"Sivusaalista" - ex Libris...

"Sivusaalista", Aura Koivisto, Nordbooks, 2016, 191 s.

"Aura Koiviston (s. 1964)  ensimmäiset kirjat olivat jo lapsena julkaistuja tarinoita koirista. Koirat ovat inspiroineet myöhemminkin, samoin muut eläimet, sekä kesyt että villit. Aura Koivisto viihtyy metsäpoluilla ja kasvimailla, minkä seurauksena kirjoja ja lehtijuttuja on rönsyillyt myös esimerkiksi puista ja pensaista. Tietopuolisten tekstien lisäksi
Aura Koivisto on julkaissut myös vapaan mielikuvituksen tuotteita sekä aikuisille että lapsille."

Eihän itäsuomalaisen syrjäkylän elämä voi olla muuta kuin rauhaisaa... Niin että kun naapurin rouva löytyy kuolleena kotoaan, ensimmäinen ajatus on sairauskohtaus. Vai voisikohon se sittenkin olla itsemurha?
Tai peräti murha? Saimin, kuusikymppisen kirjastonhoitajan, mielessä alkavat pyöriä piinalliset epäilyt. Etenkin sen jälkeen, kun naapurista löytyy vielä toinenkin ruumis. Saimi jatkaa arkeaan, käy kirjastossa, hoitaa kanojaan ja nostaa porkkanoita, mutta tunnelma on muuttunut jännittyneeksi. Liikkuuko kylän takaisissa metsissä tuntematon mielipuoli?
Saimin kävelyretket terhakkaan Eero-koiran kanssa saattavat yhtäkkiä saada ikävän lopun." (Takakansi)

Ja nyt heti kärkeen tunnustus: selasin uutuusluetteloa, jossa vilahti ohi kansikuvassa sieni.
"Ohhoh, onpas ajoissa" tuumasin jatkaen rullausta, mutta pakko palata tarkistamaan.
Joten tämä on puhtaasti kannen perusteella valittu. Sienestäjänä, jos on sienenkuva kannessa eikä kyseessä sienikirja vaan dekkari, niin sehän tulee silkasta uteliaisuudesta lukuun...

Alpi sai tutkijana aina silloin tällöin kohtuullista palkkaa; riippui tosin siitä, miten hän sai tutkimusapurahoja tai miten yliopisto tarjosi hänelle luentoja. Itse asiassa niitä oli viime vuosina siunaantunut selvästi kehnommin kuin aiemmin. Alpin tutkimukset eivät olleet yhteiskuntakelpoisia, päinvastoin, tulokset ja johtopäätökset eivät tukeneet taloudellisen kasvun imperatiivia eivätkä kehottaneet nopeaasti ja siekailematta tehtävään luonnonvarojen ronkkimiseen. Alpi oli kiinnostunut soista turpeineen päivineen, ei turpeesta ilman suota, ja viime aikoina hän oli paneutunut kantoihin. Onko kantojen oikea paikka maassa vai polttolaitoksessa oli kysymys, jota ei haluttu kysyä ennen kuin kantojen repiminen oli jo pyhitetty koneiden elinkeinoksi; sitä ei siis olisi sopinut tutkijankaan kysyä.

Sienten, seitikkien lomassa kylänraitilla tepastelee koko persoonallisuuksien prototyyppien kirjo: iloisensorttinen leski-immeinen Ansa, Saimi kirjastokoira/kääpiösnautseri Eeroineen, tyhjäntoimittaja Turo, tutkija Alpi, hammas-/oto.oikeuslääkäri Veijo, armoitettu leivänpaistaja/yhden ihmisen Amnesty International Helmi peräkammarinpoika Jusseineen, hapankorppu Törnqvist, inhottava poliisi Santtio jne. Porukkaa piisaa ja sitä myös kaatuu kuin heinää parhaaseen tekoaikaan.

Kirjastokansassa on päivittäin lehtiä lukemassa käyvä papparainen, joka ei epäröi lausua omia ironisia huomautuksiaan päivänkohtaisesta politiikantekemisestä. Päättäjien törppöydestä huolimatta valkohapsi tuntuu tyytväiseltä omaan elämäänsä ja kykyynsä nauttia kulloisestakin päivästä. Kun taas itseoppinut valtiotieteilijä keskittyy yksinomaan eduskunnan pätemättömyyteen ja kansanedustajien kelvottomuuteen, vaikka hän aina uskollisesti antaakin äänensä samalle puolueelle ja henkilölle. Hänet Saimi on nimennyt kitkeröksi. Olisikin hauska - vai olisikohan - saada tietää, millä hellittelynimellä oman vakikirjaston henkilökunta meitä useasti pistäytyviä ja heidän kanssaan kommentteja vaihtavia vakilainaajia kutsuukaan....

Kotoista, positiivisesti kotikutoista, pientä poliittista ja yhteiskunnallista piikittelyä sisällään pitävää suomalaista vanhanajan dekkaria, jonka vuoksi tämä esikoinen poikkeaa sympaattisesti edukseen omille poluilleen luikeroivasta, kikkailevasta ja konstailevasta bulkista.
Kaikessa selkeydessään ja yksinkertaisuudessaan positiivinen esikoinen, jota kirjoittaessaan Koivisto on tiennyt mitä tekee. Teos vei lukiessa vaivihkaa myös aikamatkalle lapsuuden huolettomiin, koskaan päättymättömiin kesiin: kuulemaan sateen rauhaisaa ropinaa kattopelteihin, tirkistelemään tuvan iloisenkirjavien räsymattojen raitoja ja kirsun väreilemään niiden ainoiden oikeiden paperinoheuiden karjalanpiiraiden tuoksun perään Mummin kloksauttessa uuninluukun auki ja lapioidessa niitä voinsulattaviksi korkeiksi kasoiksi lautaselle....

Raitilla ramppasi: