Jukka Pakkanen: "Ystäväni Martin" - ex Libris...

 

 "Ystäväni Martin", Jukka Pakkanen, Aviador Kustannus, 2020, 90 s.

"Jukka Pakkanen  (s. 1942 Helsinki)  on toiminut vapaana kirjailijana vuodesta 1976. Hän on kirjoittanut muun muassa yli kymmenen romaania, lähes yhtä monta novellikokoelmaa sekä kuunnelmia ja näytelmiä. Hän on myös suomentanut italialaisia kirjallisuutta. 

Pakkanen tunnetaan myös ammattipyöräilyn ja italialaisen jalkapallon asiantuntijana. Nämä kiinnostuksen kohteet näkyvät myös hänen tuotannossaan. Uskonnolliseksi ateistiksi tunnustautuva Pakkanen pohtii kirjoissaan myös uskon kysymyksiä, joita hän biologin koulutuksen saaneena valottaa tieteen kriittisyydellä." (Kustantaja)

 

                                                               ©Lehtikuva
 

"Kaksi nuoruudenystävystä Antti ja Martin tapaavat vuosikymmenten jälkeen sattumalta. He käyvät näennäisen arkisessa keskustelussa läpi elämäänsä, ihmisyyden eri kerrostumia ja kuolevaisuuttaan. 

Yhden ravintolaillan aikana käydyissä keskusteluissa ja kerronnassa liikutaan lavealti ajassa ja paikassa – ja samalla pelkistetysti

Jukka Pakkasen proosalle ominaiseen tapaan. Ystäväni Martin on Pakkasen 16. romaani."  (Takakansi)

 

Hienoinen häpeänpuna poskillani tunnustan avoimesti, että tässä on kirjailija,

joka on minulta jäänyt koko lailla katveeseen. Sitä suurempi ilo olikin lähteä tutustumaan, millainen on tämä Martin ystävä ja tarkistamaan, mennäänkö tässä jollakin macho-tyyppisellä kaatojen määrä tilityksellä vai löytävätkö kaverukset pitkästä aikaa tavattuaan syntyjä syvempiä yhteisen iltansa teemoiksi.

Oluttuopin ja punaviinilasillisen - joka on taikajuoma, lämmittää mieltä ja avaa muistia - jos toisenkin ääreen istahtavat vanhat koulu- ja nuoruudenkaverukset Antti ja Martin.  Kaverukset toteavat ens'töikseen muistojen olevan mukana kannettavia, kuin menneitä rakkauksia. Muisti on kuin kaivo. 

Avaat kannen, näet veden läpi jotain häilyvää pohjaan asti. Se ei ole mitään,

että minä häviän. Se on että häviävät muistoni.

 

Kuten asiaan kuuluukin, entiset pojat palaavat entisiin alkukaveruuden aikoihin, jolloin huolettomina istuttiin ko. paikassa Jaffalla ja polteltiin Bostonia. 

Läpivalaistaan se, mitä meistä sitten isona tuli: nuoresta lintuharrastajasta, Martinista Hankenin kasvatti,  talousmies, pankkianalyytikko ja  valtiovarainministeriössä sielujensa herkimmän osan likoonlaittaja, nyt eläkkeellä  oleva muistelija. Antista puolestaan biologi, uraa 10-vuotta yliopistolla erikoisalanaan vaistotoiminta, sittemmin vapaa tiedetoimittaja.

-  Oikeastaan kuljemme samalla alueella eri polkuja. Luonnossa virtaa elämän energia ja ihmisten maailmassa raha, eikä kumpaakaan saa näkyviin...

-  Huomaatko... Katulampun valossa asfaltti kiiltää kauniisti. 

Urbaani eurooppalainen erottaa toistasataa harmaan sävyä. Mitä jos menisimme ulos. Näkisimme niitä asfaltin pinnassa ainakin parikymmentä. Samalla voisimme käydä vanhoilla paikoilla muistelemassa menneitä.

- Minä muistelen mieluummin täällä, ja pidän harmitonta silmäpeliä nurkkapöydän naisen kanssa. Naiset raottavat tuntemattomalle miehelle verhoa, jonka takana odottaa salaisuuksien huone. Vaatii rohkeutta astua verhon luo ja vetää se auki.

No, pilkistihän se sieltä, Pakkasen jäljiltä tosin elegantisti vain verhon takaa;)

Näillä syvempien syntyjen keskusteluilla on tietyn ikäpyykin tultua varkain, huomaamatta ja itse meistä kunkin suureksi yllätykseksi ohitettua, tapana aina illan jossain vaiheessa ajautua siihen, mikä mieltä jäytää, kuin olio,  jolla ei ole nimeä: 

 

- Kuolema: ahnas toukka päässäni. Hetkeä ennen loppua se on valmis perhonen. En minä nuorempana tällaisia ajatellut, olin aikaansaapa kaikkivoipainen mies. Kun työkiireet painoivat päälle tai aviolaivani otti pohjakosketuksen, puskin eteenpäin, ja näin peilissä itseensä tyytyväisen miehen.

Olen elänyt niin kuin olen taitanut.. 

 

Ei mikään yksinapainen eikä miesnäkökulmainen tuotos, vaan yleisinhimillistä kerrontaa, josta valoisasti paistaa läpi, että Pakkanen itse ei ole oman elämänsä sivustakatsoja, vaan teos on ihmiseltä ihmiselle kirjoitettu.  Kieliasuaan myöten huippujälkeä.

Tämä tyttöhän taipui luontevasti kuin se kuuluisa koivunlarva Pakkasen tekstin edessä, eikä tehnyt heikkoakaan. Ihastuttava ja immersoiva lukukokemus!

 

Teoksen taustalle sopii mainiosti soimaan Martinin isän jäähyväistilaisuudessa soitettu (klik): Dreh dich nicht um nach fremden Schatten elämänohjeineen...

Verhon takaa kurkisti:​