Näkemiin kesä...

Perinteiseen tapaan käänsimme auton nokan kohti mökkiä pitkän sateettoman ja pakahduttavan helteisen jakson jälkeen hengenvetoon ennen vilkasta tulevaa kuukautta ja syksyn pakollisia juoksuja sekä jahtikauden alkuvalmisteluja.  

Uteliaasti aprikoimme, josko taikamme edelleen toimii ja vuokramökkimme tilanomistajan jo perinteiseksi muodostunut, joskus toiveellinenkin hokema sateen alkamisesta siinä vaiheessa, kun automme hurahtaa heidän pihaansa toimii. Kyllä vaan: olimme tuskin päässseet matkan, kun alkoi sataa kaatamalla, näkyvyys oli huono ja vesiliirtoa oli vähintäänkin riittävästi tiellä...  Eli kaikki hyvin;)

 

Iltapäivästä jo kirkastui ja saunan makoisat löylyt maistuivat ajomatkan ja tavaroiden roudauksen jälkeen, Kanssakulkija uida polskutteli kuulemma liian lämpimässä järvessä mielikseen. 

 

 

Luontoäidin syli toimi kuten ennenkin ja antoi mielenrauhaa. Kävelimme paljon pitkin metsiä ja metsäteitä, nautimme hiljaisuudesta ja puhtaasta ilmasta. Bongailimme lintuja: haarapääskyjä,  joutsenparia, sorsia, västäräkkejä,Kanadanhanhia ja kurkiparia jne. 

 

 

Erikoisen balettiesityksen vailla vertaa siroudessaan ja herkkyydessään tarjosivat runsaina esiintyvät sudenkorennot, joiden iltapäiväiset matineatanssit olivat kaunista ihailtavaa. 

 

 

Sarjasta: wanhoina hyvinä aikoina vs nyt;  jos metsään haluat mennä nyt,

sä takuulla yllätyt: Toki sienikori käsivarrellakin  tuli kuljettua valikoiduissa paikoin vain todetaksemme, ettei niitä ollut, hirvikärpäsiä sen sijaan kiitettävissä määrin, riittävästi... Nuo kuvan minimalistiset keltaiset täplät ovat kanttarellikeskosia:

 

Summa summarum: levänneinä ja rentoutuneina sekä hyvillä mielin lähdimme samana aamuna kuin pääskyt edeltämme olivat kuulemma tehneet kohti etelää, akut ladattuina ja olostamme nauttineina.

Kaiken muun hyvän lisäksi  isäntäväeltämme eväiksi saimme komian kesäkurpisan, jolla täytettynä tänään jo herkuttelimme, kassillisen vastanostettua perunaa, korillisen kolmen sortin omenoita suoraan puusta poimittuina ja kuvassa olevan kauniin kesäkukkakimpun omasta pihasta;  namskis ja suurkiitos:))

Sen pituinen se ja paitsi jahdin merkeissä lähtökohtaisesti toiveikkaana tähän syysteemaan vuoden kuluttua

palailee: 

Marie Aubert: "Mikään ei voisi olla paremmin / Voksne mennesker" - ex Libris...

"Mikään ei voisi olla paremmin", Marie Aubert, Gummerus Kustannus Oy, 2022, 144 s., suomentanut Aino Ahonen.

"Norjalaiskirjailija Marie Aubert nousi kotimaassaan tunnetuksi jo  esikoisteoksellaan  novellinovellikokoelmalla Kan jeg bli med deg hjem. 

Kansainvälinen lukijakunta löysi Aubertin toden teolla, kun hänen esikoisromaaninsa Mikään ei voisi olla paremmin julkaistiin. Romaani on palkittu arvostetulla Ungdommens kritikerpris -palkinnolla  ja se on ollut myyntimenestys myös Ruotsissa. Marie Aubert asuu Oslossa." (Lievelehti) 

                                                         ©David B. Torch

"Menestynyt arkkitehti Ida on juuri täyttänyt neljäkymmentä ja elää kukoistuskauttaan. Varoitusmerkkejä vanhenemisesta on kuitenkin alkanut ilmaantua, joten hän on päättänyt jäädyttää munasolujaan. Ida aikoo kertoa merkittävästä päätöksestä perheelleen viikonloppuna, kun kaikki kokoontuvat suvun mökille.

Edessä oleva kesäviikonloppu vaikuttaa täydelliseltä eikä mikään voisi olla paremmin. Sitten Idan pikkusisko Marthe kertoo omat uutisensa." (Takakansi)

 

 

 

Mukavaa: uusi kirjailijatuttavuus norjalaisalueelta ja erittäin positiivinen nimi kirjalla etenkin nyt, kun vahvasti tuntuu siltä, että maailmanmeno kieppuu vain yhä vikkelämmin ja hullumpaan suuntaan.

 

Niin ne perheet ja perhesuhteet... Tässä vielä painolasteina yhteisomisteinen mökki jokaisen omine rakkaine ja kalliine muistoineen, alkava naiseuden kypsyminen "ehtoopuolelle" mitä jälkikasvuun tulee, ikääntyminen, lapsettomuus ja äidin miesystävä, lapseton Stein ynnä Marthen puoliso pienine Olea-tyttärineen edellisestä liitosta.  Kaikki tarpeelliset ainesosat siis läsnä, kun on tarkoitus viettää mökillä äidin 65-vuotispäivää katkarapuja syöden ja viiniä nautiskellen kuitenkin Idan vast'ikään olleet nelikymppiset poislukien.

Ida:  - Kun äiti täytti neljäkymmentä joskus yhdeksänkymmentäluvulla, hän sai kortin, jossa luki "Life begins at forty!" Äidin mielestä se oli hauska ja rempseä ja hän hoki koko seuraavan vuoden Life begins at forty! ja ystävät skoolasivat.

He olivat aikuisia naisia, heillä oli kouluikäiset lapset, muistan heidän kuivan huulipunansa ja "tyttöjen illat."  Kun itse täytin neljäkymmentä, olin samanlainen kuin ennenkin, enkä todellakaan kokenut elämän alkavan silloin.

Stein:  - Stein ja äiti olivat olleet yhdessä viisi vuotta. Aina kun Stein oli mukana, toivoin ettei hän olisi ja että saisimme pitää äidin itsellämme. Stein oli lapseton, en usko hänen ikinä halunneenkaan lapsia, hän puhuu Marthelle ja minulle kuin teinitytöille, ei tunnu tajuavan, että olemme aikuisia. Äiti sanoo hänen ja Steinin olevan "late boomers", mikä on Marthesta ja minusta noloa.

 

Jokaisella perheellä ja suvulla on oma tarinansa. Lapsuuden perheiden dynamiikkka ja roolit tuntuvat olevan syvälle juurtuneita ja yllättävänkin pysyviä.  Aubertin kertomus tarjoaa meille yhden kesäisen tuokiokuvan keskinäisen kemian, äitiyden ja lapsettomuuden dilemmasta ja arjesta  muistojen, perhekohtaisten toimintamallien muodossa.  Luettua olo oli kuin olisi istunut kesäteatterissa katsomassa jotain näytelmää, jonka oli jo nähnyt, mutta ihan kiva ja sujuvakulkuinen kesäkirja, josta jäi päälle sitaatti: suo siellä, vetelä täällä...

Aihepiirin huomioon ottaen lempeällä kädellä kirjoitettu aihe tervetulleella mustalla huumorilla höystettynä  jättää ilmaan kysymyksen miksi se on niin vaikeaa ja onnistuisimmeko joskus edes ajattelemaan, ettei juuri nyt mikään voisi olla paremmin??

 

Ollaanko asiaintilasta samaa vai eri mieltä selviää mm.  blogeista:

 Kirsin Book Club,  Mitä luimme kerran  ja  Tuijata. Kulttuuripohdintoja  

Arvoitusta ihmettelemään jäi:

 

José Luís Peixoto : "Sinä kuolit / Du dog från mig" - ex Libris...

"Sinä kuolit / Du dog från mig", José Luís Peixoto. Enostone Kustannus, 65/62 s., 2022, suomennos: Rita Dahl/översättning Örjan Sjögren.

"José Luís Peixoto  syntyi Galveiasissa Alentejon alueella vuonna 1974. 

Hän kirjoittaa proosaa ja runoutta ja on yksi tämän päivän portugalilaisen kirjallisuuden merkittävimmistä kirjailijoista. Hänen kirjoissaan Portugalin maaseutu on usein kuvattu kauniilla tavalla ja runollisella kielellä,

Peixoto on saanut Portugalissa paljon huomiota jo kirjallisen uransa alusta alkaen, ja hän voitti José Saramago -palkinnon vuonna 2001, vain 27-vuotiaana, ollen tähän mennessä nuorin palkinnon saanut kirjailija." 

 

 

                                                             ©Patrícia Pinto
 

 

"Sinä kuolit  on portugalilaisen kirjailijan José Luís Peixoton esikoisteos. 

Lyhyt, mutta erittäin liikuttava ja koskettava teksti julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2000. Sinä kuolit on tarina isän kuolemasta ja hänen poismenonsa jälkeisestä surusta. Teos on samaan aikaan sekä kunnianosoitus että vapauttava kuvaus, joka on kirjoitettu sillä runollisella voimalla ja musiikillisella rytmillä, 

joka sittemmin on muodostunut Peixoton tunnusmerkiksi." (Lievelehti)

 

 

 

 

Tämäpä vekkuli ja käypänen  yllätys, kun kirjastosta kotiin tultuani selasin saalista ja yhtenä niistä kädessäni olikin "Du dog från mig" - niminen Peixoto. 

Mitä ihmettä, mutta tuumailin, jottei tässä hädänpäivää luetaan sitten ensin 

på svenska, kunnes huomasin kustantajan oivan koiruuden sarjasta kaksi kärpästä;)
Runoteokset ja espanjanlaisten kielialueiden kirjallisuus  ovat olleet lukurepussani etutaskussa kautta vuosien ja tuoneet elämääni iloa, väriä ja uusia tuulia, kuten edellinen Peixoton Ruhtinas joka rakastui orjaan, 2017.

 

-  Tänään palasin tälle nyt julmalle kotiseudulle. Meidän kotiseudullemme, isä.

 Ja on kuin mikään ei olisi muuttunut.  - Hiljaisuus kuin virtaava vesi, ja elämä,

 joka on julmaa yksinkertaisesti, koska se on elämää.

-  Jos vain olisin voinut suojella sinua. Sinä kutsuisit minua nimeltä, kutsuisit minua pojaksi, ja kun kuulin äänesi sanovan nimeni, kuulin sanan poika äänesi lämpimässä punoksessa, se nostatti syvän liikutuksen. Kunpa olisin vain voinut suojella sinua.

- Kaukaa tunteideni murheesta ja minun olennostani, auringonlasku astui sisään meidän suljetun talomme lyhyeen surumieliseen kajastukseen. Ja ajattelin: 

miksi ihmiset eivät voi kuolla kuten päivät kuolevat? Tuolla pehmeällä viileydellä ja lasimaisen nesteen selkeydellä, joka lankeaa kaiken ylle, ystävällisellä linnunlaululla ja kevyellä tuulenhenkäyksellä, joka liikuttaa puiden lehtiä, maailma on jähmeä tai kääntyy rauhallisesti, ja hiljaisuus putoamassa luonnollisesti, odotetusti, täsmällisesti, ansaitusti. 

Teos pitää sisällään runsaasti jaettuja tunnetiloja: Muistan elävästi Isäni saattohoitovaiheen päätyttyä kuolemaan yli 40-vuotta sitten ensimmäisen ja viimeiseksi jääneen käyntini kesähuvilallamme: ruusut kukkivat ikkunasi alla kuin ei koskaan ennen, rakentamasi poikiemme salamaja oli korkealla puussa omalla tutulla paikallaan, vene lillui rauhaisasti laiturissa, ja istuessani rantasaunan portailla  meren kimmellystä katsellen, olit läsnä. Olit läsnä pihakeinussa, pihapöydän äärellä paistaen lettuja pojillemme, olit läsnä sinitaivaan poutapilvien lipumisessa, tuoksuissa, ikivanhan kookkaan pihlajamme lehvistössä ja sydämessäni. Ja tiesin, etten koskaan menettäisi Sinua kokonaan...

Teos on lyhyt sivumäärältään, mutta rikas sisällöltään. Teos, joka on luettava itse, ja jonka käännösasu on erittäin onnistunut tunnetilojen ja kokemusten välittäjänä. Kaunista ja koskettavaa, seesteistä ja elämänmakuista  luettavaa...

 

- Nyt sinä olet joki ja joenreunat ja lähde; sinä olet päivä ja iltapäivä päivässä ja iltapäivän aurinko: sinä olet koko maailma, sillä sinä olet kaiken taustalla... 

 

-  Sinä merkitsit niin paljon minulle. Lepää, isä. Sinun hymysi elää siinä mitä en unohda. Kaikki sinusta elää minussa. Isä. Minä en koskaan tule unohtamaan....

 

Lupaus pitää enkä ole Sinua menettänyt:

Johan Bargum - "Ikämiehiä" - ex Libris...

"Ikämiehiä", Johan Bargum, Teos, 136 s., suomentanut Outi Menna. 

Ulkoasu Anders Carpelan.

Johan Bargum (s. 1943), esikoisteos ilmestyi 1965, Häneltä on ilmestynyt lähes 

20 kirjaa sekä näytelmiä, ja teoksia on käännetty lukuisille kielille." (Lievelehti)

 

                                                        ©Niklas Sandström
 

 "Johan Bargumin novellien tunnelma on kuin Chopinin etydeissä. Surumielinen, haikea ja luopumisten värittämä muttei kuitenkaan alistunut; mukana on myös elämänvoimaa, huumoria ja hehkuvaa lämpöä.

Tarinan keskiössä on usein lapsi. Vanhemmat ovat rakastavia, he eivät ryyppää eivätkä lyö. Mutta he eroavat, muuttavat pois, hylkäävät. Kyse on naisista, äideistä jotka lähtevät. Lapsi jatkaa elämäänsä isänsä tai vuorotellen vanhempiensa kanssa. Jää muisto, joka ei häviä koskaan.

Aikuisena hänet jättää nainen, joka rakkauden haivuttua löytää toisen. 

Elämä jatkuu, myös hän löytää uuden kumppanin, ja vaikkei löytäisi elämä jatkuu siitä huolimatta. Arki on harmaampaa mutta ei merkityksetöntä.

 

Kirjan henkilöhahmot ovat Helsingissä asuvia suomenruotsalaisia, jotka eivät kuulu yläluokkaan mutta eivät myöskään työväenluokkaan. Isällä on usein oma, melko velkainen yritys, muttei niin huonossa jamassa, että ratkaisuna olisi itsemurha.

Bargum kysyy, mitä muistamme. Muistammeko, mitä ajattelimme jossain tietyssä tilanteessa? Emme, sillä yksityiskohdat unohtuvat. ”Mutta me muistamme tuskan.” (Kustantaja)

 

 

 
Edelliskerran vietin aikaa Bargumin novellien kera hänen teoksensa Lyhykäisiä tiimoilla:  Bargumilla on taito kirjoittaa hienovaraisia ja sydämeenkäypiä novelleja ja runoja, joista jokainen yksinään on kuin pieni matka ja taideteos.  

Odotusarvo oli siis varsin korkealla lähtiessäni tutustumaan, mitä ikämiehellä mielessä. Teos sisältää luvut: Jouluaatto, Sylvian joulu, Saksalainen rouva, Kirkkaankeltainen villatakki, Hautausmaa ja Huvila myytävänä. Ja sitten suoraan Bargumin pohdintoihin:

 

Muistista:  - Miksi muistan tämän nimenomaisen tapauksen? Muisti on kummallinen vekotin, tiheäsilmäinen verkko, johon jokin tarttuu ja josta jokin luiskahtaa läpi ilman että siihen voi itse mitenkään vaikuttaa; muistin suhteen tahtomme ei ole vapaa. 

Luonnosta:   - Luontoa, ajattelin siihen aikaan, sitä ei voi kuvata antamatta sille sielua, varustamatta sitä ominaisuuksilla, sellainen kuin vimmainen meri, arvoituksellinen metsä, iloinen leivonen. Mutta luonnolla ei ole sielua.

Luonnolla ei ole ominaisuuksia. Luonto on.

Lapsuus:  - Lapsuus on kadotettu maisema.

Naiset:  - Naisten kanssa käy helposti niin, että matkalaukku seisoo yhtäkkiä tambuurissa.

 

Muisti:  - Muisti on epäluotettava palvelija. Paljonkohon siitä, mitä me väitämme muistavamme, on jälkeenpäin lisättyä tai peräti keksittyä. Kuinka usein me kaunistelemme ja väritämme asioita, joita olemme kuulleet. Voiko muistoihin ylipäätään luottaa, vai ovatko ne vain tulosta meidän salaisista toiveistamme ja turhamaisuudestamme? 

Oivia kysymyksiä ja toteamuksia kuin myös omakokemuksellisesti seuraava:

Parturissa:  -  Kaivoin taskustani seteleitä ja almanakan. Se voit panna pois, 

hän sanoi, minä lopetan. Hän lopettaa. Tätäkö elämä on tästä eteenpäin?

Vanhaa Aqua Vera -partavettä, jota olen käyttänyt niin kauan kuin muistan ja jota jo isäni käytti, ei ole enää. Sen valmistus on lopetettu. Hammaslääkärini lopetti kaksi vuotta sitten. Sitäkö vanhenemisella tarkoitetaan, että kaikki ympäriltä loppuu?

Sisällöstä  löytyy paljon tuttua, kontaktipintaa kuten Tennispalatsi, tinasotilaat, PdlC ja meri sekä Papas Arrugadas con mojo rojo (jälkimmäisestä eli soosista Bargum sai varsanväänteitä ja minä makuelämyksiä), Luonnontieteellinen museo, Kekkonen, Vanhankirkon puistossa istuskelu ja Hietaniemen hautuumaalla kävelyt jne. 

Bagum on miellyttävää seuraa. Ikämiehet on taattua laatua, ehkä hivenen sirpaleisempi kuin edellinen lukemani, mutta tuokiokuvallisesti rikas ja kauttaaltaan ihmiselämää kaikkinensa oivaltava. Kaunis kokonaisuus, 

jota lukiessa oli hymy koko ajan huulilla ja silmänurkissa.

 

 -  Aikuisista lapset näkevät vain kuoren, pinnan, jonka aikuiset kääntävät heitä kohti...

 

-  Älä katso puita, katso metsää....

Yritetäänpä muistaa:

Hannu Mäkelä: "Kirjoittamisen ilo - eli miksi yhä rakastan sanoja" - ex Libris...

"Kirjoittamisen ilo - eli miksi yhä rakastan sanoja", Hannu Mäkelä, Kirjapaja, 2022, 171 s. Kansi Tiina Ripatti-Toledo.

"Hannu Mäkelä  julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1965. Hän on kirjoittanut ja toimittanut noin kaksisataa teosta. Hänen tuotantoonsa kuuluu romaaneja, runoja, lastenkirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja tietokirjoja. Mäkelä on saanut työstään lukuisia tunnustuksia. Hän on ollut taiteen akateemikko vuodesta 2016." (Lievelehti)

                                                     ©Auli Närevuori-Mäkelä

 

"Voi olla että minut ovat pelastaneet sanat."

Hannu Mäkelä on kirjoitetun sanan ammattilainen jos kuka. Mistä pitkän linjan kirjailijan, toimittajan, lukijan ja kustannusmiehen intohimo kirjoittamiseen on peräisin?

Mäkelä pohtii teoksessaan omaa kirjailijantietään sekä kirjoittamisen iloja ja ahdinkoja - sanojen merkitystä ja sanomisen tarvetta. Mikä kirjoittavia ihmisiä yhdistää? Mitä kirjoittaminen vaatii ja mitä se antaa? Voiko kirjailijaksi opettaa, ja jos niin miten?

Kirjoittaa voi itselleen, toiselle, pakosta, ilosta, muistaakseen, unohtaakseen. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, mutta sanat saavat yhteyden, joka levittäytyy niin lavealla kuin ymmärryksemme yltää." (Takakansi)

 

 

 

 

Teoksen luvut ovat: Saatteeksi, I Alku usein hankalaa, II Eikä jatkokaan sen helpompaa, III Virkailija - kirjailija?, IV Vapaus ja huuma ja V Miten, mistä milloin sekä Epilogi Voiko kirjoittamista opettaa?

Hannu Mäkelän teokset ovat kulkeneet mukanani Herra Huun  hauskaa iltasatuilua myöten vuosikymmeniä, viimeksi tarkastelin hänen johdattelemanaan maailmanmenoa Viiden minuutin juttuja teoksen seurassa hyvillä mielin. Odottavaisin mielin lähdin siis sivustaseuraajana matkaan Mäkelän pitkälle ja kunnioitettavalle uralle ja kirjailijantaipaleelle alhoihin ja huippuihin ja lopuksi pohtimaan sitä, voiko kirjallisuutta opettaa ja mistä kirjoittamisen ilo sisimmästämme pulppuaa.

 

Muutamia poimintoja:

 

 -  Voi olla (ja tähän itse uskon), että minut ovat pelastaneet sanat, ainakin ne ovat auttaneet matkalla
juuri silloin kun olen apua tarvinnut. Kaiken aikaa olen kirjoittanut ja kirjoitan yhä.
En koskaan tule tietämään mitä lauseeni todella merkitsevät muille, mutta sen tiedän mitä ne luomisvaiheessa ovat merkinneet itselleni. (Saatteeksi)

- Olen jo pitkään sanonut näin: "Proosa kirjoitetaan, runo annetaan."

(Virkailija - Kirjailija?)

Entäpä  kuinka päästä kirjoittamisen alkuun: - Liikkeelle pääsen aina aiheesta ja ajatuksista, jotka jostain olen saanut. Mistä, se on yhä suurta sattumaa.

Yhden kirjan tein aikanaan Sederholmin talon valokuvanäyttelyssä olleesta kuvasta. Se oli otettu vuonna 1926 tapahtuneesta rikoksesta. 

Kuvassa oli mystinen tuntu, ja päätin äkkiä noin vain selvittää sen takana olleen tarinan.  (Voiko kirjoittamista opettaa?)

Kirjoittamisen ilosta: - Onko puhdasta kirjoittamisen iloa ylipäätään olemassa? Joskus. Mutta ilon lisäksi on muutakin. Puhutaan paljon itseilmaisusta, terapiakirjoittamisesta, ilmaisun tarpeesta yleensä. Jos pulmia on ja niitähän riittä, moni asia on saanut käsittelyn sanojen kautta, lauseiden avulla. 

(Voiko kirjoittamista opettaa?) 

 

Yllä oleva pitää hyvin paikkansa ihan rivikansalaisen arkielämässäkin: 

kun purkaa ajatuksensa/tunnetilansa ja -myrskynsä sanoiksi paperille, kuten itse useimmiten teen ihan vanhanaikaisesti kaunokirjoituksella ja lukee kotvasen kuluttua tekstinsä, huomaa siihen saaneensa etäisyyttä ja objektiivisuutta. Samoin muistiin painamisen apurina toimii edelleen oivasti vanhan kouluaikaisen opettajan neuvo: kirjoittakaa ja sitten lukekaa...

-  Mikä kirjoittamisessa on kaikkein tärkeintä? Pitääkö ajatella ensin itseään ja sitten vasta toisia eli mahdollisia lukijoita, vai päinvastoin?

Yksi asia on minusta selvä ja siitäkin olen aiemmin puhunut. Unohda kohde. Kirjoittaminen tekee hyvää itselle an sich. ( Voiko kirjoittamista opettaa?) 

Mielenkiintoinen ja antoisa teos, joka antoi kosolti ajatuksen aiheita.  

Mäkelä kirjoittaa kuten aina myönteisellä sävyllä kuitenkin napakasti ongelmiakin ruotien ja avaten, elämä ei ole pelkkää auringonpaistetta, -onneksi.

Seesteisen ja tekstin henkeä myötäilevän  kauniin kannen maalaus:

Pierre Bonnard.

Jos ja kun kirjoittamisen ilo olikin Hannu Mäkelän puolella, niin tämän teoksen lukemisen ilo oli kokonaan omallani, josta - jälleen kerran - kiitos kirjailijalle! 

Lukemastaan hyvillään:

Ludwig Tieck: "Oppinut/Der Gelehrte" - ex Libris...

 "Oppinut", Ludwig Tieck, Faros-kustannus Oy, 2022, 78 s., suomentanut

 Markku Mannila.

Ludwig Tieck  (1773-1853) oli saksalaisen romantiikan keskeinen vaikuttaja, runoilija, kääntäjä, novellisti ja toimittaja. Novellinsa Oppinut Tieck julkaisi alun perin vuonna 1827 Leipzigissa." (Takakansi) 

 

"Tarina kertoo kymnaasin rehtorista, kirjoihinsa uppoutuneesta professorista, joka on elänyt vuokralaisena vuosikaudet ja hädin tuskin tutustunut isäntäväkeensä. Ennen pitkää kaikki kuitenkin muuttuu, eikä oppinutkaan voi vastustaa rakkauden voimaa. " (Takakansi)

Kaksi ohittamatonta syytä tarttua tänä sivumäärältään pieneen teokseen: uusi kirjailijatuttavuus vuosisatain takaa ja vangitseva, paljonpuhuva kansikuva, jonka maalaus: Carl Spitzweg,  Der Bücherwurm (n. 1850), Museum Georg Schäfer.  

Professorista: emännöitsijän sanoin:  -  Hän on jo niin ihmisarka ja naisihmisiä hän pelkää vielä paljon enemmän. Levottomuus, joka useimmissa heissä asuu, hälinä, jota he rakastavat, huikentelevaisuus ja riitely palvelusväen kanssa, kaikki sen sellainen on hänestä vastenmielistä. Näin on parempi. Ja nyt hän on jo liian vahakin. Hänestä ei pitäisi enää kukaan.

Helena professorista:  - Sellaisen tytön täytyisi siis kuulua köyhään väkeen. 

Herra professorin jalo henkevyys, hänen laaja oppineisuutensa, hänen kauniit, kalpeat kasvonsa ja niiden lempeää huolta ja lämmintä iloa huokuvat ilmeet, hyväntekeväisyys ja ystävällisyys köyhiä kohtaan, hänen kaunis, kalvas, hienostunut kätensä...

 

Tämä kirjanen oli historiallisissa raameissa entisine tapainkuvauksineen ja herrasväkineen vs köyhine  "rahvaineen" päivineen  yllättävän kiehtova, harmoninen ja hauskakin lukukokemus sarjasta: teos, joka on luettava itse:)

 

Tieckin  tyylissä on jotain hyvin suloista, tuulahduksia menneistä ajoista, positiivisesti vanhanaikaista ja ihmisluonnetta sekä perheyhteisön dynamiikkaa havainnoivaa, herkullisesti sanoiksi puettua  taidokasta kerrontaa hyppysellisellä romantiikkaa hipaistuna, jonka Markku Mannilan laadukas ja ammattitaitoinen suomennos iloksemme tarjoaa.

Jyvän poimi:

Satu Rämö: "Hildur" - ex Libris...

"Hildur", Satu Rämö, WSOY, 2022, 363 s.

"Satu Rämö (s.1980) on Islannissa asuva ekonomi ja kirjailija. Lukijat ovat rakastuneet hänen Islantiin sijoittuviin matkakirjoihinsa. Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa. Päivätyönsä ohella Rämö höpöttelee minitarinoita vuonoilta omaan Instagramiinsa." Lievelehti)

 

                                                        ©Björkvin Hilmarsson
 

"Lapsuudessaan traumatisoitunut rikosetsivä ja kadonneiden lasten yksikön päällikkö Hildur Rúnarsdóttir taistelee ahdistustaan vastaan surffaamalla Atlantin kylmissä vesissä. Hildurin työpariksi saapuu suomalainen poliisiharjoittelija 

Jakob Johanson, joka on lähtenyt Islantiin pakoon omaa hankalaa elämäntilannettaan.

Pian Hildur ja Jakob ovat keskellä omituista rikosvyyhtiä, kun vuosikymmeniä hämärässä olleiden salaisuuksien sumuverho alkaa vähitellen hälvetä. 

Kosto on ainakin ajatuksena suloinen, mutta ratkaiseeko se lopulta mitään?" (Takakansi)

 

Islanti on kiinnostava jaa islantilainen kirjallisuus ole tähän mennessä tuottanut kuin mielihyvää, joten innokkaasti tartuin Hildurin käs´kynkkään ja lähdin matkaan vuonojen ja tuntureiden maahan sekä  hrrh suoraan surffaamaan hyiseen mereen omalle epämukavuusalueelleni jos mille:

Hildur:  - Jokaisen piti silloin tällöin koskettaa perustaa, joka piti omaa elämää pystyssä. Rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttirille  se oli  surffaamista. Meri oli epävakaa, eikä sen liikkeitä voinut kukaan täysin ennustaa. Vedessä oli aina läsnä pimeä ja kylmä kohta. Se, joka ei näkynyt ennusteissa ja jota piti varoa. 

Vaara kiehtoi Hilduria. Kylmällä kohdalla leikkiminen oli hänen tapansa elää.

Ja sitten meillä on myös eron ja huoltajuuskiistan keskellä kamppaileva suomalainen Jakob, joka soittelee Skype-puheluita pojalleen Matiakselle, useimmiten aivan turhaan, ja joka harrastaa - suloista kyllä, sillä poliisi ja neulepuikot -yhdistelmä ei ensinnä tulisi mieleen - islantilaisvillapaitojen vimmattua neulomista terapianaan niin, että puikot kilisevät parivaljakon pitkillä ajomatkoilla iloisesti.

Jakob:  - Eron ja huoltajuuskiistan synnyttämän kriisin vaikeimpina hetkinä hän oli löytänyt itselleen uuden harrastuksen. Hän oli lukenut lehdestä jutun käsitöiden hyvää tekevästä vaikutuksesta. Juttuun haastatellun aivotutkijan- ja hyvinvointipsykologin mukaan käsitöiden tekeminen rentouttaisi mielen, hidastaisi sydämen sykettä ja laskisi verenpainetta. Hän oli  kokeillut jo kaikkea muutakin: nukahtamislääkkeitä, ulkoilua, meditointia, terapiaa ja narsistin uhrien tukiryhmätapaamisian. Joten ei niistä villapaidoistakaan varmasti haittaa olisi,

hän oli silloin miettinyt...

Teoksessa on useita elementtejä: lumoava Islannin luonto, pintaa syvemmälle ulottuvaa henkilökuvausta, yhteiskunnallista otetta, hyväksikäyttöä ja syrjäytymistä, mutta myös huolenpitoa ja välittämistä

 

- Islannissa kaikkia asiat toimivat niin. Joku tunsi jonkun, joka oli valmis auttamaan jonon ohi. Kaikki rapsuttelivat toistensa selkiä ja vaihtelivat palveluksia keskenään. 

 

- Sää oli poikkeuksellisen kaunis. Lisa tunsi nenässään heinän tuoksun. Hän kuuli pikkulintujen laulavan. Tällaista säätä ei turhaan kutsuttu kermaiseksi viimaksi.

 

Kaikista edellä mainituista teemoista  Rämö on onnistunut kirjoittamaan täyspainoisen ja erinomaisesti balanssissa olevan, kauniskielisen ja miellyttävä lukuisen  dekkarin, joka etenee juoheasti alusta loppuun jättäen lukijansa viipyilemään teoksen tunnelmassa pitkäksi aikaa.

 

Äitini aitassa, aitassa

älä murehdi;

sillä minä lainaan sinulle rättini

niin voit tanssia siinä

tanssia siinä.

Vanha islantilainen kansanruno

Jos jatkoa tälle kiinnostavalle ja lukunautintoa suovalle Hildurille seuraa, niin tämä tyttö tanssii iloisesti ilman yllä mainittua rättiäkin:)

Lupailee: