Joonas Konstig: "Vuosi herrasmiehenä" - ex Libris...

"Vuosi herrasmiehenä", Joonas Konstig, Werner Söderström Osakeyhtiö, 2017,
474 s.

Joonas Konstig  (s. 1977) on opiskellut kulttuuriantropologiaa ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Konstigin esikoisromaani Kaikki on sanottu (2011) sai Gummeruksen Kalle Päätalo -palkinnon vuonna 2012. Konstig opettaa luovaa kirjoittamista  Kriittisessä korkeakoulussa.  Hän on ollut  Suomen kirjailijaliiton jäsen vuodesta 2012. Konstig on kirjoittanut lukuisia artikkeleita lehtiin sekä kolumneja Helsingin Sanomien lisäksi mm. Esse-lehteen. Hän on esiintynyt puhujana useissa kirjallisuus-, kulttuuri- ja ruoka-aiheisissa tilaisuuksissa.
Konstig on myös kirjoittanut lautapeliaiheista blogia Puutyöläinen.

"Sä oot kyllä niin kaukana herrasmiehestä kuin olla voi!" – vaimo.
Joonas Konstig laittaa itsensä likoon harjoittelemalla vuoden verran herrasmiehen taitoja ratsastuksesta rugbyyn, etikettikoulutuksesta hyväntekeväisyyteen. Kirjailija, joka on tottunut näyttämään keskisormea niin käytöstavoille kuin kaikelle muullekin porvarilliselle hapatukselle, päättää kasvattaa lapsensa paremmille tavoille. Niinpä hänen pitää ensin oppia itse herrasmieheksi.  Herrasmies-tripillään Konstig etsii myös vastauksia jo antiikin filosofien kysymyksiin: Millainen on hyvä ihminen? Kuinka elää?" (Takakansi)

Ensituttavuus Konstigin kanssa sujui räväköissä, ikäpolvisidonnaisuudesta vapaissa merkeissä: Perkele! Sitten siirryttiin sivistyneempään, sormella osoittelemattomaan malliin aterioimaan: Pyhää ruokaa. Konstigin avoin, hyväntuulinen, kirpakka ja tasokas tapa kirjoittaa on herättänyt minussa lukijana suurta vastakaikua ja mielihyvää, joten ennakko-odotuksia tälle reality-proosa  -vuodelle, jonka aikana vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä, oli kosolti ilmassa.

Herrasmies?  No nopeasti: avaa ovet ja auttaa tuolin naisen alle, ottaa hatun pois päästä hississä, nousee seisomaan kun nainen tulee tervehtimään ja lähtee pöydästä palaa pöytään, auttaa daamilleen takin ylle, on kohtelias, siisti, hyvät käytöstavat hallitseva, riittävän supliikin omaava etc.

Näin puolestaan kunnianarvoisa  Willian Makepeace Thackeray, 1860:
Mitä tarkoittaa olla herrasmies? Tarkoittaako se, että hän on luonteeltaan rehellinen, hyväntahtoinen, antelias ja viisas ja toteuttaa näitä ominaisuuksia mitä sulavammin käyttäytyen? Tuleeko herrasmiehen olla lojaali vanhemmilleen, aviomiehenä uskollinen ja isänä kunniallinen? Elääkö hän elämäänsä säädyllisesti - maksaa laskunsa - onko hänen makunsa kehittynyt ja elegantti, ovatko hänen tavoitteensa elämässä yleviä ja jaloja? 

Konstigin aihevalinta on lievästi ilmaisten riemastuttava! 
Hän lähtee taustoituksessaan liikkeelle ritari- ja ritariromantiikan ajoista,
joista lähtien ei enää hyväksytty, että miehet tapettiin ja  naiset ja lapset otettiin orjiksi. Tuolloin syntyi romanttisen rakkauden käsite ja soturiherrasmiehet.
Ritarillisuus ja ritari, tuo pelottava ja barski sotaan peitsi tanassa korskuvalla ratsullaan karauttava tappaja, joka palaa ryvettyneenä palvoakseen viatonta, norsunluutornissaan kuikuilevaa neitoa,  käsittelee hersyvästi ritariuden, herrasmiesvauvan kehdon ensiheijaamisen merkitystä itse käsitteen synnnylle. 

Konstigin mutkitteleva kehityskaari kulkee, muutamia etapppeja mainitakseni Suomen Tapaseuran, hyveohjelman, Pörssiklubin kautta Popupravintola Prinsessaan ja hän käy läpi miestenvaatetuksen salat  aina kolmanteen asteeseen saakka sekä hyppää hevosen selkään,  juoksee kuraamaan ja telomaan itsensä rugbytantereille ja ryhtyy miekkailemaan sekä heittäytyy tanssin pyörteisiin.
Hän pohtii esiinputkahtelevia määritelmiä ja väittämiä, kuten sanan gravitas merkitystä: Henkilön, jolla on gravitasia, olemus ja käytös on punnittua, kuten Hohti sanan kääntää. Gravitas ei tarkoita ihan ankaruutta (kuten se usein käännetään), vaan sellaista punnittua käytöstä, jolla on painoarvoa...  
Herrasmies on kypsä aikuinen.

Mutta asian ydin tuntuu olevan sisäinen, ympäristöön peilautuva matka.
Uusi suunta tai ne muutokset, jotka matkan varrella tapahtuvat ja Konstigin ajatuksia, asenteita sekä ihmissuhteita ja parisuhdetta sekä käyttäytymistä hänen kokemuksensa mukaan positiiviseen ja elämänmyönteisempään suuntaan muokkaavat. - Niitä kohti pyrkiessä ei oikeastaan todella voi epäonnistua, koska epäonnistuessasikin sentään magnis tamen excidit causis - kaaduit tavoitellessasi suuruutta. Mainio teos päättyy upeasti  Rudyard Kiplingin runoon "If" (1895).

-  Herrasmies tervehtii ihmisiä ja jää joskus juttelemaan näiden kanssa. 
Hän pysähtyy ja tarttuu hetkeen. Herrasmies on läsnä.

Tähän hersyvään herrasmiesvuoteen on hyvä päättää kulunut lokakuu, - lukukuu. Jään mielenkiinnolla odottelemaan, mihin monimuotoisuuden hallitseva ja läsnäoleva  Konstig seuraavaksi kyntensä iskee:) Joten, näihin sanoihin:
Suuri kiitos kirjoittamisesta! Näkemiin.

Popupravintola Prinsessan avajaisia odotellen:

Federico Varese: "Mafia syntymästä kuolemaan/Mafia Life" - ex Libris...

"Mafia syntymästä kuolemaan", Federico Varese, Atena Kustannus Oy, 2017,
347 s., käsikirjoituksesta suomentanut Mari Janatuinen.

"Federico Varese  (s.1965) On Oxfordin yliopiston kriminologian professori.
Hän on tutkinut järjestäytynyttä rikollisuutta eri puolilla maailmaa yli 20 vuotta. Mafia – Syntymästä kuolemaan on hänen ensimmäinen tietokirjansa suurelle yleisölle. (Kustantaja)

"Cosa nostra, Yakuza, vory-v-zakone, Honkongin triadit...
Mafioiden palkkalistoilla on tuhansia ja tuhansia jäseniä ympäri maailmaa ja ne pyörittävät miljardien bisnestä. Moskovasta Hongkongiin ja Palermosta New Yorkiin mafiat vaikuttavat niin politiikkaan ja talouteen kuin ihmisten jokapäiväiseen elämään. Mutta millaista on olla mafioso? Miten rikollisjärjestöön pääsee sisään vai pitääkö mafiosoksi syntyä? Salliiko Perhe rinnalleen oikeaa perhe-elämää? Kuinka käy, jos rikkoo mafian sääntöjä? Entä miksi globalisaatio on uhka mafialle?" (Takakansi)

Yllä oleviin ja moniin muihinkin kysymyksiin vastaa tyhjentävästi tämä Varesen teos alkaen avaavasta johdannosta.  - Kirjan runkona on kahdeksan elementtiä: syntymä, työ, johtaminen, raha, rakkaus, omakuva, politiikka, kuolema ja ruumiinavaus. Kukin luku alkaa tositarinalla. Sen jälkeen pohdin, mitä me voimme noista tarinoista oppia.
Kyseessä on valokuvin, sanastoin ja liitetiedoin varustettu, selkeästi toteutettu tietoteos, joka sisältää myös mafian säännöt ja rakennekuvauksen.

-  Jengit ovat yleensä itsenäisiä organisaatioita, kun taas mafiat ovat pyrkineet kehittämään toimintanormeja, jotka ovat yhteisiä kaikille mafiaperheille, ja mafioilla on myös paljon sellaista yhteistä, mikä erottaa ne muusta järjestäytyneestä rikollisuudesta. Ne ovat kaikki syntyneet myrskyisinä aikoina, kun ihmiset eivät ole luottaneet valtioon eivätkä valtiot ole kyenneet kunnolla hallitsemaan taloutta ( laillista ja laitonta); niissä on vaikuttavat initaatioseremoniansa, usein samankaltainen hierarkinen rakenne ja samanlaiset sisäiset säännöt, jotka koskevat jopa seksiä ja perhe-elämää; ne kaikki toimivat samoilla laillisilla ja laittomilla markkinoilla, kuten rakennusalalla, julkisissa hankinnoissa, huumekaupassa ja prostituutiossa.

-  Mafiat ovatkin alkeellisia valtionkaltaisia muodostelmia, ja jos ne saavat jatkaa olemassaoloaan ja kukoistaa, vähitellen ne korvaavat lailliset instituutiot.

On olemassa muutamia täysin omaan elinpiiriin kuulumattomia asioita ja aiheita, jotka kiehtovat mieltä ja kutkuttavat mielikuvitusta. Sitten Mario Puzon "Kummisedän" mafia on ollut yksi näistä. Sì, tämän mummon sisällä asustelee komerossa pikkuruinen mafioso. Varokaa esiäidit, sillä jostain sukututkimuksen syövereistä paljastuu vielä se esi-esinonna, jonka sydämen lupara olalla kulkenut tumma, kiharatukkainen  mies on sulattanut tai jonka sielun mandoliininrämpyttelijä on herkkään hetkeen taivuttanut.. Ks. Mafian naiset .
Ja tähän kaameaan, suureen salaisuuteen pätee Omertan laki, mikä täten tiedoksi saatetaan:)

Varesen  teos on paitsi selkeä ja mukavalukuinen napakka tietopaketti, kerronnaltaan juoheasti kulkevaa ja eläväistä tekstiä eri maiden järjestöistä yhteneväisyyksineen ja eroavuuksineen sekä globaalin mafiaverkoston toiminnan tiimoilta. Mafia on, huolimatta reippaista kitkentäyrityksistä ollut ja on edelleen melkoinen taloudellisten rahavirtojen pyörittäjä ja poliittinen vaikuttaja. Kiinnostava ja kauniisti toimitettu teos, jonka tyylikäs päällys on Jussi Karjalaisen käsialaa!

Vanhoina hyvinä Kummisedän aikoina saatoimme saada tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. - Mitä postmoderni mafioso tekee? - Tarjouksen, jota et voi ymmärtää.... 

 Hei Emmi ja isosti  tervetuloa mukaan matkalle:) 

- Life is hard. And then you die...

Asialla:

P.D. James: "Mistelimurha / The Mistletoe Murder and Other Stories" - ex Libris...

"Mistelimurha ja muita kertomuksia", P.D. James, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2017,124 s., suomentanut Jaakko Kankaanpää.

P.D. James (1920-2014)aloitti kirjailijanuransa 40-vuotiaana. Jo hänen ensimmäinen dekkarinsa esitteli rikostarkastaja Adam Dalglieshin, josta tuli lukijoiden palvoma. Jamesin rikosromaaneille ovat ominaisia vivahteikkaat henkilöt, tarkat ympäristökuvaukset sekä monitahoiset moraaliset pohdinnat." (Lievelehti)

"Nimitarinassa menestyvä dekkarikirjailija kertoo rikoksesta, jossa oli itse osallisena vuosikymmeniä aikaisemmin. Henkilökohtainen syy estää pelkurimaista toimistotyöntekijää todistamasta intohimorikosoikeudenkäynnissä. Rikostarkastaja Adam Dalgliesh puolestaan joutuu kummisetänsä hartaasta toivomuksesta tutkimaan uudestaan ajat sitten ratkaistua kuolemantapausta, Kokoelman päätöstarina vie Dalgleishin jouluaattona synkkään kartanoon." (Lievelehti)

Teos kätkee sisälleen seuraavat novellit: Mistelimurha, Hyvin tavallinen murha, Boxdalen perintö ja Joulun kaksitoista johtolankaa. Esipuheessaan kirjailija perkaa rikoskirjallisuuden historiaa ja sen tunnettuja edustajia, novellien kysynnän hiipumisen aiheuttamaa  salapoliisikirjallisuuden siirtymistä lähemmäs valtavirtaa ja vertailee kummankin kirjallisuustyypin ominaispiirteitä:

- Novellin rajat ovat väistämättä ahtaammat kuin romaanin, minkä vuoksi novelli on parhaimmillaan käsitellessään jotakin yksittäistä tapausta tai yhtä johtoajatusta. Teoksen laatu riippuu pitkälti siitä, kuinka omaperäinen ja kestävä tämä ajatus on. Vaikka novelli on rakenteeltaan huomattavasti romaania yksinkertaisempi, käsittelyltään suoraviivaisempi ja etenee määrätietoisesti kohti lopun suurta paljastusta, se pystyy rajoitustensa puitteissa tarjoamaan sisäisesti johdonmukaisen maailman, johon lukija voi astua nauttimaan siitä,
mitä odotamme hyvältä rikoskirjallisuudelta: uskottavaa arvoitusta, kutkuttavaa jännitystä, henkilöitä, joihin voimme samaistua, vaikka emme heistä aina pitäisikään, sekä loppuratkaisua, joka ei tuota pettymystä...

                                                               ©Ulla Montan                                                        

Yllä olevien mietteiden siivittämänä P.D. James tarjoilee meille pikapaloja  genren vahvana edustajana, joka tässä palaa rikoskirjallisuuden vanhaaan, perinteiseen novellimuotoon. Jännitystarjotin on laadukkaasti katettu, mutta sen keskellä hohtaa minua suuresti ihastuttanut (hirteis-)huumorin kukka Isotäti Allien värikkäästä ja ratevasta  persoonasta:
- Isotäti oli, Dalglieshin mieleen muistui, kuollut pudottuaan erään miljonäärin huvijahdin laidan yli jokseenkin hurjissa juhlissa, jotka jahdin omistaja oli järjestänyt hänen kahdeksankymmentäkahdeksanvuotispäivänsä kunniaksi...  Tyylikästä, jos mikä:)

- Juonen on oltava vahva, mutta se ei saa olla liian mutkikas, ja loppuratkaisun, jotka kohti novellin jokaisen virkkeen on vakaasti suuntauduttava, on tultava yllätyksenä, mutta lukija ei saa sen jäljiltä tuntea itseään petetyksi.
Kaikilla näillä pitäisi olla hallussaan novellimuodon nerokkain puoli: yllätyksen tuottama järkytys...

Nämä kriteerit Mistelimurha täyttää vaivatta. Teos on  malliesimerkki ja konkreettinen todiste siitä, että lukunautinnon takaamiseksi ei tarvitse ranteet nirskuen ja natisten jumittaa tiiliskiveä kätösissään, vaan pienikin voi olla laadukasta, korkealuokkaista ja viihdyttävää, kun sen - kuten on laita P.D. Jamesin - osaa! Neljä hallittua ja eleganttia novellia ja neljä mainiota yllätystä tuottavat - kiitos myös Jaakko kankaanpään hyvän suomennoksen - tulokseksi täyspainoisen ja -täyspäisen dekkariannin ja lukunautinnon:)

Millä mielellä mistelin alla seissyt  Sinisen linnan kirjaston Maria?

Mistelin alla suukotteluun on vielä aikaa, mutta sitä vartoillessa

mutkatonta & mallikasta alkavaa viikkoa:

Herman Koch: "Pormestari / De Greppel" - ex Libris...

"Pormestari", Herman Koch, Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2017, 383 s., suomentanut Mari Janatuinen

"Herman Koch (s. 1953) on hollantilainen kirjailija, kolumnisti ja näyttelijä.
Hänen läpimurtoteoksensa Illallinen (2012) menestyi hyvin myös Suomessa, ja sen käännösoikeudet on myyty noin 30 maahan. Lääkäri ilmestyi suomeksi 2013, ja teosta on myyty maailmanlaajuisesti yli 250 000 kappaletta. Viimeisin Kochilta suomennettu romaani on Naapuri (2015)." (Lievelehti)

" Kun Robert Walter, Amsterdamin pormestari, näkee vaimonsa nauravan juhlissa kaupunginvaltuutetun kanssa, hän epäilee heti pahinta. Pitkästä ja onnellisesta avioliitosta huolimatta Robert on varma Sylvian petollisuudesta – ja vielä kaiken lisäksi miehen kanssa, joka on ympäristöintoilija ja haluaa pilata Amsterdamin horisontin rakentamalla sen täyteen tuulivoimaloita.
- Heti perään Robertin 94-vuotias isä ilmoittaa, että hän haluaa kuolla vaimonsa kanssa yhdessä, heidän itse päättämällään hetkellä. Onko päätös todella yhteinen, vai yrittääkö toinen Robertin vanhemmista päästä toisesta eroon? " (Takakansi)

Herman Kochin aiemmat teokset kuten  myöskään hollantilainen kirjallisuus eivät ole minulle entuudestaan tuttuja, joten puhtaalta pöydältä liikkeelle iloiseen Amsterdamiin:

Amsterdam:  - Olen syntynyt tässä kaupungissa. Amsterdam ei tietenkään ole mikään oikea kaupunki, se on kaupunki vain muulta tulleiden silmin. Me täällä syntyneet tunnistamme hänet, maakuntien ihmisen, heti hänen tavastaan liikkua, kävellä, hänen päänsä asennosta. Maakuntien ihminen ajattelee heti tulleensa todelliseen kaupunkiin. Hän kävelee kuin olisi Pariisissa tai Roomassa. Hän ihailee omaa peilikuvaansa näyteikkunoista ja onnittelee itseään päätöksestään vaihtaa maakuntaelämä oleskeluun tässä kaupungissa, joka ei ole kaupunki.
- Amsterdam on lelukaupunki, aikuisten pallomeri, ulkoilmamuseo, jossa on esillä vanhoja ammatteja...

                                                              ©Mark Kohn


 Pormestari:  - Robert Walter: inhimillinen pormestari, niin minua oli kerran luonnehdittu "Het Parool -lehden PS-kaupunkiliitteen nelisivuisessa henkilökuvassa.  - Minä saatoin olla etäinen, ankara, äkkiväärä - kaikkia näitä luonnehdintoja käytettiin henkilökuvassani useammin kuin kerran - mutta minulla oli kasvoni. Niillä oli usein pahantuulinen ilme, jopa ukkostava, mutta kun sitten äkkiä nauroin tai kerroin vitsin, kaikki rentoutuivat silminnähden. 

Koch on leiponut päähenkilöstään kerrassaan ärsyttävän tyypin, kiukuttelevan pikkusielun, joka tepastelee arvokkaasti omissa ympyröissään kuninkaallisia inhoten ja kanssaihmisiään "von oben hin" asenteella alaspäin pälyillen.
Keskeinen probleema ja dilemma kiertyvät tiukan arvuuttelun ympärille:
jos nainen kutsuilla hersyvästi nauraa miespuolisen keskustelukumppaninsa sanomiselle päätään taaksepäin heilauttaen, onko tämä varma merkki kenties jo pitkään jatkuneesta intiimistä suhteesta? 
MUTTA, tässä isoilla kirjaimilla: tekstintuottajana Koch on verraton pysyen uskollisena valitsemalleen tyylille a:sta ö:hon ja uskaliaasti kiusoitellen koetellen kuin höyhenellä kevyesti nenänpieltä kutitellen lukijansa ärsytyskynnyksen maksimaalista korkeutta persoonainpiirrollaan.                                                     

Peistä taitetaan ystävien, lähinnä Berhardin  kanssa uuden fasismin mahdollisista moderneista muodoista ja hahmoista nykyaikana sekä uskosta kommunismiin nuoruuden seinällä roikkuneiden Che Guevara julisteiden hengessä toteamuksella: Jos ei ole kahdeksantoistavuotiaana kommunisti, on sydämetön; jos on sitä vielä kaksikymmentä täytettyään, on järjetön. 
Bernhard kehittelee myös korkealentoista teoriaa maailmanselityksestä, mahdollisesta yhteydestä maailmankaikkeuden rajallisuuden ja ihmiselämän rajallisuuden välillä.

Ehdottoman tärkeänä yksityiskohtana nousee esiin monisärmäinen ja suuria tunteita herättävä eutanasia-kysymys, joka mikä pikimmiten meillä Suomessakin olisi syytä saada asianmukaisesti käsiteltyä ja sitä koskeva karikot kiertävä lainsäädäntö voimaan! Itse olen eutanasiamyönteinen ja olisikin mielenkiintoista kuulla, mitä ajatuksia tämä vakava kysymys teissä lukijoissa herättää?

Eutanasia:  - Eikö sinusta nimenomaan ollut vanhemmiltani hirveän hemmoteltua ja lapsellista, että he halusivat itse tehdä elämästään lopun? 
Niin hollantilaista.

Koch  käyttää venyttelevän pohdiskelevaa tyyliä: päähenkilö fundeerailee, spekuloi ja analysoi niin perinpohjaisesti, että tuntuu pureskelevan rikki omat ajatuksensakin. Ja kun tähän yhdistetään Kochin eittämättä taidokas kynänkulku saadaan tulokseksi kimurantti teos, taidokas kombinaatio sekä ärtymystä että ihastusta. Harvoin on ollut näin ambivalenttia lukukokemusta. Jos kirjailija saa taidoillaan kippuroituneen lukijansa vaivatta vedätettyä mukanaan tarinansa kiintoisille loppumetreille, on kyseessä -  ainakin kohdallani - virtuoosimainen lahjakkuus; aika veijari!

Pormestarin kanssa on fillaroinut myös  Kirjasähkökäyrän Mai:)

Kirpakkaa & aurinkoista viikonloppua:

Haruki Murakami: "Rajasta etelään, auringosta länteen/South of the Border, West of the Sun" - ex Libris...

"Rajasta etelään, auringosta länteen", Haruki Murakami, Kustannusosakeyhtiö Tammi Keltainen kirjasto, 2017, 230 s., suomentanut Juha Mylläri.

Nobel-palkintoaan edelleen odottamaan jäänyt Haruki Murakami ( s.1949),
on epäilemättä japanilaisen nykykirjallisuuden tämän hetken tunnetuin nimi ja tuotteliain kirjailija.  Hänen teoksilleen on tunnusomaista länsimaisten vaikutteiden yhdistäminen japanilaistyyppiseen  surrealismiin.  (Wikipedia)

"Hajime on saavuttanut keski-ikään mennessä paljon - perheen, kaksi omaa ravintolaa, huvilan - ja kaikki on tavallaan hyvin. Silti oudon falskiuden tunteen riivaamana hän kaipaa elämäänsä merkitystä ja eritoten Shimamotoa, lapsuusvuosiensa sielunkumppania, jonka kanssa kuunneltiin Nat King Colea vinyyliltä. Kun Shimamoto yllättäen palaa kuvioihin, Hajimen on valittava elääkö menneessä vai nykyhetken ehdoilla." (Lievelehti)

Murakami kirjoittaa erittäin kauniisti ja hienoviritteteisesti kuten hänellä tapana on. Hän kuvaa  tarkkasilmäisesti Hajimen tuntoja, intohimoja, etsintää, syyllisyyttä ja sielun aukkoa, sitä että  jotain oleellista elämästä puuttuu.
Jos vaihdat rakastettusi kanssa sydämien palasia, otat tietoisen riskin siitä,
että siirrännäinen jatkossa hiertää ja aiheuttaa ulkopuolisuudeen ja epätäydellisyyden tunnetta sekä  elämääsi että ihmissuhteisiisi. Niitä himmeästi hohtavia helmiä ei synny joka simpukkaan.

-  Mutta se kämmen ja ne viisi sormea olivat tiuhaan pakatun näytekaapin tavoin täynnä asioita, jotka halusin tietää tai jotka minun oli tarpeen tietää.
Hän välitti ne asiat minulle pitämällä minua kädestä. Hän antoi minun tietää,
että sellainen paikka oli olemassa. Sen kymmenen sekunnin ajan tunsin olevani pieni lintu. Pystyin katsomaan kauas taivaan korkeuksista. Sieltä näkyi niin pitkälle, että en saanut kaikesta näkemästäni vielä selvää. Mutta nyt tunsin,
että se, mikä ikinä siellä kaukana olikin oli olemassa. Ja tiesin, että menisin sinne vielä joskus. Se ajatus vavisutti rintaani ja sai hengitykseni salpautumaan.

 -  Arvelin, etten tapaisi  Shimamotoa enää koskaan. Hän ei ollut enää olemassa minun maailmassani missään muualla kuin muistoissani. Hän oli kadonnut minulta. Hän oli ollut luonani, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei ollut mitään välimuotoa. Ja siellä, missä ei ole välimuotoja, ei ole välitiloja. 
"Luultavasti" on ehkä olemassa siinä paikassa, joka sijaitsee rajasta etelään. Mutta ei siinä paikassa, joka sijaitsee auringosta länteen....

Tämä teos ei yllä kiehtovuudessaan ja annissaan mielestäni Murakamin aiempien, joista pääsääntöisesti olen suuresti pitänyt,  tasolle. Kirjailija on tuonut näyttämölle eräänlaisen Romeo & Julia tarinan sijoittaen sen uudenlaisiin, omiin viitekehyksiinsä.  Hajimen ja Shimamoton lovestoori  ei ruusunpunaisiin pilvenhattaroihin kiepannut, vaikka kerronta ja verbaliikka ihastusta herättivätkin.  Miesten rakkauden puutarha on minulle tuntematon.
Siellä kukkivat erilaiset kukat, kenties ikikukatkin...

Teoksesta lisätuntemuksia blogeissa: Kirjavieköön/riitta k ja Lumiomena/Katja.

Ja tässä  hyväksi lopuksi linkki teoksen teeman notkeaan musiikkiin, jolla silläkin on oma tarinansa: Nat King Cole & South of the Border.

Jurnuttaen & jammaillen:

E.O. Chirovici: "Peilien kirja / The Book of Mirrors" - ex Libris...

"Peilien kirja", E.O. Chirovici, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2017, 266 s., suomentanut Inka Parpola.

"E.O.  (Eugen Ovidiu) Chirovici (s. 1964) julkaisi synnyinmaassaan Romaniassa lukuisia suosittuja dekkareita, ennen kuin muutti Isoon-Britanniaan.
Peilien kirja on hänen ensimmäinen englanniksi kirjoittamansa teos, josta tuli yhdessä yössä jättimenestys. Romaanin käännösoikeudet myytiin jo ennen sen ilmestymistä lähes 40 maahan." (Lievelehti)

"Kirjallisuusagentti Peter Katz saa tuntemattomalta lähettäjältä käsikirjoituksen, jossa luvataan ratkaista psykologian professori Joseph Wiederin selvittämätön murha vuosien takaa. Tarina kuitenkin katkeaa juuri ennen murhaajan paljastumista. Katzin toimittajaystävä ryhtyy tutkimaan tapausta, joka on ristiriitoja täynnä. Millainen mies oli kuuluisa Joseph Wieder, jonka asiantuntemukseen oikeuslaitoskin turvautui - alansa nero, juoppo naistenmies vai julma hyväksikäyttäjä? Mitä lahjakas Laura Baines teki professorin asunnolla murhailtana, vai oliko hän siellä laikaan?" (Lievelehti)

Romanialaisen dekkaristin ensisuomennos, - tätä ei voi jättää väliin!
Teos on kolmiosainen: ensimmäisessä pääsee ääneen Peter Katz, toisessa
John Keller ja kolmannessa Roy Freeman. Ilmassa on pientä byrokratian pyörähdystä ja itäblokkilaista arkistojen pölyn pölähdystä semminkin kun kukaan ei tiedä, muista, ei ole muistavinaan eikä ainakaan tutkijoita tiedonmurusilla hemmotella halua. Kirjailija mainitsee (The Guardian 12.10.2015) inspiraation lähteikseen Hemingwayn, Steinbeckin ja Goldingin, mutta kyllä tässä myöskin tuulahduksenomaisesti arvoisan murharouva Christien jalanjäljillä hipsutellaan.

Tieteen ja tutkimuksen maailma kunnianhimoineen ja  julkaisuineen nousee avainasemaan kysymyksen kuuluessa: onko tekijäksi präntätty yksi ainoa nimi vai kaksi, - vaiko et al. Yksi merittimittareista lienee edelleen se, kuinka useasti ao. henkilön tutkimukseen/julkaisuun on toisaalla viitattu.

Peter: -  Sain käsikirjoituksen tammikuussa agentuurin väen parannellessa juhlakauden jälkeisiä krapuloitaan. Viesti oli väistänyt taiten roskapostikansion ja ilmestynyt saapuneisiin viesteihin, jossa se asettui jonon jatkeeksi parinkymmenen muun kaltaisensa kanssa. Vilkaisin saatekirjettä ja havaitsin sen kiehtovaksi, joten tulostin liitteenä olleen tekstinäytteen ja panin sen työpöytäni laatikkoon. Saatekirjeen oli allekirjoittanut Richard Flynn. 

John:  - Juuri noihin aikoihin vanha ystäväni Peter Katz, joka toimi Bronson & Mattersin kirjallisuusagenttina kertoi minulle Richard Flynnin käsikirjoituksesta. Olimme tavanneet opiskellessani NYU:ssa ja meistä oli tullut ystävät. 
Hän oli melko ujo ja syrjäänvetäytyvä - sellainen kaveri, jota saattoi erehtyä luulemaan pirskeissä kumipuuksi - mutta hyvin sivistynyt, ja häneltä saattoi oppia paljon. Hän oli vältellyt taidokkaasti ovelat ansat, joita äiti oli hänen varalleen juonitellut naimakelpoisten perheiden kanssa, ja pysytellyt jääräpäisesti poikamiehenä. Kaiken kukkuraksi hän oli päättänyt ryhtyä kirjallisuusagentiksi, mikä teki hänestä tavallaan perheen mustan lampaan.

Paikoin tarina jää kieppumaan itsensä ympärille, ei kuitenkaan  junnaamiseen asti jämähtäen. Joten kelpo tuttavuus Chirovici omaleimaisella, ilmavalla dekkari-romaanillaan ilman muuta on. Kun kynänpyörityksen juohea taitokin  on hanskassa niin mielikseen näistä peilien pirstaleista kokonaisuutta lukijana hahmotti. Kiintoisaa on, missä merkeissä kirjailija uraansa tästä eteenpäin jatkaa.

 -  Kun olemme nuoria, keksimme itsellemme erilaisia tulevaisuuksia; 
kun olemme vanhoja, keksimme muille erilaisia menneisyyksiä. 
Julian Barnes, The Sense of an Ending

 -  Useimmmat ihmiset ovat muita ihmisiä. Oscar Wilde

Mitä sirpaleisesta peilistä näki riitta k / Kirja vieköön?

Hande/Tuntematon lukija tervetuloa mukaan vaihtamaan ajatuksia; tullaan tutuiksi:)

Peiliinkurkkijana:

Jan Guillou: "Made in America / Äkta amerikanska jeans" - ex Libris...

"Made in America Suuri vuosisata VI,  Jan Guillou, Like Kustannus Oy, 2017, 393 s., suomentanut Petri Stenman.

"Jan Guillou  (1944 Södertälje, Ruotsi) on maansa rakastetuimpia ja kiistellyimpiä kulttuuripersoonia. Hän on kirjoittanut nelisenkymmentä kirjaa, joista on suomennettu yli kymmenen. Like on julkaissut muun muassa Erik Ponti -sarjaa sekä Ristiretki-trilogian. Hän on lisäksi vasemmistolainen yhteiskunnallinen kolumnisti ja television aamukeskustelujen vakiovieras. Aiemmin hän työskenteli pitkään myös journalistina Aktuellt-lehdessä, johon aikaan hänen romaaninsa Suuri paljastus sijoittuu." (Kustantaja)

"Lauritzenin sukusaaga etenee 50-luvulle. Eric Lauritzen kasvaa 1950-luvun Ruotsissa. Kansankotia rakennetaan, maailma pelkää ydinsotaa, ja amerikkalainen nuorisokulttuuri saapuu Ruotsiin. Taitavimmat salakuljettavat maahan Ruotsissa kiellettyä Coca-Colaa, ja jotkut onnelliset onnistuvat jopa hankkimaan itselleen aidot amerikkalaiset farkut. Lapsuutta porvarillisessa Saltsjöbadenissa  varjostavat valheet ja salaisuudet. Vähitellen Ericille alkaa selvitä, mistä suku vaikenee." (Takakansi)

Sarjan edellisen osan Sininen tähti tuikki kirkkaasti, eikä siirappi tahmannut suupieliä. Eikä näin käy tässäkään Amerikan ihmeitä tarjoilevassa ja Saltsjöbadenin porvariston hillittyä charmia kuvaavassa/hienoisesti irvailevassa osassa.

Teoksen ehdottomasti vahvinta antia on kirjailijan sukeltaminen Ericin nahkoihin milloin intiaanin sulkapäähine uljaasti cowboyta vaaniessa liehuen, milloin
Hillaryn ja Tenzingin tavoin Mount Everestin huippua valloittaen 30-vuotisen sodan taistelujen tuoksintoja unohtamatta. Mukaansatempaavaa ja villejä tunteita herättävää mielikuvituksen riemuvoittoa risukinttuisen pojanviikarin sielunelämän ja elämänilon kuvauksessa!

Sossuja, niitä toisia  ei luokkatietoinen Ericin äiti juurikaan noteeraa.
Guilloun yhteiskunnallinen perspektiivi toteutuu herkullisesti Saltsjöbadenin,
äkkirikkaita ylenkatsovaa purjehtijaeliittiä ja sen tiukkoja salaisuuksia kuvattaessa.

- Saltsjöbaden lepäsi miellyttävän tyynenä, kesäloma oli alkanut, ennen regattaa oli vielä muutama rauhallinen viikko, ja useimmat luokkatoverit olivat matkustaneet autolomalle. Se oli uusi sana ja tarkoitti vain, että isä ja äiti pakkasivat auton täyteen matkatavaroita, istuttivat lapset takapenkille, lähtivät ajamaan ja kävivät katsomassa sukulaisia jossain. 

-  Voin vaikka vannoa, että en koskaan vetänyt päälleni cowboykuteita.
Minun solidaarisuuteni Amerikan alkuperäisväestöä, "Intiaaneja" kohtaan oli vankkumaton, eikä se, usko Sinä mitä hyvänsä, ole mikään jälkikäteiskonstruktio, joka on sopeutettu nykyajan itsestään selviin kannanottoihin.

-  Kaikki kannanotot eivät sitä paitsi ole niin yhtä itsestään selviä kuin uskotaan. Minä uhodin huomauttaa, pohtiessani isoäidin hienouspinttymää, että hän voi olla vaikka kuinka aristokraattinen. Mutta hän todellakin piti FNL-merkkiä. Hänelle on edelleen selvää, että imperialismi on kapitalismin korkein vaihe. Olkoonkin, että krimiturkissa FNL-merkki näyttää hieman oudolta.

-  Pöydällä oli vastasilitetty Svenska Dagbladet, mutta sen hän, (isoisä) otti mukaansa junaan. Tärkeää lehden silittämisessä ei ollut, kuten luulin ennen kuin kysyin, että se näyttäisi yhtä hienolta kuin valkoinen pöytäliina. Sanomalehti silitettiin painomusteen kuivaamiseksi, jotta lukijan sormet eivät mustuisi.

Oli Sputnik ja Laika, ydinsodan pelko, sotien suljetut salaisuudet, Vietnam...
Mutta olivat myös Bill Haley ja Elvis Presley sekä rock'n rollin, tuon nuorison turmelijaksi povatun tahdissa villisti kieppuvat lantiot ja heiluvat hameenhelmat, kuolematon James Dean, poikain rasvaiset otsakiehkurat sloganilla:
Brylcreem-tyyli on tyttöjen mieleen. Ja ne Suomessakin  kielletyt farkut.
Voi sitä onnen hurmaa, kun kiskaisi ensimmäiset Mattisen Jamekset kinttuihinsa. Pojat painoivat päähän  borsansa ja vetivät ylleen nahkarotsinsa...
Ennen kaikkea syntyi jäädäkseen uusi, omakulttuurinen sukupolvi lapsuuden ja aikuisuuden väliin: me teinit nuorisokulttuurineen!!

-  Me olimme vaikeita, sanottiin. Sillä teineille luonteenomaista oli laiskuus, röyhkeys ja purukumi. Jumala armahtakoon sitä, joka jäi purukumi suussa kiinni oppitunnilla. Siitä tuli välittömästi merkintä luokkapäiväkirjaan punaisella musteella, ja todettua rikosta ei tarvinnut kuvailla kuin yhdellä sanalla: purukumi. 

Meilläpäin vastaavassa tapauksessa tämä kaamea tapainturmelus saatettiin  ei niin hellävaraisesti hieroa hiuksiin, missä se sai rauhassa kuivua ...

Guillou on tämänkin aikakauden kuvaamisessaan tarkkasilmäinen,  rehevä ja ilkikurinenkin tarjoten  tällaiselle ajan lapselle runsaasti hilpeitä muistoja poikivaa kontaktipintaa. Hänen kerrontansa on värikästä, sisältäpäin kumpuilevaa ja hauskaa luettavaa.  Petri Stenmanilta mainio suomennos. Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen, - ja vau  mikä jenkkirauta...

Guillou on ratevaa ja taattua matkaseuraa; hyppää siis aikakapseliin ja tee matka (katin-)kultaiselle 50 -luvulle, jolloin yhteisöllisyys ja huolenpito olivat vahvasti voimissaan ja hyvinvointiyhteiskunnan peruskivien muuraus alkamaisillaan... 

Pure jenkki:

Elämäni kirjojen kertomana...

Löysin tämän kutkuttavan kirjatehtävän antoisasta  Main/Kirjasähkökäyrä -blogista:)  

Lapsena olin:  Viimeinen mohikaani 

Nyt olen:  Karjalainen nainen  
         
Haluaisin olla:  Anarkistipankkiiri          

Ominaisuuteni, josta en luovu:  Sukupolvien vuorovaikutus    

Taito, jota haluan kehittää:   Hetkien vaellus

Kotini:  Suljettu talveksi      

Elämäni:  Ketjureaktio         

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni:  Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin  
 
Asia, jota ilman en voisi elää:  Ihmeellisten asioiden museo       

Asia, jota en haluaisi kokea:  Muistin seitsemän syntiä

Työni:  Epätavallinen lukija 

Työpöydälläni:  Taatamalliset säkeet 

Yöpöydälläni:  Koodinimi yöhaukka     

Antavat voimaa:  Latva pilviä piirtää    

Vievät voimia:  Kun pimeys peittää maan  

Haaveilen:  Varoitus tukalasta helteestä

Viestini ystävälle:  Good girl - kunpa tietäisit

Minua mietityttää usein:  Rollaattoriralli   

Minua pelottaa joskus: Vihan kadut     

Tulevaisuudensuunnitelmani:  Yhä mennään eteenpäin   



Ventti täyteen, joten liitoksistaan nitisevän auton nyt startattua kohti  jahtimaita syvä huokaus: johan oli hilpeä härdelli kuin itse  Perkele...

Entäpä mitä kirjat kertovat Sinun elämästäsi? Minkälainen tarina niiden nimistä syntyy?


Hellurei ja hellät viikonloput:

Onni Vähälä: " Piru parka" - ex Libris...

"Piru parka - pessimistin aforismit", Onni Vähälä, Palladium Kirjat, 2015, 105 s.

"Piru parka potkaisee persuuksille onnen auvoa tarjoavia ja mannavellinhaaleita elämänviisauksia. Elämä ei kulje ihmissuhdekonsulttien käsikirjoituksen mukaan ja surun liekit syttyvät useimmiten toivon kipinästä. Pessimistin aforismeja sopii tarjota vaikka parhaalle ystävälle, sillä selvitäkseen kokoelman mittaisesta annoksesta pessimismiä, tarvitaan reilusti optimismia. Ja mikä olisi tärkeämpää kuin yhtyä samaan kuoroon muiden kanssa - muistaa nauraa itselleen." (Takakansi)

Persuuksille potkaisijoiden joukossa vilahtelee monia tuttuja nimiä kuten:
Lordi Byron, F.E. Sillanpää. W.C. Fields, Job, Michelangelo, Istuva Härkä, Seneca ja F.M. Dostojevski.

Ryppyotsaisuus ja tiukkapipoisuus eivät varsinaisesti kuuluu elämänaseenteeseeni, vaikka saattaisihan tuo elon polku kipristellen ja hampaat irvessä kuljettuna toki pidemmältä tuntua. Nyt on ankea vuodenaika: sataa ja tuulee, vihmoo, pimeys ympäröi, asfaltti kiiltää mustana, lehdet leijuvat kompostiksi maahan eli mitä mainioin sauma tehdä syväsukellus ja heittäytyä pessimismin valtaan rypemään.  Joten kokeillaanpas:

-  VARO! Ihmissuhdekonsultit koettavat kietoa elämän piikkilangan positiivisuuden pumpuliin.
-  Kun kuulen sanan Vuoropuhelu, poistan varmistimen. Kun kuulen sanat Voimavara, Visio ja Missio, vaivun epätoivoon. Ja kun kuulen sanan Voimahali, pinkaisen Pitkään juoksuun.
-  Kyllä tuhansien kilpailukyky aina yhdelle voiton takaa.
-  Kun et anna rahaa hyväntekeväisyyteen, voit  olla entistä varmempi ettei se kuitenkaan perille mene.

- Riidan siemen on poikkeuksetta naapurin pellossa.
-  Harva meistä on rautaa. Ja vanhat ammatit niin kadonneet, että tuskin kukaan oman onnensa seppä.
-  Anna vastamäkeä elämä, älä myötämäkeä. En halua löytää itseäni pohjalta.

-  Vastarakkaus on myötärakkautta. Vasta rakkaus on aitoa.
-  Onni on hotellin kaltainen, siellä asutaan vain tilapäisesti.
-  Sydän on simpukan sukua: vasta siru lihassa kerää helmeä ympärilleen.
-  Sandor Petöfi sanoo: Mikä on suru? Valtameri. Mikä ilo? Pisara sen helmassa.

-  Muista sanan mahti: toivosta epätoivoon on vain kolmen kirjaimen matka.  Mutta toivo se on epätoivokin, toteaa tämä Mummo....
 
Onko lasi puolityhjä vai -täysi? Onko illalla taas yksi päivä iäksi menetetty vai onko saatu elää todeksi yksi kokonainen päivä lisää? No, nämä 140 erilaista ajatelmaa eivät onnistuneet  keikauttamaan venettä ja kääntämään mieltä mustaksi, vaan alkoi suorastaan penteleesti naureluttaa... Yksikseni kun istuskelin niin pakostihan siinä myös hersyvästi nyökytellen itselleen tirskahdeltua tuli, ja se jos mikä teki kutaa:)

”Hyvän aforistikon täytyy osata vihata.”
Otto Weininger

– ja huonon
tekijä

Voihan piruparka:

Michael Connelly: "Julmat jäähyväiset / The Wrong Side Goodbye" - ex Libris...

"Julmat jäähyväiset", Michael Connelly, Gummerus Kustannus Oy, 2017, 400 s., suomentanut Tero Valkonen.

"Yhdysvaltalainen  Michael Connelly  (1956)  päätti ryhtyä kirjailijaksi löydettyään Floridan yliopistossa Raymond Chandlerin tuotannon ja alkoi opiskella journalismia ja luovaa kirjoittamista. Valmistuttuaan hän työskenteli rikoksiin erikoistuneena toimittajana ja siirtyi Pulitzer-ehdokkuuden tasoittaessa tietä
Los Angeles Timesin rikostoimittajaksi. Connelly aloitti Harry Bosch -romaanien kirjoittamisen vapaa-aikanaan, tavallisesti öisin. Ura alkoi komeasti, sillä jo esikoisteos Tunnelirotta sai arvostetun Edgar-palkinnon.  Connelly asuu Floridassa vaimonsa ja tyttärensä kanssa.(Kustantaja)

"Ura LAPD:ssa on ohi, mutta Harry Bosch ei lepää: hän työskentelee yksityisetsivänä käyntikorttinaan 30-vuotinen poliisikokemus. Toimeksiannon Bosch saa yhdeltä Etelä-Kalifornian vaikutusvaltaisimmalta liikemieheltä. Upporikas vanhus on vakavasti sairas, ja kuolinvuoteella mielessä kummittelee menneisyys. Nuorena hänellä oli suhde meksikolaisnaiseen, joka tuli raskaaksi mutta katosi jäljettömiin pian raskausuutisen jälkeen Synnyttikö hän lapsen? Samaan aikaan Harrya tarvitaan jäljittämään pahamaineista seksuaalirikollista." (Takakansi)

Ollako vai eiko olla? Isä, isoisä? Tällä kertaa poikkeuksellisesti  kyse ei
-  kuten usein IRL - ole kadonneen isän probleemasta. Sanotaan, että maailma on miesten. Mutta tässä  kohtaa me naiset olemme vahvoilla: vain äiti tietää absoluuttisen varmasti olevansa lapsensa äiti ja useimmiten myös lapsensa biologisen isän....

-  "Bella, luulen että sinä kyllä palaat, hän (Bosch) sanoi." "Olet hyvä poliisi, ja sinulle tulee ikävä töihin. Mieti vaikka minua: minähän suorastaan tappelen vielä tässä iässä päästäkseni hommiin. Se on veressä. Sinulla on poliisin DNA."
-  Hän (Bosch) mietti vielä matkalla, mitä sanoi Loudresille poliisin verestä.
Hän todella uskoi siihen. Hän tiesi, että hänen sisäisessä maailmassaan oli salaisella kielellä kirjoitettu käsky, kuin piirros ikivanhan luolan seinällä,
ja se antoi hänen elämälleen suuntaa ja merkitystä. Sitä ei voisi muuttaa,
ja se opastaisi häntä aina oikeaan suuntaan....  

Harry Bosch -romaaneista olen katsonut myös mainion tv-sarjan, jossa pääosaa esittää myös taidemaalarina kunnostautunut,  Connellyn luomaan persoonaan saumattomasti istuva upean vähäeleinen ja myhäilevä Titus Welliver. Huvittavaa lukiessa oli, että sekä Kanssakulkijalla että minulla pyöri samanaikaisesti kyseinen filmatisointi kuin videolta rinnalla sivujen kääntelyn kanssa. Seikka, joka ihme kyllä ei keskittymistä tai lukuiloa vähentänyt eikä pirstaloinut.

Aiemmin postattu: Palava huone, 2015. Tuottelias Connelly suoltaa edelleen venkoilematonta perusdekkaria. Juoni etenee tutkinnaltaan selkeästi ja kirjailijan ydinajatus pitää kautta linjan, eikä hän tarvitse raflaavia yliampuvia tehosteita. Bosch on tyyppinä sopivan särmikäs ja persoonallinen. Henkilökemiat joko toimivat tai ovat uskottavasti törmäyskurssilla. Mitä parhainta sadepäiväin rattoa kaikille Harry Boschin ystäville!

Lukuiloa & sunnuntaipäivää:

"Suomen luonnon pyhät paikat`- ex Libris...

"Suomen luonnon pyhät paikat", Tuomo Kesäläinen & Aimo Kejonen, Salakirjat, 2017, 304 s.

"Suomen luonnon pyhät paikat - teoksen tavoite on pitää yllä tietoa siitä,
mikä aikanaan oli pyhää ja miten pyhän kanssa elettiin. Vanhat pyhät eivät ole kadonneet. Sellaisen luo tullessaan nykyajan ihminenkin kokee jotain, kokemus on vain muuttunut. Siinä missä vanha kansa koki paikalla pyhän läsnäolon, nykyajan maallistunut ihminen kokeen luontoelämyksen.

Kansanperinteentallentaja, geologi  Aimo Kejosen ja tietokirjailija, toimittaja  Tuomo Kesäläisen  teos kunnioittaa maamme 100-vuotista itsenäisyyttä ja esi-isiemme eloa esittelemällä sata luontokohdetta, joita eri aikoina ja eri tilanteissa on pidetty pyhinä. Teos on tietokirja ja matkaopas jokaiselle, jota kiinnostavat vanha metsäuskonto, sen pyhät paikat ja niiden merkityksen muuttuminen aikojen kuluessa. Kirja on paitsi kunnianosoitus menneiden aikojen pyhille myös kunnianosoitus kotimaamme upealle ja ainutlaatuiselle luonnolle." (Takakansi)

Teoksen avaaavat alkusanat ovat laatineet Juha Pentikäinen ja Risto Pulkkinen. 
Lukijalle -osiossa tekijät puolestaan avaavat Suomen kulttuurivaiheita, 
Pyhän käsitettä Suomessa, Vanhojen pyhien papistoa, shamaaneja ja tietäjiä
sekä Pyhiä vuoria ja rotkoja, Seitoja ja saivoja, Kalliomaalauksia, Hiisiä sekä
Pyhiä kiviä. Kesäläinen & Kejonen esittelevät perinpohjaisesti 100 pyhää suomalaista luonnonpaikkaa alkaen  Mikkelin Astuvansalmesta  päätyen Heinäveden Porttikivelle. Teos on näyttävästi valokuvin  ja myös paikallisin kartoin varustettu.

-  Arkaaiselle ihmiselle kaikki oli luonnollista, mutta luonnollisen todellisuus jakautui pitkällä liukomolla tämän- ja tuonpuoleiseen. Toisessa ääripäässä oli (lähes kokonaan) tämänpuoleinen ja toisessa (lähes kokonaan) tuonpuoleinen. Harvat, jos mitkään tuonpuoleiset olennot tai asiat olivat toisenlaisia verrattuna ihmiseen ja hänen arkimaailmaansa. Muinais- ja kansanuskon tuonpuoleiset toimijat "pelasivat" pitkälle "samoilla pelisäännöillä" kuin ihmiset. 
Tuonpuoleisia olentoja ja voimia voitiin lahjoa ja hyvitellä ja toisaalta myös uhata ja rangaista. Vertailukohdaksi käyvät antiikin Kreikan jumalat, jotka yli-inihimillisistä voimistaan huolimatta olivat jokseenkin inhimillisiä - ihmisille ja toisilleen suuttuvia, kateellisia, ihmisiä seksuaalisesti vietteleviä ja keskenään riiteleviä....

Teos on tiivis ja tuhti sekä erittäin mielenkiintoinen tietopaketti kaikille luonnonystäville ja muinaisista uskomuksista kiinnostuneille. Se avaa mainiosti muinoin vallinutta ihmisen ja luonnon tiivistä yhteyttä ja yhteiseloa, jonka valitettavasti omaksi tappioksemme  olemme suureksi osaksi menettäneet.
Jos jossain, niin luonnon ja sen monimuotoisuuden äärellä ja keskellä koen paitsi suurta ikiaikaista yhteyttä, tunnen voivani päästä niin lähelle pyhää, kuin mitä sillä sanalla itse ymmärrän ja kuinka sen koen.  Teoksen nimistössä löytyi myös tuttuja, mieluisia paikkoja kuten Inarin Ukonsaari, Muonion Äkäsaivo, Pakasaivo ja Kirkkopahta, Julma-Ölkky ja sen Pirunkirkko Kuusamossa.

Tästä kauniista ja tietorikkaasta teoksesta jäi ihan  oman kiinnostuksen pohjaten perusteellisemmat lukukohdat valikoidenkin mieluisa ja seesteinen lukukokemus.
Upea teos on myös oiva ratkaisu moneen merkkipäivän lahjapulmaan ja tervetullut yllätys luonnonystävän  joulunajan lukemistoon.

-  Se korutont on kertomaa, näit palvoi ennen Suomenmaa... ,
Runeberg tekijöiden vapaasti muotoilemana.

Pyhiltä paikoilta:

Pierre Lemaitre: "Silmukka / Trois jours et une vie" - ex Libris...

"Silmukka", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2017, 270 s., suomentanut Susanna Hirvikorpi.

"Pierre Lemaitre (s.1956)  on Ranskan suosituin ja arvostetuin dekkarikirjailija, jonka rikosromaaneja on myyty yli 20 maahan, ja ne ovat olleet arvostelumenestyksiä kautta maailman - myös Suomessa. Lemaitrelle myönnettiin Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirja 2017, ja Kansainvälinen Crime Writers' Association on palkinnut hänet International Dagger -palkinnolla vuoden parhaasta rikosromaanista peräti kolme kertaa: vuonna 2013 Alexista, vuonna 2016 Camillesta ja vuonna 2016
Näkemiin taivaassa -romaanista." (Lievelehti) Muut  postatut Irène 2016 ja Rosie 2017.

"Pari päivää ennen joulua ranskalaisessa Beauvillen pikkukylässä kaksitoistavuotias Antoine tappaa hetken raivokohtauksen vallassa tarkoittamattaan naapurin kuusivuotiaan Rémin. Hän iskee poikaa kepillä päähän, ja tämä kuolee. Kauhuissaan Antoine miettii, mitä nyt pitää tehdä.
Hän ei kuitenkaan ole salaisuutensa kanssa niin yksin kuin luulee." (Takakansi)


-  Harppoessaan eteenpäin hän näki Rémin tulevan vastaan, siinä hän jo seisoikin Antoinen edessä hymyilevänä ja kohotti kätensä, terve, hän oli aina ihaillut Antoinea. Voi, onko se maja? Lapsi katsoi Antoinen yli korkeuksiin,
pieni pyöreäkasvoinen poika ilmeikkäine silmineen, hän puhui ihmeen hyvin ikäisekseen, niin, pikkulapsi hän oli ja ajatteli pikkulapsen lailla, mutta hän oli mielenkiintoinen, kyseli kumman hyviä kysymyksiä... 

-  Rouva Courtin suhtautui uskontoon järkevästi ja käytännöllisesti. Hän oli lähettänyt Antoinen rippikouluun varmuuden vuoksi, mutta kun Antoine oli halunnut lopettaa, hän ei ollut pakottanut tätä jatkamaan. Hän kävi kirkossa,
kun tunsi tarvitsevansa apua. Jumala oli kuin hiukan etäinen naapuri, jota tapasi mielellään ja jolta saattoi aika ajoin pyytää pieniä palveluksia. Hän meni joulumessuun vähän kuin vierailulle vanhan tädin luokse. Tähän  uskonnon hyötykäyttöön sisältyi myös aimo annos yhteisön sääntöihin mukautumista...

                                                                ©Rihard Duma

Lemaitre käsittelee syyllisyyttä pojan tasolla suorastaan viiltävällä tavalla.
Kuinka siitä selvitä; pakenemallako reppu selässä kauas pois? Kuinka kauas? Kieltämällä tosiasiat, kuten hänen äitinsä tekee ja jatkamalla tyynesti elämäänsä, ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan? Elämällä omassa kuplassaan todellisuudesta - ja itsestään - totaalisti vieraantuen? Rangaistuksetta? Pahanteosta ja rikoksesta seuraa rangaistus. Antoinen tapauksessa elinkautinen ilman kaltereita. Entä onko armahdusta, armoa olemassa? Oman osansa saavat ilkikurinen pikkukaupunkilaisuus ja  sen mallintaminen, kuinka joukkovoimassa korkeassa tunnelatauksessa - paitsi tyhmyys - vihakin tiivistyy ja uomansa löytää.  Keskeistä  roolia näyttelee ja häntäänsä heiluttaa myös rakkikoira Odysseus, jonka kuolemasta kaikki alkaa...
                                                   
                                                           
-  Yllättävät olosuhteet antoivat uuden purkautumiskanavan kyläläisten katkeruudelle, joka olikin käynyt ilmi kahden viime päivän aikana. 
Valitettiin kaupungintalosta, toisin sanoen kaupunginjohtajasta, toisin sanoen Weiserin tehtaan omistajasta. Epämääräiseen ärtymykseen kiteytyi kauna, 
joka oli muhinut yhteisössä jo kauan taloudellisen uhan vuoksi ja koska sitä ei osattu ilmaista suoraan, se sai sanallisen muodon tässä yhteydessä.... 

-  Äiti ei tiennyt mitään Antoinen roolista Rèmin katoamisessa. Kenen tahansa mieli olisi täyttynyt puhtaasta kauhusta ja iljettävistä kuvista, mutta rouva Courtinilla oli metodinsa. Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienoista ahdistusta, Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, 
joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava... 


Psykologisesti erittäin taitavaa ja hienoviritteistä lukijan havaintokykyä kutittelevaa ja pieniä yllätyksiä tarjoilevaa ykkösluokan kerrontaa.
Onko lukeminen elämäntapa vai todellisuuspakoa? Itse kallistun vahvasti ensimmäisen puolelle. Olennaisen Silmukan korkeasta laadusta kertoo se tosiseikka, että illansuussa aloitettuna jäin sen tenhon valtaan reippaasti yli unikellon kilahduksen eivätkä Nukkumatin heittämät unihiekat silmiä hieraisuttaneet, vaan Silmukka kiertyi loppuunsa yhdellä lukemalla  ankean sateen ropinan syyspimeään ikkunaan tyystin poissulkien.
Lemaitren laatuun voi aina luottaa, eikä hän pettänyt tälläkään kertaa, vaan raudanluja kirjoittajaote pitää!

Silmukan solmun arvoituksen parissa ovat ahertaneet myös
Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika:)


Voilà:

"Maailman syrjällä - Portugalilaista nykyrunoutta" - ex Libris...

 

"Maailman syrjällä - Portugalilaista nykyrunoutta", Palladium Kirjat, 2017, 194 s., suomentanut ja toimittanut Rita Dahl.

  "Rita Dahl (s.1971) on suomalainen kirjailija, kriitikko, kääntäjä ja vapaa toimittaja. Hän on koulutukseltaan  valtiotieteen ja filosofian maisteri. Pääaineinaan hän on opiskellut yleistä valtio-oppia ja kirjallisuustiedettä." (Wikipedia)

"Tämän antologian kautta pääsee suomalainen lukeva yleisö pääsee ensimmäistä kertaa laajassa mitassa tutustumaan portugalilaiseen nykyrunouteen. Maailmanrunouden klassikon asemaan noussutta Fernando Pessoaa lukuun ottamatta muuta portugalilaista modernia runoutta ei ole aikaisemmin esitelty suomalaiselle lukijakunnalle. Valikoiman runoilijat ovat Mário de Sá-Carneiro, Eugénio de Andrade, José Régio, Nuno Júdice,Vasco Graça Moura, João Miguel Fernandes Jorge, Joáquim Pessoa, Fernando Guimarães ja Daniel Augusto da Cunha Faria.  Rita Dahl myös esittelee runoilijat ja heidän taustansa. Lukijalle tämä on ainutlaatuinen kutsu tanssimaan Lissabonin katujen oudossa valossa ja harhailemaan Porton kaupungin hämärissä kirjakaupoissa." (Takakansi) 

  Tähän mennessä lähempää tuttavuutta portugalilaisen kirjallisuuden kanssa olen tehnyt Fernando Pessoan verran ja hänen tuotantoonsa, josta on tullut yksi suosikeistani  suuresti viehättynyt: Anarkistipankkiiri  2014,  Minä, aina vieras  2016 ja Levottomuuden kirja  2016.  Siksipä suhtauduin suurella uteliaisuudella ja monin odotuksin tähän Dahlin toimittamaan koosteeseen, joka osoittautuikin sekä perinpohjaiseksi että sisällöltään runsaaaksi ja antoisaksi.

Dahl  käy läpi portugalilaisen runon vuosikymmenet Filosofiasta arjen yksityiskohtiin, Portugalilaisen modernismin synnyn, esittelee Kansainväliset ensimmäiset modernistit ja Orpheun voimahahmot sekä Heteronyymit kirjallisena keksintönä.  Ks. lähemmin Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit romanttisena myyttinä, Rita Dahl Pro Gradu-työ, Helsingin Yliopisto, taiteiden tutkimusken laitos, Yleinen kirjallisuutiede, 2008. Kukin runoilija saa ennen valikoituja runonäytteitä ansaitun esittelyn valokuvineen. mainiota! Ja makupaloja maistelemaan:

… En ole minä enkä ole toinen.
Olen jotakin siltä väliltä:
Minusta Toiseen kulkevan
ikävyyden sillan pylväs.



Niin kiihkeä ja alaston valo
tulee vain auringonkikista.
Olen hyvin kateellinen
aikuisen astuttua taloon.
Ehkä viimeisenä talvena
haluni on hylkäyksen täyttämä.
Mutta kadehdin auringonkukkia.
Kuin olisin niiden veli.



… me luulemme menettävämme ystävän
heti kun avaamme käden,
heti kun suljemme kätemme luulemme omistavamme ystävän.
Olemme hyvin heikkoja!
Meidän on äärimmäisen vaikeaa kohdata yksinäisyytemme
tai nähdä menettävämme
sen mitä meillä ei koskaan ollut.

... Edessämme on kolme tietä. Yksi on epäilemättä pisin kaikista, vaikka ihminen, joka kulkee sen läpi, huomaa jonkin ajan päästä kuvanneensa lopulta ympyrän palatessaan samaan paikkaan. Toinen on lyhyempi. Mutta siitä ei pääse pois. Lopuksi on kolmas, joka on lyhyin kaikista.  Se johtaa meidät kahdelle muulle tielle.

… Tulen silloin runon rannikolle, kumarrun tarkkaavaisesti toistensa yllä sijaitsevien sanojen, lauseiden yllä olevien sanojen yllä olevien lauseiden hyödytöntä liikettä kohti. Nukun runon ikuisessa liikkumattomuudessa, saavuttamattoman rannan unohdetuissa piilopaikoissa, laivattomien matkustajien ikuisella rannikolla. Ja runo on tämä hylätty talo, kuolleiden kuvien kuvankauniit kasvot.

Ensimmäinen otos on Mário de Sà-Cerneiron  runosta: Miksi minulla ei ole, toinen Eugénio de Andraden runo Auringonkukat, kolmas Jóse Région Omistaa ystäviä tai ei, neljäs Fernando Guimarãesin Rajat puulle II  ja viimeinen  Nuno Júdicen Renon käytävät - tekstistä.

Runot ovat aina kulkeneet mukanani elämän sivujuonteena ja tuoneet siihen iloa ja puhaltaneet raikkaita tuulia. Nöyränä totean, ettei oma kompetenssi riitä tämän analogian perinpohjaisempaan analyysiin, jonka mielihyvin jätän asiantuntevammille harteille. Hieno tuttavuus ja armoton vastaisku lähestymistään uhoavalle syysapeudelle.

Portugalin kulttuurinen  anti on paljon muutakin kuin  Fernando Pessoa ja  Fado   sekä  saudade , tuo vaikeasti sisältöään tulkitsevasti käännettävä kaiho.

Kuten kuvasta näkyy olen törmäyskurssilla fonttien ja asetusten kanssa; pahoittelen tämän postauksen levotonta ulkoasua.

Maailman syrjällä  oli huima hyppy tyystin tuntemattomaan. Hyppy, joka todella kannatti ja palkitsi itsensä. Rita Dahl & Palladium Kirjat:

Muito obrigada: