sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Jan Blomstedt: "Totta toisin" - ex Libris...

"Totta toisin", Jan Blomstedt, Tampereen aforismiyhdistys, 2018, 106 s.

Jan Blomstedt  (s. 1952) on suomalainen kauno- ja tietokirjailija, esseisti, suomentaja ja kriitikko.

"Totta toisin sisältää aforismeja eri aloilta: kirjallisuudesta, filosofiasta, tieteistä, politiikasta ja historiasta – ja tietenkin elämästä. Läpikäyvänä teemana on näkymätön, jolla on monta olomuotoa ja -sisältöä." (Takakansi)




Aforismit edustavat minulle kepeitä viiltoja, nopeita viuhahduksia ja säkeneitä, jotka kutkuttelevat, herättävät mielihyvää ja luovat avartavia ajatuksia.
Niitä on kätevää ja antoisaa lukaista pieninä palasina ikäänkuin koristeeksi kakun tai pisteeksi i:n päälle. Blomstedtin tyylistä olen pitänyt sen napakkuuden ja ilmaisutavan vuoksi. Aiemmat postaukset: Suun pielestä  (2014) ja
Historian ironia  (2016) sekä Blomstedtin suomentamana Paul Valéryn Hampaissa  (2016).

-  Mitä on normaali? Laajaa kannatusta saanut poikkeus.
-  Mitä on uusi normaali? Suosiotaan lisäävä poikkeus.

-  Totuus pitää elää. - Sen olen elänyt luissani, ovat vieläkin kippurassa.
-  Totuus on matka, tosiasiat pysäkkejä.

-  Ratkaisusta voit takaperin lukea ongelman.” Mene pidemmälle, ongelmasta voit lukea aiemman ratkaisun.

-  Paimenidyllin kestämätön jännitys: milloin susi tulee? 

-  Oikeat vastustajat ovat käänteisiä ystäviä. Jokin puute puree heihin.

-  Matematiikan historiaa: päivällä teimme numeron itsestämme, yöllä laskimme lampaita.

-  Maltilliset? Ne joilla ei ole valtaa.

Blomstedtin skaala on laaja-alainen. Hän sivaltaa sanan säilällään herkullisen taitavasti lukijansa ajatusnystyröitä ammattitaidolla hieroen. Ikäänkuin kysyen: "Kas tässä; mitäs pidit?" Sivallukset ovat teräviäkin ja paikoin pahankurisia olematta kuitenkaan pahanilkisiä. Lukiessa pysyy pilke silmäkulmissa ja tämä pieni-suuri teos sopii upeasti myös kesäkirjastoon nautittavaksi ja rentouttavaksi matkakumppaniksi.

"Näkymätön kiehtoo ja pelottaa, noitamagiasta kybersotaan. On kysytty myös näkymätöntä hyvää. Suurin osa on. Sitten paljastui mikroelämä meissä,
uusi näkymätön. Pettymys. Löytyi pimeä aine. Avaruus ihmeitä täynnä. Etäistä! Mutta jokin vetää: kaipuu kaikkeussivullisen osaan? Minne se olisi hävinnyt? Aforismiin? Skaala ulottuu selviöiden aukoista puolinäkymättömään.
Annetaan tieteelle ja armeijalle näkymätön, aforismille jää vilahdukselta nähty.
Ja tuleehan siitä suurimmalle osalle ihmisistä taas näkymätöntä." (JB)

 -  Sammalpeite: raunion uusi nuorekas look.  Ota, lue ja nauti! Älä sammaloidu!

Kaikkeussivullisena:

lauantai 26. toukokuuta 2018

Tove Jansson: "Kesäkirja / Sommarboken" - ex Libris...



"Kesäkirja", Tove Jansson, WSOY, pokkari 2018, 154 s. suomentanut
 Kristiina Kivivuori.

Tove Jansson  (1914-2001)   tämä rakastettu, tunnettu  ja laaja-alainen suomenruotsalainen kirjailija, taidemaalari, pilapiirtäjä ja sarjakuvataiteilja ei esittelyjä kaipaa. Hänen tuotantonsa on ilahduttanut monia sukupolvia ja on ajanhammasta hyvin kestävänä edelleen vahvasti voimissaan.

"Kesäkirja on kertomus Sophia-tytön, isän ja isoäidin kesänvietosta Suomenlahden saarella. Ennen muuta se on kertomus hyvin vanhan naisen ja hyvin pienen tytön ystävyydestä. Tove Jansson kuvaa tunteilematta vanhuutta ja lapsuutta. Kesäkirja nojautuu vakavimmillaankin iloiseen ja lämpimään elämäntunteeseen. Teos julkaistiin ruotsiksi vuonna 1972 ja Kristiina Kivivuoren suomennos ilmestyi seuraavana vuonna. Kesäkirja on käännetyimpiä suomalaisia teoksia. Sen pohjalta on tehty myös teatterinäytelmä Lontoossa vuonna 2014.
Teos on osa 12 klassikkoa -sarjaa. Lukijat äänestivät 12 rakkainta teosta WSOY:n 140-vuotisesta historiasta, ja nämä teokset ilmestyvät Suomen
100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi juhlapainoksina, joiden kansisuunnittelusta vastaavat Suomen eturivin taiteilijat. Kesäkirjan kannen on suunnitellut
Rauha Mäkilä." (Kustantaja)




Mikäs sen somempaa näinä aurinkoisina ja lämpiminä päivinä puiden kukkiessa ja luonnon ollessa vehmas kuin tarttua tähän ihastuttavaan, teemanmukaiseen kesäkirjaan, joka lukiessa vei mukanaan myös niihin ajattomiin, onnellisiin ja huolettomiin  lapsuuden kesiin, jotka minulla oli onni Mummini kanssa meren rannalla viettää pitkälti samoissa tunnelmissa ja samassa hengessä kuin Sophia-tyttösellä oman isoäitinsä kanssa.

-  Perheellä oli eräs ystävä, joka ei koskaan tullut liian lähelle, se oli Eriksson.
Hän ajoi veneellään ohi, tai oli ehkä aikonut tulla käymään vaikka siitä ei sitten tullut mitään, ja joinakin kesinä Eriksson ei käynyt saaren lähelläkään, ei veneellä eikä ajatuksissaan. -  He olivat jo kauan sitten ja asiasta puhumatta ymmärtäneet, ettei Eriksson sanottavasti pitänyt kalastuksesta, ei metsästyksestä eikä moottoreista. Mistä hän piti, sitä oli vaikeampi täsmällisesti määritellä, mutta se oli helposti ymmärrettävissä. Hänen mielensä ja äkilliset toiveensa olivat kuin meren tuuli yli veden, milloin sinne milloin tänne, ja hän eli herkeämättä levollisessa jännityksessä.  - Erikssonin salaperäisyys ja vetovoima olivat osaksi siinä, että hän ei puhunut itsestään. Se ei näyttänyt häntä huvittavan. 
Eikä hän puhunut muistakaan, ei hän ollut heistä niin kovin kiinnostunut. 
Hänen harvat käyntinsä saattoivat sattua mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä, koskaan hän ei viipynyt kauan...  (Juhannus)

Meillä puolestaan oli Kalastaja, jolla oli lupa säilyttää paattiaan rannassamme. Hänellä oli tapana vaivihkaa suhisuttaa veneensä rantakaislikosta aamuhämärissä merelle ja palatessaan joskus poiketa pihamaalla saaliskaloja Mummille tarjoamassa. Joskus jopa istua alas ja juoda kupponen kuumaa. Muistan myös elävästi, että kerran jos toisenkin Mummille hiljaa nyökäten ojennettiin kimppu niittykukkia; taisi tämä Kalastaja olla pikkuriikkisen ihastunutkin...  Seikka, joka vasta paljon myöhemmin avautui muistojen silmin.

 Ja näin lähtee puolestaan  yhteisprojekti, Tutkielma onkimadoista, liikkeelle Sophian sanellessa ja isoäidin ylöskirjatessa tekstin:

-  Eräänä aamuna oli hiekkarannassa tuntematon sipuli ajautunut maihin ja se oli määrä istuttaa vierashuoneen eteen. Sophia pisti lapionsa maahan tehdäkseen sille kuopan ja lapio leikkasi onkimadon keskeltä poikki, hän näki miten molemmat puoliskot kiemurtelivat mustassa mullassa. Hän heitti lapion pois, perääntyi mökinseinustalle ja kirkui. Ne kasvavat kokonaisiksi taas, sanoi isoäiti. Ei se mitään, usko pois.  - Minä luulen, jatkoi isoäiti sitten, minä luulen, ettei vielä kukaan ole tuntenut tarpeeksi kiinnostusta onkimatoihin. Jonkun todella kiinnostuneen pitäisi tehdä niistä kirja. (Onkimatoja ynnä muita)

Madot, nuo onkimadot olivat oleellinen ja tärkeä osa omaa lapsuuden kesänviettoani. Viikolla, Ukin, tuon intohimoisen kalamiehen ollessa töissä,
niitä piti etsittämän ja tongittaman urakalla. Viikonloppuisin ja Ukin loma-aikana rutiiniin kuului aamuvarhainen herätys, unihiekat silmissä leivänkulman puraisu, Mummin pääni yli vetämä jättivillapaita yöpaidan päälle  ja ulos kosteanraikkaaseen, hienoisesti hytisyttävään kesäaamuun, veneelle ja kalalle. Viikolla kalastimme onkimalla ja uistinta vetäen sekä oli meillä katiskakin rantaruovikossa, mutta Ukin kanssa se oli pitkää siimaa.

Ja periaatteen mies kun Ukki oli, mukaanpääsy edellytti  paitsi tuhtia matofarmia, myös itse siiman madottamista. Toimenpide oli jotensakin yökkiä puuhaa,
mutta polte aamu-usvaiselle merelle kuulemaan heräilevien merilokkien kirkunaa, kuikkain huutoa ja keskelle  auringon kimmellyttämän merenselän kimallusta ja joskus jopa viiksiniekan-nappisilmän eli hylkeen kurkistukseen veneen vieressä oli vastaansanomaton.  Useasti palattaessa odotti torni kuumia, leivinuunissa paistettuja karjajanpiiraita, joiden päällä voi somasti suli sekä löppöslöylyinen hirsinen rantasauna... Kiitos ikirakkaat Mummi & Ukki:)

Tätä kerrassaan herttaista ja lämmöllä kirjoitettua Kesäkirjaa oli suuri ilo lukea nauttien Janssonin taitavasta, syvää  luonnonrakkautta ja elämänymmärrystä välittävästä kerronnasta kaikkinensa.  Lukijana oli vaivatonta ja riemastuttavaa saumattomasti  samaistua molempiin kahteen päähenkilöön: Sophiaan ja isoäitiin sekä heidän kesätunnelmiinsa ja seikkailuihinsa luonnon helmassa ja sen tarkkailijoina. Joten kaksin silmin sisäistettynä lukukokemus oli
- jos mahdollista - kaksin verroin antoisampi!

Kauniita kesäpäiviä:


tiistai 22. toukokuuta 2018

Cristovão Tezza: "Professori/O professor" - ex Libris...


"Professori", Cristovão Tezza, Aviador Kustannus, 2018, 272 s., suomentanut
Tarja Härkönen.

"Cristovão Tezza  (s.1962)   on yksi brasilialaisen nykykirjallisuuden suurista nimistä. Hän on kirjoittanut 17 romaania ja kaksi novellikokoelmaa sekä essee- ja kolumnikokoelmia. Hän työskentelee myös kirjallisuuden professorina.
Aviadorin keväällä 2018 julkaisema Professori -romaani on luomisvoimansa huipulla olevan kirjailijan taidonnäyte. Tezza itse pitää romaania kansainvälisestikin palkitun tuotantonsa kypsimpänä teoksena.
Romaanissaan hän rakentaa Proustin ja Faulknerin hengessä monitasoisen kertomuksen ulkoisesti menestyneestä miehestä, joka elämänsä huippukohdan hetkellä huomaakin katuvansa menneisyyttään. Tezza vierailee
Helsinki-Lit -festivaaleilla 26.5.2018. (Kustantaja)

"Romaanisen filogian professori Heliseu da Motta e Silva herää aamulla levottomasta unesta päivään, jona hänet on määrä palkita tiedemiesurastaan. Vanha professori alkaa laatia mielessään puhetta, mutta kesken sen laadinnan hän havahtuu ristiriitaisiin muistoihinsa: isän ankaruuteen, äidin hämärään kuolemaan, opiskeluaikaansa, ulkomaille muuttaneeseen poikaansa, avioliittoonsa Mônican kanssa ja intohimoiseen muistoon Therèzestä, salaperäisestä ranskattaresta. Romaanissaan Cristovão Tezza rakentaa Proustin ja Faulknerin hengessä monitasoisen kertomuksen ulkoisesti menestyneestä miehestä, joka elämänsä huippukohdassa ja julkisen palkitsemisen hetkellä huomaakin katuvansa menneisyyttään." (Takakansi)





Itselle uusi brasilialaiskirjailija on löydös, joka saa posket innosta hehkuen tarttumaan teokseen. Sujahdamme suoraan  sisään professorin verkkaiseen heräilemiseen ja yhtä verkkaisiin aamutoimiin, joita huolella suorittaessaan
hän manailee tätä aamuvarhaisten vaivojen loputonta letkaa,  riittailee kulunutta elämäänsä, sen tarkoitusta ja  läksiäispuheensa teemoja ja aloitusta: vanhat työtoverit, hyvä herrasväki,  rakkaat kuulijat - ei, ei ikipäivinä rakasta; 
se näyttäisi karnevaalinaamiolta kasvoillani, Groucho Marxin naamalta; 
-hyvät ystävät,  - ei ystävää, se olisi tungettelevaa, en ymmärrä, miten ne tietokoneen tuijottajat onnistuvat saamaan miljoona ystävää; yksikin olisi hyvä määrä, tähän on tultu, ja hän hymyili, kenties hyvä vitsi heti kättelyssä. mutta ei, hän ei ikinä sanoisi niin, itsesäälistä siirappista mönjää; rehellisesti sanottuna olen jo päässyt tuosta ystävyyksien vaiheesta, kaikki on nykyään silkkaa olemista sen paljaimmassa muodossaan; Hyvät kollegani - ei ihan noinkaan, siinä on hitusen liian omistushaluinen ja hellä sävy; pelkkä Kollegat - ja perään hienovarainen hymy juuri oikeassa ystävyyden hengessä...

-  Ja vain kaikki kuolleet ovat virrannutta vettä. Ne, jotka ovat jäljellä, pyörittävät yhä maailman myllyjä...

Puhe, kertojan ääni tulee selkeästi professorin pään sisältä, mutta tarinaa kerrotaan ikään kuin ulkopuolelta tarkkaillen sanojen kaikua ja merkitystä.
Tämä kaksitahoisuuden tuntemus on vaikeaa selittää, mutta se toimii viritteellisnä tehokeinona upeasti. Tezza sivuaa kaiken matkaa myös Brasilian historian- ja kielenkehittymisen taustoja sekä yhteiskunnallisia vaiheita:

-  Vielä jokunen vuosi, ja Brasilia alkaisi tuoda maahan venäläisiä autoja, Ladoiksi kutsuttuja, itsensä Gorbatshovin sinetöimän sopimuksen mukaisesti! 
Eikä siinä kaikki: luottokortin käyttäminen ulkomailla vapautettaisiin, mikä antaisi meille nykyaikaisen säväyksen! Hauska paradoksi, Ladat ja luottokortti, tämän maan muotokuva, hyvä herrasväki! Ja miten, miten ja miten monta kertaa minulle soitettiin radiosta ja televisiosta ja kysyttiin ulkomaalaisten sanojen invaasiosta portugalin kieliparkaamme! Professori Heliseu, selviämmekö me tästä leksikaalisesta ja semanttisesta atakista? juontajat kysyivät tuohtuneina malttaen tuskin odottaa suurenmoista asiantuntijan diagnoosia. Onko "deletoida" pätevä ilmaisu? Onko "software" kielen hengen mukainen? Karthago on hävitettävä! Hyvä herrasväki, se oli ammatillisen elämäni kulta-aikaa! niin, 1990-luku...

-  Ei kykene ihminen hyve sana sanoa lähimmäisest, iollei hen ole ensist sanona hyve sana itzestens. Vita Christi, 1045

Tämä ikätoveri käy hikoillen ja tutisten läpi omaa elämänhistoriallista jaakobinpainiaan laatien elämänvaiheittensa tilinpäätöstä. Mielenkiintoista ja suositeltavaa puuhaa, sillä menneisyytensä kanssa sinuiksi pääseminen on hyvän loppusuoran ehdoton edellytys. Tehty on omalta osalta, - hikinen, mutta palkitseva urakka, joka on kannattanut. Lukiessa herääkin kysymys: kuinka paljon kirjailija on vuodattanut teokseensa omakohtaisuutta vai onko tarina puhtaasti fiktiota... Niin tai näin: tälle lukuelämyksen tarjonnelle teokselle tämän Brasiliaan sieluansa jättäneen tytön sydän sykki lämpimästi:)

Tezza kirjoittaa niin intensiivisesti ja elävästi, että lukiessa kuulee arvon professorin pienesti ärisevän ja narisevan jupinan. Kieliasu on rikas ja värikäs kuin itse kirjailijan kotimaakin ja ulosanti hersyvää.  Tarja Härkösen suomennos on nautinnollista luettavaa ja  Jonna Nisun tyylipuhdas ja sisällönmyötäinen kansi katseen vangitseva.

-  Sana on kuin kolikko, vain käypä kelpaa...

Johanna: tervetuloa mukaan näille kirjallisille ja muillekin poluille kommentoimaan ja keskustelemaan, toivottavasti viihdyt mukana matkalla:)

Cristovão Tezza & Aviador Kustannus: por este livro,

Muito obrigada!

on yksi brasilialaisen nykykirjallisuuden suurista nimistä. Hän on kirjoittanut 17 romaania ja kaksi novellikokoelmaa sekä essee- ja kolumnikokoelmia. Hän työskentelee myös kirjallisuuden professorina. Aviadorin keväällä 2018 julkaisema Professori-romaani on luomisvoimansa huipulla olevan kirjailijan taidonnäyte. Tezza itse pitää romaania kansainvälisestikin palkitun tuotantonsa kypsimpänä teoksena. Romaanissaan hän rakentaa Proustin ja Faulknerin hengessä monitasoisen kertomuksen ulkoisesti menestyneestä miehestä, joka elämänsä huippukohdan hetkellä huomaakin katuvansa menneisyyttään. Tezza vierailee Helsinki Lit -festivaaleilla 26.5.2018.
on yksi brasilialaisen nykykirjallisuuden suurista nimistä. Hän on kirjoittanut 17 romaania ja kaksi novellikokoelmaa sekä essee- ja kolumnikokoelmia. Hän työskentelee myös kirjallisuuden professorina. Aviadorin keväällä 2018 julkaisema Professori-romaani on luomisvoimansa huipulla olevan kirjailijan taidonnäyte. Tezza itse pitää romaania kansainvälisestikin palkitun tuotantonsa kypsimpänä teoksena. Romaanissaan hän rakentaa Proustin ja Faulknerin hengessä monitasoisen kertomuksen ulkoisesti menestyneestä miehestä, joka elämänsä huippukohdan hetkellä huomaakin katuvansa menneisyyttään. Tezza vierailee Helsinki Lit -festivaaleilla 26.5.2018.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Ryunosuke Akutagawa: "Hammasrattaat ja muita novelleja" - ex Libris...


"Hammasrattaat ja muita novelleja", Ryunosuke Akutagawa, Kustannusosakeyhtiö Aporia, 2018, 218 s., suomentanut Markus Mäkinen.

"Ryunosuke Akutagawa  (1892-1927) syntyi lohikäärmeen vuonna, lohikäärmeen kuussa, lohikäärmeen hetkellä Japaniin, joka oli parhaillaan muuttumassa nopeasti feodaalivallasta moderniksi teollisuusvaltioksi,  - Akutagawa tunnetaan erityisesti täydellisyyttä hipovasta kielen tajustaan.
Hänelle tyyli ei ole vain sisällön astia, vaan sisältö ja muoto ovat yhtä kuin sisältö." (Esipuhe Markus Mäkinen)

"Ryūnosuke Akutagawan (1892-1927) novellit kuljettavat lukijaa muinaisten valtiaiden palatseista ruuhkaisiin paikallisjuniin ja pikkupuodin arjesta kappojen dystooppiseen yhteiskuntaan ja hauraan mielen hajoamisen kuvauksiin. Teokseen on valittu kymmenen ennen suomentamatonta novellia – 羅生門 (Rashōmon), (Nenä), 蜘蛛の糸 (Seittilanka), 地獄変 (Helvettisermi), 魔術 (Taikuus), 蜜柑(Mandariinit), 南京の基督 (Nanjingin Kristus), あばばばば
(Ät-tät-tät-tät-tää), 河童 (Kappa), 歯車 (Hammasrattaat) – jotka edustavat sekä Ryūnosuke Akutagawan runsaan, monitahoisen tuotannon vaihtelevia teemoja että kirjailijan lyhyttä uraa siten, että sen lähes jokainen vuosi on edustettuna kokoelmassa.

Akutagawaa pidetään Japanin uuden ajan novellitaiteen merkittävimpänä uudistajana ja Japanin ja läntisen maailman kertomaperinteiden luovana muovaajana, joka uskoi kirjallisuuden universaaliin, ihmisiä ja kulttuureja yhdistävään voimaan – novellien lähteinä hän käytti Japanin (mutta myös muinaisen Euroopan) rikasta tarustoa ja perimätietoa, omakohtaisia kokemuksia ja arjen sattumuksia. Novellit on valikoinut ja suomentanut Markus Mäkinen." (Kustantaja)



Sattumalta vaikkei tietoisesti ole mikään varsinainen japanilaiskausi menellään, valikoitui hauskasti  samalla noutokerralla kirjastovarauksina kaksi nousevan auringon maan kulttuuriantia. Novelleja ei voi eikä ole tarvetta asettaa  mihinkään marssijärjestykseen, mutta erityisesti Mandariinit aiheutti lämpimiä hellyyden ailahduksia ja nosti hymynhäivettä, kun taas toisaalta Kappa vallattomassa erikoisuudessaan ja mittavine pyhimyskaarteineen  kutkutteli mielikuvituksen juuria pullahduttaen aimo kimpun visuaalisia välähdyksiä.

-  Ihmisten sydämissä vallitsee kaksi keskenään ristiriitaista tunnetta.
Ei ole tietenkään ketään, joka ei tuntisi myötätuntoa, kun jotakuta toista kohtaa epäonni. Mutta jos tämä joku onnistuukin jollain keinoin selviytymään onnettomasta tilanteestaan, jää siitä itselle kumman epätyydyttynyt olo.
Voi jopa hieman liioitellen sanoa, että se herättää halun tyrkätä toinen takaisin epäonnen alhoonsa. Siksi tätä kohtaan alkaa vaistomaisesti tuntea eräänlaista piilevää vihamielisyyttä.... (Nenä) 

Tämä outo ilmiö ja suhtautuminen on sattunut omalle kohdalle ja tullut aikanan kipeästi, suuren hämmennyksen vallassa koettua ja todeksi elettyä, mutta vasta nyt ensimmäistä kertaa yllättäen kohtasin sen kirjallisuudessa. Mielenkiintoista...


Mukavia ja hauskoja pieniä suuria tarinoita, joita saattoi nautinnollisesti popsia herkkupaloina muutama kerrallaan. Pieni pehmytkantinen teos sopiikin  kätevyydessään ja antinsa puolesta mainiosti sujahtamaan mukaan vaikka loma- tai matkaseuraksi.

Novellikimaran kerronnassa miellytti kauttaaltaan tasapainoinen poljento, lämmin- ja joskus hirtehishenkinenkin sävy, elämänomaisuus ja  - sattumanvaraisuus. Piristävää ja yllätyksellistä,  tavanomaisesta poikkeavaa ja  mielihyvän hyrinää poikivaa kerrontaa. Hammasrattaat  nostivat lukijana minut pois arkitodellisuudesta kauas muille maille ja antoivat mielikuvitukselleni siivet kulttuurista, jolla on pitkät ja vahvat juuret.

- Kun kaksi ulkopuolisesti hammastettua hammaspyörää laitetaan ryntöön, ne pyörivät eri suuntiin. Kun sisäpuolisesti ja ulkopuolisesti hammastettu pyörä laitetaan ryntöön ne pyörivät samaan suuntaan...  (Wikipedia)

Rynnössä pyöri:

tiistai 15. toukokuuta 2018

Minna Eväsoja: "Shoshin - aloittelijan mieli" - ex Libris...


"Shoshin - aloittelijan mieli,  Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista,
Minna Eväsoja, Gummerus Kustannus Oy, 2018, 196 s. Ulkoasu ja taitto:
Sanna-Reeta Meilahti.

"FT Minna Eväsoja on toiminut mm. vt.professorina Helsingin yliopistossa sekä työskennellyt Suomen Akatemia tutkijana. Hän on julkaissut viisi kirjaa ja yli 40 artikkelia tieteellisissä julkaisuissa, Vuosien varrella useat kotimaiset ja ulkomaiset säätiöt ovat tukeneet hänen tutkimuksiaan ja hankkeitaan, ja hän on tutkimustöiden vuoksi asunut yhteensä viisi vuotta Japanissa.

Hän on opiskellut niin perinteisessä teetaidekoulussa, Urasenkessä, kuin
Koben ja Takarazukan yliopistoissa. Taiteet ovat aina kulkeneet mukana Eväsojan työurilla, niin yliopistolla ja opetustyössä kuin terveydenhoitajanakin.
Yliopistolla hän on opettanut japanilaista estetiikkaa ja terveydenhoitajan opintojensa lopputyönä hän koordinoi Tampereen yliopistollisen keskussairaalan Silmäkeskukseen pysyvän taideteoksen, Kellopuutarhan, jonka tavoitteena on yhdistää taidetta ja kuntoutusta. Tällä hetkellä hän työskentelee neuvolassa sekä opettaa ja luennoi satunnaisesti. Hän asuu Espoossa kolmilapsisen perheensä kanssa." (Lievelehti)

                                                                ©Maki Nojiri

"Aloittelijan mieli on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä.  
Eväsoja aloittaa Sydämen kirjeenä tunnetusta vanhasta japanilaisesta tekstistä, jossa kerrotaan shoshinista, aloittelijan mielestä. Shoshin on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä, omahyväisyys ja itseriittoisuus eivät sille sovi.
Tieto on kuin loputon vuori, jota ei pysty ehkä koskaan valloittamaan.
Mutta matkalle kannattaa silti lähteä, muuten mestarin taso jää saavuttamatta." (Kustantaja)



Japanilainen kulttuuri on aina  kiehtonut ja kiinnostanut sekä kurkistukset sen sisään ovat olleet antoisia. Mielihyvin siis tartuin tähän houkuttelevan näköiseen teokseen, joka on kahdeksanosainen: Tieto-oppi, Totuus-vilpitön, Tie, Harmonia, Puhtaus, Sydän-mieli, Kunnioitus ja Täydellinen vapaus. Eväsoja tarjoaa iloksemme 50 eriaiheista rauhoittavaa ja seesteistä ynnä opettavaista tarinaa.

Makupaloja:

-  Ole mielesi herra, älä salli mielesi tulla herraksesi...

- Jos haluat oppia bambuista, opi bambuilta; jos männyistä, opi männyiltä.

- Alku ja loppu ovat oppimisen tiellä samat, mutta tieto ja ymmärrys ovat matkan varrella muuttuneet. Tietoa tulee osata jakaa ja antaa eteenpäin, mutta sitä tulee myös ylläpitää ja kartuttaa: oppiminen on alati jatkuva ja alati muuttuva aktiivinen tila.

- Yksi kerta yksi kokoontuminen: Elämässä jokainen hetki, jokainen kokoontuminen, kohtaaminen on ainutlaatuinen, eikä toistu koskaan samana, vaikka samat ihmiset kokoontuisivat samassa paikassa, ja tilaisuuden kulku sekä kaikki tarjoiltava ruoka ja juoma olisivat täysin samat, sillä ihmisen mieli ja koettu tunnelma ovat alati muuttuvia. Siksi jokaiseen kohtaamiseen tulee valmistua kuin viimeiseen, niin että huomenna saattaa kuolla rauhallisin mielin.

Kauniisti kirjoitettu, koostettu ja tyylikkäästi toimitettu teos, jota jo esteettisyyden ansiosta oli ilo pidellä hyppysissään, lukea ja ihastella  Eväsojan Ateneumin  kokoelmista  valitsemien puupiirrosten tasokasta antia. Tasapainoinen, rauhallinen ja rauhoittava, japanilaista kulttuuria viehkosti avaava kooste.  Harmoninen ja silmiähivelevä ulkoasu on  Sanna-Reeta Meilahden käsialaa. Mainio lahjavalinta myös kevään juhlijoille, kaikille kauneuden vaalijoille ja  japanilaisen kulttuurin ystäville!

Aloittelijan mieltä ovat tutkailleet: riitta k/Kirja vieköön  ja  Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie

-  Opi vanhasta ja pidä mieli uudessa  muistaen, että  Jokainen päivä on paras päivä.

Matkalla:

lauantai 12. toukokuuta 2018

Äitienpäivää...



Onnea kaikille äideille ja isoäideille sekä tädeille ja muille rakkaille läheisille,





Sunnuntaiaamuna
käveli rakkaus
minua eteisessä vastaan
Sillä oli pylly paljaana
se tahtoi syliin
Painoi poskensa omaani
vasten ja sanoi ‘ äiti ‘
– Oili Kangasniemi –



jotka olette jakaneet ja edelleen jaatte äidillistä rakkauttanne, läheisyyttänne ja huolenpitoanne 
sekä teille onnellisille, joilla on rakastava äiti...

Toivottaa:

perjantai 11. toukokuuta 2018

Matt Haig: " Kuinka aika pysäytetään/How to Stop Time" - ex Libris...


"Kuinka aika pysäytetään", Matt Haig, Aula & Co. 2018, 363 s., suomentanut Sarianna Silvonen. Kansi Tuomo Parikka.

"Matt Haig (s. 1975) on tämän hetken suosituimpia brittiläisiä kirjailijoita.
Hän on kirjoittanut sekä tietokirjoja että romaaneja aikuisille ja lapsille.
Haig on saanut kirjoistaan lukuisia palkintoja ja niitä on käännetty yli 30 kielelle." (Lievelehti)

                                                                 ©Kan Lailey

"Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabetin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailmaa Etelämereltä
New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää. Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka saavuttaa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa,
että rakastua ei saa." (Lievelehti)




Jahans; neuvo se on tuokin ja uteliaana tartuinkin tähän ensituttavuuteen Haigin kanssa. Aikahan on mitä mielenkiintoisin käsite, ja se on ollut lukuisten intensiivisten keskustelujen inspiroija vuosien varrella. Wikipedia määrittelee ajan näin: Aika on olemassaolon ja tapahtumien jatkuvaa näennäisesti peruuttamatonta etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen nykyhetken kautta. Aika on fysiikan perussuure, jonka yksikkö on sekunti. 

Teos on viisilukuinen: Menneisyys, Elämä päiväkorentojen seassa, Mies joka oli Amerikka, Rose, Pianisti ja Paluu. Aikamatka läpi vuosisaton alkakoon Tomin, jolla on ei sairaus vaan vaiva, jonka arvostettu lääkäri joskus 1890-luvulla nimesi anageriaksi, jalanjäljillä. Vaivanhaltijat kyllä ikääntyvät normaalisti joskin verkkaisemmin kuin muut, mutta vanhenemisnopeus vaihtelee suhteen ollessa 1:15, mutteivat ole kuolemattomia.

-  Ajattelen usein sitä, mitä Hendrich sanoi minulle yli sata vuotta sitten asunnossaan New Yorkissa. "Ensimmäinen sääntö on se, ettei saa rakastua", 
hän sanoi. "On muitakin sääntöjä, mutta se on tärkein. Ei rakastumista.
Ei rakastamista. Ei rakkaudesta haaveileimista. Jos pidät tästä kiinni, pärjäät luultavasti ihan hyvin." Tuijotin hänen sikarinsa savukiehkuroiden läpi 
Central Parkiin, jossa hirmumyrskyn juuriltaan kiskomat puut lojuivat maassa.
"En taida enää ikinä rakasta ketään", sanoin.  Hendrich hymyisi pirullisesti, 
olihan hän varsinainen piru mieheksi. "Hyvä. Saat tietenkin rakastaa ruokaa, musiikkia, samppanjaa ja lokakuun  harvoja aurinkoisia iltapäivä. Saat rakastaa vesiputousten katselua ja vanhojen kirjojen tuoksua, mutta ihmisten rakastaminen on kiellettyä. Ymmärrätkö? Älä kiinny kehenkään ja yritä tuntea mahdollisimman vähän tapaamisia ihmisiä kohtaan. Muuten menetät vähitellen järkesi...

 Vuosikymmenten ja -satojen varrella joka kahdeksas vuosi eri puolille maapalloa asuinpaikkaansa vaihtava Tom ehtii mm. seurustella Shakespearen kanssa ja toimia luuttupoikana, siemailla Bloody Maryja Zelda ja Scott Fitzgeraldin kanssa Pariisissa  ja istuskella samassa ravintolassa Charlie Chaplinin kanssa ja kuunnella Spotifysta Don Henleyn "The Boys of Summeria". Entä kuinka käy Hendrichin neuvon kanssa?

 - Mutta viime aikoina, nyt, minusta on alkanut tuntua siltä, ettei tunteisiin voinut suhtautua matemaattisesti. Jos yritti suojautua tuskalta, saattoi aiheuttaa itselleen uudenlaista, hienovaraisempaa tuskaa. Se on aikamoinen pulma.
En aio ratkaista sitä tänä yönä.  Elämä on hämmentävää....

Entäpä mitä kummaa tapahtui, kun nappasin Haigin kädestä kiinni
no kirjailijahan vei, enkä minä edes vikissyt!  Tässä ajan pysäytyksessä sivut kääntyivät ja kellon viisarit pysähtyivät pitkälle yli Mummoliiton suositteleman nukkumahetken. Kaikki inhimillisen elämän tekijät löysivät paikkansa kerronnassa, joka oli rytmiikaltaan, verbaliikaltaan ja sanankäänteiltään sekä kiinnostavilta yhtymäkohdiltaan historian siipien havinoiihin piirulleen kohdillansa. Elämän mielekkyyttä tarkasteltaessa ja sen merkityksen etsinnässä käytiin läpin koko ihmiselon tunne- ja kokemuskirjon sateenkaari ja kuinka kauniina sen spektri lukijalle  avautuikaan. 
Sarianna Silvoselta herkullinen ja laadukas suomennos. Tuomo Parikalta tyylikäs ja teoksen henkeen istuva kansi.  Mukaansatempaava  laatuteos. jossa oli jotain vanhan ajan kunnon tarinan iskennän makua!

- On kummallista, miten lähellä menneisyys on, vaikka sen kuvitteleekin olevan kaukana. On kummallista, miten se voi hypätä esiin keskellä lausetta ja iskeä kasvoihin. On kummallista, miten aaveet voivat lymyillä missä tahansa esineessä tai sanassa. ..

-  On vain nykyhetki. Aivan kuten maapallon jokainen esine koostuu samanlaisista, vaihtuvista atomeista, niin myös ajan sirpale koostuu jokaisen muun osista. - Ymmärrän, että voin olla vapaa. Ymmärrän, että aika pysäytetään siten, että lakataan antamasta sen määrätä. Enää en huku menneisyyteeni tai pelkää tulevaisuuttani. Miten voisinkaan. Sinä olet tulevaisuus.

Niinpä vilkkaiden ja tapahtumarikkaiden viime viikkojen,  tallattujen metsäpolkujen kiemurtelujen, luonnon  vehreytyvyyden, valkovuokkojen hohtavien mattojen, lämmön, valon ja linnunlaulun voimaannuttamana ja ilahduttamana, päätin antautua kevälle ja antaa sen viedä mennessään...

Viikonloppua:

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Marko Kilpi: "Undertaker - Kuolemanenkeli" - ex Libris...



"Undertaker - Kuolemanenkeli", Marko Kilpi,CrimeTime, 2018, 393 s.

Marko Kilpi  (s.1969) Rovaniemellä) on kuopiolainen vanhempi konstaapeli,
joka on noussut suomalaisen rikoskirjallisuuden kärkikaartiin.  Esikoisteos Jäätyneitä ruusuja (2008) sai Suomen dekkariseuran vuoden johtolanka -palkinnon. Kilven toinen romaani Kadotetut (2009) valittiin Finlandia -palkinnon ja Savonia -palkinnon ehdokkaaksi. Romaani sai Kuopion taiteilijaseuran myöntämän Minna -palkinnon.  Marko Kilpi toimi aiemmin elokuva-alalla,
kunnes päätti kypsällä iällä hakea poliisikouluun. Nykyisin hän toimii Kuopiossa vanhempana konstaapelina." (Lievelehti) Kuva: Marko Kilpi Facebook:


"Tunnollinen perheenisä, hienotunteinen hauturi, mutta samaan aikaan kansainvälisen tason ammattirikollinen Jarmo Kivi johdattaa nuorta, hyväuskoista Tuomasta yhä syvemmälle pimeyden ytimeen. Selviytyäkseen Tuomas joutuu suostumaan aina vain yllätyksellisemmäksi osoittautuvan Kiven suunnitelmiin.  Kirkasotsainen opiskelijanuori Tuomas, joka on ajatunut elämässään syveneviin ongelmiin. Tuomas on täydellinen Kiven tarkoituksiin. Hän tarjoaa auttavan käden ja pyörittelee Tuomaksen yhä tiukempaan otteeseensa.
-Tuomas saa pian huomata, että on vaikeaa sanoa, kumpi on vastenmielisempää - rehellinen työ kuoleman parissa, vai epärehellinen rikosten maailmassa." (Takakansi)


Aiemmat Marko Kilpi -postaukset: Kuolematon 2013 ja Undertaker - Kuolemantuomio 2017, joista lyhyesti: Kilven vähäeleinen ja jäntevä tyyli puree niin, että lukiessa tulee tunne kirjailijan vahvasta läsnäolosta ja seisomisesta tekstinsä takana. Eikä tämä luottokirjailija petä tässä uusimassakaan.
Varsinaisten rikosten juonenkulun ohella Kilpi käsittelee vihlovasti sitä surua ja tuskaa sekä niitä avonaisiksi jääviä kysymyksiä, jotka itsemurhan tekijä jälkeensä jättää.

-  Tiina tempaisee oven auki. Hän maistaa veren. Ruudin. Metallin. Ne tulvahtavat hänen suuhunsa niin voimallisesti, että hengitys salpautuu. Ne maistuvat kitkeriltä. Pistäviltä. Ne eivät katoa, vaikka kuinka niitä on yrittänyt huuhtoa pois. -  Mitä tapahtuu, jos hän painaa liipasinta enää yhtään enempää? 
Millaiseksi Miran elämä muuttuu? Olisiko Mira seuraava. Tiina paiskaa aseen lattialle. Se pomppii pitkin betonia ja liukuu aselokeron alle. Hän vapisee kauttaaltaan. Se ei johdu pelosta. Eikä surusta. Eikä heikkoudesta.
Se johtuu vihasta. Miksi sinä teit sen? Mitä sinä sait minut tekemään?
Millä oikeudella? SAATANAN PASKIAINEN... 
-  Ei ole oikeudenmukaisuutta. Ei kohtuutta. Ei mitään. Kaikki on tyhjää.


-  Lomamatkat sponsored by sotku. Ajatuskin yhteiskunnan elättinä olemisesta puistattaa. Se tekee heikoksi. Vaurioiseksi. Ennen kaikkea riippuvaiseksi.
Kokemus on niin väkevä, että keho reagoi. Muistot nousevat pintaan hyvin tuoreina, niin kuin ne olisivat tapahtuneet juuri hetki sitten. Tuoksut, asiat, tavarat, viilipurkkien silitetyt kannet. Kaikki ne kuljettavat vuosien taakse. 
Ja jälleen hän on pieni, pelokas poika köyhässä perheessä, jota työtön yksinhuoltajaäiti pitää hengissä Kaikki oli pelkistettyä. Niukkaa. Vuokrataloissa oli vain juuri se, mitä vähimmillään tarvitsi. Miksi kaiken piti olla samanväristä?
Aivan kuin nekin olisivat olleet heiltä kiellettyjä. Ei ollut sävyjä. Kaikki tuoksui ummehtuneelta. Pysähtyneeltä. Puutteelta. Sen löyhkän tunnistaa vieläkin milloin tahansa...

Ei tuon tanakammin ja osuvammin voi tunnetta ja aihetta sanoiksi pukea! Arvostan Kilven tapaa saumatta ympätä teoksiinsa myös sosiaalisia ja yhteiskunnallisia teemoja, jotka joko ovat koskettaneet tai saattavat koskettaa ketä tahansa meistä.

Hyvä ja paha, oikea ja väärä kulkevat vahvoina teemoina itse tapahtumallisen juonen taustalla Kiven kutoessa ristilukin lailla taitavasti verkkoaan Tuomaksen ympärille. Jäinkin miettimään, kuinka helposti/vaikeasti ihminen on manipuloitavissa ja mitkä ovat ne tekijät ja olosuhteet, joissa suistutaan reunan yli? Mikä on itsekunkin meistä murtumapiste, taitekohta tai saturaatiopiste?
"En minä ainakaan koskaan voisi / tämä ei koskaan voisi tapahtua minulle" -lausumat tuntuvat henkilökohtaisesti kovin vieraalta sanahelinältä.
 
Kilven kerronnan rytmiikka on lyhytkappaleista, saumattomasti siirtyilevää, tuoreesti hyväpoljentoista ja rakenteellisesti miellyttävälukuista.
Lyhyet kokoomalausahdukset kuten mm. yllä kohdassa Tiina ja toisaalla
- Hän ei ole tottunut sellaiseen. Hyvyyteen. Auttamiseen. Armoon. - ovat pikantti lisä ja toimivat hyvin. Tämä dekkaristi ei kirjallista kilpimiestä tarvitse! Ilahduttavan somasti näin äitienpäivän alla Kilpi on omistanut teoksensa
Äidille, Kiitos kaikesta.

- Elämä on käsrsimystä. Selviäminen on merkityksen etsimistä kärsimyksestäTämä Kilven käyttämä sitaatti on  Viktor E. Franklin, jonka luoma logoterapia on ollut kiinnostava matkakumppani vuosikymmenten ajan.

- Elämässä voi käydä hyvinkin...

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Elisabeth Strout: "Nimeni on Lycy Barton/ My name is Lucy Barton" - ex Libris...


"Nimeni on Lucy Barton", Elisabeth Strout, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Keltainen kirjasto, 2018, 164 s., suomentanut Kristiina Rikman.

"Elisabeth Strout  (s.1956) on pidetty ja paljon luettu yhdysvaltalainen kirjailija. Hän voitti vuonna 2009 Pulizer-palkinnon teoksellaan Olivia Kitteridge, joka vakuutti myös televisiosarjana. Nimeni on Lucy Barton nousi The New York Timesin bestsellerlistan kärkeen vuonna 2016. Strout on syntyisin Mainesta ja hän on koulutukseltaan juristi." (Takakansi)


"Lucy Barton joutuu viettämään newyorkilaisessa sairaalassa monen monta viikkoa. Vakava ja mietteliäs Lucy kaipaa perhettään, mutta aviomies inhoaa sairaaloita ja pienet tyttäretkin pääsevät harvoin vierailulle. Sen sijaan eräänä päivänä sairaalasängyn vieressä istuu Lucyn äiti. He eivät ole tavanneet vuosiin,
ja menneisyydessä on paljon sellaista, mistä ei voi puhua ääneen.
Niinpä he juttelevat niitä näitä ja äiti kertoo tarinoita, joiden läpi lukija näkee Lucyn ankeaan lapsuuteen maaseudulla. Äidin ja aikuisen tyttären suhteessa on kipeitä jännitteitä mutta myös paljon piiloon jäänyttä rakkautta ja kaipuuta." (Lievelehti)

Tämä oli ensikosketus Stroutin tuotantoon ja tutustuminen osoittautui miellyttäväksi. Bartonin kirjoitustyyliin oli vaivatonta solahtaa sisään:
hapuilevaa yhteyden solmintaa pienistä hauraista langanpätkistä, koskettavaa  siirapin tahmaisuuteen sortumatonta  ja toteavaa, - vivahteissaan ja siinä, mikä sanomatta jää -  armotontakin ja ehdottomasti perilletulevaa.

Sarah Payne,   - opettajani oli sanonut kirjoituskurssilla Arizonassa:
Teillä on vain yksi tarina", hän oli sanonut. "Te kirjoitatte tarinanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne. Teillä on vain se yksi." 

Armottomuudesta:  -  Mutta ihan oikeasti ajattelin, että armottomuus valtaa minut ja sanoo: tässä minä olen, enkä lähde minnekään vastoin tahtoani
- en Illinoisin Amgashiin - enkä jää tähän avioliittoon, koska en halua, ja minä pidän pintani ja syöksyn päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksyn silti! Sitä armottomuus minusta on. Äitini sanoi sinä päivänä sairaalassa, etten minä ollut samanlainen kuin veljeni ja sisareni: "Katso nyt vaikka elämääsi. 
Sinä vain otit ja ...teit sen. "Ehkä hän tarkoitti, että olin jo silloin armoton.
Ehkä, mutta enhän minä voi tietää, mitä äitini tarkoitti...

- Helläsydämisempi tyttäreni Becka sanoi minulle tuolloin: "Mami, kun sinä kirjoitat romaania, sinä kirjoitat sen moneen kertaan, mutta kun elät jonkun kanssa kaksikymmentä vuotta, se on romaani, etkä sinä voi kirjoittaa sitä uudestaan kenenkään toisen kanssa!"

Bartonin tapa kertoa on mainio. Hienotunteisesti herkkää ja hellää, yksinkertaisuudessaan  ja hallitussa pienimuotoisuudessaan puhuttelevaa,
aidonmakuista kerrontaa äidistä ja tyttärestä valoineen ja varjoineen, - kaikkinensa. Kristiina Rikmanilta jälleen laatusuomennos.

Niin, äidit ja tyttäret. Miksi se on niin vaikeaa??
Yksi ainoa kirjoitettu, se tarina, - armoton, hellänsuloinen ja riipaiseva...

Tämä teos on herättänyt kiintoisia mietteitä  mm. seuraavissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Lumiomena ja Täysien sivujen nautinto.

-  Elämä hämmästyttää minua...  

Kuin myös, joten
hämmästyneenä ja kummastuneena pienenä kulkijana:

perjantai 4. toukokuuta 2018

Heikki Turunen: "Kuokka ja kannel & Vinoristin kansa" - ex Libris...


"Kuokka ja Kannel I &  Vinoristin kansa II", 2016 ja 2017, WSOY, 383 ja 316 s.

Heikki Turunen   on syntynyt 9. joulukuuta 1945 Pielisjärvellä. Hänet tunnetaan mestarillisesta suomalaisen yhteiskunnallisen murroksen kuvaajana.
Lukuisilla palkinnoilla juhlistetun kirjailijan kerronnalle on ominaista rento ote. mehevä huumori ja tarkka ihmiskuvaus. HeikkiTurusen vuonna 1973 julkaistu romaani Simpauttaja valittiin vuosisadan parhaaksi esikoisteokseksi.
Tarina on nähty elokuvana, monilla teatterilavoilla ja musikaalina. Heikki Turunen asuu ja kirjoittaa Pohjois-Karjalassa, Juuassa, Pielisen rannalla." (Lievelehti)

                                                         ©Veikko Somerpuro

Sitten Simpauttajan ja Kivenpyörittäjän kylän ovat Pielisen aallot ja Laatokan laineet pitkään saaneet loiskia rauhassa, kunnes törmäsin kiintoisan
Anneli A:n Kirjojenkuisketta -blogin  mainioon postaukseen Turusen kirjailijavierailusta ja sen myötä evakko-trilogiaan, josta tässä kaksi ensimmäistä. Kolmas osa  Nenkoset  ilmestyy lokakuussa 2018 ja on jo varauksessa:)


Kuokka ja kannel, Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertovan kaksoisromaanin ensimmäinen osa, korvaa näihin päiviin hellityn myytin runon ja laulun ja kanteleen kotimaasta totuudella, joka on ankara ja hurja, vaan ei välttämättä sen runottomampi eikä vähemmän kaunis.
Suuren evakkoeepoksen ensimmäisessä osassa Suomi on vasta itsenäistynyt. Hyrsylän mutkassa"elävä Malanja, iloluontoisen sepän uskovainen vaimo, mielistyy äkisti nuoreen rajavartijaan. Siitä alkaa Kristuksen ja ihmisen, hyvän ja pahan taistelu tyypillisessä ortodoksisielussa. Samaan aikaan koko pitäjä aloittaa kirvein ja kuokin taistelun pääsystä kehityksessä muun maan rinnalle." (Takakansi)

 -  "Suomen Rivieralla", kilometrien pituisilla Terijoen hietikoilla, valomerenä kipinöivän valkopurjeisen Suomenlahden loisteessa lojuvien uimapukuisten neitokaisten ja nuorten rouvien ja hellehattujen varjosta ja aurinkolasien takaa tirkistelevien savottajätkänoloisten rantaleijonien keskellä Kannaksen linnoitustyöt ilmanrantaa vavahduttavine kivenräjäytyksineen tuntuivat hätävarjelun liiottelulta...  

 "Vinoristin kansa:  Laatokankarjalaisten evakkojen sijoittaminen ja sulauttaminen sodanjälkeiseen Suomeen on lukuisten kirjojen, kaskujen ja laulujen aiheeksi päässyt tapahtuma. Mutta vaikka monen mielestä valtio hoiti asian mallikkaasti, ei ortodoksikarjalaisten sulautuminen eriuskoiseen ja -kieliseen valtaväestöön todellakaan ollut pelkkää voittokulkua. Sodan runtelemilta mailta tulleita suomalaisia vieroksuttiin kansan keskuudessa." (Takakansi)


- Posolka (vankileiri Laatokan koilliskulmalla) teki meistä parempia, lujempia. Karkaisi. Sen jälkeen luterilaisen suomenkielisen Kanta-Suomen jäynä ja haukkuminen ja ryssittely ja muut karjalaisevakon koetinkivet on pikkujuttu. Posolkan ja Johoran ja Sepon kuoleman jälkeen myö kestämmö kaiken.
Niin vihan kuin rakkauden, joka on muuten hitonmoinen hevosenleikki, 
sanokaa opettajaäidin sanoneen. Ehkä se oli tämän sotatalven tärkein anti. 
Se teki meistä evakkoja. Joka on sama kuin oleminen vihan ja rakkauden kestämisen ammattilaisia. Tämmöisinä olemme omiaan taistelemaan tiemme kantasuomalaisten rinnalle rakentamaan työllä tätä maata paremmaksi penskaillemme olla da eleä...

Jaa-a; nyt oli ihan pakko kaivaa vanhat valokuva-albumit esiin ja pysähtyä katselemaan tuttua kuvaa Mummista ja Ukista tyttärineen kellottelemassa Terijoen hiekoilla, Ukki tyylikkäänä kulmista solmittu nenäliina päässään.
Teokset välittivät sitä lämminhenkistä Mummilan tunnelmaa ja positiivista, rakentavaa henkeä, jossa lapsena asuessani tunsi olevansa kotonaan,
rakastettu ja hyväksytty omana itsenään ja pahalta turvassa.

Kaikki tämä sävytettynä hersyväniloisella ja kaikenkattavalla huumorilla
ja aina pienelle rusettipäälle avoinna olevalla vastaanottavaisella sylillä.
Isovanhempien viljelemiä, edelleen käyttämiämme sananparsia:
A kaik on mänt, mittää ei jäänt, Mutta: Ilo pintaa, vaikk syän märkänis.
Sillä: Vähä aikaa kestää vaik aijan vitsaksena.

Turunen kirjoittaa jutustelevasti ja rikaskielisesti viljellen moniaita tuttuja sananparsia ja sanontoja, joskin löytyi myös paljon uusia tuon murrealueen vieraita ilmaisuja, jotka tuottivat pohdintaa. Kerronta kulkee juoheasti polveillen verevästi luotujen henkilöhahmojen kintereillä ja heidän elämäänsä, sen riemuja ja suruja myötäillen. Kaikkinensa teosten lukeminen tuotti suurta mielihyvää ja Turusen kanssa tunsin olevani ikäänkuin kotona.

Avot: suur kiitos Siul Anneli A täst mainiost lukemistost ja matkast kauas taapäin meiänkii suvun historiaan ja juurille!

Juuret & siivet;  parasta, mitä voimme saada ja eteenpäin antaa. Muistot kantavat, mutta elämää rakennetaan ja eletään aina eteenpän:)

Aurinkoista ja auvoisaa viikonloppua:

torstai 3. toukokuuta 2018

Ippolito Gaffi: "Italian ja Orientin lumo "- & Piranesi "Rauniot puhuvat".....


Sinebrychoffin taidemuseossa  on 1.2. 2018 alkaen ollut tarjolla kiinnostava näyttely, johon juuri ja juuri ennen sen sulkeutumista 27.5. ennätimme:

"Italialainen Ippolito Caffi (Belluno 1809–1866 Lissa) oli kaupunkinäkymiin ja maisemiin erikoistunut taiteilija, seikkailija ja isänmaanystävä.
Näyttely vie yleisön matkalle Ippolito Caffin kanssa Venetsiaan, Roomaan, Napoliin, Ateenaan, Konstantinopoliin ja muihin Orientin kaupunkeihin,
joiden näkymiä hän ikuisti maalauksiinsa, piirustuksiinsa ja vesiväritöihinsä.
Ippolito Caffia pidetään veduta-maalausperinteen jatkajana ja uudistajana.
Caffi ihaili Canaletton taidetta, ja se ilmenee hänen varhaisissa meri- ja arkkitehtuurinäkymissään kirkkaana ja kuulaana esitystapana.
Myöhemmin Caffi saavutti mainetta maalaamalla sumun täyttämiä maisemia sekä Venetsian naamiaiset -tyyppisiä suosittuja kuva-aiheita intensiiviseen, romanttiseen henkeen. Caffin öisissä maisemissa kaupunki muuttui näyttämöksi, jossa keskeisiä eivät olleet enää rakennukset, vaan unenomaisen valon salaperäinen hohde.

                                                         Kairon pääkatu 1844

Caffi ei ollut vain matkamies, vaan hän oli myös seikkailija ja tutkimusmatkailija. Hän ei tyytynyt turistireitteihin, vaan ulotti matkansa huomattavasti kauemmas, riskienkin uhalla. Egyptissä, Syyriassa, Jerusalemissa ja Konstantinopolissa tehdyt piirustukset ja maalaukset vievät meidät paikkoihin, jotka eivät kuuluneet grand tourin kohteisiin. Persoonaltaan monisärmäinen Caffi oli myös palava patriootti. Hän osallistui Daniele Maninin johtamaan Venetsian kansannousuun Itävaltaa vastaan ja menehtyi Lissan meritaistelussa Re d’Italia -lippulaivan upotessa Adrianmerellä vuonna 1866. Lue lisää Ippolito Caffin elämästä tästä.
Näyttelyssä on esillä 73 maalausta ja yhteensä 15 piirustusta ja vesivärityötä Fondazione Musei Civici di Venezian kokoelmista." (Sinebrychoffin taidemuseo)

Kirjastosta löytyy myös teos: "Italian ja Orientin lumo. The lure of Italy and the Orient. Ippolito Caffi",  Sinebrychoffin taidemuseo, toimitus: Kirsi Eskelinen ja Claudia de Brün, 55 s.


Toisena näyttelynä ilahdutti Punaisen kellarin näyttelytiloissa
Piranesi - Rauniot puhuvat. "Grafiikan suuri mestari, italialainen
Giovanni Battista Piranesi (1720–78) ei alun perin suunnitellut taiteilijan ammattia. Hän kouluttautui ensin arkkitehdiksi ja myöhemmin taidegraafikoksi. Piranesin monipuolinen koulutus, utelias luonne ja voimakas mielikuvitus yhdistettynä hänen tekniseen osaamiseensa grafiikassa tuottivat ennennäkemättömiä tuloksia. Piranesi loi Rooman perinteisistä kohteista aivan uudenlaisia näkymiä ja uudisti tapaa kuvata maisemaa. Piranesin tuotantoon kuuluu yli tuhat grafiikantyötä. Hänen tunnetuimmat grafiikansarjansa ovat Vedute di Roma ja Carceri d’invenzione. Molemmat sarjat ovat edustettuina näyttelyssä. Esillä on yhteensä 16 grafiikanlehteä Sinebrychoffin taidemuseon omista kokoelmista.

Grafiikanlehtien lisäksi näyttelyssä on videoprojisointi, jossa Carceri d’invenzione -sarjasta on luotu 3D-mallinnustekniikalla miltei käsin kosketeltavan todellinen tila. Videosta on sanottu, että sen katsominen on kuin astuisi sisään Piranesin mieleen." (Sinebrychoffin taidemuseo)


                                          Näkymä Piazza Rotondolta Roomassa


Hurmaava ja antoisa taidekokemus, joka herätti suorastaan fyysistä mielihyvää. Näyttelyn asettelu on taidokas ja väljästi katsojalle tilaa antava. Caffin teosten valomaailma on monipuolisuudessaan ihmeellisen kaunis. Hänen teoksensa kutsuvat katsojan astumaan suoraan  sisään teoksiin, niiden paikkoihin ja tapahtumiin. Syvävaikutteista taidetta.

Piranesin grafiikka on  ainutlaatuista ja vaikuttavaa. Töitä haluaa katsoa kauempaa, siirtyä sitten piiruntarkkojen yksityiskohtien lähelle ihmettelemään ja taas uudellen kauemmas antaakseen tilaa kokonaisuudella ja sen harmonialle. 3D-mallinnustekniikalla luotu tila oli oudon tehokkaasti sisäänsäimaiseva kokemus.

Kaksi tyystin erilaista, vastakohtaista  italialaistaiteilijaa: maalauksellista valoilottelua vs. grafiikkaa. Hiukan yllättäenkin nämä näyttelyt eivät syöneet toinen toisiaan, vaan niissä oli tekotavoistaan huolimatta toinen toisiaan tukevaa yhteyttä ,ja ne loivat täyteläisen ja erittäin antoisan kokemuksen, suorastaan elämyksen. Ehdottomasti yksi parhaista kotimaassa nähdyistä näyttelykokonaisuuksista kautta meidän aikamme!

Lumoutuneena: