"Kesäkirja", Tove Jansson, WSOY, pokkari 2018, 154 s. suomentanut
Kristiina Kivivuori.
Tove Jansson (1914-2001) tämä rakastettu, tunnettu ja laaja-alainen suomenruotsalainen kirjailija, taidemaalari, pilapiirtäjä ja sarjakuvataiteilja ei esittelyjä kaipaa. Hänen tuotantonsa on ilahduttanut monia sukupolvia ja on ajanhammasta hyvin kestävänä edelleen vahvasti voimissaan.
"
Kesäkirja on kertomus Sophia-tytön, isän ja isoäidin
kesänvietosta Suomenlahden saarella. Ennen muuta se on kertomus hyvin
vanhan naisen ja hyvin pienen tytön ystävyydestä. Tove Jansson kuvaa
tunteilematta vanhuutta ja lapsuutta.
Kesäkirja nojautuu vakavimmillaankin iloiseen ja lämpimään elämäntunteeseen.
Teos julkaistiin ruotsiksi vuonna 1972 ja Kristiina Kivivuoren suomennos ilmestyi seuraavana vuonna.
Kesäkirja on käännetyimpiä suomalaisia teoksia. Sen pohjalta on tehty myös teatterinäytelmä Lontoossa vuonna 2014.
Teos on osa 12 klassikkoa -sarjaa. Lukijat äänestivät 12 rakkainta
teosta WSOY:n 140-vuotisesta historiasta, ja nämä teokset ilmestyvät
Suomen
100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi juhlapainoksina, joiden
kansisuunnittelusta vastaavat Suomen eturivin taiteilijat.
Kesäkirjan kannen on suunnitellut
Rauha Mäkilä." (Kustantaja)
Mikäs sen somempaa näinä aurinkoisina ja lämpiminä päivinä puiden kukkiessa ja luonnon ollessa vehmas kuin tarttua tähän ihastuttavaan, teemanmukaiseen kesäkirjaan, joka lukiessa vei mukanaan myös niihin ajattomiin, onnellisiin ja huolettomiin lapsuuden kesiin, jotka minulla oli onni Mummini kanssa meren rannalla viettää pitkälti samoissa tunnelmissa ja samassa hengessä kuin Sophia-tyttösellä oman isoäitinsä kanssa.
- Perheellä oli eräs ystävä, joka ei koskaan tullut liian lähelle, se oli Eriksson.
Hän ajoi veneellään ohi, tai oli ehkä aikonut tulla käymään vaikka siitä ei sitten tullut mitään, ja joinakin kesinä Eriksson ei käynyt saaren lähelläkään, ei veneellä eikä ajatuksissaan. - He olivat jo kauan sitten ja asiasta puhumatta ymmärtäneet, ettei Eriksson sanottavasti pitänyt kalastuksesta, ei metsästyksestä eikä moottoreista. Mistä hän piti, sitä oli vaikeampi täsmällisesti määritellä, mutta se oli helposti ymmärrettävissä. Hänen mielensä ja äkilliset toiveensa olivat kuin meren tuuli yli veden, milloin sinne milloin tänne, ja hän eli herkeämättä levollisessa jännityksessä. - Erikssonin salaperäisyys ja vetovoima olivat osaksi siinä, että hän ei puhunut itsestään. Se ei näyttänyt häntä huvittavan.
Eikä hän puhunut muistakaan, ei hän ollut heistä niin kovin kiinnostunut.
Hänen harvat käyntinsä saattoivat sattua mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä, koskaan hän ei viipynyt kauan... (Juhannus)
Meillä puolestaan oli Kalastaja, jolla oli lupa säilyttää paattiaan rannassamme. Hänellä oli tapana vaivihkaa suhisuttaa veneensä rantakaislikosta aamuhämärissä merelle ja palatessaan joskus poiketa pihamaalla saaliskaloja Mummille tarjoamassa. Joskus jopa istua alas ja juoda kupponen kuumaa. Muistan myös elävästi, että kerran jos toisenkin Mummille hiljaa nyökäten ojennettiin kimppu niittykukkia; taisi tämä Kalastaja olla pikkuriikkisen ihastunutkin... Seikka, joka vasta paljon myöhemmin avautui muistojen silmin.
Ja näin lähtee puolestaan yhteisprojekti,
Tutkielma onkimadoista, liikkeelle Sophian sanellessa ja isoäidin ylöskirjatessa tekstin:
- Eräänä aamuna oli hiekkarannassa tuntematon sipuli ajautunut maihin ja se oli määrä istuttaa vierashuoneen eteen. Sophia pisti lapionsa maahan tehdäkseen sille kuopan ja lapio leikkasi onkimadon keskeltä poikki, hän näki miten molemmat puoliskot kiemurtelivat mustassa mullassa. Hän heitti lapion pois, perääntyi mökinseinustalle ja kirkui. Ne kasvavat kokonaisiksi taas, sanoi isoäiti. Ei se mitään, usko pois. - Minä luulen, jatkoi isoäiti sitten, minä luulen, ettei vielä kukaan ole tuntenut tarpeeksi kiinnostusta onkimatoihin. Jonkun todella kiinnostuneen pitäisi tehdä niistä kirja. (Onkimatoja ynnä muita)
Madot, nuo onkimadot olivat oleellinen ja tärkeä osa omaa lapsuuden kesänviettoani. Viikolla, Ukin, tuon intohimoisen kalamiehen ollessa töissä,
niitä piti etsittämän ja tongittaman urakalla. Viikonloppuisin ja Ukin loma-aikana rutiiniin kuului aamuvarhainen herätys, unihiekat silmissä leivänkulman puraisu, Mummin pääni yli vetämä jättivillapaita yöpaidan päälle ja ulos kosteanraikkaaseen, hienoisesti hytisyttävään kesäaamuun, veneelle ja kalalle. Viikolla kalastimme onkimalla ja uistinta vetäen sekä oli meillä katiskakin rantaruovikossa, mutta Ukin kanssa se oli pitkää siimaa.
Ja periaatteen mies kun Ukki oli, mukaanpääsy edellytti paitsi tuhtia matofarmia, myös itse siiman madottamista. Toimenpide oli jotensakin yökkiä puuhaa,
mutta polte aamu-usvaiselle merelle kuulemaan heräilevien merilokkien kirkunaa, kuikkain huutoa ja keskelle auringon kimmellyttämän merenselän kimallusta ja joskus jopa viiksiniekan-nappisilmän eli hylkeen kurkistukseen veneen vieressä oli vastaansanomaton. Useasti palattaessa odotti torni kuumia, leivinuunissa paistettuja karjajanpiiraita, joiden päällä voi somasti suli sekä löppöslöylyinen hirsinen rantasauna... Kiitos ikirakkaat Mummi & Ukki:)
Tätä kerrassaan herttaista ja lämmöllä kirjoitettua
Kesäkirjaa oli suuri ilo lukea nauttien Janssonin taitavasta, syvää luonnonrakkautta ja elämänymmärrystä välittävästä kerronnasta kaikkinensa. Lukijana oli vaivatonta ja riemastuttavaa saumattomasti samaistua molempiin kahteen päähenkilöön: Sophiaan ja isoäitiin sekä heidän kesätunnelmiinsa ja seikkailuihinsa luonnon helmassa ja sen tarkkailijoina. Joten kaksin silmin sisäistettynä lukukokemus oli
- jos mahdollista - kaksin verroin antoisampi!
Kauniita kesäpäiviä:
