Aaltoilevia adventtiaatoksia....

eli hajanaisia sellaisia  kronologisesti:

Luvassa: ei nyt ole talven normaalia pönötystä aurinkoon, PdlC:iin rakkaita maisemia ja merta sekä  tuttuja paikallisia tapamaan. Epävarmana voi näin (inho-)realistina pitää seuraavaakin talvea, mutta,  mutta... 

Kanariansaarten uutisia espanjalaislehdistä lukiessa pompahtaa sydän kurkkuun: saaret ovat kukin saaneet oman, riittävän osuutensa pandemiasta: turismi on käytännössä seis samoin kuin tavanomaiset perhe- ja ystäväinkeskeiset iloisesti hälisevät aterioinnit ja tapaamiset kahviloissa ja ravintoloissa,  sääolot myrskyisine muutoksineen ovat rajuja talviajankohdankin huomioon ottaen, työttömyys rehottaa entisestään  ja sosiaaliset ongelmat kasautuvat sekä  jatkuva, enenevä pakolaispaattien virta Afrikan puolelta rantautuu saarille.

Lágrimas negras.

 

Jahti: oli yli kolmeenkymmeneen vuoteen ainutlaatuinen, sillä perinteisen kahden viikon tiiviin aloituksen jälkeen olivat kaikki luvanalaiset eläimet ongelmitta kepallaan, lihat kunkin osallistujan pakkasissa ja jahtimiehet ymmällään, 

mutta tyytyväisiä. Se tarkoitti käytännössä myös melkoista tavararumbaa,

sillä  mökin pakastin ja jääkaappi oli ahdettu tupasen täyteen ateriakokonaisuuksia ja evästarvikkeita joulukuun alkupuolelle ulottuvaa sesonkia varten, joten paluun logistiikka oli melkoinen viritys. 

No, eipähän tarvitse lähitulevaisuudessa patoja poristella...  

Kuopuksen vetämän peurajahdin merkeissä tietty  jahti jatkuu päiväkäynteinä tilaisuuden tullen kuten tänäänkin.

Kunto: jokasyksyiset  terveydelliset 110-m:n aidat aloitin reippaasti pari viikkoa sitten ja hiuksenhienosti onnistuin selvittämään sesongin pinkaisun vain hienoisella vimppa-aidan tutinalla. Kanssakulkija sen sijaan - ei ihan yllättäen-  päätti tehdä pesäeron lajiin ja vaihtoi oman versionsa maratonin puolelle. Hmm...

Perhekunta: Fyysinen läheisyyden uupuessa vallitsee hervoton halipula! Kuopuksen kaartia olemme tavanneet viimeksi kesällä. Joulunviettoon emme siis poikkeuksellisesti Kymenlaaksoon nyt  huristele, sillä  porukkaan kuuluu korkean riskin henkilöitä. 

Amigon & Vierelläkulkijan kanssa turistiin viikko sitten tavarainvaihdon merkeissä JO toista kertaa sitten maaliskuun heidän parkkipaikallaan. 

Sattui hauskasti, kun siinä pipot päässä etäisyydet tarkasti huomioiden autojen hyrinän keskellä kysäisin Amigolta kuinka syksyn pari tenttiä sujuivat, 

niin ehti Mummon sydän muljahtaa mahalaukkuun kuullessani hänen vastaavan: "Sain säälipisteitä". "Säälipisteitä" parahdin, "ei sellaisia minun aikanani Kauppiksessa jaeltu!!" Muikea hymy levisi opiskelijamme kasvoille hänen toistaessaan suuremmalla volyymilla: "Täydet pisteet!" Ja kyllä meille makea, helpottunut nauru kelpasi...

 

Esikoisen luona olemme iloista kyllä piipahdelleet pihavisiiteissä taannehtivasti. Kuluvalla viikolla teimme myös mainiot vaihtarit: kassillinen hirvenlihaa kassilliseen oman puutarhan karhunvattuja, jotka ovat meille mieluista iltanaposteltavaa. Alustavasti on riittailtu, että istuisimme alas jouluaattona ja   kuuntelisimme yhdessä perinteisen  joulurauhan julistuksen suit'sait nauttien glögit & piparit  sekä vaihtamassa itsetehtyjä joulupöydän herkkuja; mukava ja tervetullut tuokio luvassa:) 

 

 

Tunnetila: Ympäröivä luonto ja vallitseva pimeänsateinen lämmin säätila eivät tue ajankohtaa, ja jos on joskus kaukana kavala maailma, niin nyt ovat kyllä - lopullisestiko-  kadoksissa hohtavat hanget ja kimmeltävät puut sekä reipas mieli.  Muutoinkin kiristyvin rajoituksin näin pitkään jatkunut ja jatkuva "kädet sidottuina" eläminen, joka ei juuri suunnitelmia salli,  aiheuttaa  turtumuksenpoikasia ja vedätystä pienoiseen mielen madalluttamiseen,

muttei toki periksiantamista. Vastapoolina debetpuolella olen toimivasti  käyttänyt pujahdusta pään tuulettamiseen  metsälenkeillä, lukemista, musiikin kuuntelua ja Netflixin tapittamista sekä höpinöiden haastamista ja ylöskirjaamista.

 

Edessä: Kynttilälyhty on palanut jo kotvasen parvekkeella iltaisin ja jouluvalot on viritetty eilen. Pian loistavat  myös itsenäisyyspäivän valkoiset kynttiläkaksikot ikkunalaudoilla ja kohotamme maljan itsenäisyydelle. Sitten piristävät punaiset pöytä- ja kaitaliinat, tuoksuvat glögi ja hyasintit sekä herkutellaan joulupöydän antimilla ja rapistellaan suklaakonvehtirasioita, - monikossa.

Siinä välissä ohitamme myös talvipäivänseisauksen, jolloin mahdollisen pakkas- ja lumitalven alla vornii vuoroaan uusi kevät  kaikkine meille luonnon suomine uusine iloineen ja ihmeineen sekä kaivattu valon määrä alkaa lisääntyä - jippii!

 

Ynnäys: Kulunut vuosi kaikkinensa on antanut yllättävän paljon kiitollisuudentunnetta kaikkia niitä muuttoja ja suuria, voimillekäypiäkin elämänmuutoksia kohtaan, joista on yhdessä ja perhekuntana selvitty ja jotka ovat kerryttäneet nyt tarpeeseen tulevan kokemuslisän ja resilienssin määrää.

 

Poimitaan tielle osuvat pienetkin ilonpisarat ja onnenpipanat, lykätään hurttia huumoria kehiin ja mennään päivä kerrallaan muistaen elää täysillä ja olla läsnä niistä jokainen ja se, että  rintamasuunta on etiäpäin. 

Pitäkää hyvää huolta itsestänne ja toinen toisistanne!

 

Hyvät Hoosiannat & Auvoisat Adventtiajat!

Jhumpa Lahiri: "Missä milloinkin/Il Mare" - ex Libris...

 

"Missä milloinkin", Jhumpa Lahiri, Tammi, Keltainen Kirjasto, 2020, 148 s., suomentanut Helinä Kangas.

"Sukujuuriltaan intialainen Jhumpa Lahiri syntyi Lontoossa 1967, kasvoi Yhdysvalloissa ja muutti 2013 perheineen Roomaan oppiakseen rakastamansa italian kielen paremmin. Hän opettaa luovaa kirjoittamista Princetonin yliopistossa. Lahiri on saanut muun muassa Pulizerin kaunokirjallisuuspalkinnon, New Yorkerin esikoiskirjapalkinnon ja Ernst Hemingway/PEN -palkinnon. 

Missä milloinkin on Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama romaani." (Takakansi)

 

                                                     ©Marco Delogu, Tammi

"Nimettömäksi jäävä nainen elää italialaisessa kaupungissa, arkisen elämän vaihtuvissa kulisseissa: ruokakaupassa, trattoriassa, uimahallissa, kirjakaupassa. Elämä on sarja siirtymiä, alituista liiketta paikasta toiseen. Tilat, joiden läpi hän kulkee, eivät ole koskaan tyhjiä. Niitä kansoittavat vähintään muistot, mutta usein myös muut ihmiset, ventovieraat tai läheiset, kotikorttelin näöltä tutut tuntemattomat.

Tarkkailemalla muita nainen paljastaa samalla oman ulkopuolisuutensa. Yksinäisyys on hänelle sekä valinta, kohtalo että lepopaikka. Vieraat ihmiset tarjoavat intiimeimmät kokemukset, mutta läheisimpiin on vaikea saada yhteyttä - äitiä ja tytärtä ei yhdistä edes yksinäisyys, jonka molemmat kokevat eri tavalla.

Auttaako kotikaupungista irtautuminen, näennäisen tuttuuden hylkääminen?

Vai kadottaako muutossa välttämättä jotain?" (Lievelehti)

 

Kirjailija käyttää  kerronnassan tilannekohtaisia  välähdyksiä ja tekee sen virtuoosimaisella taidolla ja hyvällä maulla. Tämä ehdottomasti sivumääräänsä suurempi teos on oiva osoitus siitä, kuinka vähin sanoin ja lausein sekä lyhyin kappalein ja luvuin voi luoda - Lahirin taidoilla -   ihmisen irrallisuutta loistavasti kuvaavaavan, kokonaisen ja ehyen tarinan, joka ei jätä lukijaansa kylmäksi, 

vaan vangitsee hänen mielenkiintonsa hipihiljaiseen ja keskittyneeseen kerronnasta nauttimiseen.Teosta toki voi, jos malttaa, lukea myös luku kerrallaan...

 

Ei missään:  Sillä loppujen lopuksi ympäristöllä ei ole mitään merkitystä: tilalla, valolla, seinillä. Ei ole väliä, olenko aurinkoisen vai sateisen taivaan alla, vai kesällä kirkkaassa vedessä. Junassa vai autossa, lentokoneessa pilvien keskellä, jotka ovat hajallaan kuin meduusaparvi. En pysy paikoillani vaan olen alituisessa liikkeessä, odottamassa perillepääsyä, palaamista, pois lähtemistä.

- Onko olemassa paikka, jossa emme olisi vain ohikulkumatkalla? 

 

Uudenlaista ja tuoretta Lahiria. Pohdiskelevaa, ymmärrystä etsivää ja löytävääkin, ilmavaa ja tilaa antavaa, melankolistakin vaan ei luovuttamaan taipuvaa sekä ytimekästä tykitystä, jota ei voi eikä halua kuin ihailla!  

Alituisessa ja liikkeessä ja satunnaisissa elämänviivojen leikkamisissahan  me tässä elämässämme olemme, muutosten tiellä haahuilemassa, matkalla kohti päämäärää, jonka arvoitus ratkeaa vasta, kun sen kerran saavutamme...      

Kuten omalla kohdallani, hienoista kontaktipintaa on löytänyt  myös  Kirjaluotsi, jonka arviosta löytyy linkkejä muihin postauksiin:)

                       

-  Jokaisessa paikanvaihdoksessa tunnen syvää surua. Niin käy, liittyi paikkaan sitten muistoja, tuskaa tai iloa. Muutos itsessään hämmentää minua, vähän kuin liuos samenee asiassa jota ravistellaan.  Italo Svevo: Saggi e pagine sparse.

 

Ohikulkumatkalla, kussa kulloinkin:

Miika Nousiainen: "Pintaremontti" - ex Libris...

"Pintaremontti", Miika Nousiainen, Otava, 2020, 365 s. Kansi Elina Warsta.

Miika Nousiainen (s. 1973, Säynätsalo) on työskennellyt MTV3:n uutistoimituksessa uutis- ja ajankohtaistoimittajana. Sen lisäksi hän on käsikirjoittanut muun muassa Putousta, Kingiä sekä Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmaa.

Hän kuvaa vastustamattomasti pakkomielteitä ja perhesuhteita romaaneissaan Vadelmavenepakolainen, Maaninkavaara, Metsäjätti ja Juurihoito, jotka kaikki on dramatisoitu näyttämölle. Esikoisteoksesta on tehty myös pitkä elokuva.  Metsäjätti-elokuvan ensi ilta oli syksyllä 2020." (Kustantaja)

 

                                                 ©Jonne Räsänen, Otava 2020
 

"Näen sukulaisten silmistä saman ajatuksen: Eikö tuo raukka ole vieläkään löytänyt kumppania? Sami Heinonen etsii elämänsä naista uupumatta ja keinoja kaihtamatta. Hänellä on ilmiömäinen kyky sotkea asiansa umpisolmuun. 

Pian Sami saa myös rikollisjengin peräänsä ja joutuu piileskelemään ystävänsä asunnossa, salaa lähipiiriltään. Sillä Heinosten suvussa ei vaikeista asioista puhuta." (Takakansi)

 

 

 

No nyt oli korkea aika heittäytyä Nousiaisen tuotannon pariin ja miltei häpeä tunnustaa, että katveessa olen ollut... Siksipä sopiikin, että karautetaan liikkeelle elämän reunapisteiden akselilta heti kättelyssä ja startataan suoraan Samin isän, Martin hautajaistunnelmista, joissa suru ei mieltä päällimmäisenä valtaa, 

vaan sen täyttää ihmetys perhesuhteiden kiemuroista ja  (umpi-) solmuun sujahtamisen sutjakkuudesta:

 

- Isä oli urheilumies ja korosti aina, että tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto. 

Nyt hänen unelmansa toteutuu. Kaikki ottavat osaa. Kukaan ei voita.

-  Miksei se näyttänyt hyvyyttään meille? Edes äidille. Jos on niin saatanan hyvä, niin voisi kai sen 40 vuoden aikana paljastaa läheisilleen.

 

Elämmehän kuolleeksi vaikenemisen kulttuurin luvatussa maassa:

Ei meidän suvussa ole ollut tapana näyttää tunteita noin...

 

Sami siivoilee sattuneesta syystä moottoripyöräkerhon tiloja. 

Jengin presidentin suusta:  - Sä olet tehnyt helvetin hyvää työtä. Mutta jos tulet tollasella pinkillä naistenpyörällä, niin voitko jättää sen muualle kuin tuohon etuovelle? - Sopii. - Nää on näitä imagojuttuja. - Niinpä hyvinkin. Imagoahan tässä kaikki yrittävät rakentaa. Ukin sukupolvi rakensi rintamamiestalon, isän sukupolvi rakensi hyvinvointivaltion. Me rakennetaan imagoa.

Nousiainen kirjoittaa jutustelevaa ja elämänmyönteistä, silottelematonta tekstiä, johon oli helppo solahtaa sisään. Hänen lähestymistapansa on inhimillinen, herkkä, selkeä ja hirtehisen analyyttinenkin.

Pientä pintaremonttia tässä ahdistavan oloisessa maailmantilanteessa kaipailee varmaan itse kukin, ja Nousiainen vilauttaa meille valoa sekä sen että kaamoksellisesti vallineen harmauden, tuulisuuden ja sateiden lomaan. Herkullinen ja hyvänmielen hyrinää poikiva hervoton ja pakotteeton teos,

josta löytyi tietty myös paikka paikoin hykerryttävää kontaktipintaa. 

Oiva kokonaisuus silkkaa lukemisen iloa ja riemua!

Elina Warstan kansi on jälleen kerran  laadukas ja ilmentaa vekkulisti sitä nuorallatanssia, mitä itse elämäkin ainakin aika ajoin on ja sitä nollasummapeliä, jota joudumme tahtomattamme pelaamaan Afrikan tähden, Monopolin jne. asemesta.

Pintaremonttia on harrastanut myös Kulttuuripohdintoja blogin Tuijata, kuinka ja millä mielellä sujui, selviää klikkaamalla:)

- Ei se oikea etsimällä löydy. Vaan pelmahtaa täysin yllättävästä paikasta. Sovituskopista, viemäristä tai työpalaverista...

Oma sellainen, Kanssakulkija, löytyi kylläkin treffeiltäni palatessa triviaalisesti pikkutunneilla lapsuudenkotini keittiöstä sittemmin yhteisen Ikiystävämme  kanssa silmät ristissä pönöttämästä vanhempiensa irrottautumista  korttipöydän lumoista  pitkästyneenä vartoilemasta.

Teillä romanttisempia pelmahtamisia?

Niinpä; elämä on, - ihmeellistä:

Yaa Gyasi: "Maa ja taivas/Transcendent Kingdom" - ex Libris...

 

"Maa ja taivas", Yaa Gyasi, Kustannusosakeyhtiö Otava, Otavan kirjasto, 2020, 

274 s., suomentanut Arto Schroderus.

"Yya Gyasi  on syntynyt Ghanassa ja kasvanut Yhdysvalloissa. Hän on opiskellut yliopistossa mm. kirjallisuutta ja kirjoittamista. Tällä hetkellä Gyasi asuu Kaliforniassa." (Kustantaja)

                                                        ©Michal Lionstar

"Gifty on Alabamassa asuvan ghanalaisen perheen tytär. Hänen veljensä, lahjakas urheilija, on kuollut huumeisiin jäätyään kipulääkekoukkuun. Itsetuhoinen äiti on jämähtänyt sängyn pohjalle. Isä on poissa. Gifty opiskelee neurotiedettä Stanfordissa ja syventyy tutkimukseen ratkaistakseen,

mikä on kaiken häntä ympäröivän kärsimyksen perusta. Hän kuitenkin huomaa janoavansa lapsuutensa uskoa ja seurakuntaa, jonka piirissä hän kasvoi.

Lupaus pelastuksesta on yhtä kiehtova kuin kaukainenkin." (Lievelehti)

 

Gyasin esikoisteoksen, 2017,  myötä olimme Matkalla kotiin ja sen tiimoilta kirjailijan tietyn suorasanaisuuden ja lukijalle henkivän sisältäpäin kirjoittamisen luin Gyasin vahvuuksiksi, mikä lupasi hyvää tämän kakkosenkin, jossa oli luvassa uskontoa, tiedettä ja rakkautta, suhteen.

Lähdetäänpä liikkeelle uskonkysymyksestä, josta juuri alla olevan sitaan malliin oli aikoinaan poikkeuksellinen  mahdollisuus keskustella avoimesti lukiossa merimiespapiksi Amsterdamiin lukuvuoden päätteeksi lähtevän nuoren , radikaalin miesopemme kanssa:

Uskonnosta:  Entä jos on joku ihan pieni kylä jossain päin Afrikkaa, siis niin uskomattoman pieni, ettei kukaan ole vielä löytänyt sinne, ei yksikään kristitty ole voinut mennä sinne lähetyssaarnaajana levittämään evankeliumia. Joutuuko koko kylä sitten helvettiin, vaikka kukaan ei olisi mitenkään voinut kuulla Jeesuksesta?

Tuosta taitettiin peistä puoleen jos toiseenkin nuoruuden innolla ja lopputulemaksi syntyi konsensus siitä, että kyläläiset eli meidän tapauksessamme heimo olisi säästynyt kiroukselta ja helvetiltä...

-Tiede, hiirikokeista: - "Mitä järkeä tässä touhussa on?" on kysymys, joka erottaa ihmisen kaikista muista eläimistä. Sen ympärillä kiertävä tiedonhalumme on saanut aikaan kaiken tieteestä kirjallisuuteen ja filosofiaan ja uskontoon. 

Kun vastaus kysymykseen on:" Se on Jumalan tahto", saamme ehkä lohtua. 

Mutta entä jos vastaus kysymykseen on: "En tiedä" tai vielä pahempaa: 

"Ei mitään"?

 

No, eläinkokeista ja niiden tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä, 

mutta vaikkei hiirten aivojen toimintojen seuraaminen kallo avattuna juuri innostanut tai ilahduttanut, kytkeytyivät nuokin kuvauksen luontevasti kerronnan muuhun kulkuun ja teoksen kokonaisuuteen. Noita kohtia lukiessa kieppui silmien edessä valotaululla juokseva tekstimuistutus : "Man is mortal"...

Äiti: - Mielikuvissani äitini makaa aina parisängyssä, ja huoneessa vallitsee harkitun pysähtynyt tunnelma. Hän valtasi sängyn kuin virus, moneksi kuukaudeksi, ensimmäisen kerran kun olin lapsi, ja sitten uudelleen kun olin tutkijakoulussa. Ensimmäisen kerran minut lähetettiin Ghanaan odottamaan, 

että hän toipuu. Siellä ollessani tätini tarrasi minua kerran käsivarresta Kejetian torilla ja osoitti: "Katso, hullu ihminen", hän sanoi twiksi. "Näetkö? 

Hullu ihminen."

- "Katso, hullu ihminen", tätini sanoi minulle sinä päivänä Kumasissa, yhtä huolettomasti kuin olisi kommentoinut säätä. Kejentian ihmismeri ei jakautunut miehen edessä, ei vetäytynyt pelon vallassa. Jos hänen läsnäolonsa oli säätila, 

se oli pilvi muutoin kirkkaana päivänä. Se ei ollut pyörremyrsky, ei edes ukkonen.

 

On kiehtovaa lukea sekä aivan toiseen miljööseen että aihepiireiltään 

ml. huumeet vieraaseen maailmaan kuuluvaa kerrontaa ja yrittää tulkita sitä oman persoonansa ja kokemuspiirinsä kautta, etenkin, kun tarinan takana on Gyasin kaltainen, tuntosarvet koholla oleva kirjailija, jonka ei tarvitse suurella sivumäärällä pröystäillä.

Uravalinnasta: -  Kun ihmiset kuulivat veljestäni, he olettivat, että olin suuntautunut neurotieteisiin velvollisuudentunnosta häntä kohtaan, 

mutta totta puhuen en ryhtynyt tähän auttaakseni ihmisiä, vaan koska se vaikutti kaikkein vaikeimmalta, ja halusin tehdä kaikkein vaikeinta. Halusin nylkeä kehostani kaiken henkisen heikkouden, kuin lihaskalvon lihaksesta.

 

Erilaisista komponenteista tiiviisti yhteen nivottu intresantti tarina itsensä ja oman paikkansa etsimisestä ja löytämisestä tällä Telluksellamme.

Hyppy tuntemattomaan avartaa aina mieltä ja on jo siksikin kannattava. Onkin  erittäin mielenkiintoista nähdä, mitä kirjailija seuraavaksi silmiemme iloksi ja mielenvirkistykseksi meille tarjoaa!

 

Blogissa Omppu Martin/Reader whi did I marry him? verrataan lukukokemusta osuvasti ilotulitusrakettiin, ja syystäkin...

- Vasta kadotettuamme maailman - olemme löytävä itsemme ja ymmärtävä, missä olemme ja kuinka lukemattomat ovat meitä maailmaan liittävät suhteet. Henry Thoreau, Walden.

 

Akselilta Alabama - Standford:

Kenneth Eriksson/Jeanette Björkqvist: "Kovat kadut - Ammattirikollisten jäljillä" - ex Libris...

"Kovat kadut - Ammattirikollisten jäljillä.", Kenneth Eriksson - Jeanette Björkqvist, WSOY, 2020, 279 s., suomentanut Kari Koski.

"Kenneth Eriksson on helsinkiläinen rikosylikonstaapeli ja tunnettu kommentaattori parituksesta ja ihmiskaupasta keskusteltaessa.

Jeanette Björkqvist on palkittu suomenruotsalainen toimittaja, joka on työskennellyt pitkään uutistoimittajana ja nyttemmin kirjoittanut pitkiä juttuja mm. LongPlaylle ja Ylelle." (Kustantaja)

 

                                                   ©Yle/Marcus Rosenlund

 

"Vauhdikkaissa muistelmissaan rikosliigoihin ja paritusrikollisuuteen erikoistunut poliisi, rikosylikonstaapeli Kenneth "Kentsu" Eriksson kertoo kiperimmät ja erikoisimmat juttunsa pitkän uransa varrelta. Nuoruutensa Stadin poikaporukoissa luuhannut Eriksson tunnetaan tehokkaana tutkijana, 

joka paukkaa kaduille hoitamaan homman, kun toiset vielä plaraavat papereitaan.  

Pelisilmällään ja epäsovinnaisilla tavoillaan hän on hankkinut tunnustuksen monelta kovanaamalta. Erikssonin juttuihin kuuluvat muun muassa Suomen suurin kultakaupparyöstö, Cannonball-jengin ampumisjupakka, pankkiryöstöaalto ja mallitoimiston törkeä seksuaalirikosvyyhti. 

Uranuurtaja Eriksson on ollut paritukseen liittyvien rikosten selvittämisessä. Aiemmin vähälle huomiolle jääneen toiminnan takaa on paljastunut kiristystä, raakaa väkivaltaa ja ihmiskauppaa, jotka kohdistuvat usein kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin." (Takakansi)

 

 

Teoksen nimen asiallisuutta ei juohdu mieleen nykymenossa kyseenalaistaa. Uteliain ja avoimin mielin lähdin siis tämän suoran toiminnan ammattilaisen matkaan ottamaan selvää siitä, kuinka "Metsästäjän" iso luuta katujamme on vuosikymmenten varrella lakaissut.

Teos etenee kronologisesti, ja se on jaettu selkeisiin lukuihin alkaen siitä, 

kuinka Päättäväinen nuorimies perustaa etsivätoimiston ja päättyen loppusanoihin Ontuvan poliisin jäljillä sekä kappaleisiin sisältäen myös prologin, kirjailijan loppusanat ja lähdeluettelon.

 

-  Koko urani ajan olen ollut ylpeä valitsemastani ammatista, sillä muuten tuskin olisin tehnyt töitä niin pitkään. Minulla on ollut myös onni tehdä sellaista työtä josta olen nauttinut. Jeanette mainitsee tässä kirjassa useampaan otteeseen, 

että olen kuin metsästäjä. Se pitää paikkansa. Koko työskentelytapani on perustunut kovaan nälkään selvittä rikoksia ja saada tekijöitä telkien taakse. Poliiseilla on aina ollut tätä nälkää, ja toivon että tulevaisuudessakin on henkilöitä, joilla riittää metsästysvaistoa rikosten selvittämiseen.

 

Suoraviivainen ja - sukainen sekä ryhdikäs kooste pitkästä ja omaleimaisesta työurasta, jossa tulos ratkaisee ja josta ei ole selvinnyt jalkojaan kuraamatta eikä käsiään likaamatta. Työ rikollisuuden keskiössä on vaatinut lujaa persoonallisuutta, määrätietoista tuloksellisuuteen pyrkimistä, vihikoiran vainua, lujia hermoja sekä perhe-elämän ja työn yhteensovittamista, konsensuksen saavuttamista.

 

- Kaikille nuorille virkaveljilleni minulla on yksi neuvo: olkaa ylpeitä ammatistanne ja hoitakaa työnne niin hyvin kuin pystytte. Kaikki ovat yhtä tärkeitä.

Ei ole mitään yksikköä, joka voisi pitää itseään muita parempana tai tärkeämpänä. Mitä ikinä teettekään poliisissa, teillä kaikilla on tärkeä tehtävä turvallisen yhteiskunnan takaajina.

 

Vastenmielisen ja yhteiskunnallemme tyyriiksi koituneen tapaus Aarnion,

jonka Eriksson tosin toteaa työskennelleen pitkään poliisina ja passittaneen aika montoa rosvoa vankilaan, mutta  joskaan kaikki hänen tekemisensä eivät olleet menneet ihan by the book, tiimoilta Eriksson tykittää:  Siis helvetti, kaveri jota olen aina arvostanut suuresti ammattimielessä. Hän oli huijannut meitä kaikkia ja kusettanut minua henkilökohtaisesti pahan kerran.

 

Ronskia kieltä ja otteita, jotka tuottavat tulosta.

Kenneth "Kentsu" Eriksson kuuluu epäilemättä ammattikuntansa raskassarjalaisiin.

 

 -  Joka kerta kun ostaa seksiä, ostaa naisen ruumiin ajaksi x. Siinä on aina kyse jonkinlaisesta hyväksikäytöstä...

 

Rouhea teos! Kovien katujemme ja kujiemme harjaajat ja puhtaanapitäjät, turvallisuutemme takaajat: voimia ja kiitos;  arvostan teitä ja urakkaanne suuresti! 

Kentsun kintereillä on kulkenut myös Kirjojen kuisketta -blogin Anneli A, millä miettein selviää klikkaamalla:)

-  Kukaan ei ole hyvä yksinään...

Jämpi on näin:

Pierre Lemaitre: "Tuhon lapset/Miroir de nos peines" - ex Libris...

 "Tuhon lapset", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2020, 512 s., suomentanut Susanna Hirvikorpi.

Pierre Lemaitre  (s.1956) on yksi Ranskan suosituimpia kirjailijoita, jonka romaaneja on myyty yli 20 maahan. Trilogian ensimmäinen osa

Näkemiin taivaassa sai ilmestymisvuonnaan Tanskan arvostetuimman kirjallisuuspalkonnin, Goncourtin, ja se on myynyt oli 1,2 miljoonaa kappaletta. 

Hän on saanut peräti kolme kertaa International Dagger-palkinnon sekä vuonna 2017 Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan." (Lievelehti)                                      

©Richard Duma

 

"Eletään huhtikuuta 1940. Kolmekymmentävuotias Louise Belmont pakenee alastomana Montparnassella sijaitsevasta hotellihuoneesta, jossa muuan mies on juuri ampunut itsensä. Ymmärtääkseen juuri kokemansa tragedian syyn, Louisen on selvitettävä kuolleen äitinsä salaisuudet.

Toisaalla kaksi Maginot-linjalle komennettua sotilasta, Raoul ja Gabriel, ryhtyvät rintamakarkureiksi ja päätyvät vankileirille. Länsirintamalla käyty ”valesota” päättyy äkisti 10. toukokuuta 1940 Saksan hyökkäykseen, ja Ranska vajoaa paniikkiin ja kaaokseen. Saksalaiset etenevät kohti Pariisia, ja sadat tuhannet pakolaiset täyttävät Ranskan tiet etsiessään turvaa etelästä.

Louise saa huomata, että sota tuo ihmisissä esiin niin hyvän kuin pahankin. Katastrofin keskellä romaanin henkilöhahmojen  kohtalot kietoutuvat toisiinsa tavalla, jonka Pierre Lemaitre niin mestarillisesti hallitsee." (Takakansi)

 

 

 

Edellisen kerran tiemme ristesivät Lemaitren kanssa viime vuonna 

Petoksen hintaa laskeskellen: Jos Lemaitren sanoman ydin on osoittaa,

mihin kaikkeen nurkkaan ahdettu, näköalattomaksi joutunut/pakotettu ihminen pystyy kokiessaan, että kaikkea on tuloksetta koetettu ja eväät on viimeistä murua myöten syöty, onnistuu hän tavoitteesaan erinomaisesti. 

Teos huokuu veijarimaisuutta siinä määrin, ettei lukija aika ajoin varmasti tiedä kuka ketä pässin narussa vie ja vedättää...

 

Tämä trilogian itsenäinen päätösosa sijoittuu ajanjaksolle 6.4. - 13.6.1940,

 ja ei kun lapsettomuuden kanssa kipuilevan Louisen jälanjäljillä kulkemaan: 

Louise:  - Hän meni kirkkoon sytyttämään kynttilöitä, tunnusti olemattomia syntejä armahduksen toivossa, näki unta, että imetti. Kun yksi hänen rakastajistaan imi hänen rintaansa, hän parahti itkuun, hän olisi tahtonut lyödä heitä, joka ikistä. Hän löysi kadulta kissanpojan ja iloitsi siitä, ettei se ollut koskaan ollut puhdas. Hän pesi kissan, hoiti sen turkin killtäväksi ja ulkoilutti sitä.

Se oli itsekäs otus, ja pian siitä tuli lihava ja vaatelias, juuri sellainen, jollaisen Louise mielestään ansaitsikin sen kuvitteellisen synnin tähden, joka oli tehnyt hänestä mahon. Jeanne Belmontin mielestä katti oli kirottu, mutta hän antoi sen olla.

Louise ja herra, Tohtori :  La Petite Bohème-ravintolan lauantaipäiväinen puhumaton ja kivikasvoinen kanta-asiakas: Mutta yhtäkkiä neljä viikkoa sitten 

kun Louise oli tuonut tohtorille aniksella maustetun paahtovanukkaan, mies oli hymyillyt, kumartunut Louisen puoleen ja esittänyt asiansa. Jos hän olisi ehdottanut seksiä, Louise olisi laskenut lautasen pöydälle, läimäyttänyt miestä poskelle ja jatkanut tyynesti työtään. Siitä hyvästä herra Jules olisi voinut menettää vanhimman kanta-asiakkaansa. Mutta nyt oli kyse muustakin. 

Pyyntö oli ollut seksuaalissävytteinen, olipa hyvinkin, mutta lisäksi... miten sen nyt selittäisi... "Haluaisin nähdä teidät alasti", tohtori oli sanonut tyyynesti.

Vain yhden kerran. Haluan vain katsoa teitä, siinä kaikki."

 

Tästä mystisestä ja vaikeasti tulkittavissa olevasta pyynnöstä lähtee Lemaitren kerronta etenemään ihmiskohtaloita ja kohtaamisia toisiinsa limittäen ja kieputtaen historian siipien havistessa, panssarivaunujen vyöryessä ja sotilaiden niitä väistellessä parhaansa mukaan, sekasorron alkaessa yhä voimakkaammin luoda synkän  varjonsa  Ranskanmaan  (klik) ylle. 

 

Pako Pariisista saksalaisten hyökkäyksen alta on maantiellä hiekkaa pöllyttävine, luikertelevine autojonoineen ja täyteen lastattuine vankkureineen todenomaisesti kuvattu järkyttävä taivallus.Kaaosta lisäää vielä vankileiriltään etelämmäksi siirrettävä tuhatpäisen sekalaistaustaisten vankien jalan taivaltava letka, jossa myös Gabriel ja Raoul, nuo  rintamalla poukkoilleet ja vaihtelevin kauppiasmenetelmin pärjäilleet vellokset tallustavat,  heidän mantteleidensa siiviliasusteisiin suorittamansa vaihto kun ei synkittä seurauksitta sujunut.

 

Teoksessa on useita taitavasti piirrettyjä persoonallisuuksia, yhtenä heistä moniviittainen asianajaja Désiré Migault, alias  maisteri Mignon, lentäjä Désiré Mignard, tri D. Michard ja radioselostajana tiedotustilaisuuksia suoltava misinformaattori, jolla on armoitettu kyky luoda Herra Dupontin kronikoiden päivittäisissä lähetyksissä vaatimattomastakin uutisesta valtava ilosanoma. Esiintypä hän uskottavasti kauhtana yllään Béraultin kappelin hengellisenä isänäkin ignatialaista liturgiaansa estoitta ladellen ja pakolaisia majoittaen, hoivaten ja ruokkien. Herkullista!

Sokerina pohjalla on varsin mielenkiintoinen epilogi, joka ehdottomasti kannattaa lukea vasta viimeiseksi.

 

Lemaitrella on armoitettu taito kietoa lukijansa verbaaliseen kudelmaansa sodan melskeisiin kuvaamiensa ihmiskohtaloiden silmin tuonaikaista maailmaa katselemaan. Lukijana en voi - enka halua - kuin ihailla, ihmetellä ja nauttia.  Lemaitre ei käsissä kulu, eikä hänen lumonsa lukiessa laimennu tahi laannu; lumoava teos!

 

Tuhon lasten tiellä on vaeltanut myös Kirjavieköön blogin riitta k.   

Kuinka matka taittui, selviää vahvennosta klikkaamalla:)

-  Joku toinen oli syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen.  William McIlvanney, Laidlaw

- Ihminen kantaa kaikkialle omaa tarinaansa. Benito PèrezGaldós, Fortunata y Jacinta

 Omaa tarinaansa kantaen ja kirjoittaen:

Auvoisaa Isänpäivää...

Kaikille Isille, Isköille, Faijoille, Fatseille & Ukeille, Vaareille, Papoille ynnä Isoisille sekä oleville että tuleville kuin myös edesmenneiden muistoille:

 

Ukki se miekat ja hevoset vuolee
ja haavat puhtaiksi nuolee.
Se tennismailalla mattoja tamppaa
ja sammakon koivista ennustaa säätä.
ei löydy sen jutuista häntää, ei päätä,
sen puheissa kompa kujeen kamppaa.
 (Tittamari Marttinen)

 

Kuva, jolla on oma historiansa, on Vaarin/Ukin eli Kansakulkijan valitsema ja ottama. Se lienee osoitus paitsi omalaatuisesta huumorintajusta myös siitä, 

että kikattava kiljaisutoteamus: "Taas se Ukki hupsuttaa!!" on paikkansa pitävä.  Temmellyksen ohella on kuitenkin ollut vakaa tarkoitus antaa lapsille ja lapsenlapsille juuret ja siivet...

 

Ja edelleen loppukommenttina valittu toteamus:

Puhun mieluiten lasten kanssa. Heistä voi sentään toivoa tulevan järjellisiä olentoja. Mutta ne joista sellaisia on jo tullut – herra varjelkoon!  (Sören Kirkegaard)

 

Olkaa se turvallinen syli ja ne vahvat käsivarret, jotka piirtävät elämänmittaisen muistijäljen, joka kantaa. Isosti onnea ja menestystä sekä kärsivällisyyttä ja tilannetajua matkaan!

Lämpimästi onnitellen:

Stina Jackson: "Erämaa/Ödesmark" - ex Libris...

"Erämaa", Stina Jackson, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2020, 335 s., 

Suomentanut Jaana Nikula.

Stina Jackson (s.1983),  on kotoisin Ruotsin Skellefteåsta ja asuu nykyisin Denverissä, USA:ssa. Hänen kiitetty esikoisdekkarinsa Hopeatie palkittiin ilmestymisvuonnaan Ruotsin parhaana romaanina, ja se sai myös arvostetun Lasiavain-palkinnon. Erämaa on Jacksonin toinen romaani, ja se on niin ikään ehdolla Årets bok 2020 -palkinnon saajaksi." (Lievelehti)

                                                              ©Stefan Tell

"Liv asuu pienessä Ödesmarkin kylässä isänsä ja teini-ikäisen poikansa kanssa. Kurjistuvassa taajamassa heidän perheensä pistää silmään. Liv tuntee nahoissaan naapurien katseet ja asiakkaiden tuijotuksen työpaikallaan huoltoasemalla. Kylällä ihmetellään, miksi Liv on jäänyt Lapin unohdettuun nurkkaan isänsä luo. Isän omaisuudesta kiertää huhuja: hän on varmasti rikastunut metsäkaupoillaan. Kuinka helppoa riistaa perhe olisikaan..." (Takakansi)

 Tähän saakka kättelemätön Stina Jackson ja dekkari nimeltään Erämaa olivat kiehtova yhdistelmä. Olisiko tässä kyse kannen innoittamana eräänlaisesta erämaavaelluksesta, elämän tuntumisestä erämaalta vaiko johonkin kohtaloon viittaavasta eli ödestä? Vaiko Göterborgs-postenin hehkuttamasta Ennenkuulumattoman kaameasta tarinasta ? Siispä varuiksi rinkka selkään ja mars matkaan sivuselkosille:

-  Kun he pääsivät Ödesmarkiin, Livin mieleen kohosivat taas usein toistuvat muistot kaikista niistä kerroista, kun hän oli hypännyt autosta ja juossut tiehensä. Hän oli paennut suoraan kuusten syliin aivan kuin ne olisivat voineet suojella häntä. Kylä oli kuin viimeinen etuvartioasema tien varrella, joka ei johtanut enää mihinkään.

Liv:  tunsi tienoot paremmin kuin oman mielensä. Hänen jalkansa olivat tallanneet metsien halki kiemurtelevia polkuja ja hän tunsi joka lähteen ja hilla-apajan ja tiesi unohdettujen kaivojen paikat. Hän tunsi ihmisetkin, vaikka hän vältteli heitä. Hän osasi tunnistaa naurut ja hajut, joita tuuli toi mukanaan, 

eikä hänen tarvinnut katsoa ikkunasta tietääkseen kenen auto mateli soratiellä tai kenen moottorisaha leikkasi hiljaisuutta. Hän kuuli heidän koiriensa räksytyksen ja lehmien kellojen kilinän. Seutu ja ihmiset sekä masensivat että virkistivät häntä.

 

Meillä on sisäänpäinlämpiävä, autioituva kylpahanen ja samanlainen, yhteenkuroutunut perhe: Isä-Vidar, tytär-Liv ja tämän tämän poika-Simon, 

jolla on arvoituksellinen isä sekä harvalukuinen, mutta persoonallinen  joukko muita toimijoita, kuten hyväntahtoinen bensa-aseman omistaja Niila, puolikonnat ja vellokset Gabriel ja Liam sekä enempi-vähempi erakoituneita, originellja miespuolisia metsien miehiä, persoonallisuuuksia itse kukin ympärillään villi luonto ja ränsistyvä yhteisö.

Vidar: kumartui pöydän yli, jotta Liv näkisi paremmin hänen vanhenevan vartalonsa ääriviivat ja yksinäisyyden katseessa, joka ylsi syvälle Livin sisimpään ja penkoi kaikkea sitä minkä Liv olisi mieluiten halunnut unohtaa. Hän käänsi kasvonsa ikkunaan ja yöhän sen takana. Kun hän oli ollut nuori, ulkopuolinen pimeys oli tukahduttanut hänet, mutta nyt hän saattoi hävitä siihen, saada siitä suojaa. Hän näki ikkunassa omat kasvonsa, niiden piirteisiin kätkeytyneen onnettoman lapsen, joka anoi häneltä apua.

Näistä aineksista Jackson ei luokaan tavanomaista suoraviivaista, lineaarisesta alun verkkaisuudesta hiljalleen loppua kohden kiihtyvää ja tiheytyvää dekkaria, vaan hän taikoo lukijansa kokemaan itsensä olevan ikäänkuin laajan ympyrän sisällä, jonka kiristyvä spiraali tiivistyy vaivihkaa sivujenkääntelijän ympärille halkaisijan pienentyessä, alkaen puristaa ja kiristää, aina liki ahdistuksen poikaseen saakka.

Mielenkiintoinen kokemus etenkin, kun kirjailijan kerronta sekä luonto- että persoonakuvauksineen on erittäin uskottavaa ja tiivistunnelmaista. Henkilösuhteiden kiemuroissa on käytetty hyvää psykologista silmää. 

Huoliteltu ja loppuun asti ajateltu teos, joka oli virkistävä poikkeus bulkista ja sopi hyvin lukuaikana vallineen tuulenpuuskaisen ja vettävihmovan säätilan sisään.

 Jaana Nikulalta eloisa ja aiheenmyötäinen suomennos. 

 

Erämaahan on uskaltautunut myös Mai/Kirjasähkökäyrä ja missä aatoksissa vaellus sujui, selviää klikkaamalla:)

 

- Where you come from is gone, where you thought you were going to never was there, and where you are is no good unless you can get away from it.  Flannery O'Connor, Wise Blood.

Siinäpä meillä purtavaa: