lauantai 19. syyskuuta 2020

Timo Airaksinen: "Hyvinvointivaltion hylkäämät" - ex Libris...

"Hyvinvointivaltion hylkäämät - Ikääntyneiden hoidon etiikka", Timo Airaksinen, Bazar Kusannus Oy, 2020, 270 s.

"Timo Airaksinen,  (1947) on käytännöllisen filosofian emeritusprofessori. 
Hänet tunnetaan paitsi ateistina ja totuudenpuhujana myös laajalti matkustaneena akateemisena työläisenä. Airaksinen on työskennellyt tutkijana eri puolilla maailmaa. Häneltä on julkaistu useita kirjoja, joiden aiheena ovat olleet ihmisyyden ja yhteiskunnan eri ilmiöt, kuten onnellisuus.
Airaksinen on kirjoittanut suomalaisten arvojen kriisiä käsittelevän trilogian,
joka ensimmäinen osa Jäähyväiset uskonnolle julkaistiin keväällä 2020 ja toinen osa Hyvinvointivaltion hylkäämät syksyllä 2020. Kolmas, seksiä ja seksuaalisuutta käsittelevä osa Himon ilo ilmestyy helmikuussa 2021." (Lievelehti)
 
                                                            ©Heta Gylling

 "Yhteiskunnan päättäjät ja viranomaiset pyrkivät pidentämään suomalaisten elinikää. Jokaisen olisi siis tarkoitus elää vanhaksi. Samaan aikaan yhteiskunta tuntuu kuitenkin arvostavan vanhuutta aina vain vähemmän. Vanha on pelkkä tilastollinen suure, siten arvokas mutta hoivattavana ihmisenä jotakin aivan muuta. Tällainen suhtautuminen on tullut viimeistään näkyväksi hoivakotien laiminlyönneistä tehtyjen paljastusten avulla.Tämä kirja kertoo, miten ihminen vanhetessaan menettää oman minuutensa ja identiteettinsä ja siten häviää kartalta. Häntä ei enää tunnisteta eikä tunnusteta, joten häntä ei myöskään kunnioiteta.

Miten tilanne voidaan korjata? Jotain on pakko tehdä etiikan ja oikeudenmukaisuuden vuoksi. Hyvinvointivaltion hylkäämät pohtii suomalaisen vanhainhoivan kipupisteitä ja etsii sille uusia suuntaviivoja." (Takakansi)

 

 
Airakasinen on tarttunut epäkohtaan, jota myös pommiksi tavataan kutsua ja tosiasiaan, joka väistämättä kohtaa meitä kaikkia: ikääntymiseen ja kuolemaan. Hän tekee sen kohderyhmän jäsenenä filosofisella tavallaan rauhallisen avaavasti ja pohdiskellen. Pohdiskellen ja nyökytellen, samoja seikkoja pyöritelleenä, ihmetelleenä ja kauhistelleenakin, mutta rauhallisena luin teoksen, josta kiitos heti kättelyssä! Kuolema ja  kaikki siihen liittyvä on meillä - outoa kylläkin  sen jokaista meitä koskettavuuden, tavanomaisuuden huomioon ottaen - edelleenkin eräänlainen tabu. Sen sijaan eläkepommi, hoitajamitoitus jne. ovat saaneet mediassa huomiota ja retostelua riittävästi; korjaavat teot loistavat sen sijaan poissaolollaan.
 
Airaksinen nostaa napakasti tapetille myös poltttavan  kysymyksen eutanasiasta, jonka henkilökohtaisesti soisin - sen ristiriitaisuuksista väärinkäyttömahdollisuuksien muodossa - olevan meilläkin laillisen ja sitä haluavan itsensä vapaasti päätettävissä. Piste.
 
Airaksisen sanoin: Loppupäätelmä on joka tapauksessa se, että järkevä ihminen varmistaa taustansa pahan kuoleman varalta sallimalla hyvän kuoleman mahdollisuuden kaikissa tapauksissa. Kukaan ei voi oikeasti haluta jäädä lääketieteen luomaan limboon. Lääketiede on siunaus, mutta myös kauhea vaara kuoleman pitkittäjänä. Kuolemaa ja kuolemista koskevien asenteiden on muututtava järkeviksi.

Teos sisältää luvut: Johdanto: Hoivapommi, Onnellinen vanhuus, Ikääntymisen kaksi ristiriitaa, Katoava minuus ja hoiva, hoito ja vajeet.

Teoksen motot kuuluvat: Que Sera, Sera (Doris Day) ja Panta rei  (Herakleitos), joiden vaikka ne vastaisilta näyttävätkin,  Airaksinen mainitsee niiden olevan päteviä, sillä kunakin ajan hetkenä virta on mitä se on, eikä mitään muuta eli Herakleitoksen sanoin: Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me. Hän toteaa esipuheensa lopuksi: Tämä kirja yrittää ymmärtää vanhenemista, vanhuutta ja vanhaa ihmistä, koska ilman ymmärrystä toiminta on haparointia pimeässä. Eliitille se tuntuu sopivan, kärsivä ihminen on eri mieltä...

Hyväksi lopuksi pari ajankohtaista linkkiä, jotka avautuvat vahvennoksia klikkamalla uutisointiin pohdiskeltaviksi asian tiimoilta:

Kansanedustaja Kristiina Salonen 10.9.2020: Itsemurha on vuosittain noin 200:n yli 65-vuotiaan kuolinsyy. Kehitys on ollut ikäihmisten osalta huolestuttava. Vuonna 2018 itsemurhan teki 218 suomalaista, jotka olivat iältään 65-85-vuotiaita, kun vuonna 2017 heitä oli tasan 200  ja Iltasanomat  19.9.2020  Tämä järjestelmä tekee itselleen nämä potilaat, joita se tarvitsee. 
Linkit aukeavat vahvennoksia klikkaamalla.
 
Mitä ajatuksia Sinussa, hyvä Lukijani herää teeman tiimoilta?
 
Mutta, mutta: yleensääkään ja etenkään näin upeana syyspäivänä ei tarkoitus toki ole synkistellä, vaan nostaa kissa pöydälle, sillä asiat eivät muutu vaikenemalla, joten Timo Airaksiselle toiseenkin kertaan iso kiitos tämän teeman esillenostosta ja mainioista, ajatuksia herättävistä, positiivisista pohdinnoista!!
 
Raikkaita punaposkisia omppuja suoraan puusta, kupponen aromikasta kahvia ja kuulumisten vaihtoa on luvassa Esikoisen huushollissa, joten mars matkaan, usvaa putkeen ja mainiota viikonloppua!
 
Elämäniloa, aurinkoa ja valoa:

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Kristina Ohlsson: "Korkein tarjous kuolemasta/Henrys hemlighet" - ex Libris...

"Korkein tarjous kuolemasta", Kristina Ohlsson, WSOY, 2020, 421 s., suomentanut Pekka Marjamäki.

"Kristina Ohlsson  (s.1979) on Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkija, joka on työskennellyt Ruotsin turvallisuuspoliisissa, ulkoasiainministeriössä sekä viimeksi ETYJ:n analyytikkona. Tukholmassa asuva Ohlsson on ollut vapaa kirjailija vuodesta 2012. 
Älykkäät ja taitavasti rakennetut dekkarit ovat nostaneet Kristina Ohlssonin Pohjoismaiden suosituimpien jännityskirjailijoiden joukkoon. Fredrika Bergman -sarjasta on suomennettu Nukketalo, Tuhatkaunot, Varjelijat, Paratiisiuhrit, Daavidintähdet ja Syntitaakka. Suosittujen dekkareidensa lisäksi Ohlsson on kirjoittanut lapsille suunnattuja jo suomennettujakin jännitysromaaneja,
joista jokainen on ollut Ruotsissa listaykkönen. Kovaksikeitettyä ja ironissävyistä dekkaria Ohlsson kokeili onnistuneesti asianajaja Martin Benneriä käsittelevällä kaksiosaisella sarjalla: Lotus blues ja Mion blues." (WSOY)
 
 
                                                      ©Anna-Lena Ahlström

 
"Asianajaja Martin Benner rakastaa vanhoja tavaroita. Kun hänen ystävänsä Henry Schiller sairastuu ja kuolee, Bennerille tarjoutuu elämänsä tilaisuus saada Henryn osa newyorkilaisesta antiikkiliikkeestä itselleen. - Martin ryhtyy tutkimaan Henryn kuolemaa ja joutuu yhä syvemmälle hämärien antiikkibisnesten maailmaan. Rajat totuuden ja valheen sekä ystävän ja vihollisen välillä sekoittuvat. Kuka Henry Schiller oikein oli?" (Takakansi)
 
 

 

Ohlssonin tyylistä olen aina pitänyt ja viimeksi viihdyin hänen tuotantonsa parissa teoksen Mion blues , 2016, parissa: Ohlsson hallitsee myös lopputiivistämisen jalon taidon ja putkauttaa ilmoille pieniä yllätyksenpoikasia kuin saippuakuplia ikään. Vaikka kukaan tai mikään ei ole sitä, miltä  ensikättelyssä näyttää ja salaisuuksien arkun kansi pullottaa rakosellaan, pitää Ohlssonin varmaotteisuus tarinan ja juonenkulun tiukasti raameissaan A:sta Ö:hön. Tämä pätee edelleen...

Teos on viisilukuinen: Kirsikkapuussa riippuu jotain, Minä nimittäin tiedän, 
että jotain on vialla, Kirkonmies, Kylärakki, Aiotko nyt mennä naimisiin Lucyn kanssa? ja sivumäärästään huolimatta vaivatonlukuinen, sillä Ohlssonin ote pitää.
 
- Ennen kihlausta: Tällaista elämäni oli ennen kohtalokasta kihlausta. Minulla oli lähes kaikkea. Ei ole mitään syytä teeskennellä toisin, tilanteeni oli hemmetin hyvä. Olen jo kertaalleen ollut vähällä menettää kaiken, joten osaan nykyään todellakin arvostaa, mikäli tunnen olevani onnellinen ja menestyksekäs. 
- Olin yhä tavoiteltu ja menestynyt tukholmalainen rikosasianajaja kuten ennenkin ja minulla oli oma asianajotoimisto. Olin myös onnistunut muuttamaan rakkaimmat harrastukseni - kalliit viinit ja antiikkiesineet - tuottavaksi liiketoiminnaksi.  - Lisäksi minulla oli hieno omakotitalo Djursholmilla ja yöpymispaikkana iso kerrostaloasunto Tukholman keskustassa. Minulla oli sitäpaitsi lapseni. Satumaisen kaunis ja erittäin sympaattinen tyttö, joka kävi Tukholman englantilaisen koulun toista luokkaa...
 
Bennerin olo ja elo on kerrankin asettunut seesteisiin uomiinsa, ja mies muhistelee kuin paratiisissa, kunnes sitten sinne luikertelee se kuuluisa käärme, ja tapahtumien ketju alkaa vyöryä sankarimme ylle.  Avoimet ratkaisujaan huutavat kysymykset laittavat pyörälle hänen päänsä: kuinka Schiller kuoli ja mikä oli hänen arvoituksellinen taustansa, mikä hän oikein oli miehiään?   
Benner tuntee itsensä seuratuksi ja ahdistuneeksi. Hän löytää talonsa ympäriltä arvoituksellisia kookkaita jalanjälkiä lumesta, puutarhansa kirsikkapuista koirankuljetushihnoista roikkumasta  useampiakin kummastuttavia ja järkyttäviä yllätyksiä.  Lycyn tulossa olevat häät peruuntuvat viime metreillä, ja Benner löytää kuin löytääkin taas viliskantin itsensä väärien lakanoiden välistä...
 
Näistä ja monista muistakin elementeistä saattaisi jonkun toisen kirjailijan käsissä syntyä mitä makoisin sekametelisoppa, mutta ei Ohlssonin, vaan hänen onnistuu vankalla ammattitaidollaan punoa kutkuttava ja mukaansatempaava dekkari sympaattisen Bennerin ympärille kudottuine kiemuroineen, jolloin lukija seuraa tuskastumatta tarinan kehittelyä ja edellen kiehnäystä nauttien uusista käänteistä. Antiikkihan on sitäpaitsi aina ihastuttava ja kiintoisa oma maailmansa....
 
Teos istui mainiosti omaan lukuvireeseeni, joka on kuluneena vuonna aika ajoin ollut haparoivampaa ja vaihtelevampaa sorttia sekä tämän pakasta-kärsi-ja-unhoita -ravitsemukselliseen jahtiajan hyvinvointiin tähtäävän suurtaulouskokkaamisen vastapainoksi. Vaiheen, joka on onnistuneesti ja makoisasti nyt 80-prosenttisesti nätisti purkitettuna pakasteessa kunnioitettavan määrän riistalihaa muututtua käristeeksi ja erilaisiksi padoiksi sekä marinoinnin jälkeen kituuttamalla huomenissa kypsytettävän sisäpaistin  jäljiltä. 
Edessä on vielä jauhelihapihvien paisto sekä uusi löydöksemme kreikkalainen makoisa mureke, joten Bennerin mukaan tilanteeni on hemmetin hyvä, kotoisasti meidän malliiin é só isso, kuten tapana on todeta!

Semppukin on suoritunut ajoharjoituksistaan mallikkaasti: on menty innolla peurojen ja hirvilauman perässä jahtikaverin kunnon ollessa nyt kohillaan 10.10. aloitusta silmälläpitäen. Not bad...

Syysmyrskyt ovat riepottaneet, ja tuuli on tuivertanut kuten tänäänkin, tuleeko kaunista ruskaa vai ei sen aika näyttää, mutta sepelkyyhkyt vielä tepastelevat arvokkaasti pihamaalla ja västäräkkien pyrstöt keikkuvat keikistellen.

Korkeinta tarjousta arvuutellen mainioissa syystynnelmissa:


torstai 10. syyskuuta 2020

Elina Backman: "Kun kuningas kuolee" - ex Libris...

 "Kun kuningas kuolee", Elina Backman, Kustannusosakeyhtiö Otava 2020, 494 s.

"Elina Backman (s.1983) on helsinkiläinen dekkarikirjailija, joka työskentelee luovana johtajana media-alalla. Backman on koulutukseltaan medianomi 
(Master Of Culture and Arts), copywriter sekä ratkaisukeskeinen terapeutti. Backman asuu perheensä kanssa vanhassa hirsitalossa, jonka pihalla laulaa kesäisin satakieli." (Lievelehti)
 

                                               ©Jonne Räsänen, Otava 2020

 "Saana on saanut potkut, mutta hän olikin jo palamassa loppuun klikkijournalistina. Kesä tädin luona Hartolassa kuulostaa ihanalta mahdollisuudelta ottaa rennosti ja palautua. Kun Saana alkaa kaivella 30 vuotta aiemmin kuolleen teinitytön tapausta, pikkukaupungin rauha järkkyy.

Samaan aikaan Suomenlinnan Kuninkaanportista löytyy polttomerkitty ruumis. Rikosylikomisario Jan Leino ei ole koskaan nähnyt vastaavaa. Janin elämää varjostaa suru, 
mutta työhön hän ei anna sen vaikuttaa. Tutkimus kuitenkin polkee paikallaan. Ehtiikö murhaaja iskeä uudestaan, ennen kuin Jan tiimeineen pääsee jäljille?" (Lievelehti)


Kotimainen esikoisdekkaristi herätti tässäkin uteliaisuuden, semminkin kun kirjailijan haastatelusta luin teoksen valmistumisajan olleen useita vuosia ja saaneen lähtölaukauksensa helmikorvakoruista.

Hartolan kuningaskunta on erikoinen ja onnistunut valinta tapahtumapaikaksi. Lisäksi se on  minulle tuttua seutua luontoineen, (surullisen-)kuuluisine, jukuripäisine itä-hämäläisine mentaliteetteineen, kaupassakäynnin kiireettömine seurusteluineen ja uutistenvaihtoineen sekä äskettäisten tapahtumien ruotimisineen. Kuriositettina mainittakoon, että kokemusperäisesti kahvilla piipahdukseen/poikkeamiseen rattoisine rupatteluineen paikallisen luona on syytä varata minimisti kolme tuntia... Mutta toisaalta seudulla ns. miehen sana pitää eli kättä päälle toimii edelleenkin varmemmin kuin allekirjoitus paperiin täällä eteläisessä reuna- Suomessa.

- Saana sujauttaa puhelimen taskuun. Hän seisoo S-marketin kassajonossa. Edessä on vain muutama ihminen, mutta silti tuntuu, että jono ei etene. Saana kurkottelee kaulaansa, jotta näkisi edessään seisovan vanhemman naisen ohi, mikä kassalla kestää. Kassa hymyilee ja jutustelee. Nopeasti Saana muistaa olevansa Hartolassa, maalla. Paikassa, jossa kenelläkään ei ole kiire minnekään...

Luvassa siis jännitystä salaperäisellä murhaajalla maustettuna, amorin ammuttuja nuolia, henkilösuhteita ja hierarkiaa, luontoa virtoine ja vesineen, ihmiseloon kuuluvia ilonpisaroita ja surunsäveliä unohtamatta. Kaikki tämä tarjoiltuna juhlavasti Suomen ainukaisessa kuningaskunnassa pääkaupungin sykkeellä sokeroituna. Jo alkumetreiltä Backmanin määrätietoinen ja kiireetön teksti tuntuu tervetulleelta selkeänä ja rauhallispoljentoisena, vaan ei junnaavana kerrontana, - "kotoista" luettavaa.

-  Toimistolla Jan istuu työpöydän ääreen ja nostaa jalat pöydälle. Heidi seisoo hänen takanaan ja nappaa Janin pöydältä vanhan tennispallon. He ovat pyytäneet hatarien tietojen pohjalta tekijästä alustavaa profilointia. 

-  Mihin tekijä teoillaan pyrkii? Onko taustalla visionääri vai hyödyntavoittelija? Kokeeko hän toteuttavansa jotakin ylevää tehtävää vai hakeeko puhtaaasti vallantunnetta. Heitä auttaisi profiloinnissa erittäin pätevä Kaj Johansson, mutta Kaj tarvitsi aikaa.

Kaksikon ideapalaverointi sujuu näissä merkeissä:

- No niin, Heidi sanoo ja heittää pallon Janille. Jan saa täpärästi kopin ja laskee jalat maahan. Pallonheittelyn tavoittena on sanoa ääneen kaikki mitä mieli syöttää. Heidi pitää huolen siitä, 
että laukoo aina ihan mitä sattuu, ja siksi he pääsevätkin yleensä heittelyllä kiinni hyviin ajatuksiin 
- Jan on luottanut Heidiin heti ensitapaamisesta sakka. Vastaavanlaista ensivaikutelmaa ei jokaisen kanssa ole tullut. Ulospäin Heidi ei välttämättä anna paljon itsestään. Heidi on luonnollisen kaunis, mutta jotenkin kovapintainen ja vaikea luettava. Nopeasti Jan on vaistonnut naisessa samoja introvertin piirteitä kuin itsessäänkin. Heidin kyky lukea ihmisiä on tehnyt Janiin vaikutuksen jo opiskeluaikana. -Kuka murhattu on? Jan kysyy ja heittää pallon takaisin Heidille. Ketkä kuuluvat lähipiiriin?  
Heidi kysyy, ja pallo on taas Janilla. Kuninkaanportti, merkitseekö löytöpaikka jotain? Yleensä syyllinen löytyy hyvin läheltä, Heidi lisää, - Mitä tässä tapauksessa tarkoitta läheltä? Vaimo? Tyttöystävä? jne.
Saattaa kuulosta höperöltä konstilta, mutta olen pannut merkille, 
että hervottomasta verbaalipallottelusta on ihan käytännössä osoittautunut olevan paljon hyötyä suurempien elämänmuutosten, dilemmojen ja ratkaisujen alla.
Mielenkiintoisena ja makoisana tietoiskuna  kirjailija tarjoaa ripauksen mystiikkaa ja taruolentoja: Koskentyttäret, Kosken kuningas, kotoisasti  Näkki , Vetehinen eli Vesihiisi,  jonka juuret siis juontavat itään. Puolassa olento on nimeltään 
Król wody, jota venäläisessä kansanperinteessä vastaa naispuolinen Rusalka.  Kiehtovaa & mielikuvitusta ruokkivaa;)
Backman tarjoaa lukijalleen viihdyttävää ja konstailematonta perusdekkaria kirjailijan omin persoonallisin piirtein höystettynä.  Pohjatyö paikkakunnan suhteen on perusteellisesti tehty. 
Kaikki tarpeelliset osaset aina poliisityön uskottavaa kuvaamista myöten ovat hyvin balanssissa. Kokonaisuudesta muodostuukin maistuvainen kattaus näin syksyn taitteeseen ja mikä parasta, tälle esikoiselle on myös jatkoa odotettavissa.

Myös Anneli A/Kirjojen kuisketta on Backmanin opastuksella vieraillut Hartolan kuningaskunnassa;) 

-  Jos ihminen ei joudu jyrkänteen partaalle, ei hänen hartioihinsa kasva siipiä. Niko Kanzantzakis

Rentoa tulevaa viikonloppua Vetehisillä, siivillä tahi ilman!

Tuulten tuiverruksen keskeltä:


sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Villy Lindfelt: "Miltä tuntuu tappaa" - ex Libris...

"Miltä tuntuu tappaa", Villy Lindfelt, Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2020, 277 s. Graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä.

"Villy Lindfelt  (s.1976)  on ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kotoisin oleva juristi. Hän on koulutukseltaan ekonomi ja oikeustieteen maisteri, ja kirjoittaa työkseen paljon. Miltä tuntuu tappaa on hänen ensimmäinen romaaninsa. Lindfelt asuu vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa Helsingissä." (Lievelehti)

 

                                                        ©Laura Malmivaara                                     

 

"Teknologiajuristi Mia Lund yrittää haalia uusia asiakkaita pienelle lakitoimistolleen ja selvitä samalla yksinhuoltajan vaativasta arjesta. Yhteydenotto vanhalta asiakkaalta, teknologiayrittäjä Robert Holmsterilta, herättää hetkeksi Mian toiveet. Tapaaminen Holmsterin kanssa ei kuitenkaan suju Mian toiveiden mukaan. Psyykkisesti epävakaalta vaikuttava teknologianero kertoo Mialle jotain, mitä on vaikea uskoa todeksi – ja tarjoaa hyvin erikoista  toimeksiantoa. Vaikka työn vastaanottaminen tarkoittaa poikkeamista niistä periaatteista, joiden mukaan Mia on juristintyössään toiminut, ottaa hän silti rahakkaan työn vastaan. Niin tehdessään hän tulee vääjäämättä liukuneeksi takaisin siihen väkivallan sävyttämään maailmaan, jota on onnistunut kymmenen vuotta välttelemään." (Takakansi) 


 

No sattuipa somasti: syksyn kirjasadosta tuli poimittua ihan koemielessä ja tutustumistarkoituksin ilman suuria ennakko-odotuksia tämä teos, joka herätti kiinnostukseni paitsi esittelyllään myös tyylikkäällä ulkoasullaan ja nimikysymyksellään, jota en ollut liiemmälti tullut omakohtaisesti pohtineeksi : Miltä tuntuu tappaa??  Ja kuinkas sitten kävikään? Heti kättelyssä: on ilo todeta, että tämä esikoinen on kuin alkaneiden syysaamujen kuulaus ja piristävän kirpeä raikkaus, se punakeltaisena tarttumaan ja makustelemaan  houkutteleva ja hehkuva omenaherkku sesongin suuressa hedelmälaarissa.

 -  Ihmisveri on raskasta, sitä vuodattanut ei jaksa juosta pakoon. Afrikkalainen sananlasku 

Dekkarisssa on  paitsi uusi idea, mielenkiintoisia elementtejä heti alkuasetelmasta, joka taustoittaa psykopatian partaalla keikkuvan Robertin, Rollen mielentilan syntysijoja, lähtien sekä Mian ammattieettisten pohdintojen ja yksinhuoltajuuden angstin sekä kahden ensinnämainitun henkilön yhteisen taustahistorian ja moraalikäsitteiden hiertämisen tiimoilta:

Rolle & Matias: - Kotiin päästyään Rolle oli niin hengästyksissä ja hätääntynyt, ettei äiti ensin tajunnut, mitä Rolle yritti sanoa. Jälkeenpäin he saivat tietää pelastushelikopterin saapuneen Matiaksen luo kahdeksan minuutin kuluttua siitä hetkestä, kun hätäkeskus oli saanut äidin puhelun. Kahdeksan minuuttia. Se oli aika, jonka Matiaksen luo pääseminen otti ensihoitoksiköltä. Se oli vähän. Viisitoista vuotta. Se oli ikävuosi, jonka Matias ehti täyttää ennen kuin kuoli Vasikkasaaren kalliolle. Sekään ei ollut paljon. 

Mia:  - Hämärään huoneeseen astuttuaan Mia jähmettyi. Tämä oli hänelle normaali reaktio ristiriitatilanteissa, tai jos joku käyttäytyi aggressiivisesti. Tai silloin, kun hän ei vain tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Mia kyllä tiesi, ettei hankalista tilanteista selvinnyt jähmettymällä kuin peura ajovaloissa...

Linda, Mian  ex-kollega, joka kuuntelee  taloussektorille sijoittuvia podcasteja ja harrastaa sijoittamista, on firettäjä  ja tarjoaa Mialle rempseitä neuvojaan nuopeuden poistamiseksi ja elon tahdittamiseksi  malliin:

- Tarvitset kunnon panon. Ihan oikeasti Mia, milloin viimeksi olet saanut munaa? Puurrat aamusta iltaan töitä ja vedät samalla jotain sankariäidin roolia. Irstaile vähän. Melaa mekkoon. Et ole vain äiti. Olet nainen.

Lindfeltin omaleimainen tyyli pitää, ja teos pysyy vaivatta koossa. Kirjailijan selkeä ajatuksenkulku ja tekstin hyvä luettavuus, eräänlainen kuulaus, - vaikkei teos olekaan ns. pärstä peruslukemilla ilman pilkettä silmissä kynäilty, - eivät kaipaa tuekseen useasti tehokeinoina  käytettyjä ja useimmiten vastenmielistä hätkähdyttämistarkoituksessa ympättyä revittelyä, rivouksia tai rehvasteluja.

Plussan ansaitsee myös tietty tekstissa vilahtava EMDR-terapian vaihtoehdoksi mainittu mäyräkoira, suurta maastonakkien sukua ja heimoa, nimeltään yksinkertaisesti Nakki, omistajanaan Jari Karhu, jonka kanssa Mialla on  yhteinen pelottava, hävettävä ja helvetin nolo poliisimenneisyys kenttäkokemuksineen. Omat panokseni asetan pennulle! Näin neljän perättäisen maastonakin Mattena ja nykyisin yhden sinnikkään ajurin, hirvien ja peurojen kauhun, Sempun Mummimattena totean, että nakki on kyllä aikasen uskalias rotuvalinta terapiakoiraksi, mutta toisaalta se taatusti saa ajatukset muille urille;)

Jottei vallan makiaa mahan täydeltä:  loppua kohden dekkaristin ote tuntuu hivenen herpaantuvan ja teksti  hajaantuvan, jäävän ikäänkuin loppusilausta vaille kokonaisvaikutelman silti repsahtamatta. Verbaliikka on riittoisaa ja ajoittain herkullistakin, persoonat kantavat ryhdikkäästi itsensä, ja juoni kietoo omat kiemuransa. Uudentyyppinen, raikas ja kutkuttava, hyvän kieliasun omaava ynnä tähän päivään sijoittuva ja sujahtava esikoinen, joka jättää  lukunautinnolle tilaa ja herättää uteliaita odotuksia Lindfeltin kirjailijauran jatkon suhteen.

Hyväksi lopuksi  Mia Lundin kestäviä ja suositeltavia periaatteita noin yleisempäänkin käyttöön:  Synti on minulle vähän vieras käsite. Minulle asiat ovat laillisia tai laittomia. Eettisen tarkastelun kestäviä tai moraalittomia. Oikeita tai vääriä. Näillä akseleilla minä toimin.

Uuteen ja kekseliääseen teoksen ideaan & näppärään toteutukseen sekä tyylikkääseen ulkoasuun

täpöillä tykästyi:

torstai 3. syyskuuta 2020

Synttäriä & syssyä...

Kuin varkain taittui omituisesti ohi hujahtanut kesä hajanaisiksi muistoiksi ja se on parhaillaan pukeutumassa  syyskaapuunsa: on raikkaita, usvaisia aamuja ja yhä aikaisemmin koittavaa hämäränhyssää sekä alkavaa värien kylläisyyttä Luontoäidin pensselin kevein sipaisuin.

 

 

Lauantaina oli ilo juhlia Esikoisen 50-vuotissyntymäpäiviä  - pienimuotoisesti kuten ajan henki edellyttää - mutta  perinteitä vaalien hauskasti rupatellen ja hälisten, herkullisesta päivällisestä kahveineen ja Puolisonsa loihtimasta maailman parhasta, suussasulavasta Sacherkakusta  nautiskellen sekä toki pientä maailmanparannuksen tynkääkin oli ilmassa aistittavissa... Onnittelurunomme:

 

Katso tätä päivää, sillä se on elämä.
Sen lyhyessä hetkessä on koko totuus.
Siinä on koko olemassaolosi todellisuus,
kasvun riemu, toiminnan loisto,
kauneuden kirkkaus.

Eilinen on vain unta,
h
uominen on vain näky.

Katso siis tarkkaan tätä päivää,
aloita jokainen aamu uusi elämä.

Goethe

 

Vikkelään ovat vuodet vierähtäneet, sillä vasta hetki sittenhän ajelimme maakunnasta tuolloin kolmivuotiaan Esikoisen ja vuoden ikäisen Kuopuksen kanssa maalikyliin onnittelemaan kera ihme kyllä ehjänä säilyneen kymmenin kynttilöin koristellun kermakakun ja puheiden sekä halaamaan ko. vuosikymmenet saavuttanutta Isääni, Ruori-Ukkia... Mutta tästä emme toki vedä mitään surullista tai hätiköityä johtopäätöstä omasta statuksestamme kuin sen verran, jotta samaan vanhainkotiin eivät kyllä pojanpötkäleemme tule, - hiukka rotia ja rispektiä!

 


Aika on vilahtanut etupäässä kauppareissuilla ja kyökin puolella, tulosta on syntynyt mukavasti ja jokseenkin puolivälissä valmisteluja ollaan. Olemme naureskelleet, että jännästi kyllä siinä, missä ehkä hivenen hitaammin valmista syntyy, niin erilainen kikkailu ja hienosäätö marinadeilla, maustamisilla ja esim. peuranlihan piimässä yönyliuittamisilla on lisääntynyt, herkuttelunhaluksikin sitä jotkut kutsuvat...

 


Lukeminen on jäänyt viime aikoina lapsipuolen asemaan, mutta yöpöydän pinot odottavat kiltisti paikoillaan. Luonto on luonut puuhastelulle tervetullutta vastapainoa metsäpoluilla tepsutteluineen, raikkaine aamuneen ja lämpöisine päivineen sekä suloisine iltasen hämärän laskeutumisineen. Västäräkkejä vielä näkyy, samoin kyyhkyparimme on pihamalla arvokkaasti tepastelemassa, väistellen laiskasti ruohoa puputtelevaa rusakkoa. Rastasparvia on jo parin viikon ajan ollut tihenevästi ilmassa. Vaan siivetönnä en voi lentää, ja se on valitettavasti ulkomaanmatkatkin mallia lomat lepo.


 

Kauniisti Elisabeth Kübler-Ross - David Kessler, Elä tässä ja nyt: Älä odota, että saat katsoa viimeisen kerran merta, taivasta, tähtiä tai rakastettuaasi. Mene katsomaan niitä nyt.

Valoisin ja uteliain mielin kohti syksyä huseeraten marssitaan oman arkisemman mottomme  malliin: Elämä on tässä ja nyt, tänään on avain eiliseen ja eväät huomiseen...

Näissä merkeissä: