maanantai 12. huhtikuuta 2021

Ragnar Jónasson: "Pimeys/Dimma" - ex Libris...

 "Pimeys", Ragnar Jónasson, Tammi, 2021, 238 s.,
 suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen.
 
"Ragnar Jónasson   on islantilainen rikoskirjailija ja juristi. Hänen kirjojaan on käännetty 23 kielelle ja myyty yhteensä lähes kaksi miljoonaa kappaletta. 
Hän on myös kääntänyt Agatha Christietä islanniksi ja perustenut Reykjavik Noir -kirjallisuusfestivaalin. Hän asuu Reykjavikissa vaimonsa ja tyttäriensä kanssa.
Pimeyden suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen (s.1977) on palkittu kirjailija, 
joka asuu Reykjavikissa ja Helsingissä. Hänen toinen kotikielensä on islanti." (Lievelehti)


                                                               ©Bill Waters
 
"Hulda Hermannsdóttirin pitkä ura Reykjavikin poliisissa on päättymässä ennenaikaiseen eläkkeeseen, kun nuoremmat työntävät hänet tieltään.
Hän päättää käyttää viimeiset työpäivänsä kadonneen nuoren turvapaikanhakijan tapauksen tutkimiseen. Samaan aikaan Huldan on myös päätettävä, onko olemassa rikoksia, joiden kohdalla on syytä antaa armon käydä oikeudesta.

Aika käy kuitenkin vähiin, ja kollegatkin tuntuvat vastustavan Huldan tutkimuksia. Mutta hän ei aio antaa periksi. Kerran elämässään hän on tehnyt suuren virheen, jonka seurauksia hän kantaa mukanaan kuolemaansa saakka. Tällä kertaa Hulda aikoo varmistaa, että syyllinen saadaan kiinni. Maksoi mitä maksoi." (Takakansi)



Islantilaisrintamalta on pullahtanut kiitettävästi uutta dekkaristia ja taas kajahtaa sieltä jotain uutta ja mielenkiintoista Markko Tainan synkänpuhuvan kannen luodessa kutsuvan tunnelman.

Jónasson osaa ällistyttävän luontevasti kiemurrella itsensä 64-vuotiaan, eläköityvän ja lasikattoon päätänsä kuhmuille asti koko työuransa hakanneen Huldan nahkoihin aidonoloisine tuntemuksineen ja luonnehdintoineen herkkäpiirtoisesti ja lyömättä överiksi, ihailuni &  hatunnosto!

Hulda:  -  Aika oli kuin harmonikka. Toisinaan hetket puristuivat kasaan, toisinaan ne laajenivat. 
Hän tiesi, että tulisi kaipaamaan suuresti päivätyötään huolimatta lasikatosta, johon hän oli usein lyönyt päänsä, ja tunteesta, ettei hänen työpanostaan arvostettu tarpeeksi.
Yksinoloa ja yksinäisyyttä hän sen sijaan pelkäsi. Ei ollut sanottua, etteivätkö tulevaisuudennäkymät voisi kohentua. Hän ei tiennyt vielä, mihin suuntaan ystävyys retkeilyseurasta tutun miehen Péturin, kanssa johtaisi, ja ajatus tuntui hänestä sekä mieluisalla tavalla jännittävältä että epämukavalta. 
 
Elena: - Hänen nimensä oli Elena, ja hän oli oleskellut maassa neljä kuukautta. Hän oli kotoisin Venäjältä ja hakenut turvapaikkaa Islannista. 
Hulda oli vakuuttunut siitä, ettei kukaan enää muistanaut Elenaa, ehkä juuri siksi hän ei halunnut jättää asiaa sikseen. Elena oli tullut vieraaseen maahan hakemaan apua ja päätynyt kuolleena lahdenpoukamaan. Eikä siitä piitattu pätkääkään. Jos Hulda ei käyttäisi tätä viimeistä tilaisuutta ja pyrkisi selvittämään asiaa, tapaus ei milloinkaan ratkeaisi. Elena unohdettaisiin ikuisiksi ajoiksi.
Hän olisi vain nainen, joka tuli Islantiin ja kuoli.
 
Työelämänsä loppurutistuksen aikana Hulda joutuu myös polttavan moraalisen dilemman eteen, kun hetkellisessä mielenhäiriössä miehen yli ajanut nainen oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä, ettei enää yksikään lapsi päätyisi miehen käsiin. Tarkoitus saattoi pyhittää keinot, ja kuka ties kosto oli ollut oikeutettu...  
Hän tekee pidättämättäjättämispäätöksen toivoen koko jutu siirtyvän ajan kanssa hyllylle.
Muistuttaa kuitenkin tekijälle, ettei se ole suinkaan mikään synninpäästö vaikka ymmärtääkin tekijän motiivit: Sinä tulet elämään tekosi kanssa. Mutta ei parantaisi asiaa, että sinut pantaisiin telkien taakse ja poikasi jäisi yksin.... 
Oikein vai väärin??
Kerronta on selkeää ja luonteikkaasti etenevää ilman turhia kiihdytyksiä ja hötkyilyä sekä kieliasultaan korkealaatuista, mutta lukijan tuudittauduttua tähän rauhaisaan vaan ei pitkäpiimäiseen etenemisvauhtiin kirjailija kaataa rojauttaa lupaa kysymättä sangollinen kylmää vettä lukijansa niskaan ja tarjoilee tyynen rauhallisesti hopealautasella tyystin ennalta-arvaamattoman lopppuratkaisun, huippua! 
 
Teos on käänteisessä aikajärjestyksessä ilmestyvän Hulda-sarjan avaus. Toinen Saari ilmestyy iloksemme syksyllä 2021 päätösosan ollessa nimeltään Sumu.

-  Raivo iskee kuin riivattu. Se vääntää mutkalle raajat ja nivelet, se sytyttää silmiin roihun. Jón Vídalín.

Huldan seurassa  pimeydessä on vaeltanut myös Kirjaluotsi , minkälaisin aatoksin selviää klikkamalla:)

Positiivisesti ällikällä lyötynä:

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Merete Mazzarella:" Syksystä syksyyn/Från höst till höst" - ex Libris...

"Syksystä syksyyn". Merete Mazzarella, Tammi, 2021, 336 s., suomentanut
Raija Rintamäki. Päällys Fredrik Bäck

"Merete Mazzarella  ( s.1945) on pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita, jonka ajan ilmiöihin pureutuvat teokset ovat herättäneet poikkeuksetta vilkkaan keskustelun. Kirjallisesta tuotannostaan hän on saanut useita palkintoja." (Lievelehti)

                                                            ©Karoliina Ek

"Merete Mazzarellan päiväkirjamainen teos ulottuu vuoden 2019 syksystä seuraavan vuoden syksyyn, ja ajanjaksoon mahtuu monia mullistuksia. Ilmastomuutoksen kiihdyttämät maastopalot katkaisevat lyhyeen vierailun australialaisten ystävien luokse, ja koronavirusrajoitukset pakottavat kirjailijan peruuttamaan 75-vuotisjuhlansa. Vanhenemisen ja luopumisen tunteet nousevat pintaan eikä oma kirjailijantyökään enää tuota entisenlaista iloa.
Onnellinen parisuhde ja lukuisat ystävyyssuhteet kuitenkin kantavat.  Filosofipuolison kanssa on hyvä miettiä maailman menoa. Ikääntymistä ja elämän haurautta koskevine mietteineen teos on syvästi ihimillinen ja koskettava." (Takakansi)

Oma kirjallinen tuttavuuteni Mazzarellan kanssa alkoi kertaheitolla kulkiessani hänen kanssa Juhlista kotiin v. 1993 ja siitä pitäen ovat tiemme aika ajoin risteilleet pitkän taipaleen mittaan hyvissä merkeissä. Siispä oli silkka ilo hypätä kulkemaan kirjailijan matkassa syksystä syksyyn ja peilaamaan omia ajatuksiani.

-  Ajan kulusta, vanhenemisesta ja katoavaisuudesta olen kirjoittanut jo kaksikymmentä vuotta, ensi kertaa teoksessa "Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta" (2000, suomennos 2001). Suomenruotsalaisen esseistin Hans Ruinin tekstiä, josta kirjan nimi on peräisin, kelpaa siteerata yhä uudestaan:  
"Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. Sitä ennen näemme edessämme rivin päiviä, jotka tuntuvat loppumattomasti työntyvän toisiinsa äärettömyyksiin ulottuvana näkymänä.
Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan.

- Eivät asiat elämässäkään ole toisin, Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa. Vielä eilen saattoi tuntua, että elämä on edessämme. Ja tänään enin osa vaikuttaa ohitetulta. Rajattomat lupaukset tulevista vuosista putoavat kuin tyhjät norkot, jotka eivät koskaan ole tehneet hedelmää.


Oma kotini on ihan hyvä ja mieluinen. Mutta se - koti - on minulle myös mielentila ja kirjoittaessani olen aina kotona ja voin hyvin. Oma parisuhde on kuluneena vuonna tihentynyt ja syventynyt sekä löytänyt useita uusia uomia.
Kuten Mazzarellakin mainitsee: hyvällä keskustelukumppanuudella on ollut ja on suuri merkitys elämän vuoristoradalla. Sivuhuomiona aika on kummallista kylläkin, tuntunut kuluvan yhä kiihtyvällä vauhdilla, eikä suinkaan seisahtuneen: vähän tapahtumia, vähan käsiteltävää aivoille?
 
Myös yhteiset muistot ovat osoittautuneet yllättävänkin runsaaksi aarrearkuksi, josta on spontaanisti kaivettu esiin herkkupaloja ja naurettu makeasti niin hauskoille sattumuksille ja jaetuille kokemuksille kuin huimille mahalaskuillekin kiitollisina elämälle, jota on täydesti ja rohkeasti eletty...
 
- Me juttelemme keskenämme, varsinkin kun kävelemme ulkona. Mistä?  
Vaikea sanoa. me keskustelemme. Vaikkapa siitä, voiko sanoa, että kirja on kyllä hyvä mutta en pidä siitä. Voi, minä sanon. Kirjallisuudentutkijana olen lukenut paljon sellaista, minkä kirjallista arvoa en kiistä  mutta mistä en silti pidä. Ei voi, sanoo L.  Olemme eri mieltä monesta asiasta, mutta se ei tee keskustelustamme vähemmän hauskaa. 
- Meille on tärkeää voida puhua mistä tahansa, niin pienistä kuin suuristakin asioista. Ratkaisevaa on tunne, ettei toinen arvostele sen takia, ettei minulla ole kyllin painavaa sanottavaa.   
 
- Onhan jonkun täytynyt tutkia, mitä kaunis ympäristö merkitsee terveydelle ja viihtymiselle? Vai onko se aihe, jota ei pysty tutkimaan? Meillä on kaikki oikein hyvin, kunhan voimme olla ajattelematta tulevaisuutta. Emme vain voi, kukaan ei voi. Muistan jälleen äitinäni, joka saattoi viimeisinä elinkuukautenaan tehdä suunnitelmia mutta huomasikin sitten äkisti:"Ai niin, ei"....

Luonto on osoittanu eheyttävän ja terapeuttisen taikavoimansa jälleen kerran kuluneen korona-aikana. Tulevaisuus elää edelleen sydämissämme kuin talviunilla köllivä karhu, mutta kuinka tuttua onkaan, kun hetkeksi rajoitteet unohtaen on hihkaissut loistoidean jollekin tapaamiselle/tapahtumalle silmät ilosta ja hymystä loistaen ja samantien alistuneesti samentuen: Ai niin, -  tilannekomiikkaa kerrakseen... 
 
Mazzarella on ikätoveri ja kuten hän toteaa: on vissi ero 70:n ja 75:n vuoden välillä. Omakohtaisesti ero, joka ei tee surulliseksi, mutta joka ja jonka jälkeinen aika koskettavat herkemmin. Teos ei suinkaan ole kohdennettu vain meille jo kokemuslisiä kartuttaneille, vaan se pitää sisällään  tarttumapintaa  ja ajankohtaisuutta tarjoavaa tekstiä ilman ikäsidonnaisuuksia: näin arvioi lukemaansa (klik) Arja/Kulttuuri kukoistaa blogissa:)
 
Tästä arviosta tuli näemmä yhtä polveileva ja hajanainen kuin on ollut kuluva reilu vuosikin, mutta Mazzarellan, ihmisen, jonka kanssa mielellään lähtisi kahville, kuten seminaarin harjoittelukoulun vahtimestari häntä kuvaa, teos on hyvä ja armollinen peili kaikelle tälle, joten kiitos hyvä Lukijani, jos jaksoit ja päädyit näille viimeriveille asti;)

Mazzarellan äidin viisain sanoin:  Kun jonakin kauniina päivänä kaikki ei enää olekaan hyvin, pitää muistaa että joskus on ollut...

Pidetäänpä tiukasti mielessä:


tiistai 6. huhtikuuta 2021

Jukka Pakkanen: "Tule syyskuu! Helsinki - Bergamo 2020" - ex Libris...

  "Tule syyskuu! Helsinki - Bergamo 2020", Jukka Pakkanen, Aviador Kustannus, 2021, 117 s.

"Jukka Pakkasen   (s.1942) uutuusteos on tekijänsä 17. romaani. Lisäksi hän on julkaissut kahdeksan novellikokoelmaa sekä omaelämänkerran, näytelmiä ja kuunnelmia." (Takakansi)

 

                                                                 ©Lehtikuva
 

"Pandemia riehuu Italiassa. Suomalainen toimittaja Johan kantaa huolta vanhasta ystävästään, johon hän ei ole ollut yhteydessä aikoihin. Gianni kertoo vastauskirjeessään heidän yhteisen ystävänsä kuolleen. Surumielisissä, elämän syviä kysymyksiä pohtivissa kirjeissään ystävykset palaavat yhteisiin muistoihin: jalkapallo-otteluihin ja hienoihin keskusteluihin Bergamon illassa kauan sitten.

Johan haaveilee tulevaisuuteen sijoittuvasta romaanista, kirjoittaakin sitä katkelmittain. Leskeksi jääneenä hän potee yksinäisyyttä, ja hänelle riittää yksinkertainen liikunta ja kirjoittaminen sekä minimimäärä ihmiskontakteja." (Takakansi)

 

 
 
Tähän teokseen tarttumiseen oli kaksi hyvää syytä: aiemmat Pakkasen parissa vietetyt kiinnostavat hetket:  Helsingin tuulia, Stadin valoja (2016) ja 
Ystäväni Martin (2020) sekä vinkeä yhteensattuma Bergamosta ja kirjeystävästä. Minulla oli sellainen, alunperin Tätini ja Äitini Suomessakin vieraillut ystävä parisenkymmentä vuotta, Italo nimeltään alkaen siitä, kun englanninkieli taipui teksteiksi lukiossa ja päättyen yli 20. vuoden jälkeen hänen kuolemaansa. Bergamon kauneutta tuli ihailtua tämän perehtyneen oppaan johdolla 1969 ajetulla Euroopan turneella...
 
-  Syntyneet aine ja aika, Aurinko ja Maa, kehittynyt elämän kirja.
Kädellinen nisäkäs kesyttänyt tulen, luonut jumalat, alkanut laulaa ja kirjoittaa, valloittanut maan ja veden. 
    Muuan virus saanut tilaisuutensa.
 
 
Kuten Pakkanen toteaa: ne muistot... Ne, joita kukaan ei ota meiltä pois, kantavat ja ovat osoittautuneet ensiarvoisen tärkeäksi, aarrearkuksi kuluneen runsaan vuoden aikana, uusia mainittavia kun ei juuri ole syntynyt tallennettaviksi...
Joten annetaan romaaninsa luomistuskissa kamppailevalle Johanille ja lukkitutkimustensa parissa ahertavalle Giannille, kirjeystäville suun- eli kynänvuoro:

-  Toisinaan suggeroin itseni valveen ja unen hauraalle rajalle, mielessäni alkaa soida syysunelmia. Niin ehkä tapahtuu aikanaan olemattomuuden lähestyessä.
Ajauduinpa pitkälle omissa asioissani. Tällaisen aikana mieli herkistyy muistamaan, antautumaan jollekin mikä on ollut kätkettynä.
Oletko huomannut saman itsessäsi? Ikään kuin puhdistut sellaisesta mistä on tullut elämisen rutiinia, samanlaisina toisiaan seuraavia hetkiä joissa ikään kuin olet vain osallisena. Nyt elät niitä kuin lapsi elää, uusina ja puhtaina.
 
-   Oletko tullut ajatelleeksi ajan suhteellisuutta, sitä miten menneisyytensä mieltää. Ajattelen omia ikävuosiani kymmenestä kahteenkymmeneen. 
Murrosikä. Ensimmäinen tyttösuhde. Ylioppilaaksi tulo. Sotaväki. 
Opiskelun aloittaminen. Täyteläisempää kuin puoli vuosisataa sen jälkeen. Muistan hetkiä kun olin kymmenvuotias. En muista mitä tein toissapäivänä.
Oma menneisyys on arvokkainta mitä ihmisellä on, se on vain hänen. 
Vain hän voi kulkea siellä, ja viimeisellä hetkellä saada sen takaisin.
 
-  Nyt vaikeina aikoina muistin kuori ratkeilee ja päästää lävitseen nuoruuden ja lapsuuden hetkiä, mieli terapoi itseään.

-   Luin äsken lehdestä, että pandemian toinen aalto saattaa jäädä tulematta. Miten hyvänsä, kesän myötä Suomi avautuu.
Kevään aikana kävimme itsessämme, kohtasimme jonkun jonka olimme unohtaneet. Odotamme, että hän saisi vielä uuden mahdollisuuden.
Ajan mittaan kaipaamme kevään kuukausia. mennyttä ei saa takaisin. 
Muistot jäävät, kannattelevat vaikean yli. 
 
 
Musiikki on kulkenut myötä elämänkulussa oikeastaan aina. Sitä valitessa ja kuunnellessa unohtuvat useasti nykyhetki- ja todellisuus sen viedessä sävelten taikavoiman siivin omaan maailmaansa ja kulloiseenkin elonvaiheeseen iloineen, riemuineen, suruineen ja menetyksineen, kuitenkin aina lämmittäen ja eheyttäen.

-  Musiikki herättää eloon kadonneita hetkiä, vie maailmaan joka on totta koska muistan sen. 

 
Pakkasen pintaa syvemmälle ulottuva tyyli pureutuu sisimpään kaikessa eleettömyydessään uskottavalla ja rauhoittavalla kerronnallaan. 
Myönteinen, elämän virrassa uiva, harkittu teksti  tavoitti vaivatta lukijansa ja puhutteli. Myönteisestä lukukokemuksesta kuin myös teoksen esiinhoukuttelemista lämpimistä muistoista  kirjailijalle lämmin kiitokseni!
 
-  On sammuva Aurinko ja häviävä Maa, loppuva aika ja koittava olemattomuus. Oli elämän kirja, olivat ihmisen unet..... 
 
Oletettavasti näin, vaan juuri  tällä hetkellä minulle riittää vallan hyvin:

-  pitää mieli tyynenä, hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Uteliaisuudesta elämää ja maailmaa kohtaan en luovu. Siinä opastavat lapset...
 
Jämpti on näin:

torstai 1. huhtikuuta 2021

Pääsiäisaikaa ja kevään lumoa...


väreilee ilmassa...

 


Kevät lumen sulattaa,
auringossa sulaa maa.
Talven valta raukeaa,
lehtisilmut aukeaa.





Linnut saapuu Pohjoiseen,
maahan vielä hiljaiseen.

– Juha Parkkinen

 


Suloisia suklaateja, makeita mämmejä, parasta pashaa, herttaisia herkkuja ja myötäistä mieltä, sillä nyt vietetään pyhäaikaa, ja siinä jos missä on tenhoa ja taikaa.

                       


Parahultaista pääsiäistä: