sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Karin Brunk Holmqvist: "Pieni potenssipuoti/Potensgivarna" - ex Libris...

"Pieni potenssipuoti", Karin Brunk Holmqvist, Bazar Kustannus, 2011, 245 s., suomentanut Raija Rintamäki.

Karin Brunk Holmqvist (s.1944) on kirjoittanut kuusi romaania, jotka ovat tehneet hänestä yhden Ruotsin luetuimmista ja pidetyimmistä kirjailijoista.
Hänen lämpimissä ja oivaltavissa tarinoissaan kohtaavat menneisyys ja nykyaika, maaseudun todellisuus ja kaupunkilaiselämä. Pieni potenssipuoti on ensimmäinen Brunk Holmqvistin suomeksi ilmestyvä kirja." (Lievelehti)

 

                                                                      ©Peter Carlsson

"Kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvät vanhapiikasiskokset Tilda ja Elida asuvat yhdessä synnyinkodissaan pienessä ruotsalaisessa kylässä.
Heidän elämänsä on rauhallista ja mukavaa, samanlaista kuin aina.
Tilanteeseen tulee muutos, kun naapuritaloon muuttaa uusi asukas. 
Siskokset tutustuvat uuteen naapuriinsa ja saavat tältä oivallisen idean. Keksittyään sattumalta toimivan potenssilääkkeen reseptin vanhat neidit panevat pystyyn postimyyntifirman." (Takakansi)

 
 
- Silloin sattui olemaan oikea kunnon kesäilta. Kärpäset pörräsivät paikoillaan ilmassa ja vesi oli jo aikoja sitten kuivunut sädevesitynnyristä. Oli niin hiljaista, että puhuessa sanat palasivat takaisin kuin tahtoisivat tulla lausutuiksi uudestaan: ne eivät tavoittaneet vastaanottajaa, koska tiivis hiljaisuus kohosi muurina ympärille...

Kunnes rauhan rikkoo ja vipinää kinttuihn ja sykettä sydämiin aiheuttaa  Lanzen taloon muuttava komea, kolmen kultasormuksen poikamies Alvar Klemens, 
joka tietämättään mullistaa siskosten vedenpinnan tyynen elon ja sisäisen olon
sekä jonka tietämättään inspiroiman riemastuttavan  business idean ansiosta  taloon saadaan hankituksi sisä-wc... 
Tarinassa kulkee mukana myös kaupunkilaistunut veli Rutger arveluttavine kesämökkisuunnitelmineen ja Rivieralla huitelevine Marianne-vaimoineen.

- Tilda ei vastannut, häntäkin hermostutti. Ajatukset sinkoilivat aivoissa kuin guttaperkkapallot. Samalla kertaa oli tullut niin paljon kaikkea. Ensin he olivat olleet kaksin, mutta nyt heidän elämäänsä oli suorastaan virrannut väkeä. 
Alvar, Rutger ja Marianne, ja tietysti kaikki potenssilääkkeen tilaajat.
Tildaa hävetti, ja ensimmäistä kertaa moneen viikkoon hän risti kivulloiset kätensä ja rukoilu Jumalaa. Hän rukoili että Alvar tulisi takaisin, että rohto tepsisi Rutgeriin ja isä seppämestari Svensson suhtautuisi kaikkeen ymmärtäväisesti. Tilda kiitti myös siitä, että heillä oli terveys tallella, että veroilmoitukset oli tehty ja joulu oli ollut niin hieno.
 
Holmqvist kirjoittaa kauniilla kädellä ja rennosti etenevällä kerronnalla. 
Olikin vaihteeksi ilo lukea positiivisesti kunnon vanhanaikaista tarinankuljetusta ilman mitään enempi vähempi teennäisiä efektejä tai hätkähdyttämishakuisuutta. Teos on hyväntuulinen, herttainen, lämminhenkinen ja valloittava sekä tuotti  ponnistelematonta lukuiloa ja hyvää mieltä levittäen maalaiskesän tuoksua ja ääniä ympärilleni:)  

Kirjasähkökäyrän Maille lämmin kiitos tästä rentouttavasta tarinasta, 
matkasta muistojen maailmaan, lapsuuden kesiin ulkohuusseineen ja pörräävine kärpäsineen, inisevine itikoineen, maaseudulle, jossa merenaalloilla oli liplatuksensa ja ajalla oli aikaa seistä.... 
 
Kiitos myös elämälle siitä, että  maailmassa on jotain - ainakin muistoissa - pysyvää, kuten ikiaikaiset lapsuuden mokillä vietetyt kesät ja  nykyisyydessä perjantaikahvituokiot Esikoisen luona vaihtareineen:))

Teoksen opetus: Älä koskaan aliarvioi iäkkäitä naisihmisiä...

Suosittelee:

perjantai 29. tammikuuta 2021

Joonatan Tola: "Punainen planeetta" - ex Libris...

"Punainen planeetta", Joonatan Tola, Kustannusosakeyhtiö Otava, 344 s.

"Joonatan Tola (s.1983) on suomen kielen maisteri ja tohtoriopiskelija Helsingin yliopistosta. Hän on itseoppinut pianisti ja shakinpelaaja, joka harrastaa dériveä, päämäärätöntöntä harhailua. Tola asuu perheensä kanssa Joensuun puutarhakaupunginosassa." (Lievelehti) 

 

                                                            ©Jyri Keronen

 
"Koko planeetta ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä.
Joonatan saa puhelun Pohjois-Karjalaan: isoäiti vetelee viimeisiään.
Joonatan pakkaa autoon isänsä sotakypärän ja ajaa isoäidin luo Töölöön. 
Isoäiti luulee poikansa Mikon saapuneen. Joonatan muistuttaa Mikon kuolleen
ja kysyy, mitä isoäiti muistaa pojastaan. Isoäiti ei halua muistella. Joonatan alkaa tutkia ja kirjoittaa omaa ihmeellistä elämäntarinaansa. Lopputulos on karnevalistisen hurjasti elämää sykkivä sekä samaan aikaan sielua ravistavan traaginen kertomus." (Takakansi)
 
 
 

Tämä - eikä syyttä suotta - runsaasti julkisuutta ja palstatilaa saanut esikoinen
on paitsi saavutus kirjailijalta itseltään, todellinen kauden tapaus, joka tarjoaa lukijalleen runsaasti ajatuksia herättävää materiaalia ja houkuttelee omiin retrospektiivisiin ajatuskulkuhin, muistopoluille.
 
Teos on kolmiosainen ja sisältää mukavasti nimettyjä lyhyitä lukuja, jotka ovat Tolan rikkaalle kerronnalle eduksi. Lukemisen edetessä alkoi vallita ristiriita:
itkeä vai nauraa? Kerronta on sen verran rikasta, että vaikka mieli teki ahmia yhdellä rupeamalla, jaoin herkuttelun maksimoimiseksi ja luetun sulattelun vuoksi lukutuokiot useampaan kertaan.
 
Koska tämä on romaani isästä ja pojasta, teos jossa naiset ovat kulisseissa,
niin sitaatin aiheeksi antamaan välähdyksen Tolan hienosta tyylistä valikoitui luontevasti isoäiti:

-  Kävelin rappuset ylös ja pimputin ovikelloa. Odotin. Kun kukaan ei moneen minuuttiin tullut avaamaan, mieleeni juolahti, että hän makaa siellä kuolleena. Kokeilin koputtaa, ensin hellästi, sitten kovempaa, sitten rummutin ja morsetin koodeja kunnes iskin oveen nyrkillä. Silloin ovi aukesi.

- Ovenraosta eteeni ilmestyi röyhelöviittaan pukeutunut, koruihin hukkuva hienostorouva, ajan rypistämä hauras tyttönen. Vitivalkoinen mummontukka tökötti pörröllä, korvat lerppuivat hennon karvapeitteen alla kuin vuorenpeikolla, naama oli rutussa; silmälasit olivat valtavat ja ainakin puoli senttiä paksut ja niiden takaa tuikkivat metsäkauriin silmät joita isoäitini räpytteli niin tiuhaan
että se toi mieleen Corollani pyyhkimet kaatosateella. Hän ei taatusti nähnyt eteensä. Ja äkkiä hän tilttasi.  Hän räpytti silmiään hitaammin ja hitaammin ja lopulta hänen silmänluomensa jähmettyivät puoliväliin silmämunia.
 
- Tuijotimme toisiamme silmiin. Hänen huulensa alkoivat vapista, leuka vaappui, posket nykivät, vaikutti siltä että hän saa sairauskohtauksen,
kunnes kasvoille muodostui ihan oikea ilme. Valloittava mummonhymy. 
"Mikko!" hän sanoi. "Mitä sinä täällä teet keskellä päivää?" Vastasin että hei vaan ja sitten kerroin, että en ollut Mikko vaan Mikon poika Joonatan. Isoäitini katsoi minua kuin vähäjärkistä. Kysyin, muistatko sinä Mikon lapsia, minä olen Mikon poika, Mikko on kuollut. "Mitä sinä horiset?" isoäiti sanoi. "Tule sieltä sisälle juomaan teetä".
 
Ja tasapuolisuuden vuoksi Isän luonnehdinta Isoisästä: Hän oli helvetin sitkeä mies, periksiantamaton ylivoimaisten vaikeuksen edessä, puu jota mikään myrsky ei kaada ...
 
Tyylinäyte: - Psykiatri A. Horsma oli palannut lomilta ja rauhoitteli isäni sukulaisia, sähkötti että itsemurhayritys ei ollut niin vakava kuin miltä se ehkä näytti. Kyseessä oli pikemminkin epäkäytännöllisen miehen runollinen konkurssi...
 
Osin hirtehishumoristinen - liekö tarkoitus näin etäännyttää iholta kipeitä muistoja, sillä huumorinhan  voidaan   ajatella olevan tietynlainen coping-keino jahka on annettu ajan vieriä - , mutta samalla myös viiltävä autofiktiivinen kertomus lähinnä isästä ja perheestä sekä pojasta. Lukijana tuli kaksijakoinen tunnetila kerronnan koko mitaltaan, - ihastuttaen.  Erikoinen ja mielenkiintoinen, immersiivinen kokemus...

Tola välttää virtuoosimaisesti ja tyylipuhtaasti aiheen huomioon ottaen nyyhkytarinan tarjoamisen ja säälipisteiden keruun salakavalat ansat, jolloin lukijan luontainen sympatia ja empatia seuraavat sivu sivulta kertojaa ikäänkuin hänen rinnallaan, varjonaan. Ihailtavaa!

Ja minä, joka olin kuvitellut, että lapsuudenperheessämme vallitsi ainainen viuhto sirkus, tulin pudotetuksi laakista pehmeästi pyllylleni tämän luettuani. 
Yhdellä, nykyhetken mukaan lähinnä narsistiseksi psykopaatiksi diagnosoitavalla, ei näemmä pitkälle tällä saralla pötkitä, - kaikeksi onneksi... Oikeasti: eivät  nämä "pitkävaikutteisesti virkistävät "perhehelvetit" toki mikään kilpailulaji ole, eikä niitä saisi lainkaan ollakaan, mutta mutta...   -  Ei puhuta ikävistä asioista.  - H.R. 
 
Teoksen viimeisellä sivulla ennen lukua Lopuksi, Mikko Tolaa koskevia julkaistuja lähteitä ja Muita painettuja lähteitä sekä Kiitokset-osiota on kaunis runo 
Mikko Tolalta 1954 - 1989, johon on hyvä päättää lukeminen ja sulkea kirjan kannet:
 
Jätä mentyäsi ovi raolleen,
se ovi, anna ruusujen jäädä siihen
vartioimaan valoa joka liikkuu seinillä...

 

Hiljaisena tyttönä:

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Kukkiva keskiviikko...

Vaikka silmät toista kertoisivat, ei elämä ole pelkkää harmaan ja valkoisen eri sävyjä, kuten maisema koettaa meille vakuuttaa, vaan myös värejä ja iloa...

Tammikuu komeine hankineen ja muutamine aurinkopäivineen on lähes taputeltu. Helmikuu tarjotkoon meille kauniita aurinkoisia päiviä, vaikkakin sitten johdattaisi meidät paukkupakkasten läpikin askel askeleelta kohti vääjäämättä koittavaa kevättä ja sen joka vuosi uusia, ilahduttavia ihmeitä. 
 
Viime mainittuun eli ihmeisiin liittyköön liki vuoden kököttelyn jälkeen myös orastava ja kukkaansa puhkeava toiminnan- ja ennen kaikkea tapaamisenvapaus.



Just living is not enough... one must have sunshine, freedom, and a little flower. 
Hans Christian Andersen.

 Mukavissa mietteissä:

sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Simone Buchholz: "Verikuu/Beton Rouge" - ex Libris...

 

"Verikuu", Simone Buchholz, Kustantamo Huippu, 2020, 271 s., suomentanut Anne Kilpi. Kansi Taina Värri.

"Hanaussa vuonna 1972 syntynyt ja nyttemmin Hampurissa asuva 
Simone Buchholz  on yksi Saksan tämän hetken menestyneimmistä rikoskirjailijoista. Buchholz on koulutkseltaan toimittaja ja hän on vuodesta 2001 lähtien toiminut vapaana kirjoittajana. Verikuu on Chastity Riley -dekkarisarjan kolmas suomennettu romaani."(Takalehti)
 

                                                           ©Achim Multhaupt
 
 
"On epätavallisen lämmin syyskuinen aamu Hampurin Sankt Paulissa, kun suuren kustantamorakennuksen edestä löytyy häkkiin teljettynä yrityksen henkilöstöpäällikkö - alastomana, tiedottomana ja pahoinpideltynä.
Pian samassa paikassa on jälleen häkki, ja tällä kertaa sisällä on kustantamon sanomalehtiosaston johtaja. Chastity Riley ja hänen uusi, arvoituksellinen työparinsa Ivo Stepanovic uskova, että kyse on jonkun kaltoinkohteluun kyllästyneen työntekijän kostosta. Pian kuitenkin selviää, että uhreja yhdistää muukin kuin työpaikka, ja samassa yrityksen hallituksen puheenjohtaja katoaa..." (Etulehti)
 
 

 

Omantunnon kysymys: Oletko koskaan toivonut, että pomosi olisi suljettu häkkiin?? Hmm-m...  Ainakin toisinpäin mahdollista kyllä;)
Buchholz oli uusi tuttavuus ja vaikka verikuuta on tullut joskus tähyiltyä, 
niin  yhdistelmä kiehtoi kuin myös Taina Värrin paljonpuhuva kansi.  
Teos sisältää lyhyitä, pienimmillään vain sivun mittaisia, kekseliäästi nimettyjä lukuja: Syljeksitty, Pääasia, että etupiha on tiptop,  Johtohenkilöt (Fuck all of you), Savumerkkejä sekä väliin kursiivilla Shadowrunner jne.
 
Teoksen teemana on kaksi vahvaa, negatiivista, mutta kantavaa voimaa: kiusaaminen ja kostonhimo. Miksi ja miten ne syntyvät, muodostuvat johtoajatuksiksi, kuningasideoiksi, koko elämäksi on suuri kysymysmerkki kuin myös se, kuinka niiden idean tuottama energia kantaa läpi elämän.
Sanotaan, että kosto ja viha ovat yhtä voimakkaita tunnetiloja kuin rakkaus, 
en epäile...

Dekkarin voimakaksikon muodostavat syyttäjä Chastity Riley, mustien aukkojen erikoisnainen, jonka ydinosaamista eivät valitettavasti ole rohkaisevat katseet  ja osavaltion poliisin LKS44:n vakavien rikosten tutkinnan  Ivo "Stepi" Stepanovic. 

Buchholz suoltaa varsin vaivattoman oloisesti omantakeista ja suorasanaista tekstiä ja dialogia värikkäine virityksineen malliin: innottomat, mustat nahkatuolit, kaikki ovat jäykkiä kuin parsakaali, katsoa jotakuta munaa mittaavalla tavalla, pienimuotoinen ihminen, joka saa tilan pullistelemaan liitoksistaan ja hän oikaisee leveäsankaisia silmälasejaan keskusta-oikeistolaiseen tapaan...

Napakasti nakuttavaa ja sanakäänteillä ilottelevaa, herkullista tekstiä, joka ei turhiin jorinoihin taivu. Buchholzin näppärä sanaruletti riemastutti kuin myös Anne Kilven käännös. Uudenoloinen teos, joka oli silkka ilo lukea. 


Taivas on harmaa,
Talot vielä harmaampii,
Lämpimästi tervetuloa surun kauhuihin,
Katseet mulle huutaa: "Sä et tänne kuulu, et" 
 
(Albumilta Advanced Chemistry, 2016)

 

Verikuuta on katseltu myös Kirsin kirjanurkassa, millaisin aatoksin, selviää klikkaamalla;)

Harmaudessa hyrisi:

perjantai 22. tammikuuta 2021

Kale Puonti: "Milo" - ex Libris...

"Milo", Kale Puonti, Bazar Kustannus Oy, 2021, 269 s.

"Kale (Kalevi) Puonti (s.1962) on työskennellyt yli 30 vuotta poliisina Helsingissä huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa. Hän on nähnyt aitiopaikalta kansainvälisen huumerikollisuuden rantautumisen Suomeen ja ollut mukana monissa suurta julkisuutta saaneissa jutuissa. Milo jatkaa vakuuttavan realistisella otteella kirjoitettua Pasilan myrkky -dekkarisarjaa, jonka ensimmäinen osa  Manni ilmestyi syksyllä 2020. Tuotantoyhtiö Yellow Film & TV hankki kirjojen elokuva- ja tv-oikeudet jo ennen ensimmäisen osan ilmestymistä. (Lievelehti) 

 

                                                            ©Uupi Tirronen

 

"Fatjon Milo tyri jäädessään kiinni rysän päältä, mutta tuomio on nyt istuttu,
ja vankilan ovelta näytetään avointa tietä. Ihan ensiksi Milon on matkustettava tapaamaan setäänsä, joka johtaa Albaniasta käsin suvun pyörittämää kansainvälistä huumekauppaa. Setä varustaa käden käänteessä Milon uudella henkilöllisyydellä ja passittaa takaisin Suomeen hoitamaan keskeneräisiksi jääneitä bisneksiä. Kauppa käy, ja se huomataan Pasilassakin. Heroiinikuolemat helsinkiläishotellissa sotkevat kuitenkin kaiken, ja Milon on korjattava tilanne. Toisesta epäonnistumisesta hän maksaisi hengellään." (Takakansi)

 

 

Esikoinen Manni  (2020) kirvoitti seuraavaa:  Puonti kuvaa poliisityön arkea asiantuntijuudella ja realistisen oloisesti turhia maalailematta, joten lukuvire oli mukavasti odottava tämän kakkososan suhteen. Puontilla on ripeä kirjoitustahti, sillä kolmas osa, Saarni  julkaistaan syksyllä 2021. Katsotaanpa, mitä Kaartamon kaarti tällä kertaa saa aikaiseksi lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi ja albanialaisen huumerikollisuuden rantautumisen ja pesiytymisen torjunnassa.

Juonen kuvioihin sisältyy biletystä ja myyntitapahtumia Colors-bileissä, vähemmän onnistuneet hotellijatkot Glon sviitissä,  Miloa kökkimässä huoltamolla rekkaa vartoomassa, tyytymättömänä kuin pistooli pasifistin taskussa, kertaiheittoisen velkarahoituksen hoitamistarkoituksessa  viritettyä varakkaan perheen tytön kidnappausta jne. 

Rikosylikonstaapeli Pesonen - oli ollut jo useamman vuoden laitoksen johdon ja KRP:n hampaissa liian läheisistä suhteista järjestäytyneeseen rikollisuuteen.
Hän oli sopinut suorittavansa kuulustelun poliisirikostutkijan kanssa vasta lomien ja ylityövapaiden jälkeen. - Hän ei halunnut pilata lomaansa väittelemällä herrojen kanssa. Aina ennen virkapuhelimen tavoitettavissa ollut Pesonen oli jättänyt puhelimen työpöydälle, pakannut kassinsa ja lähtenyt kalalle Ilomantsin Tyrjänsaareen, Koitereen rannoille.
Siellä Pesosen mökkinaapurina on vereväksi kuvattu viisikymppinen Irma Roivas, joka Mirrinsä kanssa sulostuttaa Pesosen kesäistä eloa ja oloa, niin että asiantila liippaa jo liki ennätyspitkää seurustelusuhteenpoikasta.
 
Poliisirikostutkija Kuntonen:  - oli virkamiesmäinen ja hieman jähmeä poliisi,
joka hoiti työnsä asiallisesti. Poliisirikostutkijan virka oli poliisiorganisaatiossa varmasti yksi epämiellyttävimmistä toimenkuvista. Vastapuolella pöytää oli lähes aina kollega, jota epäiltiin jostakin rikoksesta.
"Hoidetaan kuulustelu pois alta, niin päästään vapaille", Kuntonen sanoi.
"Olet tainnut jälleen virtsata jonkun päällikön muroihin, koska taas tapaamme?"
 
Huumebisnes on valitettavasti varsin kasvujohtoinen  ja liiketaloudellisesti kannattava toimiala sekä erittäin vaikeasti poiskitkettävissä oleva sarka, 
mutta siihen liittyvän rikollisuuden torjunnassakin onnistuminen on erittäin tärkeää ja eräänlainen viesti alan tekijöille ja liigoille, joten sitkeyttä ja sinnikkyytä sekä voimia näille aidan oikean puolen toimijoille jatkossakin!

Teoksen henkilökaarti on melkoisen runsas, ja osa siitä vilistelee silmien ohi muutamaa yllä kuvailtua lukuunottamatta pahemmin jälkiä jättämättä, 
joten vaikkei tässä suinkaan ja onneksi ihmissuhderomaanista toki ole kyse,
niin hiukka lihaa luiden päälle tältä osin kaipailisin lisää.

Puontin lyhytkappaleinen tyyli selkeine lauserakenteineen ja tapahtumakuvauksineen puolestaan  toimii edelleen mainiosti ja luo näkymää meille maallikoille siitä, missä maailmassa asian ympärillä liikutaan ja toimitaan. Taitavasti Puonti väistää myös yksinapaisuuden ansan, antamalla molemmille vastapuolille sanansijaa, jolloin kokonaisuudesta muodostuu lukijalle tasapainoinen.

Milo on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta ja klikkaamalla selviää, millaisia mietteitä teos Anneli A:ssa herätti;)

- Kaiken kokeneena voin sanoa, että vielä on jotain  kokematta. Matti Nykänen, etulehti.

Toivoa sopii kuin myös talvista viikonloppua tässä toivottaa:

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Maria Grund: "Kuolemansynti / Dödssynden" - ex Libris...

"Kuolemansynti", Maria Grund, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2020, 394 s., suomentanut Kari Koski.

"Maria Grund (s.1975) on kotoisin Tukholmasta ja työskentelee toimittajana ja käsikirjoittajana. Hän on valmistunut New York Universitysta ja muttanut ulkomaanvuosien jälkeen Gotlantiin." (Lievelehti)


                                                        ©Katarina Grip Höök

 

"Teinitytön ruumis kelluu kalkkilouhoksessa, ja kaikki merkit viittaavat itsemurhaan. Mutta pian poliisi hälyytetään rikkaan keräilijän kotiin: vanhus on surmattu raa'asti, ja seinällä riippuu todiste yhteydestä kuolleeseen tyttöön. Itämeren saari vaikuttaa idylliseltä, mutta synkkä kääntöpuoli välähtää näkyviin: julmia rikoksia tulee lisää, ja johtolangat kulkevat yhteisön  jäsenestä toiseen." (Lievelehti)


 

Hurja, haastava  kansikuva ja uusi kirjailijatuttavuus herättivät kiinnostuksen kuin myös lause: seitsemän paljasjalkaista lasta seisoo rivissä paikassa, joka näyttää kesäiseltä niityltä...
Otetaanpa ensin selvää minkälaisin henkilöresurssein Grund aikoo rikosten sumasta maalinauhan katkaisuun selvitä:
 
Sanna Berling:  - on ei vielä hirveän vanha eikä mitenkään susiruma.
- katselee ympärilleen tyhjässä, palaneessa huoneessa. Auringonvalo tihkuu ruskeana ja likaisena suolan ja pölyn peittämistä ikkunoista. Nieluun hiipii pinttyneen savun katku, johon sekoittuu homeen haju. Huone tuntuu aina vain pimeämmältä joka kerta kun hän palaa tänne. 

Eir Pedersen:  - on arvaamaton ja äkkipikainen, omasta yksiköstään mantereelta hädetty.
- Pienen päivystävän apteekin soittokello kilahtaa kimeästi, kun hän (EP) astuu kynnyksen yli. Hän liikkuu nopeasti ja hieman etukenossa, valppaat silmät täynnä energiaa. Kun hän avaa vartalonmyötäisen nahkatakkinsa ja vie käden povitaskuun, hän huomaa kuinka apteekkari tarkastelee häntä tiskin takaa. Hienovaraisesti mutta huolissaan. Eir tunnistaa katseen, hän on jo tottunut. 
Tässä vaiheessa hän on melko varma siitä että valkotakkisella naisella on toinen käsi hälyytysnapilla.

Ernst "Eken" Erikson:  - on heidän esimiehensä. Rakastettu. Pelätty. Kunnioitettu.
 
Bernhard Hellqvist, rikoskomisario:  -  Hän on masentava näky, Sanna tuumii. Sameat silmät ja roikkuvat posket. Hän haluaa vain pois täältä: sellaista se on ollut viime vuodet, häneltä on kokonaan hiipunut kipinä ja mielenkiinto.
 
Jon Klinga:  -  on jäntevä kaveri, ja kun tukka on siististi kammattu, kuten tänään, hän näyttää ihan tyylikkäältä. Hän tietää sen kyllä itsekin. 
Vaikka hän on virka-arvoltaan Sannaa alempi, hän käyttäytyy arvovaltaisesti tämän seurassa. Ystävällisesti. Päättäväisesti. Juuri hänenlaistaan poliisia  ihmiset kaipaavat silloin kun kuvittelevat jonkun ajelevan ympäriinsä valkoisella pakettiautolla sieppaamassa ihmisiä ja kiduttamassa heitä hengiltä.
 
Sven "Sudden" Svartö:  - Islantilaisvillapaita näyttää melkeinpä siltä kuin se olisi maalattu hänen  lihaksikkaisiin käsivarsiinsa. - Palkittu kemisti, jolla riittää kokemusta ja pätevyyttä. Hän on yksi maan parhaista teknisistä rikostutkijoista.
 
Joukon jatkona mm. syyttäjä Leif Liljegren, joka haluaa pysyä ajan tasalla ym. 
 
Elävästi roolitettua ja persoonallista joukkoa, jotka eivät jää juonen riennossa pelkiksi kalpeiksi haahuilijoiksi, vaan luovat inhimillisyyttä ja persoonallista väriä teokseen. 
 
Oma mystinen merkityksensä tarinan kulussa on Jodie Fosterin Iriksen roolissa tähdittämällä elokuvalla Taksikuski,  hellehatulla, värikkäillä aurinkolaseilla sekä kaulakorulla kolmine sydämineen ynnä kettunaamarilla ja sen yhteydellä 
Marie-Louise Ja Frank Roosin  tummanvihreälle seinälle viimeiseksi ripustettuun tauluun, joka esittää viheriöivällä niityllä  seisovaa seitsemän pikkulapsen rivistöä, joista jokaisella on kasvoillaan eläinnaamio: porsas, riikinkukko, aasi, koira, vuohi, kettu ja susi. Vaikka teos itsessään on valoisa, ovat naamioiden ilmeet sulkeutuneen usvaiset...
Seitsemän eri eläintä symbolisoimassa  seitsemää kuolemansyntiä.
Kaiken kukkuraksi kuviossa haahuilee myös Miltonin Kadotetun paratiisin poltettu nide.
 
Tietoiskuna valkenevat myös sanan  aspergillium eli vihminin arvoitus  kuin myös maran, nukkuvien ihmisten kiusaajan  kalsea vaikutus.
 
Toteavalla tyylillä kirjoitettu aihepiiri on vastenmielinen, joten jäin ihmettelemään, oliko tarkoitus nostaa kissaa hännästä pöydälle vai mikä oli dekkarin juju?
Lasten kesäleiri - tässä auvoiselta nimeltään Sarastus - ja seitsemän kuolemansyntiä eivät nyt kertakaikkiaan omassa ajatus- ja arvomaailmassani kuulu yhteen. Lapset ovat tabula rasa ja on meidän kaikkien aikuisten vastuulla, minkälaisia merkkejä tauluun piirrämme tahi kirjoitamme. 
Ihmismielen kieroutumien esillenostossa ja kuvauksessa ei sen sijaan moitteen sijaa...

Juonekulussa oli havaittavissa lievää hapuilevaa häröilyä, josta osa toki sopii laittaa kipakan pakkasen aiheuttaman kärvistelyn eli  Ukko Luojan luoman toisen lockdownin synnyttämän oman mielen haahuilun piikkiin.

Mutta persoonainpiirto ja verbaliikka sen sijaan olivat mallikkaasti kohdillaan ja henkilökaarti kiinnostavan särmäinen; kiitos myös Kari Kosken laatukäännöksen. Joten ilomielin jätän Grundin mahdollisen kakkosen varaan kokonaiskuvan muodostamisen hänen potentiaalistaan ja ansioistaan, oman polun aukaisemisesesta ja kyntämisestä vahvalle skandidekkaririntamalle.

Lycka till!

maanantai 11. tammikuuta 2021

Peter Englund: "Murha sunnuntaitiellä / Söndagsvägen. Berättelsen om ett mord" - ex Libris...

"Murha Sunnuntaitiellä", Peter Englund, WSOY, 2020, 314 s., suomentanut
Kari Koski.
 
Peter Englund, (s 1957)  on ruotsalainen historioitsija, tarinallisten tietokirjojen August-palkittu mestari ja entinen Ruotsin Akatemian jäsen. 
Hänen esikoisteoksensa Pultava (1988, suom. 1989) merkitsi suoraa läpimurtoa arvostetuksi tietokirjailijaksi, jonka erityisalaa on ruotsalainen suurvalta-alan historia sekä 1900-luku. 
Häneltä on käännetty suomeksi useita teoksia, esimerkiksi Kuningatar Kristiina – tyttökuningas ja esseekokoelma Menneisyyden maisema.
Teoksessaan  Murha Sunnuntaitiellä  Englund kokeilee uutta lajia, true crime -kirjallisuutta, säilyttäen kuitenkin analyyttisen historioitsijan otteen 1960-luvulla tapahtuneeseen rikokseen." (Kustantaja) 

 

                                                             ©Thorn Ullberg
 

"Tukholman idyllisessä esikaupungissa nuori nainen läytyy kuolleena sängystään. Asunnosta ei löydy mitään jälkiä rikoksesta. Tapausta luullaan itsemurhaksi, kunnes lakanalta löytyy tippa siemennestettä. Palkitun historioitsijan vangitsevasti kerrottu true crime -kirja pureutuu Ruotsissa vuonna 1965 tapahtuneeseen naismurhaan. Miten ihmeessä psyykeltään pahasti sairas tappaja pystyi niin taitavasti salaamaan syyllisyytenä? Kirja kuvaa askel askeleelta rikoksen mutkikasta selvitystyötä, jossa umpikuja seuraa toistaan. 
Osa tarinaa ovat rikollisen hyytävät musitiinpanot, jotka avaavat pelottavasti järkkynyttä mieltä. 
Sunnuntien murhatapaus on kiinnostava muutenkin kuin karmivana tarinana. Siihen tiivistyy jännitteitä, jotka jo 60-luvun puolivälissä alkoivat antaa merkkejä itsestään, vaikka purkautuvatkin räjähtäen esille vasta vuoden 1968 mullistuksissa." (Takakansi)


 

Jahans; mitäpä arvelet lopputuloksesta, kun historioitsija ryhtyy true crime -dekkaristiksi? Syntyykö sutta ja sekundaa vai immersiivistä iloittelua?
Otetaanpa selvää. Teos sisältää kronologisesti etenevät luvut: Prologi, Rikos, Etsintä, Vangitseminen, Tutkinta, Oikeudenkäynti, Pako, Epilogi ja Jälkisanat. 

Prologissaan kirjailija esittelee Hökarängenin asuinalueen, tuon onnistuneen esimerkin kansankodin rakentamisesta, Skönstaholmeineen niin elävästi ja kiintoisasti, että lukija tempautuu huomaamattaan sisälle miljööseen, Söndagsvägenille kulkemaan suoraan  Tage Erlanderin - tahdikkaan oloiseksi intellektuelliksi Lundista - kuvatun pääministerin kauteen:

- Metsä ja kallionnyppylä muodostivat siis sekä todellisen että symbolisen esiripun Itä-Hökarängenin hyvinvoivan rivitaloalueen ja vaatimattomampien vuokratalojen välille. Ja vaikka näiden kahden alueen lapset kävivät samaa koulua ja saattoivat tunnistaa toisensa - rivitaloalueen lapset olivat aina hieman paremmin puettuja - rivitaloalueen lapset välttelivät tarkkaan Hökarängenin länsiosaa, jota pidettiin vaarallisena, sortseihin sonnustautuneiden morlokkien pesäpaikkana, jossa he saattoivat minä hetkenä hyvänsä siepata ja pistellä poskeensa jonkun Skönstaholmenin pikku eloista. 

Englund pohjaa  teoksensa Kickan Granellin  murhatutkimuksen kulkuun asiallisesti ja sujuvasti etenevästi faktoihin nojautuen. Samalla hän valottaa tekijän mielenliikkeitä tämän kirjoittamien tekstien kautta riipaisevalla tavalla. Kirjailijan otteessa on jotain aivan uutta lähestymistapaa, joka osoittautuu varsin onnistuneeksi.

GWL: - Tutkintaa johtaa kokenut rikostutkija GW Larsson, tuo pitkä laiha ja vakava ellei peräti synkkä, pitkälle keski-ikään ehtinyt mies, jolla oli kotkannenä ja pitkät kapeat kasvot. Larsson johti Ensimmäistä osastoa tai Väkivaltaa, niin kuin sitä myös kutsuttiin.  Se hoiti vakavimpia rikosjuttuja, ensisijaisesti murhia mutta myös tappoja, ryöstöjä ja vastaavia, ja sen riveistä löytyivät monet parhaimmista ja kokeneimmista rikospoliiseista. 

- Vuonna 1965 kaikki tiesivät kuka GW (Gösta William) Larsson oli. 
Hänen johdollaan Ensimmäinen osasto oli opittu tuntemaan maan parhaana ja vieläpä yhtenä koko Euroopan parhaista. He ratkaisiva 80 - 85% kaikista jutuistaan. Ratkaisemattomat jutut olivat tuolloin Tukholmassa hyvin harvinaisia. Nyt hänet on unohdettu...

- GW Larssonissa oli jotain syvästi inhimillistä, ja siksi hän pystyi vastustamaan ammatin yleisintä riskiä, sitä että ihminen kovettuu sietääkseen kaiken mitä joutui näkemään. Ehkä hän vältti sen kehittämällä kykyään unohtaa? 

Friedrich Wagnerin eli surmaajan  mielenliikkeistä ja muistiinpanoista: 
Yleisiä vaatimuksia naisille: Ensisijaisen tärkeää on vaalea ja vahva iho.
Toissijaista lantio. Kolmanneksi on oltava vaaleat hiukset ja silmät sinisestä harmaaseen kaikkina munnelmina, joskus harvoin vihreät silmät. 
Ruskeat silmät ovat ällöttävät. Samoin mustat hiukset. Valkoiset karvat ovat tärkeät. Että karvat ovat ohuita ja puhtaita. Sen lisäksi suoriksi harjatut,
 myös hyvin pitkät hiukset, mielellään letitettyinä tai muulla tavoin laitettuina tai myös luonnonkiharat.- - Hoikka ruumis on upea, mutta vahva ruumis ihanne. 
Lihavat sen sijaan muistuttavat sikaa. Siinä jotenkin aistii sian olemuksen ...

-  Wagnerin ajatusmaailmassa vuonna 1965 näyttäytyy kaikki se, mitä on havaittu myös nykyisillä incel-miehillä: katkeruus, naisviha, itsesääli, itseinho ja rasismi. Vain aika ja konteksti ovat muuttuneet...

Englundin selkeä, tyylikäs ja ilmava, tyyliasultaan ja verbaliikaltaan erinomainen kerronta yksityiskohtineen ja alaviitteineen sekä psykologisine otteineen ihastutti suuresti ja herätti minussa lukijana suurta vastakaikua; eleganttia jälkeä.
Hän käsittelee kiinnostavasti vaihtoehtoista minäämme ja hukattuja tilaisuuksia, entäpä jos olisin valinnut -vaihtoehtoja todeten, ettei tälläisissa vaeltavissa rinnakkaisuniversumeissa tai henkilökohtaisten ukronioiden eli vaihtoehtohistorioiden rakentelussa ole mitään ihmeellistä.

Teos oli myös eräänlainen omakohtainen aikamatka paitsi 1950 - 1960 lukujen vahvaan talouskasvuun ja hyvinvoinnin vuosittaiseen lisääntymiseen, ajankohtaisiin tapahtumiin kuin myös nuoruusajan hauskalle1960 -luvulle, Rollareiden ja Beatlesien tahteihin ja juuri ja juuri vesirajan peittäviin minihameisiin.  
Tuolloin ruotsalaista yhteiskuntaa häiritsevät myös Vietnamin kriisi ja Tukholman mellakat kesällä 1965, jotka aiheutuivat uudesta nuorisoilmiöstä modeista ja kahnauksista eri  nuorisoryhmien, kuten rasvisten, pitkätukkien ja nahkarotsi- motoristien kesken. Tietokoneiden ja -tekniikan esiinmarssi ja yleistyminen loivat puolestaan suuria toiveita datan elämä helpottavista mahdollisuuksista...

Tosiasioihin perustuva eksakti kirjoittamisen tapa, ilman pienintäkään puisevuuden häivää  osoittautui oivaksi tavaksi vangita lukijan rikkumaton mielenkiinto. Kari Kosken ammattitaitoinen käännös kruunasi kokonaisuuden. Jatkoa Englundin tälle uudelle aluevaltaukselle seurannee?

 

 Lukemastaan rönsyilemään intoutui:

torstai 7. tammikuuta 2021

Lee Child & Andrew Child: "Salaliitto /The Sentinel" - ex Libris...

"Salaliitto", Karisto, 2020, 334 s., suomentanut Marja Mutru.

"Lee Child   syntyi Englannin Coventryssä vuonna 1954, ja hän opiskeli aikanaan oikeustiedettä ja toimi parikymmentä vuotta TV-käsikirjoittajana.
 Hänen ensimmäinen jännitysromaaninsa julkaistiin 1997. Jack Reacherin seikkailut ovat nousseet suursuosioon jo yli 40 maassa ja keränneet ylistäviä arvosteluja taitavilla juonilla, terävällä tekstillä ja räjähtävällä toiminnalla.

Tammikuussa 2020 Jack Reacher -fanit kuulivat ilouutisen: Jack Reacherin tarina ei pääty, vaikka kirjailija Lee Child vetäytyykin sivummalle. Lee uskoo vaativan tehtävän sarjan jatkamisesta pikkuveljelleen Andrew Grantille, joka julkaisee sarjaa kirjailijanimellä Andrew Child. Omalla nimellään Grant hän on kirjoittanut yhdeksän suosittua jännitysromaania, joita on käännetty italiaksi ja tšekiksi. Salaliitto on ensimmäinen veljesten yhdessä kirjoittama Jack Reacher -jännäri. Suomennos ilmestyy lokakuun lopulla yhtä aikaa alkuteoksen kanssa. " (Kustantaja)

                                                         ©Jonathan Ring
 
"Jack Reacher liftaa levottoman bisnesmiehen kyydissä pikkukaupunkiin Nashvillen liepeillä. Kaupunki vaikuttaa uneliaalta, mutta pinnan alla kytee kaaos: kiristysohjelma on pakottanut kaupungin tietojärjestelmät polvilleen.
Virastojen tietokoneet eivät toimi, liikennevalot ovat pimeinä eikä palkkojen maksusta ole varmuutta. Syyn niskoilleen ja potkut työstän on saanut kaupungin tietotekniikka-asiantuntija Rusty Rutherford. Reacher näkee kuitenkin heti,
että Rutherfordilla on paljon vaarallisempiakin ongelmia kuin naapureidensa viha..." (Takakansi)

Tässäpä meillä on vanha tuttu Jack Reacher, yksinäinen kulkija, joka reissailee ympäriinsä pitkin poikin maata hammasharja, luottokortti ja passi takataskussaan omia polkujaan eikä sekaannu matkapuhelimiin ja vastapoolina tiukasti omiin kuvioihinsa jumittunut, koko kaupngin vihaama, irtisanottu ja kolmiotaan kiertävä

Rusty Rutherford: - Reacher pystyi kuvittelemaan sen nyt selvästi:  
Ruokapaikan. Kerrostalon. Kahvilan. Se oli pieni kolmio. Siinä oli Rutherfordin koko toiminta-alue lukuun ottamatta lyhyitä pistäytymisiä poliisiasemalle. 
Hän oli tehnyt homman kovin helpoksi sieppaajilleen.
 
Reacher & on-off:  Hän ei ollut koskaan tappanut ketään autolla.  
Ei ainakaan vahingossa.  Hän ei ollut koskaan ajanut kolaria. Ei  tahtomattaan. Ongelmana oli vain hänen oma luonteenlaatunsa. Hyvään ajotaitoon vaadittiin liikkeiden ja reaktioiden tasapainoa, nopeutta ja malttia, arviointia ja hallintaa. Vakaata ja vääjäämätöntä keskitien kulkemista. Reacher puolestaan oli äärimmäisyyksien mies. Hän liikkui luonnostaan joko äärimmäisen hitaasti tai äärimmäisen nopeasti. Yhtenä hetkenä hän näytti laiskalta ja raukealta, lähes tiedottomalta. Seuraavassa hetkessä hän saattoi purskahtaa armottoman raivoisaan toimintaan juuri niin pitkäksi aikaa kuin oli tarpeen ja vaipua sitten tyyneen levollisuuteen, kunnes seuraava uhka oli käsillä.

Kyllähän sankarimme takataskussa noiden kolmen aarteen lisäksi taitaa vornia pieni huumorinkukkanenkin, joka kukoistaa, kun hän menee tapaamaan Hollya:

- "Mitä sinä täällä teet?" Holly sihisi vihaisesti? - Mitä haluat? Miksi olet minun pihallani?" "Olen täällä luddiittien kansainvälisen veljesjärjestön edustajana. Meillä on täällä uusien jäsenten värväyskampanja, ja eilisten tapahtumien perusteella minulle tuli mieleen, että olisit täydellinen jäsenehdokas." 
Hollyn parempi silmä kapeni ja hän astui pienen askeleen taaksepäin. 
"Mikä on luddiitti?" "Ihminen, joka vastustaa edistystä. Erityisesti kaikenlaista uutta teknologiaa. Nimi tulee eräästä englantilaiskaverista, Ned Luddista. 
Hän rikkoi 1700-luvulla kaikenlaisia koneita."
 
Aivan saumatonta luentaa ei  tämä ensimmäinen isä-poika dekkari vielä minulle tarjonnut, johtuneetko sitten tiedosta kahdesta kirjoittajasta, ja olinkin havaitsevinani välillä isän laatimia totuttuja ja välillä pojan siivittämiä, ajankohtaisia kyberrikollisuuden osasia, kiristyshaittaohjelmia yms.  käsitteleviä siivuja.  Toisaalta Jackin persoonallisuus on saanut tervetullutta lisäväriä ja sosiaalisia piirteitä.  Sujuvuus ja yhteennivoutuvuus tulee yhteistyötä jatkamalla ja on aina mainiota, kun isä ja poika työskentelevät konsensuksessa saman projektin kimpussa;) Teoksen lopussa onkin vielä mukavasti kirjailijoille esitettyjä kysymyksiä ja vastauksia -osio, joka avaa yhteistyön kulkua.

Kyllähän tämän  seikkailevan sankarimme, villin ja vapaan, mutta ripeasti toimeen tarttuvan Jack Reacherin matkassa mainiosti tämäkin Salaliitto kunnialla selvitettiin, ja se sai  purkutuomion. Niin jäi Rusty Rutherford helpottuneena ja tyytyväisenä  tepsuttelemaan omassa turvallisessa pikku kuplassaan  sankarimme seistä pönöttäessä tavoilleen uskollisena peukalo pystyssä tien poskessa, mutta intotuen hyväksi loppuvedoksi  jopa tekemään poikkeuksen omista säännöistään. Luotettavaa ja viihdyttävää luettavaa.
 
Reacherismi: Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samoina...

Jäin luettuani  fundeeraamaan, vieläkö nykymaailmassa on uhkarohkeita liftareita? Entä oletteko koskaan itse liftanneet ja jos niin missä merkeissä?

Kerran Saksanmaalla liftannut:

tiistai 5. tammikuuta 2021

Heippa-heit hyasintit & jouluhärpäkkeet..

 

Sillä tässä tulevat kevään esimmäiset ilopillerit ja airuet:



- Loppiaisesta alkavat ”selkäviikot ja reikäleivät” tai ”härkäviikot ja läpileivät”.

Siis moniviikkoinen juhlaton ja ankeakin sydäntalven aika. Tähän aikaan oltiin ennen paljon mm. metsätöissä. (Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto, 22. painos, 2001.)

-   Joitakin sään ennustuksia on säilynyt: "Jos loppiaisena sataa lunta niin paljon, että hiiren jäljet peittyvät, niin sinä vuonna ei tule lumesta puutetta (Jämsä),
ja "Jos loppiaisena on jyväaitan polku ummessa. niin se joutaa olemaan ummessa koko seuraavan (tulevan) talven" (Oulun läänin Pyhäjärvi). 
 

Uskokoon ken tahtoo, mutta tämä tyttö kurkottaa kaulansa ja katseensa kohti kevättä...

Lokoisaa loppiaista:

lauantai 2. tammikuuta 2021

Pertti Laine: "Kohtalokas kutsu" - ex Libris...

 

"Kohtalokas kutsu", Pertti Laine, Myllylahti Oy, 2020, 318 s.

"Pertti Laine  (s.1949)  on Lempäälässä asuva taloustieteen maisteri.
Hän on tehnyt pitkän uran liike-elämässä sekä teollisuus- että palvelusektorilla. Talousjohdon ja kehitysjohtajan tehtävien lisäksi hän on toiminut yritysten hallituksissa. Laineen dekkarisarjan avausteos Pisto sydämeen ilmestyi 2018 (Myllylahti) ja toinen osa Vainotut 2019 (Myllylahti). Näitä ennen julkaistiin hänen esikoisteoksensa Perheenisä  (Warelia, 2016)."
 
                                                       ©Katariina Rannaste                                                        

"Kohtalokas kutsu on kolmas osa dekkarisarjaa, jossa toisen polven suomalainen, rikoskomisario Simppa sympaattisine tiimeineen selvittää pirkanmaalaisia murhamysteerejä. Kerrostaloasunnossa on miehen ruumis. Huoneistosta ei löydy puhelinta eikä tietokonetta, mikä hidastaa tutkintaa. 
Kaiken lisäksi ovessa oleva nimi ei kuulu asunnon haltijalle. Murhatun miehen taustaan ei näytä liittyvän mitään, mikä antaisi syyn raakaan veritekoon. 
Lähipiirin mukaan hän oli viettänyt normaalia elämää töineen ja harrastuksineen.
 
Kun kaksi viikkoa myöhemmin löydetään toinen uhri murhattuna omaan autoonsa, rikoskomisario Simppa tiimeineen tietää etsivänsä sarjamurhaajaa. Tekojen toteutustapa on samanlainen, ja tämänkin murhan motiivi on hämärän peitossa. Lopulta poliisien tutkinta johtaa synkän ja havahduttavan rikollisuuden jäljille, jossa viattomia uhreja on lukematon määrä. Mutta keneen kohdistuu uhka poliisin omissa joukoissa?" (Takakansi)
 


 
Murhaajalla on luvalla sanoen jokseenkin epäesteettinen, jottenpa sanoisi iljettävä tapansa korvamerkitä uhrinsa. Lukijana riittailemaan jää, mikä sen psykologinen merkitys tappajalle on? Motiivi painaa tietty oman sormenjälkensä tekotapaan. Mutta nyt katse kohti päähenkilön Simpan eli Simban  persoonaa ja omintakeista toimintatapaa:

Simppa oli vain Simppa.  Oli hänellä myös sukunimi, mutta sen tiesivät vain harvat. Sitä paitsi Simppakin oli kutsumanimi, virallisesti hän oli Simba.
Nimi selittyi hänen äitinsä afrikkalaisilla sukujuurilla. Simpan isä oli amerikkalainen koripalloilija, joka tuli 1970-luvulla vahvistamaan joukkuetta.
Hän viihtyi täällä niin hyvin, että toi seuraavana kesänä mukanaan raskaana olevan vaimonsa. Tämä oli lähtenyt Afrikasta stipendiaattina opiskelemaan samaan yliopistoon, jossa Simpan isä pelasi. Simppa syntyi Suomessa,
mutta hänelle annettiin nigerialaisen  isoäitinsä suureksi iloksi nimi Simba, 
joka tarkoitti leijonaa.
 
Simppa istui yleensä huoneen takaosassa ja kuunteli mielellään tiiminsä keskustelua. Usein hän antoi keskustelun lainehtia pitkään ennen kuin osallistui siihen mitenkään. Hän seuloi mielessään esitettyjä mielipiteitä ja veti niistä omia johtopäätöksiään. Esimiehen vetäytyminen välillä taustalle rohkaisi muita esittämään vapaammin omia, joskus outojakin näkemyksiään. Joku saattoi tuoda keskusteluun uuden näkökulman, joka auttoi eteenpäin. Simppa istui usein silmät kiinni. Oli kuitenkin turha luulla hänen nukkuvan täällä, sillä siihen tarkoitukseen Simppa oli hankkinut työhuoneeseensa sohvan. Silmien sulkeminen auttoi keskittymään täysin kuuntelemiseen ja olennaisten asioiden poimintaan.

Laineen kirjoitustyyli on selkeä ja hän kuvaa tutkinnan etenemistä ja poliisiarjen puurtamista systemaattisesti sekä inhimillisellä otteella tutkintaryhmän jäsenten persoonainpiirteitä väläytellen. Aihepiiri on tärkeä ja ko. rikostyypin kitkemisessä riittää alan ammattilaisile laajalti työsarkaa ja urakoimista. Voimia työhön! Kotimaiselta dekkaririntamalta ihan mukava uusi tuttavuus näin välipäivien ratoksi, ja tällä oli hyvä aloittaa uusi alkanut kirjavuosi.
 
Tämä kohtalokas kutsui meikätytön myös takaisin taapertelemaan tutuille tanhuville ja rotvallin reunoille nyssejen maisemiin, joissa tuli asuttua aikanaan  yksi rupeama;  tyylipuhtaasti ilman, että Mansen murteelle saati  mustamakkaralle taivuin...
 
-  Vasta sitten kun elämällä on päämäärä, se on elämisen arvoista. Fredrik Wislöff

Som moro: