Arttu Tuominen: "Vaiettu" - ex Libris...

 

"Vaiettu", Arttu Tuominen, WSOY, 2021, 401 s.

"Arttu Tuominen (s. 1981) työskentelee ympäristöinsinöörinä ja kirjoittaa iltaisin tummasävyisiä, kovaotteisia rikosromaaneja. Tuominen luo lain molemmille puolille vahvan äänen, inhimillisen ja tunnistettavan" (Lievelehti)

 

                                                               ©Mikko Rasila

 

"Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?

97-vuotiaan ex-pankinjohtaja Albert Kangasharjun kimppuun hyökätään ja hänet yritetään hirttää. Uhri pelastuu täpärästi. Kun käy ilmi, että hän ei ole ainoa puolustuskyvytön uhri, Porin poliisi joutuu tutkimaan poikkeuksellisen julmien rikosten sarjaa.

Tutkinta mutkistuu, kun jäljet johtavat Waffen-SS:ään. Etsiväryhmä on pian tekemisissä kansainvälisen rikollisuuden kanssa, ja tapaukseen kytkeytyy yksi suomalaisen sotahistorian tabuista." (Takakansi)

 

 

Edelliset mainiot lukutuokiot Tuomisen kanssa: Verivelka, (2019)  ja  Hyvitys  (2020)   poikivat toteamuksen: Tuominen omaa hyvän psykologisen silmän, ja hänellä on kyky omaleimaisen tekstin sujuvaan tuottoon.  Kaiken kaikkiaan tiivistä ja otteessaan pitävää kerrontaa. Arttu Tuominen on nimi, jonka visusti pidän mielessä DELTALLE jatkoa odotellen!

 

Eli odotusarvon rima tämän uutukaisen suhteen oli varsin korkealla 

ja siksipä oli mennä ns. jauhot suuhun, kun lähdettiin liikkumaan kahdessa aikatasossa 1941 ja 2019 sekä lisäksi palattiin sota-aikojen melskeisiin, erityisesti suomalaisiin SS-vapaaehtoisiin, joista on tullut aikanaan tullut luettua ja kuultua riittävästi. 

Mutta mielenkiintoista: eipähän ole ennen tullut vastaan liki satavuotiaita vanhuksia Yosemitesolmuilla hirttelemään pyrkivää kriminaalia,

jonka jäljet johtavatkin yllättäen Israelin erikoisjoukkoihin...

 

Albert Kangasharju   - nuokkuu keinutuolissa. Hän ei ole vielä unessa 

muttei valveillakaan, sillä uni ja todellisuus ovat kaikki samaa. Välillä eroa on mahdotonta huomata. Aika ja paikat, muistot - kaikki vaihtavat järjestystä, kaikki on sekaisin. Yhä useammin mieli kurottaa kauas menneisyyteen, sillä edessä ei ole enää mitään, mitä odottaa. Menneisyydessä asuvat tutut hymyt, ystävät, lapsuuden kesät ja vuosia sitten kuolleet sukulaiset. 

 

Jari Paloviita:   - haukotteli ja kaivoi puhelimen taskustaan, kunnes muisti matkapuhelimen kieltävän kyltin teho-osaston ovessa. Hän painoi virrat poikki kännykästä ja selasi penkin viereistä lehtitelinettä. Hän löysi vuoden vanhan

Apu-lehden, jossa oli juttua Afrikan lomakohteista, ja katseli kuvia savanneista, eläimistä, luksushotelleista ja viidakoista. Hän oli aina halunnut matkustaa Afrikkaan, vaikka tiesi, ettei koskaan tulisi sitä tekemään. Ei ainakaan sillä tavoin kuin haluaisi. Vapaasti. Hänestä tuntui, että hänen elämästään oli tullut vankila ja hän oli turkiseläin, joka pyöri häkissään järkensä menettäneenä.

 

Linda & Oksman:  -  Tässä jutussa ei ole päätä eikä häntää. Jos joku olisi todella halunnut tappaa Kangasharjun, olisi tekijän ollut helppo kävellä sisään palvelutaloon ja surmata vanhus huoneessaan.... 

- "Hirttäminen on avain", Oksman sanoi. - "Kangasharju haluttiin nimenomaan hirttää, ja koska se meni mönkään, he päättivät hoitaa hommaan loppuun nopeasti sairaalassa." "Miksi hirttäminen?" Oksman kohotti hartioitaan. Molemmat tuijottivat näyttöruutua. Kun Oksman lopulta avasi suunsa, ei Linda enää osannut yhdistää sitä hetkeä aiemmin sanomaansa, ja siksi se kuulosti irralliselta.

"Kyllä sellaiset molemmat on" Oksman totesi kynänterää naksutellen. 

"Pää ja häntä nimittäin. Jos löytää lohikäärmeen hännän, sitä seuraamalla löytyy pääkin. Pitää vain olla tarkkana, ettei se pääse puraisemaan."

 

Hyvä kysymys kuuluu: voimmeko päästä menneisyydestä eroon pystyttämällä uudet kulissit ja elämällä niiden näyttämöllä? Entä onko tarpeen/oikeutettua nostaa arvioitaviksi ja tuomittaviksi tuolloin ainoita mahdollisia tekoja eri historiallisesta tapahtuma-ajastaan tarkasteltaviksi, arvioitaviksi ja tuomittaviksi nykyajassa ?

 

-  Hän raapaisi uuden tikun. Se paloi ja loisti valoisana, ja se kohta muurista, johon valo lankesi, muuttui läpikuultavaksi kuin huntu. H.C. Andersen, 

Pieni tulitikkutyttö, suom. Maila Talvio.

Kiinnostavasti toisaalla: Kartanon kruunaamaton lukija,  Kirjojen kuisketta ja Kirjaluotsi:)

 

Arttu Tuominen jatkaa varmaotteista ja vahvaa linjaansa.  Vaiettu ei vaikene  vaan se on tiivis ja täyteläinen, erinomaisesti balanssissa oleva teos, jonka kaikki elementit: kerronta ja verbaliikka, juonenkiehnäys ja henkilökuvaus pintaa syvemmältä ovat ruodussa. Kirjailijan toivottavasti tuleva jatkotuotanto herättääkin suuta uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Huolella kirjoitettu laatudekkari, 

 

jonka mielihyvikseen luki: