lauantai 31. lokakuuta 2020

Haruki Murakami: "Pimeän jälkeen / Afuta Daku" - ex Libris...

"Pimeän jälkeen", Haruki Murakami, Tammi. Keltainen kirjasto, 2020, 209 s., suomentanut Antti Valkama.

"Haruki Murakami (s.1949) on jo ehditty verrata ties kehen: Austeriin, Salingeriin, Chandleriin, Borgesiin. Japanissa hänen kirjoistaan otetaan miljoonapainoksia ja hän on siellä etenkin nuorten lukijoiden suosikki. 
Myös Murakamin kansainvälinen suosio on huikea, ja yhä useampi uskoo,
että jonain päivänä hän vielä saa Nobel-palkinnon. Murakami syntyi Kioton seudulla, mutta asui nuorena enimmäkseen Kobessa. Murakamin isänisä oli buddhalaispappi, äidinisä osakalainen kauppias, vanhemmat japanilaisen kirjallisuuden opettajia. Murakami perehtyi jo nuorena myös länsimaiseen kulttuuriin, erityisesti kirjallisuuteen ja musiikkiin, mikä näkyy myös hänen tuotannossaan." (Kustantaja)
 
                                                         ©Elena Seibert
 
"Mari tappaa aikaansa öisessä kahvilassa. Toisaalla hänen sisarensa Eri nukkuu jo kaksi kuukautta kestänyttä syvää unta. Sisarukset ovat joutuneet kauas toisistaan, mutta Tokion yö tuo yhteen lukuisia kummallisia kulkijoita. Arvoituksen avaimen saattaa tarjota oikeita kysymyksiä esittävä pasunisti, nuori prostituoitu tai tuntihotellissa työskentelevä entinen showpainija.
Öisin aika tuntuu kulkevan omassa uomassaan, ja todellisuuskin saattaa nyrjähtää hetkittäin paikaltaan." (Lievelehti)
 
 
Murakamin matkassa on tullut kuljettua pitkä yhteinen taival, viimeksi talsittiin yhdessä peräti Rajasta etelään, auringosta länteen, joka mielestäni ei ihan yltänyt Romeo & Julia mallisessa love storyssaan Murakamin parhaimpien tasoon. Mutta jokainen, joka joskus on viettänyt unettomia öitä tietää tuon paikaltaan nyrjähtämisen tunteen, joten  tämä aihepiiri aikavälillä klo 23.56 - 6.53 kiehtoi jo sinänsä.
 
Musiikilla, bluesilla, joka sopiikin teoksen sävyyn, on oma merkityksensä tapahtumain taustalla, joten pyöräytetäänpä levylautaselle teemaan mukaisesti ja pasunistin iloksi hyväksi startiksi albumilta 
Blues-ette -koosteelta kappale Five Spot after Dark pasunistina Curtis Fuller ja (Klik) https://www.youtube.com/watch?v=_BlHRPXPx-4
 
- Kun molemmat ovat pystyssa, käy selväksi, että nainen on paljon Maria kookkaampi. Mari on muutenkin pienikokoinen, ja nainen on vankka kuin maataloustyökaluvaja. Pituutta lienee noin 175 senttimetriä. 
 - Kaksikko tulee ulos ravintolasta. Vielä tähän aikaankin (00.25)  kadulla riittää elämää. Pelihallista kaikuvat sähköiset äänet, karaokepaikkojen mainoshuudot. Moottoripyörän pärinä. Kolme nuorta miestä istumassa joutilaina suljetun liikkeen rullaoven edessä. He katselevat kiinnostuneina, kun Mari ja nainen kulkevat ohi. Luultavasti he näyttävät kummalliselta parilta. Miehet eivät silti sano mitään. Katsovat vain. Rullaovi on täynnä spraymaalilla tehtyjä töheryksiä.
"Minun nimeni on Kaoru. 'Tuoksu' on vähän turhan herttainen nimi tällaiselle tyypille, mutta Kaoru olen ollut syntymästä saakka."
-  "Tuo hotelli tuolla noin." "Hotelli?" "Tuntihotelli. Sellainen, jossa pariskunnat käyvät. Näethän kyltin, jossa lukee Alphaville? Se se on. Nimi saa Marin kääntymään Kaorua  kohti. "Alphaville?" "Ei huolta, ei se ole mikään arveluttava paikka. Minä olen siellä hotellipäällikkönä."
 
Murakamin on virtuoosimainen tunnelman kehrääjä ja hänen  kirjalliset taitonsa ovat sitä luokkaa, ettei hänen tarvitse käyttää tajunnan räjäyttäviä juonellisia saati verbaalisia riuhtaisuja tai repäisyjä, vaan hän kutoo lukijansa mukaan hämyiseen tarinaansa lyhyin lausein ja hienostunein, tyylikkäin sekä vaivihkaisin keinoin. Teos istui saumatta ajankohdan vallitsevaan hämäränhyssään ja omaan unnukkaiseen ja urvahtaneeseen mielentilaan. Tällä  kertaa Murakamin taika jälleen  puri!

   -  Öisin aika virtaa öistä uomaansa. Turha siinä on vastaan pyristellä... 

Rauhaisaa Pyhäinpäivää ja mallikasta marraskuuta!                                             

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

David Grossman: "Kun Nina sai tietää / Itti ha-hayyim mesashek harbe" - ex Libris...

"Kun Nina sai tietää", David Grossman, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2020, 
Otavan kirjasto, 286 s., suomentanut Minna Tuovinen.
 
"David Grossman  (s. 1954 Jerusalemissa) on Israelin kirjallisuuden kärkinimi, 
 ja hänen teoksiaan on käännetty yli 30 kielelle. Grossmanin kansainvälinen läpimurtoromaani Sinne missä maa päättyy (suom. 2011) oli arvostelu- ja myyntimenestys. Hänen edellinen suomennettu romaaninsa 
Hevonen meni baariin (suom. 2018) voitti vuonna 2017 kansainvälisen
Booker-palkinnon." (Lievelehti)
 

                                                         ©Michael Lionstar                             

"Toisen maailmansodan Jugoslaviassa vauraan juutalaisperheen tytär Vera rakastuu serbialaiseen kristittyyn. He liittyvät yhdessä Titon partisaanijoukkoihin pelastaakseen juutalaisia joutumasta keskitysleireille.
Vuosikymmeniä myöhemmin 90-vuotias Vera matkustaa tyttärensä Ninan  ja tyttärentyttärensä Gilin kanssa syrjäiselle saarelle, jolla Vera virui kolmen vuoden ajan vankina ja kidutettavana. Matkan aikana salaisuudet, jotka ovat jo pitkään kiristäneet kolmen sukupolven naisten välejä, alkavat keriytyä auki. 
Miten sodanaikainen rakkaustarina todella päättyi?" (Lievelehti)
 
 

 
Edellinen tapaaminen, Hevonen meni baariin, 2018,  Grossmanin kanssa sujui lievän hämmennyksen vallassa yrittäessäni saada pitävää otetta hilpeästi hirnahtelevaan ja vikuroivan hepan suitsista, ja mieleen jäi kaihertamaan pieni mutta, vaikka kirjailijan omaleimainen tyyli vangitsikin. 
Uudella innolla siis alkoi selvänotto siitä, mitä Nina sai tietää ja kuinka Grossman tämän kiintoisan, historiallisiin kehyksiinsä Titon vaiettuihin gulageihin osin sijoittuvan  teemansa  lukijalleen tarjoaa. Veran esikuva Eva Panić-Nahir oli nimittäin tunnettu ja arvostettu henkilö Jugoslaviassa ja Grossmanin ystävä vuosikymmenten ajan. 
 
Ensimmäinen kohtaaminen:- Vasta läheltä Rafael huomasi Ninan äänettömän, tukahdetun itkun. Samassa Ninakin näki Rafaelin ja pysähtyi kumaraan asentoonsa. heidän katseensa tarttuivat toisiinsa muutaman sekunnin ajaksi 
- Voi kai lohduttmasti todeta, että itse asiassa peruuttamattomasti. "Taivas ja maa, puut ja kaikki", sanoi Rafael minulle, "niin kuin ... kuin koko luonto olisi pökertynyt."
 
Vera ja Tuvja:  - Vera hymyili Tuvjalle koko naiseutensa kyllyydestä, niin että miehen selkäranka alkoi sulaa. -  Tuvja, jonka koko olemassaolo oli täten joutunut pikaisen arvioinnin kohteeksi, oli jämäkkä, luottavainen mies, mutta tämän pienen naisen pistävien vihreiden silmien alla hän tunsi nyt olonsa huteraksi. Katse oli niin terävä, että aika ajoin oli pakko katsoa naisesta poispäin. 
Ennen lähtöään ystävätär pyysi lupaa ottaa Olympuksellaan heistä kuvan. Kumpikin nolosteli ensin, mutta kun ystävätär sanoi heidän näyttävän "ihanilta yhdessä", he katsahtivat toisiinsa ja näkivät ensimmäisen kerran, että heistä voisi tulla pari.
 
- Ilta laskeutuu. Katulamppu syttyy yllemme. Tämä pieni kaupunki, Čakovec  Kroatiassa, jonne en varmuudella enää toiste tule. Kummallinen irrallisuuden tunne. Niin kuin leijailisi ei missään.
 
Tuo inhan tuttu sukupolvesta toiseen siirtyvä hylkäämisen tunne, irrallisuus ja syvälle sukumuistin syövereihin kätketyt ja upotetut  tarinat ja totuudet sekä epäsellaiset, joiden verhoa vain joskus epähuomiossa on nähnyt/kuullut raotettavan. Miksi, miksi näin??

Tätä vahvatunnelmaiasta teosta lukiessa koki vastaavaa tyystin ympäristöstään irrallista tunnetta ja vahvaa siirtymää Grossmanin kertojanääntä hipihiljaa kuulemaan sen hienoisimmatkin vivahteet tarkasti sisäistääkseen ja ymmärtääkseen. Nyt ei vikuroinut niin mikään, vaan tämä tarina osui ja upposi sekä kosketti, kosketti ja vielä kerran kosketti tunnetasolla  hienoviritteisyydessään. 

Kirjailijalla on vahva kertojanääni, -  paitsi hienoviritteysyydessä - myös raakojen  leiriolosuhteiden ja patsastelun (inho-)realistisessa, mutta tärkeässä sanoiksi piirtämisessä, joka vetää hiljaiseksi.
Laadulla on tekijänsä ja tyylikkyydellä taitajansa: David Grossman, joka tällä teoksellaan lunasti paikkansa omien suosikkikirjailijoiden ykköskaartissa.

Tällä vaatimattomalla yhdellä teoksella osallistun näin jälkijättöisesti Jokken/Jokken kirjanurkka mainiosti isännöimään tärkeään ja aina ajankohtaiseen teemaan rauhan puolesta, - ei gulageja, ei 
Goli Otokeja,  ei koskaan enää...

Loppukevennys: - Avioelämän salaisuudet, parinvalinnan oppi, Van der Velde: Nainen ei ole heikompi astia, vaan hienompi, ja kantaa sisällään henkisyyden viiniä. Vaihtoehtoisesti hänen voi todeta olevan miehelle sama kuin kompassin magneettineulan laivan perämiehelle. Ja koska hän on hienompi astia, hän totisesti tarvitsee ylimääräistä suojelua. Jotta silleen....

Mutta tälleen: Mikä tekee parista parin? Kipinä? Kiintymys? Yhteenkuuluvuus? Pupillin tuhannesosan viivähdys päällepäin neutraalissa katseessa? Kaikki tuo.
Ja mikä tärkeintä - kodin tuntu... 
 
Kotona:

perjantai 23. lokakuuta 2020

Terttu Autere: "Sen edestään löytää" - ex Libris...

"Sen edestään löytää", Terttu Autere, Karisto, 2020, 143 s.

Terttu Autere (s.1941) on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut kahdeksan pääosin viime vuosisadan alkupuolelle sijoittunutta romaania. 
Niistä neljä viimeisintä on lääninetsivä Juhani Kuikan tutkimuksia käsitteleviä salapoliisiromaaneja. Sen edestään löytää on sarjan viides osa ja Autereen yhdeksäs romaani. (Lievelehti)

                                              ©Heikki Löflund/Raatikuva Oy

"Kun Elias Sorri ilmestyy oppilaaksi asemakylän apteekkiin, kaikki apteekin naiset  -  apteekkari Elsa Hovila, farmaseutti Hilkka Leikola ja kotiapulainen 
Maire Holopainen - lankeavat hurmaavasti käyttäytyvän, puheliaan ja  hauskan näköisen nuoren miehen lumoihin. Apteekin ovi käy tavallista tiuhempaan, naisasiakkaita riittää. Eräänä lokakuisena sunnuntaina Maire Holopainen löytää Sorrin kuolleena tämän apteekin yläkerrassa sijaitsevan huoneen vuoteesta. 
Ei auta muu kuin kutsua lääninetsivä Juhani Kuikka selvittämään mystistä rikosta." (Takakansi) 

Harmaan kelin hämärässä ja sateen rummuttaessa ikkunoihin tuntui ihan mainiolta hypätä pois omimmalta alueelta ja katsoa, mitä romanttisen  kansikuvan vetoavakatseinen sankari - valitettavasti nyttemmin edesmennyt sellainen - ja ennen kohtaamattomat kirjailija Autere ja lääninetsivä Kuikka saisivat aikaiseksi matkasta 1930-luvun Viipuriin, sukujuurilleni8 lukukokemuksena ja mielentilalle. Sitäpaitsi salapoliisiromaani, iltamat, ruokasali, kotiapulainen,  kortteeri, oppikoulu jne. olivat sanoina kiehtova tuulahdus menneiltä vuosilta...

-  Ateria oli katettu ruokasaliin. Vanha rouva kilisytti kelloa, jonka kirkkaasti helisevä ääni kiiri ympäri suurta asuntoa. Hetken päästä yläkerran portaista alkoi kuulua askelten ääniä ja kohta ruokasaliin astui kaksi nuorta naista.
 "Tyttäreni", asemapäällikkö Rautamo esitteli. "Oili", hän osoittii nuorempaa tyttäristä, "ja tämä tässä on Aili."
- Aterian aikana kävi ilmi, että Rautamon tyttäret kävivät oppikoulua, asuivat viikot koulukortteerissa Viipurissa ja tulivat lauantaisin viikonlopuksi kotiin.
Isä oli kiinnostunut koulukuulumisista ja halusi tietää, miten opiskelu oli sujunut. Kouluviikko oli ollut tavanomainen, sen oli tosin katkaissut koulun yhteinen jokasyksyinen ulkoilupäivä. Oli tehty retki Monrepos'n puistoon. Päivä oli ollut onnistunut, kun ilmakin oli hieno, melkein kesäisen lämmin.

Kommennus murhatutkintaan oli ikävästi erottanut  Kuikan tuoreesta  Onerva- nuorikostaan, johon kommenuksella löytyi telefoonin lisäksi toinenkin kytkentä:

- Tosiaan, Juhani Kuikka muisti, Onervan kouluhan oli ollut myös retkellä samaisessa puistossa. Juhani Kuikka mainitsi asiasta, ja silloin kävi ilmi, että tytöt kävivät juuri sitä oppikoulua, jossa Onerva oli opettajan. Juhani Kuikan oli pakko kysyä, tiesivätkö tytöt Onervan. "Minä tunnen, maisteri Kuikka opettaa meidän luokalle", Aili, nuorempi tytöistä sanoi.
- "Sepä sattui." Lämmin ailahdus käväisi Juhani Kukan rinnassa, oli kuin Onerva olisi hetkeksi istahtanut ruokapöydän ääreen....
 
Nämä uudet tuttavuudet Autere kijailijana ja Kuikka etsivänä yllättivät iloisesti ja istuivat kuin hanska käteen vallitsevaan lukuvireeseen, johon ei kaivannut elämää surempia revityksiä, raadollisuuksia tai raflaavuuksia. 
 
Autereen kiireetön ja rauhaisa - kodikas vaan ei pitkäpiimäinen - kerronta soljuu varmaotteisesti kuljettaen lukijansa läpi kuolemantapauksen selvitteluprosessin  samalla luoden paikallisille henkilöille ja toimijoille omat persooonalliset ominaispiirteensä.
 
Salapoliisiromaani? Kyllä vaan, nimenomaan sitä ja vielä viehkosti Viipurissa ja Monrepos'n puistossa..  Tervetullut, mieluisa ja mukava aikamatka sekä lukutuokio:)       
 
Kaunehimmilta kaarisilloilta  viikonlopun viettoon ja sitten
 
tunti taakse ja talviaikaan taapertamaan:                     

 

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Hymyä hämärän hyssään....

eli lyyrinen vastaisku harmaudelle ja talven taittoon sekä mielissä vallitsevaan epävarmuuteen ajan ja tulevan suhteen:


 Yksi hymy ei maksa mitään 
ja saa niin paljon aikaan. 
Rikastuttaa saajaa 
köyhdyttämättä antajaa. 
Se ei kestä kuin hetken, 
mutta sen muisto voi olla ikuinen. 
Kukaan ei ole niin rikas, 
ettei sitä tarvitse, 
eikä kukaan niin kurja, 
ettei sitä ansaitse.
 
 
 

Kodin onnen luoja,
apu asioimisessa,
syvän ystävyyden herkkä merkki.
Hymy antaa lepoa väsymykseen,
rohkaisua masennukseen,
lohtua surussa:
se on luonnollinen vastamyrkky
kaikkiin vaivoihimme.
Mutta on hyvä, ettei sitä voi ostaa,
eikä varastaa, eikä lainata,
koska sillä on arvoa
vain lahjoittamisen hetkestä lähtien.

Jos joskus ei odotettua hymyä sinulle lahjoiteta,
ole jalomielinen ja anna omasi.
Sillä kukaan ei tarvitse hymyä niin kipeästi kuin se,
joka ei sitä toiselle osaa antaa.

 

Kirjoittaja tuntematon. (Julkaistu kirjassa Guida internazionale dell'età dell'acquario..Italian kielestä kääntänyt Leila Lammers.)

 

Viktor Borgen viisain sanoin: Hymy on lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä.

Joten annetaan sen ulottua silmiimme asti,

hymyilemisiin:

torstai 15. lokakuuta 2020

Tero Liukkonen: "Ilman sitoumuksia" - ex Libris...

 "Ilman sitoumuksia", Tero Liukkonen, Bazar Kustannus Oy, 2020, 382 s.

"Tero Liukkonen  (s.1960) on porvoolainen kirjailija. Hän on työskennellyt myös kustannustoimittajana, kirjoittamisen ohjaajana, kriitikkona, kirjallisuudentutkijana ja joogaohjaajana. Häneltä on julkaiastu kuusi romaania, kolme runokokoelmaa ja novellikokoelma.  Viimeisimpänä on ilmestynyt romaani Lohikäärmeen kylä (WSOY) vuonna 2013." (Lievelehti) 


                                                         ©Tero Isohella
 
 
"On kiire. Pitäisi ehtiä tilaisuuteen, mutta sitä ennen on vastattava puhelimeen, peseydyttävä, silitettävä paita, tiskattava, valmistettava pikainen välipala. 
Ja vaihdettava palanut sulake. Pitäisi myös vastata työn haasteisiin, kohdata väsymättä ihmiset, iloita ja surra heidän kanssaan, manata pahuus pois ja hyvyyttä tilalle. Pitäisi jaksaa verkostoitua ja rupatella silmäätekevien kanssa.
Sitten  kohdalle osuu nainen punaisine hiuksineen ja hymyineen.
Alkaa intiimi suhde, jonka leikeissä kiire pysähtyy mutta jolle ei riitä tilaa pienessä sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä." (Takakansi)
 
 

 
Näin sitoumuksetta tapahtui ensikättely Tero Liukkosen kanssa, hieman varauksellisesti, mutta kuitenkin uteliaasti suhtautuen siihen, mitä kirjailija saisi papiksi ja hengenmieheksi Porvooseen asettuneen, vastaeroneen päähenkilönsä kautta irti pikkukaupunkin miljööstä, sosieteetista ja naisesta nimeltään Linn Christine Rönnbuske eli Rönnis, joka ei koskaan ollut tuntenut kuuluvansa suomenruotsalaiseen ankkalammikkoon.

-  Aion nyt kertoa tapahtumasarjasta, joka tempaisi minut mukaansa.
Olen päättänyt kirjoittaa tästä. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta. 
Ei ole sellaista vaihtoehtoa, että jättäisin kertomatta ja yrittäisin unohtaa.
- Minua ainoastaan arveluttaa se, että tapahtumien kuvaus ylittää kirjalliset kykyni. Olen päättänyt kirjoittaa tästä mutta toisaalta koetan hyväksyä sen, 
etten ehkä onnistu tavoittamaan kaikkia inhimillisiä jännitteitä ja syysuhteita, 
ohi vilahtavien hetkien tunnelmaa ja paikkojen atmosfääriä; en ehkä hallitse sitä, miten tarinan kaari nostetaan esiin taustasta....

Selektiivisessä herraporukassa pelataan ei suinkaan jotain hemmetin Teksasin pokeria vaan ollaan sen verran isänmaallisia, että pelattiin soköä, suorastaan kansallispeliä, kokoonnutaan porukalla miesviikonloppuun eli poikien reissuun purjehdusteemalla, otetaan neuvoa antavia reilummalla kädellä ja kuten asiaan kuuluu sitten painitaan kuin karhunpojat.  - Pojat on poikii....
Ylläoleva ei suinkaan "von oben hin"- asenteella, vaan ilkikurinen pilke silmänurkissa näin nyk. kahden keski-ikäisen ent. pojanviikaarin äitinä, yhden aikuisen pojanpojan isoäitinä sekä yhden ja ainoan ex-meneväisen miehen ja 
nyk. Kanssakulkijan puolisona loppupäätelmänä: kun menevä mies on mennyt,
hän ei välttämättä olekaan mennyttä miestä ;)
 
Kertojalle sattuu ja tapahtuu, ja hän on jo ammattinsakin puolesta sekä sosiaalisena henkilönä monessa mukana. On kohtaamisia, ristiäisiä ja hautajaispuheidenpitoa eli kroppakeikkaa, on turinointia ja filosofointia pullonkerääjä Bladhin kanssa, uudellentapaamisia nuoruudenystävän ja perheensä tiimoilta, pahojen henkien häätöä, kodinsiunausta, harrasteteatterissa mukanaoloa, on monitoimimies nuohooja-muusikantti Ismo Räty, valtakunnallinen Lucia-neiti ehdokas Mickis eli Michela Bäck, eroseminaariin sankariamme innolla peräävä ja piikittelevä ex-vaimo Laura ja vekkuli muurari Tegelman, joka tekee minkä voi eikä perintätoimiston palveluja tarvitse etc. Hengästyttävääkö?
 
Näistä saattaisi helposti koostua monenkirjava kaleidoskooppi, mutta Liukkonenpa pitää kiintoisan ja originellin henkilögalleriansa sievästi ruodussa lukijaansa sekopäiseksi vilinässä saattamatta. Kirjaimellisestikin hän marssittaa näyttämölle laajan kaartin, mutta tässä tapauksessa ja tämän ohjaajan käsissä roolituksesta ja kokonaisuudesta muodostuu varsin onnistunut ja eloisa kokemus.
 
Juonenkulun ja itse rakkaustarinan painoarvon suhdekuvioineen jätän lukijan arvioitavaksi, sillä minulle se - siis rakkaustarina - ei ollut tämän teoksen 
The Thing. Onko läheisyyttä ilman sitoumuksia, mitä rakkaus on, jotain henkilökohtaisesti uniikkiako vaiko vain Aleksis Kiven sanoin se surullisenkuuluisa virvatuli elon suolla, joka houkuttelee meitä petolliseen pyyntiin?

- Vuoden kierto oli saanut hyvän otteen minuun ja kuljetti minua eteenpäin vääjäämättömällä voimallaan. Ajan kulku tuntu sellaiselta kuin olisin istunut vuoristoradan vaunussa sekä menosuuntaan. Ihminen kuvittelee, että hän hallitsee ajan. Että hänellä on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.
Että nykyhetken näkökulmasta hän tarkkailee elämäänsä vuoron perään menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen katsellen. Hän tuntee mielihyvää siitä, että hän hallitsee ajan ja elämän kierron. Mutta hallinnan tunne on pelkästään illuusio, valheellinen illuusio. Todellisuudessa hän ei hallitse mitään...
 
Liukkonen kirjoittaa sujuvaa ja tarkkasilmäisesti havainnoivaa tekstiä, jonka sävy on myönteinen, paikka paikoin satiirinenkin, mutta aina leppeästi myös kaupungin orginellit ihmisetkin yksilöinä  ymmärtäväisesti piirtäen. 
Hän kuvaa eloisasti  ja sielukkaasti myös pikkukaupungin miljöötä vanhoine kaupunginosineen ja jokivarsineen, eikä myöskään luontohavainnoinnin tarkkudessa ole moitteen sijaa. 
Humaani ja iloinen yllätys; myönteinen, ei ryppyotsainen lokakuinen lukurupeama!

Sitoumuksitta ja suuremmitta spoilailuitta:

lauantai 10. lokakuuta 2020

Christian Rönnbacka: "Ruska" - ex Libris...

"Ruska" Christian Rönnbacka, Bazar Kustannus Oy, 2020, 286 s.
Christian Rönnbacka  (s.1969) on Keravalla asuva entinen poliisi, joka työskentelee nykyisin vakuutusetsivänä.  Vapaa-ajallaan hän harrastaa mm. riskiretkeilyä ja metsästystä. Rönnbackan suositut Antti Hautalehto -dekkarit 
ovat tulleet tunnetuiksi omaleimaisesta huumoristaan ja poliisityön asiantuntemuksesta. Ruska  on sarjan kahdeksas osa. Dekkareiden lisäksi Rönnbacka on julkaissut useita tietokirjoja. (Lievelehti)
 

                                                                  ©Nauska

 
"Porvoolaiskomisario Antti Hautalehto on suunnitellut jo pitkään vaellusretkeä Lappiin ystävänsä Larsin kanssa. Loma saa yllättävän käänteen, kun hänet määrätään työtehtäviin kaitsemaan kiinalaismiljardööriä seurueineen 
Pohjois-Suomen jylhissä maisemissa.
Kalastaessaan ja huuhtoessaan kultaa kiinalaisten kanssa Hautalehto ei osaa aavistaa, että ryhmää seuraa joukko palkkasotureita, jotka suunnittelevat kidnappausta. Hautalehto joutuu laittamaan peliin kaikki taitonsa selviytyäkseen hengissä karussa erämaassa raskaasti aseistettu vihollinen kintereillään." (Takakansi)
 
 
Rönnbackan ja Hautalehdon parissa on aika aina kulunut rattoisasti, viimeksi Rakennus 31 :n saloja selvitellessä, sillä kyseiset herrat ovat päkittämätönta ja humoreskia, mutta myös asiallista seuraa. Ja tästä se, kuten Antti vielä luulee, rentouttava ja voimaannuttava lomareissu lähtee:
 
- Antti hiippaili asuntoon ja nosti rinkan selästään varoen herättämästä olohuoneen sohvalla torkkuvaa iäkästä mustaa rottweileria. Remus raotti hieman silmänluomiaan, mutta koska Antin tulon ei liittynyt kauppakassin rapinaa tai jääkaapinoven narahdusta, se vain venytteli vähän ja jatkoi koiranuntaan.
- Antti pani rinkan nojaamaan olohuoneen lipastoa vasten Leenan punaisen matkalaukun viereen. Remus raotti hieman epäluuloisena silmänluomiaan.
Se vaistosi jotain poikkeuksellista olevan meneillään, koska harvemmin se näki isäntänsä hääräämässä noin innokkaana jonkin omituiselle haisevan kapistuksen parissa. 

- Remus oli oikeassa. Kohta se vietäisiin Leenan vanhempien luokse hoitoon isäntäväen matkojen ajaksi. Leenalla oli alkamassa viikon mittainen terveysalan seminaari Wienissä, ja Antti oli lähdössä vaeltamaan. Mieluiten hän olisi lähtenyt sinne Leenan kanssa, sillä heillä oli meneillään loppukesänä alkanut ikävä kierre, joka viikko viikolta vain paheni. He olivat kumpikin tehneet jo pitkään liikaa töitä, ja yhteisen ajan puutteesta johtuva kireys oli aluksi ilmennyt väsymyksenä, turhautumisena ja toisen huomioimattomuutena ja muuttunut sitten riidoiksi ja omiin oloihin vetäytymiseksi. Kyllä sitä ruuhkaa vuosiin syntyi ilman lapsiakin. Antin työ tutkinnanjohtajana Porvoon poliisilaitoksessa ja Leenan työ lääkärikeskuksessa vaativat heiltä molemmilta melkoista venymistä.

Niinpä, ne kuuluisat kiiruiset vuodet... Joiden vieriessä omankin auton nokka useimmiten lomilla osoitti joko susirajan paremmalle puolelle pohjoiseen tahi talviseen hengenvetoon tuhansia kilometreja eteläänpäin, riittävästi välimatkaa ja totaalinen maisemanvaihdos oli saatava jaksaakseen...

Tämän teoksen ylimääräinen bonus oli ilman muuta päästä  ihan liian pitkästä aikaa edes verbaalitasolla mukaan ruskamatkalle valtelemaan uudelleen Lemmenjoelle ja nyt viimeisten kullanhuuhtojien ratevaan seuraan, istumaan mukavasti jokiveneen kyydissä maisemia ihaillen  tai rannalta tammukoita narraillen. Muutama kultahippukin jääpi kiiltelemään vaskoolin pohjalle...

Paitsi itse poliisityön, niin lukemani mukaan myös kullanhuuhdonnan tuntemus takaavat Rönnbackan asiantuntevan ja revittelemätön tavan tuottaa tekstiä, joka miellyttää suuresti! Hän kuljettaa varmakätisesti juontaan kiirehtimättä, mutta sujuvasti ja henkilöitään, etenkin Hautalehtoa riittävästi ominaispiirtein varustaen ja taustoittaen. Hurtista huumorista tai veljellisestä vinoilusta hyvässä porukkahengessä ei myöskään ole puutten sijaa. Varsin mukavaa ja rentouttavaa viikonloppuseuraa sekä tasalaatuista luettavaa! 
Yhdeksäs Antti Hautalahti  -dekkari nimeltään Tulen aika ilmestyy iloksemme ensi vuonna.
 
Lukuhaluja herättävän, kauniin  kannen suunnittelu: 
 
Kuinka selkosilla viihtyi Oksan hyllyltä blogin MarikaOksa selviää klikkaamalla:)
 

Lemmenjoella  lokakuussa lompsotteli:

tiistai 6. lokakuuta 2020

Makeasti oravainen makaa...

sammalvuoteessansa... Niinpä teki tämäkin tyttö kuusiviikkoisen ruoka- ja varusteluruljanssin tultua onnellisesti loppuusaatetuksi, pakastetuksi, ja ensimmäisen täyskuorman löydettyä paikkansa mökillä. 
Leppeillä ja kiirettömillä löylyillä hämärässä humisevine kiukaineen ja tulen hehkuineen oli oma armastava osuutensa siinä, että huikeat 11:n tunnin megaunoset vaivuttivat pienen ahertajan Nukkumatin turvallisille käsivarsille, totaaliseen lepotilaan, Ei huono;)
 

 
 
 
Tulopäivän lomaskeli helli peräti 15:a asteen lämmöllä, tuulettomuudella ja rauhaisasti perhosten lailla maahan liihottelevilla kultalehdillä sekä hyvää tekevällä ja eheyttävällä hiljaisuudella, mitä nyt muutamat Hitchckokin  lintuja uhmaavat ja haastavat, taivaata tummentavat  ja äänekkäästi kalkattavat, massiiviset hanhilaumat karkottivat sen hetkiseksi, kunnes uljaasti ja äänettömästi liitävä joutsenkolmikko maisemiin  rauhan palautti.

 
Lauantaina alkavan jahtikauden lähtölaukauksen teemaan toivottavasti liittyen kuvajalla ei suinkaan kuitenkaan ole ase käsissä, - tällä kertaa...




 
Lomaselta huomenissa paluu maalikyliin, sitten vielä pientä loppuhiontaa ja täydennystä, kunnes perjantaina Kanssakulkija starttaa rupeamaksi kauas kavalasta maailmasta Kuopuksen kanssa mökkiä lämpimänä pitämään, 
reippaasti porukkansa kera ulkoilemaan, ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, yhdessä miehissä myös maailmaa parantamaan, jengoilleen saattamaan. Mainiota!

 
Luontoäidin sylillä on uskomattoman tehokas ja eheyttävä paluttava voima aina vaan: pään hälinä hiljenee, kierrokset laskevat ja aatokset seestyvät ja tasaantuvat raiteilleen.  Hiljaisuuden ja ympäröivän kauneuden, totaalisen rauhan voima...
 
Ei mistään voi löytää niin hiljaista ja tyventä rauhan satamaa kuin omasta sielustaan. - Marcus Aurelius 
 
Antoisa ja leppoisa lomanen vanhojen hirsien turinointia kuunnellen, yhdessäolosta nauttien ja luontoa havainnoiden alkaa olla takana ja  vuotuinen omaloma eli minä-ite aika edessä, josta tiedän jo paljon nauttivani, mutta tietty vain sillä reunaehdolla, että se on määräaikaista.
 
Menin rannalle. Puhuin kiville ja kylmässä tuulessa väräjöiville lehdille koska oli syksy. Puhuin myös kivien ja kaarnojen ja sammalten samoajille: hyönteisille. Puhuin linnuille ja levottomalle tai tyvenelle merelle, puhuin auringolle.
Ja koko ajan tuntui kuin ihminen kuuntelisi. - Leif Färding 

Pitemmittä höpinoittä: