Pascal Engman: "Rottakuningas/Råttkungen" - ex Libris...

"Rottakuningas", Pascal Engman, WSOY, 2021, 470 s., suomentanut 

Pekka Marjamäki.

 

"Chileläis-ruotsalainen Pascal Engman  (s.1986) tunnetaan voimakkaan yhteiskunnallisista jännitysromaaneistaan. Hän debytoi toiminnantäyteisellä teoksella Patriootit (suom.2019). Seuraava, osin Chileen sijoittuva trilleri  

Polttava maa (suom. 2020) käynnisti poliisi Vanessa Frankista kertovan sarjan, jota Rottakuningas  jatkaa. Entinen Expressen-lehden toimittaja Engman kirjoittaa vetävää, napakan kyynistä tekstiä, joka pitää tiukasti otteessaan." (Lievelehti)

                                                            ©Alexander Donka

"Nuori Emelie Rydén oli päättänyt erota vankilassa istuvasta ulkomaalaistaustaisesta miehestään. Miehen vankilaloman jälkeen Emelie löytyy kotoaan julmasti puukotettuna. Poliisi Vanessa Frankilla on kuitenkin aavistus, ettei ilmeinen ratkaisu osu oikeaan. Avukseen tutkinnassa hän saa entisen eliittisotilaan Nicolas Paredesin, johon hän oppi luottamaan Chileen liittyvää rikostapausta selvitellessään.

Feministisessä Ruotsissa leviää verkon kätköissä naisviha. Tähän yhteisöön kuuluvat miehet kokevan naisten hyljeksivän heitä ja käyttävät itsestään nimeä incel, joka viittaa vastentahtoiseen selibaattiin. Kun katkeruus muuttuu toiminnaksi, on monen henki vaarassa. (Takakansi)

 

 

Engmanin vikkelässä kyydissä on tullut irroteltua kerran vuoteen:

Patriootit , 2019 ja Polttava maa, 2020, joten mieluusti kiinnitin turvavyöt ja hyppäsin tutustumaan uutuuteen valmistautuneena vinhaan kyytiin ja tapahtumarikkaaseen menoon:)

 

- Tukholma oli täynnä ampuma-aseita ja nuoria miehiä, jotka olivat valmiita käyttämään niitä päästäkseen osalliseksi kokaiinimarkkinoista tai kostaakseen vääryyksinä pitämiään tapahtumia. Kalasnikov-tyyppisiä automaattiaseita myytiin Tukholman kaduilla 25 000 kruunun kappalehintaan. Pistoolin sai kymmenellätuhannella.

Engman pureutuu Rottakuninkaassaan naisvihaan Tomin, - joka oli kuin  yhteiskunnan ruumiista ikuisiksi ajoiksi amputoitu raaja. Pelkkä umpisuoli, 

täysin tarpeeton turhake - persoona edellä. Katkera Tom, joka on lukuisista yrityksistään huolimatta jäänyt kokonaan vaille ihanaisten hellää huomiota ja sylikokemuksia. 

 

- Pikkuhiljaa Tom oli lannistunut. Hän oli nähnyt latteuksien läpi. Naisia oli joka puolella hänen ympärillään. Työpaikoilla, kaupoissa, jalkakäytävillä, kuntosaleilla. Niin lähellä. Ajan mittaan hän oli oppinut, että joka kerta kun hän yritti lähestyä naisia, hän joutui nöyryytetyksi. Naiset irvistivät inhosta. Uhkasivat tehdä rikosilmoituksen, jos hän ei jättänyt heitä rauhaan. Hän ei onnistuisi koskaan hurmaamaan ketään. Yksikään nainen ei suostuisi koskettamaan häntä vapaaehtoisesti.

 

Oma sanavarastokin kasvoi lukiessa uuden alueen sanaryppäällä, kuten incel, stacey, becky, femoidi, pussy power  jne. Kuinka paljon näistä kuin oppimisen iloksi, sen näyttää tulevaisuus;)

 

- Ihmisen merkitys valkenee vasta sitten, kun heitä ei enää ole. 

Pyrimme ymmärtämään toisia kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun teemme yhteenvedon heidän elämästään - kun annamme joko langettavan tai vapauttavan tuomion.

 

Sitten edellisten Engman on laventanut henkilöidensä persoonainpiirtoa, hyvä!

Seikka, joka luo kontaktipintaa ja tuttuuden tuntua, lisää kiinnostavuutta sekä tasapainottaa reipasta kerrontaa ja vikkelää juonenpunontaa.  

Positiivinen yllätys: kirjailijassamme  piilee myös herkkä puoli: hienoviritteisesti ja kauniin eleettömästi tulevat kuvatuiksi niin elämässä laitapuolelle ajautuneiden sympaattisen Börjen ja Evan keskinäinen huolenpito ja lojaalisuus sekä Nicolaksen ystävyyssuhde nuoren parveketuttavuuden, Celinen kanssa kuin myös:

 

- Vanessa & Nicolas:   ensimmäisestä hetkestä lähtien heidän välillään oli ollut jotain sanomatonta ja latautunutta. Toki Vanessa veti häntä puoleensa.

Ei pelkästään fyysisesti  - olihan Vanessa ilmeiselläkin tavalla kaunis. 

Mutta ennen kaikkea Nicolaksen oli vaikea ajatella Vanessa Frankia ihmisenä ilman että tunsi... niin, mitä hän oikeastaan tunsi? Jotakin mikä kalvoi hänen sisintään eikä jättänyt häntä rauhaan.

 

Lopputulema: Rottakuninkaasta tulee nurkattu rotta.  Lyhyet, flashinomaiset luvut ja selkeä repotaasityyli toimivat hyvin aiheuttamatta kirjailijan kirjoitustapaan sopeutuneelle lukijalle  päänsärkyä tai suurempia sirpalemaisuuden tunteita. Tämän kirjailijan kyydissä ei pitkästymisestä pelkoa, joten vauhdikasta ja tapahtumarikasta matkaa!

- Ihminen haluaa saada omakseen rakkautta, sen puutteessa ihailua, sen puutteessa pelkoa, sen puutteessa tuhoa ja halveksuntaa. Hän haluaa herättää toisissa ihmisissä jonkinlaista tunnetta. 

Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä.

Hjalmar Söderberg: Tohtori Glas (suom. Kyllikki Villa)

 

Niinpä:

Virus, variantit & virpominen...

eivät koskaan kerralla olleet näin samanaikaisesti intensiivisiä ja aktuelleja, törmayskurssilla, joten kalistakoot keskenään sapeleitaan, sillä koko sydämeni kyllyydestä latelen tarmokkaasti ensin mainituille perinteiset (klik)  maagiset madonluvut: 

 

Virpoin varpoin, 

tuoreeksi terveeks,

tulevaks vuueks!

 

 

Kun pitkittyy niin mutkistuu, sanotaan...  Vain välttämättömiä asioita, hoetaan... 

Vain niitähän tässä on hoideltu reilun vuoden ajan. 

Tapaamis-, halaamis- tapahtuma- ja hoitovelkaa on kertynyt siinä määrin, 

että tämä puulaaki horjuu uhkaavasti bankrottin partaalla. Peilistä katsoo aika ajoin vastaan surusilmäinen nainen, äiti,  mummo/mummi  ja anoppi...

 

Mitä itse kevääseen tulee Saima Harmajaan sen sijaan voimme aina luottaa:

 

 

Ja yli meren aution

soi tuulen laulu lohduton.

On huhtikuu. On vaikein aika maan.

Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun

taas nostaa valtikkansa lumotun.
 

Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,

– käy päivä esiin, multa kirkastuu,

ja yli mullan kuultaa vihreys,

soi ihmeellisen tuulen hengitys.

Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä

voi ketään, joll’ on kevään ikävä.

 

Siispä natinat narikkaan,  ryhti suoraksi ja kellot kesäaikaan!

Pysytään terveinä, nautitaan kevään ensimerkeistä ja lisääntyvästä valosta, sinnitellään ihan piruuksissaan ja soudetaan tämä yhteinen keikkuva vene vaikka känsäisin käsin turvallisesti kotirantaamme.  

 

 

 Muistoksi menneestä, toiveeksi tulevasta:

 

Hanskat tiukasti käsissä, vaan ei kuunaan tiskissä, parahultaista palmusunnuntaita!

 

Mustarastaan aamuisessa ensilaulussa, virpovitsan varressa:

Colson Whitehead: "Maanalainen rautatie/ The Underground Railroad" - ex Libris....

 

"Maanalainen rautatie", Colson Whitehead, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2021, 347 s., suomentanut Markku Päkkilä.

"Colson Whitehead  (s.1969) on newyorkilainen kirjailija, kriitikko ja esseisti. 

Hän kasvoi Manhattanilla. opiskeli Harvard Collegessa ja on sittemin opettanut kirjoittamista lukuisissa yliopistoissa. Maanalainen rautatie nousi ilmestyessään The New York Timesin bestseller-listan kärkeen ja toi Whiteheadille hänen ensimmäisen Pulitzer-palkintonsa sekä National Book Awardin." (Lievelehti)

 

 

                                                           ©Chris Close 

 

 

"Cora oli raatanut koko elämänsä orjana Georgiassa. Kun olot puuvillaplantaasilla kovenevat entisestään, jokin liikahtaa tytön sisällä. Hän päättää ottaa hirvittävän riskin ja pakenee toisen orjan kanssa. Cora ja Caesar suuntaavat kohti maanalaista rautatietä, salaisten kulkuyhteyksien ja turvatalojen verkostoa.

Perässään heillä on karanneiden orjien jäljittäjä Ridgeway, jota ajaa palkkion lisäksi henkilökohtainen katkeruus Coraa ja tämän äitiä kohtaan. Kiinni jääminen tietäisi varmaa kuolemaa." (Lievelehti) 

 

 

Whiteheadin kanssa tuli lämpimästi puristettua kättä ensisuomennoksen Nickelin pojat tiimoilta: "Uudenoloinen tyyli ja kirjailijan tapa käsitellä henkilöidensä tuntemuksia ja mielenliikkeitä sekä karujakin kokemuksia jotenkin vinkeällä tavalla neutraalisti ja todeten ilman revittelyä tai säälipisteiden keruuta lukijan puolelta asenteellaan: Sinä päätät..." 

Ja jää murtui alkuepäröinnistä huolimatta kerralla:)

 

Mainittakoon heti alkuun, ettei kuten tässä teoksessa,  mitään varsinaista maanalaista rautatietä ole ollut olemassa vaan se on tässä kielikuva. 

Kirjailija käsittelee aihettaan kolmen sukupolven naisten:

Afrikasta tuodun Isoäiti Ajarryn, äiti Mabelin ja Coran - kokemusten kautta ympäten kerrontansa historiallisiin orjuuden  "kukoistuksen aikakauteen" ja ihmisen ikiaikaisen pyrkimykseen kohti vapautta.

 

- Mitä se maailmasta kertookaan, Cora mietti, että ainoa turvapaikka on elämä vankilassa. Oliko hän päässyt orjuudesta vai oliko hän  täälläkin sen ikeessä, 

ja mikä oikeastaan oli karkulaisen osa? Vapaus muuttui kun sitä katseli tarkemmin, niin kuin metsän puut näyttivät loputtomilta kun seisoo niiden keskellä, kun taas avoimelta niityltä katsottuna metsän rajat erottuvat. 

Vapaus ei liittynyt kahleisiin  tai käytettävissä olevaan tilaan.

Orjien määrä oli miehen mitta, mutta toisaalta pelko "puuvillan orjien" liiallisesta sikiämisestä, johon myös isännillä oli etuoikeutettu osansa,  aiheutti pelkoa kahleiden rikkomisen vaarasta ja määrällisen ylivallan lisääntymisestä saaden aikaan mitä kekseliäämpiä lääketieteellisiä keinoja kuten naisten "strategisen sterilisaation" ja miehille puolestaan kuppataudin ymppäämisen tieteellisen tutkimuksen nimissä.

Cora työskenteli "vapauduttuaan" ensin lähinnä kotiapulaisena ja sittemmin Luonnonihmeiden museossa ei suinkaan siivoojana vaan tutustuttamassa kävijöitä "maan asukkaisiin" sellaisiin kuin Cora. Hän osallistui talkoisiin kolmessa eri huoneessa: Näkymiä pimeästä Afrikasta istua kököttäen majapahasessa, Orjanlaivan elämässä- ylöspanossa puolestaan pasteeraillen fregatin kannella pikku tynnyrien ja köysivyyhtien keskellä ja Tavallinen päivä plantaasilla  -tilassa hän puolestaan sai tilaisuuden istahtaa rukin ääreen lepuuttamaan jalkojaan ja teeskennellä heittelevänsä sahanpuruilla täytetyille kanoille jyviä.

 
Asuinaan vastaavasti kirjava kietaisuvaate, paita, housut ja saappaat sekä tavallisen päivän vermeiden ollessa samaa karkeaa kangasta kuin orjan vaatteet. Kaukana ulottumattomissa  pehmoiset, pumpuliset mekot...

- Coralla ei ollut huomautettavaa tavallisen päivän vaatteista, mutta häpeä kirveli mieltä kahdesti päivässä kun hän riisuutui ja pukeutui rooliasuihinsa...

Vahva teos! Raastavaa ja sydämeenkäypää luettavaa, mutta Colsonin kerronnallinen taitavuus luo tästä mukaansatempaavan "selviytymistarinan" ja erään aikakauden, jonka olemassaolon oikeutuksesta voimme olla eri mieltä, eläväisen, värikkään kuvauksen luoden uskoa siihen, että sielläkin, missä on paljon pahuutta, julmuutta ja alistamista, voi olla jotain hyvääkin, ihmisyyttä ja auttamisen sekä olosuhteiden parantamisen halua, - ihmisyyttä. 

 

Erityisen mielihyvän ailahduksen tuotti täysin yllättäen, murhanhimoisuus kun on varsin kaukana luonteenpiirteistäni - se, että Cora loppujen lopuksi vei Ridgewayn verkkaiseen kuolemantanssiin sulkien intohimoisen lujasti syliinsä kuin kauan kaivatun rakastetun.  Lapsellista ja moraalisesti aivan ala-arvoista, mutta: ähäpiti!

 

Whithead tarjosi jo toisen kerran rikkaan lukukokemuksen, joka taaskin jätti hiljaiseksi ja jotenkin hyvällä tavalla nöyräksi. Hänen persoonainpiirtonsa on kauttaaltaan onnistunutta, mutta ylitse muiden nousi sitkeän ja urhean, periksiantamattoman Coran hahmo, joka sukelisi suoraan ihon alle. 

Whitehead on kertojana ja kuvailijana ehdottoman lahjakas ja onnistuu vaivattoman oloisesti säilyttämään tasapainon sisällön monien elementtien ja juonenkuljetuksen kesken niin, että lukijan vire ei hetkeksikään herpaannu, 

vaan hänen uteliaisuutensa  sivujen kääntyillessä vain entisestään kasvaa. 

Suomentaja Markku Päkkilältä jälleen kerran varsinainen taidonnäyte.

Whiteheadin junayhteyteen on tutustunut myös Kirjaluotsi, kuinka ja missä mietteissä matka sujui, selviää klikkaamalla;)

BLM: kyllä ja  näinä priorisoinnin kulta-aikoina A(ll)LM: kyllä, kyllä... 

 

Kiskoilla puksutteli::

Kevätpäiväntasaus & jotain pysyväistä?

 

Tässä pysähtyneen ajan yhä runsaammiin virtaavassa selitysvirtojen vuossa on ihmispolon yhä vaikeampaa löytää yhtä ja ainoaa totuutta - sikäli kun sellaista ylipäänsä onkaan - saati jotain pysyväistä, johon tukeutua ja tarrata liinni...

Tuli takapakki

Iski paha nakki

Ylle paksu takki

Haukkuu kylärakki 

Viihtyy vain jakki

Voihan kakki

Väsyy meidän sakki...

Kevätpäiväntasaus on tänään, allakka tietää, muistaa ja pitää kutinsa. 

Sen lisäksi yksi meillä on: Luontoäidin kutsuva ja avoinna pysyvä  syli  ja sen aina avoinna oleva alati muuttuva taidenäyttely!

 

 

Huumormielellä, kädet kohmassa kuvasi ja tuulislmänsä kuivattuaan kevään pihtisynnytyksen onnistumisen puolesta liputtaen luritteli:

Jukka Pakkanen: "Ystäväni Martin" - ex Libris...

 

 "Ystäväni Martin", Jukka Pakkanen, Aviador Kustannus, 2020, 90 s.

"Jukka Pakkanen  (s. 1942 Helsinki)  on toiminut vapaana kirjailijana vuodesta 1976. Hän on kirjoittanut muun muassa yli kymmenen romaania, lähes yhtä monta novellikokoelmaa sekä kuunnelmia ja näytelmiä. Hän on myös suomentanut italialaisia kirjallisuutta. 

Pakkanen tunnetaan myös ammattipyöräilyn ja italialaisen jalkapallon asiantuntijana. Nämä kiinnostuksen kohteet näkyvät myös hänen tuotannossaan. Uskonnolliseksi ateistiksi tunnustautuva Pakkanen pohtii kirjoissaan myös uskon kysymyksiä, joita hän biologin koulutuksen saaneena valottaa tieteen kriittisyydellä." (Kustantaja)

 

                                                               ©Lehtikuva
 

"Kaksi nuoruudenystävystä Antti ja Martin tapaavat vuosikymmenten jälkeen sattumalta. He käyvät näennäisen arkisessa keskustelussa läpi elämäänsä, ihmisyyden eri kerrostumia ja kuolevaisuuttaan. 

Yhden ravintolaillan aikana käydyissä keskusteluissa ja kerronnassa liikutaan lavealti ajassa ja paikassa – ja samalla pelkistetysti

Jukka Pakkasen proosalle ominaiseen tapaan. Ystäväni Martin on Pakkasen 16. romaani."  (Takakansi)

 

Hienoinen häpeänpuna poskillani tunnustan avoimesti, että tässä on kirjailija,

joka on minulta jäänyt koko lailla katveeseen. Sitä suurempi ilo olikin lähteä tutustumaan, millainen on tämä Martin ystävä ja tarkistamaan, mennäänkö tässä jollakin macho-tyyppisellä kaatojen määrä tilityksellä vai löytävätkö kaverukset pitkästä aikaa tavattuaan syntyjä syvempiä yhteisen iltansa teemoiksi.

Oluttuopin ja punaviinilasillisen - joka on taikajuoma, lämmittää mieltä ja avaa muistia - jos toisenkin ääreen istahtavat vanhat koulu- ja nuoruudenkaverukset Antti ja Martin.  Kaverukset toteavat ens'töikseen muistojen olevan mukana kannettavia, kuin menneitä rakkauksia. Muisti on kuin kaivo. 

Avaat kannen, näet veden läpi jotain häilyvää pohjaan asti. Se ei ole mitään,

että minä häviän. Se on että häviävät muistoni.

 

Kuten asiaan kuuluukin, entiset pojat palaavat entisiin alkukaveruuden aikoihin, jolloin huolettomina istuttiin ko. paikassa Jaffalla ja polteltiin Bostonia. 

Läpivalaistaan se, mitä meistä sitten isona tuli: nuoresta lintuharrastajasta, Martinista Hankenin kasvatti,  talousmies, pankkianalyytikko ja  valtiovarainministeriössä sielujensa herkimmän osan likoonlaittaja, nyt eläkkeellä  oleva muistelija. Antista puolestaan biologi, uraa 10-vuotta yliopistolla erikoisalanaan vaistotoiminta, sittemmin vapaa tiedetoimittaja.

-  Oikeastaan kuljemme samalla alueella eri polkuja. Luonnossa virtaa elämän energia ja ihmisten maailmassa raha, eikä kumpaakaan saa näkyviin...

-  Huomaatko... Katulampun valossa asfaltti kiiltää kauniisti. 

Urbaani eurooppalainen erottaa toistasataa harmaan sävyä. Mitä jos menisimme ulos. Näkisimme niitä asfaltin pinnassa ainakin parikymmentä. Samalla voisimme käydä vanhoilla paikoilla muistelemassa menneitä.

- Minä muistelen mieluummin täällä, ja pidän harmitonta silmäpeliä nurkkapöydän naisen kanssa. Naiset raottavat tuntemattomalle miehelle verhoa, jonka takana odottaa salaisuuksien huone. Vaatii rohkeutta astua verhon luo ja vetää se auki.

No, pilkistihän se sieltä, Pakkasen jäljiltä tosin elegantisti vain verhon takaa;)

Näillä syvempien syntyjen keskusteluilla on tietyn ikäpyykin tultua varkain, huomaamatta ja itse meistä kunkin suureksi yllätykseksi ohitettua, tapana aina illan jossain vaiheessa ajautua siihen, mikä mieltä jäytää, kuin olio,  jolla ei ole nimeä: 

 

- Kuolema: ahnas toukka päässäni. Hetkeä ennen loppua se on valmis perhonen. En minä nuorempana tällaisia ajatellut, olin aikaansaapa kaikkivoipainen mies. Kun työkiireet painoivat päälle tai aviolaivani otti pohjakosketuksen, puskin eteenpäin, ja näin peilissä itseensä tyytyväisen miehen.

Olen elänyt niin kuin olen taitanut.. 

 

Ei mikään yksinapainen eikä miesnäkökulmainen tuotos, vaan yleisinhimillistä kerrontaa, josta valoisasti paistaa läpi, että Pakkanen itse ei ole oman elämänsä sivustakatsoja, vaan teos on ihmiseltä ihmiselle kirjoitettu.  Kieliasuaan myöten huippujälkeä.

Tämä tyttöhän taipui luontevasti kuin se kuuluisa koivunlarva Pakkasen tekstin edessä, eikä tehnyt heikkoakaan. Ihastuttava ja immersoiva lukukokemus!

 

Teoksen taustalle sopii mainiosti soimaan Martinin isän jäähyväistilaisuudessa soitettu (klik): Dreh dich nicht um nach fremden Schatten elämänohjeineen...

Verhon takaa kurkisti:​

Mari Jungstedt: "Kun taivas tummuu/Innan molnen kommer" - ex Libris...

"Kun taivas tummuu", Mari Jungstedt, Otava, 2020, 286 s., suomentanut

 Terhi Vartia.

 

Mari Jungstedt  (s.1962) on Ruotsin rikoskirjallisuuden supertähti ja valovoimainen mediapersoona. Kahden lapsen äiti työskenteli pitkään toimittajana ennen ryhtymistään kokopäiväiseksi kirjailijaksi. 

Jungstedtin Gotlantiin ja Kanarian saarille sijoittuvat dekkarisarjat ovat hurmanneet lukijat myös Suomessa." (Lievelehti")

                                                   ©Sarah Saverstam - Otava

 

 

"Kaksi pariskuntaa saapuu espanjalaiseen vuoristokaupunkiin Rondaan,

joka on tunnettu historiallisesta sillastaan. Nähdäkseen sillan koko komeudessaan he lähtevät vaeltamaan sumuiselle vuoristopolulle. 

Sumun hälvettyä yksi heistä on poissa.

Ruotsalainen Lisa Hagel on muuttanut Espanjaan kipeän avioeron jälkeen. 

Hän tutustuu leskeksi jääneeseen rikostutkijaan ja tempautuu mukaan yhä raaemmaksi käyvän murhamysteerin selvittämiseen. Tapauksen juuret näyttävät ulottuvan kauas menneisyyteen, aina kenraali Francon veriselle valtakaudelle asti." (Takakansi) 

 

 

Mitä tervetulleinta päästä Jungstedtin hyvässä seurassa Espanjaan, kauniiseen ja historialliseen Rondan kaupunkiin edes nojatuolimatkalle,  jolla pääsemme paitsi ihailemaan vaikuttavia maisemia myös herkuttelemaan tutuilla 

tapas muy saborosaksilla,  kuten gambas al ajillo, pimientos de padron ja 

jamón serrano.   Tarinan ytimessä ovat siis  petetty vaimo,  jätetty sellainen ja leskimies, jotka kaikki kipuilevat oman tilanteensa kanssa uusia ulottuvuuksia elämälleen etsien ja  petetyn tultua myös leskeksi alkavat heidän kiemuraiset elontiensä risteillä, millaisin seurauksin se selviää lukemalla.

 

Rikostutkija Hector Correa:  - Nyt hänen olisi pakko totutella olemaan yksin.

Hän ikävöisi Carmenia loppuelämänsä, mutta tosiasiassa hän oli viime aikoina ajatellut vaimovainajaansa vähemmän kuin ennen. Suru oli jotenkin etääntynyt, eikä Carmen enää ollut tauotta hänen mielessään. Hänen olemuksensa, tuoksunsa, hiuksensa ja kasvonpiirteensä olivat alkaneet hämärtyä.

 

Erityispisteet heruvat Paloman & Pablon flamencokursseista. Flamenco  on 

niin rytmikästä, sykettä nostavaa katsottavaa, että oitis alkaa omakin kantapää napsaa lattiaan, se on näyttävää ja vauhdikasta sekä näköjään voi tuossakin harrastuksessa  Amor huomaamatta sinkauttaa nuolensa, ja lemmenliekki alkaa leimahdella;)

Lisa Hagel:  -  vilkaisi Hectoria. Mies oli hänen mielestään komea: pitkä ja harteikas, ja paksu kihara tukka oli varmasti aikoinaan ollut musta mutta nyt jo tyylikkään harmaa. Näin lähekkäine istuessa Lisa tajusi, että Hectorin toinen silmä oli ruskea ja toinen vihreä. Hector ojensi hänelle lautasen, jolla oli friteerattua mustekalaa...

Mustekalasta en nyt ole niin vakuuttunut, enkä liioin teoksen esittelytekstissä mainitusta raakuudesta, mutta Jungstedt kirjoittaa sujuvaista, viihdyttävää dekkaria, joka ei tuhaan häröilyyn - ehkäpä juuri hänen toimittajataustansa ansiosta - sorru eikä taivu vaan lukijana on vaivatonta nauttia hänen juonen kuljetuksestaan ja persoonain tutuiksi tulemisesta ilman turhia pähkintöjä tai paluuperiä.

Teos istuikin mainiosti sekä vallitsevaan usvaiseen keliin että omaan lukufiilikseen ollen mukavaa ja rentoa vaan ei mitäänsanomatonta luettavaa.

 

Espanjan ja Rondan maisemissa on vaellellut myös Kunnellut äänikirjat -blogin Satu millaisin mielin ja keveinkö askelin selviää klikkaamalla:)

 

Espanjan taivaan alta: 

Sergio Augusto Sánchez: "Sade piiskaa asfalttia/Lluvia sobre el asfalto" - ex Libris...

"Sade piiskaa asfalttia", Sergio Augusto Sánchez, Aviador Kustannus, 2021, 143 s., suomentanut Einari  Aaltonen, kansi Satu Ketola.

"Uuden sukupolven kertojamestari Sergio Augusto Sánchez   (s. 1984) tuo nyt suomalaisten lukijoiden ulottuville nyky-Kolumbian maaseudun ja kaupunkien juurettomien ihmisten kohtalot. Hänen teoksensa maailmaa asuttavat kaupunkilaislapset, ilotytöt, vanhukset, käärmeet ja vyötiäiset. 

 

                                                    ©www.sanchezescritor.com
 

Romaanimaisessa novellikokoelmassa Sade piiskaa asfalttia ollaan paljon tien päällä – Jack Kerouacin hengessä. Oman säväyksensä Einari Aaltosen hienosti suomentamaan kirjaan tuovat kirjailijan Suomi-vaikutteet. Sánchez oli vaihto-opiskelijana Jyväskylässä vuoden. Tuon ajan vaikutteet näkyvät muun muassa siinä, että kirjassa esiintyy sana taata – myös alkuteoksessa tässä samassa muodossa." (Takakansi)

Uteliaisuutta ja odotuksia  herättävä uusi tuttavuus kielialueelta, joka on osoittautunut varsin monipuoliseksi ja riemastuttavia lukuelämyksen kukkia puhkeamaan kutsuvaksi. 

Tämä pieni suuri teos sisältää kirjailja ja professori Marta Orrantian alkusanojen - jossa hän pohtii sitä, Mikä kirjailija sitten on?  ja Kuka voi kutsua itseään kirjailjaksi? - ja suomentajan alkusoiton  - teos on kuin kolumbialaisittain maustettu novellisovitus folk-rocknobelisti "A hard Rain's A-Gonna Fall, tarkemmin sanottuna Patti Smithin tulkinta tuosta apokalyptisesta laulusta - lisäksi peräti 16 nohevaa lukua yksinkertaistettuna ihmisen palavasta halusta päästä edes kerran meren ääreen...

- Hän kurkisti ulos ovisilmästä: tuntematon mies, jolla oli päässään Volkswagen-lippalakki. Ovea ei pitäisi avata muukalaiselle, mutta hän painoi silti kätensä kahvalle. Lukko naksahti ja ovi avautui. Lippalakkipäisen miehen huulille piirtyi hienoinen hymy...

Tiheätunnelmainen teos, jossa meri tuoksuu, ihmiskohtalot toteuttavat itseään, rakkaus ja viha käyvät ikiaikaista taistoaan surun ja ilon vuorovetten vaihtelussa. Tarinat toteuttavat itseään ominaankin, vain muutaman sivun mittaisina, 

mutta sitä sisältörikkaampina muodostaen kuitenkin yhdessä kokonaisen hykerryttävän kertomuksen.

Jos olet värikkään ja runsaan vaan ei päällekäyvän tarinaniskennän, josta suurkiitos kuuluu myös taitavalle Kari Koskelle, kirjallisuuden ja vieraiden kulttuurien ystävä, tämä on juuri Sinun kirjasi! Sisällön korventavan hyisiä ja riipaisevan hersyviä käänteitä siivittämään Aaltonen suosittelee 

Los Diablitos Del Vallenato -yhtyeen mainion letkeää  musiikki-iloittelua

Los caminos de la vida:)  Musiikki ja Etelä-Amerikka kuuluvat vahvasti yhteen, 

ei ole toista ilman toista.

Jos  vastaus alkusanojen kysymyksiin jäi askarruttamaan, niin: Orrantia päätyy pohdinnoissaan lopputulemaan: Kirjailija on joku, jolla on Sergio Sánchezin tapaan kyky loihtia koettavaksemme omaperäinen miljöö, kirvoittaa meissä tunteita - kaihoa, inhoa ja hellyyttä - ja ennen kaikkea lahja saada meidät oivaltamaan, että voidakseen olla yleismaailmallista kirjallisuuden täytyy ennen kaikkea olla ainutkertainen matka. Tismalleen!

Koosteen kokonaisanti on kuin elämän kaleidoskooppi ja tässä tapauksessa tarina siitä, kun ihminen haluaa nähdä ja kokea meren tai sen, mikä itse kullekin meistä kulloinkin merkityksellistä on...

Olen nähnyt Koillis-Brasiliassa elävän, vekkulin vyötiäisen somasti kerällä kuopassaan, se oli tärkeätä silloin ja kokemuksen elähdyttävä muisto on edelleen tärkeätä nyt.

 

Kustantajalle: sivuhuom. kirjailijan nimi on kirjoitettu sekä kannessa että etulehdellä muotoon Sánches.

 

Vahvennoksia klikkaamalla saat halutessasi lisätietoa ao. asiasta;)

Päähineitä vierastan ja koen ne etenkin näin pitkän pipokauden jälkeen jotensakin ahdistaviksi, mutta tämän Volkswagen-lippiksen mieluusti empimättä

päähänsä sujautti:

Erling Kagge: "Kaikki paitsi käveleminen on turhaa/Å gå: Ett skritt av gangen" - ex Libris...

 

"Kaikki paitsi käveleminen on turhaa", Erling Kagge, Art House, 2020, 152 s., suomentanut Kari Koski.

"Erling Kagge  (s.1963) on norjalainen kirjailija, kustantaja, seikkailija, taiteen keräilijä ja juristi, joka on kävellyt etelänavalle, pohjoisnavalle ja Mount Everestille. Hänen kirjojaan on käännetty 38 kielelle."

 

                                                        ©Lars Petter Pettersen 

 

" Homo sapiens on aina kävellyt.
Käveleminen on välttämätöntä, käveleminen on terveellistä. Kävellen voi päästä vuorille, jäätiköille tai omaan sisimpään. Käveleminen on meditaatiota, eteenpäinmenoa, elinehto. Kävellessä ehtii huomata maailman ja elämä tuntuu pidemmältä.  Lyhyesti: kaikki paitsi käveleminen on turhaa.
Erling Kaggen viihdyttävä kirja on yhdistelmä tarinoita ja tietoa, historiaa, biologiaa, seikkailuja ja pohdintoja kävelemisestä. Se on kävelevän ihmisen, luonnon ja hitaamman elämän ylistys." (Takakansi)

 

 

Käveleminen on kivaa! Olen luonnoltani kävelijä. Olen aina ollut. Käveleminen on ollut oma liikunnan ykköslajini jo pitkään, ja se on tuonut iloa ja mielenrauhaa etenkin näinä aikoina. Kävelyn filosofiaan tuli tutustuttua Frédéric Grosin seurassa v. 2015 mm. näissä mietteissä: - Käveleminen on niiden todellisuuksien kokemista, jotka kestävät ääntä pitämättä, nöyrästi -  kalliolohkareiden keskelle kasvanut puu, ympäristöään tähystävä lintu, uomaansa avaava puro - eivätkä odota mitään. Se on liikkumaton ikuisuus, joka värähtelee paikallaan.

Olikin varsin kiintoisaa ottaa selvää siitä, millaisia mietteitä tämä varsinainen monitoimimies ja Telluksen tallaaja meille tarjoaa.

Kagge kyselee teoksessaan itseltään ja miksei myös meiltä lukijoiltaan:  

Miksi me kävelemme? Miksi minä kävelen? Mistä minä kävelen ja minne?

Ja toteaa, että asian selvittääkseen paras  sujauttaa kengät jalkaan ja 

alkaa reippaasti laittaa töppöstä toisen eteen.

 

-  Käveleminen luo vapauden tunteen. Se on vastakohta pyrkimykselle päästä "nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin". Kun kävelen, kaikki liikkuu hitaammin, maailma tuntuu pehmeämmältä, enkä enää hetken kuluttua hahmota elämääni pelkkinä päivittäisinä puuhina, kuten siivouksena, kokouksina ja käsikirjoitusten lukemisena. Käveleminen on vapaa vyöhyke. 

Perheen työtoverien ja tuttujen mielipiteet, odotukset ja tuntemukset menettävät 30 minuutiksi tai muutamaksi tunniksi kokonaan merkityksenä. 

Tunnen olevani oman elämäni keskipiste. Ja pian sen jälkeen unohdan itsenikin.

- Juuri tämä on kaikkein kävelijöiden yhteinen salaisuus: kävellen elämä kestää kauemmin. Käveleminen tekee hetkistä pitempiä. 

Paljain jaloin käveleminen on miestäni yksi elämän pieniä suuria nautintoja, kävelemisen kuninkuuslaji. Kaikensorttiset töppöset ja poposet  irtoavat jaloista oitis aina kun mahdollista:

-  Jalat ovat parhaat ystäväsi. Ne kertovat kuka olet. Jalat käyvät vuoropuhelua silmiemme, korviemme, nenämme, käsiemme, yläruumiimme ja tunteidemme kanssa. Vuoropuhelu tapahtuu niin nopeasti, ettei pää pysy mukana. 

Jalat kuljettavat meitä  täsmällisesti eteenpäin. Ne tunnustelevat alustaa. 

Ne rekisteröivät aistimuksia ottaakseen sitten askeleen eteenpäin tai sivulle.

 

Kagge heittä ilmaan myös mielestäni erittäin relevantin ja tervetulleen kysymyksen koskien vallanpitäjiä:

- Mitä tapahtuisi, jos vallanpitäjät joutuisivat kävelemään päivittäin tavallisen kansa keskuudessa? Uskoisin, että se tekisi hyvää kaikille. Demokratia perustuu siihen, että näemme toisemme lähietäisyydeltä. Että ihmiset  eivät jakaudu liiaksi "meihin" ja "niihin." Asiat mutkistuvat heti, kun joku saa liikaa valtaa. 

Häntä aletaan kuljettaa hienolla mustalla autolla...

 

Niinpä, tervetuloa todellisuuteen! Olisiko meillä vielä 1990-luvulla katukuvaan ilmestyneitä, tuolloin tilapäisiksi tituleerattuja ja yhä piteneviä ruokajonoja, huono-osaisuutta, terveyskeskuksissa ruuhkaa ja kasvavia hoitojonoja, makaisivatko vanhukset sidottuina ja hoitamattomin ns. hoivakodeissa? Heiluisivatko lapset, nuo armas-kulta-mussukkamme yötä myöten stiletit sukanvarsissa pitkin poikin  ostareita riekkumassa? Jne...

 

Kirjailja tietää varmasti vähintäinkin riittävästi kävelemisestä. Kaggen kerronta onkin laaja-alaista, kiinnostavaa ja hänen kokemusperäiset mielipiteensä sekä havaintonsa  ajatuksia herättäviä. Loppupuolella alkaa kirjailijan ote hieman herpaantua, ja tekstinkuljetus sirpaloitua, mutta kaiken kaikkiaan tervetullut ja mukava teos keleissä, jotka eivät viime päivinä juuri ole lenkille houkutelleet. Kaggen seurassa kelpasi kävellä ja löytää uusia ja tuttuja näkökulmia tähän harrastukseen tai oikeammin elämäntapaan.

Varteenotettava on Hippokrateen  neuvo monen konfliktin välttämiseksi ja

omien hermojen rauhoittamiseksi sekä sakkaamisen estämiseksi: Jos olet pahalla päällä, lähde kävelylle ja jos olet senkin jälkeen pahalla päällä, lähde uudelleen kävelylle.

- Käveleminen on ihmisen parasta lääkettä.

Kaggen seurassa taivalta on taittanut myös Kirjaluotsi millaisin askelin,

selviää klikkaamalla:)

Jahka kelit tässä lämpenevät, taidanpa tehdä Shinrin-Yokun eli kotoisesti ottaa metsäkylvyn. Etsiä ja löytää mieluisan rauhallisen paikan metsän siimeksessä odottavalta nurmikolta, niityltä tahi lämpimältä rantakalliolta, heittäytyä selälleni makaamaan, katsoa ympärilläni olevia puita, merta, nuuhkia ilmaa ja käydä reporankana pilvipaimeneen.

Keveisiin kävelemisiin:

Naistenpäivä on tänään(kin?)...

 

Elävästä elämästä:  "Mutta sehän on teillä joka päivä!!" Näin lohkaisi Kuopus nuorna avioimiehehä, kun häntä huolehtivaisena äitinä ynnä surullisenkuuluisaan kauhian anopin viittaan kietoutumisen välttääkseni varovaisesti muistutin 

"ruusu-hampaissa" -päivästä. Huumor´miehiä...

No, tottahan tuo. Onhan asiaa noinkin nähtävissä. Omille harteillemme pitkälti jää, toteutuuko tämä elävässä elämässä...

 

Mitä minä pelkään? Olenhan osa äärettömyyttä.

Olen kappale kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailman miljoonien maailmojen

keskellä,

ensimmäisen asteen tähti joka sammuu

viimeiseksi.

Elämisen riemu, hengittämisen riemu, 

olemassaolon riemu! 

 

Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo, 1972, Pentti Saaritsa

 

Jokainen päivä olkoon siis naistenpäivä, mutta olkoon se myös meidän kaikkien päivä, onhan jokainen uusi tänään, johon silmämme avaamme, jäljellä olevien päiviemme määrästä aina se ensimmäinen...

Ruusuista sanotaan, että punainen väri symbolisoi suuria tunteita.  

Se on voimakas väri, joka ilmentää voimaa, terveyttä ja elinvoimaa.

Punainen on rakkauden ja intohimon väri.  

 

Ruusu päivässä pitänee siis lääkärin loitolla:)

 

Terveyttä, elinvoimaa & naistenpäivää:

Benedict Wells: "Yksinäisyyden jälkeen / Vom Ende der Einsamkeit" - ex Libris...

"Yksinäisyyden jälkeen", Benedict Wells, Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2021, 321 s., suomentanut Raimo Salminen.

"Benedict Wells  (s.1984) on sveitsiläis-saksalainen kirjailija, jota pidetääm nuoren polven kirjallisena lupauksena. Yksinäisyyden jälkeen on ensimmäinen Wellsiltä suomennettu romaani. Teos on käännetty 37 kielelle ja sitä on myyty yli 3 miljoonaa kappaletta. Se voitti ilmestyessään Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon." (Liebelehti) 

                                                           ©Roger Eberhard

 

"Yksinäisyyden jälkeen kuvaa ihmisyyden pohjimmaista yksinäisyyttä ainutlaatuisella herkkyydellä. Romaani paljastaa kuinka hauras kahden ihmisen välinen yhteys on ja kuinka se siitä huolimatta on kaikki, mitä meillä on.

Jules Moreaun lapsuus päättyy hänen vanhempiensa äkilliseen kuolemaan. 

Hänet lähetetään sisarustensa Martyn ja Lizin kanssa sisäoppilaitokseen. 

Eloisa ja peloton Jules kääntyy sisäänpäin ja elää mieluummin muistoissaan. Sitten hän tapaa Alvan, joka tahollaan kamppailee oman surunsa kanssa.

Aikuistuttuaan Jules ajelehtii etsien oma paikkaansa. Jaetusta tuskastaan huolimatta sisarukset saavuttavat yhteyden toisiinsa vain satunnaisesti, 

ja myös välit Alvaan ovat katkenneet. Yksinäisyyden päättymisen tielle ilmestyy ylitsepääsemätön este toisensa perään. Onko onni silti mahdollista saavuttaa?" (Lievelehti)

 

Benedict Wells mielenkiintoisine taustoineen tuli vastaan sattumalta kuten monet positiivisesti yllättävät asiat tapaavat tehdä ja itse teoksen nimikin houkutteli. Uteliaana lähdinkin katsomaan, mitä seuraavat kutsuvasti nimetyt luvut sisälleen kätkevät: Virtauksia, Väärälle raiteelle, Kristallisoituminen, Kemiallisia reaktioita, Sato, Tie takaisin, Ajan lento, Pelon synty, Se mitä ei voi muuttaa ja Toinen elämä.

-  Kaikki tämä olisi ollut mahdollista, ja se, että tuhansista muunnelmista juuri yksi kävi toteen, näytti minusta pitkään sattumalta. Nuorena minusta tuntui, 

että vanhempieni kuoleman jälkeen elän toista, väärää elämää.

Vielä sisaruksiani kiihkeämmin halusin tietää, miten paljon lapsuuteni ja nuoruuteni tapahtumat määräävät millainen olen, ja vasta myöhemmin ymmärsin, että todellisuudessa vain minä itse olen oman olemassaoloni arkkitehti. Olen se mikä olen, kun sallin menneisyyteni vaikuttaa minuun,

ja toisaalta olen se mikä olen myös vastustaessani sitä. Ja minun täytyy ajatella vain hetkiäni Alvan ja lasteni seurassa ymmärtääkseni, että tämä toinen elämä, jossa olen jo jättänyt niin selvät jäljet, ei millään muotoa voi olla väärä. 

Sillä se on minun...

 

Huomasin, että olin lukiessani tehnyt ennätysmäärän muistiinpanoja teoksen tiimoilta, joten on parasta tyytyä toteamaan, että Yksinäisyyden jälkeen on Wellsin lahja lukijoille, paketti,. joka on parasta avata itse. Muutamia ajatuksia:

 

Wellsin kannattaisi luottaa kykyihinsä sillä teos olisi kantanut vallan mainiosti ilman Alvan kohtalon dramaattista loppurutistustakin, josta jäi hieman päälle liimatun häivettä.

 

Tyylikäs ja herkkä  sekä syväluotaava kuvaus itsensä kadottamisesta, etsimisestä ja punaisen langanpään löytämisestä sekä yrityksestä pitää siitä kiinni. 

Elämä kuljettaa sisaruksia erilleen, mutta kuitenkin he loppuviimeksi "löytävät" toistensa luo, vaikka elämän erämaassa voi käydä toisinkin...

 

Perheen joulurituaaleihin kuuluu äidin kitaralla näppäilemä Moon river,

mutta teoksen taustalle soimaan sopii tunnelmaltaan oivasti Julesin äidin levylautaselle pyöräyttämä Paolo Conten Via con me.

 

Lukiessa  omassa päässä alkoi ärsyttävästi pörrätä päässä Koskenniemen Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä...

 

Kypsä  ensisuomennos; surumielinen, mutta monivivahteinen kuin elämä itse. Pitkää ja antoisaa kirjailijanuraa!

-  Siirrä tuolisi aivan kuilun partaalle, niin kerron sinulle tarinan. F.Scott Fitzgerald

Missä mietteissä oli Yksinäsyyden jälkeen oli Kirjojen kuisketta  -blogin Anneli A, selviää klikkamalla:)

Wellsin seurasta nautti:

Jyrki Erra: "Lyijyvalkoinen" - ex Libris...

"Lyijyvalkoinen", Jyrki Erra, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2021, 488 s.

Jyrki Erra (s.1950) on helsinkiläinen arkkitehti ja kirjailija. Hän sai laajaa huomiota esikoisromaanillaan, kansainvälisellä trillerillä Kaunasin sivut (2012). Vuonna 2015 ilmestyi jaettuun Berliiniin sijoittuva kiitetty romaani Berliinin ajokoirat:" (Lievelehti)

                                                    ©Jouni Harala - Otava

 "Axel Warras on suomalainen Caravaggio-spesialisti, jolta taidehistorian professori  pyytää aitoutuslausuntoa Caravaggioksi epäilemästään tuntemattomasta maalauksesta. Axel ei pysty antamaan varmaa arviota. Seuraavana aamuna professori löydetään murhattuna ja maalaus on tiessään.

Yllättäen Axelin vaimo ei myöskään ole palannut työmatkaltaan Roomasta. Liittyvätkö tapaukset toisiinsa?

Axel matkustaa etsimään puolisoaan, mutta joutuu keskelle tuhoisaa valtataistelua. Montako ihmishenkeä miljoonien arvoinen maalaus vaatii, 

ennen kuin se paljastaa salaisuutensa?" (Lievelehti)

 

 

Caravaggio on tullut tutuksi ja hänen valonkäytöltään kauniita maalauksiaan ihailluksi Firenzessä Uffizin galleriassa ja toisaalta myös vankan tietopaketin sisältäneessä  Milo Manaran sarjakuvateoksessa   

Caravaggio Miekka ja paletti , joten innolla ja suurin odotuksin lähdin tutustumaan Jyrki Erran tuotantoon ja kirjan nimen lyijyvalkoinen käsitteeseen  sekä poikkeavaan yhdistelmään taidemaailma suurine rahoineen ja dekkari. Tästä matkasta muodostuikin mielenkiitoinen ja avartava kokemus, jonka sulattelemisessa sekä sisällön runsauden että vieraamman terminlogian (chiraoscure, krakeloituminen, lyijyvalkoinen eli bocca,  provenienssi, staflia etc.) Rooman rakennusten ja katujen tallailemisen, sekä eri intressiryhmien keskinäisten suhteiden selvittämiseen meni tovi jos toinenkin.

 

Lyijyvalkoinen sai inspiraationsa Etelä-Ranskasta Toulousen läheltä ullakolta sattumalta löytyneestä Caravaggion ennen tuntemattomasta,  n. 400-vuoden ikäisestä teoksesta Judit leikkaa Holoferneen pään irti , jonka hinta-arvio on vaatimattomat n. 120 miljoonaa euroa.

Kerronnassa on juoheasti ympätty rinnakkain kaksi erillistä kulkua eli itse dekkarijuonen kuljetus ja ääneen on myös päästetty Caravaggion apulainen, ystävä ja lähelläeläjä Cecco, joka kuvaa pitkää, tapahtumarikasta taivaltaan ja tuntojaan taiteilijan matkaseuralaisena:

 

-  Niin, kukapa ei tietäisi Amor vincit omniaa? Siinä olen minä, Cecco. 

Se maalauksen enkelipoika, cupido. Cecco de Caravaggioksi kutsuttu, vaikka se oli vähän liikaa sanottu. Sillä isäntäni Caravaggio ei omistanut minua. 

Melkein, mutta ei aivan. Oikea nimeni on Francesco Boneri. Olen ammatiltani taidemaalari, niin kuin mestarinikin. Siksi minusta ehkä tuli hänen ystävänsä, mallinsa ja palvelijansa. Ja rakastettunsakin. Joku ehkä sanoisi, että pelkästään hyväksikäytetty eikä sellainen panettelija olisi toisaalta ajautunut kovinkaan kauas totuudesta.

Minä tiedän, sillä tunsin hänet kaikki ne vuodet, jolloin hän maalasi suuret ja ihmeelliset työnsä,  juuri ne, jotka saivat paavin kuurian ja Rooman kirkkoisät niin sekaisin, etteivät he tienneet olisiko pitänyt pelätä, vihata vai rakastaa. Useimmat päätyivät samaan  kuin minä. he sekä pelkäsivät ja vihasivat, että rakastivat häntä... 

 

Alex: -    Tiber soljui verkkaisesti alhaalla uomissaan. Aprikoin mitä kaikkea muuta isä Iacob mahtoi tietää. Seuraavaksi koetin arvuutella itsekseni mistä kaikesta hän vaikeni, sillä se oli kannaltani tärkeintä. Kaikki isä Iacobin kertoma - syy miksi oli Roomassa - kiersi päässäni kuin ahdistava painajainen. En saanut ajatuksiani ja hänen kertomaansa asettumaan loogiseksi ja yksiselitteiseksi kuvioiksi.

Muuttujia oli liikaa, osapuolet uskomattomia, kuin jostain operetin tai sadun kaameasta irvikuvasta. Heidän tavoitteensa, olemattoman kruunun ja kunnian tavoittelu oli absurdia, koomistakin se olisi ollut, ellei se olisi pitänyt sisällään toista todellisuutta - raakaa, julmaa ja säälimätöntä, jossa ihmishenki järjettömän periaatteen ja päämäärän hintana ei ollut minkään arvoinen...

 

Lyijyvalkoinen ei ole mikään action-dekkari, vaikka juonenkulku ja tapahtumarikkaus sen tunnusmerkkejä ovatkin. Se on täyteläinen, runsain henkilöhahmoin varustettu, ilmeikäs ja huoliteltu teos. Lukemisen edetessä ensin nyrpistelin nenääni  Ceccon astuessa areenalle omine tarinaniskentöineen,

mutta pian hämmästyksekseni  huomasin tämän eriperspektiivisen rinnakkaiskerronnan täydentävän panoksen. Itse asiassa viehätyin Cecco-osiosta vieläkin enemmän kuin  Axelin, professori eremita Riitan, komisario Selkämän, Lauran, Elinan etc.  ja kirjavan, vastakkaisin intohimoin ja eturistiriidoin varustettujen, juonittelevien  italialaistoimijoiden ja -tavoittelijoiden edesottamuksista. 

-  Lapselle vaikeat asiat aina valehdellaan...

 

Nyt kun  ei vuoteen ole mahdollisuutta matkailuun eikä taidenäyttelykäynteihin ja ties kuinka pitkään sama tilanne on edessä, tämä teos teki hyvää sielulle ja sydämelle tarjoten piipahdukseen Roomaan ja pikavisiitin Caravaggion maalausten kiehtovaan maailmaan. Tästäkin kiitos Jyrki Erra!

Täyteläinen, runsain henkilöhahmoin varustettu, huoliteltu ja ilmeikäs kokonaisuus. Olen itse taiteen  ja taulujen ystävä, vaan en asian- tahi taiteentuntija. Jälkimmäisille teos varmasti avautuu vallan toisesta ja/tai laajemmasta perspektiivistä.  Seikka, joka ei suinkaan estänyt minua viihtymästä Lyijyvalkoisen parissa ja täydesti nauttimasta tästä yhteisestä matkasta.  Edukseen poikkeava ja ennakkoluulottomasti uudenlainen dekkari!

Vahvennoksia klikkaamalla saat halutessasi lisätietoa ao. asiasta.

Ars Longa, vita brevis...

Ciao:

Anna-Mari Kaskinen: "Vanhuus on kaunista" - ex Libris...

"Vanhuus on kaunista" Runoja, Anna-Mari Kaskinen, Kirjapaja. 2021, 70 s.

"Anna-Mari Kaskinen (s.1958)  on monipuolinen tekstintekijä, jonka kirjallinen ura on jatkunut jo yli kolmekymmentä vuotta. Hänen tuotantonsa käsittää muun muassa runoja, laulu- ja virsitekstejä sekä lasten- ja nuortenkirjoja." (Lievelehti)

 

                                                    ©Timo Pekka Kaskinen 

 

"Anna-Mari Kaskisen runot puhuvat vanhuudesta ymmärtäväisesti, arvostavasti ja myös lämpimästi. Keskiössä on tunteva, kokeva, tekevä ihminen - jo paljon nähnyt, vielä moneen kykenevä." (Takakansi)

"Vanhuus on kaunista -teoksen runoista suurin osa on syntynyt maailmanlaajuisen koronapandemian aikana, jolloin monet meistä ovat joutuneet olemaan erossa iäkkäistä läheisistään. (Lievelehti)

 

 

Anna-Mari Kaskisen elämänläheiset  ja lämminhenkiset runot ovat siivittäneet sitaatteina monia postauksiani. Edellinen häneltä lukemani teos

Kauneimmat haukkuni   käsitteli ihmisen parasta ystävää. Sen herkullinen  anti kiteytyy ytimekkäästi sananparteen: Koira koiran tuntee...

 

Tämän teoksen luvut ovat: Kysyin peililtä, Vanhuus voi olla upea, 

Tänään olen hengissä, Kahden metrin mitalla ja Rakkaat mielessäni.

Uutukaisessaan Kaskinen siis lähestyy suoraan ja surutta sekä lämmöllä kaikkia meitä joskus - jos hyvin käy - koskettavaa aihetta: vanhenemista ja vanhuutta todeten sen olevan kaunista. Ehkäpä sitäkin, mutta myös luopumista ja haasteellista sekä väistämättä haperoituvaa habitusta.  

Vastapainoksi ennen kaikkea erittäin mielenkiintoista, ja seikkailurikasta aikaa,  jolloin uteliaisuuden ja uusien kokemuksien hankkimisen tuntosarvet -  tässäkin elämänvaiheessa ja koronatilanteen varjossa - ovat herkimmillään ja haavoittuvimmillaan...

 

Älä murehdi ikääsi.

Sano, että sinulla on elämänkokemusta.

Älä häpeä ryppyjäsi.

Sano niiden kertovan, että olet nauranut ja itkenyt paljon.

Älä sano, että vartalosi parasta ennen -päivä on mennyt.

Sano, että siinä näkyvät vuosien taistelut ja voitot.

Älä usko, että sinulla ei enää ole annettavaa.

Sano, että hedelmät ovat kypsyneet pomittaviksi.

 

Tiivistäen: periaatteessa koen, että näillä kokemuslisin varustettuna  on enemmän voitettavana  kuin hävittävänä ja menetettävänä. 

Paitsi tänä reilun vuoden aikana mustaan aukkoon kadonneet fyysinen läheisyys ja lämpö, rakkauden jakaminen ja  saaminen sekä yhteinen aika  - 

poissulkien Kanssakulkija, jonka kanssa yhteys ja kiintymys ovat lujittuneet ja tiivistyneet malliin rintama pitää -, ja  jotka eivät ole millään, koskaan korvattavissa...   

 

Jos tilaisuuden saisin,

toimisinko toisin?

Mistä luovuttaisin?

Mistä unelmoisin?

 

Jos tilaisuuden saada voisin,

toimisi en toisin.

Kulkisin samaa latua.

Tarvitse ei katua.

 

Lohdullinen ja helpottava tilinpäätös, joka sulkee pois katkeroitumisen kaamean, kaikkinielevän viitan. Paljon on tullut tehdyksi, on kaaduttu vaan ei maaduttu, itketty ja iloittu, naurettu, rakastettu ja saatu  vastarakkautta eli elämän tase on balanssissa ja tulos  riittävän hyvä.

 

Ann-Mari Kaskisen tavassa lähestyä aihetta on oivallusta ja lämpöä.

Rohkaisevaa ja tervettä vastapainoa kaikelle vähättelylle, ongelmajätekommenteille jne. Kuten useasti ennenkin, hänen teksteissään on myös runsaasti kosketuspintaa; ne pysähdyttävät ajattelemaan olennaista ja tuovat hyvää mieltä:)

- Voisinpa olla kiitollinen,

kun näen taivaan sinen,

kun pihalle astun ja tuulessa vastaan 

soi laulu mustarastaan...

Juuri tässä ja nyt on aika nauttia kaikesta kauniista alkavan kevään tiimoilta, mitään sen suhteen ei ole vielä menetetty, vaan kaikki kaunis mustarastaan heleine huiluineen on vielä edessäpäin korviemme, silmiemme ja aistiemme iloksi. 

 

Mitäpä  mieltä asiasta on nuoremman polven edustaja:  Keko Salata ft. BEHM ja Vanha klikkaa, kuuntele ja  hymyile:)

Nyt ja aina, Rakkaat mielessään: