Kristina Ohlsson: "Mion Blues / Mios blues" - ex libris...

"Mion blues", Kristina Ohlsson, WSOY, 2016, 363 s., suomentanut
Pekka Marjamäki.

"Kristina Ohlsson (s.1979) on Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkija, joka on työskennellyt Ruotsin turvallisuuspoliisissa, ulkoasiainministeriössä sekä viimeksi ETYJ:n analyytikkona Wienissä.
Fredrika Bergman -sarjasta on suomennettu Nukketalo, Tuhatkaunot, Varjelijat, Paratiisiuhrit  ja Daavidintähdet. Asianajaja Martin Benneriä käsittelevän kaksiosaisen sarjan alkuosa Lotus blues  ilmestyi keväällä 2016. Mion blues
(ilm. syksyllä 2016) on jännitystarinan päätösosa. Martin Benner -sarja on kirjoitettu kovaksikeitetyllä, ironisella tyylilajilla." (Lievelehti)

"Asianajaja Martin Benner on pirullisessa pinteessä ryhdyttyään selvittämään lukuisista murhista tuomitun Texasin Saran tapausta. Pelastaakseen itsensä hänen on ensin löydettävä Saran pieni poika, Mio, joka katosi päiväkodin pihalta. Häikäilemätön mafiajengi ei jätä Benneriä rauhaan ennen kuin poika löytyy. Kiristyssilmukan edelleen tiuketessa Bennerin on selvitettävä kuka lavastaa hänet yhä uusiin murhiin, joita hän ei ole tehnyt. Joku seuraa Bennerin liikkeitä karmivan läheltä, näkymättömänä pysyen. Löytyykö Mio ennen kuin Benneriltä loppuu aika?" (Takakansi)

Teoksen alussa on lyhyt yhteenveto, joka palauttaa mieliin aiemmat tapahtumat ja auttaa hyppäämään ketterästi kärryille tälle jatko-osuudelle; mainiota!
Benner jättää jälkeensä kirjaimellisesti  tahtomattaan katkeamattoman liukuhihnanomaisen sarjan  "roppia"  kuin pahan ilman lintu konsanaan.  Peukaloruuveja kiristelee mystinen Lucifer, jota myös itse saatanaksi tituleerataan.  Lucyn & Bennerin monimutkaisen hienoviritteinen ammatillinen ja siviilisuhde elää, kehittyy ja kipuilee muotojaan etsien perheenomaisessa arjenpyörityksen yrityksessään  pikku-Bellen hyvinvoinnista huolta pitäen ja kantaen.

-  Mieleeni juolahti samalla uusi ajatus: jos kaikki tapaamani ihmiset, jotka tekevät kanssani yhteistyötä, kuolevat koska he tietävät liikaa, miksi minä olin edelleen elossa ? Mikä asia minulta oli jäänyt ymmärtämättä?

- Olin saanut moneen otteeseen kuulla, että koko hommassa oli kyse ennen kaikkea Miosta. Kaikki järjestyisi, kunhan löytäisin hänet. Epäilykseni kasvoivat kuitenkin hetki hetkeltä. Kenen asiat itse asiassa järjestyisivät? Tuskin ainakaan Mion. Missä hän nyt sitten olikaan...

Kristina Ohlsson on ilman muuta laadukkaan dekkarin tuottaja. Frederika Bergman sarjasta muodoistui rehellinen page-turner-lukuilo, Martin Bennerin hahmoon sen sijaan sai tukusamman kontaktin tässä sarjan toisessa osassa, kun turhat helmahäröilyt eivät tahtia häirinneet.        
                      
-  Entä  selviääkö kuinka Elias, joka katosi ja löytyi kurkku auki leikattuna katosi uudelleen? Voiko valmiiksi kadonnutkin kadota uudestaan ?

Ohlsson hallitsee myös lopputiivistämisen jalon taidon ja putkauttaa ilmoille pieniä yllätyksenpoikasia kuin saippuakuplia ikään. Vaikka kukaan tai mikään ei ole sitä, miltä  ensikättelyssä näyttää ja salaisuuksien arkun kansi pullottaa rakosellaan, pitää Ohlssonin varmaotteisuus tarinan ja juonenkulun tiukasti raameissaan A:sta Ö:hön.

- Haastattelusta Karen Viking (KV); KV:  Entä... sinun Porschesi? MB: Romuttamolla. Ostin tilalle Maseratin. Se on paljon parempi.  KV: Eli loppu hyvin kaikki hyvin?  MB: Niin hyvin kuin voi olla. Olemme elossa ja terveitä. Se on kaikkein tärkeintä.  KV: Katso nyt. Ehkä sinä pystyt sittenkin muuttumaan kaikesta huolimatta? (Hetken hiljaisuus)  MB:  Enpä oikein usko. En itse asiassa ollenkaan. 
Jee-Jee asiaa: Maserati !!  Tarinamme sankarin, tuon menneitä mukanaan kantavan kelpo Bennerin kohdalla lopputoteamus on tämä: riittävän hyvä  - muuttumatonkin - riittää;  noin yleisimminkin ottaen...


Kirjapolkuni bleue ilahdutit mukaantulollasi  näille poluille ja ymppäsin Sinut oitis lukusilla osastoon:)

Entäpä ihastuttiko vai vihastuttiko "Mion blues" Kirjasähkökäyrän Maita; se selviää klikkaamalla:)

Mars- mars marraskulle:

Juhani Karila: "Omenakrokotiilin kuolema" - ex Libris...

"Omenakrokotiilin kuolema", Juhani Karila, Kustannusosakeyhtiö  Siltala, 2016, 111 s.

Juhani Karila (s. 1985) on kotoisin Lapista Pelkosenniemeltä Kairalan kylästä. Hän on valmistunut tiedotusopin maisteriksi Tampereen yliopistosta ja työskennellyt toimittajana. Karila voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 2010. Raati kutsui hänen tekstiään ”huh-proosaksi”. Karila jatkoi nopeatempoisen tyylinsä soveltamista esikoisnovellikokoelmassaan Gorilla (Otava 2013).
Kirja sai kiittävän vastaanoton ja sijoittui toiseksi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa. (Kustantaja)

"Neuvosto kokoontui ja päätti ankarista vastatoimista. Se päätti tehdä mehua ja keksejä ja herkullisia kakkuja. Omenakrokotiilin kuolema on sarja tarinoita pienten ja suureten maailmojen törmäämisestä. Mitä tapahtuu, kun laskutus- ja myyntireskontra kehittää tietoisuuden ja lähtee haastamaan Jumalaa arkistoinnissa? Kuinka monta ihmistä tarvitaan varastamaan kolme pandaa Ähtäristä? Kuka kärsii, kun tontut perustavat kasinon?" (Takakansi)

Karilan Gorillan kanssa en ole ollut kasvotusten, mutta tässä pääsin limusiiinikyytiin kolmen  komian pandan ja bambukimpun kanssa, pelailemaan tonttukasinolle rulettia, Mandariinimaahan Sotakeijun seuraan ampumaan saippuakuplia ja ojentelemaan vihollisille tervetulokortteja, pelaamaan Tytön kanssa pöytätennistä  ja tutustumaan Hänen Korkeuteensa Ihana Ruusu Prinsessaan alias Oonaan; voi hurja!

Tämän kaiken mahdollisti tämä (kuva kustantajan) vekkulinoloinen, velmu sanojensuoltaja ja vallaton tarinaniskijä:

Maistiaisia: Tutkijat suuntasivat antenneja kohti pilviä ja ilmoittivat, ettei se ole vesihöyryä vaan tietoisuus. Kenen toimittajat kysyivät kun tietoisuuteen lensi kottaraisia. Ne laskeutuivat maahan spiraalina ja alkoivat kerätä tikkuja ja asettaa niitä riviin pituuden mukaan. Tietoisuuteen ajelehti pilviä; ne järjestyivät palloiksi, kuutioiksi,tetraendreiksi jadodekaendreiksi, Tutkijat sanoivat, että tietoisuus oli laskutus- ja myyntireskontra Persnetto.Se oli karannut keskisuuren betonielementtitehtaan palvelimelta aamulla. Nyt Persnetto nousi lämpimän ilmavirtauksen mukana kohti stratosfääriä kuin parvi hanhia...

Mitään näin hulvatonta ja pidäkkeetöntä tekstiä ja mielikuvituksen villiä laukkaa en ole lukenut aikoihin. Teos sopi  - kaiken muun hyvän lisäksi - saumattomasti lukusille  päivään, jonka olin aloittanut kukonlaulun aikaan  terkkalabrakökkimisellä ilman heräämiseen ja hyvinvointiin oleellisesti vaikuttavaa, stimuloivaa pressokupillistta sekä savisen tihnukelin aiheuttamaan matalamielisyyteen. Juhani Karila: kiitos & hatunostoni!!  Raadin mukaan huh-proosaa; jep sitäkin mutta toimii myös päivänpelastajana, joten tältä ex-reskontrankin räplääjältä

Hih - hih:

Peter Robinson: "Paha poika / Bad Boy" - ex Libris...

"Paha poika", Peter Robinson, Blue Moon Kirjat Oy, 2016, 381 s., suomentanut Ulla Ekman- Salokangas.

"Peter Robinson (s.1950) on Kanadaan asettunut britti.  Rikosromaaninsa hän sijoittaa kotiseudulleen Pohjois-Englannin Yorkshireen, jossa hän yhä viettää aikaa joka vuosi. Paha poika on Robinsonin yhdeksäs suomennos." (Lievelehti)

"Kevään kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen Alan Banks lähtee lomamatkalle keräämään itseään - ehkä siinä onnistuenkin. Sillä välin kotona Eastvalessa joudutaan aseellisiin selkkauksiin, kohtalokkain seurauksin. Banksin palatessa hänen viihtyisä mökkinsä on rikospaikka ja tytär Tracy pahan pojan kynsissä, työtoverit yötä päivää raatamassa ja sisäisen tutkinnan tiimi paikalla. Ylikomisario Alan Banks ja Annie Cabbot ovat tuttuja myös kiitetystä televisiosarjasta." (Takakansi)

-  Paha poika on epäluotettava, eikä toisinaan ilmaannu lainkaan paikalle,
on myöhässä ja murjottaa, käyttäytyy häijysti sinua kohtaan ja lähtee aikaisin. Hänellä näyttää aina olevan toinen rauta tulessa, jokin toinen paikka, missä pitäisi olla. Mutta aina häntä odottaessasi et oikeastaan voi keskittyä mihinkään muuhun. Ainakin toinen silmäsi on ovessa siltä varalta, että hän on seuraava joka kävelee huoneeseen, siitäkin huolimatta että ajattelet hänen  ehkä tapailevan jotakuta toista. Ja kun olet hänen kanssaan, sydämesi alkaa hakata vähän nopeammin ja tuntuu että pakahdut. Saatat olla vihainen, mutta se ei kestä, ja olet hetken onnellinen hänen suunnatessaan kaiken huomionsa sinuun ja sitten se kaikki alkaa taas alusta...  
Niinpä: nuo pahat pojathan jossain hurjassa nuoruudessa olivat sangen kutkuttavia otuksia, mutta kaukaa ihailtavia ja kaikeksi onneksi rauhaan jätettyjä "sankareita";)

Robinson tuottaa suoraselkäistä laatua ja jättää häröilemätöntä jälkeä kuten edellinen "Pimeyden kaikki värit",  2014 todentaa. Alan Banks tuo melankolispiirteinen yksinäinen ratsastaja puolestaan herättää suurta myötäelämisen halua, jottei suorastaan äidillistä suojelemisen tarvetta olematta silti millään muotoa mallia raukka-reppana.

- Banks onnesta: Ilmestys saapuessaan ei ollut sen enempää kuin yksinkertainen ohimenevä onnen väre, joka kulki hänen lävitseen kuin kevyt viileä tuulenhenkäys joka saattaa pyyhkäistä ihoa kuumana päivänä. 
Hänestä tuntui kuin jokin olisi loksahtanut paikalleen, kuin yhdistelmälukon viimeinen numero viimeisten haittalevyjen löytäessäpaikkansa. Siinä kaikki. 
Hän ei edes ollut varma, oliko jokin aukenemassa vai sulkeutumassa, mutta hän tiesi että tulisi kuntoon, että oli kunnossa, että hän pystyisi käsittelemään ja hoitamaan asiat. Hänen ongelmillaan ei ollut väliä keskellä autiomaan yötä - myriadi tähtiä yläpuolella ja hiekanjyviä jalkojen alla.....
Pieniä onnenjyviä ne reppussamme iloisesti keikkuvat ja elämässä kantavat arjesta poimitut onnenpipanat parhaimmillaan juuri ovat, ja rehellisyyden nimissä toivon varjeltuvani kaiken peittävältä valtaisalta jalat alta lyövältä onnentsunamilta ruusunpunaisine iäti hohtavine purppurapilvineen.

-  Miljöötunnelmaa: televisiot välkkyivät koinsyömien verhojen takana. Purkitettu nauru virtasi ulos kadulle ja sekottui etäisen pubibändin soittoon. Katulamput olivat juuri syttyneet ja niiden kalpeankeltainen valo sulautui myöhäisen iltaruskon purppuraan, ja niitä ympäröi usvakehä. Häivähdys eksoottisia mausteita täytti iltailman. Jyrkkien liuskekivikattojen takana nopeasti liikkuvat pilvet erkanivat silloin tällöin ja sallivat kuunvalon kiilojen murtautuvan lävitse. Tracy aisti illan painostavuuden ja taivas tuntui heijastavan sitä. Ehkä ukonilma oli tulossa. Mitä tahansa saattoi tapahtua...

Banksilla on taito kirjoittaa paitsi kunnon perinteistä dekkaria, hötkyilemätöntä brittiläistä elämää, yhteiskuntaa ja ympäristöä havannoivaa tekstiä antaen surullisen hahmon ritarinomaiselle, mutta työssään ja toimissaan pätevälle ja määrätietoiselle ylikomisariolleen ja tämän kollegalle komisario Annie Cabbotille virkatovereineen riittävästi raamikkuutta ja ytyä sekä uskottavuutta. Tasapainoista ja -laatuista juonenkuljetusta vaan ei -paksuista kerrontaa, jota on miellyttävä lukea ja jonka parissa viihtyy.

Jotta silleen:

Ilkka Remes: "Kiirastuli" - ex Libris...

"Kiirastuli", Ilkka Remes, WSOY, 2016, 422 s.

Ilkka Remes  (s. 1962) ei julkisuuden valoikeiloissa paistattele  eikä itseään brändäile vaan tämä tuottelias kirjailija  antaa teostensa puhua. "Hän vietti lapsuutensa itärajan tuntumassa ihmetellen taivaalla pakkasyössä näkyviä outoja valoilmiöitä - Neuvostoliiton ohjuskokeita. Ne saivat hänen mielikuvituksensa liikkeelle. Vuosia myöhemmin kypsyi ajatus jännitysromaaneista, joihin lukijat eläytyisivät niin vahvasti etteivät malttaisi laskea niitä kädestään." (Lievelehti)

"Kahtia jakautuneelle kansalle koittaa tuomiopäivän aamu. Keuruun vanha puukirkko palaa. Poliisi ja valtamedia pimittävät valokuvan kirkon seinästä, johon on maalattu islamin symboli. Kuva vuodetaan sosiaaliseen mediaan rähjähtävin seurauksin. Samaan aikaan Venäjän Suomeen kohdistama epävakauttaminen ajaa maan rajuun ratkaisuun. Pelastukseksi tarkoitettu puolustusliitto Yhdysvaltojen kanssa repii kuitenkin syvän railon kansalaisten välille. Amerikkalaisjoukkojen ilmestyminen Suomen kamaralle osoittautuu pian kansakunnan kohtalokkaimmaksi erehdykseksi. Vihapuhe ja someraivo hautautuvat pakokauhuun, kun Kreml turvautuu pirullisimpaan aseeseensa Suomea vastaan: 1300-kilometriä leveä muuri avautuukin portiksi." (Takakansi)

Spoileristiksi en tässä käy joten lyhyesti: tarina jatkuu varsin, jopa hätkähdyttävän  ajakohtaisissa merkeissä, mikä onkin Remeksen vahvuus eli "Jäätyvän helvetin"  jälkeisestä tilanteesta: Kun Ruotsi oli ennakkoon suomalaisille ilmoittamatta - tyylilleen uskollisesti - päättänyt hakea Natoon, eivät venäläiset olleet jääneet odottamaan suomalaisten vääjäämätöntä seuraamista Ruotsin perässä. 
Kuusi kuukautta sitten, helmikuun paukkupakkasilla, venäläiset olivat katkaisseet sabotaasi-iskuillaan ja kyberhyökkäyksillään Suomesta sähköt useiksi viikoiksi, lamaannuttaneet maan ja tuoneet sitä seuranneen sekasorron keskellä joukkojaan Ahvenanmaalle ja Hankoon luoden alueelle jäätyneen konfliktin,
joka esti maan Nato-jäsenyyden...

Ahvenanmaa ja Hanko juohtivat ajatukset Suomen Neuvostoliittolle 1944 50-vuodeksi vuokraamaan  Porkkalan alueeseen, joka palautui Suomelle 1956. Ukkini hankki tuolloin Inkoosta mökkitontin ja kun ajaa köröteltiin pitkin huonokuntoisia maanteitä sinisiksi maalattuja talonrötisköitä alta kulmain katsellen, oli auton hiljaisen kireähkö tunnelma tuolloisen kymmenvuotiaankin helposti aistittavissa. Mitä isovanhempieni ja vanhempieni, noiden sodankäyneiden  viipurilaisten ja evakkoon joutuneiden mielissä pyöri,
on mahdotonta kuvitella... Nuo lapsuuden koskaan päättymättömät, ajattoman ajan kesät maalla isovanhempien hoivissa jättivät unohtumattomat kultaiset muistot, joista olen heille kiitollinen.

- Suomen ja Venäjän suhdetta kuvaava vertaus: jossa maat olivat kuin epäsuhtainen ja ongelmainen aviopari, jossa mies oli aggressiivinen, äkkipikainen ja uhkaava vaimoaan kohtaan. Vaimo yritti toimia siten, ettei mies saisi aihetta uusiin ärtymyksen puuskiin. Silti mies tarvittaessa keksimällä keksi syyn painostukseen. Vaimo yritti jo ennakolta aistia mistä tuuli milloinkin puhalsi ja mitä mies kulloinkin voisi sallia ilman tukalia seuraumuksia. Ja ennen kaikkea: kun mies riehaantui jostakin vääräksi tulkitsemastaa elkeestä, alkoi vaimo syyttää siitä itseään.... 

Levoton ja ennalta-arvaamatonhan tämä maailma on  jopa niin, että lukuisten dystopia teosten rinnalle alkaisi kaivata utopia-sävytteistä luettavaa ihan vaan vastapainoksi. Kysymys kuuluu  - huomioonottaen strutsireaktion mielettömyyden - onko tämän tyyppinen aihevalinta omian lietsomaan uhkakuvia vaiko selkiyttämään, lisäämään varautumista tai peräti jos ei poistamaan niin hälventämään niitä? Entä onko ennakoitu ajanhermoisuus riskaabelia, voiko se kääntyä itseään vastaan?

Remes on pitkän linjan kirjailija, jolla on oma vankka lukijankuntansa.
Hän kirjoittaa pärstä peruslukemilla  totista asiatekstiä, jossa johdomukaisuus ja faktat ovat kohdillaan kuten tässä jopa nykypolitiikkojen oikeat nimet, turhia tunteilematta tai hahmojaan rehevöittämättä. Tyyli lienee suoraviivaisuudessaan ja selkeydessään varsinkin mieslukijoiden suosiossa. Itse olen lukenut uran alkupään teokset ja jättänyt Remeksen tauolle Vaarin rentoutumislukemisen varaan, kunnes nämä kaksi viimeistä otin ajankohtaisuudenkin vuoksi -demilitarisoitu Ahvenanmaahan on ollut viime aikoina paljon tapetilla -
lukusille pitkästä aikaa.

Remes elää hivenen ennakoiden ajan sykkivällä valtimolla. Kiirastuli, jolle kirjailijan mukaan jatkoa on luvassa, löytää taatusti tiensä moneen isänpäivän lahjapakettiin samoin kuin pukinkonttiin miespuolisen lukijakunnan suureksi iloksi ja virkistykseksi!

"Prediction is very difficult, especially about the future" totesi nobelisti Niels Bohr aikanaan...

Mutta spekulointi äärest' intresanttia:

John Grisham: "Laiton lakimies / Rogue Lawyer" - ex Libris...

"Laiton lakimies", John Grisham, WSOY, 2016, 291 s.,
suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.

John Grisham (s.1955) on yksi maailman menestyneimmistä jännityskirjailijoista. Hän on julkaissut 26 romaania, tietokirjan, tarinakokoelman ja nuortenromaaneja. Teoksia on käännetty yli 40 kielelle ja myyty maailmanlaajuisesti lähes 300 miljoonaa kappaletta, Julkaistessaan esikoisteoksensa A Time to Kill, 1988 (On aika tappaa, 1994) hän toimi vielä asianajajana Mississippissä, mutta siirtyi myöhemmin kokopäivätoimiseksi kirjailijaksi. Grisham asuu perheineen vuoroin maatilalla Mississippissä, vuoroin Virginian Charlottesvillessä. (Lievelehti)

Sebastian Rudd taiteilee jatkuvasti laillisuuden ja laittomuuden rajamailla eikä hätkähdä enää mistään. Kunnes hänen asiakkaakseen tuppautuu Arch Swanger, jota epäillään poliisijohtajan tyttären sieppauksesta ja todennäköisestä murhasta. Kun Swanger paljastaa taustalla piilevän karmean salaisuutensa lakimiehelleen, Rudd tajuaa koko arvomaailmansa olevan uhattuna. Hengestä nyt puhumattakaan." (Lievelehti)

Grisham lähtee teoksessaan uusille poluille, sillä kyse ei suinkaan ole puuduttavasta ja istumalihaksia koettelevasta,  vaikkakin mielenkiintoisesta oikeussalidraamasta vaan rempseästä stroorista Ruddin ja hänen sekalaisen asiakaskuntansa jalanjäljillä. Tallataan lavean ja kaidan tien molempia laitoja ihmetellen, kuinka paljon sattumanvaraisuutta elämässä on.  Teos on jaettu kuuteen osaan lyhyine yksittäisine lukuineen lähtien Oikeuden halventamisesta ja päätyen Tuomion lieventämiseen.

-   Sebastian Rudd: kerron etten ole tyypillinen asianajaja. Minulla ei ole hienoa toimistoa täynnä mahonkia ja nahkaa. En kuulu suureen toimistoon, en arvostettuun enkä mihinkään. En tee hyviä töitä asianajajayhdistyksen kautta. Olen yksinäinen revolverisankari, laiton lakimies, joka taistelee järjestelmää vastaan ja vihaa epäoikeudenmukaisuutta. ... 

-  Link,  se tavallinen tarina rikollisesta: Link ei koskaan halunnut olla muuta kuin gangsteri, vanhanaikainen caponemainen hahmo, joka himoitsee verta ja väkivaltaa ja jolla on rajattomasti rahaa. Hänen isänsä oli viinatrokari, joka kuoli maksakirroosiin. Äiti oli mennyt monta kertaa uusiin naimisiin ja päätynyt huonoihin avioliittoihin. Ilman normaalin perhe-elämän rajoitteita Link heittäytyi katujen elämään 12-vuotiaana ja oppi pian hallitsemaan pikkuvarkaudet. Viisitoistavuotiaana hänellä oli oma jengi, ja hän myi huumeita ja pornoa lukiossamme. Kuusitoistavuotiaana hänet pidätettiin, jolloin hän sai nuhteet ja aloitti sitten pitkän ja värikkään suhteen rikosoikeusjärjestelmän kanssa...

Grishamin luoma rontti-Rudd on  kaikessa röyhkeydessään mies lihaa ja verta,  yksi kirjailijan hulvattomimmista ja inhimillisemmistä hahmoista. Rudd, tuo kaiken nähnyt ja kokenut asianajajakonkari, joka ei pieniin töyssyihin kompastele, turhia häpeile, vaan hallitsee itsemyötätunnon ja huumorin jalon taidon sekä porskuttaa puskutraktorin lailla menestyksestä ja tilanteesta toiseen apunaan jäyheänjyhkeä Parteneri, joka ei turhia höpäjä.  Tämän Ruddimme, parempien piirien kauhukakaran ja tankkerinomainen lainkyntäjän  seurassa eivät korvat kuumene sädehtivän sankarihaarniskan kolinassa, vaan tässä mennään eikä meinata.

Grisham hallitsee suvereenisti genrensä ja tekstinsä, jota suoltaessaan hänellä epäilemättä on ollut ilkikurinen viikarinpilke silmänurkissaan; eikä  veijari-koijari -Ruddista voi olle pitämättä.  Kirjailija  on jo  tätä edeltävissä teoksissaan  tehnyt kokeiluluontoisia retkiä puhtaan juridiikan ulkopuolelle: Puhallus, Calicon Joe ja Vuori. Jos tämäkin on Grishamilta jonkinlainen rempseämpi irtiotto, se on  onnistunut sivuhyppy värikkääseen  eri perspektiiveistä lähtöisin olevaan saumattomaan kerrontaan. Tempaisevaa ja ilakoivaa dekkarijuhlaa, josta ryppyotsaisuus ja marmatus ovat kaukana ynnä jossa paidankalus  saa olla kippuraisilla koirankorvilla ja skragakin vinossa...

Menossa mukana:

Joonas Konstig: "Pyhä ruoka - Mitä oikein saa syödä?" - ex Libris...

"Pyhä ruoka - Mitä oikein saa syödä", Joonas Konstig, Kustannusosakeyhtiö Kosmos, 2016, 320 s.

"Joonas Konstig  (s.1977) on kirjailija, joka kiinnostui antropologiaa opiskellessaan syömisen kulttuurista. Hän on itse kokeillut erilaisia ruokavalioita veganismista karppaukseen, seurannut tiiviisti ravitsemusta koskevaa tutkimusta ja kirjoittanut ruokakolumnia Helsingin Sanomiin." (Lievelehti)

"Miten syömisestä tuli niin vaikeaa? Ruoka, yksi ihmisen perustarpeista, on käsittämätön mysteeri. Vaikka ravitsemukseen liittyviä tutkimuksia julkaistaan jatkuvasti, syömisestä on tullut hankalaa salatiedettä. Edes asiantuntijat eivät tunnu löytävän yksimielisyyttä siitä, mikä oikeastaan on terveellistä ravintoa.
Pyhä ruoka selvittää, mitä 2000-luvulla pitäisi syödä, kun vaihtoehdot ovat rajattomat. Samalla kirja kyseinalaistaa vallitsevia käsityksiä terveellisestä ruokavaliosta. Voiko kansallisiin ravitsemussuosituksiin luottaa? Miten ihmisestä tuli niin sairas? Kumpi on haitallisempaa, sokeri vai rasva? Ja onko eläinrasva oikeastaan edes syypää sydän- ja verisuonisairauksiin? Mitä meidän oikein pitäisi syödä?" (Takakansi)

Hyviä kysymyksiä, joihin Konstig tässä kirjassaan antaa rauhallisesti käypäsiä vastauksia - ja lisää ajateltavaa; hyvä! Teos on jaoteltu viiteen lukuun, joissa Konstig avaa ruoan ja ravitsemustieteen historiaa, eli miten rasvasta tuli pahis; käsittelee hiilihydraatteja ja kasvisrasvoja, eli miten meistä tuli niin sairaita ja lihavia; kyselee: lihaa vai papuja - sekasyönnin ja kasvissyönnin vastakkainasettelusta; pohtii vaihtoehtoa ravitsemussuositukset vai täysi terveys sekä hyväksi lopuksi fundeeraa: mitä minä sitten söisin?  Lopussa löytyy myös asiallinen lähdeluettelo..

Teos ajaa miettimään, onkohan tuo jonkinlainen kansallisominaisuus, joka samoin kuin ahtaa suomalaiset kiemurteleviksi jonoiksi aamun valjetessa hytisten vartoamaan ilmaisen muoviämpärin toivossa ja saa meidät heilumaan  tuuliviirin tapaan kulloisenkin ruoka- ja ravitsemustrendin tahdissa. Ilman että vaivautuisimme kritisoimaan tutkimusten tekijätahoa, validiteettia ja reliabiliteettia tahi käyttäisimme liki kadonnutta tervettä maalaisjärkeämme ja kuuntelisimme kroppamme viestejä.  

Loppusanoissaan Konstig mukavasti analysoi pyhän ruoan olemusta sekä ruoan rituaalinomaisuutta. Hänen mukaansa se tarkoittaa, että ruoka nousee arjen tankkauksen yläpuolelle. Rituaali erottaa arkisen pyhästä, tavallisen tärkeästä. Rituaaleja voi luoda itsekin, mutta parhaat tulevat perinteenä sukupolvelta toiselle. Tämä jatkuvuus luo perusturvallisuutta: ennen meitä alkanut elämä jatkuu meidän jälkeemme. Kaikki ei ole turhaa hetken töytäilyä. Ihminen voittaa kuoleman voittamalla ajan hampaan säilyttämällä tärkeitä asioita sukupolvesta toiseen. Kun oma perhekuntamme kokoontuu jokavuotiselle Wappubrunssille tai perhepäivällisille, voin allekirjoittaa Konstigin toteamuksen: tämä rituaali on sekä kulttuurisesti jaettu että minun sukuni yhteinen.

Konstigista on moneksi: oli ihan pakko tarkistaa, josko edellisen lukemani "Perkeleen" takana on samainen kirjailija, niin eri laidoilla näissä mennään. Kyllä vaan: mainiota! Konstig ei toden totta ole mikään yhden asian mies; tämä laaja-alaisuus ansaitsee arvostusta.

Konstig on kirjoittanut kokemus- ja tietoperäisen, selkeän, syyttelemättömän ja sormella osoittelemattoman teoksen omia valintojamme avittamaan. Tervetullut ja uskottava asiateos, joka hyvän tietokirjan tapaan jättää valinnat ja johtopäätösten teon lukijan omille harteille,  ja joka on piristävä positiivinen poikkeus  muutoin monenkirjavaan teemasta kynäiltyyn ja kyhättyyn höttöjoukkoon.

Konstigin mukaan keittotaito on nykyajan tärkein itsepuolustustaito...
Sitä sopii harjoitella ja harjoittaa: riistan nimiinhän täälläkin vannotaan, mutta sisälmykset kuten tappaiskeiton jätän kyllä suosiolla väliin,

pahoittelee:

John Verdon: "Painajaisuni / Wolf Lake" - ex Libris...

"Painajaisuni", John Verdon, Gummerus Kustannus Oy, 2016, 526 s.,
suomentanut Marja  Luoma.

"John Verdon (s.1942) teki pitkän uran New Yorkin mainosmaailmassa.
Jäätyään eläkkeelle hän päätti ajankulukseen kirjoittaa mahdollisimman jännittävän murhamysteerin. Syntyi murhatutkija Dave Gurneysta kertova esikoiskirja  Numeropeli, josta tuli myynti- ja arvostelumenestys Suomen lisäksi mm. Isossa-Britanniassa, Tanskassa ja Espanjassa. Painajaisuni on sarjan viides, itsenäinen osa." (Lievelehti) Sarjassa aiemmin ilmestuneet romaanit: Numeropeli, Sokkoleikki, Murhakierre ja Tappakaa Peter Pan.
 

"Voiko painajaisunta käyttää murha-aseena? Neljä eri puolella USA:ta asuvaa miestä kertovat nähneensä toistuvasti saman painajaisunen. Kun kaikki neljä miestä löydetään kuolleina, ilmeisesti itsemurhan tehneinä, entinen NYPD:n murhatutkija Dave Gurney pyydetään apuun.
Käy ilmi, että kaikilla uhreilla oli jonkinlainen yhteys kuuluisaan psykologiin Richard Hammondiin, joka pitää kiisteltyjä hypnoterapiaistuntojaan vanhassa,
jo loistonsa menettäneessä kartanossa. Viralliset tahot ovat vakuuttuneita Hammondin syyllisyydestä, mutta tarinassa tuntuu olevan monta aukkoa.
Gurney matkustaa vaimonsa Madeleinen kanssa tapaamaan Hammondia lähestyvän lumimyrskyn uhallakin ja päätyy tutkimaan yhtä elämänsä oudoimmista – ja vaarallisimmista – tapauksista." (Takakansi)

Teos on kolmiosainen: Vaarallisia unia, Ruumis ja Susi ja Haukka. Teema kiertyy vallankäytön ympärille: kuka käytti valtaa ja miten? On päivänselvää, että neljä murhattua hävisivät, mutta kuka voitti? - Ja murha on vallankäyttöä, jos mikä.   Gallin suvun kilvenmuotoisella sukuvaakunalla, jossa on kohokuviona vallan tai uhman merkiksi ojossa oleva  miehen nyrkki ja sen motolla - Virtus. Perseverantia. Dominatus. / Rohkeus. Sinnikkyys. Herruus. -  on oma painoarvonsa tarinassa; Leijonaa, Sutta, Näätää ja Hämähäkkiä  unohtamatta sekä  voodoo-kirouksen voimaa väheksymättä. Verkkaisenpuoleisen käynnistyksen ja hypnoosihommeleiden jälkeen, jotka aiheuttivat hönkäisyn: no justiinsa juu,  tarina ottaa syvyyttä , kiehnää kerroksia ja kerryttää kierroksia sulkien lukijan pauloihinsa sivu sivulta tehokkaammin.

- Puupiikkisian käytöksessä ei ollut järkeä. Oli hyvin hämmentävää seurata eläintä, jonka toimista näytti puuttuvan johdonmukaisuus - hämmentävää se oli ainakin Dave Gurneyn mielestä. Kirpeänä joulukuun alun aamuna Dave Gurney istui  ryöhuoneensa ikkunan ääressä katselemassa lehdettömien puiden rivistöä, joka levittäytyi entisen laitumen pohjoispuolella. Hän keskittyi tuijottamaan yhtä puuta ja sen matalalla kasvavaa oksaa, jolla epätavallisen pullea puupiikkisika tepasteli edestakaisin hitaasti, moneen kertaan, ilmeisen päämäärättömästi. (Kuvan lähde Wikipedia)

- Gurney näki taulutietokoneen näytössä osan vanhasta itseään esittävästä valokuvasta ja sen vieressä sanan  "superkyttä". Niin räväkästi "New York Magazine" oli otsikoinut vuosia sitten artikkelin, jossa esiteltiin hänen tekemiensä pidätysten ja rikollisille hankkimiensa tuomioiden määrää, joka jonkin laskutavan mukaan teki hänestä menestyksekkäimmän rikostutkijan koko New Yorkin osavaltion historiassa. Artikkeli oli pikemminkin nolostuttanut häntä, mutta toisinaan siitä oli hyötyä, ehkä hyvinkin taas tänään...

-  Näkemisestä: hyvä kysymys on se, mitä me oikeastaan näemme, kun sanomme havainneemme jotain? Näin Gurney riittailee: Kaikki mitä "näemme" on yhdistelmä silmien välittämää uutta tietoa ja aivoihin varastoitunutta vanhaa tietoa. Sama juttu kuin internetissä. Kirjoitat sanan ensimmäiset kirjaimet, ja sinulle tarjotaan niillä kirjaimilla alkavia sanoja, jotka ovat tallentuneet muistiin. Kun olemme stressaantuneita, aivot yrittävät tehdä työtään vielä nopeammin ja tekevät välillä vääriä päätelmiä. Ja tuottavat vääränlaisia kuvia. Me taas olemme varmoja siitä mitä luulemme näkevämme. Voisimme vaikka vannoa, että näemme jonkin tietyn kohteen, vaikka oikeasti se on olemassa vain aivoissamme.

Minä nyt ainakin näin ja luin, enkä myönnä vain luulevani, että monista oudohkoista  palapelin palojenomaisista elementeistä huolimatta tai ehkä juuri johtuen Verdonin kyvystä asettaa ne  kitkatta nätisti alustalle eli  taivuttaa juohevaksi  dekkariksi kirjankansien väliin, käsissä oli alkumetrien jälkeen vallan mainio lukukotvanen. Mieluusti Verdonin ja Gurneyn sekä nuoruuden traumaansa ruotivan  Madeleinen keralla taittoi taivalta tuuheasti tupruttavassa lumimyräkässäkin, etenkin kun myös taustajoukkojen miehitys oli persoonallisesti ruodussa kerronnan kulkiessa kompastelematta etiäpäin.

Pätö & kohkaamaton päätösosa, josta piti:

Karavaani kulkee, koirat haukkuvat & erämaa elää...

Resilienssi on viime aikoina ollut piukealla koetuksella, jos ei liki ratkeamispisteessä. Sisäänpäin on kulkenut- työsuhteensa irti sanoneiden tilalle -  katkeamaton sarja uusia vimpotteja ja vehkeitä: printteriä, läppäriä, digiboksia ja herra Leopold, kiikaritähtäin jnpp. Näistä mikään ei tietenkään funkkaa kuin edellinen. Vaihda siinä sitten lennosta lukulaseja/kaukolasjea ja yritä tihrustella yhtä pienemmiksi käyvistä opaslehtisista ohjeita tai rullata ruudulla sivulle N.N. ynnä sitten toteuttaa toimenpide konsensuksessa laiterutaleen kanssa....
Elegian vinkkaamilla Murphyn lain juhlapainoksella ja Kyynikon käsikirjalla on ollut totisesti vertaistukena käyttöä.   Tämä kaikki sitä immeisen eloa ja oloa helpottavaa nykytekniikkaa, kaameaa energiaasyövää ajankäyttöä, mutta siitäs saivat laitehirviöt, jotka istutte nyt tiukasti hanskassa ja hallinnassa. Ähäpiti....

Samaan aikaan on ahdattu Marttaliiton vaatimukset reippaasti ylittävät varastot kaappien hyllyille ja suoritettu suurkeittiönomaisia offensiiveja jahtimiesten makuhermojen kutkuttamiseksi. Ruljanssin toki tyssäytin tylyyn huomautukseen pakastimiemme vetovolyymista; mihinkäs sitten ne hirvenlihat? Huusholli on pari vimppapäivää ollut hujan-hajan mallinen, vermeet ja varusteet ovat korkeina kasoina ulottuneet eteisestä puoliväliin olohuonetta. Eilispäivänä koitti odotettu starttihetki, kämppä ammotti tyhjyyttään kun täpötäysi auto pihasta karautti kohti tuttua vuokramökkiä ja jahtimaita, jonne myös  Kuopus saapuu Noutajaherran kanssa;  jälkimmäisen jäljestystaitoja toivotaan luonnollisesti ei tarvittavan.

Riistanhoidolliset toimenpiteet on vuoden mittaan suoritettu, harjoitusammunnat asianmukaisesti  läpikäyty, kivääri Leopoldeineen kohdistettu ja tänään norjan harmaat hirvikoirat siis haukkuvat ja herrat punanutut ovat tiukasti passipaikoillaan.  Pehmeällä laskulla startataan, sillä  vasta ensi viikonlopusta alkaa viikkojahti.

Tämä talveen taiton perinteinen jahtirupeaman suoma oma aika on meille molemmille varsin tärkeää toki vain sillä premissillä, että palaamme ruotuun yhdessä pinkomaan jokasyksyisiä terveydellisiä 100 m:n aitoja, juhlimaan hilpeitä Juniorimurmeleiden  synttärikestejä, virittäytymään joulutunnelmiin kunnes starttaamme  baanalle uljaisiin, uusiin seikkailuihin. Erämaakin toivottavasti elää ja kotinurkissakin on siis pientä pihinää, mutta puhinaa ja seismisiä värähtelyjä uhkuu myös Teneriffan Teide, joten saas nähdä josko jonniinsortin tuhkapilveä riesaksi taivaalle ennättäytyy...

Taaksepäin taittaen puolikierteellä  tähän on tultu, äsken ritti vaatimattomampikin ulkoilulenkki yläkerran perusteelliseen tuuletukseen  ja arvatkaas nostaako tämä tyttö nyt jalat pöydälle, etenkin kun Juniorimurmelit eivät ole näkemässä ja kieltelemässä eikä huonon esimerkin voima jyllää,  laskee kymmeneen ja hengittää syvään.

Rauhaa & rakkautta viikonloppuun:

"Vedenpaisumuksen aikaan / Already Dead" - ex Libris...

"Vedenpaisumuksen aikaan", Stephen Booth, Blue Moon Kirjat Oy, 2016,
320 s., suomentanut Raimo Salokangas.

"Stephen Booth (s. 1952) työskenteli pitkään toimittajana, kunnes esikoisromaaninsa Mustan koiran (Black Dog v. 2000)  menestyksen rohkaisemana ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Boothin teokset ovat saavuttaneet kiitollisen lukijakunnan; kaksi hänen kirjoistaan on palkittu Yhdysvalloissa
Barry-lukijapalkinnolla vuoden parhaana brittiläisenä rikosromaanina, ja kotimassa Boothille myönnettiin vuonna 2003 Peak District-sarjasta ensimmäinen kirjastotikari. Vedenpaisumuksen aikaan on Stephen Boothin yhdeksäs suomennos." (Lievelehti)

"Nummipalojen vaivaamaa Peak Districtin kuivaa kevättä seuraa kesä, jona sade ei tunnu lainkaan lakkaavan. Vetisestä metsäojasta löytyy kuollut mies, mutta jatkuva sade vaikeuttaa teknistä tutkintaa. - Ylikonstaapeli Ben Cooper on edellisen jutun tapahtumien myötä yhä pitkällä sairauslomalla, ja poliisiasemalla on miehistöpula, jota paikkaamaan joutuu jo kerran sieltä pois päässyt ylikonstaapeli Diane Fry, vastentahtoisesti tietenkin." (Takakansi)

Peak District on Pohjois-Englannissa Machesterin ja Sheffieldin suurkaupunkien lähellä sijaitseva Britannian vanhin kansallispuisto, ja  se on tämän rikostarinan näyttämönä ja kulisseina. Booth kuvaa tarkkanäköisesti, suorastaan pikkutarkasti maisemaa, luonnonolosuhteita ja miljöötä.

Boothin aiemmat teokset ovat olleet miellyttävää luettavaa. Tässä meille tarjotaan näin omien edellisten dystopiapainotteisten ja elinsiirtoja käsitelleiden lukusten jälikimaininkeihin ja meikäläiseen pitkähköön  satettomaan ajanjaksoon sopivasti tulvivina vellovia jokia ja herkeämätöntä sateen rummutusta ja ropinaa; kuulemme suorastaan luontoäidin kovaäänistä itkua. Booth  ei pyrikään tarttumaan lukijaansa hiuksista eikä nakkaamaan hurjasti pyörivään ruljanssilinkoon vaan naputtaa tasaisen varmaa tekstiä. Juonenkuljetus on olemukseltaan tasapainoista ja rauhaisaa,  seikkaperäistä kuvausta niin olosuhde- kuin henkilötasollakin.

Mutinoita: miksi ihmeessä nykyisin tarvitaan alvariinsa traumatisointunut, tunnevammainen tai jotenkin vinksahtanut ja rihveli, jos ei sitten alkoholisoitunut  peli- tai seksiaddikti tutkija/syyttäjä/konstaapeli /komisario päähenkilöksi dekkarigenreen? Vai olemmeko me kaikki nykyisin enempi vähempi kepallaan, lähtökohtaisesti: jottei sitä itsestä aina niin huomaa?

Hyvälukuinen & hötkyilemätön perienglantilainen, perushyvä perusdekkari, jossa Peak Districtillä on luonteva päärooli ja jossa kaikki osaset ovat kohdillaan.

Á propos: jos kellä sattuu olemaan pieniä puolivallattomia sivubusineksiä viritteillä, toiminnalle löytyi hauska ja fiinimpi synonyymi: harjoitan valtuuttamattomia aktiviteetteja.....

Auvoista viikonloppua aktiviteeteilla tai ilman:

"Mehiläisten historia / Bienes historia" - ex Libris...

"Mehiläisten historia, Maja Lunde, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016,
431 s., suomentanut Katriina Huttunen.


"Maja Lunde (s. 1975) on norjalainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut lastenkirjoja. Mehiläisten historia on hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. Se voitti norjalaisten kirjakauppiaiden palkinnon vuonna 2015 ja Fabelprisenin 2016."  (Lievelehti)

"Vuosi 1852. Englantilaisen suurperheen isä William on kadottanut elämän tarkoituksen.  Kauan sitten haudattu kunnianhimo herää kuitenkin uudelleen, kun hän löytää mehiläisten kasvatuksen. Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George ymmärtää, että työlle ei löydy jatkajaa. Samaan aikaan mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman. Vuonna 2098 mehiläiset ovat lopullisesti mennyttä. Hedelmäpuiden pölyttäjänä työskentelevän kiinalaisen Taon maailmasta on tullut toivoton paikka, jossa vain vahvimmat selviytyvät.
Tao ei voi muuta kuin toivoa pojalleen parempaa. Mutta sitten poika sairastuu ja katoaa. Kuka on vienyt hänet, ja miksi? Arvoitus kiertyy spiraalina takaisin kohti menneisyyttä, missä erään mehiläishoitajan käsissä lepää koko ihmiskunnan kohtalo." (Lievelehti)

Kerronta etenee kolmessa aikatasossa esiintuotuna kolmen päähenkilön ja perheen voimin.  Tao -  Piirikunta 242, Shirong, Sichuena / William - Maryville, Hertfordshire, Englanti 1852 ja  George  - Autumn Hill, Ohio, USA 2007. Normaalisti moinen rakenne  olisi nostanut lukukynnystä, sillä  en ole aika- ja paikkatasolla hyppelehtivän romaanin ystävä. Mutta kuinkas sittten kävikään? Tälläiselle luontoa ja sen pikkuruisiakin hönninkäisiä ja öhkömönkiäisiä tarkkailevalle, muurahaisten yhteiskuntasysteemiin aiemmin ja perehtyneelle sekä luontokappaleista ainoana inhokkinaan ja vihamiehinään amppareita pitävälle teos oli antoisa kurkistus arvoisaan mehiläiskuntaan.

-  Mehiläisen kehityksestä:  Pienistä 1,5 mm:n munista kuoriutuu kolmessa päivässä toukka, ja sitä ruokitaan kuin pientää vauvaa. Kasvun vuorokausien jälkeen toukka kehittää kotelokopan kutomalla ympärilleen suojakuoren kaikkea vastaan. 
Täällä, ja vain täällä se on yksin. Kolmen viikon kuluttua työmehiläinen kömpii ulos kennosta muiden luo. Seuraa pieniä tehtäviä kunnes alkaa pesämehiläisen työ ja lopulta siitä tulee lentomehiläinen.  - Ulkona se on yksin mutta silti osa yhteisöä. Yksin se ei ole mitään, niin pieni osa että se on merkityksetön, mutta yhdessä muiden kanssa se on kaikki. Yhdessä ne ovat pesä...

-  Mehiläiskato,   CCD - Colony Collapse Disorder nimettiin 2017.
Sen aiheuttajiksi  Lunde kirjaa:  myrkylliset ruiskutukset ja torjunta-aineen, Varroapunkin, äärisäät ja vuodesta 2000 alkaen kiihtyvän ilmastonmuutoksen sekä yksipuolisen maanviljelyksen.  Sen seurauksiin puolestaan: pulan maataloustuotteista,  lihatuotannon romahduksen 2030-luvulla ja öljyn korvaamiseen tarkoitettuujen biopolttoaineiden pölytyksestä riippuvaisen tuotannon lopahtaminen sekä väestönkasvun tyrehtymisen.

Siviili- ja asiateksti ovat riittävästi balansissa, etenkin kun viime riveillä löytyy linkityksiä lisäinformaatioon (mehiläishoitajat.fi, hunaja.net ja coloss.org.) sitä kaipaaville. Lunden teksti on elävää ja muodossaan pysyvää,  kerronta ketterästi ja pakotteettomasti etenevää sekä henkilökuvaukset toimivia.  Maukas ja makoisa lukuannos; tismalleen nappi teos kukkaintuoksua ja iloista surinaa näin lokakuun alkuun!

Mehiläisten kanssa ovat surisseet:
Jenni / Kirjakirppu
Katja / Lumiomena
Laura / Laurakaneli  
Laura / Lukuisa

- Silti Wei-Wenillä olisi merkitystä. Hänen kuvansa. Punahuivinen poika, hänen kasvonsa - ne olivat uutta aikaa. Miljoonille ihmisille hänen pyöreä naamansa, hänen suuret, kiiltävät silmänsä kirkkaansinisen taivaan alla liittyivät yhteen ainoaan sanaan. Yhteen ainoaan, yhdistävään tunteeseen: toivoon...

Jokaista vastausta on edeltänyt kysymys - jokaista ratkaisua ongelma.
Optimisti - kyllä,  Idealisti - ehkä, utopisti - tuskin, mutta dystopistiksi en suostu, siispä

varovaisen toiveikkaana:

Maylis de Kerangal: "Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät / Réparer les viviants" - ex Libris...

"Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät", Maylis de Kerangal, Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2016, 255 s., suomentaneet Ville Keynäs ja
Anu Partanen.

"Maylis de Kerengal (s. 1962) on Ranskan arvostetuimpia ja palkituimpia nykykirjailijoita, jonka kirjoja on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on hänen yhdeksäs romaaninsa.
Se on voittanut Ranskassa hämmästyttävät kymmenen kirjallisuuspalkintoa." (Lievelehti)

"Teini-ikäinen surffaripoika Simon Limbres makaa koomassa pohjoisranskalaisessa sairaalassa. Sydän sykkii yhä, mutta toivoa heräämisestä ei ole. Pariisissa elinsiirtoa odottaa keski-ikäinen sydänsairas Claire Méjean.
Simonin surun murtamat vanhemmat joutuvat päästämään irti pojastaan pelastaaksen tuntemattoman elämän. Sydän kiitää läpi Ranskan ja yhdistää kaksi ihmiskohtaloa. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on yhden vuorokauden aikana tapahtuva, tunti tunnilta trillerimäisesti etenevä romaani sydänsiirrosta. Romaani leikkaa tiensä syvälle ihmisyyden ytimeen: tunteiden, rakkauden ja elämän symboliin, sydämeen." (Takakansi)

Teos kulkee lähtökohtaisesti kahdesta perspektiivistä eli luovuttajan vanhempien ja siirron vastaanottajan  ryöppyävällä  tunnetasolla että kuvaamalla  puhtaasti kliinisen lääketieteen metodeja elinsiirtoprosessissa.

-    yhtäkkiä hän näkee heidän kulkevan editseen, isän ja äidin, huone numero seitsemän potilaan vanhemmat, sen nuoren miehen jolle hän laittoi tipan iltapäivällä, sen joka on kuollut ja jolta irroitetaan yöllä sisäelimet, nuo ovat ne; hän seuraa katseellaan heidän hidasta kulkuaan kohti korkeita lasiovia, nojaa pylvääseen nähdäkseen paremmin: lasiseinä on siihen kellonaikaan kuin peili, he heijastuvat lasista kuin aaveet lammen pinnasta talviyönä; jos heitä pitäisi kuvailla voisi sanoa että he ovat kuin itsensä varjoja, ilmaisun latteus kertoo vähemmän tuon pariskunnan sisäisestä hajoamisesta kuin siitä, mitä he olivat vielä aamulla, mies ja nainen, jotka seisoivat omilla jaloillaan tässä maailmassa, ja kun näki heidät nyt kävelemässä rinta rinnan vahatulla lattialla kylmässä valossa, kuka tahansa tajusi että vastedes nuo kaksi kulkisivat tietä, joka avautui muuutama tunti sitten eivätkä he elä enää täysin samassa maailmassa kuin Cordélia ja muut maapallon asukkaat, vaan todellakin loittonevat siitä, erkaantuvat, siirtyvät toiseen paikkaan, missä elävät aikaansa ne, jotka ovat menettäneet lapsensa, yhdessä ja lohduttomina.

Kenenkään äidin ei pitäisi koskaan saada tuota puhelua, sitä pahinta mahdollista, joka pirstoo ja mullistaa peruuttamattomasti kaiken olevaisessa ja räjäyttää tajunnan rikkoessaan luonnollisen marssijärjestyksen. Poikansa menettäneen äidin syökyslaskua ja vapaata pudotusta  läheisenä seuranneena ja myötäeläneenä, käyn vieläkin värisemään muiston hallanviiltoa, se oli kylmää ja armotonta kyytiä jossa tuskan määrällä ei mitään rajaa ollut ja jossa itse olin kuuntelijana täysin hampaaton...

Kerangal kirjoittaa kiihtyvätahtista kristallipisaroina helmeilevää, pitkälauseista  miltei hengästyttävää tekstiä, jota lukija ei henno katkoa eikä pätkiä tahi jättää kesken sivun mittaista lauseketjua.  Kirjailija ei pisteistä perusta eikä niihin panosta.  Kuulasta kerrontaa, joka laakista asettaa ja palauttaa asiat - ne elämää suuremmat - oikeisiin mittasuhteisiin...  Harvoin on kirja mennyt näin suoraan ihon alle, mutta tämä - näin äitinä ja isoäitinä -  otti ja kouraisi sydänjuurista asti. Raju, viiltävä, teatraalisuuteen tahi ylidramaattisuuten, joiden riski teeman huomioonottaen oli varteenotettava, sortumaton, kaunis ja koskettava linjakas teos! Taitaville suomentajille iso kiitos poikkeavan suuresta lukunautinnosta!

Elinluovutustestamentit tehtiin heti, kun ne läpyskät apteekkien tiskille ilmestyivät ja edelleen ne näkyvästi lompakoissa ovat, vaikkei kropasta enää mitään kelvollista kierrätettävää taidakaan löytyä. Kuinka on Sinun laitasi?

Kuinka kävi Omppu Martinin sydämelle selviää linkityksestä.

Sydämellistä viikonloppua: