Arttu Tuominen: "Verivelka" - ex Libris...

"Verivelka", Arttu Tuominen, WSOY, 2019, 408 s.

Arttu Tuominen  (s. 1981) työskentelee ympäristötarkastajana ja kirjoittaa iltaisin tummia, kovaotteisia rikosromaaneja. Tuominen tuo lain molemmille puolille vahvan äänen, inhimillisen ja tunnistettavan." (Lievelehti)

                                                              ©Juha Törmälä                                       
                                              

Verivelka aloittaa uuden DELTA-sarjan. "Myöhäinen syksy. Porin Ahlaisissa tapahtuu raaka, mutta poliisin näkökulmasta tavanomainen surmatyö.
Mökillä, jossa on koolla iso ryyppyporukka, puukotetaan mies. Tapauksella on useita silminnäkijöitä mutta vähän surijoita; uhrilla on poikkeuksellisen väkivaltainen rikostausta. Poliisissa uranousua tekeva perheenisä, komisario
Jari Paloviita hätkähtää kuullessaan Ahlaisten surmasta epäillyn miehen nimen. Poikavuodet palaavat mieleen ja kovat muistot kietovat Paloviidan pian armottomaan kehäänsä. Tapahtumia ei voi pyyhkiä pois, vaikka juuri se olisi ainoa ratkaisu, joka hänen poliisina pitäisi tehdä." (Takakansi)

Paljon kehuttuun ja palstatilaa saaneeseen Arttu Tuomiseen tutustuin nyt dramaattisesti verivelan kautta ja näistä alkulähteistä lähtee juonipuro lirisemään muuttuakseen kerronnan edetessä vuolaaksi virraksi, jos ei suorastaan kaiken kohinaansa kätkeväksi valtoimenaan pauhaavaksi koskeksi:

-  "Mun aivot ja sun kädet", hintelämpi poika virnistää, mutta hyppää kuitenkin alas ja tarttuu lapioon. He kaivavat vuorotellen ja siirtävät maata kasoiksi kaivannon viereen. Kun kuoppa on heidän mielestään valmis, laskevat he sen pohjalle oranssin muovilieriön. Montusta nousee kostean ja happaman maan tuoksu. Pojat katselevat hetken kaivantoa ja lieriötä sen pohjalla ja alkavat lapioida maata takaisin. Paidat kastuvat ja hengitykset käyvät raskaiksi.

 -   "Minkä kautta me vannotaan?" "X:n kautta." He tarttuvat keskenään  ristiin ranteista ja tuijottavat toisiaan silmiin. Rotevampi poika aloittaa:
"Lupaan ja vannon, että vaikka mitä tapahtuisi, vaikka olisi sota tai rutto, niin se, mikä tänään kätkettiin, se kaivetaan yhdessä ylös kahdenkymmenenseitsemän vuoden päästä. Hintelämpi poika jatkaa: "Ja lupaan ja vannon, etten koskaan paljasta aarteen sijaintia kenellekään toiselle. Ja vaikka toinen meistä kuolisi, silloin toinen tulee paikalle ja kaivaa sen yksin ylös".

Tuominen kuvaa vastaansanomattomasti pienten/nuorten poikien, noiden ihanien rimppakinttujen, keskinäistä ystävyyttä ja vankkaa puolustusrintamaa malliin yksi kaikkien jne. puolesta kiusaajia vastaan samoin kuin Jarin ja Henriikan udunomaisesti versovaa, kipeänsuloista  nuorta ihastumista.
Persoonainluonti on onnistunutta, malliesimerkkinä nyrkkeilevä, viiden-kerran Henrik Oksman. Myös ympäristö- ja luontovälähdykset ovat keskiössä kulkevaa juonta ja toimintaa  elävöittäviä elementtejä.

-  Unessa hän (Paloviita) käveli niityllä, jonka heinä ulottui kainaloihin. 
Keskipäivän aurinko lämmitti poskia, värit paloivat epätodellisen kirkkaina.
Satoja hyönteisiä. Perhosia, sudenkorentoja. Kärpäset liimautuivat ihoon, 
tunkivat silmiin, suuhun. Ja koko ajan outo ajatus vaivasi häntä.
Jokin, joka tuli unen ulkopuolelta, jostain kaukaa ja jonkun toisen lähettämänä. Kosmista kohinaa. Ettei unessa ollut aikaa, että kaikki oli pysähtynyt - ja ainoa, mikä liikkui oli hän. Koska hän matkusti ajassa.  - Hän oli muukalainen matkalla ajan halki.... 

Ja nopea nillitys: vaikka kuinka kuvitteellisesta dekkarista on kyse, niin sitä,
että karrikoiden tutkinnanjohtaja hiippailee yön hämärissä fikkari hampaissa pitkin seinänvierustaja murtautuakseen omalle virkapaikalleen avaintodistetta vohkimaan, en kyllä purematta niellyt. Uskottavuusraja tuli vastaan.

Mutta fiktion nimissä ei siihen suinkaan kompastuta, sillä ei Verivelassa todellakaan kokonaisuutena mistään tusinatuotteesta ole kyse, vaan Tuominen omaa hyvän psykologisen silmän, ja hänellä on kyky omaleimaisen tekstin sujuvaan tuottoon. Kirjailija käsittelee näppärästi kuin pullaa siloisaksi pyöritellen ystävyyden ja lojaalisuuden vs. velvollisuuden välistä - tässä räikeää - ristiriitaa, joka saattaa monasti asettaa  komplisoidut punnukset Diken, oikeuden jumalattaren herkälle vaa'alle... Kaiken kaikkiaan tiivistä ja otteessaan pitävää kerrontaa. Arttu Tuominen on nimi, jonka visusti pidän mielessä DELTALLE jatkoa odotellen!

X:n kautta: