tiistai 11. syyskuuta 2012

Perhe on paras...

syksyn taite on aika vetää pöytä pitkäksi. Sen ääreen istahti männä lauantaina  yksitoista hyvästä ruuasta nauttivaa persoonaa kirjaimellisesti sarjasta vauvasta Vaariin. Pienin tosin - vielä tällä kertaa - vaatimattomasti omin näkkäripuolikkain .

Elämän tarkoitusta mietittäessä, on tultu siihen helpottavaankin johtopäätöksen, ettei mitään yhtä ja ainoaa, suurta ja syliinsäsulkevaa tarkoitusta ole, mutta että lapset puolisoineen ja lapsenlapset omalta osaltaan  tuovat elämään  mielekkyyttä sekä iloa, valoa & vauhtia! Muiden elämänalueiden ja mielenkiinnon kohteiden ohella tämä sektori on priorisoinnissa topeinta toppia.


Tuomisyllätyksiä: pyyhkeisiin kiedottu, omassa leivinuunissa paistettu, vielä lämmin kunnon wanhanajan  Ruisleipä siis isolla R:llä lisäksi komia ja varsin intressantti purkki, jossa luumut hilpeän rentoina  kelluvat iloliemessä. Herkku on kuulemma valmis nautittavaksi vasta ennen Joulua, joten Esikoinen valoisasti toivookin  meidän tykkänään unohtavan aarteen kaapinperukoille, jotta voi sitten talvella isännöidessään sipaista snadit siivut lämmikkeeksi. No hope!

Perhekunta oli sitten viimen vallineen + - tilanteen  kasvanut yhdellä tervetulleella jäsenellä; loihhhtavaa;  Vaarin valintamittarilla  siis vallan kolmella h:lla. Kiitos myös:


 Esikoinen päivän kulun ja annin kivasti ja sydäntälämmittävästi  kiteytti:
 " Ihan kuin olisimme pieni suku!"

Matriarkkana: