Sylin täydeltä ruusuja...

kaikille eskarinsa ja koulutyönsä loppuunsaattaneille, oikeaan kouluun ja lukioon jatkaville sekä ammattiin valmistuneille ynnä uutuuttaan hohtaville valkolakeille!

Ruusuja kaikille kesälaitumille kirmaaville, villeille & vapaille: olkaa rohkeita ja menkää avoimin mielin eteenpäin!

"Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksesi.

Elämä on kauneus, ihaile sitä.

Elämä on autuus, maista sitä.

Elämä on unelma, tee siitä totta.

Elämä on haaste, kohtaa se.

Elämä on velvollisuus, täytä se.

Elämä on peli, mene siihen mukaan.

Elämä on kallisarvoinen, varjele sitä.

Elämä on rikkautta, säilytä se.

Elämä on rakkautta, iloitse siitä.

Elämä on lupaus, toteuta se.

Elämä on suru, voita se.

Elämä on laulu, laula se.

Elämä on taistelu, suostu siihen.

Elämä on murhenäytelmä, näe se.

Elämä on seikkailu, uskaltaudu siihen mukaan.

Elämä on onni, ota se kiinni.

Elämä on arvokas, älä tuhoa sitä.

Elämä on elämää, taistele sen puolesta."
Äiti Teresa

Ruusuja myös kaikille  meille onnekkaille, jotka saamme riemuita ja juhlia kanssanne! 

Isosti Onnea:

"Koiruuksia" - ex Libris...

"Koiruuksia", Maija Paavilainen, Karisto, 2015, 120s.

"Maija Paavilainen  (s.1945 Kotka)  on suomalainen aforistikko. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri. Paavolaisen  aforistisia piirroksia on julkaistu vuodesta 1971 nimellä Maija P., ensin Kotimaa-lehdessä,
sittemmin kirjoina. Hän sai vuoden 2005 Kirkon tiedonvälityspalkinnon." (Wikipedia)

"Jo vuosituhansia koira ja ihminen ovat kesyttäneet toisiaan. Ystävyys on aina kaksisuuntaista. Kasvattaja antaa koiralleen ruokaa, rajoja ja rakkautta - koira ihmisilleen ulkoliikuntaa, uskollisuutta ja iloa.
Olen poiminut Koiruuksiin sitä filosofiaa, johon koiramme meitä kasvattavat." (Teoksen takakansi)

No, tämä mainio ja ainakin näin henkeen ja vereen koiraimmeiselle apposelleen avautuva aforismikooste istui kuluneen viikonlopun meininkiin paremmin kuin hyvin! Kaksi nuorta koiraherraa yökylässä tarjosi paljon tassujen rapinaa parketilla,tyrkylle asti rapsutusmahdollisuuksia ja aamutuimaan noutajapojan herkkää kirsullakutitusta kaulakuoppaan ynnä mantelisilmäin kaunista, suoraa katsetta.  Tällä välin pikkukoira nukkua tuhisi tyytyväisenä parivuoteen alla suoriuduttuaan sitkeydellä, urheudella ja kaikella tarmokkuudellaan lauantai-iltaisen rapussaliikkujain  paheksuvasta haukunnasta ja tärkeän ei suinkaan vähäpätöisen  vahtimestarin toimen vaalimisesta arvosanalla: kiitettävää ahkeruutta....

Maistiaisia:

Sisäsiisti ymmärtää olla siisti myös sisältä
Jokainen on oman muotonsa valio
Yksin ei ole koskaan itseään huonommassa seurassa
Kannattaa leikkiä piilosta niin että varmasti löydetään
Menneitä mietiskellessä jää tämä hetki elämättä
Ellei muista hyvällä kannattaa unohtaa
Eniten katuu koiruuksia joita ei ehtinyt tekemään
Elämä lyhyt odotus pitkä
Lemmikki on lemmikki vanhetessaankin.

Juu ja eipähän ilman näitä Junnukoiria olisi tullut lähdetyksi 06.30 suoraan petiunnukkaisena auringonnousuiselle, autereiselle metsälenkille, eikä kuultua peippojen ja mustarastaiden yhteiskonserttia, ei nuuhkituksi aamun raikasta kevätilmaa eikä nautittua kasteisena kimmeltävistä heinikoista eikä metsäpolkujen täydellisestä, terapoivasta hiljaisuudesta.
Pieni, iso kooste! Kivat Maija P. & Junnukoirat!!

Matteus on - kuten mummouskin -  mielentila:

Heleä olkoon huominen helluntai...

Heila kainalossa, heilan kainalossa, heila vielä maailman turuilta ja toreilta löytymättä,
heilaa kaipaamatta, heila entisenä exänä tai heila jo tuonilmaisissa yhtä kaikki,
kesän  lämmön kintereillä me kaikki nyt ketterästi  ja toiveikkaasti mennä  kipitämme...

Kiitos, että olet
kaiken kestänyt,
tuhot myrskytuulten
usein estänyt.

Seisomme näin yhä,
talo, tammipuu.
Talon ylle oksa
vahvin kaareutuu.

Kuinka kaikki muuttuu.
Tammi, tähän jää.
Yhteinen on matka
sekä määränpää.   
    
"Tänään tahdon kiittää", Anna-Mari Kaskinen ja Ari Laitinen, Minerva Kustannus Oy, 2015.
Kaunis teos & herkkää, helluntaipasselia riimittelyä!

Tammen puuttuessa: traakkipuu (Dracoena draco), paikallinen nimi "El Drago Milenario",
tämä vahvaoksainen:  600-700 v. vanhuutta ja 22 m korkeutta, rungon tyven halkaisijaa 10 m,
painoarviota 70 t; Icod de los Vinos, Teneriffa.

Vaarin kainalosta kurkkien kohti viikonlopun pian starttaavaa rekkurallia ja Kuopuksen pesueen turneeta ynnä uusia seikkailuja yhteistä  matkaa jatkaen,
heipskukkuu & helluntaita:

"Vainooja / Stalker" - ex Libris...

"Vainooja", Lars Kepler, Tammi, 2015, 617 s., suomentanut Kari Koski.


Lars Kepler on ruotsalainen kirjailijasalanimi, jonka takana on aviopari Alexander Ahndoril (s. 1967) ja Alexandra Coelho Ahndoril (s. 1966).  Aikaisemmat suomennokset: Hypnotisoija 2010, Paganini ja paholainen 2011. Tulitodistaja 2012, Nukkumatti 2015.

"Poliisille lähetetäään linkki Youtube-videoon, jolla esiintyy salaa kuvattu nainen. Seuraavana päivänä aviomies löytää hänet raa'asti murhattuna. Sitten saapuu toinen video. Tapausta ryhtyy tutkimaan kuolleeksi uskotun Joona Linnan tilalle tullut komisario Margot Silverman. Hän on varma,
että aviomies on nähnyt rikospaikalla jotakin. Paha shokkitila estää kuitenkin miehen puhuttamisen, ja apuun kutsutaan hypnotisoija
Erik Maria Bark. Se, mitä transsiin vaivutettu mies paljastaa, saa kuitenkin Erikin mielenrauhan järkkymään. kaiken takana saattaa olla hänen uransa pahin virhe.
Virhe jonka tunnustaminen maksaa hänelle kaiken." (Kirjan takakansi)

Kirjan teemana on stalkkaus  ja myös  spree-killeriä sivutaan. Stalkkaus kohtaa meillä reilua
10%:a naisista ja puolta vähempää miehistä. Sen harjoittajana on valtaosin joku uhrin tunteva henkilö.  Kohteeksi joutuminen on ankean ahdistavaa; ei niin lainkaan hilpeää...
Liki mahdotonta jäljitettävää ja erittäin vaikeasti  totaalisesti eliminoitavaa. Tosi on.

Sitten itse asiaan: henkilökavalkaadista löytyy Krp:n uusi näihin erikoistunut, edesmenneeksi riittaillun komisario Joona Linnan saappaisiin astunut asiantuntija Margot Silverman aisaparinaan tutkintaryhmän jäsen Adam Youssef. Oma mittava roolinsa on psykotraumatologiaan ja katastrofipsykiatriaan erikoistuneella, syvähypnoosia käyttävällä ja pianotunteja ottavalla
Erik Maria Barkilla ja hänen kolleegallaan, hivenen mysteerisellä ja nauravaisella Nelly Brandtilla.
Tuo sytipäinen omien polkujensa tallaaja, varsinainen "Camel Boots Man", Joona Linna ottaa odotetusti pääroolin omakseen ja kantaakseen; hyvä niin. Kunkin kirjan avaavan oman lukukokemuksen vesittämisen välttämiseksi juonenkulkuun ei ole syytä enemmälti puuttua.
Porukka on reilunpuoleinen, silti hyppysissä  pysyvä ja juonenkäänteitä tällä sivumäärällä toki riittää.

Vainoojan kanssa samanaikaisesti oli sattumoisin luvun alla  Hannu Lauerman
kiintoisa teos:  "Usko, toivo ja huijaus; rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin", enkä malta olla siteeramatta hänen toteamustaan s.76: "Vastaavasti esimerkiksi poliisin suorittamassa esitutkinnassa, jossa ei kuulusteluun haeta langettavia todisteita, vaan vasta johtolankoja,
voi hypnoosin käytöstä joissakin harvoissa tapauksissa todellakin olla apua. Tällöin tutkitaan puolueetonta todistajaa, eikä mielikuvan oleteta olevan todistusvoimainen, vaan ainoastaan suuntaavan esitutkintaa todisteiden löytämiseen. Tällaiseen olen joskus päätynyt poliisin pyynnöstä ja tarkan harkinnan nojalla, vaikka usein on paremmaksi vaihtoehdoksi todettu se, että hypnotisointiin ei ryhdytä. Joskus tulokset ovat olleet tutkinnalle hyödyksi."

Barkin levylautaselta:

Omien ammatillisten haamujensa kanssa kirppuroivan Erik Maria Barkin ja virkateitä oikovan, mutkat suoriksi silottelevan Joona Linnan tomerassa käs'kynkässä taittui tämä reilu 600-sivuinen taival ratevasti henkisittä hiertymittä, joskaan kevytkynäinen kursiminen loppuneljänneksellä ei tätä dekkaria olisi torsoksi typistänyt.

Tack för sällskapet:

"Suomen turvallisuus" - ex Libris...

"Suomen turvallisuus", Jukka Valtasaari, Docendo, 2015.

"Valtiotieteen lisensiaatti Jukka Valtasaari työskenteli ulkoasiainministeriön palveluksessa vuosina 1966-2005. Hän toimi YK:n edustustossa vuosina 1971-74 ja 1977-83. Suomen suurlähettiläänä Washingtonissa vuosina 1988-96 ja 2001-2005 sekä ulkoasiainministeriön valtiosihteerinä vuosina 1996-2001." (Kirjan takakansi)


"Turvallisuus ei ole pelkkä sana presidenttien puheissa ja hallituksen raporteissa. Se on suomalaisten turvallisuutta, josta pitää keskustella aina kun se mieltä painaa, riippumatta vaalikausista ja muulloinkin kuin hyvän sään aikana.
Pitkän uran ulkoministeriössä ja Suomen Washingtonin suurlähettiläänä tehnyt Jukka Valtasaari nostaa tässä puheenvuorossaan kissan pöydälle.
Hän korostaa, että turvallisuuteemme kuuluvat länsi ja itä, Euroopan Unioni, Nato, Moskova ja Peking. Tämän ympäri ei pääse sillä, että ns. Nato-optio suljetaan pois vaalikaudeksi.
Keskustelu vaatii enemmän kuin kyllä tai ei Natojäsenyydelle: maailman "ison kuvan" hahmottamista, sillä siitä Suomen poliittinen liikkumavara riippuu.
Avoimen ilmapiirin Suomessa ei enää tehdä isoja päätöksiä informoimatta ensin äänestäjiä. Mielipiteiden lokerointi sisäpolitiikan värikirjoon kuulematta kunnolla niiden esittäjiä on sekin eilispäivää. Tässä puheenvuorossa Valtasaari kertoo, miten hyvinvointimme perustuu turvallisuuteen, jota Nato takaa, Euroopan integraatioon, jolla on instituutiot, ja siihen,
että elämme Venäjän naapurina ja toimimme globaalitaloudessa. Toisin sanoen, mitä pitäisi tehdä,
kun ei voi istua katsomossa seuraamassa omaa peliään." (Kirjan takakansi)

Yksi valtion tehtävistä on huolehtia kansalaistensa sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta.
Maslow'n tarvehierarkiassa turvallisuuden tarve on yksi viidestä ihmisen perustarpeesta. Turvallisuuden merkitystä ei voine ylikorostaa!

Tämä diplomaatin kokemuksella ja  kiihkottomuudella laadittu selonteko Suomen turvallisuudesta on  yksi aspekti aina ja etenkin tällä hetkellä aktuellista  ja huomiota vaativasta globaalista, eurooppalaisesta ja oman maamme turvallisuustilanteesta. Valtasaari käy selkokielisesti läpi historiallista lähtötilannetta, syitä miksi nykytilanteeseen on tultu, analysoi tämän päivän vaihtoehtoja sekä visioi myös tulevaa. Kaikki tämä avarakatseisesti, mitään varsinaista patenttiratkaisua lukijalle tyrkyttämättä.

Aatemaailmasta ja Nato-kannasta  riippumatta kiinnostava  lisänäkökulma vallitsevaan haasteelliseen, kannanottoja ja päätöksiä edellyttävään aikaan, jota parhaillaan elämme!

Kaikenlaisia kuppikuntia karsastavana & karttavana, mihinkään järjestöön tai ryhmittymään kuunaan kuulumattomana (miinus lapsuusaikainen Suomen Partiolaiset- Finlands Scouter ry ja matteaikainen Suomen Kennelliiitto- Finska Kennelkulbben ry  & nykyään  Riistanhoitoyhdistys),  siten sitoutumattomana ja näin sammakkoperspektiivistä löydän 1340 + 5 hyvää syytä olla aiheesta kiinnostunut...

Otsa rypyssä:

"Löydä! Opas helppoon tiedonhakuun" - ex Libris...

"Löydä! Opas helppoon tiedonhakuun", Ari Haasio, Avain, 2015, 118 s.

Ari Haasio toimii yliopettajana Seinäjoen ammattikorkeakoulun kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelmassa. Hän on kirjoittanut useita teoksia tiedonhaunkinnasta ja sosiaalisesta mediasta."
(Kirjan takakansi)

"Mistä löytää tietoa? Miten löytää oikeanlaista tietoa erilaisiin tarkoituksiin? Löydä! Opas helppoon tiedonhakuun johdattaa lukijan tiedonlähteiden monipuoliseen maailmaan. Vaikka Internet dominoi tiedonhakua, arkistojen asiakirjat ja kirjastoista löytyvät laajat kirjakokoelmat ovat edelleen keskeisiä tiedonlähteitä. Teos esittelee myös muistiorganisaatioiden - kirjastojen, museoiden ja arkistojen - toimintaa ja rakennetta sosiaalista mediaa unohtamatta. Kirja soveltuu niin oppikirjaksi eri oppilaitoksiin kuin yksittäisen kansalaisen oppaaksi tiedonlähteiden monipuoliseen maailmaan." (Kirjan takakansi)

Oppaan osat ovat: "1. Johdatus tiedonlähteiden maailmaan, 2. Muistioragnisaatiot, 3. Internetin hakukoneet ja hakemistot ja 4. Lähteet.  Meille tiedontulvassa räpiköiville ja tietoa sinnikkästi virrasta jäljittäville rivikansalaisille tämä on mitä selkein opas monine uusine, käyttökelpoisine vinkkeineen ja  linkkeineen, jotka sekä nopeuttavat että yksinkertaistavat omaa tiedonhankintaa. Lukiessa tulevat myös omat tiedonhakurutiinit ja käytännöt oivasti haastetuiksi, terävöitetyiksi ja tarvittavin osin uuteen uskoon  justeeratuiksi; mainiota!

Tiedon hankinnassa ja sen vaivattomuudessa, nopeutumiseessa ja reaaliaikaistumisessa on sitten omien koulu-, opiskelu- ja työrupeama-aikojen painettu talla pohjassa kiihdytyskaistalla.
Historian havinoissa tuntuvat olevan ne ajat, jolloin rusettipäisenä tytöntyllerönä makasin mahallani Mummilan lattialla "Pikkujättilaistä" ja kolmiosoaista "Eläinten maailmaa" selaillen.  Sittemmin astuivat kuvaan muhkeat metritolkulla tilaavievät,  ei suinkaan hyllyssä pölynkerääjinä vaan ahkerassa käytössä kuluvina, tietosanakirjasarjat; niiden osoittautuessa rittämättömiksi välitön kirjastoreissu. Näiden rinnalle nousivat jatkuvaan plaraamiseen eri  kielten sanakirjat sekä paksuina että reissukokoisina, perus- ja erikoissanastoversioina.

Kun  kootakseni esipolvia suvun vanhimmasi vakanssiin nähden varsin varhain jäätyäni aloin harrastaa geneologiaa, (btw. toimi hyvin surunpurussa),  ja kurssit käytyäni kävin tiedonhankintaan oli netistä mm. HisKin: tietokantoineen paljolti apua. Silloin tällöin on tullut lähinnä Amigon ja Vaarin  pelaamisen tiimellyksessä ihan kurioositeetin vuoksi haettua jotain "Encyclopedia Americanan" 30-osaisesta järkäleistöstä.  Sivistyssanakirjoja tulee harvakseltaan, mutta kuitenkin  rapistelluksi; niitä löytyy kolme kappaletta, painokset vuosilta 1956, 1969 ja 2003; joista vanhin täydellisimpänä on se, joka viekusta löytyy, kun lukiessani ko. sanastoa tarvitsen.
Kesämaassa köllöttää massun päällä espanjansanakirja "El Diaa"-lukiessa. Mutta siinäpä nämä hetkeä-jälkeen-dinosaurusten mallit...

Mainio opas! Ken etsii, hän löytää & saa kokea löytämisen iloa!  Muisteloista muistutukseen  Haasion sanoin:"Verkon ulkopuolellakin on elämää - ja informaatiota"...

Yksittäisenä kansalaisena:

"Ääret / Den fallande detektiven" - ex Libris...

"Ääret", Christoffer Carlsson, Johnny Kniga, 2015, 387 s., suomentanut Tarja Lipponen.

Esittelytekstit oli idearikkaasti sijoitettu mustille pohjille kansien sisäpuolille ja etu- ja takalehdille, jolloin ne kätevästi ponkaisivat silmille, luettaviksi.

"Christoffer Carlsson (s. 1986) on ruotsalainen kriminologi ja sensaatioksi noussut rikoskirjailija. Ruotsin dekkariakatemia palkitsi Carlssonin Varjot vuoden parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi 2013. Carlsson on palkinnon monikymmenvuotisen historian nuorin palkittu. Vuotta aiemmin hänet valittiin Vuoden nuoreksi eurooppalaiseksi kriminologiksi. Carlsson yhdistääkin harvinaisella tavalla kriminologin tietonsa ja kirjailijan taitonsa nautittaviksi lukuelämyksiksi.
Tästä alkaa rikosromaanin tulevaisuus." (Kustantaja)

"Ääret on toinen osa Christoffer Carlssonin romaanisarjasta Leo Junkerista, tukholmalaisesta poliisista. Carlssonin hyytävän tarkka ajankuva tämän päivän Ruotsista kertoo poliittisesta väkivallasta ja vihasta, joka siihen vie. Ja sattumanvaraisuudesta. Kun ihminen tietää ja tuntee olevansa oikeassa, hänen tekonsa ovat oikeutettuja. Ja valitettavan usein myös peruuttamattomia. Leo Junker ja hänen esimiehensä Gabriel Birck ajautuvat poliittisten liikkeiden kanssa tekemisiin, kun ääriliikkeitä tutkinut sosiologi löytyy murhattuna. Asiaan voivat liittyä niin äärioikeistolaiset kuin äärivasemmistolaiset piirit. Molemmat ääret." (Kirjan ensilehti)

No niin, aihehan on mitä relevantein ja ajankohtaisin  tässä häilyväisessä ja epävakaassa maailmassa, jonka meno ja meininki luovat suotuisat, suorastaan ihanteelliset olosuhteet ääriryhmien runsaistumiselle ja  toiminnalle. Ääriliikkeisiin avautumista valotetan yksilön tarpeella kaikessa epävarmuudessaan hakea yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä, omaa viitekehystä:
"yhdessä olemme vahvoja."  Carlsson kuvaa luonteikkaasti lapsuudessa alkanutta tiivistä  kaverisuhdetta ja sen aikuisuudessa tapahtuvaa eritymistä, vaikkeikaan uskollisuuden ja lojaalisuuden purun hinnalla.Persoonat on rakennettu kätevästi ulkoapäin, ikäänkuin lukijana katselisi eräänlaista nukketeatteriesitystä ja laadukasta sellaista.

Sobrileja nappaileva Junker ja hänen työkykynsä ovat kyllä suuren kysymysmerkin paikka. Ääriliikkeet sinänsä eivät herätä sympatioitani, eivätkä tarkat täysosumalaukaukset toiseen silmään  taikka  silmämunan purskeat ulospullahdukset  nyt vaan ole henkilökohtaisesti  kiinnostavuudeltaan mainittavaa suuruusluokkaa. Väkivallan kuvausta kirjassa on vähintäinkin kotitarpeiksi, mutten onnistunut löytämään punaista lankaa, ideaa eikä luetuista palasista muodostunut kansien väliin  kantavaa kokonaisuutta, josta olisi saanut napakan otteen,  ja joka olisi selventänyt, mitä Carlsson tällä kaikella haluaa sanoa.  Kun ihminen tietää ja tuntee olevansa oikeassa hänen tekonsa ovat  oikeutettuja!? Onko väkivalta sittenkään, milloinkaan oikeutettua vai onko se silkka avunhuuto, kun sanat eivät riitä tai ne loppuvat, eikä huutokaan enää kuulu?

Carlsson tuottaa tekstiä ihan omalla vaivattoman oloisella, jäntevällä ja reportterimaisella tyylillään, josta kovasti pidän. Kerronta kulkee ja verbaliikka on kohdallaan. Tämän edeltäjään,
"Varjot",  kyllä tykästyin ja kyllä vaan: kirjailijan seuraavaankin hengentuotteeseen tartun uteliaasti & mielihyvin, vaikka "Ääret" nyt menikin hienoiseksi ruusu- ja risupuskaksi...

Nipotteli:

Poliklinikkaperformanssia...

Draaman summa  olevaisessa on vakio. Totean nuivasti, jotta jokakeväiseksi muodostunut,
tällä kertaa ei hallittu vaan mallia salama kirkkaalta taivaalta-mallinen, paripäiväinen riekkuminen  vaan ei riemastuminen, on puoliksi ja onnekkaasti kuitattu. Korjausoperaatio seuraa tuonnempana.

Monikansallisessa osin letargisessa osin ylikierteilläkäyvän levottomassa  miljöössä kökötteli läpileikkaus kansalaiskirjosta, jonka välitse reippaasti riensivät tehokkaan- ja tärkeänoloiset ensitietojen vastaanottajat kansioineen vartijoita väistellen kohti ensiapua ja sen eittämättä päteviä hoitajia. Kuljin luontevasti liki viidenkymmenen vuoden yhdessäelon mielestäni suomalla täydellä  mandaatilla tyynen rauhallisesti paareilla  tuskissaan retkottavan Vaarin vieressä,
vaan kuinkas stten kävikään?  Torpatuksihan minä tulin yksimielisesti kaikkien hoitopuolen edustajien toimesta, vaikka kuinka katu-uskottavasti ja jämäkästi viekussaolo-oikeuksiani peräsin. Vartijan kurkistaessa ovestaan tiukan sananvännön johdosta, oli pakko peräytyä, sillä toki ymmärsin olevani ns. väärällä puolen tiskiä ja jatkaessani ulkoistuksen uhan alla. Jep!


Kun istuskelee sydän syrjällään odottajien aulassa  aivot tietoja Kanssakulkijan tilasta huutaen, kestää hetken ennen kuin vallitsevasta yleisestä kivikasvoisuudesta toipuu ympäristöään havannoimaan. Tuiki tarpeellinen siirtymisriitti, sillä tuon reilun nelituntisen perusteella on todettava, että Jouko Turkkakin vahvuusvuosiensa virrassa olisi produktioineen joutunut pahan kerran häpeään tämän kylläkin pätäkan suhteen vastikkeettoman, mutta henkisesti voimiaverottavan, ilmaisperformanssin rinnalla...  Ja huom. tämä arvio perustuu vain alkuillan näytökseen, toisessa myöhäisnäytöksessa on taatusti luvassa vielä räväkämpää  menoa.

Lanssikuljetuksia kärräytyi sisään tasaiseen tahtiin, rajavartiolaitoksen poikia välissään EU-alueelta visiittiin saapunutta pikatarkastuksen jälkeen pakkohoitoon passitettua turistia, saattajain myötä  käsi pyyhepulleropaketissa kömpiviä, oli rikkonaista ja avohaavaista nasuvärkkiä, liian useita pitkälti toistasataa kiloa painavia puhisijoita ja enempi-vähempi läsnäolleina tällä Telluksella taapertavia sekä apua tarvitsevia lapsosia. Jälkimmäisistä jokunen pitkästyi ymmärrettävästi odottamiseen, ja yksi pieni kiharatukkainen vielä vaippapöksyinen pikkumies - onneksi- osoitti ennakkoluulotonta ja reipasta asennetta kirmailemalla ympäriinsä hilpeästi hihkuen. Tästä iskänsä vaivautuneena pahoitellen  toteamaan, että kun ei pieni jaksa paikoillaan pysyä, johon salamana Mummo, että Pikkumies tuossa kohtaa määrä suunnan ja vauhdin, anna mennä & yritä pysyä perässä:)


Yhteenvetona ensiksi todettakoon, että sairaalan koko henkilökunta saa toiminnastaan ilman muuta kiitettävän arvion ja mikä parasta: minä sain Vaarin Äitienpäiväksi kotiin! Toisekseen ehdottaisin kaikille päättäjille ihan aidon ja oikean empiirisen tiedon hankkimiseksi minimissään samanmittaista hurvittelutuokiota mieluiten yönäytös mukaanlukien minkä tahansa julkisen hospitaalin päivystystiloissa ei niin ergonomisen muhkeilla istuimilla kiemurrellen sekä samaan syssyyn kärvistelyä ja jalanvaihtoa valinnan vapaisessa ruoka- ja leipäjonossa.
Poliittista tahtotilaa, jos mitä osoittaisi jalkautuminen & rantautuminen kansan ja sen vallitsevan arkitodellisuuden pariin.

Kolmanneksi: vaikka tuo meidän Vaari on muuten mukava Ukko, niin nämä sporttispurtit  kyllä ottavat voimille. Vaikka realitetit kuinka ovat hanskassa, näihin äkkilähtöihin ei voi rutinoitua eikä valmistautua, vaan ne rytinällä järjestelevät arvoja uusiksi lakaisten epäoleellisuudet ja mitättömyydet omiin nurkkiinsa, säikähdyttävät ja valvottavat öitä... Nyt on helpotuksesta tullut nukuttua nukkumisen päälle, kun onnekasta kyllä, jälleen ja vielä kerran tilanteesta selvittiin kuiville. Positiiviselle puolelle laskettakoon myös se ihme, joka osaltaan kuvaa Vaarin fyysistä tilaa, että menomatkalla hospitaaliin  Vaari  kerrankin oli tyystin suu suppuralla mitenkään kommentoimatta ajotyyliäni ja haipakkaa tilannenopeutta.

Loppukaneettina Philp Rothin sanoin:"Old age isn't a battle; old age is a massacre."

Huumori kestää & rintama pitää:

"Yhä mennään eteenpäin"/ Kroppen sig framåt lutar" - ex Libris...

"Yhä mennään eteenpäin", Lars Huldén, Siltala, 2015, 128 s.,
Suomentanut Pentti Saaritsa. Eleettömän tyylikäs ja sisällönmyötäinen päällys: Anders Carpelan.


"Lars Huldén on syntynyt Pietarsaaressa ja kasvanut Munsalan pitäjässä sijaitsevan Monån kylän Nörråkersissa. Huldénin kaunokirjallinen tuotanto sisältää lyriikkaa, proosaa ja näytelmiä. Hän on työskennellyt pohjoismaisen filologian professorina Helsingin yliopistossa 1964–1989. Hänen tutkimuskohteitaan ovat olleet paikannimet ja murteet sekä C.M. Bellmanin ja J.L. Runebergin tuotanto. Vuonna 2000 Lars Huldénille myönnettiin Ruotsin akatemian pohjoismainen palkinto." (Kirjan lievelehti)
Aiempi runoteos  Ei tähtiä tänä yönä, sir  vuodelta 2014."

Maistiaisia:

"Tienhaarat ovat kauniita.
Hyvinpoljettu polku haarautuu odottamatta
ja muuntuu kahdeksi tai kolmeksi.
Tienhaarassa on tehtävä valinta
tai käännyttävä takaisin.
Varminta on kääntyä
ellei tiedä minne polut päätyvät.
Yhdessä voi metsänhaltija saada sinut valtaansa.
Toisella voit kohdata naaraskarhun
kaksine pentuineen. Huonosti käy silloin.
Kolmas johtaa sinut ehkä
merenrantaan, jossa voit asettua rantakalliolle
ja näyttäytyä kaikessa loistossasi.
Voit myös jäädä istumaan kivelle
ja odottaa kunnes tulee joku
joka tietää mihin polut johtavat.
Mutta odotuksesta voi tulla pitkä."


"Minulle käy yhä useammin niin
että istun kädet ristissa
bussissa, raitiovaunussa, junassa,
odotussalissa, kannolla
jolle olen istahtanut lepäämään.
Se tuntuu niin mukavalta.
Ei se mitenkään uskontoon tai sellaiseen liity,
mutta luulen että se tarkoittaa
jotakin, ja mitä se mahtaisi olla?
Olen kahdeksankymmenenkuuden."


Osin hellyyttävää, sydämeenkäypää vanhan runoratsun näreistä laukkaa - osin kaihon- ja ironianseesteistä suitsenpitoa "odotellessamme valkeaa kättä" pitäen mielessä:
"Se joka rakastaa, elää. Olla rakastamatta on olla kuollut." Elämänmyönteistä, vaan ei luovuttavaa.
Laajakatseista, ymmärtävää, yleisinhimillistä ja oivaltavaa, poetiikan perusasioitakin pohtivaa, varmakynäistä Lars Huldénia, jonka sanansäilästä ei säröjä eikä tylsyyttä löydy! Kevät ja runot nivoutuvat perinteisesti kokemusmaailmassani tiiviisti yhteen, joten tämä teos oli sikälikin mieluisa tuttavuus ja löysi oitis oman paikkansa.

"Jokainen työpäivä päättyy kun tulee ilta.
Jokaisella työviikolla on viikonloppunsa.
Vain runoilijan työ ei pääty koskaan
hänen elämänsä päivinä."



"Yhä mennään eteenpäin":

Äitienpäivää...

Hyvää ja aurinkoista sellaista kaikille Äideille, Isoäideille ja muuten vaan äidillisille!

"Missä  on ilosi, siellä on aarteesi,
missä on aarteesi, siellä  sydämesi,
missä sydämesi, siellä onnesi." Augustinus

Onnea t:

"Verta lumella 1 / Blood on Snow" - ex Libris...

"Verta lumella osa 1", Jo Nesbø, Johnny Kniga, 2015, 195 s., suomentanut Outi Menna


"Hän tuijotti minua lasittuneella katseella, ja hetken luulin, että hän oli jo kuollut. Mutta sitten hän liikutti suutaan. Olisin voinut ampua häntä sydämeen, niskaan tai takaraivoon. Miksi ammuin ensin alaselkään? Halusinko kysyä häneltä jotain? Saatoin halutakin, mutta olin unohtanut, mitä. Tai se ei tuntunut enää tärkeältä." (Kirjan lievelehti)

Henkilögalleriasta löytyvät mm.  sanasokea ja kappaleita tuottava asiainhoitaja Olav, Sir Daniel Hoffmann ja Kalastaja, jotka jakavat Oslon heroiinimarkkinat, ykkösparittaja Pine, rampa ja kuuromykkä Maria Myriel sekä kaunis ja kavala Corina Hoffmann. Päähenkilö Olav on hauras, kaksijakoinen ja tunteettomaan väkivaltaan pystyvä kappaleidenhoitelija mottonaan:"Tämä ei ole henkilökohtaista." Olavista ei omien sanojensa mukaan ole: pakoauton kuljettajaksi, ryöstäjäksi eikä työhön, joka liittyy
huumausaineisiin tai prostituutioon...

Aseet paukkuvat ja ruuti käryää, mutta se ei nouse tässä pääasiaksi; kovaotteisuuskin on ilman itsetarkoitusta, jotenkin sivistyneesti kuvattua. Pinnan alla kulkee Olavin hahmossa kaiken matkaa ihmismielen koukeroita ja syvyyksiä pohdiskelevan kirjailijan pitävä ote, jota juohea teksti ja sanankäyttö tukevat.

Kukaan ei ole läpeensä paha, vai onko? Kuinka paljon hyvistä päätöksistämme huolimatta toistamme lapsuudessa opittuja malleja? Onko paha periytyvä virus? Samoja teemoja kirjailija ansiokkaasti pyöritteli jo edellisessään, "Isänsä poika" -teoksessa.

Kun Jo Nesbø ja Outi Menna, tuo oiva parivaljakko ovat puikoissa, on tuloksena taattua laatua ja takuuvarma, joskin pienoisesti hämmentävä, lukukokemus! Loppuratkaisun pikantti yllätyksellisyys  jättää avoimeksi ja toisen osan varaan tämän kaksiosaisen paketin kokonaisuuden arvioinnin, mikä lienee kirjailijan ilkikurinen ja ovela tarkoituskin. Mielenkiintoista!

"Lunta ja verta. Niin valkoista. Niin punaista. Niin ihmeellisen kaunista. Kuin kuninkaan viitta."

Henkilökohtaisesti:

"Small talkia rakkaudesta" - ex Libris...

"Small talkia rakkaudesta", Leena Yliportimo, Bookwell Oy, 2015, 79 s.
Kannen kuvitus: Luiz Risi ja ilme: Timo Jaakola.


Tämä on helsinkiläisen runoilijan ja mainosalan freelancerin toinen runokirja, joka on ennakkoluulottomasti ja menestyksekkäästi julkaistu joukkorahoituksella. Asennetta!
Esikoisteos Rakkaus on pyöreä ilmestyi 2013.

Muurahaiset kun ovat tällaisen harrastelijamyrtologin silmin veikeää ja touhukasta pikkuväkeä, niin jo silkka sisällön muotoa peilaava kansi miellytti silmää.
Pientä, mutta terhakkaa, kuten itse runotkin.

Teos on ilmettä antavasti jaettu viiteen eri lukuun: hymyilen kuin hölmö, rakastaa niin pirusti, sekametelisoppaa, muuttolaatikot odottavat ja ystäväni yksinäisyys , minkä lisäksi jokainen runo on otsikoitu, -  huoliteltua ja viimeisteltyä!

"top secret

olen salarakas
mutta koska se
on huippusalaista
en tiedä itsekään
kenen rakas olen


puoliksi täynnä

rakastuin kerran palavasti
ja olen siitä vieläkin puolikas
mutta silti puolet enemmän
kuin olin sitä ennen


anteeksi, nyt en ymmärrä

tiedätkö taivaan
ison lampun
entä näitkä yötä vasten
hohtavan sirpin
hyvä
varmistin vain
olemme sentään
samalla planeetalla"


"Runojen tapahtumien todenperäisyyttä ei ole tieteellisesti todistettu. Kaikki mitä niitä lukiessasi tunnet, on kuitenkin totta." (Takakansi).  Totta! Syntyy vankka vaikutelma, jottei näitä runosia ole vääntämällä väännetty, vaan jotta ne ovat sielun syvistä syövereistä & kätköistä spontaanisti ja pidäkkeettömästi,  koetuista ilon ja surunsykähdyksistä pintaan pullahdelleita raikkaita hengentuotteita...

Runoilijan lausuman mukaan pöytälaatikot pursuilevat runoja. Mainiota, sillä näillä pienimuotoisilla päiväpiristäjillä on ihan oma paikkansa tämän lukijan sydämessä!

Totta tosiaan: