Jouni Inkala: "Nähty. Elämä" - ex Libris...

"Nähty. Elämä", Jouni Inkala, Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2017, 83 s.
 Ulkoasu: Elina Warsta.

"Fil.lis. Jouni Inkala  (s. 1966 ) on kansainvälisesti yksi tunnetuimmista runoilijoistamme, joka kutsuttuna ja moniaalle haluttuna vieraana on vienyt suomalaista runoutta maailmalle erilaisissa tapahtumissa ympäri Eurooppaa. Vuonna 2013 häneltä ilmestyi valikoima runoja unkariksi, vuonna 2014 saksaksi ja helmikuussa 2017 ilmestyi Antonio Parenten kääntämä valikoima italiaksi. Aiemmin hänen runojaan on käännetty 20 kielelle. Vuonna 2017 tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä kun Inkalan esikoiskokoelma Tässä sen reuna (WSOY) ilmestyi. teos sai J.H. Erkon palkinnon (Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon edeltäjä) vuoden parhaasta esikoisteoksesta ja nousi Finlandia-ehdokkaaksi." (Lievelehti)

"Jouni Inkalan kahdennessatoista runokokoelmassa elämä näyttäytyy niin ihmeellisenä, yllätyksellisenä ja merkillisenä, että siitä on pakko tehdä numeroa – numeron jälkeen...  Runojen verevä monimuotoisuus vertautuu elämän monimuotoisuuteen, lukijan kiitollinen osa on riemastua, liikuttua ja viisastua. Kokoelman viimeisen sivun jälkeen tekee mieli palata saman tien alkuun, sillä Inkalan sanojen synnyttämä todellisuus kutsuu yhä uusiin tulkintoihin ja seikkailuihin." (Takakansi)


Pidettävä yllä luottamus
toteutumattomiin
vielä kerran toteutuviin, niin kuin pidetään yllä luottamus

kaikkein vaativimpinakin aikoina
puhdassydämisyytensä 
säilyttävään ihmiseen. 


En tiedä, missä Inkala on minulta kaikki nämä vuodet piileksinyt, mutta olen vilpittömän ilahtunut ja ihastunut siitä, että tiemme nyt kohtasivat ja varma siitä, ettei tämä tapaaminen jää ainoaksi.
Tämä on runokokoelma, jota ei lueta yhdellä istumalla. Yhden runon luettuaan huomaa palaavansa siihen takaisin. Inkalan teksti avaa monia ovia omaleimaisuudessaan ja hänen maailmansa on sekä avoin, avara että ilmava.  


Kahdeksas vuosihääpäivä
hakee kyllästyttyään uutta symbolia.
Simpukka: "Se olen minä, sillä kahdeksassa vuodessa,
helmi kyllä ehtii kehittyä, jos on kehittyäkseen."
Onni: "Minäpäs, sillä vain minun ääneni
kykenee laulamaan saman päivän aikana saman melodianpätkän
kaikkiaan kahdeksan kertaa, joka kerralla oktaavia ylempää."
Viuhka: "Minäpäs, sillä olen ollut läpi vaihtuvien dynastioiden
yksi kahdeksasta valitusta, kahdeksasosakuolematon!"
Aurinkokunnan ulkopuolinen planeetta: "Kaikesta edellä sanotusta huolimatta
vain minun tavallani kaksi kuuta seilaa yhteisellä kiertoradalla
ja kumpikin vuorollaan
kannattelee harteillaan toista.     

    

"Se, että jokaiselle
annetaan elämämme alussa tietty määrä toteutuvia haaveita
mutta kukaan ei tiedä etukäteen kuinka monta

eikä sitä kuinka monta niistä on jäljellä
eräänä elämän hetkenä ---"       
    


Inkalan polveileva ajatuksenkulku, tekstin rakenne ja poljento miellyttivät ja puhuttelivat sekä silmää että sielua.  Elämänmyönteinen ja väljä teos. Huima ja nautinnollinen lukukokemus, jolla on hyvä avata  vuoden 2017 kirjallisuuspostaukset. Toivoa sopii, että  jatko on yhtä innostavaa ja antoisaa kuin Inkalan seurassa tehty avaus!

Elina Warsta on onnistunut erinomaisesti - jälleen kerran-  kokoelman ulkoasun luomisessa; niin yllättävä valinta kuin meduusa kanteen onkin, se toimii upeasti!

Tehdään elämästä numeroa! Pallon joka kolkassa joku aina huudahtaa: "Nähty, elämä!"

Mitä reissusta käteen jää...

Karuuden ja laavan keskeltä koreaa silmänruokaa:

Hengenravintoa tankkasimme - kuten reissuilla tapana on - oitis kun avoinaisen kirkonuksen havaitsimme:

Lehmä- ja kaurisvaaran merkkejä oli muutamia siroteltu kiemurateiden varsille, itse noita elikoita emme havainneet, mutta näitä määkijöitä paimenineen ja hassunnäköisine, pikkuisine ja tarmokkaine villakerineen, jotka koiranvirkaa huolekkaasti hoitivat:

Viljely näillä huudeilla ei totisesti sovi hätähiselle vaan on lyötävä kiveä kiven päälle satoa saadakseen:

Vähäisen varren edustajakaunotar:

Tämä hurmaava, metrinkorkuinen pensas on sitä mieltä, jotta kun kukitaan niin sitten kanssa koreillaan eikä meinata:

Kuten joka ilta istun kuuneellen tunnistamattomien pikkulintujen iloista sirkutusta, palmunlehväin hentoa havinaa auringon vielä lämmittäessä kasvoja, merenpinnan kultaantuessa sen viime säteissä ennen kuin se keikahtaa ja katoaa vuorten taa luodakseen viime punansa ennen yöpuulle menoa.
Istun ja ajattelen hiljaa mielessäni, että kyllä elämä on kaunis ja täyteläinen aina silloin, kun se suvaitsee näyttää hymyilevät kasvonsa...

Onnistuneessa lomassa, kuten tässäkin paras osa on kotiinpaluu. On lähdettävä voidakseen palata - ja palattava voidakseen lähteä...

Kokemastaan ja näkemästään lumoutuneena:

Fundación César Manrique...

Arkkitehti César Manriquen viiteen laavakuplaan rakennettu kotitalo
Fundación César Manrique, joka sijaitsee Taro de Tahichessa, toimii nykyisin museona. Kohde oli varsin kiintoisa ja hauska kokemus. Osattiin sitä elää ja asua ennenkin...

Monenmoisia kilpailukykyisiä oleskelunurkkauksia, tauluja eri taidesuuntauksilta, vimpotteja ja härveleitä, jotka riemastuttivat. Manrique, Teneriffalla, Madridissa ja New Yorkissa koulutuksensa saanut ja vaikutteitaan imenyt saaren oma poika, on ollut oikea taiteen moniottelija ja virtuoosi. Hän oli myös ekologian uranuurtaja asenteellaan luonnon ja ihmisten välisissä sopuisissa ja rinnakkaiseloa kunnioittavissa suhteissa.

 Eniten tykästyin alimmaiseen pystiin: "Una Mujer y su Sombra" - nainen ja hänen varjonsa-,  jossa muodot ja  valo leikkivät vekkulilla tavalla ja joka antoi mielikuvitukselle tilaa laukata, karauttaa matkoihinsa niin, että hiekka pöllysi.  Hieno nimi, vaikka muisteloille, - kenpä tietää...

”Minusta tämä on maapallon kaunein paikka. Jos pystytte näkemään sen silmieni kautta, ajattelette samoin kuin minä." (César Manrique)

Kelpoisaa alkanutta viikkoa toivottaapi
nainen & sen varjo:

Parque Nacional de Timanfaya...

Montanas del Fuegon alueella Timanfayan kansallispuistossa riitti kraatereita ja tulivuoria kuin kuussa ikään.  Taiteellinen ja arkkitehtooninen suunnittelu César Manriquen käsialaa tässäkin tapauksessa. Karua, kaunista ja vaikuttavaa:

Yllä oleva "geysir" sihahti kiuastakin kiukkuisemmin sutjakasti  ihmeteltäväksi ilmoille, kun seitsenmetriseen putkeen, syvyydessä 600 astetta, hulautettiin vettä.

Nämä nuotiotulet puolestaan  eivät kiehisiä,  tervaksia eivätkä keloja  kaivanneet vaan olivat viisimetrisen aukon päälle aseteltuja kuumuudesta itsestään lehahtavia risukasoja

Ronskinkokoinen grillausparillakin toimi tulivuoren lämmöllä, joskin herkut jäivät maistelematta.

Tässäpä kelpo annos luomuenergiaa, jonka laajempi hyödyntäminen lienee sitten jo oma lukunsa... Joskus on maa polttanut jalkojen alla, mutta tässä tuo konkretisoituminen alkoi jo mietityttää...

Keli suosii edelleen: eilen pari lyhytkestoista vesiryöpsähdystä,  tänään parvekeaamiaisella +13 ja fliissit päällä ja tällä hetkellä 21 varjossa. Bueno!  Kohti uusia seikkailuja vielä kotvasen

tepsuttelee:

Mirador del Rio...

Mirador del Rio on César Manriquen suunnittelema hulppea, päätähuimaava näköalapaikka 475 metrin korkeudella saaren pohjoispuolella:

Maisemat eivät täällä ahistusta aiheuta, vaan sielu lentää vapaana silmänkantamattoniin ja tuuli möyhentää aatokset uuteen uskoon. Karua ja pääsääntöisesti kulkukelvotonta sitävastoin on tämä laavakivimaasto eikä viljely näillä huudeilla totisesti ole hätähisen miehen hommaa. On pengerrystä pengerryksen perään, kiveä kiven päälle tuulisuojaksi ja lämmön keräämiseksi yksittäisten usein kuoppiin istutettujen viinirypälepensaiden ja muidenkin kasvien ympärille. Hatunnoston paikka!

Mutta on myös väriloistoa, maatapitkin kiemurtelevaa ja tuulta vastaan taistelevaa pikkuruista, iloista kasvustoa, kuten tämän lähinnä hiirenvirnan tapainen aurinkoinen valopilkkumatto.

Ensimmäiset sadepisarat saarelle saatiin äsken, lämpötila varjossa 22 astetta. Läntisillä saarilla on uutisten mukaan ollut kehnompaa ja kosteampaa keliä tyrkyllä. Tasan viikko edessä ennen kuin kirsut kääntyvät kohti kotimaata.
Eipä kuin jaksellaan hyvin y buen fin de semana täältä kesämaasta,

mukavia viikonloppuja:

Cueva de los Verdes...

Saaren pohjoisosassa sijaitsee Cueva de los Verdes, seitsemän kilometrin pituinen tunneli, joka syntyi tuhansia vuosia sitten laavavirran jäähtyessä nopeammin pinnalta kuin sisältä. Luolan erilaiset väriyhdistelmät ja laavamuodostelmat ovat vaikuttava kokemus, joka herätti ambivalentteja tunteita ahtaudesta, mutta myös avaruudesta ja laajuudesta  sekäa etenkin luolan moninaisista käyttötarkoituksista sen historian varrella: afrikkalaisten ensimmäisten maahantuolijoiden suojapaikkana, espanjalaisten valloittajien "linnoituksena", merirosvojen tukikohtana sekä  orjanmetsästäjiltä suojautumus- että v.v.  orjien säilytyspaikkana...

 Ja sitten ei kuin wanha rouva letkeästi kumaraan ja menoksi ylös ja alas pitkin jyrkkiä kiviportaita askeleitaan piiruntarkasti sijoitellen ja korkean- vaan ei ahtaanpaikankammoisena tiukasti jyrkissä nousuissa ja laskuissa kaiteisiin tarrautuen:

 

Opastettu kierros oli noin kilometrin mittainen. Istahdimme myös konserttisalissa. Oli helppoa vakuuttua siitä, että musiikilla - etenkin bassoäänillä - on luolastossa aivan oma erityinen kaikupohjansa ja tunnelmansa.

 Luolaston värimaailma oli aivan ainutkertainen tummine ja vaihtelevine sävyineen sekä heijastuksineen:

Kreikassa Pargan- reissulla Ioanninan liepeillä sijaitsevat Peraman tippukiviluolat, jotka mainitaan Euroopan kolmanneksi suurimmiksi tekivät aikanaan suuren vaikutuksen, mutta nämä cuevat onnistuivat erikoisella värimaailmallaan lumoamaan kulkijansa ja palkitsivat jännittyneestä askelluksesta kipeytyneiden jalkalihasten vaivat moninkertaisesti...
Mainiota kokemusta rikkaampana

matkaa jatkaa: