"Zack" - ex Libris...

"Zack", Mons Kallentoft & Markus Lutteman, WSOY, 2016, 470 s., suomentanut Sari Karhulahti.


"Mons Kallentoft  (s.1968) kirjoittaa rikosromaaneja, joita ylistävät niin lukijat kuin kriitikotkin. Suosittu dekkarisarjan rikostutkija Malin Fors on Kallentoftin käsialaa. Hänen dekkareitaan on käännetty 30 kielelle ja myyty yli 2,5 miljoonaa kappaletta. Kallentoft kasvoi Linköpingin lähistöllä ja asuu nykyisin Mallorcalla. Markus Lutteman  (s 1973)
debytoi asiaproosateoksella El Choko ja herätti laajasti huomiota
Patrik Sjöbergin elämänkerralla Det du inte såg. Hänen teoksiaan on myyty yhteensä lähes 400 000 kappaletta. Myös toimittajana työskennellyt Lutteman asuu Örebrossa, Ruotsissa." (Lievelehti)

"Zack Herry, poliisin erikoisyksikön nuori komeetta, tutkii Ruotsin historian julminta murha-aaltoa. Neljä aasialaista naista löytyy raa'asti surmattuna tukholmalaisesta asunnosta. Viides on jätetty henkitoreissaan sairaalan portille. Vammoista päätellen hän on joutunut koiralauman raatelemaksi. Onko kyse naisvihasta, rasismista vai ihmiskaupasta? Vain se on tiedossa, että ellei murhaajaa pian löydetä, naisia kuolee lisää.
Zack Herry tekee päivät vimmaisesti töitä rikosten selvittämiseksi, mutta öisin hänen on paettava todellisuutta, ristiriitojaan - ja oman lapsuutensa verisiä muistoja." (Takakansi)

Kyse on ihmiskaupasta, prostituutiosta, huumeista ja reviiritaisteluista. Vallassa on koirista pitävä Brotherhood of no Mercy - jengi ja sen reviirille apajille aikoiva  turkkilainen Yildizyeli-liiga johtajanaan Ozgür Trakija. Stooria  ryydittävät:  erikoisyksikön nuori komeetta, omien painajaistensa kanssa kamppaileva, äiti-syndroomainen, nyrkkeilyä ja öisiä harharetkiä sekä omien huumekätköjen esiikaivuuta harrastava Zack työparinaan kurditaustainen Deniz Akim.
Mera on Zackin varakas ja modernia taidetta harrastava ystävätär. Tärkeässä lapsuudenystävän, joskin sivuraiteille hairahtuneen, roolissa on Abdula, jonka vuoksi Zack ottaisi vaikka luodin nahkaansa. Tietoteknistä virtuaalimaailman virtuoositeettiä edustaa kuriositeettina kotoisesti  Sirpa Hämäläinen. Elementtejä on vähintäinkin riittävästi.

Herkimmän ja koskettavimman kontaktin ja yhteiset rupatteluhetket tarjoaa 53-vuotiaan, työkyvyttömyyseläkkeellä ja depression vallassa viruvan  äitinsä kanssa toisen kerroksen kaksiossa asuva, Ester 11-v. Laiha tyttö, jonka piikkisuora tukka ulottuu yläselkään asti nojaa kesämekossaan selkä seinää vasten kirja sylissään Zackia odottaen.
Nämä osiot ovat ilman muuta kerronnan parasta antia.

Denizin hampaidenkiristelyä:" Voi jumalauta. Ensin ihmiset joutuvat pakenemaan kotimaastaan koska niitä raiskataan ja murhataan ja niiden kylät poltetaan. Sitten ne joutuvat eurooppalaisten ihmiskauppiaiden käsiin ja ne pakotetaan prostituoiduika ja ammutaan. Itkettää, kun sitä ajattelee." Näin tässä eittämättä käy, kun vielä kehiin on heitetty sudet,
joille tarpeettomat, loppuunkäytetyt tai muuten vaan rangaistavat yksilöt revittäviksi nakataan.

Jo edellisessä lukemassani: Viides Vuodenaika-dekkarissa, 2014 : piehtaroiteettiin lukijaa raakuuksissa ja vastenmielisyyksissä ja siksi se jäikin alaviitteeksi "Pinokkion nenä"-postaukseeni. Tässä jatkuu sama tahti. Vaikka aihe on relevantti ja sudetkin ( lauma - liiga - jengi  = reviiritetoisia saalistajia kaikki, jos tätä kontekstia on haettu) vielä sietäisi, niin tuon erikoisyksikön Zackin huumehuuruiset klubiriennot, aineissa pöllyäminen työaikana eli riippuvuusrajan  ylittäminen tyrkkäsivät minut takajaloilleen ollen käytännössä mahdoton ja erittäin huono yhdistelmä sekä totaalisen epäuskottavaa. Harmi, enkä osaa arvioida Kallentoftin mietteitä ja perusteita moiselle.  Harmi, sillä Zack on muutoin tuloksia aikaasaava, sankarillinen ja symppis persoona. Lisäksi tämä on nopealukuinen,sujuvasanainen dekkari ja itse teksti on napakkaa ja kerronta juoheasti jolkottavaa, mutta...

Uljaasti kreikkalaisella mytologialla lähdettiin alkulehdellä liikkeelle:  Kuka noutaa ihmislihaa syövät hevoset? Kuka lyö Traakian kuninkaan Diodemeen? Kuka pelastaa viattomat?
Sankarimme, sankarimme, sankarimme. Mistä Kallentoft & Lutteman tuon mietelmän poimi tai poiki, jää arvoitukseksi. Jäin pohtimaan tuota sankariuden käsitettä: onko meillä enää sankareita ja jos, mikä on sen mitta nykypäivänä??  "Sankari on kansanperinteessä ja kirjallisuudessa usein tarinan päähahmo eli protagonisti, joka edustaa yleensä positiivisia arvoja.
- Kirjallisuudessa, etenkin tragediassa sankarilla voi olla myös jokin kohtalokas heikkous, jolloin hän on traaginen sankari." (Wikipedia)  Tai antisankari, kuten Zack.

"Tuntuu että planeetan vauhti kiihtyy ja hän puristuu maata vasten. Tähdet lähestyvät.
Linnunradan juova näkyy entistä selvemmin, ja niin näkyvät myös ne pahat henget, jotka piileskelevät mustissa aukoissa tähtisumun keskellä. Viekää vaan minut pois. Avaruuteen. Suureen unohdukseen."  Nämä ovat johdannon viimeiset sanat ja näihin sanoihin kirja myös  päättyy.
- Suureen unohdukseen....

Ehdoton sankari oli kuitenkin se mustarastas, joka tämän kevään ensimmäisenä 06.50 availi ääntänsä ja hapuili oikeaa sävelkulkua. Tätä overtyyria ihastellen kuulostelimme - avoimin ikkunoin kun uinumme - mykistyneinä lämpöisessä vuoteessa käsi kädessä köllöttäen...

Hulppeaa & Hulvatonta:

"Punaoranssikukkainen puu ja muita mielenkiintoisia kasveja" - ex Libris...

"Punaoranssikukkainen puu ja muita mielenkiintoisia kasveja", Irma Ajanta-Karvonen, Noususolmu Oy, 2015, 352 s. (Pehmeäkantinen)

Irma Ajanta-Karvosen, kasviharrastajan opaskirja lomamatkoille tropiikkiin ja sub-tropiikkiin.


Tekijän "Suuri intohimo kasvien opiskeluun, matkat eri puolilla maailmaa ja käynnit puistoissa ja botanisissa puutarhoissa yli kymmenen vuoden aikana tuottivat yli 80.000 valokuvaa sisältäen yli 5.000 kasvilajia lähes kahdestasadasta heimosta.Sen tuloksena syntyi tämä kirja jossa on yli 1.400 värikuvaa kasveista, nimet ja alkuperä, kasvutapa ja hieman historiaa" (Lievelehti)

"Minä suhtaudun kasveihin kuin Pikku Prinssi-kirjan tähtienlaskija, joka koki omistavansa kaikki tähdet, jotka oli nimennyt ja laskenut. Jokainen tulppaanipuu, Liriodendron tulipera, on kuin vanha ystävä, kun se tulee uudessa paikassa vastaan Ja arvatkaa kuinka onnellinen olen jokaisesta tieteellisestä nimestä, jonka osaan kirjoittaa ulkomuistista. -Yksi tapa hyödyntää tätä kirjaa on nojatuolimatkailu. Kuinka ihmeellinen kasvimaailma onkaan ja voit tutustua siihen omassa rauhassa."( Lukijalle)


No, tällä asenteella ei voi syntyä kuin upeaa, värikylläistä ja tietorikasta jälkeä. Tässä on komea ja silmiäilahduttava teos, jonka sisältö vastaa painoarvoltaan itse kirjan jykevyyttä.. Sopii kaikille heille, joiden sormet jo syyhyävät innosta päästä peppu pystyssä puutarhan mylläykseen, mutta joiden sormet vielä kiltisti verryttelevät  hanskojen lämmössä.
Mielikuvareissaajille, kuin myös heille jo istuttelevat siemeniä kasvuruukkuihin, kuten täällä kuluvalla viikolla Vaari hellästi laittoi chilit multaan uinumaan ja toivottavasti myös itämään  lampun alle.

Silkka selailu on tässä tasaisenharmaassa kevääntaittokelissä terapeuttinen, ilotulitusmainen ja yleisvirkistävä kukkaloiston kavalkaadi.  Tästä löytyi myös paljolti taustatietoa ja suoraa tunnistusapua. Kukat, puut ja pensaat, kuten oheiset, ovat muun luonnon ohella vuosikaudet olleet ne ensisijaiset ja pääsääntöiset kohteet Vaarin kameroiden etsimille.





Mielihyväntäyteistä viikonloppua teille kanssakulkijoille ja sitten heitämmekin helmikuulle karkauspäivän myötä - hamekankaalla tai ilman -  herttaiset vaan ei haikeat

heippa-heit:

"Vihan kadut / All Involved" - ex libris...

"Vihan kadut", Ryan Gattis, Like, 2015, 448 s., suomentanut Ilkka Salmenpohja.

Ryan Gattis (s. 1978) on losangelesilainen kirjailija.
Hän haastatteli Vihan katuja varten lukuisia kotikaupunkinsa pahamaineisia jengiläisiä.

"Poliisi on juuri pahoinpidellyt Rodney Kingin. Ernesto Vera tapetaan matkalla töistä kotiin. Erneston sisko janoaa kostoa. Väkivallan pyörre imaisee mukaansa jengiläisten lisäksi palomiehiä, sairaanhoitajia ja virkavallan edustajia.
Kuuden päivän ajan Los Angelesin kadut ovat liekeissä." (Lievelehti)

"Faktat: Huhtikuun 29. päivävä 1992 klo 15.15 oikeus vapautti valamiehistön päätöksellä
Los Angelesin poliisilaitoksen konstaapelit Theodore Brisenon ja Timothy Windin sekä ylikonstaapeli Stacey Koonin syytteistä ja totesi, etteivät he olleet käyttäneet liiallista voimaa Rodney Kingin pidätyksen yhteydessä. Konstaapeli Lawrence Powellin tapauksessa valamiehistö ei kyennyt yksimieliseen päätökseen.  - Levottomuudet alkoivat samana päivänä noin klo 17.00.
Ne kestivät kuusi päivää.  -mellakoiden aikana pidätettiin 10 904 ihmistä, loukkaantui 2 383 ihmistä ja kirjattiin 11 113 tulipaloa, ja aineelliset vahingot nousivat yli miljardiin dollariin.
- Los Angelesissa asuu 146 eri maasta saapuneita ihmisiä, jotka puhuvat yhdeksääkymmentä eri kieltä." Varsinainen Baabelin kieltensekoitus siis!

Gillis tykittää hyvin pohjustettua suorasukaista sarjatulta realistisesti ja  reportaasinomaisesti viskaten lukijansa eteen sulateltavaksi kuuden jatkumonomaisen  luvun/päivän verran tuhtia tekstiä. Välillä unohtuu liki vetää henkeä yrittäessään silmät ymmyrkäisinä hahmottaa ja visualisoida vallinnutta sekasortoa, jossa ihmishenki ei juuri vaakaa värähdytä. Ellroy juohtui tyyliltään lähinnä mieleen. Tekstissä vilisee  vekkuleita anglismeja: wifebeateria = hihatonta T-paitaa , homieta/homeboyta = hyvää ystävää, vigilanttia = valpasta, tässä kuitenkin omankädenoikeuden jakajaa, drive-by'ta = hitaasti ajavasta autosta ammuttuja laukauksiakuin myös espanjankielisiä heittoja, joiden sanakirja löytyy kätevästi teoksen lopusta.

"Yhdysvaltojen kulissien takana on salattu todellisuus, joka kätketään maailman katseilta, todellisuus, jonka vain harvat näkevät. Toiset syntyvät tuohon todellisuuteen, koska heidän vanhempansa tai kotiseutunsa kahlitsevat heidät siihen, mutta jotkut meistä kohtaavat sen työnsä kautta - lääkärit, sairaanhoitajat, palomiehet, poliisit. - Näemme tilanteen monisyisyyden ja epäreiluuden ja väistämättömyyden mutta käymme tuhoon tuomittua taisteluamme siitä huolimatta. Yritämme petkuttaa kuolemaa, ja välillä onnistummekin. Kun sitten tapaa toisen ihmisen, joka tuntee kuoleman yhtä hyvin, ei voi olla miettimättä, millaista olisi jakaa elämä hänen kanssaan."

La clica es mi vida. Sellaista on vida loca: se heittelee miten haluaa, oli ihminen valmis tai ei,
ja ottaa välillä myös sen, mikä sille ei kuulu. Välillä tuntuu, että se vain ottaa ja ottaa. 

Gillis on pukenut sanoiksi malliesimerkin siitä, kuinka joku yksittäinen tapaus ampuu lähtölaukauksen, jossa kaaos ja väkivalta alkavat ruokkia itse itseään, kun pinnan alla kyllin pitkään muhinut patoutunut viha puullahtaa pintaan. Katkeamaton kostonkierre  ja sekasorto  kasaantuvat  äityen hallitsemattomaksi tapahtumavyöryksi.

Ei kovin kauas tarvitse ajallisesti  taaksepäin pakittaa, kun olisi tuntunut kaukaiselta suorastaan utopistiselta sijoittaa tällaista liki dystopianomaista menoa rapakon tälle puolen, "sivistyneeseen Eurooppaan" vaan kuinkas sitten kävikään? Tilanne alkaa käydä ärhäkäksi ja räjähdysherkäksi yhä likempänä näitä omia huudeja. Koska pahuus ei katoa silmänsä tiukasti kiinni pitämällä, on se riittävä peruste lukea tämä paneutuneen pohjatyön perusteella kirjoitettu teos, vaikkakin tyystin vieraaksi koen silmittömän fyysisen väkivallan...

Kerronnan rakenne on kompakti, sanansäilä heiluu jengiläisten ja kaartilaisten nyrkkejä iskevämmin: ravisteleva teos!

Vihan kadut - niin täyttä totta & nykypäivää alkaa olla täällä raukan rajoillakin....

Ihmiskunnassa olemme,

all involved:

"Kana joka tahtoi lentää/Madangeul naon amtak" - ex Libris...

"Kana joka tahtoi lentää", Sun-Mi Hwang, Sitruuna Kustannus Oy, 2015, suomentanut Hilla Hautajoki. Suomennos on tehty Chi-Young Kimin englanninkielisestä käännöksestä "The Hen Who Dreamed She Could Fly (Penquin Books, 2013). Suomenkielisen laitoksen kansi ja taitto: Mico Björkqvist ja
Elina Mickelsson.

Sun-mi Hwang (s.1963) on rakastettu ja moninkertaisesti palkittu kirjailija kotimaassaan Etelä-Koreassa. Hän on kirjoittanut yli neljäkymmentä romaania aikuisille ja lapsille.
Teoksesta Kana joka tahtoi lentää tuli klassikko julkaisunsa jälkeen vuonna 2000, ja yli kymmenen vuotta se pysytteli parhaiten myyvien kirjojen listalla. Kirjan pohjalta on tehty myös Korean kaikkien aikojen menestynein animaatioelokuva. (Lievelehti)

"Tämä on tarina Tähkästä, kanasta joka ei tahdo enää munia.
Aamuisin Tähkä katselee häkistään, kun muut eläimet kuljeskelevat pihalla vapaana. Tähkä haaveilee vapaudesta ja omasta poikasesta. Kana joka tahtoi lentää on elämänmyönteinen ja sydämet sulattava pienoisromaani. - Maailmaahalaavasti kerrottu tarina pohtii tärkeitä arvoja: vapautta, rakkautta, uhrautuvuutta ja iloa.  Teos on käännetty useille kielille ja sitä on myyty yli 2 miljoonaa kappaletta." (Lievelehti)

Björkqvistin  ja Mickessonin luoma kansi on raikkaan tyylikäs vastaten erinomaisesti teoksen sisältöä.  Kirjan hienovaraiset kuvitukset ovat Nomocon kauniita siveltimenjälkiä.
Lukijan visuaalista hemmottelua parhaimmillaan.

Nokkimisjärjestys ja reviirit, ystävyys ja huolenpito, hylkiminen ja tylyttäminen,
mutta ennen kaikkea ja ylitse muiden vapaudenkaipuu ja rohkeus ovat teoksen keskeisiä teemoja.
Tähkän aivoituksin:" Vaikka olisittekin samasta puusta, se ei tarkoita, että olisitte yhtä onnellista perhettä. Tärkeintä on ymmärtää toisiaan. Se on rakkautta." Jos siis joku jatkossa yrittää panetella minua kutsumalla kanamaiseksi, otan sen - kiitos Tähkän - silkkana tahattoman ja suurena kohteliaisuutena...

"Kirja sopii luettavaksi niin aikuisille kuin lapsillekin".  Aikuisten satukirjahan tämä on,
mutta tietyin varauksin kyllä vaan myös lasten. Paitsi ollen viehko kertomus eläimistä ja luonnosta se auttaa käsittelemään  pelottavia ja surullisia asioita ynnä virittelemään luontevaa keskustelua niiden pohjalta. Tämän teoksen ääneenlukijan on hyvä varata riittävästi aikaa pienen kuulijan kysymyksille ja yhteisille pohdinnoille. Iltasatukirjana ei siis mallia: ja nyt sitten pää tyynyyn.

"Tähkä avasi silmänsä. Taivas oli häikäisevän kirkas. Se tunsi itsensä heleäksi ja läpinäkyväksi.
Ja sitten, kuin höyhen, se nousi ilmaan. Se liiti taivaalla suuret kauniit siivet viuhuen ja katseli näkymiä alapuolellaan - lampea ja peltoja lumimyräkässä, ja pois nilkuttavaa näätää jolla roikkui hintelä kana hampaissaan."

Kaunis ja yleispätevä kertomus kaikesta siitä, mikä on tärkeää ikiaikaisessa kiertokulussa ja elämän ketjussa. Pieni, suuri teos siitä, että mielekkäässä elämässä tarvitaan toiveita, tavotteita toteutettaviksi  ja  päämääriä, joita kohti sinnikkäästi  pyrkiä.  Viehko teos, joka meni suoraan ihon alle!

"Toisinaan vähäpätöisimmät hahmot tekevät sankarisillimmat matkat."

 Ulla: lämmin kiitos vinkistä, jota ilman olisin jäänyt tätä hienoa lukukokemusta vaille:)

Herkistyneenä:

Tyyristä vanikkaa...

Taannoisella ostosreissulla innostuin leipäosastolla herkulliset lepuskat pussiin pudotettuani kurkkimaan muita tarjolla olevia irtouutuuksia. Kuinka ollakkaan runsaudenpulan keskellä karpalo-pähkinäsämpylöiden ynnä muiden viritysten  ohitse katse kiinnittyi houkuttelevan näköisiin, riittävästi paistettuihin  ja jyvilläryyditettyihin näkkisviipaleisiin. Suu alkoi ihan itsekseen napsaa ja ei kuin testimielessä kaksi kappaletta pussinpohjalle ja vaa'an kautta huimaan euron hintaan keijukaiset hetimaistiin voin kera  kotona. Tähän asti kaikki hyvin.

Pressokupillisten alle tyytyiväisin mielin ostokset siististi kaappeihin ja laatikoihin paikoilleen ahdettuina, helpotuksesta huokaisten rouskuttelemaan: nam nam & raps-raps.
Kunnes: Vaari ähkäisemaan olipas ISO jyvä, oikea ehta  KOKOjyvä ja napsautti sen suustaan. Pirskeles: ensin tupsahti servietilla pahasti paikan näköinen murunen ja toisella yrityksellä selkeästi hampaaanmurenemaa muistuttava osanen. Ja sitten synkäntapittava katse silmiini, mallia  päivän osuus sarjasta: mitä tänään teit ensimmäistä kertaa elämässäsi kera nipun painokelvotonta tekstiä. Ja minä tyttö kun ihan bona fide hengessä olin yrittänyt olla avoin ja vastaanottavainen uudelle.

Tuo takaisku ei ollut mitenkään muutoin kirjaimellisesti  paikattavissa/mustunut mielentila hyviteltävissä  kuin vikkeläsormisempana kiiruhamalla netin ääreen  nopeinta restaurointiaikaa jäljittämään. Vaarin tällä välin jokseenkin pirullisentapaiseksi luokilteltavissa oleva ilmiasu
eli virne/vihlontavinkaisu kasvoillaan hymisten rallatellessa (kriisitilanteissahan palaamme aina hilpeisiin ja kannatteleviin muistoihin): Sivelin, sivelin .. lasin pintaa..tuulantei. kyselin, kyselin .. tytön hintaa..tuulantei ..Kallis on, kallis on, ostan ennen kolpakon... Paino sanalla KALLIS.

Toimenpideajan sain kotvasen hikihatussa räpellettyäni varatuksi seuraavaksi päiväksi ja hammaskin tuli yhdellä istunnolla  lue  kärsimyksellä hoidetuksi.  Summa summarum:
yhden vaivaisen paperinohuen - mutta maukkaan - ja vain puoliksipureksitun näkkileipäpalasen hinnaksi tuli  huimat 165,- .  Eikä tullut edes vauras olo....


Tämä kirjoitus on kaikella hellyydellä & huolenpidolla omistettu ikiomalle Muruselleni, Vaarille ja kaikille elämän ilon murusille, joita saamme poimia! Näissä merkeissä  hiihtolomalaisille ja lukijoilleni:

Elämäniloa & viikonloppua:

"Lotus blues" - ex Libris...

"Lotus blues", Kristina Ohlsson, WSOY, 2016, 413 s., suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki.

 Kristina Ohlsson  (s.1979) on Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkija, joka on työskennellyt Ruotsin turvallisuuspolitiikassa, ulkoasiainministeriössä sekä viimeksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ:n) analyytikkona Wienissä. Ohlsson aloitti ensimmäisen romaaninsa Nukketalon kirjoittamisen ollessaan työkomennuksella Bagdadissa. Vuodesta 2012 Ohlsson on ollut vapaa kirjailija. (Lievelehti)

"Asianajaja Martin Bennerin luo saapuu oudosti käyttäytyvä mies.
Hän vaatii Benneria vapauttamaan siskonsa Saran viidestä murhasyytteestä. Lisäksi Saran jäljettömiin kadonnut poika, Mio, on löydettävä. Ongelmana vain on se, että Sara on tunnustanut ja riistänyt oman henkensä. Lotus blues on kaksiosaisen jännitystarinan ensimmäinen osa.
Toinen osa, Mion blues, ilmestyy lokakuussa 2016." (Takakansi)

Ohlssonilta viimeksi luvussa ollut  Paratiisiuhrit poiki toteamuksen siitä, että kirjailijan vankka ammattitausta näkyy positiivisesti kautta linjan. Ja näin käy tässä bluesissakin samoin pienin reunahuomautuksin, sillä kuten Benner Fredrik Ohlanderin haastattelussa heti kättelyssä toteaa:
"Tässä tarinassa on kaikki hiton kliseet, mitä maa päällään kantaa. Mukaan mahtuu todella kuluneita tarinaelementtejä: ratkaisematta jääneitä murhia, mahtava huumekeisari, seksiriippuvuudesta kärsivä menestyksekäs asianajaja. Ja tietenkin herttainen pikkulapsi." Itse idea on uusi: epäilty on sulavasti  tunnustanut viisi murhaa, riistänyt henkensä ennen oikeudenkäynnin alkua ja nyt hänet pitäisi Bennerin & aisapari Lucyn toimesta vapauttaa postuumisti syytteistä.

Kirjailija rakentaa dekkarinsa ja henkilönsä lukijaystävällisellä tavalla, josta on vaivatonta pitää: ilman turhia kommervenkkejä, soljuvin juonenkuluin ja kulkevin rytmein. Päähenkilöistä voisi ottaa turhat löysät pois: napakoittaa ja syventää profiileja  Paratiisiuhrien Eden Lundellin, Fredrika Bergmanin ja Alex Rechtin tapaan.  Pientä uskottavuuden puutetta ja haparointia on ilmassa  Houston - Galveston akselilla  Bennerin ja ammatillisen-  sekä enenevässä määrin myös elämänkumppanin, Lucyn,  hakuammuntatyyppisessä hortoilussa ja toimintasuunnitelman toteutuksen tiimoilla. Ollaan sormi suussa, mutta siitäkin solahdetaan luonteikkaammille vesille. Hilpeydenpoikasta ja tuttuudentunnetta aiheutti  alleviivattu Bennerin altistuminen ja herkkyys naisenhelmanheilahduksella ja korkojenkopinalle, joiden efekti oitis testasi etuvetskarin lujuusominaisuuksia. Eipä siinä mitään: pielustelu on iloinen asia....

Ilmassa ja kirjan  nimessa olevasta bluesista , ("Blues on hidasta, alakuloista jollotusta, jota tavallisimmin esittää tummaihoinen, iäkäs mieslaulaja säestäen itseään kitaralla." Wikipedia)  ja vaikeudesta  ottaa lukemaansa ihan tosissaan,  huolimatta Ohlsson onnistui viihdyttämään hyväntuulisella stoorillaan, joka kaikkine elementteineen taitamattomammalla tekijällä olisi hajonnut sen tuhannen pirstaleiksi.  Tässä  käsillä olevassa  bluesissa ei ollut tietoakaan alakulosta eikä jollotuksesta, siksipä  Ohlssonin verbaaliblueskin miellytti. Muusikkomääritelmän mukaan blues on tunne, Lotuksesta jäin plussanpuoleiselle

bluesfiilikselle:

"Paperihaarniska" - ex Libris...

"Paperihaarniska", Markku Envall, WSOY, 2016,  358 s.

Markku Envall (s. 1944) ""on suomalainen kirjallisuudentutkija ja kirjailija. Hän on julkaissut tutkimuksia, esseitä, runoja, aforismeja sekä romaanin. Envall sai vuoden 1990 Finlandiapalkinnon aforismikokoelmasta
Samurai nukkuu (1989). Hänen teoksensa Ja Job antaa anteeksi valittiin Vuoden aforismikirjaksi 2005. Vuonna 2009 Envall palkittiin
Samuli Paronen-palkinnolla ansioista aforistiikan alalla." (Wikipedia)

"Kumppani on itsetuntemuksen koulu. Minkä itsestäsi tiedät, sen opit hänen peilistään ja kaiustaan. Yhteisö on peilisali, näkemästäsi koostat kuvasi. Ei tiedä yksin elävä, kuka hän on. Ei välty kasvamasta sudeksi, joka susien kanssa kasvaa". (Takakansi)

Paperihaarniska on Markku Envallin neljäs fragmenttikokoelma. Edellinen lukemani teos Envallilta oli aforismikokoelma "Joka tähtiä tähystää", 2014. Tämä sai minut vakuuttuneeksi ja ihastuneeksi sekä tähystämään toiveikkaasti kirjailijan suuntaan uusien tähtien toivossa. Paperhaarniskan ollessa nyt liki puettuna ylle olen tietoisesti päätynyt säästelemään lukemista makustellen ja herkutellen aina muutaman luvun kerrallaan: 

- "Ei ole muuta ikuista kuin aika. Usko oksastaa siihen elämän. Ikuisen symmetriset osat:
 aika jona et ollut, ja aika jona et enää ole. Kolmas osa on sinun hetkesi, sillä kosketat ikuista."

- "Maailman lyhyin kehäpäätelmä: minä. Perustelu ja seuraus, subjekti ja objekti - ja niin nopea edestakainen liike niiden välillä, että silmä näkee vain yhden liikkumattoman: minän."

- "Jokin kiinnitys todellisuuteen on kaikella sanotulla. Tarina nousee siivilleen, mutta maasta.
 Mitä fiktio onkin, niin aina myös fiktioitua todellisuutta, Sitä verbiä meillä ei ole, meillä on sepittää. Arkikielessä se tarkoittaa palturin puhumista. Fiktioida on eri asia: tyylitellä, hahmotella,  häivyttää esikuva, silata se toisaalta otetuilla yksityiskohdilla. Tämän tekee jo jutun kertoja, kuinka sitten ei kertomuksen kirjoittaja."

- "Yläluokan mies saattoi ylläpitää ylevämpää naiskuvaa, jo siksi että hänen ei tarvinnut eikä hän saanut vierestä katsella naisten loputonta omahoitoa ja itsekohentelua. He tekivät sen omissa huoneissaan. Pienempi asunto tutustutti alempien luokkien miehen naisten todellisuuteen...
Se oli kuin tiedekunta teologian ylioppilaalle: laittoi lujille entisen uskon."


Laaja-alainen, huoliteltu  ja hallittu kokonaisuus fragmentteja. Riemastuttavaa jäntevyyttä, kokemusta ja näkemystä, joka paitsi vangitsi mielen aiheutti huomaamatta tahatonta  päännyökyttelyä:  - juuri noin - aivan niin - ahaa - ymmärrän sekä hyvänoloisen kotiintulemisen tunteen.

"On juhlaa lukea itsensä sisään uuteen kirjailijaan ja kuunnella uuteen säveltäjään."
Vaikka Envall on kirjailijana entuudestaan tuttu, näiden fragmenttien parissa vietetyt tovit olivat minulla yhtä juhlaa. Tarkasti yhteiskuntaa, ympäristöä ja luontoa, ihmisyyttä  sekä jumaluutta havannoivaa, linjakasta ja tyylipuhdasta tekstinvetoa!

Luodatessaan vanhan isän pyyntöä olla koskaan viemättä häntä vanhainkotiin ja ihmetellessään, miksi sitä kerjää mies, jonka käskyja oli vuosikymmenet tottunut tottelemaan Envall päättää  teoksensa sanoihin: sankaruudesta tulee päälle liimattu rooli, paperihaarniska...

Peilaillaan:

"Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät" - ex Libris...

"Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät",  Runoja kokoelmien ulkopuolelta,
toimittanut Sakari Katajamäki; WSOY, 2016, 114 s.

"Lauri Viita (1916 - 1965) kuuluu sotienjälkeisen kirjallisuuden monitaitoisimpiin ja rakastetuimpiin runoilijoihin. Liikenneonnettomuus katkaisi Viidan kirjalijauran ennenaikaisesti, mutta hänen tuotantonsa näyttää edelleen suuntaa sille, millaista suomen kieli luovimmillaan voi olla ja miten vahvuus ja herkkyys voidaan liittää yhteen."

"Viidan 100-vuotisjuhlavuonna ilmestyvä teos on kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäen toimittama ja sisältää arvokasta, suurelle yleisölle aiemmin tuntematonta Viitaa. Teos täydentää Viidan kirjailijakuvaa ensimmäisistä julkaistuista runoista alkaen ja antaa viitteitä siitä, mihin suuntaan runoilmaisu olisi voinut kehittyä ilman kirjailijan ennenaikaista kuolemaa. Kokoelma kattaa laajan ja monipuolisen valikoiman nasevista runosatiireista myöhäiskauden modernistisiin runoihin. Tunnettu Onni-sikermä julkaistaan teoksessa alkuperäisessä, lyhentämättömässä asussaan." (Suomi lukee.fi)

Runoilijan hauta
Ne runot, jotka jäivät,
kun muita kirjantelin,
ne vain, ne sentään jäivät
ja soivat: täällä elin.



"Läpi koko Viidan julkaistun tuotannon ja jo ennen Viidan  esikoisteosta hänen runoissaan on kuultavissa vahva satiirikon ääni. Pilkallisen kritiikin kohteina ovat olleet muun muassa kirkko, virkamiehet, johtajat, hienostelijat, uusien taidesuuntauksien kannattajat sekä kirjanoppineet "akateemiset kakarat". Erityisesti kriitikoita Viita on muistanut kaikissa kokoelmissaan."
Kuten näppärästi:

Arvostelijalle
Tuulen alta vastahankaan
saarrostettiin kirjainlankaan
ajatuksen arka kettu.
Tuli pappa aseistettu. -
Onkos tuttu lopputulos:
pappa kehään, kettu ulos.
(Betonimylläri ja muita runoja) 



Viidan tunnetuimipi runoja lienevät saturunoelma Kukunor ja  paljon siteerattu Alfhild. 
Muistini virkistämiseksi ja runotyttövaihteen silmään pistämiseksi kaivoin kirjakaapin uumenista muiden vanhan polven runokirjojen joukosta  ( kyllä: asiallisesti aakkostettuina )  Betonimyllärin
v:lta 1947,  puhalsin häpeilemättä  päältä pölyt ( ei: meillä ei  pölyhuiskuteta vuosittain kirjoja)
ja syvänuuhkaisin wanhan kirjan ainutkertaista mielihyväreseptoreja kutittelevaa ominaistuoksua.
Runot herättelivät ja virittelivät, joten oli luontevaa ja kiinnostavaa jatkaa näillä "jääneillä" ja kuten ilokseni  sain huomata uudelleentykästyä; laadulla on tekijänsä. Ajankohtaisesti:

Kevät
Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa,
lantajuova järven jäällä -
kesä tulee, ihanaa!
(Betonimylläri ja muita runoja)


Titityy
Varpu hangessa
pakkashuurussa,
varvulla pieni lintu
höyhenet pörhöllä
ilman aamiaista.
kesä on kaukana
kahden puolen
mutta: Titityy 


Viidan lyriikan sisältö ei ole vuosien saatossa peittynyt lukinseittien verhoamaksi, mennyt vanhaksi, muuttunut liirum-laarumiksi, vaan hänen runoissaan on edelleen lumoa: ajankohtaisuutta, napakkuutta, tehoa ja särmää!

Tuijatalta oivaan kiteyttävään sitaattiin ja loppukommenttiin päättyvä postaus.

Titityy:

"Mitä miehen pitää" - ex Libris...

"Mitä miehen pitää", Jarmo Ihalainen, Atena Kustannus Oy, 2016, 254 s. Päällys Elina Warsta. 

"Jarmo Ihalaisen (s. 1966) esikoisromaani Perheestä ja alastomana juoksemisesta ilmestyi vuonna 2012 ja nousi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon finaaliin. Mitä miehen pitää on hänen toinen romaaninsa. Porvoolaissyntyinen, Helsingissä asuva Ihalainen mainitsee tavoitteekseen olla parempi ihminen ja hyvä isä." (Lievelehti)

"1910-luvun alku: Miehuus alkaa, kun Kelpo-poika myydään huutolaisena maatilan töihin. Mieheksi oppii töitä tekemällä, ja lantaa luodessa on se hyvä puoli, ettei nälkä tule ensimmäisenä mieleen. 2010-luku: Eronnut Mika tasapainottelee lasten, työn ja sinkkuuden välillä.
Nettideitti seuraa toistaan, ja vaikka elämä on täyttä, se tuntuu tyhjenevän. Mitä miehen pitää kertoo pienistä ihmisistä, joilla on sopivan kokoisia unelmia. Jarmo Ihalaisen tarkka ja lempeä lause nakuttaa elämää paikoilleen: Miksi onnen lyhyet hetket huomaa vasta aivan liian myöhään? Kuka meiltä haluaa niin paljon?
Ja ennen muuta – mitä kaikkea miehen pitäisi olla?" (Takakansi)

Miehen mitta on hänen maineensa ja menetys tekee miehen, ei menestys, ovat kuvaavia toteamuksia kirjan teemalle. Ei ole miehen osa helppo tässä muuttumispainotteisessa maailmassa, jossa  on oltava tosimiestä, pehmoisää, uraohjusta, ajokoiramaista johtajaa...
Kirjailijan mukaan á la Suurlähettiläät:  komeaa ja kaunista, samaan aikaan kilttiä ja tuhmaa, hoikkaa ja hauista

 
Ihalainen liikkuu  luontevasti sadan vuoden aika-akselilla ja kiepauttaen  näppärästi teoksen loppupuolella Kelpon ja Mikan kohtalot yhdeksi sukupolvitarinaksi. Lempeänkarheaa, otteessaanpitävää, sutjakkaa ja konstailematonta tarinaniskentää, jota luki ajatuksella mielikseen! Tyylikäs, silmäähivelevä  päällys Elina Warstan Sopii kuin nakutettu näin ystävänpäivänteemaan, sillä onhan mies - kaikella rakkaudella - naisen paras ystävä heti koiran jälkeen...

Teosta ovat punninneet postauksissaan myös: Suketus ja Tuijata

Mitäpä  siis miehen pitää??  Josko vaikka olla ihan oma ainutkertainen itsensä kasvaessaan kohti omaa potentiaalista ihmisen mittaansa. Pojankoltiaiset, nuorukaiset, miehenikäiset & ikämiehet:
ootte te vaan niin ihania & mielenkiintoisia, jotta


lykkyä tykö:

Ystävänpäivää...

"Ystävyys,  kauneinta mitä tiedän, arvokkainta mitä omistan.
Mielenkiintoisinta, mihin koskaan olen ryhtynyt."
Irja Askola

 "Good times + crazy friends = amazing memories"...

Ystävyydellä:

"Tämäkin menee ohi / Támbien esto pásara" - ex Libris....

"Tämäkin menee ohi", Milena Busquets, Otavan Kirjasto, 2016, 196 s., suomentanut Tarja Härkönen.


Milena Busquets, (s. 1972) on espanjalainen kirjailija, toimittaja ja kääntäjä. Busquetsin pitkälti omaelämänkerrallinen romaani
Tämäkin menee ohi ampaisi heti ilmestyttyään Espanjan myyntilistan ykköseksi, ja sen oikeudet on myyty yli 30 maahan." (Lievelehti)

"Hurmaava, hauska ja aistillinen espanjalaisromaani nelikymppisestä naisesta, joka suree äitinsä kuolemaa muttei suostu päästämään irti intohimoisesta elämänjanostaan. Blanca matkustaa äitinsä hautajaisten jälkeen perheen kesähuvilalle merelliseen Cadaquésiin. Hän käy läpi kiihkeää ja tuskallista suhdetta menetettyyn äitiin samalla, kun viettää kesäisiä päiviä ja öitä lastensa, kahden ex-miehensä, ystäviensä ja rakastajansa kanssa. Ihana, pakahduttava tarina on täysosuma vaikkapa
Siri Hustvedtin, Riikka Pulkkisen ja Sadie Jonesin lukijoille." (Lievelehti)

Espanjalaisten kirjailijoiden esiinmarssi siis sattumoisin Redondon jäljiltä  jatkuu.
No, Hustvedin ja Pulkkisen jättäisin kyllä tämän perusteella vielä ihan omaan laatuluokan sarjaansa.
Äidin äskettäisestä hiipumisesta ja  hautaamisesta huolimatta ilmavan kepeässä, vaan ei  nyt vallan  tyhjänpäiväisessä, huumorinhiveneisessä ja ambivalentissa sävyssä tässä  surutyötarinassa
( btw. kaamea sana tuo surutyö, samaa genreä kuin esim. laatuaika)  edetään. Vieraalta tuo Blancan  hyvästijättömetodi tällaisesta vastaavissa tilanteissa metsän syliin polkuja tallaamaan painelevalta yksityisyyteen vetäytyjältä toki tuntuu;  vaan kuten Tolstoikin sen tiesi: jokainen suree ja on onneton omalla tavallaan..

Kirjailija käyttää tekstissään "äidin" asemasta "sinä"-muotoa, seikka, joka jakanee tehokeinona mielipiteitä. Itselle tuo  "osoittelu" kyllä istui. Busquetsin kerrotaan kirjoittaneen teoksen pian äitinsä kuoleman jälkeen. Jotenkin kokonaisuus aprikoitutti, jotta josko liian pian tunteenpurkauksissaan, ajatusten ja tunnetilojen ollessa vielä selkiytymättömiä ja vaihdellessa äkkinäisesti yhdestä toiseen? Jäntevyyttä jäin kaipailemaan.

- "Kerrankin hän ei sano mitään, katsoo minua vain hymyssä suin, lapsenusko kasvoillaan.
Óskar on yksi harvoista tuntemistani aikuisista miehistä, joiden naamasta lapsenusko paistaa, usko joulupukkiin. En ole koskaan sanonut sitä hänelle ja luulen ettei hän tiedä sitä. Lapsenusko on niitä ilmeitä, joita on kaikkein vaikeinta teeskennellä, ja se katoaa sitä mukaan kuin unelmat katoavat, ne oikeat, lapsen unelmat, ja niiden tilalle tulee pelkkiä toiveita." Silti: ja edelleen:  toteutetaan toiveita, välitavotteita edettäessä kohti unelmaa!

- "Sillä hetkellä tulee Edgar paikalle ja on pelkkiä kullanhohtoisia, pitkiä ja notkeita käsiä ja jalkoja koko poika. Nico on vieläkin pörröinen koiranpentu, Edgarista on tulossa hirvi. Hän kävelee uupuneen ja voimattoman näköisenä ilmaa lakaisten, niin kuin hän on läsnä ollessani kävellyt aina murrosiän alusta asti, aivan kuin joka paikassa olisi haukotuttavaa tai aivan kuin hän olisi käynyt siellä miljoona kertaa ennenkin. Hän myös puhuu samaan tyyliin, häntä laiskottaa ääntää sanat loppuun, kertoa ja selittää, hän on elossa ja sillä siisti. Suunnilleen kerran kuussa hän puhuu yhtäkkiä kaksi tuntia yhteen menoon. -Sitten hän yhtäkkiä, kerrottuaan jokaisen tarinansa kolme kertaa, katsoo minua, tajuaa puhuvansa äitinsä kanssa, sanoo että olen kuuro kuin kivi ja on hiljaa seuraavaan kuuhun asti." Juuri näinhän tuo I've seen it all -  elonosio  menee...

Eletään intensiivisesti hetkissä ja tuokiokuvissa, joita Busquets onnistuu luomaan aika ajoin mallikkaasti ja oivaltavasti. Lukukokemus jäi kuitenkin kokonaisuudessaan heppoiseksi, noiden muutamien mainioitten kuvausten varaan, eikä näemmä poikunut hääppöisiä mietteitäkään...
Jään toki  seuraamaan kirjailijan mahdollisia tulevia tuotoksia, niitä millään muotoa tämän ensikosketuksen perusteella totaalisti sneidaamatta. Kesäkirjahan tämä jos mikä on, luettavaksi riippukeinuun pilvibongailun lomaan kaislain suhistessa ja pimppareiden pörrätessä.
Mutta ja nyt se suuri MUTTA: kuuluuko tämä teos todella Otavan kirjastoon, jolta on tottunut odottamaan enemmän syvyyttä ja laatua, on sitten kokonaan toinen & hyvä kysymys?

"Siitä miten ihminen katsoo kirjoja, miten hän avaa ja sulkee ne ja miten hän selaa sivuja, voi päätellä, pitääkö hän kirjoista oikeasti."  Kyllä vaan; myös omat kirjahyllymme kertovat meistä uskomattoman paljon...

Teos on jakanut mielipiteitä:
Bleue, Kirjapolkuni
Tuijata, Kulttuuripohdintoja 
Ulla, Ullan Luetut Kirjat

Sateenropinassa:

"Luualttari / Legado en los huesos" - ex Libris...

"Luualttari, Baskimaan murhat", Dolores Redondo, Gummerus, 2016, 610 s.,
suomentanut Sari Selander.

Dolores Redondo (s. 1969) on uuden espanjalaisen rikoskirjallisuuden kansainvälisiä kärkinimiä. Hänen huippusuosittu Baskimaan murhat-trilogiansa on psykologisesti tarkkanäköinen yhdistelmä rikostutkintaa, baskimytologiaa ja naisen elämää perhesuhteineen. Sarja on yli 700 000 kappaleen  kokonaismyynnillään valloittanut Espanjan myyntitilastojen kärkipaikat ja se julkaistaan yli 30 maassa. NadCon on ostanut koko trilogian elokuvaoikeudet. Dolores Redondo oli ehdolla CWA International Dagger Awardin saajaksi." (Lievelehti)

"Rikosylikonstaapeli Amai Salazar tutkii Navarrassa naisiin kohdistuneita henkirikoksia, joihin liittyy kummallisia piirteitä. Naisten omien puolisoiden syyllisyys vaikuttaa päivänselvältä, mutta baskimytologiaan ja paikalliseen noitakulttiin kytkeytyvät makaaberit rituaalit viittaavat kuitenkin siihen, että murhien sarjaa orkestroisi pirullinen mielipuoli. Kaiken lisäksi syytettyinä olleet miehet  haluavat mystisissä itsemurhaviesteissään kiinnittää nimenomaan Amaian huomion.
On selvää, että Amaia ei ole vielä saanut selville koko totuutta Baztanin laaksosta ja sen hämärästä, synkästä menneisyydestä. Rikostutkintaa mutkistaa myös se, että hän on hiljattain synnyttänyt hartaasti toivotun esikoislapsensa. Henkirikosyksikön päällikön ja tuoreen äidin roolien välissä tasapainoilu ei ole helppoa, kun kuolema vaanii nurkan takana, työpaineet kasvavat ja oma traumaattinen äitisuhde nousee pintaan. Sinnikäs rikosylikonstaapeli aikoo kuuitenkin saada tutkinnan päätökseen, hinnalla millä hyvänsä." (Takakansi)

Tässä ensikosketuksessa kirjailijan kanssa minua kiehtoi  erityisesti se kepeys ja vaivattomuus, jolla baskien kansanperinnettä oli juuri sopivassa määrin kudottu mukaan tarinankulkuun:
on tarttaloa/tartaloa, yksisilmäistä jättiläistä, agotteja/agote eli cagotteja. Olen altis ja perso ikivanhoille uskomuksille, siispä mukaansatempaavaa, jos mikä! Profiloidaan eri sarjamurhaajatyyppejä ja päädytään yllyttäjämurhaajaan käsillä olevassa tutkinnassa.
Redondolla on kaiken muun hyvän lisäksi taito luoda kaikkiin henkilöhahmoihinsa kuten rautainen Engrasi-täti , uskottavuutta, verevyyttä ja syvyttä. Ikäänkuin kulkisi henkeään pidätellen käsi kädessa Amaian vieressä hänen tunnetilojaan ja ajatuksenkulkuaan reflektoiden, Engrasi-tädille puhtia puhaltaen ja tutkinnan johtolankoja päivänvaloon esiinnyhtäen.

Tohtori Taksenkon ripitys Amaialle kiusauksista: "Kun päätämme rakastaa jotakuta niin paljon,
että olemme valmiita luopumaan muista miehistä, se ei tarkoita että meistä tulisi sokeita tai näkymättömiä, ihan samalla tavalla meillä on edelleen silmät päässämme ja altistumme muiden katseille. Uskolllisuudella ei ole mitään virkaa silloin kun  se mitä näemme ympärillämme ei houkuttele meitä vähääkään tai kun kukaan ei katso peräämme. Todellinen tulikaste on,
kun kuvioihin ilmestyy joku, johon rakastuisimme ellemme olisi jo parisuhteessa, joku joka on samalla tasolla kanssamme, josta pidämme todella ja joka vetää meitä puoleensa; mies joka olisi täydellinen, ellemme olisi jo aiemmin valinneet toista täydellistä miestä. Sitä uskollisuus käytännössä tarkoittaa." Jep; näinkin asian voi nähdä...

Kulttuurista ja mytologiasta peräisin olevat maagiset rituaalit ja uskomukset kutkuttivat voimakkaasti mielikuvitusta tuoden perspektiiviä ja lisäväriä teokseen. Tukuisa, intensiivinen ja ehdottomasti ajan kanssa luettava teos, jossa kaikki elementit ovat balanssissa ja saumattomasti kohdillaan! Ja jonka tiiliskivimäisyys ei laadukkuudesta johtuen edes ranteita ehtinyt haastaa.
Sopii hyvin lopettaa Navarran poliisin mottoon :"Aurrera!" Eteenpäin!
Doloros Redondo j&  Sari Selander lukunautinnosta: milesker, kiitos!

Kaisa Reetta T. & Anu, hurjan mukavaa kun tulitte mukaan lukusille ja vaihtamaan mielipiteitä:)

Kaixo:

Kekkereitä, konserttia & kaunoluistelua...

siis vikkelää viikkoa mennään. Keskiviikkona kukkapuskin  ja kuohuvin lähestyimme kolmatta meistä "Wanhoista Konnoista" pyöreiden vuosien merkeissä ynnä vietimme mainion sekä nostalgisen että tulevaisuuteen suuntautuvan keskustelu- ja mietintätuokion, joka piti sisällään runsaasti iloa ja naurua, mutta myös vakavuutta ja haikeutta. Totesimme , että elämä on ottanut ja elämä on antanut: aina positiivisen päivänsankarin sanoin:" Hassua, hassua, elämä on hassua!" M.O.T.

Elisehtoona vuorossa oli kulttuuriosio. Vanhan jazzin kaartiin kuuluvina ponnahdimme uudemmille urille, kun lavalle astui Timo Lassy Band with Joyce Elaine Yuille.

"Kotimaisen jazzin tähtisikermä Timo Lassy Band yhdistää Sellosalissa voimansa amerikkalaislaulaja Joyce Elaine Yuillen kanssa. Luvassa on tuhti soul-sävyinen jazztapaus ja karismaattisen Joyce Elaine Yuillen odotettu paluu Suomeen aiempien sensaatiomaisten esiintymisensä jälkeen.
Saksofonisti Timo Lassy on kotimaisen jazzin valovoimaisimpia ja kansainvälisesti arvostetuimpia artisteja.
Neljä studioalbumia yhtyeineen julkaissut Lassy tunnetaan juurevasta jazzistaan, jota lavalla tulkitsee kiinteäksi yksiköksi kattavan keikkailun myötä hioutunut Timo Lassy Band.
Bändin riveissä esiintyvät Lassyn ohella wurlitzer-pianoa soittava Georgios Kontrafouris, basisti Antti Lötjönen, rumpali Ville Pynssi ja lyömäsoittaja Abdissa Assefa – kukin suomijazzin kysyttyjä luottonimiä.

Amerikkalaislaulaja Joyce Elaine Yuille on kokenut ja karismaattinen esiintyjä, joka löytää suomalaisvoimista luontevan pohjan vahvalle ilmaisulleen. Yuillen jazzlaulun peruselementit ovat juurtuneet syvälle genren historiaan ja hänen omaan taustaansa rikkaasta musiikkiperinteestään tunnetussa New Yorkin Spanish Harlemissa. Yuillen laulussa kuuluvat musiikin luontevuus, ilmaisun ilo ja sisäsyntyisyys. Timo Lassy Band sai osakseen merkittävää kansainvälistä huomiota viime vuoden lopulla, kun arvostettu brittimedia The Sunday Times valitsi saksofonistin uusimman levyn Love Bullet vuoden parhaiden jazzlevyjen joukkoon. Love Bullet oli nostettu yhdeksi vuoden 2015 top10-jazzjulkaisuista. Viime vuonna Lassy esiintyi ensi kertaa Isossa-Britanniassa oman yhtyeensä kanssa Brecon Jazz.  Joyce Elaine Yuille (laulu) Timo Lassy (saksofoni), Georgios Kontrafouris (wurlitzer-piano), Antti Lötjönen (basso), Ville Pynssi (rummut), Abdissa Assefa (lyömäsoittimet)" (Sellosali Kevät 2016)

Salissa oli katto korkealla, Lassy ja saksofoni olivat niin yhtä, kuin mies ja soitin vain voivat. Lassyn saksofonin & Yuillen kilpalaulannanomaisessa revittelyssä oli mieletön intensiteetti,
jonka muutamaa paikkaa vajaa täysi katsomo palkitsi railakkain suosionosoituksin. Loistava bändi, upea kokonaisuus, josta hyvinkin muutamaksi päiväksi riittää rytmiä vereen näin maallikollekin....

Huomenissa sitten sujahdamma sporttiosastolle, kun Juniorimurmelitrion vanhin, Nti Elohopea 7-v. ryhmänsa kanssa kilpailee  Jäähallissa muodostelmaluistelun Tulokkaat-osiossa. Kaksi hopeaa on joukkueella syyskaudelta plakkarissa, peukut pystyssä siis paikalle jännäämään kuinka joukkueen nyt käy!!

Villis tervetuloa, ilahdutit mukaantulollasi näille poluille! Kaikille hyvää Runebergin päivää tortuilla tai ilman sekä viikonloppua:)


Elämä on hauskaa & hassua:

"Vettä sakeampaa / Freedom's Child" - ex Libris...

"Vettä sakeampaa", Jax Miller, Like Kustannus Oy, 2016, 325 s., suomentanut Elina Koskelin.

Jax Miller on syntynyt ja kasvanut New Yorkissa ja asuu nykyään Irlannin maaseudulla. Vettä sakeampaa on hänen esikoisteoksensa.
Vettä sakeampaa nousi kansainväliseksi ilmiöksi, kun sen oikeudet myytiin ennätysajassa brittikustantamolle. Kirja käännösoikeudet on myyty jo viiteentoista maahan." (Lievelehti)

"Kutsukaa minua miksi haluatte: murhaajaksi, kytäntappajaksi, karkulaiseksi, juopoksi... Hänen nimensä on Freedom. Hän on ollut kahdeksantoista vuotta todistajansuojeluohjelmassa ja seurannut huostaan otettuja lapsiaan etäältä. Kun uskonnollisen lahkon parissa kasvanut tytär katoaa, Freedom hyppää moottoripyötän selkään ja lähtee vimmaiselle etsintämatkalle. Samalla hän pakenee kuolleen ex-miehensä sekopäistä sukua." (Takakansi)

Teos on The Guardianin mukaan yksi vuoden silmiinpistävämmistä debyyteistä  ja
Publishers Weeklyn mukaan se iskee kuin olutpullo päähän.  Ihan olutpullolla otsalohkoon  täräytettyä fiilistä tästä ei tullut, mutta alkulukemisella tämä modernimman dekkarigenren esikoinen sai aikaan hämmentyneen olon, josko tämä kuitenkaan on minun kirjani?
Ja sitten sivujenkääntelyyn:

Miller nostaa esiin kaksi kiperää ja aina ajankohtaista asiaa:

 1) uskonnolliset kultit ja valtauskonnoista erityneet lahkot; niiden suunnattomat sitouttavat ja rajoittavat  vaikutukset yksilön elämään, irtirepäisyn  rajuus ja radikaalit seuraukset yhteisöstä ja perhepiiristä poissulkemisineen, puhumattakaan joukkoitsemurhista. Uskonnon nimissä kautta aikain on tehty paitsi hyvää ja rakentavaa myös suuria julmuuksia ja alistamisia. Mainio keino myös massojen hallintaan. Tänä päivänä kamppailemme edelleen teemassa pitäytyen aivan eri- ja uudenlaisten ongelmavyyhtien kanssa, mutta samalla rintamalla. Minkäänasteisen konsensuksen saauvuttaminen on odotusarvoltaan vähäistä, jos ei suorastaan mahdottoman tuntuista.
Silti: varaudutaan pahinmpaan parasta toivoen...

2) adoptoidut lapset ja heidän biologiset vanhempansa. "Ajatteleeko kukaan koskaan adoptoitujen lasten biologisia vanhempia? Adoptoituja lapsia on kaikkialla, samoin adoptiovanhempia,
jopa kuuluisuuksien joukossa. Mutta kuka helvetti ikinä miettii, mitä verhon takana piilee?
Mikä konteksti oli?  Kuka miettii taustalla piilevää kärsimystä, kun kaikki näkevät vain yhden puolen, julkisivun?"  Hyviä kysymyksiä kaikki tyyni!  Jatkan aatoksenkehruuta ja vyyhdinpurkua,
vice versa: ajatteleeko kukaan adoptoituja lapsia?? Tuo adoptoitu lapsi ajattelee kaiken ikäänsä biologisia vanhempiaan tai toista  puuttuvaa heistä. Tämä huolimatta siitä, kuinka hyvin ja kuinka suurella rakkaudella adoptiovanhempi vanhemmuuttaan toteuttaa ja todentaa.  Etenkin jos ei saa koskaan heitä/häntä tavata tai edes vilaukselta nähdä. Perimätietoisuudesta uupuu tuolloin joko täydet 100 tai 50% eli minimissään toinen puoli. Surullista, mutta tottakin todempaa...

Mutta: tämä hullunkurisesti sekopäinen, nykäyksittäin ja hengästyttävästi etenevä henkilö- ja tapahtumaruljanssi onnistui  lankeamatta yliyrittämisen syntiin raikkaalla kerronnallaan takkuilevan startin jälkeen herättämään ja ylläpitämään lukuhalut ynnä kasvattamaan mielenkiintoa sivu sivulta. Vaikka perinteinen dekkari ei puruhammastaan menetäkään, jännä tuttavuus ja tuulahdus, sillä tästä löytyi jotain freessiä, jäynää ja jäntevyyttä!

Hyvä kysymys kuuluu: onko veri loppupeleissä vettä sakeampaa??  Kellä on - kellä ei....

Uusi kuukausi, uudet kirjat & uudet tuulet, joita 

nuuhkii: