Hannu Mäkelä: "Rakkaudella, Alma" - ex Libris...

"Rakkaudella, Alma", Hannu Mäkelä, Aviador Kustannus, 2020, 131 s.,
 kansi Satu Ketola.

"Hannu Mäkelä (s. 1943) aloitti kirjailijanuransa vuonna 1965, 
ja on siitä lähtien julkaissut yli 140 kirjaa. Hänen tuotantoonsa kuuluu romaaneja, muistelmia, runokokoelmia, lastenkirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja novelleja. Mäkelä on voittanut teoksillaan lukuisia palkintoja, muun muassa Valtion kirjallisuuspalkinnon viidesti sekä vuoden 1995 Finlandia-palkinnon romaanillaan Mestari, Eino Leinon elämä ja kuolema. 

Edellinen Hannu Mäkelän teos ennen uusinta romaania Rakkaudella Alma on romaani Varjo - Jeanne d'Arcin lyhyt toiveikas elämä ilmestyi vuonna 2019. Aktiivisesti kirjallista työtään jatkava Mäkelä asuu nykyisin Nummi-Pusulassa. 
Vuonna 2016 hänet nimitettiin taiteen akateemikoksi." (Lievelehti)

                                      ©Auli Närevuori-Mäkelä

"Akateemikko Hannu Mäkelä eläytyy uusimmassa romaanissaan vaikeasti sairaan naisen viimeiseen viikkoon. Alma on älykäs ja tunteva ihminen, joka kokee eläneensä tarpeeksi. Loppuun asti hän tahtoo säilyttää itsemääräämisoikeutensa, jota hyvää tarkoittavat omaiset haluavat häneltä viedä pitääkseen hänet elossa. Alma käy läpi elämäänsä ja ihmissuhteitaan ja kaipaa varsinkin edesmennyttä miestään. Syvimmät ajatuksensa Alma pitää omana tietonaan, sillä muutaman yrityksen jälkeen hän tajuaa, ettei saa aikuisilta lapsiltaan ymmärrystä osakseen. Niinpä hän tekee oman suunnitelmansa ja keskittää jäljelläolevat voimansa sen toteuttamiseen." (Takakansi)"

Hannu Mäkelän seurassa vietin edellisen verrattoman lukutuokion teoksen Suunnitelma loppuelämän varalle viime vuonna  hänen huoneentauluaan, 25:tä teesiä tutkaillen ja lukemastani suuresti nauttien. Joten uteliaana lähdin hänen matkaansa läheisille vaikeaa kuoleman tabua murtamaan, perämään uskallusta kohdata kuoleva ihmisenä, omana täysvaltaisena persoonanaan asioista aidosti keskustellen ja häntä kuunnellen ja uskallusta antamaan parhaan, sen viimeisen lahjan, jonka voit ihmisennä ihmiselle ojentaa.

Heikki:   Täytyy vain pitää ajatukset koossa, siinä hyvässä, menneessä. Hyvä Heikki oli. Isot kädet, hellät karhunkämmenet. Niiden sivelyssä minä sulin, unohdin, että hänen sisällään oli salaisuus, oma maailma, johon minua ei päästetty. Ja sitten nukahdin kun oli sitä yhteistä aikaa, mutta tiesin, että hän sen sijaan valvoi. Uni ei vain tullut, se oli kaikonnut Lappiin ja sotaan saksalaisia vastaa, mutta koskaan Heikki ei valittanut, vaikka oli saanut kranaatista sirpaleen ja siitä oli aina kipuja. Minä tiesin, tunsin, tajusin, mutta hän ei vain myöntänyt. Mitäpä mies sellaisista, hän sanoi joskus kun oikein kovistin.

Alma Venlalle:   - Ja minä jatkan hiljaa: - Ymmärrä sinä kulta pieni. Mieti. Minä en voi elää toisen armon alla, en vain voi.
Haluan pitää itse huolta itsestäni, sanon taas. Puhun hyvin hitaasti, hyvin hitaasti. - Siitä en halua luopua. En. Ja kun hän vain jatkaa tuijottamista, lisään mielessäni vielä, että todella tahdon mennä katsomaan, mitä tuolla elämän laidan toisella puolella ehkä on. Kun siellä ovat jo lähes kaikki ystävät ja muut tutut.
Kun sitä mietin, tunnen sen taas: tyhjyyden. Täältä lähteneitä on jo paljon, suurin osa: varsinkin Heikki ja Siri. Niin se menee elämä. Poissa ovat lähes kaikki ne ikätoverit, jotka elämääni ennen ovat kuuluneet. Niitä, jotka vielä täällä hengittävät ilmaa, en taas halua tavata. Kohtalon ivaa sekin. Mutta niin vain on. 
On mennyt ja kadonnut oma tuttu maailma. Tässä uudessa en osaa enkä edes enää  halua elää...

Mäkelä on teoksessaan taiten ja kauniilla kädellä ylöspannut Alman ääneen lausumattoman, perustellun ajatuksenkulun. Teoksessa ei ole mitään teennäistä vaan Mäkelä tuntuu asettuneen suoraan sisälle Alman sieluun...
Seesteinen, herkkäviritteinen ja koskettava kertomus sisältää runsaasti kosketuspintaa, omaa ajatuksenkulkua ja toivomuksia heijastelevaa tekstiä.

Näin kertaalleen omaishoito- ja useammissa saattotilanteissa vierellä läheisenä kulkeneena olen vakaasti sitä mieltä, että kun elon tiimalasissa hiekka on valumassa viimeistä murua myöten ja vilja on kypsää, ei vain pitäisi, vaan pitää ihmisellä olla oikeus korjata sato, kun on sadonkorjuun aika...

 - Avoimin silmin katso elämää ja kuolemaa. Suunnitelma loppuelämän varalle.

Kiitos Hannu Mäkelälle erinomaisesta ja iholle tulleesta lukukokemuksesta, jonka Satu Ketolan tilannetajuinen, unnukkainen kansi kruunasi!

-  Rakkaus on hyvin yksinkertainen asia. Se on hyväksymistä, antamista, jakamista....

Hiljaisena ja antoisaa lukukokemusta rikkaampana: