwanha erilaistuoksuinen kirja
- Musiikki: solut sambaavat, sielu väräjää
- Nupit korvissa unten maille uniukon luo
- Taidenäyttely, jossa viipyminen pakottaa pinkomaan parkkimittarille


- Vastaantulijan silmiin asti ulottuva hymy
- Hulvaton, hersyvä huumori
- Suur makiaks' haastaminen, nauraminen ja ilonkyyneleet
- Matkanodotus ja kotiinpaluu

- Kun kuulen hihkaisun:"Kato/tietsä/näetsä mummo!!??"


Oli hyvä ja suorastaan terapeuttista pysähtyä onnenpipanoita ylöskirjaamaan, ja näitähän alkuunpäästyä putkahteli rönsyämällä. Ikävä on ilmaista, mutta H. Hynösen sanoin: "Ei ilo tule itsestään, sitä pitää osata kehrätä. Ilon lanka on aina myös omista käsistä kiinni." Juuri näin: istu alas ja fundeeraa, niin voit joutua/päästä toteamaan, että debet hallitsee ja  elämässä on substanssia...

Mukaan ilonpisaroita poimimaan houkuttelen:

Annikan 
Elegian
Katriinan 
Kuuttaren
riitta k.
Serentiksen
Suketuksen
Villiksen 
Zephyrin

Ja hei: kiitos ja  kivat  te kaikki, jotka blogissa käymäsiltään olette, tulkaaa mukaan hyvänmielen talkoisiin! Tässä meillä tarjolla on aihe, jota kannattaa tarkastella ja jonka pähkiminen poikii silkkaa mielihyvää ja iloa!

Kannustaa:


maanantai 28. maaliskuuta 2016

"Sevillan sokea mies / The Blind Man of Seville" - ex Libris...



"Sevillan sokea mies", Robert Wilson, Bazar, 2016, 621 s., suomentanut Seppo Raudaskoski.

"Robert Wilson  (s. 1957) on Portugalissa nykyisin asuva brittiläinen kirjailija. RAF-hävittäjälentäjän poikana Wilson muutti nuorena tukikohdasta toiseen ja asui useassa maassa. Hän palasi Englantiin opiskelemaan ja suoritti Oxfordissa englannin kielen tutkinnon.
Wilson on kirjoittanut kolmetoista kirjaa ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja, mm. CVA Gold Daggerin sekä Gumshoe-palkinnon. Sevillan sokea mies on kansainvälisesti menestyneen Javier Falcón -sarjan avausosa ja samalla myös Wilson ensimmäinen suomennettu teos." (Lievelehti)

"Santa semana, hiljainen viikko, saa Sevillassa traagisen käänteen. Tunnettu ravintoloitsija löydetään kotoaan kuolleena, tuoliin sidottuna television edestä. Miehen vammat vaikuttavat itseaiheutetuilta, ja tapaus järkyttää yleensä rauhallista ja analyyttista murharyhmän ylikomisariota Javier Falcónia.Tutkiessaan ravintoloitsijan vaiherikasta elämää Falcón törmää toistuvasti yhdistäviin tekijöihin oman menneisyytensä kanssa. Hän saa käsiinsä edesmenneen isänsä, maailmankuulun taidemaalarin päiväkirjat. Liittyykö hänen isänsä jollain tavoin tähän karmeaan tapaukseen?" (Takakansi)

Heti kättelyssä: tässäpä sattui kelpo dekkari juuri passelisti näin semana santan aikaan! Ylikomisario, el jefe Falcón ja inspector, sub Ramírez, joiden yhteistyötä  taannoinen nimitysasia hivenen hiertää tarjosivat mainion parivaljakon pääsiäiskyytiin Andalusiassa. Teos kaikkinensa polveilee trillerin ja romaanin välimaastossa. Wilson peilaa poliisitutkintaa isän, suuren taiteilijan elämänkaaren kulisseissa pojan hieman pateettisen, surullisen-hahmon-ritarin jefe Falcónin ruotiessa avioeroaan ja miekkaillessaan omien demoniensa, lapsuuden kipeiden solmukohtien avaamisen kimpussa. Kirjailija onnistuu tämän palapelin kokoamisessa miehekkään vaivatta, teoksen tuhti anti jättää  kotvaseksi jälkeensä verbaalisen ja sisällöllisen pyörteen pääkoppaan. Kannet suljettua tekee mieli huokaisten vain köllötellä luettua makustellen...

Kodittomuudesta: - Tyttö oli herättänyt hänen mielenkiintonsa ja käytti nyt kaikkia konstejaan. Falcónin sisällä kiehui, mutta sisukset olivat väärässä asennossa, väärän värisiä - mustaa sisälmyssylttyä - ne kihisivät kuin kerälle kiertynyt käärme, hirviömäisinä ja hiljaisina, syöttivät hänelle ajatuksia, kauheita ajatuksia, joita hän ei tiennyt itsellään olevankaan. - Tältäkö tuntuu olla koditon? Olen joutumassa irtolaiseksi itsestäni.

Eksistenssikriisiä kerrakseen: - Kokovartlopeili antoi kauhean katsauksen hänen ulkonäköönsä - alaston, tutiseva mies, kutistuneet sukuelimet, itkettyneet kasvot, pullo tiukasti molemmissa käsissä niin kuin se kannattelisi hänet ulapalta rantaan Siellä hän nimittäin tunsi olevansa, keskellä suunnatonta merta vailla mitään toivoa maan näkemisestä.

Tuskasta:  - Me emme ole immuuneja nykyelämälle pelkästään sen takia, että asumme Espanjan kauneimmassa kaupungissa. Tolkutamme itsellemme, että meidän pitäisi olla onnellisia...
meillä ei ole syytä olla olematta. Ympärillämme on onnellisen näköisiä ihmisiä, jotka taputtavat ja tanssivat kaduilla, laulavat silkasta laulamisen ilosta... ja luuletko, etteivät he kärsi?
Luuletko, että heidät on jotenkin vapautettu ihmisen osasta - kuolemasta, vanhenemisesta, menetetystä rakkaudesta, köyhyydestä, rikollisuudesta ja kaikesta muusta? Mehän olemme kaikki puolihulluja. 

Rooleista: - Minulla on kolme elämää. P:n ja lasten kanssa käyttäydyn arvokkaasti. 
Käytökseni rajat on asetettu pienille mielille sopiviksi. Olen lauhkea ja jotensakin hyväntuulinen, vaikka rinnassani on ammottava aukko, josta pääsee vavahduttavia haukotuksia. Katson P:tä, täydellistä äitiä, ja ihmettelen miten hän on voinut olla muusani.
Minulla on ateljee-elämäni. Työ edistyy. Tanger-maisemista on kehkeytynyt jotain erilaista.
Valtavat punaiset taivaat valuvat massiivisiin mustiin mantereisiin, ja niiden väliin on tuhraistu hetkellinen sivilisaatio. Työ keskeytyy vähän väliä, kun joku poika tulee hankkimaan muutaman pesetan. Kolmatta elämääni vietän perverssin seurapiiritoverini M:n seurassa.

Tuskasta: - "Kaikki me ihmiset kärsimme ", Dr Fernando sanoi. "Eivät pelkästään sevillalaiset vaan kaikki espanjalaiset nousevat ongelmiensa yläpuolelle... la fiestan avulla.
Puhumme, laulamme, tanssimme, juomme, nauramme ja juhlimme ilta toisensa perään.
Se on meidän tapamme käsitellä tuskaa."
Tämä asennoituminen elämään on tullut todeksi ja mukana eleyksi talvikuukausina Puerto de la Cruzissa. Hurjien työttömyyslukujen vallitessa ja arjen niukentuessa koko kaupungin voimin rakennetaan joulua, el Reyesia, uutta vuotta, semana santan kulkueita, procesiones, haudataan sardiini juhlavasti ja vietetään parin viikon ajan karnevaaleja traditioita kunnioittaen.
Juhlitaan joukolla ja vankalla yhteisöllisyydellä, kaikki-mukaan mentaliteetilla, suurella antaumuksella ja sydämellä, kun on ferian tai fiestan aika, ja jos ei sitä ole, se polkaistaan kuin tyhjästä, ja unohdetaan hetkeksi arjen huolet, niin sitten taas jaksetaan....

Teos tarjoaa  tässä genressä harvinaista syvällistä filosofista pohdintaa , Francesco Falcónin päiväkirjat Tangerin kiihkeiltä toiminnan ja sota-ajan vuosilta - kukaan ei sano myöhemmin:
Voi muistatko ne ajat silloin Tangerissa", koska kukin meistä asuu omanlaisessaan Tangerissa.
Juuri sen puolesta me olemme taistelleet kuin villikoirat kautta maailman neljäkymmentä viime vuotta - taustoittavat eri elämänvaiheita ja ja luovat taiteiljapersoonaan raamit psykologisen luotaavuuden muodossa. Taiteilijaisän elämä heijastuu osin kuristusotetta muistuttavasti   komisariopojan elämään ja etsintään. Runsaista elementeistä huolimatta tämä tuuhea tiiliskivi on kultivoitu, rikas ja kompakti genren reunoja koetteleva kertomus, joka etenee luontevasti ikäänkuin itsekseen omalla painollaan. Jatko-osissa sopii olettaa painopisteen siirtyvän menneisyydestä täyspainoisemmin rikoskomisarion harteille ja jatkoa Falcónille  odotan suuresti kiinnostuneena! Seppo Raudaskoski on selvittänyt käännösurakan mainiolla ammattitaidolla!

Mysteeristä: - Falcónin isän huipputeoksesta, P:tä  esittävästä naishahamosta:
Mutta tämä... tämä on eri maata. Paljastava...mutta silti verhottu. Sitä se ehkä on. 
Mysteerin luonteeseen kuuluu, että se paljastaa itsestään jotain, houkuttelee, muttei silti suostu avautumaan kokonaan." 

Sevillassa ovat poikenneet: Kaisa Reetta  ja Kirjavieköön

Postauksen pituus puhukoon puolestaan...

Mysteerin vallassa:

perjantai 25. maaliskuuta 2016

"Granta 6: Raha" - ex Libris...


"Granta 6: Raha", Päätoimittaja Aleksi Pöyry, Otavan Kirjapaino Oy, 2016, 317 s.
Kansi ja kuvitukset Joel Melasniemi.

"Puhutaanko rahasta jo liikaakin? Tätä mieltä tuntuu olevan professori Janne Saarikivi, joka kirjoittaa viime joulukuussa Imagessa ilmestyneessä uudenvuodenpuheessaan näin: Ahneus on saanut meidät kadottamaan merkitykset kielestämme siinä määrin, että mistään asiasta ei enää osata puhua puhumatta koko ajan samalla rahasta. Tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen puolestaan julkaisi ajatuspaja Liberan blogissa vastineen (28.12.2015), jossa hän kritisoi Saarikiven näkemyksiä:  Puhuminen siitä, mihin julkisia varoja käytetään ei ole puhetta rahasta. Se on puhetta siitä, mitkä ovat ne asiat, joita julkisen sektorin pitää tehdä ja mitä jättää tekemättä. - Kun rahaa koskeva keskustelu uhkaa kiehua yli, ajatuksia voi tuulettaa hyvällä kirjallisuudella." (Pääkirjoitus, Aleksi Pöyry)

Teos pitää sisällään 15:n kotimaisen ja ulkomaisen kirjailijan näkemykset ja kannanotot rahaan. Mukana ovat Laura Honkasalo, Tommi Melender, Marja Björk, Ville Iivarinen, Pasi Pekkola,
Markku Rönkkö, Tytti Heikkinen ja Timo Harakka sekä ulkomaisista; Miroslav Penkov, Hari Kunzru, Paul Auster, Marc Bojanowski, Snigdha Poonam, Molly Brodak ja Ben Marcus.

Laura Honkasalon Kassalaatikko on eräänlainen veijaritarina, auervaarastoori, joka pöllähdyttää ilmoille kelpo nipun sanoja aiheuttaen hervotonta selailua urbaanisanakirjan sivuilla.
Tommi Melenderin Jumala joka ei kuollut puolestaan tuli tutuksi  Anarkistipankkiireineen jo hänen teoksensa Onnellisuudesta tiimoilta. Hari Kunzrun Kopterit, ote tulevasta romaanista "Drone" puolestaan löi tiskiin sen verran erikoista ja villiä visiointia, jotta tuon suomennoksen lukulistalle nappaisin. Paul Auster, tuo aina kiinnostava kirjailija, tekee tuttuun tapaansa Rahakronikoissaan taattua jälkeä kuvatessaan  alituisen, kuristavan ja kuluttavan rahapulan aiheuttamaa pestautumistaan Esso Florence-tankkerille ja sillä seilaamiaan aikoja.
Koosteen asiapuolesta vastaa Suomen Talousdemokratian puheenjohtaja Ville Iivarinen selvitellen ja syväluodaten rahan olemusta Rahan valheessa peesissään toimittaja Timo Harakka päättelemällään Vain velkaantunut voi olla vapaa.

Hyvällä kirjallisuudella on aina aikansa ja paikkansa, mutta pohditaanpas hyväksi aluksi onko raha kiinnostava aihe noin yleensä ottaen? Onko se sitä kirjallisuudessa? Entäpä mitä raha konkreettisesti näin oravannahkojen jälkikaudella on: silkkaa hypisteltävää seteliä ja taskunpohjilla  kilisyteltävää kolikkoa vaiko katkeamaton kirjoitettu sarja edelleenmyytyjä lainoja, osuuksia, velkakirjoja tai muuta mukavaa ja käsittämätöntä pörssi- ja pankkijargonia??
Itsetarkoitus vai instrumentti?  Koskaanpysähtymätön, itse itseään vauhdittava juoksumatto? Leikkirahaankin olen työelämässä onnistunut törmäämään... Mitä raha juuri Sinulle merkitsee?  Itselle raha on toisarvoista ja sen arvon määritän lähinnä sen suomana valinnanvapautena vs puutteena; elämän perusarvot ovat vallan muita...

Joel Melasniemeltä hauskan ironinen ja hilpeänoloinen kansi ja kuvitus! Vaan eipä juohdu mieleen juuri vähemmän kiinnostavaa ja banaalimpaa aihetta kuin raha, joten tästä koosteesta "6: Raha"  tuli stoppari, jonka lukeminen hyytyi sivulle 145 plus Timo Harakan osuus. Niille, joita raha innostaa ja kiinnostaa, avautuu teos taatusti toisella tavoin. Itse tekstit ja useimpien kerronnallinen anti ovat kohdillaan ja osin nautittaviakin. Pidän edelleen mainiona ja kiintoisana ideana tarjota lukijalle saman teeman alla ja samojen kansien sisällä eri kirjailijoiden näkemyksiä ja perspektiivejä. Kaikki aiemmat Grantat olen lukenut suurella mielihyvällä; tämänkertainen teema nyt vaan tympäisi.

Niin pitkäperjantai kuin tänään onkin, ei tästä stoppariviritelmästä vallan kärsimysnäytelmäksi, jonniinsortin jeremiadiksi  kuitenkin...


"Rahalla saa ja hepalla pääsee." Tässä kohtaa kyllä humman liinaharjaan

satsaisi:

torstai 24. maaliskuuta 2016

Päästinpä pääsiäiseen...





Oi kuulautta näiden kevätöiden,
kun kaikki taivaan valo ikävöiden
maan päällä viipyy, hennomatta pois,
kun heleimmillään hymyy kevään multa
ja puistot hohtavat arkaa tulta
säteilee ikkunat, kuin lumotut ne ois.
Ui punertuen pilvet meren yli,
se syvään hengittää, niin kuultavana syli,
se, kirkas, taivaan armautta juo,
Hymyssä auerten en nähdä saata,
mi vettä, valoa, mi taivasta tai maata.
Saima Harmaja




Ken mämmiin pystyy hän mämmiin ryhtyköön, muut pysytelköön sievänsiveästi suklaaosastolla; suuta pyyhimme yhtäkaikki... Ulkoillen tai lekotellen: sopivasti tipuja ja pupuja sekä taikoja ynnä öisiä noitia lentävine luutineen, sillä nyt saa talvi kyllä huutia...

Aamuisella lenkillä metsäteillä rusakonrötkäle pompotteli laiskanpulskeasti aivan edestämme pääsiäispupua mallaten, ensimmäisen ojasorsapari uiskenteli huilamassa ja mustarastaskin jo aamuisin laulaa eikä kurkkuaan availlen ja säveltä tapaillen silkastaan kröhise, joten:

riemurinnoin kohti kesäaikaa:

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Amos Anderson - ajankohtaiset näyttelyt...


Maanantai oli mitä oivallisin päivä piipahtaa näin pääsiäisviikon alkajaisiksi tutustumassa tämänhetkiseen näyttelytarjontaan. Amos Andersonilla on tarjolla neljä teemaa:


Olli Lyytikäinen (1949-1987)  Per Aspera, 1986

Lyytikäinen oli se perussyy poiketa näyttelyyn ja hänen värinkäyttönsä, herkkyytensä ja laaja aihepiiri ihastuttivat suuresti.
Erityisesti mieleen jäivät Pilvenpiirtäjän väriskaala, Kala, joka oli erilainen, jossa hauskasti merihevonen kalaparven keskiössä sekä Afrikasta ikuisuuteen, jossa keskellä ei mitään  istuu nainen selin symbolisine kaartuvine viljalyhteineen.




Helsinki Noir
"Sumuisen ja kostean marraskuun lopulla löytyy Kaivopuiston rannnasta hyisen meren syleilystä nuoren naisen ruumis. Ohueen leninkiin ja silkkisukkiin pukeutunut neito nimetään lehdistössä Kaivopuiston kaunottareksi. Kuka on tuo pitkäsäärinen neitokainen ja mitä hämyisten kivikortteleiden suojissa on tapahtunut?" (Esite)

Näyttelyä tehostivat vossikkakuskien hevosten kavionkapse nupukivillä, pimeahkössä huoneessa pönöttävä mustiinpukeutunut mieshahmo, joka selkeästi tuijotti minua hienoisesti liikkuvine silmineen ja huulineen, hämyisen verhon takana altaassa lillivä kaunottaren ruumis ja kelloseppä Yrjö Ollilan tikittävä, aikaa mittaava seinäkellorivistö; ryydittäviä tunnelmaansopivia efektejä...

 Marcus Collin: Lumiräntää, 1937







Stuart Wrede, The Garden of Life 
 
Olin lähtökohtaisesti hivenen varauksellinen tämäntyyppiseen kokonaisuuteen, mutta niin tehokkaasti Wrede teoksissaan esiintuo veden ja jään ikuista kiertokulkua ja pohtii ihmisen suhdetta luontoon, että tämän edessä jää paitsi itse veistoksissa myös Mummon sydämessä  suli...




Sigurd Frosteruksen  (1876-1956) Kokoelma
 Magnus Enckell, Poikia rannalla, 1910

Impressionismi on aina ollut Claude Monetin johdolla läheinen taidesuunta, sen sijaan pointillismi sinällänsä ei juuri puhuttele vaan aiheuttaa lähinnä lievää päänsärkyä. Silti Frosteruksen kokoelma tarjosi runsaasti kiinnostavaa katseltavaa.




Greta Skogsterin kookas ja taidokas seinävaate (1933)  pienine yksityiskontineen oli pikantti lisämauste tälle näyttelykokonaisuudelle, joka ensinnäkin oli iloisesti yllättävä ja toisekseen monimuotoisuudestaan huolimatta  eheä rupeamakokonaisuus  jättäen  seesteisen ihastuneen tunnetilan pidemmäksi aikaa!


Helsinki Noir -näyttelyyn on tutustunut ja tykästynyt myös Suketus

Elegia, riitta k ja Kuutar!  Ilahdutitte mukaantulollanne näille kiemurapoluille, toivottavasti yhteinen matka taittuu antoisissa ja kiinnostavissa merkeissä:)

Ars longa vita brevis:

maanantai 21. maaliskuuta 2016

"Butcher's Crossing" - ex Libris...


"Butcher's Crossing", John Williams, Bazar, 2016, 334 s., suomentanut Ilkka Rekiaro.

John Williams ei sitten Stonerin juuri esittelyjä kaipaa, mutta muistin virkistämiseksi: "syntyi Itä-Teksasissa vuonna 1922. Jo lukioaikana hän innostui englannin kielestä ja kirjallisuudesta. Reputettuaan yliopiston alkuopinnoissa hän liittyi armeijaan ja palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa.

Williams opiskeli Denverin korkeakoulussa ja valmistui tohtoriksi Missourin yliopistosta. Samalla kun Williams työskenteli kirjailijana ja runoilijana, hän toimi tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen uranuurtajista. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen uranuurtajista ja voitti National Book Awardin teoksellaan Augustus. Williams jäi eläkkeelle vuonna 1885 ja kuoli 1994." (Lievelehti)

"John Williams kirjoitti kolme erittäin hienoa romaania, jotka kaikki edustavat eri lajityyppiä ja ylittävät merkittävästi viihdekirjallisuuden kahlehtivat raamit. Butcher's Crossing (1960) on lännenromaani, Stoner (1965) "akateeminen romaani" tai oikeammin akateemisen maailman puitteisiin sijoittuva romaani, ja Augustus (1972) historiallinen romaani. John Williams ei kieltäytynyt pelkästään leikillään tunnustamasta esikoisromaaniaan Nothing but the Night (1948), jonka kirjoitti palvellessaan ilmavoimissa toisessa maailmansodassa. Michelle Latiolais  yksi Williamsin innokkaista jatko-opiskelijoista,  mainitsee edellisen lisäksi vankasti taustoittavissa saatesanoissaan että John Williams tarkkailee Butcher's Crossingissa järkähtämättä ihmisen käyttäytymisen konemaista mielettömyyttä ja esittää, että ihmisen ja luonnon
ykseys - ihmisluonto - on kauhistuttava ajatus."

" Kansas, 1870. Nuori Will Andrews jättää yliopiston kesken ja saapuu pieneen Butcher’s Crossingin kaupunkiin keskelle ei mitään. Hän haluaa kokea Ralph Waldo Emersonin innoittamana alkuperäisen suhteen luontoon, mutta keskilännen kovapintaisten miesten kansoittama onnenonkijoiden kaupunki vaikuttaa tylyltä. Andrews tutustuu pian mieheen, joka saa hänet vakuuttuneeksi Coloradon vuoristossa majailevasta valtavasta biisonilaumasta, jota kukaan ei ole löytänyt.
Neljän miehen uhkarohkea retkikunta lähtee matkaan preerian halki. Raskas matka saa kuin saakin täyttymyksensä, kun miehet jäljittävät biisonilauman. Ajantaju unohtuu, ja talvi pääsee yllättämään miehet." (takakansi)

Stoner ja tämä ovat kaksi tyystin erityyppistä romaania, joita yhdistää vain Williamsin valovoimainen kynänkäyttö ja tarinankuljetus. Teos on miehinen kertomus etsimisestä
- Andrews haluaa tulla omaksi itsekseen - vaan ei löytämisestä kerrottuna niin uskottavasti,
että olisi voinut kuvitella tarinan pulppuavan suoraan kirjailijan omakohtaisista  kokemuksista ja tunnoista. Vai liekö osin sittenkin kirvonnut omista sisäisistä irtiottohaaveista, jotka unelmiksi jäivät, kuten niillä ja vapaudenkaipuulla usein tapana on... Williams on loihtinut meille kunnon lännentarinan ajalta, jolloin miehet olivat Miehiä, puhvelilaumat kumisivat ja nyhtivät ruohoa preerioilla, mutta jolloin kulutuskysyntä jo kirvoitti oikullisuuden ensiparkaisunsa.
Mitä meille lopuksi jäi?  Mies ja hevonen, jotka suuntasivat kulkunsa jos ei nyt ihan kliseiseen auringonlaskuun, niin kohti tuntematonta, kirjoittamistaan odottavaa uutta tarinaa....
No, jospa vielä edes Augustuksen saisimma suomeksi, kustantajat  pls...


Huikea kansikuva ja vankan ammattitaitoinen Ilkka Rekiaron jämerä käännös ryydittivät
vinhaa lukurupeamaa. Tarkkaa, terävää ja lennokasta luonnon, olosuhteiden ja miesten mielentilain piirtoa, huipputeos!!

Preerialla ovat edelläni taittaneet matkaa mm: Kaisa Reetta, Katja ja Ulla. 

Jihoo:

lauantai 19. maaliskuuta 2016

"Mitä sydän halajaa/ Allt man kan önska sig"" - ex Libris...


"Mitä sydän halajaa", Ulla-Lena Lundberg, Gummerus Kustannus Oy, toinen painos, 2016,
389 s., suomentanut Leena Vallisaari.

"Ulla-Lena Lundberg  (s. 1947)  on syntynyt Kökarissa ja asuu nykyisin Porvoossa. Jo 15-vuotiaana debytoinut Lundberg on julkaissut lähes kaksikymmentä kirjaa: runoja, raportteja, matkakertomuksia ja romaaneja. Hänet on palkittu moneen kertaan; hän on mm. saanut kahdesti valtion kirjallisuuspalkinnon, ollut neljä kertaa Finlandia-ehdokkaana ja Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana ja saanut Ruotsin Akatemian Finland-palkinnon, Gummeruksen Kaarlen palkinnon ja Kiitos kirjasta -mitalin. Vuonna 1993 hänet nimitettiin taiteilijaprofessoriksi sekä Åbo Akademin kunniatohtoriksi. Lundberg voitti vuoden 2012 Finlandia-palkinnon romaanillaan Jää. (Lievelehti)

"Ahvenanmaalla on koittanut autolauttojen aika. Kuunareiden ja valtamerilaivojen sijaan satamiin saapuvat kelluvat runsaudensarvet, joissa toiveet ja unelmat täyttyvät ja murenevat.
Viimeiset vanhat merenkulkijat näkevät vielä ensimmisen autolautan, mutta heidän aikansa on ohi. Kulttuuriantropologi Leonora Eskilsson - 1800-luvun mahtilaivan mukaan nimetty nainen - palaa synnyinseuduilleen Afrikassa vietettyjen vuosien jälkeen. Leonora ryhtyy tutkimaan ahvenanmaalaisia merenkulkijoita ulkopuolisen terävällä mutta lempeällä katseella.
Matkustajien hillittömät haaveet ja lautoilla työskentelevien ihmisten karu arki muodostavat ainutlaatuisen kudelman, jonka läpi Lundberg tarkastelee ihmisen ikuista kaipausta jonnekin toisaalle." (Takakansi)

Ja tuon hän tekee kypsän, elämää kokeneen ihmisen, naisen katseella seesteisen havainnoivasti ollen juuriltaan kiinnikasvanut paikallinen, osin expatriootti ja osin toiveikkaasti paluumuuttajan lasien läpi katsoja ja kokija. Edellisen kerran olin Lundbergin kirjallisista meren tuoksuista nauttinut teoksen Jää matkassa. Teos on jaettu yhdeksään lukuun: Perintö, Kantturat kotiin, Yhteiskunnan ylläpitäjät, Yhteiskunnallinen hyöty, Kuinka käyttäydymme, Navetan seinästä, Ahvenanmaan maa, Kirkonmäki ja Rakennemuutos. Useat eri henkilöiden ja ammattiryhmien haastattelut tuovat esille monia valottavia elämäntarinoita, uskottavia, koskettavia ja kerrontaan hyvin istuvia.

Myyteistä: Yleensä kuvitallaan että myytit syntyvät pitkän ajan kuluessa, mutta oikeastaan puoli kesää riittää. Myytin yksittäiset ainekset liikkuvat jälkeenjääneiden keskuudessa, he lisäävät niihin näkemyksensä ja vankkuamttomat mielipiteensä eivätkä huomaa että ne ovat jo sijoittumassa kosmologiaan, jossa niillä on oma paikkansa yhtä varmasti kuin planeetoilla ja tähdillä aurinkokunnassa. 

Tarkkaavaisuudesta: Kenties tarkkaavaisin kaikista on se, joka on marginaalinen ja jota kukaan ei kaipaa. Hän tietää voivansa minä hetkenä hyvänsä pudota reunan yli ja kadota ikuisiksi ajoiksi, ja se tekee kaksin verroin arvokkaaksi kaiken, mitä tapahtuu hänen lähipiirissään.
Minkä on vaarassa menettää, sille omistautuu, sitä rakastaa.



Lundberg kuljetta meidät myös elämässään saidanpuoleisen merikarhu-kapteeni Richardin itsesuunnittelemiin komeisiin hautajaisiin, joissa Lemlandin kirkkoon arkun viereen asettuu kunniavartioon 12 kaphoornaria, Kap Hornin kiertänyttä kapteenia. Hän itse oli albatrossi,
korkein arvonimi, jonka vain purjealuksen päällikkönä toiminut konsanaan voi saada.
Olen ollut onnellisessa asemassa tuntea yhden tällaisen Isoenon, muhkean voimapesän, aidon moniaita kieliä taitavan ja huimia tarinoita iskevän merikarhun, jonka seurassa aika riensi siivillä. Hänen kotinsa oli kuin kaunis museo, jonka seiniä koristivat aidot silkkityöt ja kimonot, jonka lattian aidoille matoille ei tohtinut uppoamisen pelossa astua, jonka senkkejä ja pikkupöytiä täyttivät munankuorenohuet Kaukoidän posliinit; hurmaavia ikimuistoisia joulukuusen viemistapaamisia...

Puhumisesta: Puhumisen hoitivat toiset, ja minä päätin oppia puhumaan kuten he, niin että kuulijan eteen puhkeaa valtavia kuvia. Mikään Eskilssonin suvussa ei ollut yhtä valloittavaa kuin puhe. Eskilssonit olivat eläneet niin kauan että pystyivät puhumaan varpusen alas räystäältä ja nostattamaan kyyneleet toistensa silmiin, hämmästyksen, palavan kiinnostuksen, naurun ja humun ja riemun pilven, joka jäi leijumaan ilmaan heidän päittensä yläpuolelle. 

Lundberg tekee tuon kaiken ylläolevassa sitaatissa mainitun lukijalleen kirjoittamalla antaen teoksen tunnelman jäädä pitkäksi aikaa viipyilemään mielen ympärille. Hän antoi minulle sen,
mitä sydän kirjallisuudesta, kun se parhainta on, halajaa enkä kaivannut teoksen parista mihinkään pois, en mitään lisää... Ulla-Lena Lundbergille ja kaikille tuonilmaisissa oleville albatrosseille sekä  etenkin Isoenolle: malja Isoenon kuuluisaa ja aromikasta viikunaviiniä,
josta ei todentotta  prosentteja uupunut. Lundbergille ujo toivomus jatkotuotannosta.
Uljaita liitokaaria tuonilmaisten taivaan sinellä alla olevan meren mainingeissa ja myrskyissä sekä tuulten paukuttamia purjeita ja yllämainituille yksinkertaisesti

kiitos:


torstai 17. maaliskuuta 2016

"Kolmas matkustaja/ Den tredje passageraren" - ex Libris...


"Kolmas matkustaja", Tony Johansson, Like kustannus Oy, 2016, 284 s., suomentanut Petri Stenman.

"Tony Johansson (s.1978) asuu Lundissa ja valmistelee väitöskirjaa taloushistorian alalta.
Hän on myös Västerbottens folkbladin pääkirjoitustoimittaja ja kirjoittaa kolumneja useisiin lehtiin." (Lievelehti)

"Syyskuun alussa 2001 Landskronan kadulta löytyy yliajon uhriksi joutuneen äärioikeistolaisen poliitikon ruumis. Rikokselle ei löydy epäiltyä. Toimittaja Erik Larsson saa vihiä yliajon silminnäkijästä, laittomasta maahanmuuttajasta, joka haluaa tehdä oikein kiinnijäämisenkin uhalla. Salaisessa tapaamisessa tapahtuu kuitenkin dramaattinen käänne ja silminnäkijä katoaa.
Vuosia myöhemmin Erik saa yllättävältä taholta lisätietoa tapahtumista. Tiedot ovat niin vaarallisia, että paljastuessaan ne voisivat uhata koko Ruotsin valtiota." (Takakansi)

Starttaan marisemalla.  Kannen kailotus: "Uusi Henning Mankell" nosti karvat pystyyn.
Mitä tuolla voitetaan? On vai yksi ja ainoa Henning Mankell ja hän on vallan oma lukunsa kirjallisuuden kentässä. Noin, kas helpotti. Sen sijaan tämä Tony Johansson  on - hiphurraa - onnistunut tuottamaan näppärän dekkarin vahvoilla kytkennöillä poliittisiin kiemuroihin,
hyvä-veli-verkostoihin, matonallelakaisuihin ja kuoliaaksivaikenemisin ilman yhtäkään addiktoitunutta  päähenkilöä!!


Teos kuljettaa lukijaa kahdella aikatasolla vv. 2001 ja 2011. Revolveritoimittaja Erik Larsson saa niskoilleen harjoittelujaksoaan toimitukseen suorittamaan tulevan nuoren Karin Löfgrenin:
- No nyt se rangaistus tulee, hän ajatteli. Kaikesta jarruttelustasi, tärkeileväisyydestäsi, bloggaamisestasi, siitä ettet koskaan osaa pitää turpaasi kiinni, ettet koskaan voi olla väleissä pomosi kanssa. Mutta, kuten arvata saattaa, kyllä siinä sitten pientä herttaista vispilänkauppaakin hierotaan...

Pitkään ajatuksissa muhistelleen mysteerin saatua uutta tuulta purjeisiinsa toimittajapari Larsson & Löfgren jäljittää sitkeästi ykkösluokan vainukoiran lailla kirsut maata viistäen rinta rinnan sotilastiedustelun kanssa uudelleenlämmenyttä, jo kerran haalennutta jälkeä. Ja tekee sen vauhdikkaasti, väleen turhankin monia sivuosapersoonia kehyksissään vilisyttäen, vaan ei vallan lukijan riesaksi asti.

- Jari Hynynen ei ollut puukkojunkkari, juoppo eikä nerokas rikostutkija eikä siten kuulunut yhteenkään niistä kolmesta ryhmästä, joihin poliisimiehet on  alati paisuvassa dekkakrikirjallisuudessa tapana jakaa. - On kuitenkin vielä yksi harvoin mainittu kategoria poliiseja. Ne, jotka ovat liian tylsiä henkilöhahmon rakentamiseksi. Eli kuten suurin osa ihmisistä - tavallisen kunnollisia keskinkertaisia poliiseja, jotka eivät ole neroja eivätkä idiootteja, jotka eivät hemmottele eivätkä tarpeettomasti hakkaa roistoja, jotka eivät juo liikaa avioeron jälkeen eivätkä juo liian vähän emännän kanssa perjantai-iltana. Jari Hynynen oli sellainen. Ei nero, ei idiootti, ei juoppolalli, ei absolutisti, ei työnarkomaani, ei laiskuri. Naimisissa, ei täysin onnellinen muttei myöskään täysin onneton. Niinpä hänen tyyppisiään ei esiintynyt dekkarikirjallisuudessa. Hän oli, aivan yksinkertaisesti, liian tylsä.

Kävin äskettäin mielenkiintoisen keskustelurupeaman poliisituttavani kanssa ja kirjallisuutta pohtiessamme intouduin  rutisemaan näistä kolmesta perättäisestä, häiritsevää epäuskottavuutta aiheuttaneista addiktisankareista, jotka vesittivät lukukokemusta. Ammattilaisen kanta naurahtaen oli, että milloin hän dekkarigenreen ryhtyy ja jotta teos loppuunluetuksi tulee, on tarinan oltava aikasen verran höheli ja korni sekä työtehtävistä poikkeava. Normiarjesta virka-aikana  saa kuulemma kyllikseen ihan silkkaa faktaa; niinpä tietty, en yhtään epäile - kiintoisa käänteinen pointti tuo...


Johanssonin oma tutkija- ja toimittajatausta heijastuvat selkeästi ja selkeänä tekstin jäntevyytenä ja  napakkuutena.Verbaliikka on mallikkaassa ruodussa ja kerronta etenee reippaasti. Potentiaalissa piisaa, hyvää perusdekkarigenreä, jota mieluusti soisi Johanssonin tuottavan lisää.


MariA! Ilahdutit mukaantulollasi lukusille; toivottavasti viihdyt näillä poluilla:)

Kolmannen matkustajan poliittisdekkarillisessa kyydissä
körötteli:

maanantai 14. maaliskuuta 2016

"Intohimon saari / La Isla de la Pasión" - ex Libris...


"Intohimon saari", Laura Restrepo, Fabriikki Kustannus, 2015, 315 s., suomentanut Laura Vesanto. Nidottu.


"Kolumbialainen Laura Restrepo (s. 1950) on kiinnostavimpia Latinalaisen Amerikan nykykirjailijoita. Hän on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille. Restrepon läpimurtoteos Home (Delirio 2004) ilmestyi vuonna 2007
Sari Selanderin suomentamana. Restrepo yhdistelee teoksissaan tutkivaa journalismia ja fiktiota. Hän on käsitellyt tuotannossaan muun muassa Kolumbian huumekartelleja (Leopado al Sol 1993), Argentiinan sotilasdiktatuurin aikaa (Demasiados Heroes 2009) ja latinosiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa (Hot Sur 2012)". (Lievelehti)

"Koralliriutta, samea laguuni, loputon meri ja kolmetoista palmua. Pieneltä atollilta keskeltä Tyyntä valtamerta pelastetaan vuonna 1917 joukko meksikolaisia naisia ja lapsia, jotka ovat selvinneet siellä yhdeksän vuotta, lopulta enää mustekalat, lokit ja kookokset ravintonaan.Itäisellä Tyynellä valtamerellä sijaitseva Clippertonin saari on merenkulun historian aikana ollut merirosvojen suojasatama, guanolouhos ja Meksikon armeijan tukikohta. Parhaimmillaan kuuden neliökilometrin atollilla oli 1900-luvun alussa satakunta asukasta.Sitten oikukas kohtalo, Meksikon sisällissota, ensimmäinen maailmansota ja vähiin käyvät sitruunat puuttuivat peliin." (Takakansi)

Intohimon saari nimenä on varsin harhaanjohtava. Tässä ei suinkaan solahdeta fifty-shades-genreiseen ilotteluun tahi irstailuun, vaan -yllätys, yllätys ja iloinen sellainen  - , pikemminkin pullahdetaan Robinson Crusoe-  tai Aarresaarimaiseen suureen seikkailuun historian siipien havinassa. Saaren nimesi vuosien 1519 ja 1521 välillä portugalilainen sotilas ja löytöretkeilijä  Fernão de Magalhães. Vieras maa, kulttuuri, historiallinen aikakausi ja miljöö yhdistettynä kirjailijan taitoon ympätä faktaa fiktioon tarjosivat mukaansatempaavan matkan valtameren tuonpuoleiselle atolliriutalle.

Tarinaa kuljetetaan Meksikon armeijan upseerin ja Clippertoninsaaren kuvernööriksi nimitetyn Ramón Nonato Arnaud Vignonin  ja Alicia-vaimon vetämänä eri aikatasoissa ja eri näkökulmista tarkastellen.  Se kertoo tilan haltuunotosta ja eristäytyneisyydestä, poliittisesta epävarmuudesta, luonnonvoimien mahdista ja ihmisen avuttomuudesta niiden edessä, guoanonkeruusta ja -tuotannosta, suulista ja taskurapuarmeijoista, rakkaudesta, vihasta ja pätemisentarpeesta.
Teos käsittelee myös ajankohtaista muukalaisvihaa, joka keripukin iskettyä kantaväestöön kohdistui luolassa lymyäviin hollantilaishaaksirikkoisiin.  Tämän kaiken Restrepo tekee kelpo tarinaniskijän tavoin:  yhtäältä höyhenenkevein hipaisuin toisaalta paksuin siveltimenvedoin, värikkäästi, vauhdikkaasti ja verbaalisella vahvuudella, josta lukijalle jää tunne, että kirjailija on nauttinut tekstiä tuottaessaan. Eloisa suomennos on Laura Vesannon käsialaa. Vekkuli kansi ja taitto:
Outi Vihlman.


Saarella on piipahdettu myös blogeissa:
Täysien sivujen nautinto
Unelmien aika


Ensikosketus kolumbialaiseen kirjallisuuteen, luetun perusteella toivottavasti ei viimeinen. Messevä teos: tarinasta  täpöilla

tykkäsi:


perjantai 11. maaliskuuta 2016

"Onnellisuudesta" - ex Libris...



"Onnellisuudesta", Tommi Melender, WSOY, 2016, 183 s. Päällys Matti Ruokonen.


"Runoilijana aloittanut Tommi Melender (s.1968) Oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2009 romaanillaan Ranskalainen ystävä ja Runeberg-ehdokkaana 2010 esseekokoelmallaan
Kuka nauttii eniten." (Lievelehti) Eikä hän tässä liiempiä esittelyjä kaipaa...

"Onnellisuuden koko kirjo Tua Forsströmin runoudesta jalkapallon MM-kisoihin Elämme onnellisuuden diktatuurissa. Onnellisuudesta on tullut imperatiivi, sen ympärille on rakennettu kokonainen teollisuudenhaara, käsitteenä se on porvarillistunut ja oikeistolaistunut. Tommi Melender sanoutuu uudessa esseekokoelmassaan irti tästä mutta haluaa silti olla onnellinen. Kukapa ei haluaisi? Melender sukeltaa onnellisuuden kulttuurihistoriaan, aina antiikin Kreikasta Montaigneen, mutta pulpahtaa pinnalle arkisessa ja laman runtelemassa nyky-Suomessa.
Mitä maaninen suhteemme rahaan ja varallisuuteen merkitsee mahdollisuuksillemme olla onnellinen? Onko onni löydettävissä terveydestä, fyysisestä kunnosta ja vakaasta sukupuoli-identiteetistä? Flaubert halveksi onnellisuutta, kun taas Camus'n mielestä sen tavoittelu oli ihmisen velvollisuus - kumpi oli enemmän oikeassa tai vähemmän väärässä? Pitäisikö meidän joissakin tilanteissa vastustaa onnellisuutta? Tästä kaikesta Melender kirjoittaa viisaasti, henkilökohtaisesti, tunnustuksellisestikin. Jos sokraattinen ihanne pitää paikkansa - tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista -, tämän kirjan lukeminen voi tehdä sinut vähän onnellisemmaksi." (Takakansi)


Kirjan nimen vilahdettua silmieni editse parkaisin henkisesti:  OMG, ei,  EI taas näitä höheltäviä
pseudo-oppaita sarjasta kymmenellä sormennäpäytyksellä  loppuelämäksi ruusunpunaiselle pilvelle! Kirjailija: Tommi Melender; salamannopea näppäimenpainallus ja varaukseen. Tässä on mies, jolta on lupa odottaa verrattomasti enemmän.


Teos on jaettu neljään lukuun: Talous, Kulttuuri, Urheilu ja Epilogi. Kirjan lopussa on selkeästi lueteltu  otsikoittain  kirjallisuuslähteet. Melender lähestyy onnellisuutta kaunokirjallisesti tyylilajinaan omakohtainen essee (yritelmä) ja juuri tuo seikka tekee lukemisesta nautinnon.
Hän syväluotaa erinomaisesti mm. Pessoan "Anarkistipankkiiria", Horace Engdahlin
"Sen jälkeen savuketta" ja Georg Saundersin "Joulukuun kymmenettä" joita itse onnistuin vain pintaraapaisemaan. Melender jättää myös viisaasti kokoavat loppupäätelmät vetämättä lukijansa summattaviksi.

Onnellisuus? Minulle eri asioita eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa; aina herkullisimmillaan pieniä, pikkuruisia. Kiitos ei mitään  myrskypyörteen sylissä yläilmoihin tempaisevia rajuuksia.

N.B. Ja nyt Hyvä Tommi Melender, Et Tu Brute,  tulee näpäytys: me mummot kyllä ryhdymme innolla kaikkeen uuteen ja innostavaan, vaan emme käy kalseissa, kuolettavan tylsissä sukujuhlissa lausumassa Suomi-aiheisia runoja, siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole jäljellä tuhlattavaksi aikaa moiseen. Meidän perhepäivällisillämme kuplii kuohuva, pidetään hauskoja huumoripuheita, herkutellaan pitkän pöydän äärellä pidemmän kaavan mukaan, puhutaan yhteen ääneen suut makiaks', nauretaan niin että palleaan koskee = luodaan yhdessä onnellisia muistoja....

Melender ei hopota, tuputa eikä pelehdi, vain jutustelee ja kietoo vaivihkaa lukijansa mukaan dialogiin. Verbaliikka on pakoteettoman runsasta. Näissä lepää Onnellisuuden ja Melenderin vahvuus! Viimeisillä riveillä Melender toteaa:  Rakastan elämää, valoinen ja varjoineen,
aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen.

Allekirjoitan:

torstai 10. maaliskuuta 2016

"Diktaattori / Dictator" - ex Libris...


"Diktaattori Rooma III", Robert Harris, Otava, 2016, 448 s., suomentanut Markku Päkkilä.

"Robert Harris (s.1957) opiskeli Cambridgessä ja on työskennellyt poliittisena toimittajana ja kolumnistina mm BBC:llä, The Observerissa ja The Sunday Timesissa. Hänen romaaninsa ovat olleet kansainvälisiä bestsellereitä ja niistä on tehty useita filmatisointeja." (Lievelehti)

"Cicero (106 eaa. - 43 eaa.) , oli valtiomies, lainoppinut ja filosofi
ja  häntä pidetään myös ensimmäisenä ammattipoliitikkona.
Tiro kirjoitti Cesarin elämäkerran. Hän syntyi orjaksi Ciceron sukutilalla ja hän oli isäntäänsä kolme vuotta nuorempi, mutta eli tätä kauemmin saavuttaen Pyhän Hieronymuksen mukaan sadan vuoden iän.
- Marcus Tullius Tiro oli ensimmäinen, joka kirjasi sanatarkasti muistiin Rooman senaatissa pidetyn puheen, ja hänen pikakirjoitus-
järjestelmänsä Notae Tironiane oli edelleen kirkon käytössä vielä 500-luvulla.
Muutamia järjestelmän merkeistä (&-merkki, englannin kielessä käytety lyhenteen etc., NB, i.e. ja e.g.)  käytetään tänäkin päivänä." (Saatteeksi)


"Cicerolla oli kerran valta päättää Caesarin kohtalosta, mutta nyt osat ovat vaihtuneet.
Caesarin, Pompeiuksen ja Crassuksen muodostama vaarallinen triumviraatti ajaa valtiota kohti diktatuuria, ja korruptio rehottaa. Caesar on nostanut Ciceron vanhan vihollisen Clodiuksen tribuuniksi. Cicero on syösty konsulinvirasta ja ajettu maanpakoon. Hän on joutunut luopumaan vallasta säilyttääkseen periaatteensa. Cicero ei kuitenkaan aio luovuttaa, kun tasavallan tulevaisuus on kyseessä." (Takakansi)

Ciceron, jonka hyvällä syyllä voi todeta olleen periaatteen mies  ja Tiron johdolla Harrisin opastamana oli immersoiva hyppy kevättihnusta loikata historian siipien havinaan, legioonalaisten jalkain töminään ja kilpien kalisutteluun antiikin Roomaan. Harrisilla on ilmiömäinen lahja ohjata lukijansa selväsanaisen, faktapohjaisen ja eloisan kerrontansa myötä fiktion keinoin halki Rooman tasavallan lopun. Markku Päkkilältä taatuntasoinen suomennos.

Ciceron tekstiin tuntumapalautusta saadakseni kaivoin kirjahyllyn uumenista teoksen "Vanhuudesta", 1918, Kariston klassillinen kirjasto" Suomennos ja alkusanat K.J. Hidèn,
Sääksmäen Kärsässa, heinäk. 31. p:nä 1917.  - Syy kaikkiin tuollaisiin valituksiin  johtuu luonteesta eikä iästä. Tasapainoiset vanhukset, jotka eivät ole ärtyisiä eivätkä epäystävällisiä, viettävät helppoja vanhuudenpäiviä, äreys ja tylyys taas ovat vastauksesi joka ikäkaudelle.
Elämätön elämä tuottaa edelleen näitä kärttyilijöitä ja muutoinkin näyttävät Ciceron esiintuomat teesit tänäkin päivänä tutuilta. Paitsi:  - Arvossapito on vanhuuden korkein kunnia.
Ja vaikka arvonanto ja kunnioitus on tietty yksilökohtaisesti kunkin omalla elämällään ansaittava,
niin sitä ei sakeanaan ilmassa leiju tänä ageismin kultakautena, jolloin rohkeampikin ihminen joutuu pelottavien skenaarioiden eteen...

- Politiikassa pitää kuitenkin muistaa aina yksi asia: se ei polje paikallaan. Hyvä ajat eivät ole pysyviä, mutta eivät myöskään huonot. Luontoa mukaillen politiikka noudattaa omaa ikuista kasvun ja rappeutumisen kiertokulkuaan, eikä yksikään valtiomies, olipa hän miten neuvokas tahansa, ole sille immuuni.
Huoliteltua ja viimeisteltyä historiankirjoitusta meille kiinnostuneille maallikoille. Ja mihinkäs maailma on muuttunut: eri aikakaudet - samat totuudet: politikointi,  vallanjano, mammonanhimo, juonittelu, klikkiytyminen, sorrot ja sodat etc.
Vaikkakin Cicero toteaa:  - Kaikille isänmaansa etua ajaneille ja varjelleille on varattu varma pääsy taivaaseen ja ikuinen onni siellä. Koko maailmaa hallitsevalle, kaikkein korkeimmalle jumalalle on mieluisinta se, että ihminen pyrkii muodostamaan oikeudenmukaisuuteen perustuvia yhteisöjä, joita kutsutaan valtioiksi.
Eipä taida olla samaa tunkua niillä päärlyporteilla kuin meillä ruokajonoissa.....

- Joka ei tiedä mitä maailmassa on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä, pysyy lapsena koko ikänsä. Sillä mitä merkitsee yksi ihmisikä, jollei historiankirjoitus liitä sitä esi-isiemme elämän kudelmaan?  (Cicero, Orator, 46 eKr.)
Tämä pitää mainiosti paikkansa, sillä yksilön on mielestäni tarpeen tuntea riittävästi  sekä yleistä historiaa että oman sukunsa vaiheet ja juuret, jotta voisi ymmärtää itseänsä ja maailmaa sekä olla valmis kohtaamaan tulevansa ynnä  kyetä toteuttamaan omat päämääränsä....

-Jos omistat puutarhan ja kirjakokoelman, sinulta ei puutu mitään. 
Tosi on, mutta jotta täydellistä tuohon vielä familian

lisäisi:


tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ruusu meille naisille....



"Minä uskallan olle se ihminen, joka olen:
keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen,
oudon edessä epävarma
ja kuitenkin tiedonhaluinen,
joskus ratkaisujen edessä pelokas,
hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä,
ja kuitenkin
myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut.
Vielä paljon muutakin minä olen,
jotain, mitä en osaa kuvailla.
Minä uskallan katsoa itseäni,
rakastaa itseäni sellaisena kuin olen.
Ja antaa myös muiden nähdä minut tällaisena,
rakastetaan minua tai sitten ei."
(Ulrich Schaffer)


Lämpimästi:

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

"En laske, en koskaan" - ex Libris...


"En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta", toimittanut ja suomentanut Kaija Anttonen,
Kieletär Inari, 2015, 106 s. Pehmeäkantinen. Kannen kuva: Hannu Hämäläinen.


En laske, en koskaanKaija Anttonen  on laatinut kokoelman syntyä taustoittavat saatesanat ja  kirjallisuustieteen tohtorikoulutettava
Hanna Mattila valaisevan katsauksen Saamelainen runous eilen ja tänään. Molempiin kannattaa tutustua ennen itse runojen  pariin heittäytymistä. Kukin runoilija on myös lyhyesti esitelty ennen runopoimintoja.

"Ensimmäinen suomenkielinen saamelaisrunouden antologia. Kirja kertoo, millaista on ollut elää saamelaisena ja ihmisenä valtakulttuurin puristuksessa mutta myös rikkaan saamelaiskulttuurin keskellä, omasta kulttuurista kiinni pitäen. 109 runoa 1970-luvulta 2010-luvulle. Runoilijat: Rawdna Carita Eira, Sara Margrethe Oskal, Rose-Marie Huuva, Inghilda Tapio,
Synnøve Persen, Rauni Magga Lukkari ja Nils-Aslak Valkeapää. (Takakansi)

"Saamen kieliä on laskentatavasta riippuen yhdeksän tai kymmenen ja saamen puhujia
noin 25 - 30.000  henkilöä. Saamen kielistä kuudella on virallisesti hyväksytty kirjakieli,
joilla on julkaistu kirjallisuutta. Runous on saamelaiskirjallisuuden vahvin ja elinvoimaisin laji."
(Hanna Mattila)

alasti järvessä
pikkukalat pyrähtelevät
kutittavat
vatsaa
tummakorva nostaa päätään
katsoo minuun

keräämme
keloja
tuohenpalasia
kuivia varpuja
katajan oksia
päälletysten 
sytytämme kasan
puhallamme tuleen
kunnes nuotio syttyy
unohdamme saten
niskaan valuvan veden

Niin paljasjalkainen stadin friidu kuin olenkin ja vaikka koti merkitsee lähinnä mielentilaa,
niin näinhän tuo totuus kohdallani  menee, että vasta Napapiirin paremmalla puolen on
helppo hengittää, olo on vapaa ja ilmava. Tunnen palasten loksahtavan kohdilleen selkosilla
ja tuntureiden kupeessa, erämaissa ja purojen solinassa, nuotionsavua silmissä ja itikat inisemässä.
Keskellä hiljaisuutta, Jäämeren rannoilla suolaisissa tuulissa.  Eheyttävästi samanaikaisesti niin suurena ja pienenä kuin pumpuliin kiedottuna, tärkeänä osasena suurta luonnon kokonaisuutta.
On sinut itsensä kanssa, vallitsee rauha ja tyyneys sielun sopukoissa ja maallisessa tomumajassa;  olemme kaikki yhtä ja ainoaa...

keinun meren sylissä
vieköön
minne
vie
käy se tuuli vielä
vastaankin


odotan
että olet mennyt
odotin
koska en enää
odottaisi

Joten tämä lyriikan kavalkadi oli paitsi rakkaita mielikuvia esiinkutsuva jo sinällänsä varsin mielenkiintoinen, hyvin toimitettu ja taustoitettu läpileikkaus vähemmän tunnetusta saamelaisrunoilijoiden tuotannosta, upouutta ja tunturipuron raikasta!

Ne
jotka kulkivat läpi
jättivät jäljet.


Kaikille tekijöille edukseen poikkeavasta ja antoisasta tietoiskusta, onnistuneesta ulkoasusta ja etenkin runokoosteen helkkeestä, lämmin  kiitos

Giitu:

perjantai 4. maaliskuuta 2016

"Pako" - ex Libris...

"Pako", Arne Nevanlinna, WSOY, 2016, 237 s.

Arne Nevanlinna (s. 1925). Hänen teoksissaan raja tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden
välillä usein venyy. Romaaneissaan hän on alistetun osapuolen puolella ja kirjoittaa yläluokasta hilpeän ironisessa valossa.  Nevanlinna saavutti Finlandia ehdokkuuden romaanillaan Marie
(WSOY, 2008). (Lievelehti)

"Rakkaus ja valhe sitovat heidät yhteen . Tyttö ja poika pakenevat pommitetusta Dresdenistä vuonna 1945. He kulkevat kenkänsä puhki pölyisillä maanteillä ja erinäisten episodien jälkeen pääsevät omintakeisen Onkel Fritzin kyydissä Bremenin satamakaupunkiin. Sieltä lähtee laiva Amerikan Yhdysvaltoihin. Uudessa kotimaassa on luotava uusi valheellinen identiteetti, jonka varassa Josef ja Katharine - Joe ja Kate -voivat jatkaa elämää. Pako on 70 vuoden mittainen romaani nuorista, jotka alkavat kaiken alusta, pitkästä avioliitosta ja vanhenemisesta.
Se tarkastelee kepeän elegantisti amerikkalaista unelmaa, vaurastumista sekä eurooppalaisuutta, joka ei lähde päähenkilöistä kulumallakaan." (Takakansi)

- Kevät 1945 Dresdenissä on aikainen, hiirenkorvat vihertävät, ensimmäiset leskenlehdet ja sinivuokot täplittävät pientareita, vaikka on vasta maaliskuun alku. Mutta kukaan ei huudahda katsokaa kuinka ihania nuo ovat eikä pysähdy keräämään kukkakimppua. On lähdettävä matkaan reippaasti, niin kauan kuin jalat vielä kantavat. - Ajankohdan suosituinta iskelmää vedetään täyttä kurkkua: Onkel Fritz kyyneleet silmissä, Poika riemukkaasti ja vähän myöhemmin myös tyttö, tosin hieman hiljaisemmin, mutta kuitenkin....


Tunnetumpi versio kappaleesta on Lale Andersenin, mutta kun se alkuteksteissä on omistettu saksalaisille sotilaille, en sitä tähän lähtöön...



- Mutta missä meidän sotilaat ovat, ne joiden piti valloittaa Moskova? Tuolla he vaeltavat mäenharjanteella, vain yksi kulkee pää pystyssä, loput laahustavat tai nilkuttavat kainalosauvojen varassa, pelkkinä varjokuvina iltaruskon verenpunaiseksi värjäämää taivasta vasten, kohti tuntematonta päämäärää...


- Huomenta. Miten olet nukkunut?
- Kyllä.
- Tuo ei ole vastaus kysymykseeni.
- Mikä viikonpäivä on tänään?
- Keskiviikko
- En ehdi.
- Siis mitä et ehdi?
- Juoda toista kupillista kahvia. Onko sinun pakko aina kysyä kaksi kertaa samaa asiaa?

Voi miten tuttuakin tutumpaa, kotoista kypsemmän avioparin aamuista ohipuhetta,
jota myös dialogiksi tavataan kutsua...

"Arne. Oman elämän kintereillä", 2014 kirvoitti arvion: "Tässä kuuluu aidosti The Writer's voice. Napakka ageismin vastaisku". Molemmat pätevät Pakoonkin.  Laadukas, tarkkasilmäinen ja rikassanainen kertomus, jossa lukija ei jää sivustakatsojaksi, vaan omaksuu kanssakulkijan ja myötäeläjän roolin. Pidän suuresti Nevanlinnan tasapainoisesta ja selkeästä tavastaa tuottaa kertomuksia, jotka eivät mitään ylimääräisiä konstailuja tai trendihäröilyjä  ryydityksekseen kaipaa, taatakseen täyden lukunautinnon. Luontevalukuista ja ironianpilkkeistä kulkua!

Sukset ristiin suihkineille herkkuvinkki: "Ehkä kyseessä ei ollut riita, vaan eskaloitunut erimielisyys." Jess: tämä kultivoitunut ilmiasu tulee käyttöön....

Asian ulkopuolelta: huomenissa meillä mukavaa tiedossa: Esikoinen tarjoaa blinejä ts. Miniäinen ja Vaari mussuttelevat tuota herkkua (??) ja me hyvän päälle ymmärtämättömät/ymmärtävät saamme kuulemma tyytyä pulleisiin, mediumtasoisiin pihveihin:)

Makoisaa & metkaa viikonvaihdetta:


keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

"Pelivelka / Jonny Liljas skuld" - ex Libris...


"Pelivelka", Olle Lönnaeus, Minerva Kustannus Oy, 2016, 438 s., suomentanut Salla Korpela.

Olle Lönnaeus (s.1957) nousi heti ensimmäisellä kirjallaan Ruotsin dekkarikirjailijoiden kärkikaartiin. Menneisyyden hinta sai mm. Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon, ja se ampaisi heti ilmestyttyään myynti- ja arvostelumenestykseksi. Lönnaeus on työskennellyt 20 vuotta toimittajana Sydsvenska Dagbladet -sanomalehdessä. Hänelle on myönnetty lukuisia journalistipalkintoja syväluotaavista poliittisista ja yhteiskunnallisista reportaaseista." (Takakansi)

"Jonny Lilja on huumepoliisi. Ja peliaddikti. Yhdistelmä on mahdollisimman huono.
Liian korkeilla panoksilla pelaamansa pokeri-illan jälkeen Jonny saa todeta olevansa jättimäisen summan velkaa jugoslavialaiselle mafiapomolle Ratko Jokovicille. Pelivelkaa hän lyhentää vuotamalla Jokovicille poliisin salaisia tietoja.  -  Itsemurha-aikeet raukeavat, kun Jonny rantametsikössä hirttoköyttä puun oksaan sovitellessaan huomaa kauempana puun juurella tytön, jonka ranteet on viilletty auki. Poliisi kirjaa tuntemattoman tytön kuoleman itsemurhaksi. (Takakansi)

Tutkijat Eva & Jonny eivät niele kuolinsyytä nikottelematta vaan lähtevät perkaamaan vanhempia Skånen rannoilla sattuneita nuorten naisten "onnettomuuksia" ja päätyvät Malmön alamaailman pimeille kujille mafian maille. Lönneus kirjoittaa vaivattomanoloisesti mukavalukuista tekstiä.
Hän on myös taitava tunnetilojen verbaalinen  maalaaja:


Norah Jones laulaa jossain taustalla. Pehmeästi, houkuttelevasti, vaarallisen viettelevästi. 



"Jonny yrittää sulkea musiikin pois tajunnastaa ja keskittyä. Paneutua. 
Rajata merkityksetttömät asiat pois. Hän tuntee sormenpäissäään pientä kutinaa.
Se on hyvä merkki, se enteilee yleensä myötätuulta. Ennemmin tai myöhemmin niin käy joka pelissä. Ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin kaikki kortit osuvat yhtäkkiä kohdilleen ja mielen täyttää päihdyttävä tunne, että Fortuna on asettunut vierelle istumaan ja nauraa helmeilevää nauruaan, että onnettaren villipedon silmät säihkyvät ja hän tarjoaa juotavaa sarvestaan ja hyväilee hellästi niskasta."
Ei tämän nasevammin voine peliaddiktin kiihkoisan virittelevää tunnetilaa kuvailla....

Jonnylla on vaativa isä, prototyyppiä, jolle mikään ei kelpaa ja adoptoitu tytär Maria, kiintymyksen ja huolenpidon kohde. Maria, jolle hellyyden näyttäminen on sallittua.
Olemme vanhempiemme lapsia. Heitä vastaan kapinoimme, heille uhoamme ja vannomme, ettemme heidän virheitään toista. Olemme lastemme vanhempia, joiden eteen teemme hyväätarkoittaen kaikkemme. Joille parasta toivomme samalla kun karahdamme monasti rysähtäen karille ja tulee lunta tupaan. Mutta miksi maailmassa nämä olennaisimmat ihmissuhteemme ovat läheisyydessään niin kimurantteja ja traumaattisia?

Onneksi ovat myös isoäidit, kuten Jonnyn Hanna ruusujensa äärellä kiinalaisine rispaantuneine olkihattuineen kykkivä, korpuntuoksuinen mummo, sydän  pullollaan yli sukupolven ulottuvaa, pyyteetöntä, lempeää ja  rakastavaa ihmissuhdetta, jossa elää toivo. Olen yksi heistä onnekkaista, joille Mummin syli oli aina avoin ja lämmin. Oma panostukseni jää - ilman pullantuoksuja - tulevaisuuden punnittavaksi...

Kolme perättäistä dekkaria, kolme ruotsalaiskirjailijaa: päähenkilöistä yksi seksiaddikti, toinen huumeriippuvainen ja kolmas pelihimoinen. Mitä tämä kertoo kirjoittajien luomasta poliisitriosta, ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ajanhengestä??  Ajauduin selvästi sivupoluille, mutta luetun tehtävä on myös herättää ajatuksia kuten tässä näköjään kävi, minkä lisäksi herrat Lönnaeus & Lilja serveerasivat  rattoisan lukukotvasen.

Jonnyn loitsu: "Katso heidän sisimpäänsä, mutta älä anna heidän nähdä omaa sisintäsi."
Entäpä oma sisämpämme, mitä sinne kuulumas? Taidanpa ottaa tietoisen riskin ja

kurkata: