Elämäni kirjojen kertomana - vuosi 2019

Tämä hauska postaus löytyi  aamusella  antoisasta Main Kirjasähkökäyrä-blogista ja kutkutti sen verran, jotta oma viritelmä tuli vikerretyksi:


Lapsena olin: Viimeinen mohikaani

Nyt olen: Äeti

Haluaisin olla:  Tähdenlentojen kerääjä

Ominaisuuteni, josta en luovu: Suunnitelma loppuelämän varalle

Taito, jota haluan kehittää: Resilienssi: muutosten kohtaamisen taito

Kotini: Ja sitten soi samba

Elämäni: Sininen muistikirja

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Respektiä ja rakkautta

Asia, jota ilman en voisi elää:  Metsän kuiske

Asia, jota en haluaisi kokea: Tämä on Gomorra

Työni: Mennä, meni, mennyt

Työpöydälläni: Kuiva kausi

Yöpöydälläni: Espanja-suomi Idiomisanakirja

Antavat voimaa:  Kaunis maailma

Vievät voimia: Tuhat rautaa tulessa

Haaveilen:  Kepponen

Viestini ystävälle: Anteeksianto ja unohdus

Minua mietityttää usein: Pystyyn kuolleet

Minua pelottaa joskus: Tylsyyden ylistys

Tulevaisuudensuunnitelmani: Aattelu rulettaa



Ennen vanhaan oli tapana todeta: näytä minulle kirjahyllysi niin  minä kerron, millainen olet. Ja kyllähän vieraisilla  niissä kodeissa, joissa sellaisen vielä näkee, tulee väistämättä automaattisesti edelleenkin silmäilleeksi hyllystön lävitse.
Se kertoo ääneti omaa tarinaansa... Ja niin taitaa tämä listauskin  pienimuotoisesti tehdä:)

Kiitos Mai, tämän postauksen nakuttelu  oli vekkuli ja rentouttava kotvanen, jolla oli käyttöä:)  Jatketaan harjoituksia!

Suloisia syyskuun viimepäiviä:

Maija Paavilainen:" Mummoälyä" - ex Libris...

"Mummoälyä", Maija Paavilainen, Kirjapaja Oy, 2019, 72 s.

"Maija Paavilainen  on kirjoittanut ja kuvittanut lukuisia suosittuja piirrosaforismikokoelmia, muun muassa Lumikukkia (2016) ja Onnenpotkuja (2015). Paavilaiselta on ilmestynyt myös proosateoksia, ja hänet on palkittu Kirkon tiedonvälityspalkinnolla. Maija Paavilainen asuu Hämeenlinnassa."  (Kustantaja)

                                                             ©Ville Välimäki

"Ilman mummoälyä maailma olisi paljon hankalampi paikka.
Sydämen sivistys, utelias mieli ja hyväsi todetut käytännön niksit - niistä syntyy mummoäly. Sitä ei voita fiksuinkaan tietokone eikä eläväisinkään robotti.
Kun asiat ovat solmussa ja maailma kolhii, mummoälystä on iso apu.

Mummoäly on voimavara, joka ei katso ikää, siviilisäätyä tai edes sukupuolta. Asenne ratkaisee - joskin hyödyksi ovat naururypyt ja elämänkokemus ajalta ennen atk:ta.Teos on iloksi ja osviitaksi sekä mummoälyä vasta harjoitteleville että mummoälyn polulla jo pidemmälle ehtineille." (Kustantaja)

Ihan ensiksi: jos nyt et olekaan mummo, niin anna kuitenkin tälle lämminhenkiselle, oivaltavalle ja elämääymmärtäväiselle teokselle edes pieni mahdollisuus. Mummoäly ei tässä  kontekstissa ole fysiologisiin ominaisuuksiin eikä  statukseen sidottu vaan ikään kuin universaali ominaisuus.

Tämä älykirja sopii myös mainiosti yhdessä lasten/nuorten kanssa nautittavaksi, luomaan perspektiiviä elämään, avaamaan uusia keskustelupohjia ja -polkuja. Lisäksi se mahdollistaa luontevan tiedonvaihdon eri sukupolvien kesken.

Tekstit ja kuvat puhukoot puolestaan:

Mutta vaikkei tuo viimeinen vielä ole aktuellia, niin varteenotettava näkökanta toiveikkaassa suhtautumisessa tulevaisuuteen...

Maija Paavilainen on ilahduttanut aiemminkin. Harvoin - jos koskaan - on tullut vastaan näin herkullista, muutamin viivoin kuvitettua teosta, joka saa uskoakseni jokaisen pienemmilläkin kokemuslisillä varustetun suupielet ainakin ylöspäin,  jos ei vallan ilonviivain piirtoa silmännurkkiin ja tällaisen enemmillä lisillä "siunatun" suorastaan silmät tuikkien nyökytellen hykertelemään;)
Ota, lue ja nauti!

Hyvänmielen hyrinää:

Karina Sainz Borgo: "Caracasissa on vielä yö / La hija de la española" - ex Libris...

"Caracasissa on vielä yö", Karina Sainz Borgo, Aula & Co, 2019, 208 s., suomentanut Taina Helkamo. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

"Karina Sainz Borgo syntyi Venezuelassa vuonna 1982. Hän muutti kymmenen vuotta sitten Espanjaan El Nacional -lehden kirjeenvaihtajaksi.
Hän asuu Madridissa ja on kirjoittanut myös kaksi tietokirjaa." (Lievelehti)

                                                                 ©Jeosm

" Terävä ja kipeän kaunis romaani kuvaa Venezuelaa kaaoksen partaalla sekä naista, joka joutuu jättämään oman elämänsä ja pakenemaan maasta, jossa ainoat kaikkia koskevat asiat ovat väkivalta, nälkä ja röyhkeys.
Venezuelassa voi milloin tahansa tapahtua mitä tahansa. Adelaidan äiti kuolee sairaalassa, josta ovat loppuneet lääkkeet, ja hän joutuu käyttämään kaikki loput rahansa hautajaisiin. Arkunlaskun jälkeen Adelaida ja kuljettaja joutuvat pakenemaan hautausmaalta henkensä edestä, koska aseistettu katujengi viettää siellä väkivaltaisia bakkanaaleja. Kotiin palattuaan hän huomaa, että asunnon on vallannut vallankumouksellisten naisten joukko joka ei laske häntä sisään.
Hän pakenee naapurinsa asuntoon ja löytää tämän kuolleena olohuoneen lattialta. Pakon edessä Adelaida tekee vaikean ratkaisun ja jättää taakseen rakkaan isänmaansa. Kaaoksen ohella romaani maalaa lukijan eteen myös rauhallisemman ajan, jolloin sekä kaupungissa että maaseudulla oli turvallista ja yhteiskunta toimi." (Takakansi)

Etulehden omistuskirjoitus: -  Niille naisille ja miehille, jotka menivät edelläni. 
Ja niille, jotka tulevat jälkeeni. Sillä kaikki tarinat merestä ovat poliittisia ja me hippusia jostakin, joka etsii maata.

Mielenkiintoista: Borgo uusi kirjailijatuttavuus ja maa Venezuela; kirjallisuusrintamalla uppo-outoa ja houkuttelevaa. Mieleen ei juohdu kuin
iki-ihanan Harry Belafonten Venezuela, johon linkki alhaalla. Nykyisinhän maa on melkoisen kuohunnan ja itsensä etsimisen sekä mullistusten ja keskinäisten eri ryhmittymien kamppailun aiheuttaman sekasorron epävakaalla uralla.
Joten rohkeasti mars matkaan Caracasiin ja Ocumareen keskelle kaaosta ja väkivaltaisuutta ynnä palailemaan kertojan myötä myös menneisyyden turvallisiin aikoihin:

-  Äiti laskettiin hautaan vaatteineen kaikkineen: sinisessä leningissään, mustissa matalissa kengissään ja monitehosilmälaseissaan. En kyennyt hyvästelemään häntä toisin. En osannut erottaa hänen asusteitaan hänen olemuksestaan, tuntui kuin olisin lähettänyt hänet vajavaisena takaisin maan poveen.
Kuoppasimme kaiken, koska äidin kuoleman jälkeen ei jäljellä ollut enää mitään. Enää meillä ei ollut edes toisiamme. Sinä päivänä meiltä molemmilta loppuivat voimat: äidiltä puulaatikossaan ja minulla ränsistyneen kappelin käsinojattomalla tuolilla.

-  Puhun yhä monikossa silkasta tottumuksesta, sillä vuodet hitsasivat meidät yhteen niin tiiviisti, että olimme kuin kahdesta osasta koostuva miekka,
jolla puolustimme toinen toistamme. Laatiessani äidin kuolinilmoitusta oivalsin, että ensimmäinen kuolema tapahtuu kielen tasolla, siinä että lakkaamme puhumasta ihmisistä  preesensissä ja siirrämme heidät menneeseen.
-  Olimme menettäneet kaiken tässä kuolevassa kaupungissa, jopa preesensissä taipuvat sanat...

 Eipä teoksessa toki yksinomaan "kaaosteorialla" mennä, sillä  jäljellä ovat ympäröivä luonto ja järjestäytyneemmän, vakaamman aikakauden muistot sekä ehditäänpä viivähtää Velasquezin kauniin taulun Las Hilanderias, Kehrääjät äärelläkin. Taulun, joka teoksessa herättää monenlaisia tunteita siinä kuvattua nykytilaa vasten...  Kuitenkin:

-  Sisällämme alkoi paisua kaoottinen ja vaarallinen energia. Ja sen myötä halu lynkata ne, jotka alistivat meitä, sylkeä päin sotilasta, joka kauppasi säännösteltyjä elintarvikkeita mustassa pörssissä tai nokkelaa idioottia, joka yritti riistää meiltä maitolitran niissä pitkissä jonoissa, jotka kaikkien supermarkettien oville joka maanantai muodostuivat. Kammottavat asiat ilahduttivat meitä: jonkun pampun äkillinen kuolema, selittämätön hukkuminen keskitasankojen vuolaimpaan jokeen, tai jonkun korruptoituneen virkamiehen räjähtäminen palasiksi hänen ylellisen kaupunkimaasturinsa istuimen alle piilotetun pommin lauetessa. Unohdimme myötätunnon, sillä janosimme hyvitystä kaikesta, mikä oli huonosti..

- Ihminen kuuluu sinne, minne hänen vainajansa on haudattu...
Saattaa pitkälti noin ollakin, kun tarpeeksi synnyille syville sukelletaan.
Silti suurta hämmästystä, ihailua ja iloa herättää lukiessa ihmisen lajinsäilytyksen takavaa, ikiaikainen sinnikkyys, elämänhalu ja ne voimavaran rippeet,
joista hän onnistuu puhaltamaan liekkiin energian, jonka varassa jättää entinen ja matkustaa kohti uutta, - ylipääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta.

Mieltä myllertävää, runsaskielistä ja värikästä kerrontaa, joka nostaa iholle niin vallineen sekasorron ja silmittömän väkivallan luoman hetkellisyyden tunteen kuin myös menneen, kadotetun ajan lämmittävät ja kantavat muistot.
Yksinkertaisesti: vaikuttava, vakuuttava ja pysähtyneiseen mietteliäisyyteen jättänyt lukukokemus.
Taina Helkamon värikäs käännös ja Sanna-Reeta Meilahden  tunnelmaa luova kansi lisäsivät lukunautintoa. Karina Sainz Borgo kannattaa pitää mielessä !

Missä mietteissä Caracasissa ovat poikenneet: Kirjaluotsi ,  Kirjavieköön ja Tarukirja avautuu klikkamalla:)

Harry Belafonte ja Venezuela,  (klik)  olkaa hyvät :)

Suloista syyssunnuntaita:

C.J. Tudor: "Paluu pimeästä / The taking of Annie Thorne" - ex Libris...

"Paluu pimeästä", C.J. Tudor, WSOY, 2019, 423 s., suomentanut Laura Beck.

Englantilainen C.J. Tudor rakasti lukemista ja kirjoittamista jo varhain, erityisesti mustanpuhuvat, makaaberit tekstit olivat hänen makuunsa. Siinä missä Tudorin ikätoverit lukivat nuorisokirjallisuutta, Tudor ahmi Stephen Kingiä ja
James Herbertiä. Vuosia hän toimi copywriterina, tv-juontajana, ääninäyttelijänä ja koiranulkoiluttajana. Esikoisteoksen menestyksen ansiosta hän kirjoittaa nyt kokopäiväisesti. Tudorin kohutun Liitu-ukon oikeudet on myyty 40 eri maahan. Kirjailija asuu Nottinghamissa kumppaninsa ja tyttärensä kanssa." (Lievelehti)

                                                              ©Bill Waters

"Pohjoisenglantilaista kaivoskylää järisyttää tragedia. Lapsensa tappanut äiti jättää jälkeensä vain verellä kirjoitetun viestin.
 Uutinen surmatyöstä ajaa opettaja Joe Thornen palaamaan tuohon lapsuutensa kylään ja vuosikymmenten takaisiin muistoihin – siihen, kuinka hänen pikkusiskonsa Annie katosi. Ja kuinka takaisin tuli joku, joka ei ollut Annie.
Mitä tapahtui niiden tuntien aikana, kun Annie oli kadoksissa? Mitä kylän pinnan alla kytee – ja miksi hautausmaalta puuttuvat lasten haudat?" (Lievelehti)

Tudorin esikoinen herätti kiinnostuksen kirjailijaa kohtaan ja halun tutustua myös jatkoon, vaikkei kauhu-scene Stephen Kingin pohjain polkemisista huolimatta varsinaisesti omiin lukusuosikkeihin lukeudukaan.
Harppaus oman mukavuusalueen ja mieltymysten ulkopuolelle on terveellistä, innostavaa ja virkistävää, joten ennen paluuta pimeästä, silmät kiinni ja uhkarohkea hyppy syvään tuntemattomaan:

Menneisyydestä:  - Älä koskaan palaa. Niin ihmiset aina sanovat. Asiat ovat muuttuneet. Mikään ei ole ennallaan. Jätä menneet menneisyyteen. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Menneisyydellä on tapana muistuttaa itsestään.  Kuten pahentuneella ruoalla, jota on erehtynyt syömään.
-  En halua palata. En todellakaan. Toivelistallani on monta asiaa sen edellä, 
muun muassa että rotat syövät minut elävältä tai että tanssin rivitanssia. 
Niin kiihkeästi toivon, etten enää koskaan näkisi sitä persläpeä jossa vietin nuoruuteni. Mutta aina ei voi valita muuten kuin väärin.

Arnhill:   - ei ota tulijaa avosylin vastaan. Kylä on katkera, synkissä aatoksissa ja hapan. Se pysyttelee omissa oloissaan ja silmäilee vierailijoita epäluuloisesti. 
Se on stoalainen, järkkymätön ja uuvahtanut yhtä aikaa. Se on niitä kyliä, 
jotka mulkoilevat vierasta vihaisesti kun hän saapuu ja räkäisevät inhoten perään kun hän lähtee.

Tudor hallitsee suvereenisti taitavasti luodun, tiheätunnelmaisen ja ahdistavankin kerronnan taidon ja tarkkasilmäisen persoonainpiirron. Huolimatta omalla kohdallani lajin vieraudesta totean tuon ilomielin ja hattua nostaen.
Jos tästä genretyypistä pitää, tätä teosta ei todellakaan kannata ohittaa!

Pahuudesta:   -  Jos jotkut lapset ovat synnynnäisiä uhreja, ovatko jotkut synnynnäisiä kiusaajia? En tiedä vastausta. Mutta sen tiedän, että näinä päivinä ei ole hyväksyttävää sanoa sellaista. Ei ole sopivaa väittää että jotkut lapset,
jotkut perheet, ovat yksinkertaisesti pahoja. Se ei liity yhteiskuntaluokkaan, rahaan tai siihen että heiltä puuttuisi jotain. Heidän piuhansa on vaan yhdistetty eri tavalla. Se on heillä geeneissä.

Ihmisen pahuus ja ihmismielen pimeys ovat arvoituksia, jotka eivät lakkaa kummastuttamasta eivätkä kiehtomastakaan. Paljon pystytään tänä päivänä selittämään ja juurilleen johtamaan, mutta osin tutkimattomat lienevät edelleen aivojemme aatokset, tuo mitä mielenkiintoisin aihealue.
Kunpa mielen syövereissämme olisikin tasapuolisuuden nimissä vastaava aarreaitta kaikelle hyvälle, lämmölle, huolenpidolle ja rakkaudelle sen kaikissa muodoissa...

Enpähän  näppärämmin parilla sanalla kuin  teoksen takakannesta Lee Childia siteeraten: Kauhean hyvä, jokaisessa merkityksessä. 

 Joten simppelisti:  jokaisessa merkityksessä vallan kauhian

  hyvää viikonloppua:

John Verdon: "Syntipukki / White River Burning" - ex Libris...

"Syntipukki", John Verdon, Gummerus Kustannus Oy,  2019, 615 s.,
 suomentanut Marja Luoma.

"John Verdon  (s.1941) teki pitkän uran New Yorkin mainosmaailmassa.
Jäätyään eläkkeelle hän päätti ajankulukseen kirjoittaa mahdollisimman jännittävän murhamysteerin. Syntyi murhatutkija Dave Gurneysta kertova esikoiskirja Numeropeli. Syntipukki on sarjan kuudes itsenäinen osa.
Se on ajankohtainen kuvaus mielipiteiden kärjistymisestä ja polarisoituneen ajattelun vahingosta." (Lievelehti)

                                                              ©Naomi Fisch

"Entinen NYPD:n murhatutkija Dave Gurney viettää leppoisia eläkäpäiviä,
kun hän saa puhelun piirisyyttäjältä. Gurneyn viiltävää älyä ja rikostutkijan vaistoja tarvitaan White Riverin kaupungissa, jonka poliittisesti arkaluontoinen murha on suistanut kaaokseen. Jännitteet White Riverin poliisivoimien ja mustien aktivistien välillä ovat kiristyneet jo pitkään. Räjähdysherkkä tilanne on leimahtanut ilmiliekkeihin, kun tuntematon tarkka-ampuja on surmannut aktivistien mielenosoitusta valvomassa olleen poliisin. Kaupunki on jakautunut kahteen leiriin, ja koston kierre on valmis." (Takakansi)

Tämä Verdonin sarja on ollut varsin mielenkiintoinen, postatut:
Tappakaa Peter Pan  (2014) ja  Painajaisuni  (2016): Verdon & Gurney,
mainio kaksikko,  joiden seurassa viihtyy ja  joiden ei tarvitse vasiten revittää mitään raflaavaa, jotka kantavat itsensä ja jotka nyt vaan ovat..
Sama pätee tähän Syntipukkiinkin:)  Teos on neliosainen: Kätketty raivo, 
Kolmas mies, Älä luota keneenkään ja Kuin suoraan kauhuleffasta.

-  Daven ja Madeleinen avioliittoa koettelivat jatkuvat jännitteet: Madeleine olisi halunnut katkaista kokonaan siteet entiseen elämään suurkaupungissa ja nautti täysin siemauksin maaseudusta, kun taas Dave ei osannut tai halunnut luopua uran aikana kehittyneistä ajatuskuvioista ja halusi aina päästä tutkimaan perusteellisesti jotakin. 

-  Dave katsoi vaimoaan ja näki tämän lempeässä hymyssä saman naisen,
 jonka kanssa oli avioitunut kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin.
Hänestä tuntui aina ihmeelliseltä ajatella, miten nopeasti vire heidän suhteessaan saattoi muuttua ja miten merkityksellisiä pienet eleet ja tapahtumat olivat 
- ja miten tarttuvia olivat niiden herättämät tunteet.

DG on sympaattinen ja karismaattinen tyyppi, jolle Verdon ei ole kirjoittanut mitään turhia ulokkeita, kuten ylenmääräistä lasinkohottelua, menneisyydestä ryöpsähteleviä traumoja, synkkiä salaisuuksia, naismaailman karahtavia karikoita, renttuilua tms. vaan lukija saa täysin keskittyä itse kerrontaan, taitavasti kuvattuun juonenpolveiluun, ja varsinaisen rikostutkinnan etenemiseen terävästi piirretyn henkilögallerian seurassa; tästä kaikesta iso plussa!

-  Kansakuntaamme on iskenyt syöpä. Se on levittänyt lonkeroitaan yhteiskuntaamme jo usean vuoden ajan. Lippuja on alettu polttaa. 
Kouluissa pukeudutaan miten sattuu. Hollywood parjaa sotilaitamme, hallitustamme, yrityksiämme. Säädyttömyys on yleistynyt. Uskonnollisia johtajia halvennetaan. Rapmusiikissa rikollisuus nostetaan jalustalle. Joulusta käydään sotaa. Auktoriteetit rapistuvat uhkaavasti. Vedotaan lapsellisesti oikeuksiin. Tällaiset suuntaukset ovat termiittejä, jotka syövät Amerikan perustuksia. Sivilisaatio on käännekohdassa...

Mediahässäköistä ja  uutishaukoista, poliitisista, epämääräisin ja arveluttavin keinoin toteuttamaan pyrkivistä kähminnöistä ja rotusodasta huolimatta - otettakoon ne ajankohtaisuudestaan huolimatta tässä nimenomaisessa tapauksessa pikantteina lisämausteina kuitenkin pitäen yksisilmäisyyden ja polarisoitumisen riskit myös tosielämässä mielessä - kyseessä on kunnon selkeä rikostutkintaan perustuva dekkari, jollaista oli vaihteeksi,  sivumäärän ennalta arveluttaneen runsauden tyystin unohtaneena, lainkaan pitkästymättä mielenkiintoista ja antoisaa lukea. John Verdon & Dave Gurney:  kaksi fiksua ja ratevaa, terrierin sitkeydellä etenevää kaveria, joiden seurassa viihtyy paremmin kuin hyvin näin syyssateen rattoisasti rummuttaessa ikkunalautoihin.

- Gurney kuitenkin tiesi, että häntä työnsi eteenpäin myös toisenlainen vimma, 
ei yhtä jalo ja ihmistä kunnioittava; hänen aivonsa oli rakennettu niin, 
että hänen oli kerta kaikkiaan pakko saada tietää, selvittää ratkaisematon. 
Se oli ollut häntä eteenpäin työntävä voima koko uran ajan, ehkä koko elämän ajan. Hänellä ei oikeasti ollut valinnanvaraa.

-  Myötätuntoon kuuluu olennaisena osana se, että säpsähtää nähdessään toisen loukkaantuvan, ja myötätunto on olennainen osa ihmisyyttä... 

Mustan ja valkoisen lisäksi on myös harmaata...

Pidetäänpä mielessä:

E.O. Chirovici: "Pahaa verta"/Bad Blood" - ex Libris...

"Pahaa verta", E.O. Chirovici, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2019, 266 s., suomentanut Inka Parpola.

"Romanialaissyntyinen E.O. Chirovici  (s.1964)  julkaisi kotimaassaan kymmenen salapoliisiromaania ennen kuin muutti Isoon-Britanniaan, jossa ryhtyi kirjoittamaan englanniksi. Hänen ensimmäisestä englanninkielisestä romaanistaan Peilien kirja tuli välittömästi maailmanlaajuinen myyntimenestys." (Lievelehti)

"Psykologi James Cobbin puheille tulee kuolemansairas mies, jolla on synkkä pyyntö. Muistinsa menettäneen miehen on saatava tietää, mikä on hänen osuutensa vuosikymmenten takaisessa murhassa. Oliko hänen viaton sivullinen vai tappaja? James alkaa selvittää mysteeriä, mutta kaikilla tapaukseen liittyvillä tuntuu olevan jotain salattavaa. Jamesin kiinnostus muuttuu pakkomielteiseksi, kun tapaus ja hänen oma menneisyytensä nivoutuvat yhteen." (Lievelehti)

Peilien kirjan (2017)  myötä tutustuin Chiroviciin ja totesin kelpo tuttavaksi jääden tuon omaleimaisen ja ilmavan dekkari-romaanin luettuani miettimään, missä merkeissä kirjailija uraansa tästä eteenpäin jatkaa. Ja tässäpä tuli kaivattu vastaus:

Päähenkilöinä ovat psykologi-tohtori James Cobb, joka luennoillaan kertoo viime aikoina keskittyneensä tutkimaan niin kutsuttuja muuntuneita tajunnantiloja, varsinkin hypnoosia ja elämänsä loppusuoralla oleva Joshua Fleischer, klubipantteriksikin kutsuttu, ei suinkaan erakko ja ihmisvihaaja, omaisuutensa ja sen suoman vaikutusvallan takana lymyilevä troglodyytti, vaan henkilö, jolla on äärimmäisen aktiivinen sosiaalinen elämä.
Oma tärkeä osaansa on myös entisellä New Yorkin poliisilaitoksen  etsivällä, Kenneth Mallorylla, joka on erikoistunut tutkimaan menneitä elämiä, ja josta tuli yksi New Yorkin möröistä, mies, joka pääsi käsiksi rikkaiden ja kuuluisien tarkoin varjeltuihin salaisuuksiin; tahdikas, sitkeä ja tehokas, verta ja luuta oleva varjo kaupngin kaduilla.
Tapaamme myös moniselitteiset ja värikkäät persoonat Abraham Halen ja Simone Duchampsin, Jack Bernhardin päiväkirjoineen sekä ilman rihmankiertämää asunnossaan tossuissaan sipsuttelevan mysteerisen Maggien, Julien etc.

Pariisi - New York  - akselille ja eri aikatasoille Chirovici kutoo uskomattoman kiehtovan, tiiviin ja mukaansa tempaavan psykologisen, pelkkää dekkaria laajemman, kielellisesti erinomaisen kudelman, jota on vaikea - lue mahdoton -  jättää kesken.

-  Kun haluaa ryöstää jonkun perinpohjaisesti, ei tuhoa ainoastaan hänen tulevaisuuttaan vaan myös hänen menneisyytensä. Tulevaisuus määritellään sumuiseksi epävarmuudeksi, kasaksi sekavia toiveita, jotka eivät useimmiten toteudu mutta toteutuessaan - yleensä joko liian myöhään tai liian pian - osoittautuvat lähinnä pettymyksiksi, sillä odotuksemme ovat liian korkealla.
Menneisyytemme on ainoa varma tekijä, ainoa todellinen suojapaikka, 
joka meillä on, vaikka muistimme onkin jo ehtinyt kaataa kauan sitten tapahtuneet tärkeät tosiseikat ja ei-niin-tärkeät tosiseikat täysin eri muottiin. Menneisyys on ainutlaatuinen ja toistumaton, ja toisin kuin tulevaisuus, 
se on tyystin haltijansa; hyvä tai paha, merkityksellinen tai merkityksetön, haaskattu tai hedelmällinen - mutta kukaan muu ei voi saada sitä haltuunsa...

Chirovici  tekee taikatemppunsa taas, jos mahdollista vielä edellistään ovelammin: tiivistunnelmainen, lukijansa sisäänsulkeva, henkilöidensä muistojen pölyjä ravisteleva ja niiden aarreaittaa sielujen syvyydestä perusteellisesti penkova teos, joka kieppuu teeman: miten selvittää totuus, kun muistoihin ei voi luottaa - ympärillä  pyrkien sen ytimeen. Inka Parpolan käännös kuin kirsikka kakun päällä.

-  Miksi ihmiset valehtelevat?    Enimmäkseen pelosta. Useimmiten valhe on puolustuskeino. Joskus ihmiset valehtelevat myös palkkion toivossa.

On yksi ja tärkeä asia osata kutoa muistojen maton raidat siedettävään hyväksyttävään  muotoonsa. Jäin kuitenkin lukiessani pohtimaan, onko jatkuvasti tarpeellista plarata muistojen laaria, tonkia, kaivella ja käännellä kaikkea vanhaa?
Eikö niiden kannattaisi sovinnolla antaa olla - ne ovat kertakaikkisesti passé; tapahtuneelle emme tässä ja nyt mitään konkreettista voi -  sen sijaan  voimme edes yrittää  keskittyä nykyhetkeen semminkin, kun liioin emme tulevasta tiedä?   - Mikäli riittävän kauan tonkii kauniin kuvan takaa, löytää useimmiten tunkion.
Tietoisen riskin ottamista sietää  varoa, joten taidanpa toisenkin kerran harkita ennen  rukkasten vetämistä käsiin ja tarttumista lapioon...

Kysymysmerkiksi  jää, millä keinoin Chirovici seuraavaksi aikoo meitä  ällistyttää ja ilahduttaa. Juonenkutojana ja henkilöiden piirtäjänä hän lukeutuu kyllä parhaaseen A-luokkaan.

-  Ei koskaan todellista ja aina totta. Antonin Artaud.

- Ei ole nykyisyyttä - ainoastaan menneisyys, joka toistuu alati uudestaan - nyt.  Eugenie O'Neill, A moon for the Misbegotten

Intensiivinen ja tyylikäs teos, johon täpöillä

uppoutui:

Kari Häkkinen: "Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus" - ex Libris...

"Psykiatrin päänavaus", Kari Häkkinen & Hannu Lauerma, Into Kustannus Oy, 2019, 211 s.

"Hannu Lauerma  (s. 1961) on tullut television kuvaruudun välityksellä suomalaisille tutuksi. Kun jokin traaginen tapahtuma ylittää uutiskynnyksen, hänen asiantuntijalausuntoaan halutaan kuulla. Hänen toimenkuvaansa kuuluu akuutisti sairaiden vankien hoito ja mielentilatutkimukset, joiden tarkoituksena on selvittää rikoksen tekijän syyntakeisuutta rikoksen tekohetkellä.

Pääkaupunkiseudulla asuva kirjailija Kari Häkkinen on ammatiltaan erikoissairaanhoitaja. Hän on työskennellyt sekä leikkaussaleissa että psykiatrisilla klinikoilla." (Kustantaja)

"Kirjassa Lauerma kertoo kokemuksiaan mm. Suomen pahimpien vankien kanssa työskentelystä, hypnoosista, itse­tuhoisuudesta, psyykenlääkkeistä  ja tappouhan käsittelystä. Mukana on myös tarinoita Lauerman omasta elämästä ja hänen ajatuksistaan julkisuudesta." (Takakansi)

Teoksen luvuissa Lauerma,  Kari  Häkkisen sanoin: Sanojensa mittainen mies, 
joka rakastaa työtään, mutta inhoaa byrokratiaa, kuljettaa lukijaansa henkilöhistoriansa aamunkoitosta aina nykyhetkeen poiketen välillä luonnon keskellä, valaisten ammatti-identiteettinsä syntyä, työtään ja potilaitaan psykiatrisessa vankisairaalassa. Hän pohtii psykoterapiaa ja pahoja lääkkeitä, esittää ajatuksia pahuudesta ja rikollisuudesta sekä tutkii huumorin, järjen
ja tunteiden merkityksiä. Oman lukunsa saavat myös: uskonto, empatia ja rakkaus sekä hypnoosi uran osatekijöinä sekä ne pakolliset julkisuuden kirot ja kiitokset. Laaja-alainen kattaus siis tarjolla. Makustelemaan:

-  Itse ajattelen, että kun ihminen kuvittelee keksineensä elämässään jotain uutta, niin yllättäen huomaa kiinnostuksen kaikuluotaavan kaukaa suvusta.

-  En edes yritä vastata kysymykseen, ovatko ihmiset pohjimmiltaan hyviä vai pahoja. Käsitykseni mukaan me olemme tilanteesta riippuen sekä hyviä 
että pahoja. Evoluutiossa meidät on ensiksikin ohjelmoitu toisiamme auttaviksi, sosiaalisiksi, rakastettaviksi ja yhteistyökykyisiksi yksilöiksi. 
Toisekseen meidät on luotu kilpailullisiksi ja raaoiksi pedoiksi, jotka raatelevat omaan lajiinsa kuuluvia hengiltä aivan kuin muutkin pedot. Poikkeuksena ovat massasurmat, jotka ovat olleet ihmiskunnan häpeätahroja kautta aikojen. Eläinkunnassa ne ovat äärimmäinen harvinaisuus.

Ihminen on taipuvainen alistamaan toisia haaliakseen itselleen valtaa ja pyrkiäkseen elämässä eteenpäin. siihen sisältyy paljon pahuutta ja tuhoa. 
Jopa siinä määrin, että meillä on pieni pelko pinnassa ihmislajin säilymisestä.

Lauerma esittelee myös  Stanley Migramin (klik)  tottelevaisuuskokeet  (klik)
ja  Philip Zimbardon sosiaalipsykologian  Stanfordin  vankilakokeen todeten:

- Joudun itse työskentelemään organisaatiossa, joka on vahvasti viranomaisvalvottu, käytännössä niin, että vankien ja potilaiden oikeudet ovat tarkassa syynissä. Lauerma mainitsee myös mielikuvituksellisten valitusten ja sairaiden ihmisten  fantasioiden vaativan seikkaperäisiä vastauksia ja että tuo seikka lisäisi harmaita hiuksia, jollen tiedostaisi erilaisten autoritääristen järjestelmien primitisoivan ihmistä joskus kovinkin kohtuuttomalla tavalla.

Maninipuloinnista pahuuteen:  - Potentiaali pahuuteen on olemassa, 
mikäli ihminen yliarvioi kykynsä toimia poikkeustilanteissa rationaalisesti ja omasta mielestään humaanisti enemmistön asettamaa painetta vastaan.
-  Pahuus on pitkälti myös näkökulmakysymys. Se, mikä toisen mielestä on pahaa, on toisen mielestä hyvää ja jaloa. Kauheus  - kuten kauneuskin -  on katsojan silmissä..
-  Perustellusti sodankäynti on säännösteltyä pahantekoa, jonka juuret juontavat poliitikoilta, korkeilta upseereilta ja ylipäälliköiltä annettuihin velvoittaviin käskyihin. 

Pahuuden osastolla omat näkemyksensä Lauerma esittää mm. koulu- ja työpaikkakiusaamisen, joukkoampumistapausten ja insestin surullisilla saroilla.

Huumorista, siitä kauneimmasta kukasta:   - Huumori kuuluu yksilön palautumiskeinoista kypsimpään päähän, Huumori on pohjimmiltaan sitä, 
että kaikesta huolimatta nauretaan yhdessä tai yksin... 
Kunhan muistetaan, että: -  Huumori ei kuitenkaan saa olla luonteeltaan loukkaavaa ja että sen käyttö on hyvin riskialtista, koska sen keskeisin sanoma ymmärretään helposti väärin.

Omakohtaisesti lähden siitä, että siinä missä toivo se on epätoivokin - huumori se on hirteissellainenkin;)

Lauerma on henkilö, jonka harvalukuiset, vankan ammattitaitoiset ja selkeät esiintymiset televisiossa ja lausunnot lehdistössä on tullut tarkkaan ja arvostaen luettua. Edellinen kirjallinen kosketus Lauermaan  puolestaan oli  
 Hyvän kääntöpuoli  (2014), joka loihti toteamuksen: Tämä "Ihmismielen asiantuntijan" 20:n eri aihealueista koostuvan luvun kiinnostava, laaja-alainen kokoelma  pahuuden ympäriltä on kirjoitettu ymmärrettävästi ja ymmärtäväisesti huumorin kukkaa poimimatta jättämättä rauhalliseen, viipyilevään ja pohdiskelevaan vaan ei valmiiksipureskeltuun tyyliin.
Sama selkeä ja lukijaa puhutteleva, jutusteleva kerronta, joka etenee notkean liaanin liikeratojen lailla kosiskelematta tai jonniinjoutavasti jorisematta  jatkuu tässä vekkulin kaksiselitteisesti nimetyssä uutukaisessa.

Tämä päänavaus istui kuin hanska käteen ja säilytti kiinnostavuutensa kautta matkan. Lauerman esitystapa hieroo kaiken muun hyvän lisäksi lukijansa aivonystyrät valppaiksi ja ryhdistää hoksottimet hollilleen; prosessiin,
jota tapaamme ajatteluksi, uteliaisuudeksi ja viritetyksi tiedonhaluksi kutsua, houkuttelee omiin ajatuksenrientoihin ja omakohtaisten kokemusten resonointiin luetun pohjalta.

Ykkösluokan teos! Mitä parhain tapa aloittaa syksyn kirjasesonki, ottaen tietoisen riskin sen suhteen, että kynnys tämän myötä nousi korkealle:)
Kiitokseni Hannu Lauermalle & Kari Häkkiselle sekä Into Kustannus Oy:lle nautinnollisesta ja täyspainoisesta lukuhetkestä!

-  Osuipa sitten kohdalle asosiaalinen tyyppi tai psykopaatti, niin yrittämättä ei jätetä.

Respektit asenteelle: