Aattoa, välipäiviä & Uutta Vuotta...

Jouluaatosta etiäpäin on ollut tarjolla roppakaupalla läheisyyttä ja lämpöä: aattopäivä sujui valmiin pöydän merkeissä kaksin kattauksin herkutellessa Kuopuksen hoteissa yhdeksän hengen voimin ja tunnelma oli ennen Joulupukin saapumista ja läsnäollessa veitsellä leikattavan tiheä. Joulupukki ylitti terrierin sietokynnyksen kopisevine ja kilisevine keppeineen ja heiluvine partoineen ynnä möreine äänineen, joten uriseva ja uhoava pikkurekkurukka joutui jäähylle.

Näinä väli- ja koululaisten lomapäivinä on oma ovemme puolestaan käynyt kiitettävän nopsaan tahtiin: Esikoisen poppoo on viivähtänyt päivällisellä. Juniorimurmelit puolestaan yökyläilleet ja porukalla pinkaistiin tutustumassa sekä Tiedekeskus Heurekaan ihmeelliseseen ja antoisaaan maailmaan  että  Kaisaniemen kasvitieteelliseeen  puutarhaan kukkaloistoa ja kaloja ihailemaan. Lukuhetket ovat olleet kortilla, mutta kolmen vallan erilaista ja mainioksi osoittautunutta  teosta valikoitui lukusille: Raimo Sailaksen Laman taittaja,
Kati Hiekkapellon Tumma ja Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa:
Oton elämä 2  ilahduttivat iltatuokioita. Kiintoisaa, kaunista, lämminhenkistä ja pakottettonta sekä innostavaa kanssakäymistä ja tapahtumakirjoa:)
.

Uusi vuosi on kun avattu kirja, jonka lehdet hohtavat kirjoittamattomina ja puhtaan  valkoisina odottamassa tarinaa, jonka niille kirjoitamme..

Kovien kansien välissä meille on siis tarjolla 365 typötyhjää lehteä. Ottakaamme kynä kauniisti käteemme, asettakaamme sormet sirosti näppäimistölle ja luokaamme rivi riviltä päiviemme kulkua ja niiden herättämien mietteiden mukaista tekstiä. Tulkoon sekaan vain muutama raivokkaasti irtirepäisty sivu harottamaan, jokunen harva ruttuiseksi kuivunut kyynelten kastelema muistuttamaan siitä, että elämä on tässä ja nyt, että huominen - jos ei hyvä -
niin kuitenkin eilistä parempi olla voi. Surraan surut, kun ne sydämeen ja sieluun sattuvat. Nauretaan naurut ja annetaan hymyjen ulottua silmänurkkiin saakka. Iloitaan, kun on sen aika.  Toteutetaan haaveitamme ja eletään todeksi unelmiamme pidetään fokus siinä päämäärässä, jonka itsellemme olemme asettaneet....

Olkoon meillä sitkeyttä pitää kiinni omista arvoistamme ja elää niiden mukaisesti. Rohkeutta ja uskallusta rikkoa omat rajamme, haastaa itsemme. Sydäntä pitää huolta itsestämme, jotta meillä on voimia olla läsnä kaikille heille, jotka ovat meille rakkaita ja tärkeitä sekä ennen kaikkea malttia ja taitoa elää Ihmisiksi isolla I:llä...

Rakkaille läheisilleni ja kaikille teille raapustusteni lukijoille sekä kommentoijille kiitos kaikesta hyvästä mielestä kuluneen vuoden 2016 aikana!

Mielenkiintoista, sopivasti haasteellista & onnekasta Uutta Vuotta 2017!

Näissä mietteissä lämpimästi toivottaapi:

Kun Joulu on...

Kunpa olisikin  maassa ja maailmassa rauha sekä maassa lunta & ihmisillä hyvä tahto...
Mutta jouluhan asuu myös sydämissämme, joten Eino Leinon sanoin:





"Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan, 
nähdään kesästä unta."

Kaikille teille  matkakumppaneilleni:  blogini seuraajille, lukusilla piipahtaville ja kommentein ilahduttaville sekä  Tuomakselle / Tekstiluola  ja Kira Niialle / Arca-Fabulorum - Tarina-arkku isosti tervetuloa mukaan matkalle, toivotan lämminhenkistä ja omanoloista jouluaikaa; luodaan monia uusia muistoja, joihin on hyvä palata:)

Lämpimästi:

Luis Sepúlveda: "Maailman lopun maailma / Mundo del fin del Mundo" - ex Libris...

"Maailman lopun maailma", Luis Sepúlveda 1989, WSOY 1997, 154 s., suomentanut Matti Brotherus.

Chileläinen  Luis Sepúlveda (s. 1949) on kirjailija, elokuvaohjaaja, journalisti ja poliittinen aktivisti.

"Kaikki alkoi Moby Dickistä. Kun poika neljäntoista vanhana luki tuon valloittavan romaanin, hän ei enää kuusitoistavuotiaana pystynyt vastustamaan kiusausta, hänen oli pakko lähteä Santiagosta etelään. Meriseikkailuun! Valaanpyyntiin! Lomallaan nuorukainen lähtee rohkeasti etsimään mahdollisuutta ja pääseekin valaanpyyntialuksen matkaan. Onnistuneesta ja kiinnostavasta retkestä huolimatta, hän tajuaa, että valaiden tappaminen ei ole hänen elämäntehtävänsä.
Nyt, kaksikymmentäneljä vuotta myöhemmin, mies palaa kotimaahansa Chileen ensimmäisen kerran sieltä paettuaan. Luonnonsuojelijana hän haluaa selvittää, mitä japanilainen tehdaslaiva tekee Chilen vesillä, miksi se menetti miehistöstään kahdeksantoista jäsentä ja mikä on sen yhteys Chilen myöntämään valaantappolupaan, joka on kansainvälisten säädösten vastainen. Kotiinpaluun aiheuttama jännitys jää taka-alalle, kun tapahtumat Chilessä muuttuvat arvaamattomiksi." (Takakansi)

Ensituttavuus Sepúlvedan kanssa, Vanha mies joka luki rakkausromaaneja kirvoitti tällaisen kommentin: Tämän Sepúlvedan teoksen painan syvälle aivokuoren alle ja sydämen sopukoihin, joista se aina mieliinpalautuessaan takuuvarmasti aiheuttaa lämpimän mielihyvän ailahduksen. Toinen suomennos: "Maailmanlopun maailma", WSOY, 1997 meni oitis varaukseen:

-  Olin siihen aikaan hyvin nuori, melkeinpä lapsi ja haaveilin seikkailuista jotka loisivat pohjan pitkäveteisyyttä ja ikävää vierastavalle elämälle. En ollut haaveissani yksin. Minulla oli Setä isolla S:llä. Setäni  Pepe, joka oli perinyt baskilaisen isoäitini kesyttömän luonteen pikemmin kuin andalusialaisen isoisäni pessimismin. Setäni Pepe. Kansainvälisten prikaatien vapaaehtoinen Espanjan sisällissodassa. Valokuva hänestä Ernest Hemingwayn rinnalla oli ainoa omaisuusesine josta hän oli ylpeä, eikä hän lakannut toistamasta minulle kuinka tärkeää oli löytää tie ja lähteä liikkeelle. Turha mainitakaan että Pepe-setä oli suvun mustaakin mustempi lammas, ja sitä mukaa kuin minä vartuin meidän tapaamisemme muuttuivat yhä salaisemmiksi.  Häneltä minä sain ensimmäiset kirjat, juuri ne jotka tutustuttivat minut ikimuistoisiin kirjailijoihin: Jules Verne, Emilio Salgari, Jack London. Häneltä sain myös tarinan joka löi leimansa elämääni Herman Melvillen  "Moby Dick". Olin neljäntoista vanha kun luin tuon kirjan ja kuudentoista kun en voinut enää vastustaa etelän kutsua.
Ihanat monesti luetut ja läpikahlatut nostalgiset ja mestarilliset kertojaherrat: Hemingway, Verne ja London:)

Sepúlveda käyttää tässä lämpimän puheenvuoron valaiden puolestapuhujana. Hänen tapansa puolustaa luontoa on lämmin ja napakka. Hänen kannanottonsa ovat kunnioitettavia. Tämä teos oli edeltäjäänsä vaikeampi luettava sikäli, että valaiden ryöstöpyynti on yksiselitteisesti kerrassaan vastenmielistä.
Ken  joskus on itse omin silmin päässyt ihastelemaan, kuten itse kerran Jäämeren rannalla lahdelle kaukaisuuteen tähytessäni, noiden uljaiden eläinten suihkuja ja selkien kaaria aallokossa, ei tuota näkyä unhoita koskaan. 

Itse tarinan kulku etenee luontevasti ja revittelemättä. Kerronta on eloisaa ja luonteikasta, joten kyllä tällä merireissulla mainiosti viihtyy, vaikkakin aihe / ahneus /merenkäynti nostattavat välillä sapenmakua suuhun ja saavat yökkäämään yli laidan... Asiat eivät kuitenkaan vaikenemalla muutu, vaan epäkohtien tiedostamisella ja toimeen tarttumalla sekä haastamalla ja kyseenalaistamalla kliseisen väitteen: Money makes the world go round  päästään parempaan lopputulokseen kokonaisvaltaisesti. Sopii toivoa, että saisimme lisää suomennoksia tämän kirjailijan tuotannosta, olisi mielenkiintoisa kartoittaa laajemminkin hänen aihepiiriään ja tässä olisi oitis yksi takuuvarma lukija.

- "Mitä tapahtuu jäljelle jääville valaille?" "Ne lähtevät. Pallopää joka meitä  saattoi on tiedustelijauros. Ne hakevat toisia poukamia, toisia vuonoja etelästä, joka kerta yhä etelämmästä, kunnes niiltä loppuu maailma." ...

Moby Dickistä kaikki alkoi ja Moby Dickiin teos myös päättyy. Samaa kohtaloa toivon myös valaille, noille merien rauhanomaisille ja uljaille jättiläisille.
Jatkakoot ne lajina kiertokulkuaan, menoaan maailman merillä ja säilyttäkööt - kaiken uhallakin - oman paikkansa luonnon monimuotoisuudessa.

Mitä mieltä  Suketus / Eniten minua kiinnostaa tie oli tästä maailmanlopun meiningistä selviää klikkaamalla tästä.

- Kuinka tärkeää on löytää tie ja lähteä liikkeelle....

Sepúlvedan ollessa ruorissa vaahtoavaa merta kynti:

Fernando Pessoa: "Levottomuuden kirja / Livro do Desasossego" - ex Libris...

"Levottomuuden kirja", Fernando Pessoa, Viisas Elämä Oy, 2016, 496 s., suomentanut Sanna Pernu.

Kannen mainio kuva: Ahto Eller & onnistuneesta suomennosurakasta komia ruusu Sanna Pernulle!

"Portugalilaisen runoilijan uljaimman ratsun  Fernando Pessoan (1888-1935) pääteoksella Levottomuuden kirjalla on yksi selkeä sukulaisteos, sielunkirja. Rainer Maria Rilken vuonna 1910 ilmestynyt sepitteellinen elämänkerta
Malte Laurids Briggen muistiinpanot. Yhteistä kirjoille on väsymätön näkemisen opettelu ja minän määrittely suhteessa ulkopuoliseen todellisuuteen.
Kun Rilke oli suurin saksankielinen lyyrikko Goethen jälkeen, Pessoa on ollut kuluvan vuosisadan merkittävin portugalilainen runoilija.
Muina hengenheimolaisina, omaa tietään kulkeneiden, kieltä uudistaneiden tummanpuhuvien miekkosten jengiin kuuluvina voidaan mainita Franz Kafka, James Joyce, T.S. Eliot ja Jorge Luis Borges. He jaksoivat sinnikkäästi etsiä täydellisyyttä tavoittelevilla lauseillaan tietä asioiden ytimeen, elämän mehuihin ja mujuihin."  (Taustaksi, Antti Lindqvist)

"Kenties jonain päivänä tajutaan, että täytin kaikkia muita paremmin synnynnäisen velvollisuuteni yhden aikakauden tulkkina. Ja kun se tajutaan, kirjoitettan, että minua ei ymmärretty aikanani..."

"Fernando Pessoan pääteos Levottomuuden kirja syntyi vuosina 1913–1934 mutta ilmestyi ensimmäisen kerran vasta 1982. Kirjassa Lissabonin kaupungin apulaiskirjanpitäjä Bernando Soares tarkkailee valppaasti ja täydellisin lausein maailman menoa ja ennen kaikkea itseään: "Minä olen kaikki ihmiset." (Takakansi)

 - Olemme kaikki ulkoisten olosuhteiden orjia: aurinkoinen päivä avaa silmiemme eteen laajat vainiot keskellä syrjäkadun kahvilaa, varjoinen kohta pellolla saa meidät käpertymään kuoreemme, vaikkemme löydä suojaa sisimpämme ovettomasta talosta, ja sisäinen levontarve kasvaa illan hämärtyessä kuin hitaasti avautuva viuhka, vaikka toimitamme yhä normaaleja päiväaskareitamme.

Tämä tukuisa teos sai kannet suljettuani pitkään aprikoimaan, kuinka tästä jälkihehkusta postata. Luin teosta reilun parin viikon ajan annoksina. Oli kuin olisi pidellyt käsissään valtavaa, houkuttelevaa hattarapalloa, joka hieman värisi ja tutisi kuten niillä tapana on ja josta puraisu jätti makean tahmeat suupielet, joita pyyhkäistäessä nessu takertui  kuin viivyttäekseen kiinni ja epävarmuuden tunteen, mitä tämä on, miltä tämä ensimakeuden jälkeen oikein maistui... No hyvältä tietty ja ylöskirjatut avainsanat harakanvarpaineen lukurupeaman varrelta olivat pisin litania konsanaan. Mihinkään syvällisempään analyysiin pyrkimättä / pystymättä ja teoksen sirpalevaikutteisuuden vuoksi heitän ilmaan muutamia

Lyhyitä pomintoja:

-  Elämä on kuin virkkaisi sukkaa jonkun toisen ihmisen mallin mukaan.
- Kunpa voisin lakata olemasta, nukkua ja vaihtaa tempoilevan tietoisuuteni johonkin parempaan, surumielisiin sanoihin, jotka kuiskataan salaa jollekin,
 joka ei tunne minua!
- Koska elämä on pääasiallisesti mielentila, kaikki mitä teemme tai ajattelemme on juuri niin arvokasta kuin ajattelemme sen olevan.
- Luonto on sielun ja Jumalan välinen ero.
- Sen minkä on tuntenut on elänyt. 
- Luopuminen on vapautta. Kun ei halua mitään, kykenee mihin tahansa.
- Sosiologia - hyödytöntä poliittista teoriaa ja käytäntöä.
- Elämä on häilymistä huudahduksen ja kysymyksen välillä. Epävarmoissa tapauksissa on piste. 

Pessoa on unenomaisen tunnelman luoja, vieraiden värien maalari, ajelehtija, pohdiskelija sisintään ulkoapäinkin tarkastelija.  Hän sai ikiomat ajatukset sanojen virrassaan karkailemaan pohdiskelemaan omille  harhapoluilleen ja pienen urvahduksen valtaan sekä totetamaan, että lukijana olen kaikkeni vastaanottanut, joskin Pessoa puolestaan  kirjailijana on kaikkensa antanut. Näin massiivinen annos Pessoaa  on ehdottomasti kestävyyslaji toisin kuin esim. kompaktimmat:  Hetkien vaellus, Anarkistipankkiiri tai Minä aina vieras,  mutta ehdottomasti palkitseva sellainen.

- Minun ja elämän välillä on ollut aina himmeät laasiruudut: en ole havainnut niitä näkö- tai tuntoaistillani, en ole elänyt elämääni minkäänlaisten suunnitelmien mukaan, olen ollut pelkkä kuvitelma siitä minkä olisin halunnut olla, haaveeni on syntynyt omassa tahdossani, pyrkimykseni on ollut aina ensimmäinen fiktio siitä, mitä en ole koskaan ollut.

- Argonautit sanoivat, että purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei ole välttämätöntä. Sanokaamme me sairaalloisen herkkyyden argonautit, että tunteminen on välttämätöntä, eläminen ei ole välttämätöntä.

- Ihailemme täydellisyyttä koska emme voi saavuttaa sitä; kammoaisimme sitä jos saavuttaisimme sen. Täydellisyys on epäinhimillistä, koska inhimillisyys on epätydellistä.

Mielenkiintoinen kysymys kuuluu, minkälaisia artikkeleja tämä eksistenssikysymysten parissa - tyhjyydessä, joka on täyteyttä  - haahuileva/rimpuileva lehtimiehenäkin toiminut aktiivinen reportteri on sielunsa syövereistä suoltanut?

Kuva. Walking in Chiado, Lisboa, Wikimedia Commons:

- Olen ollut nero, suurempi kuin haaveissa, pienempi kuin elämässä. Siihen kiteytyy minun tragediani. Olen ollut juoksija, joka kaatuu lähellä maaliviivaa mutta joka on ollut siihen saakka johdossa.
                      
- Olen kaikkien muiden kaltainen. Mutta kaiken takana on oma taivaani missä sirottelen itseni salaa tähtiin ja luon oman äärettömyyteni.

- Synnynnäinen osani on olla ulkoisten seikkojen ja ilmaisumuotojen epämääräinen, intohimoinen tutkiskelija, unelmien objektiivinen tarkkailija, ympäröivän maailman eri muotojen ja aspektien visuaalinen rakastaja.

Fernando Pessoan viimeiset sanat suomennettuna: En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan... En minäkään, mutta sen tiedän, että olen iloinen löydettyäni Pessoan ja että hänen tuotannollaan on ihan oma nurkkansa sydämeni hiljaisuudessa...

Tervetuloa Krista / Lukutoukan kulttuuriblogi; ilahduin kun tulit mukaan tallaamaan näitä polkuja kanssani:)

" Elämän mehuissa & mujuissa":

Blogger Recognition Award...

Lämmin kiitos tästä tunnustuksesta ja haastehanskan heitosta Kaisa Reetta T:lle, jonka blogissa on aina ilo vierailla, sieltä kiintoisia vinkkejä poimia ja ajatuksia kommentein vaihtaa:)

Mietintämyssy oli päässä jo kesäkuussa, jolloin aatokset kulkivat  tällaista rataa. Pientä päivitystä ja ja uusia mietteitä postaamisesta onnistuin hienokseltaan putkahduttelemaan, vaikkakaan ohjeiden anto tahi minkäänsorttiset suositukset eivät kuulu omaan  repertuaariin.

Synnytystuskia niin minkäänlaisia ei alku tuottanut, vaan blogialustan heitti Murmeliviisikon vanhin Amigo, tuo innostava ja hauska tyyppi, eteeni kuin Manulle illallisen tokaisten: siitä vaan alat sitten kirjoittaa reissukertomusta Teneriffan talvikuukausilta, hupsista keikkaa:)  Samainen herra on myös kesäisen blogin raikastamisen takana;  kaikesta tästä ilosta ja yllyttämisestä  sekä paljosta muusta nöyrät ja kauniit kiitokseni!!  Lähtökuopissa 22.11.2011.  Paluun jälkeen tapahtui jatkaminen ja  siirtyminen  luontevasti ihan itsekseen  rakkaimman ja pitkäaikaisimman harrastukseni, kirjallisuuden pariin. Ajatusten  purkaminen tekstin  muotoon on oiva tapa kirkastaa ja selkiyttää niitä. Yhä edelleen nakuttelen silkasta kirjoittamisen ilosta ...

Minustako bloggari? 
-  Nimeä blogsi niin, että nimi tuntuu ikiomalta.
-  Rajaa alue, joka toki voi sisältää useampia Sinulle läheisiä teemoja.
-  Määritä yksityisyytesi / avoimuutesi rajat.
-  Kuuntele itseäsi, luo tekstiä, jonka takana seisot ja jonka, Isäni neuvon mukaan sietäisit nähdä julkaistuna huomisaamun Hesarissa.
-  Kun tökkii ja takkuaa, anna olla. Väkisin vääntäminen johtaa falskiuteen ja harhateille.
-  Postaaminen on iloinen asia, se löytää oman muotonsa ja uomansa sekä lukijansa pakotteettomasti ajan kanssa.
-  Haasta itsesi - uskalla rikkoa rajasi.
-  Miksi? - Miksi ei??
-  Blogiyhteisö on mielenkiintoinen ja innostava: poimi ja anna - etsi ja löydä - nauti hyvästä seurasta!

Bloggaamisen takana luuraa monta elementtiä: oma lukuhistoria, vallitseva elämäntilanne, sen hetkinen lukuvire ja kulloinenkin mielentila. Olkoon se yksi innostava ja iloa tuottava sekä elämää rikastava harrastus, jollaisena sen koen ja näen,  muiden mukavien joukossa.

Näin joulun alla haluan ojentaa kapulan  ylläolevan hehkuvan kukan  muodossa seuraaville kanssabloggareille:

Nellu / Rinkka ja nojatuoli
Rita A / Kieltenopen kotiblogi
Satu / Satun luetut
Tiia & Tommi / Karvakasan alta löytyi kirja


Iloisiin tonttuilemisiin:

Neljä kuvaa vuodesta / blogihaaste...

Rita A / Kieletenopen kotiblogista heitti näin loppuvuoteen passelin haasteen eri vuodenajoista, josta kiittäen otan tässä vanhan siepparin malliin räpylääni  haparoivan kopin.  Samaan hengenvetoon totean auliisti, että nyt mennään surutta meidän Vaarin tontille...


Talvi: Riekko aurinkohangella

Kevät: Ensisuudelma

Kesä:  Joukahaisten reviiritaistelu

Syksy: Kypsymisen ajassa on taikaa

Olipas tämä hauska pyllähdys kodin kuvagallerioihin ja oiva muistutus siitä, jotta meillä on muutakin kuin tasaisen harmaan eri sävyjen ruletusta ja liukkaita jääratoja poposten alla... Näissä merkeissä kiitos Rita A kevään toivosta ja

sujuvaa sunnuntaipäivää:

"Vuoden Luontokuvat 2016" - ex Libris...

"36.  vuosikerta, Vuoden Luontokuvat Kauneimmat luontokuvat - mielenkiintoisia artikkeleita", Kustannus Oy Luonnonkuvaaja / Suomen luonnonvalokuvaajat SLV ry, 2016, 160 s. Toimittajat: Kari Wallgren (vastaava) ja toimituskunta: Timo Saarinen ja Kaija Keskinen.

Kannen kuva: Kaverukset, Petteri Hautamaa:

"36. vuosikerta, Vuoden Luontokuvat 2016 tarjoaa lukuisia kuvia upeista maisemistamme, runsaasta linnustostamme, ja muusta eläimistöstämme sekä monimuotoisen luontomme yksityiskohdista. Artikkelit kertovat luontovalokuvauksen ensi askeleista, kameralla maalaamisesta sekä nisäkäskuvauksesta.
Vuodesta 1981 järjestetyn Vuoden Luontokuva-kilpailun suosio on jatkunut. Kirjassa esitellään palkitut kuvat ja näyttävä katsaus muihin kilpailukuviin.
Koska kyseessä on arvostelulaji, niin tuomareiden esittely on luonnollisesti mukana. Kirja toimii myös itsenäisenä selailuteoksena tarjoten mahdollisuuden nauttia toinen toistaan upeimmista kuvista ja taitavasti taitetuista aukeamista." (Takakansi)

Tämä jokaisen luonnorakastajan asiapitoinen unelmateos  on selkeästi rakennettu ja esittelee eri sarjoissaan mm. Linnut,  joista myös löytyy Vuoden luontokuva 2016 : Kiiruna maailman laidalla, jonka Juha-Pekka Paananen on kuvannut heinäkuun ensimmäisen päivän iltavalossa Saanatunturin laidalla  sekä Kasvit ja sienet, Maisemat, Nisäkkäät, Muut eläimet, Taidetta luonnosta, Luonto ja ihminen sekä Nuoret  ja otoksia Parhaimmistoa jne.  Teoksen alkulehdillä on myös lyhyt esittely kilpailusta englanniksi.


Voittajakuva: Kiiruna maailman laidalla, Juha-Pekka Paananen:

Tästä ei luontokuvateos parane!  Kaunis, tyylikäs  ja hyvin toimitettu teos, joka kestää vuosien saatossa. Sopii mainiosti nautittavaksi joulua odotellessa sielun rauhoitukseksi kuin myös silmäniloksi ja tietoteokseksi arvoisan Joulupukin konttiin kaikille kilteille luonnonystäville ja sen monimuotoisuudesta kiinnostuneille henkilöille. Luontomme tarjoaa runsaasti kauneutta silmille,
jotka sille ovat avoinna. Kuvat puhukoot puolestaan!

Aurinkoiselta aamulenkiltä, timantteina kimmelteleviltä teiltä posket punaisina palanneena,

seesteisin mielin - ihailevin katsein:

Luis Sepúlveda: "Vanha mies joka luki rakkausromaaneja / Un viejo que léia novelas de amor" - ex Libris...

"Vanha mies joka luki rakkausromaaneja",  Luis Sepúlveda,  WSOY, 1993, 131 s., suomentanut Matti Brotherus.

Luis Sepúlveda (s. 1949) on chileläinen kirjailija, elokuvatuottaja, journalisti ja polittinen aktivisti.

"Antonio José Bolivar Proãno asuu EL Idilion kylässä Ecuadorissa. Amazonasin alueella ja lukee rakkausromaaneja; sellaisia, jotka itkettävät ja joiden päähenkilöt joutuvat kärsimään. Hänen rakkain esineensä on suurennuslasi, jonka avulla romaanein juonet selviävät. Toiseksi rakkain on hammasproteesi.
Hän tuli aikoinaan vaimonsa kanssa vuorilta viidakkoon leveämmän leivän perässä. Pian vaimo kuoli malariaan. Antonio oppi paikallisten alkuasukkaiden, shuarien tavoille. He opettivat hänelle kaiken luonnosta ja sen kunnioittamisesta. Mutta yksi dramaattinen virhe erotti hänet heimosta, ja hän joutui palaamaan
 El Idilioon. Siellä hän elättää itsensä metsästämällä ja kalastamalla ja toimimalla välillä oppaana. Kylän ahne pormestari palkkaa vanhuksen oppaaksi takaa-ajoon. On saatava hengiltä tappajaoselotti, jonka pennut viidakon rikkauksista kiinnostunut amerikkalainen on ampunut. Naaraoselotin puolisoakin on haavoitettu, ja nyt peto haluaa tappaa kaikki ihmiset. Lopulta vastakkain ovat vanhus ja oselotti."  (Takakansi)

Tämän pienen suuren teoksen anti ja Sepúlvedan avoin lämpimänkriittinen kirjoitustyyli saivat meikä tytön somasti sykkyrälle. Kirjailija marssittaa pohdittavaksi pitkän litanian tärkeitä teemoja: ekologiasta, luonnonsuojelusta, kunnioituksesta ja ahneudesta sekä vanhenemisesta. Hän pohtii yhteiskunnallisten muutosten merkitystä ja ihmisen suhdetta luontoon.  Relevantteja ja elämää koskevia kohtalonkysymyksiä. Olemmeko me kadottaneet yhteyden luontoon? Miksi joillekin, kuten itselle se kuitenkin on  aina ollut ja pysyy yhtenä perustavista elämänarvoista, luontoäidin avoin syli ja luonnon rauhan ja monimuotoisuuden ehdoton kunnioittaminen? Mitä jää jäljelle valkoisen miehen vallasta, kun alkuperäiskansat on "sivistetty" ja luonnonrikkaudet ahneuden ja materialismin nimissä on ehdytetty?  Etc....

Näin naivismin ystävänä kiehtova kansikuva hurmasi jo itsessään: Henri Rousseau: "Yadwighan uni".

-  Muistista:  Miehellä, Antonio José Bolivar Proañolla, oli synkänsininen puku, valkoinen paita ja solmio, joka oli ollut ainoastaan kuvaajan mielikuvituksessa. Naisen, Dolores Encarnatción del Santísimo Sacramento Estupñán Otavalon, vaatteet olivat sen sijaan olleet todelliset, ja ne säilyivät yhä muistin uppiniskaisissa lokeroissa, siellä missä yksinäisyyden rikkaruoho vaanii. 

-  Hypotenuusasta: Geometrian tekstejä selaillessaan hän ihmetteli kannattiko todella osata lukea, ja noista kirjoista hänen mieleensä juurtui pitkä lause, jota hänellä oli tapana toistaa kiukuspäissään: "Hypotenuusa on suorakulmaisen kolmion suoraa kulmaa vastassa oleva sivu." Lause herätti myöhemmin tyrmistystä El Idilion asukkaiden keskuudessa, ja se käsitettiin mielettömäksi tavuarvoitukseksi tai vastaansanomattomaksi herjaukseksi.

-  Lumesta:  Lapsena hän oli nähnyt lumen kuin kuivumaan levitetyn lampaannahan Imbabura-tulivuoren rinteillä, ja toisinaan hänestä oli anteeksiantamattoman pröystäilevää että romaanin henkilöt kävelivät lumella välittämättä siitä likaantuiko se.

-  Suutelemisesta & gondoleista:   "Paul suuteli häntä kiihkeästi samalla kun gondolieeri, ystävänsä seikkailutoveri, oli katsovinaan muualle ja pehmein tyynyin varustettu gondoli soljui verkalleen pitkin Venetsian kanavia."   Mitä pirua mahtoivat gondolit olla ? Ja mitä Pauliin tuli, oli selvä ettei hän ainakaan ollut säädyllinen tyyppi, kun hän kerran suuteli "kiihkeästi" tyttöä ystävän ja kaiken lisäksi seikkailutoverin läsnäollessa.  Ja kuinka se suuteleminen menikään? "Kiihkeästi" Millä pirun tavalla se tehtiin?

-  Rukousnauhasta:  Florence Barclayn "Rukousnauha" oli täynnä rakkautta, rakkautta loputtomiin. Henkilöt kärsivät ja sekoittivat onnen ja vaikeudet niin kauniilla tavalla että hänen suurennuslasinsa kastui kyynelistä.

- Jälkihehkusta   oli puhetta ja keskustelua edellisen postauksen, Juhani Blomstedtin "Historian ironian" yhteydessä. No, tässä sitä ja muistoja tuli roppakaupalla "Rukousnauhan" myötä, jopa siinä määrin, että nämä kuivat silmät, joista surunkyyneleet luulin loppuun tihistyneiksi, kostuivat... Tämä Florence L.  Barclayn teos, joka oli hieman toisella kymmenellä kädet jännityksestä vapisten lukemani ihka ensimmäinen oikea aikuisten romaani, löytyy kotihyllystä kahtena kappaleena: kovakantisena WSOY, 1914 ja pokkarina, josta etukansi jo teillä tietymättömillä, WSOY:n 10 mk:n sarjasta kuudentena painoksena vuodelta 1940. Ensimmäinen omistettu Jouluna 1915 Mummilleni Helmiltä ja toinen tätini perua.  Jälkihehku on oikeasti totta M.O.T.

Tämän Sepúlvedan teoksen painan syvälle aivokuoren alle ja sydämen sopukoihin, joista se aina mieliinpalautuessaan takuuvarmasti aiheuttaa lämpimän mielihyvän ailahduksen. Toinen suomennos: "Maailmanlopun maailma", WSOY, 1997 meni oitis varaukseen.

Tästä mieltälämmittävästä ja ihastuttavasta lukukokemuksesta jälkihehkuineen, joita vaille muutoin olisin jäänyt, olen lämpimän kiitoksen velkaa   Villikselle / Villasukka kirjahyllyssä, joten kaunis kiitos & kumarrus:)

Tervetuloa Satu Salmela-Siniketo / sinutmt.blogspot.fi, ilahdutit  mukaantulollasi näille kirjallisille ja vähän muillekin elon kiemuraisille poluille:)

 Hyvillä mielin hehkuttelee:

Jan Blomstedt: "Historian ironia" - ex Libris...

"Historian ironia", Jan Blomstedt, Tampereen aforismiyhdistys ry, 2016,
106 s., kuva Aaro Matinlauri.

"Jan Blomstedt (s.1952)  on kirjailija, kääntäjä ja fil.tri. Tampereen aforismiyhdistys on aiemmin julkaissut häneltä aforismikokoelman  Suunpielestä  sekä Paul Valéryn aforismien käännöskokoelman Hampaissa." (Takakansi)

"Jan Blomstedtin aforismit käyvät läpi historiaa - tunnettua ja tuntematonta - viisaita sanoja, turhia puheita, menneitä tekoja. Tyypillisesti historian tutkimukset ovat pitkiä ja vakavia. Nämä ovat lyhyitä ja epävakavia. Jos emme hymyile historialle myötätunnolla ja epäilyn etäisyydellä, meillä ei ole historian tajua. Kun lakkaamme hymyilemästä sille, historia on kuollut."  (Takakansi)

Saatteeksi: "Historiassa ajatus ja teko eivät tunne kaikkia seurauksiaan. Seuraukset ovat usein ironisia.... - Joskus ironikko onnistuu vain silmälappujensa turvin. Hieman fanaatikon tapaan. Molemmille on yhteistä myös yksinkertaistettu historian kuva, mutta tämän pitemmälle en toveruutta tunnusta."

 Makusteluja:

-   Kiinan taolaisuudessa "eksymys" kuvaa ihmislapsen oloa luonnossa ja yhteiskunnassa. Taolainen Chuangtse sanoo: "Joka tietää olevansa harhateillä, 
ei ole pahasti eksynyt."

-  Platon, ideaoppisi tuo mieleen laiskiaiset. Ne roikkuvat tiedon puussa ja sulattelevat ideoitasi. "Pötyä!" vastaa laiskiainen. "Roikkuminen on työtäni. 
En ehdi ajatella ideoita. Minä  elän!"

-  Keskiajan mytologi oli juorutoimittaja ikuisuuden kasvojen edessä.

-  Asiantuntevan  fyysikon mukaan "merkitys" on hormonieritystä. 
Tätäkään lausetta emme voi ottaa siltä kannalta mitä se merkitsee. 

-   F. Scott Fitzgeraldin   mukaan parhaat romaanit luovat viipyilevän jälkihehkun, joka säilyy kun romaani on unohtunut. Tiedämme että teos oli hyvä. Emme miksi. 

Blomstedt tekee sen taas, onnistuu saamaan lukijansa kasvoille huvittuneen vinon hymyn. Näitä aforismeja ja fragmentteja ei voi eikä kannata lukea ahmimalla, vaikka utelias mieli siihen yllyttäisi, vaan teksti on antoisimmillaan ja parhaimmillaan sivu kerrallaan, nautiskellen ja makustelleen, pohtimaan jääden. Kirjailija itse toteaa, että jos ironikolle nauraa, hän hymähtää:
- Jaha, - humoristeja.” Niinpä...

Ironia on kimurantti laji, joka kääntyy helposti yksinomaan katkeruuden, loukkaavudeen tai hyökkäävyyden puolelle. Tämän ansan Blomstedt kokemuksensa ja taitavuutensa turvin vaivatta välttää. Oivaltavaa ja säälimätöntäkin mutta samalla hyväntahtoista sanansäilän viuhuntaa ja tekstintuottoa; eihän näistä voi eikä toki edes halua olla pitämättä. Ajankohtaan näin itsenäisyyspäivän alla sopivasti vielä  muutamia  poimittuja helmiä :

-  Ironia   ja politiikka eivät sovi yhteen. Näennäisen pilkan on vaikea todistaa näennäisyyttään.

-  Voimme yhä kunnioittaa vähäosaisia. Ei tarvitse tunnustaa vähäosaisuuden kunniaa. Paitsi jos se on periaatekysymys, kuten Franciscus Assisilaiselle, joka ei osannut eikä halunnut käyttäää rahaa.

-  Suomen   harjoittaessa  puolueettomuuspolitiikka valtiovallan taholta kuultiin usein: "Me näemme itsemme pikemmin lääkäreinä kuin tuomareina.
"Olisiko suurvaltojen näkökulmasta tuomari ollut kuitenkin harmittomampi. Lääkäri tökkää sormensa arkoihin paikkoihin." 

 -   Valta suhtautuu realistisesti kaikkeen, paitsi itseensä...

Blomstedtin herkullisia aforismicocktailpaloja napostellen kuplivaisen maljan  itsenäiselle ja vapaalle Suomelle, kaveria-ei-jätetä-hengelle, kahlitsemattomalle sananvapaudelle sekä esteettömälle  tiedonvälitykselle

kohottaa:

Alain Mabanckou: "Pikku Pippuri / Petit Piment" - ex Libris...

"Pikku Pippuri", Alain Mabanckou, Fabriikki Kustannus, 2016, 191 s., suomentanut Saana Rusi.

"Alain Mabanckou (s. 1966, Brazzavillen Kongo) on  moneen kertaan palkittu ranskankielisen kirjallisuusmaailman supertähti ja vuoden 2015 Man Booker International -finalisti. Pikku Pippuri on Mabanckoun yhdestoista teos. Mabanckou opettaa ranskankielistä kirjallisuutta UCLA:ssa Los Angelesissa." (Lievelehti)

"Pikku Pippuri on veijarimainen kasvutarina ja absurdi poliittinen satiiri Kongon 1970-luvun sosialistisen vallankumouksen kuohuista. Pikku Pippuri kasvaa Dieudonné Ngulmumakon rautaisin ottein johtamassa orpokodissa, kunnes vallankumous jakaa kaikille uudet kortit. Pikku Pippuri ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja karkaa satamakaupunki Pointe-Noireen. Onni johdattaa hänet
Mama Fiat 500:n ja tämän kymmenen tytön huomaan ja aran nuorukaisen elämä hymyilee, kunnes kaikki jälleen suistuu raiteiltaan. Vastoinkäymisestä toiseen ajautuvan Pikku Pippurin naivistisessa seikkailussa sekä puidaan Kongon historiaa ja etnisiä jännitteitä että kirjoitetaan uudelleen Oliver Twistin, Mooseksen ja Robin Hoodin tarinaa." (Takakansi)

Niin houkuttelevalta kuin kirjan kansi gastronomisesti chilinkasvattajan aputytön näkökulmasta näyttääkin, ei tässä tulisella ruokaosastolla suuta napsutella, vaan seikkaillaan kaukana Kongossa, uidaan tyystin vieraille vesille ja kahlataan polvia jos ei nivusia myöten oudoissa paikan- ja henkilönimien  - miinus Songi-Songi ja Tala-Tala -  tiheissä  viidakoissa ja heimojen välisissä taisteluissa paikasta auringossa. Kongolaisen kirjailijan tahi Kongoon sijoittuvaa teosta ei ole aiemmin tainnut sattua kohdalle ja vieras viehätti.

Teoksemme päähenkilölle Papa Mupelon, Loangon orpokodin, jonka rahoitus tulee itseltään Fidel Castrolta, pastorin antama nimi on kunnioitettavassa yksinkertaisuudessaan ja  kokonaispituudessaan: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namnoka ya Bakoko, mikä tarkoittaa "Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille".  Hänen noutamaan tulevaa lentokonetta odottavan ystävänsä puolestaan hauskan kohtaloauhmaavasti Bonaventure Kokolo.

-  Vallankumouksesta: Uutta aikaa ja vapautuksen loistetta, jolloin orpokoti muuttuu Kongon sosialistisen vallankumouksen pioneerien toimitilaksi  ja orvoille jaetaan iloisenpunaiset huivit,  ja  joka saapuu suoraan Neuvostotasavaltojen liitosta  lanseerataan suuren kapinallisen, Kenian presidentti Jomo Kenyattan painavin sanoin: Kun  valkoiset saapuivat Afrikkaan, meillä oli maa ja heillä oli Raamattu. He opettivat meitä rukoilemaan silmät kiinni ja kun avasimme silmämme, heillä oli maa ja meillä Raamattu. Vallankumouksen tavoitteena on hallittu muutos ilman muutosta, joka vääristää; tavoitteenamme on kehitys ja edistys ilman minuutemme kadottamista.

Työväenpuolueen vierailijat, joiden tarkastuskäynteihin huolella ja lapsia tiukasti ohjeistaen valmistaudutaan, käyttävät sanahirviöitä, joita orpokotilaiset kutsuvat kirosanoiksi, kuten perustuslakivaliokunta, ministeriöidenvälisyys ja joukkoliikennelaitoskuntayhtymä.  Jotain herkullisen tuttua sarjasta ei mitään uutta auringon alla...

-  Naisista:  Presidentin puheesta: Naiset ovat hereillä aamun ensi tunneista alkaen, lastensa ja jopa pienten vauvojensa kanssa. He muokkaavat maata, he työstävät, he luovat uutta. Muutama mieskin on samoissa askareissa ja he kaikki täällä pääkaupungissa kuuluvat maamme köyhään työväestöön, joka on tärkein yhteiskuntaluokka. Olen havainnut suuren eron toiveiden ja todellisuuden välillä, sanojeni ja todellisten tapahtumien välillä. Olen tietoinen siitä kasvavasta riskistä, että päätösvalta ja todellisuus erkanevat toisistaan, että teoria ja käytäntö erkanevat..."  HMPHH - eikä sitten muuta...

Mutta ei ihminen elä yksin politiikastakaan. Ja tämä pieni teos on paljon muutakin, runsaudensarvi yhteisöllisyyttä, ystävyyttä, huumoria, satiiria ja surumieltäkin jättäen ehdottomasti valoisan lukukokemuksen. On kuin mielikuvituksessaan olisi kulkenut halki värikylläisen, hedelmiä, tuoksuja ja iloisia huudahduksia pursuilevan afrikkalaisen torin ja toiselle laidalle päästyään, kirjan kätösistään laskiessaan kulauttaisi raikkaan suullisen viileää vettä, todeten no huh-huh, mikä kokemus.

Teos on nelikukuinen: Loango , Pointe-Noire, Marokkolainen ja Loango.
Hyväksi lopuksi kehä sulkeutuu, kuten niillä tapana on ja näin Bonaventure Kokolo jää piirtämään lentokoneita, kunnes laskeutuu oikea sellainen, joka vie mukanaan....

Mabanckoulle, Pikku Pippurille ja Buenaventurelle ja Mama Fiat500:lle kiitokset vinkeästä seurasta sekä  Fabriikki Kustannukselle teoksen julkaisemisesta!

Lisäkäännöksiä odotellen:

Adventtia & aktuellia...

Olipa mukavaa havahtua höyhensaarilta Hoosianna-aamuun, jolloin pimeyden keskeltä valoa ja iloa toivat eilen asennetut kimmeltävät ikkunakoristeet. Jouluvalmistelut ovat aluillaan: adventtikalenterit asianmukaisesti lähetetty, tervehdyskortit hankittu, valopallo loistaa keittiössä ilahduttaen aamuista rähmäsilmäistä pressontöräyttäjää ja ohikulkijoita sekä valokranssit välkkyvät parvekkeella hilpeästi  kaamosajan synkkyyttä  urheasti uhmaten.

Lähtötilanteesta nykyhetkeen: Ajo-opetus on sujunut mallikkaasti ja ajopäiväkirjasta uupuu muutama tunti pimeänajoa +  liukkaan kelin pakollinen ajorataharjoittelu. Teoriapuoli alkaa olla tiukasti hanskassa.  Vaari, joka on taatusti tinkimätön tässä vastuullisessa ja tärkeässä opetustoimessaan, totesi jo jonkun aikaa sitten oppilaansa olevan täysin inssivalmis, - ja se on  uskokaa pois,  häneltä paljon sanottu se. Hyvässä konsensuksessa on projekti kuulemma edennyt. Huoltojoukkojen pressopannu on tuhannesti tuhissut, pikaisia lounaita on  yhdessä popsittu ja pannari poikineen hillolla ja jädellä kuorrutettuna  tahi vice versa saanut kyytiä.  Rakkaat ukot ovat pysyneet kavereina keskenään ja  ovat edelleen myös rattoisissa puheväleissä, - loistavaa.

Terveydellinen aitajuoksukin on suljunut suuremmitta kommelluksitta, joskin pientä lisäaitaa poikien. Hippulat ovat vinkuneet. Onpahan onneksi on paria ylitystä  maaliintuloa vailla valmis tällä erää. Huojentavaa...
Hyi häpeä osastolla ilkkuvat marraskuun varsin vaatimattomat tepsuttelukilometrimäärät sekä espanjan opiskelum satunnaisuus; noista ei sulkaa hattuun heru, tuskin pientä huojuvaa höyhenentynkääkään. Merde! Savinen keli + lisäjuoksut terveysosastolla ovat silkkaa seli-seliä, myönnän.  Kuutisen viikkoa aikaa ryhdistäytyä ja parantaa tahtia ennen reissua.

Mitä Juniorimurmelitrion naimahuoliin tulee, on päivitystä Lassen kohtaloon luvassa tulevan lauantain Pikku-Iten 5-vuotissynttäreillä, ensi syksynä siis nuorinkin  murmeli jo eskarilainen, tämä hyvä:)

Blogi on tässä samassa hötäkässä yllättäen täyttänyt sitten  Lähtökuopissa  samaiset 5-vuottaan,  joten haluan lämpimästi kiittää kaikkia lukijoita ja  kiinnostavien sekä hauskojen kommenttien kirjoittajia innostavasta ja rakentavasta sekä mukavasta yhteishengestä ynnä lukuisista  hyvistä lukuvinkeistä. Ruusu ja lämpimät halit teille kaikille!  Olette tuoneet paljon iloa, valoa ja hyvänmielen hyrinää elämääni. Yhteinen matkamme kirjojen ja elämän kiemuraisilla poluilla jatkukoon:)

Satu Ekoluoma / Satun luetut:  tervetuloa,  ilahdutit mukaantulollasi matkalle sanojen maailmaan vaihtamaan mielipiteitä!

Kiitollisin mielin ja kirsu kohti tulevaa toivon teille kaikille piparin- ja glögintuoksuista lämminhenkistä ja itselle armollista, siivous- ja hötkyilyvimmatonta auvoisaa alkanutta

adventtiaikaa: 
 

Thomas Rydahl: "Erakko / Eremitten" - ex Libris...

"Erakko", Thomas Rydahl, Minerva kustannus Oy,  MinervaCrime, 2016, 486 s., suomentanut Salla Korpela.

Thomas Rydahl (S. 1974)  on Kööpenhaminassa asuva kirjailija ja viestintästrategi. Rydahl on opiskellut filosofiaa ja psykologiaa. Hän valmistui Tanskan kirjailija-akatemiasta vuona 1999 ja on aiemmin julkaissut useita novelleja. Erakko palkittiin Tanskassa vuoden 2014 parhaana esikoisromaanina. Vuonna 2015 kirja sai myös Tanskan parhaan rikosromaanipalkinnon sekä pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon vuoden 2015 parhaasta pohjoismaisesta rikosromaanista. Kirjan käännösoikeudet on myyty jo 16 maahan. Erakko on ensimmäinen osa Erhard Jørgensen-rikosromaanisarjasta, ja sen itsenäinen toinen osa De Savnede ilmestyy Tanskassa vuonna 2016. (Takakansi)

"Upouusi auto löytyy murskaantuneena Fuenteventuran lomarannalta.
Sen tavaratilassa on pienen pojan ruumis. Lapsen, jota kukaan ei tunnu kaipaavan. Auton kuljettajasta ei ole merkkiäkään. Hiekassa ei ole jalanjälkiä, autosta ei löydy sormenjälkiä ja auton matkamittarin lukemakin on outo.
Ainoa johtolanka näyttäisi olevan autosta löytynyt silputtu tanskalainen sanomalehti. Kanariansaarten turismi on heikoissa kantimissa, eikä Fuerteventura todellakaan tarvitse kaameaa rikostapausta karkottamaan turisteja jo ennestään puolityhjistä baareista ja rannoilta. Erakoksi kutsutulle Erhardille pojan kohtalosta tulee silti lähes pakkomielle."  Mutta miten maailmasta vieraantunut, kännyköistä ja internetistä ymmärtämätön vanha mies voisi ratkaista murhamysteerin, jonka lonkerot ulottuvat kauas Kanarialta? (Takakansi)

Teos lähtee ketterästi ja kiintoisasti käyntiin itselle tutuissa maisemissa kiertyäkseen sitten oudommille poluille kaikessa omassa rauhassaan vuohiensa Ohukaisen ja Paksukaisen kanssa asustelevan, taksia suhailevan ja pianoja virittelevän Erhardin saadessa fix-idean kuolleesta pojasta. Sankarillamme on takanaan arvoituksellinen jonniinsortin Tanskan-syndrooma, hänen lähdettyään perheensä luota ovet paukkuen ja rantauduttuaan Fuerteventuraalle kolmen kupin kumarassa puolikierteella taaksepäin taittaen. .

- Hiljaisuus nousee, jos niin voi sanoa. On säkkipimeää. Ja jos hän istuu  pitkään paikoillaan, hän voi yhtäkkiä nähdä tähdet. Ja jos hän istuu vielä pitempään,
hän voi nähdä hiljalleen ilmestyvän tähdenlennon ohuen hunnun. Hiljaisuus nousee, jos niin voi sanoa. Se nousee kuin tyhjyyden kumina ja peittää alleen kivissä ulisevan päivän lämmön, C-duurissa soivan tuulen, rantaa vasten loiskivien aaltojen ja hänen suonissaan virtaavan veden basson. Hiljaisuus, joka herättää hänessä halun toivottaa uusi vuosi viheltäen tervetulleeksi. Hiljaisuus, joka on  niin vakuuttava ja täysi, että se liukuu yöhön ja hänen avonaisiin silmiinsä ja saa ne tuntumaan suljetuilta. Juuri tätä hän rakastaa täällä asumisessa. Täällä, jonne ei koskaan tule ketään. Vain hän itse. Ja Ohukainen ja Paksukainen. Nyt tulevat tähdet, ne ovat aina olleet siellä mutta saavuttavat hänet nyt. Ensin hän näkee pienet pisteet, sitten tähtimerkit ja Orionin vyön ja galaksin, kuin vanhanaikaiset reikäkortit tuomassa viestiä alkuräjähdyksestä....

Erhard heittää siis Sherlock Holmes-hatun päähänsä ja ryhtyy salapoliisiksi metsästämään arvoituksen avainta. Tarmokkaasti kuin vihikoira vainulla hän seuraa jälkiä, jotka johtavat milloin minnekin. Kotvan aikaa nuuhkitaan intensiivisesti naisen tuoksun kadotetuiksi luotuja iloja Mónican kanssa. Monitoimimies Emanuel Palabras, sukunimi kuvaavasti sanat, häärää luikertelevine businesslonkeroineen taustavaikuttajana.

Kevennykseksi ei ihan Erakossa esintyyvää leijalautailua, mutta pilkahdus savisen kelin keskelle kuitenkin. Eikä ihan Fuerteventuraltakaan, vaan Rodoksen saarelta:

Mitä tästä esikoisesta nyt pitäisi oikein tuumia?  Ei ainakaan hautaudu massaan. Kuten ylläolevasta tarkoituksellisen pitkästä sitaatista käy ilmi, Rydahl hallitsee luonto- ja tunnelmakuvauksen salat, eikä Erhard jo kirjailijan taustankaan vuoksi jää luiruksi luurangoksi, vaan hänessä kuten muissakin henkilöissä on tukuisasti lihaa ja luonnetta, - persoonaa.  Jätänkin jatko-osan varaan loppupäätelmän teon siitä, kuinka näppärästi Rydahl avaa Tanskanpään  taustoja, kehittää päähenkilöään sekä millaisille kiemurteleville jännäripoluille hän sankarinsa kuljetuttaa. Entä pysyvätkö lukuisat elementit, langanpäät Rydahlin hyppysissä kuten juuri ja juuri Erakossa vai syntyykö niistä sekavia nysveröitä?  Potentiaalia ja ideoita ei kirjailijalta puutu. Varmaa on, että aion tulevaan suomennokseen tutustua, sillä jollain sulalla tahi höyhenellä Rydahl onnistui kirjallisia reseptoreitani keveästi kutkuttelemaan, ja sehän on aina hyvä merkki se.

Joten Rydahl & Erhard & kumpp.

Ádios, hasta pronto:

Jan Guillou: "Sininen tähti / Blå stjärnan" - ex Libris...

"Sininen tähti. Suuri vuosisata V, Like Kustannus Oy, 2016, Jan Guillou, 463 s., suomentanut Taina Rönkkö.

"Jan Guillou  (s. 1944) on yksi Ruotsin suosituimmista kirjailijoista ja kulttuuripersoonista. Hän on kirjoittanut nelisenkymmentä kirjaa, joista on suomennettu yli kymmenen. Sininen tähti on 1900-lukua käsittelevän Suuri vuosisata-sarjan viides osa." (Lievelehti)  Guillou tunnetaan ehkä parhaiten agentti Carl Hamiltonista kertovasta kolmetoistaosaisesta agenttiromaanisarjastaan.

"Toinen maailmasota runtelee Eurooppaa. Lauritzenin perheen vanhin tytär Johanne toimii Tukholmassa brittien agenttiyksikkö SOE:n (Special Operations Executive) vakoojana. Muutaman näyttävän sabotaasi-iskun jälkeen Johanne saa vastuulleen Norjan juutalaisten pelastamisen natsien kynsistä. Samaan aikaan perheen nuorempi tytär Rosa luo uraa toisenlaisen työantajan leivissä, ja liian suuret salaisuudet alkavat kasvattaa juopaa siskosten välille."  (Takakansi)

Varsinaisen juonen sisällön jätän mahdollisten lukijoiden omille silmille.  Guillou kuvaa sota- ja miehitysvuosien 1941 - 1943 tapahtumia lähinnä Norjan ja Ruotsin perspektiivistä.  Guillou on Lauritzenin sukusaagan luomisessa onnistunut hyvin, niin ettei siirappi tahmaa lukijan suupieliä, eikä hömppä höperrytä.
Kuten useimmissa perheissä, on asioita, joista päivällispöydässä sovitusti ei puhuta ja kahdenkeskenkin vain supistaan, on skismoja ja polittisia erimielisyyksiä, jotka koettelevat perhedynamiikkaa, kuten Johannen veli Harald, SS Sturmbannführer. Henkilöhahmot ovat lihaa ja verta omine personallisuupiirteineen. Tapahtumat: sabotaasit, tiedustelu ja juutalaisten pakoreittien organisointi on kuvattu kiihkottomasti ja elävästi.

Sodan loputtua voitonparaatiin eivät saa osallistua Majuri Lauritzen koodinimeltä Blue Star, tuhannenkahdensadan miehen päällikkö ja koodinimi Jakob,  korpraalin merkin hihaansa saanut, Liv Kløvstad, joka pelasti ja jälleenrakensi  osasto D 25:n, vaan he saavat tyytyä kiltisti heiluttelemaan lippua siviilien joukossa. Koska ovat naisia...  Ja juuri tämän seikan Guillou nostaa esiin jälkisanoissaan. Hän mainitsee  yhdeksi lähdeteoksistaan Jan Bergmanin "Sekreterarklubben - C-byråns kvinnliga agenter under den andra världskriget ja toteaa lainanneensa yhdestä kirjasta niinkin paljon syystä, ettei kukaan muu kirjailija ole käsitellyt tätä historiamme tärkeää osa-aluetta yhtä seikkaperäisesti:

- Naiset, jotka silloinen puolustusvoimat värväsi ja jota se käytti hyväkseen, sysättiin sodan jälkeen unohdukseen, heidän saavutuksiaan vähäteltiin ja miespuolinen armeijan päällystö hukutettiin mitaleihin. Jan Bergman tekee näille naisille oikeutta ja hänellä on ollut sen tekemiseen tietyt edellytykset, koska hänen äitinsä oli yksi "Sihteerikerhon", kuten he itseään kutsuivat, tytöistä.

- Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä se, että miespuoliset historiankirjoittajat ovat väheksyneet norjalaisten naisten panosta Norjan vastarintastaisteluissa. Tarina siitä, miten Eva Kløvstad kokosi uudestaan lähes kokonaan tuhotun vastarintaosaston D 25 Hamarissa, on täyttä totta. Hän oli sodan loppuessa yli 1200 vastarintataistelijan ylipäällikkö. Harvat kyseisistä miehistä aavistivat, että salaperäinen johtaja "Jakob" oli nainen. Totta on myös se, ettei hän saanut naisena osallistua 9. toukokuuta 1945 Oslon kaduilla järjestettyyn voitonparaatiin. Kuriositeettina  mainittakoon, että hän sai Pyhän Olavin ritarikunnan ansiomitalin, - vuonna 1990!

Tuosta kaikesta ei voi olla mieleenjuohtumatta omien lottiemme ja rintamanaisten kohtelu ja arvostuksen puute sotien jälkeen, mutta se on jo sitten eri asia ja oman tarinansa väärtti... Ja toisekseen löytyisikö tänä päivänä moista rohkeutta, altruismia  ja yhteisöllisyyttä vai olemmeko tyystin langenneet individualismin, egoismin ja mukavuudenhalun ansaan? Luonnollisestikin syvästi toivon, ettei tuon empiiriseen testaamisen tule olemaan tarvetta.

Guillou, tämä paljon polemiikkiakin herättänyt kirjailija,  tuli aikanaan tutuksi napakkaa yhteiskuntaan kohdistuvaa arvosteluakin sisällään pitäneen Carl Hamilton-sarjansa tiimoilta,  ja hänen tuotantoaan olen seurannut siitä pitäen. Sininen tähti ei petä tuikkeessaan, vaan tämänkin teoksen elementit ovat keskenään sopusoinnussa, kerronta kulkee eloisan  juoheasti ja mielenkiinnon  ylläpitävästi alusta loppuun.

Yksi suomennoksellinen kysymys lukiessa heräsi: naispuolisia, lähinnä yöllisiä tehtäviä hoitavia naisia kerrotaan kutsutun venäläisten ja saksalaisten keskuudessa pääskysiksi, kun taas Ruotsissa käytettiin sanaa sireeni.  Vakoilujohtaja Helmuth Kernberg selvensi asiaa näin:" sireeneillä ei tarkoitettu sellaisia äänekkäitä asioita, vaan taruolentoja, jotka olivat tuttuja klassisesta kirjallisuudesta, eräänlaisia merenneitoja, joiden vastuttamattoman kaunis laulu houkuttaa merimiehet turmioon..."    Samainen Helmuth, josta tulisi puolustusvoimien sireenikomppanian johtaja.  Sireeni - seireeni; käännöskukkanenko??

Kuinka kirkkaasti sininen tähti loisti Jokkelle selviää klikkaamalla. 

No, mutta  eihän tässä suinkaan  ole tarkoitus lillukanvarsia käydä nyhtämään, joten Guilloun keralla mielekkäästi näiden sotavuosien läpi

matkaa taittoi:                

                 

Ian Rankin: "Toisen miehen haudassa / Standing in Another Man's Grave" - ex Libris...

"Toisen miehen haudassa". Ian Rankin, Blue Moon Kirjat Oy,  2016, 400 s., suomentanut Ulla Ekman -Salokangas.

"Ian Rankin (s.1960) on  on kotoisin Skotlannin Fifestä ja asuu Forth-vuonon toisella puolella Edinburghissa, joka on myös hänen John Rebus -sarjansa näyttämö. Kolmentoista komisario Rebus -romaanin lisäksi Rankin on julkaissut kahdeksan muuta kirjaa, niistä kolme nimellä Jack Harvey. Ian Rankin on nykyään yksi Britannian luetuimmista ja arvostetuimmista rikoskirjailijoista." (Kustantaja)

"Hänen teoksiaan on käännetty runsaalle kahdellekymmenelle kielelle ja hän on saanut alan merkittävimmät kunnianosoitukset Britannia Timanttitikari-palkinnosta Yhdysvaltain "rikoskirjallisuuden Oscariin", Edgar Allan Poe-palkintoon. Uusimpana on espanjalainen RBA-palkinto. Nyt jo kahdenkymmenenyhden romaanin mitttainen Rebus-sarja muodostaa tummasävyisen panoraaman Edinburghin ja koko Skotlannin kehityksestä 1980-luvulta uudelle vuosituhannelle. Toisen mielen haudassa on sarjan seitsemästoista suomennos." (Lievelehti)

"Aikaa on kulunut siitä, kun rikoskomisario John Rebus joutui jäämään eläkkeelle Edinburghin rikospoliisista. Nyt hänet on kuitenkin pestattu siviilityöntekijäksi yksikköön, jossa tutkitaan ratkaisemattomiksi jääneitä "kylmenneitä juttuja". Rebus on mieleltään poliisi ja hänen on vaikea hyväksyä, ettei enää ole sellainen "oikeasti". Suhde esimieheenkin on vanhaan tapaan vaikea, ja lisäksi hän on sisäisen tutkinnan Malcolm Foxin suurennuslasin alla - ei vähiten siksi, että rikollispomo Cafferty pitää yhteyttä vanhaan viholliseensa Rebusiin. Rebusin eteen putkahtaa toistakymmentä vuotta sitten kadonneen naisen tapaus, ja pian hän havaitsee, että samalla alueella on kadonnnut jäljettömiin muitakin naisia. Hän pääsee yhteistyöhön rikospoliisin kanssa, ennen muuta entisen aisaparinsa, rikoskomisarioksi ylenneen Siobhan Clarken, ja Skotlannin pohjoisosiin painottuvan tutkinnan edetessä vyyhti alkaa purkautua." (Takakansi)

Edellisessä "Hiljaa takavasemmalle"  viehätti erityisesti Siobhanin ja Rebusin keskinäinen huumoripitoinen  kommunikointi,  kotoisenoloisella naljailulla kuorrutettua dialoginvetoa napakoimmillaan ja sama meno näpäyttelyineen ja  herjanheittoineen  sävyttää tätä uusintakin, jonka  Rankin on jakanut  kuuteen osaan. Tuttu ystävämme Rebus ottaa tässä hapuilevia ensiaskeleitaan eläköityneenä rikoskomisariona, mikä ei vallan kipuilematta ja kärttyilemättä suju. Musiikki soi tärkeänä osana taustalla aiempaan tapaan temanaan Jackie Levenin kaihoisa "Standing in Another Man's Rain".

-  "Olette hyvin asioista perillä", Rebus sanoi kun nivelrekka jyristeli ohi autojono perässään. Ilmanpaine vaihtui, aivan kuin jokin voima olisi yrittänyt imaista hänet tielle. "Moottoritiellä on pahempaa", pakettiauton kuljettaja sanoi. "Yrittäkää vain kusaista M8:n pientareella." "Pannaan korvan taakse. Ajatteko usein tätä tietä?" "Kuin kello: Invernes-Perth-Dunde-Aberdeen. Voisin ajaa sen sokkona." "Toivottavasti ei silloin kun minä olen lähettyvillä?" "Oletteko huolissanne että ruttaan Saabinne?" Rebus pudisti päätään. "Huolissani että minun pitäisi pidättää teidät..."

Rankin jatkaa tuotantoaan keskihyvän perusdekkarin tahtiin, eikä tarvitse lukukokemuksen luomiseksi räävittömyyksiä tahi revittelyjä vaan yleisvire pysyy sivistyneenä ja rauhaisana.  Kirjailija suorittaa tarkkaa havainnointia luonto- ja miljöökuvauksissaan, mikä elävöittää osaltaan kerrontaa. Nämä neljäsataa sivua ovat sen verran viipyilevästi, kuitenkin sulavasti rullaavaa tekstiä, että jonkun verbaalisesti ontuvamman kynäniekan tuotoksena olisi toisenkin  miehen hauta saanut rauhassa kerätä lehtiroskaa ja kompostoitua paasi kallellansa  kirkkomaan kätköissä ja kirjana kerätä villakoiria hyllyssä.  Pieni tujaus tiukennusta kansien väliin  olisi ollut pikantti veto.  Rankinin luoma Rebus vaan nyt kuitenkin yksinkertaisesti on niin perin juurin sydämensymppis hahmo kaikkinensa, että....

Yhtä sarjan ehdottomista valteista kuvaa nasevasti Saara Kesävuoren mainiosti Parnassossa Rebus-sarjasta esilletuoma lausahdus: "Erityisen kiinnostavaa: Sivuhenkilöinä kliseettömästi kuvattuja naisia, joilla on pakollisten ruumiinjäsenten lisäksi myös aivot." Jotta silleen  vielä näin a.D.  2016....

Sääherra näyttäisi jakelevan mainiota lukukelejä, joten

viihtyisät viikonhännät:

Naimahuolia...

ei kuitenkaan sen kuuluisan Asessorin naishuolia  vaan Juniorimurmelitrion kohtaamia...

Lähtötilanne:  Nti Elohopealla oli tavan mukaan selvät sävelet. Mikan kanssa naimisiin. Mikasta tulee palomies. Mika rakentaa talon. Ja Naapurin Akseli hoitaa heidän kaikki viisi lastansa. Tämä Bueno, eikä tuohon muuta kuin pidä suunnitelmasta kiinni.

Tarinaniskijällä puolestaan vallitsi suuri suru puserossa, sillä kaikki tutut ja eskarin pojat olivat varattuja. Vaan kekseliäs ratkaisun löytää. Ei kuin besun eli Eevan kanssa naimisiin ja dilemma on sillä stiletti. Luovuutta osoittavaa päättelykykyä.

Pikku-Ite tuumaili tilannetta kotvasen ja totesi itsenäiseen tyyliinsä, jotta eihä tässä hätiä mitiä, parasta sitten ruveta sinkuksi. Itsenäiselle immeiselle varteenotettava vaihtoehto ja nykyisin niin trendikäskin.

Nykytilanne:   Nti Elohopealla ei - tiettävästi - suunnitelmissa muutoksia. Tarinaniskijä sen sijaan oli saanut näköpiiriinsä sulhasehdokkas Lassen ja päätti palauttaa Eevan takaisin besun statukselle. Mitä Eeva tästä kelkankäännöksestä tuumii, ei ole tiedossa. Tähän asti kaikki siis hyvin, mutta, mutta. Nyt nokkelasti kärppänä oivalsi Pikku-Ite tilanteen tarjoamat mahdollisuudet ja kävi kiivaaseen kisaan estradille ilmestyneesä Lassesta.

Draaman nykyvaihe on häilyvän hämärän peitossa, mutta valaistunee parin viikon päästä Iten 5-vuotissynttäreillä.

Nuorna vitsa väännettävänä. Eihän tässä isovanhempina muuta kuin henkeä pidätelleen ihmetellen ja myötäeläen  sivusta seurata, tarjota kuuntelevia korvia ja tarvittaessa turvallista syliä sydänsurujen yllättäessä.


Noiden herkkien hetkien alkuversoja tuossa arvoisat Juniorimurmelit luovat ja hyvä niin, sillä paitsi nykyhetkellä ja juuri tällä päivällä myös muistoilla on elämässä käyttöä....

Tässä & nyt rakkaudella:

Maija Haavisto: "Erityinen: tietoa erityisruokavalioista" - ex Libris...

"Erityinen:  tietoa erityisruokavalioista", Maija Haavisto, Nordbooks, 2016, 360 s.

Maija Haavisto (s. 1984)  on Amsterdamissa asuva ruokaa rakastava toimittaja ja lääketiedekirjoittaja, jolta on aiemmin ilmestynyt kolme terveysaiheista kirjaa ja useita kaunokirjallisia teoksia. Blogi: hankalapotilas.net

"Paleo, vegaani, karppaaja, FODMAP, muslimi, intolerantti, diabeetikko, keliaakikko, allergikko... Erityisruokavalioisata puhutaan paljon, mutta asiaa tuntemattomalle aihe voi kuulostaa salatieteeltä ja rajoitukset hankalilta. Tavallisesta poikkeavista aineksista valmistetun ruoan ei kuitenkaan tarvitse olla mautonta ja tylsää - sekin voi olla erityistä.
Erityinen: tietoa erityisruokavalioista esittelee kymmeniä erityisruokavalioita. Mukana ovat myös esimerkiksi SCD, GAPS, vähäsuolainen, matalahistamiininen ja matalaoksalaattinen ruokavalio ja monia eri laihdutukseen käytettyjä ruokavalioita. Esimerkiksi aknea, migreeniä ja reumasairauksia hoidetaan ruokavaliomuutoksilla. Myös pureskelu- ja nielemisvaikeuksia ja autistien ruokailutottumuksia käsitellään.
Kirja esittelee lukuisia eri ruoka-aineita arkipäiväisistä eksoottisempiin ja niiden soveltuvuuden erityisruokavalioihin. Ruokarajoitteiden kanssakin voi - ja on oikeus - herkutella, juhlia, syödä ravintoloissa ja matkustaa, Vaikka se usein edellyttääkin etukäteen valmistautumista. Tietoa ja vinkkejä tarjotaan niin erityisruokavalioisille itselleen, heidän läheisilleen kuin ruoan ja ravitsemusken ammattilaisille." (Takakansi)

Edellinen Maija Haaviston teos: "Uusia hoitoja autoimmuunisairauksiin" 2013 antoi paljon tietoa ja vinkkejä monenkirjavan autoimmuunisairauksien ryteikön hoitomahdollisuuksista.  Nehän koskettavat noin viittä ihmistä sadasta.

Teos on sisällöltään erittäin selkeästi jäsennelty soveltuen näin ollen myös valikoiden kiinnostavimmin osin tarkemmin perehdyttäväksi ja  muilta osin  kursiivisesti luettavaksi. Luvut ovat nimeltään: Allergioiden ja ruokayliherkkyyksien perusteita, Erityisruokavalioita, Käytännön asiaa ruokavalioista, Ruoka-aineita, Ostopaikkoja ja Muita linkkejä. Lopussa on mittava lähdekirjallisuuluettelo sekä löytämistä helpottava aakkosellinen hakemisto.

- Ruoka on useimmille meistä tärkeä asia ja lopuillekin välttämätön, jonka kanssa olemme tekemisissä joka päivä. Sillä on sosiaalisia, kulttuurisia, emotionaalisia, symbolisia, terveydellisiä ja jopa hengellisiä konnotaatioita, Äidin lihapullat, mummon korvapuustit, koulun kumiperuna, raskausaikana himottaneet suolakurkut, kesän ensimmäiset mansikat omalta pihalta, joulukinkun paisto läpi yön, ehtoollisleipä, Ramadanin päättävä juhla-ateria, ensimmäinen kunnon ateria vatsataudin jälkeen...

Asiapitoinen, kätevä ja tuhti tietopaketti sekä erityisruokavalioiden tarvitsijoille että  aihealueesta yleensä ottaen kiinnostuneille. Ja ketäpä meistä ei ruoka kiinnostaisi, sillä kuten Haavisto yllä toteaa, se on vahvasti monimerkityksellinen ja mielihyvää tuottava osa terveyttämme, hyvinvointiamme ja koko elämäämme. On ilo nähdä vaivaa, rakentaa ateria hyvistä ja sopivista raaka-aineista, kattaa pöytä kauniisti ja istua sen äärellä iloisesti jutellen joko ihan arkenakin tai sitten juhlapäivinä suuremmalla joukolla kokoontuen hälisemään pitkän kaavan mukaan. Tämä teos auttaa osaltaan hyvin hetkien luomisessa meille kaikille.

Kaikille isille & isoisille, oleville, tuleville ja jo tähtinä meille taivaalta silmää iskeville isosti onnea ja mitä mainiointa sekä herkullista Isänpäivää!!  Olkaa läsnä  lapsillenne & läheisillenne:)

T:

Paulo Lins: "Jumalan kaupunki / Cidade de Deus" - ex Libris...

"Jumalan kaupunki, Paulo Lins, Aviador Kustannus, 2016, 401 s., suomentanut Tarja Härkönen.

"Paulo Lins (s. 1958 Rio de Janeiro) nousi kansainväliseen maineeseen vuonna 1997 ilmestyneellä romaanillaan Cidade de Deus (1997)  Kirjailija kasvoi samannimisessä favelassa, yhdessä Rio de Janeiron laajimmista. Hän kuvaa tuotannossaan ja erityisesti tässä kirjassaan sitä armotonta mekanismia,
jolla köyhyydestä sikiää väkivaltaa ja kuolemaa. Toisaalta hän kuvaa teostensa henkilöitä syvällä ymmärryksellä ja kielellisesti rikkaalla tavalla, joka vetoaa lukijaan sekä voimakkaan emotionaalisesti että omantunnon kysymyksiä herättäen." (Lievelehti) Hänen toinen romaaninsa Desde que o Samba é Samba ilmestyi vuonna 2012. 

"Hornanhenki, Varpunen, Sähikäinen, Pikku Zé ja Komee Zé: kaikilla heillä  on kohtalonsa, lähes poikkeuksetta surullinen. Sähikäinen vaalii unelmaansa valokuvaajan ammatista, Pikku Zéstä tulee huumeliigan pelätty johtaja.
Lopulta käydään täysimittaista jengisotaa; kaikki on pelissä taistelussa,
jonka voittajasta tulee favelan hallitsija. Mutta sekään voitto ei ole lopullinen,
kun alamaiset kieltävät kuninkaansa ja kaappaavat vallan. Jumalan kaupunki
kuvaa postikortinkauniin Rio de Janeiron nurjaa puolta: köyhyyttä ja väkivaltaa.
Lins välttää romantisoimasta perin juurin tuntemaansa todellisuutta.  Useimmille maailmankielille käännetty Jumalan kaupunki on menestynyt myös Fernando Meirellesin ohjaamana elokuvana. (Takakansi)

Teos on kolmilukuinen: Hornanhengen tarina, Varpusen tarina ja Pikun tarina. Lins on tehnyt mahdottomasta mahdollisen  ja mahduttanut kansien väliin aimo annoksen korruptoitunutta poliisia, ruohoa, kokaa, cachacaa, syvään juurtunutta rasismia, lompakoiden katoamisia parempiin tarpeisiin, murhia ja valtataisteluita sekä köyhyyttä ja kurjuutta.  Pimeyttä, kyllä -  mutta myös auringon valoa:  vankkumatonta  jengiystävyyttä ja  lujaa yhteisöllisyyttä, lojaalisuutta, naurua, hauskanpitoa ja samban rytmejä, mustasukkaisuutta ja rakkautta. Rotevaa tekstiä.  Elämää...

-   Hän todisteli ystävillleen, että Valkoinen mies oli Jumalan poika, että valkoisen Jumala oli luonut, mulatti oli äpärälapsi ja mustan oli Paholainen paskonut.

Kirjailija, joka asuu nykyisin Sao Paulossa, vastaa kysymykseen vieläkö häntä pelottaa näin:  Kyllä, kirjailija vastaa. Rikollisia enemmän hän pelkää poliisia. Brasilian poliisi ampuu vuosittain tuhansia ihmisiä, ja useimmat uhrit ovat mustia miehiä. Pelkään, että poliisi tappaa minut joku yö, koska olen musta. Lapseni ovat mustia, ja mustia pidetään rikollisina. Poliisi voi ampua lähes mistä syystä tahansa. (HS 30.10.2016)

-   Kun suu vaikenee pistooli puhuu.


-  Ehkä rauha oli ollut lintujen lennossa, auringonkukkien herkkyydessä niiden hiljaa huojuessa pihoilla, maassa pyörivissä hyrrissä, aina tulossa tai menossa olevassa joessa, syksyn lempeässä viileydessä ja mereltä puhaltavassa tuulessa. Mutta aina oli mahdollisuus että asiat menivät jollain epämääräisellä tavalla tolaltaan, kävivät hänen päälleen ja päätyivät hänen revolverinsa tähtäimeen. Mutta voiko ihminen nähdä kauneuden katsoessaan sitä silmin, jonka puute kaikesta ihmisyyteen kuuluvasta on sumentanut?

Kauhistelematta tai säälittelemättä voi vain todeta, kuinka erilaiset ovat elämät ja olosuhteet meille yksilöille tämän Telluksemme kamaralla yhteisen tähtitaivaan alla. Tähtiin kirjoitettua ei ole sekään, kuinka elämä meitä ihmisiä kuljettaa ja viskelee. Ainoa, mikä on varma on, ettei mikään ole varmaa ja ettei elämä meille kenellekään takuita tarjoile...

Ihailen suuresti brasilialaisten kykyä elää tätä hetkeä ja tätä päivää täysin sydämin. Kykyä, jonka me huolirepun kantajat olemme suureksi osaksi kadottaneet. Tämä ei suinkaan  tarkoita holtitonta, hällä-väliä asennetta, vaan  asiat hoituvat ja työtä tehdään ahkerasti pitkää päivää, hymyillen, ilman lomaltapaluurahoja ja pekkaspäiviä. Se osaksemme tullut  määrä hymyä, iloisuutta, ystävällisyyttä ja huolenpitoa, mikä noihin viikkoihin mahtui, oli käsittämätön.

Tautologian uhallakin totean, että sydämeni sykkii Brasilialle ja että sieluni yhden, valitettavasti ainutkertaiseksi jääneen kuukauden oleskelun jälkeen jäi vaeltelemaan mittaamattomille Porto de Galinhasin praioille,  ihastelemaan maan luonnon kauneutta ja kompasteleviin jutusteluihin paikallisten ihmisen kanssa.  Hyvästäkin ennakkoperehtymisestä huolimatta turisti näkee reissullaan vain mahdollisesti siloitellunkin pintaraapaisun kohdemaastaan, enkä halua Brasiliaa tässä idealisoida, vaan sen raadollisuus on eittämätön tosiasia. Silti tunnen suurta lukkarinrakkautta tätä laajaa, upeaa ja uljasta maata kohtaan kaikkine sen epäkohtineen ja kasvu- ja kehityskipuineen.

"Tuli valkeaa polkua pitkin
suora joka ei koskaan pääty,
suora joka törmää kiveen,
sana joka kääntyy kulmasta,
vähäinen tyhjä suora,
suora, kokonainen elämä, sana, minun sanani.
Paulo Leminski


Siinä missä joku toinen kirjailija olisi sortunut banaaliin ja brutaaliin revittelyyn, Lins välttää vaivatta horror-sudenkuopat ja on omine taustoineen luonut kulmakarvojaan kohottelemattoman ja raakuuksissa rypemättömän, empaattisen ja sympaattisen romaanin favelasta, jota Jumalan kaupungiksi kutsutaan. Mielenkiintoinen, ihmisläheinen ja värikylläisen runsaselämäinen teos, jonka kääntämisessä Tarja Härkönen on oivasti onnistunut välittämään Linsin omakohtaisen kokemuksen ja  sanoman!

Bom fim-de-semana:

"Granta: 7 / Koti" - ex Libris...

"Granta.  Uuden kirjallisuuden areena / 7 Koti, Otava, 2016, 283 s. 

"Suomen Grantan kotia käsittelevän numeron ilmestyessä Euroopassa etsitään ratkaisuja pakolaiskriisiin, jota vasten numero väistämättä asettuu. Kodin merkityksestä on tärkeää puhua, kun moni on kotia vailla. Mitä koti meille merkitsee? Entä jos kotia ei ole, tai jos kotoa täytyy paeta?
Nyt julkaistavan aikakauskirjan teksteissä löydetään kodin lämpö vanhasta, ränsistyneestä mökistä, tehdään arkeologisia kaivauksia paikassa, jonka Isis uhkaa ottaa valtaansa, sekä tutustutaan hylättyihin koteihin Länsirannalla. Numerossa myös avataan ongelmia, joita maahanmuuttajataustainen ensiasunnonostaja voi Suomessa kohdata, ja kuvataan millaista oli kasvaa aikuiseksi 80-luvun Pakistanissa.

Kirjoittajina ovat Fatima Bhutto, Alexandra Lucas Coelho, Anthony Doerr,
Nura Farah, Vilja-Tuulia Huotarinen, Pia Ingström, Rattawut Lapcharoensap, Robert Macfarlane, Philip Ó Ceallaigh, Mathias Rosenlund, Kauko Röyhkä,
Kamila Shamsie, Amber Sparks, Pajtim Statovci, Antti Tuomainen ja
Saara Turunen. " (Grantafinland.fi)

Aiemmin ilmestyneet Grantat: 1) Ruoka 2013, 2) Outo 2014,  3) Parhaat nuoret suomalaiset kertojat 2015, 4) Seksi 2015,  5) Venäjä 2015 ja Raha 2016.

Aleksi Pöyryn pääkirjoitus on somasti otsikoitu: "Metsämökki kaupungin keskellä". Näin suomalaisittain siihen voisi lisätä: ja järven rannalla. Hän siteeraa  ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin  (1884 - 1962) klassikkioteosta 
Tilan poetiikka,  jossa kirjailija  pohtii miten yksityiset, kotoisat tilat syntyvät:  - Tärkeää on, mitä tapahtuu seinien ulkopuolella: tuulen ja sateen äänet saavat kodin tuntumaan suojaavalta pesältä, linnoitukselta luonnonvoimia ja muita uhkia vastaan. Ulkoinen vaara myös häivyttää kodin ja sen asukkaan välisiä rajoja.  Bachelard määrittelee  oivasti kodin työkaluksi kosmoksen kohtaamiseen. Pöyry nostaa esiin myös  ajankohtaisen ja kipeästi  vastausta vaativan kysymyksen toimivien ratkaisujen löytämisestä Euroopassa 2015 alkaneeseen pakolaiskriisiin.

Mieluisimmiksi ja antoisimmiksi teksteistä nousivat Pajtim Statovcin "Podujevo", Kauko Röyhkän "Äidin kotona" ja Anthony Doerrin: "Toivo on höyhenpukuinen". Lisäksi Vilja-Tuulia Huotarisen "Huonon omantunnon asioita" sisälsi  yhden kappaleen mittaisia varsin näpsäköitä neuvoja arjesta selviytymiseen ja nostatti muikean hymyn huulille:)

Tällä kertaa kokonaisuus jätti hajanaisen ja epätasaisen lukukokemuksen.
Silti pidän edelleen hyvänä ideaa koota yhden teeman alle useampien kirjailijoiden tekstejä.  On kiintoisaa havaita, kuinka monella eri ajatuksia herättävällä tavalla samaa aihetta voi lähestyä omista taustoistaan ja tyyleistään riippuen.
Aleksi Pöyryn pääkirjoitus oli - kuten aina - erinomainen.

Mitä koti Sinulle merkitsee? Mistä elementeistä kotisi koostuu? Milloin tunnet olevasi kotona? Itse olen muuttanut liian monta kertaa, jotta koti edustaisi ja merkitsisi tiettyä  paikkaa, taloa tai asuntoa vaan se on mielentila: läheisten keskellä hälistessä, metsäpoluilla luontoäidin sylissä, merentuulia rantakalliolla nuuhkimassa...  Kotona tunnen olevani, kun kaikki  itselle oleellinen on yht'aikaisesti läsnä ja niin mitään ei minulta puutu...

Mertsi tervetuloa mukaan lukusille ja vaihtamaan kommentteja:)

Kotoisasti:

Yoko Ogawa: "Professori ja taloudenhoitaja / Hakase no Aishita Sûshiki" - ex Libris...

"Professori ja taloudenhoitaja", Yoko Ogawa, kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016, 286 s, suomentanut Antti Valkama. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

"Yoko Ogawa ( s. 1962) on Japanissa  erittäin arvostettu kirjailija, joka on vuodesta 1988 lähtien julkaissut yli 40 teosta. Teoksista tunnetuin ja laajimmin käännetty on Professori ja taloudenhoitaja. Sen taskukirjaversio myi Japanissa kahdessa kuukaudessa miljoona kappaletta, ja sen pohjalta on tehty myös elokuva.  Professori ja taloudenhoitaja on ensimmäinen Ogawalta suomennettu romaani." (Lievelehti)

"Tässä viehättävässä japanilaisessa romaanissa ovat keskiössä muistin hauraus ja matematiikan kauneus. Entinen matematiikan professori, jonka onnettomuudessa vaurioitunut muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän, saa uuden taloudenhoitajan. Vaikka he kohtaavat ja esittäytyvät joka aamu kuin ensi kertaa, kasvaa heidän välilleen vahva ja ainutlaatuinen suhde. Professorin aivot eivät kykene luomaan uusia muistoja, mutta ne ovat täynnä elegantteja yhtälöitä ja kykenevät ratkaisemaan vaikeita matemaattisia ongelmia. Omalaatuisella tavallaan professori johdattaa taloudenhoitajan ja tämän kymmenvuotiaan pojan matematiikan maailman runollisuuden ja lohdun äärelle ja opettaa heille, kuinka elää täysin tässä hetkessä." (Takakansi)

- Minä ja poikani kutsuimme häntä Professoriksi. Ja Professori kutsui poikaani Juureksi, koska tämän tasainen päälaki toi hänen mieleensä neliöjuuren merkin. "Kas, kas! Tämä tässä näyttää kuin olisi pullollaan älykästä mieltä", totesi Professori. Samalla hän hieroi pojan päätä piittaamatta siitä, että tukka meni aivan pörröön. Poika, joka yleensä piti lakkia koska ei halunnut kuulla muiden irvailua pääänsä muodosta, kyyristi niskaansa varuillaan... 

Ogawa marssittaa pähkittäväksemme alkulukuja, Fermat'n lausetta, ja  Eulerin identiteettiä, jne. niin että tällaisen ei-matemaattisen lukijan nuppi tutisee. Seikka, mikä ei kumma kyllä lainkaan latista lukunautintoa. Matemaattisen osion ja teoreemojen  tulkitsemisen jätän mieluusti osaavimille harteille ja olisikin varsin mielenkiintoista kuulla, kuinka asiaa ymmärtävä lukija kirjailijan tekstin ja Professorin tarinan näkee ja kokee!?

-  Eulerin identiteetti oli kuin yötaivasta halkova tähdenlento, kuin pimeän luolan seinälle kaiverrettu runon säe.

Varteenotettava osansa tarinassa on japanilaisella baseballilla ja sen supertähdellä Yutaka Enatsulla (s. 1948), joka taitaa vieläkin pitää hallussaan  baseballista ei niin mitään tietävälle mystistä SO (strike out) maailmanennätystä.

 -  Rakkaimmasta: Professorille rakkainta koko maailmassa olivat alkuluvut. Minäkin olin kyllä tietoinen niiden olemassaolosta, mutta en ollut koskaan ajatellut niitä rakkauden kohteina. Mutta vaikka kohde olikin epätavallinen, hänen tapansa rakastaa oli varsin oikeaoppinen. Hän ihaili ja palveli rakastettuaan ehdoitta. Hän kunnioitti tätä, väliin helli, väliin polvistui tämän eteen. Eikä hän ollut milloinkaan lähtenyt rakkaansa rinnalta...  

-  Vihattavasta: Professorille vihattavinta koko maailmassa oli väentungos.  Kaikensorttisten, sattumanvaraisten yhteen kerääntyneiden ihmisten säännötön kuhina oli vaarakohta sellaiselle kauneudelle, jota matemaattisesti suuntautunut mieli kaipasi...

- Hiljaisuudesta: - Tilanteessa kuin tilanteessa Professori tavoitteli hiljaisuutta. Se ei välttämättä tarkoittanut pyrkimistä äänettömyyteen. Professorin kaipaama hiljaisuus sijaitsee sydämessä, paikassa, jonne ulkomaailman häly ei kantautunut. - Oikean ratkaisun löydettyään hän ei tuntenut riemua tai vapautuneisuutta vaan hiljaisuutta.  Asiat olivat loksahtaneet oikeille paikoilleen, eikä enää ollut tarvetta lisätä tai vähentää mitään: kuin kaikki olisi aina ollut juuri näin ja olisi vastakin, ikuisesti. Tätä tilaa Professori rakasti...

Herttainen, mieltä lämmittävä, inhimillinen, koskettava, hauska etc. aina äärettömiin. Ogawan tarinankudonnan, Professorin, taloudenhoitajan ja Juuren edessä olin täysin aseeton ja antauduin mielihyvin täysillä kerronnan vietäväksi.
Tämä on kaunis romaani siitä, kuinka me parhaimmillaan ihmisinä voimme toinen toisemme kohdata. Hienoviritteinen ja samalla vahva teos täynnä herkkyyttä ja kunnioitusta; henkevä & immersoiva teos!
Sanna-Reeta Meilahden seesteisen lämmin kansi ja Antti Valkaman taidokas suomennos kruunaavat  lukunautinnon.

Mitä ovat tuumanneet Ogawan osuvuudesta: Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ja Ullan luetut kirjat blogin Ulla? 

 Käännöshuippuun hurahti: