Kai Aareleid: "Korttitalo /Linnade põletamine" - ex Libris...

"Korttitalo", Kai Aareleid, Kustantamo S&S, 2018, 333 s., suomentanut
Outi Hytönen.

"Kai Aareleid  (s.1972 Tartto)on virolainen kirjailija ja kääntäjä, joka on valmistunut dramaturgiksi Teatterikorkeakoulusta. Hän on julkaissut kaksi romaania ja kaksi runokokoelmaa, Korttitalo-romaani on käännetty englanniksi ja latviaksi, ja siitä myönnettiin Aareleidille Vuoden kirjailija -kunniamaininta vuonna 2016." (Lievelehti)

                                                                ©TIXE-2007


"1950-1960 -luvun Tartto. Poltettu kaupunki - Poltetut elämät.
 Myöhäissyksyllä kesäkotiin saapuessaan Tiina löytää pengotun talon, josta on viety muun muassa isän muotokuva. Tyhjäksi jäänyt paikka seinällä herättää muistot lapsuudesta, jolloin tyhjät paikat ympäröivät Tiinaa sekä sodanjälkeisen Tarton kaduilla että kodin seinien sisäpuolella. Yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset mullistukset tuovat lapsen elämään isoja muutoksia ja lopullisia hyvästejä. Menetykset jäävät painamaan vuosikymmeniksi, ja vasta aikuisena Tiina ymmärtää, että yhtäkään muistoa ei pääse pakoon. Ainakin kerran jokaisen salaisuuden on löydettävä kuulijansa" (Takakansi)

Tämä talo on kahdeksanlukuinen, joista kukin luku sisältää useita lyhyitä katkelmia, jotka asettuvat sujuvasti omille paikoilleen sivuja käännellessä.
Ilmassa on herkänhapuilevaa  nuoren rakkauden itua ja vanhempien  tympääntyneisyyden poikimaa kriisiytymistä, rikkumatonta ystävyyttä ja vihanpitoa, selviytymiskeinojen hakemista, outoa oloa ja ymmärrykseen havahtumista sekä surua ja iloa historian siipien havistessa kaiken yksilöllisen taustalla.

- Kertoa mitä muistan. Mutta mitä on muistaminen? Mitä enemmän yritin koota muistojani näille keltaisille, pyöreäkulmaisille sivuille, jotka muistuttavat lapsuudesta, sitä selvemmäksi käy, että minulla on jäljellä vain aukkoja. 
On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa itseämme, että ne hiljaisuudet olemmekin me.

- Mitä jää jäljelle ihmisestä? Jäljelle jääneille hän on lopulta vain muistoja.
Mutta joskus on saatava jotain käsinkosketeltavampaa. Jotain, mitä voisi koskea, josta voisi pitää kiinni. Pienenä päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei ikinä eläessään antanut koskettaa, se on mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon. Luettelo ihmisen elämän esineistä on lopulta aika helppo koota. Merkitysten kanssa on hankalampaa.

Mikä positiivinen tuttavuus ja iloinen yllätys: Aareleid kirjoittaa unnukkaista ja koskettavaa tekstiä, jossa kaikki eri osaset henkilöhahmoineen ovat balanssissa kautta linjan. Lyhyet kohtaukset limittyvät toistensa lomaan uskomattoman saumattomasti niin, ettei sirpaloituminen uhkaa kokonaisuutta. Taiturimaista!

Ikäänkuin kirjailija olisi kulkenut helmat heiluen, avojaloin niityllä sirotellen yksittäisiä kukkasia vallattoman oloisesti ja näennäisen sattumanvaraisesti  sinne tänne, ja niistä olisi loputtuaan muodostunut yksi ja ainoa kaunis keto. 
Korttitalo on erinomainen symbolinen  nimi tälle teokselle, jonka sisältö
- kuten itse elämäkin - on erillisistä ja irrallisista korteista asumamme talon kokoiseksi ja näköiseksi koottu.

Tarton kaduilla ovat kulkeneet myös  Hemulin kirjahyllyn Henna,
 Kirjakaapin kummituksen Jonna  & Kirja Vieköön! -blogin riitta k :
missä mietteissä selviää klikkaamalla.

-  Joskus toista ihmistä ei vain voi ymmärtää, hän ajattelee. Joskus ei pääse toiseen ihmiseen asti...

Ikiomaa korttitaloaan kokoillen: