Esmeralda Santiago: "Sokeriplantaasin valtiatar / Congistadora" - ex Libris...

"Sokeriplantaasin valtiatar", Esmeralda Santiago, Bazar Kustannus Oy, 2020,
560 s., suomentanut Hilkka Pekkanen, kansi Eija Kuusela.

"Esmeralda Santiago  (s.1948) eli lapsuutensa köyhissä oloissa Puerto Ricossa. Kolmetoistavuotiaana hän muutti Amerikkaan ja asuu nykyään New Yorkissa miehensä kanssa. Santiagon kirjallinen ura alkoi dokumentti- ja opetuselokuvien käsikirjoittamisesta. Hän on kirjoittanut esseitä ja artikkeleita useisiin sanoma- ja aikakauslehtiin. Lisäksi häneltä on ilmestynyt muistelmateoksia ja romaani America’s Dream vuonna 1997. Sokeriplantaasin valtiatar on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa." (Lievelehti)

                                              © Cantomedia / Robert Curtis


"Sokeriplantaasin valtiatar on kertomus pienestä, sitkeästä naisesta, tarina valtiattarista ja orjista, maasta, mullasta ja sen tuoksusta.
Sokeriruo'on leikkaajien työskentelyn rytmi ja maasta uhkuva makea tuoksu huumaannuttavat Anan. Olen täällä, Ana kuiskaa tuulenvireelle, joka keinuttaa sokeriruo'on kukintoja. Olen täällä, hän sanoo kirkkaalle avaralle taivaalle.
Tätä maata hän rakastaisi aina.
Espanjalaisen ylimystöperheen tytär Ana haaveilee seikkailusta ja kammoaa yläluokkaisen naisen kuolettavan tylsää elämää kodin vankina. 18 vuotiaana Analle tarjoutuu tilaisuus. Hän nai Ramonin, joka on perinyt kaksosveljensä kanssa sokeriplantaasin Puerto Ricossa. Ja niin nuori morsian matkaa vuonna 1844 valtameren taakse syrjäiseen maailmankolkkaan sydän täynnä odotuksia." (Takakansi)

Näinä aikoina, kun matkailu jää enempi riittailun ja haaveilun tasolle ja omat reissut vähintäinkin ensi vuoteen,  on erittäin kiinnostavaa, mieluisaa ja antoisaa avata tämänkaltainen teos, kirjoittajanaan uusi tuttavuus ja kohteena värikäshistorinen siirtomaa-ajan Puerto Rico plantaaseineen ja orjineen sekä sokeriruokopeltoineen.

Semminkin, kun sokeriruo'on viljelystä  oli mahdollisuus saada jonkilainen käsitys Koillis-Brasilian Pernambucon osavaltiossa 2005 vietetyn kuukauden perusteella. Ihmiset noilla leveysasteilla rankattiin edelleen ihonvärin tummuuden mukaan: mitä tummempi, sitä alempana sosiaalisessa hierakiassa. Seikka, joka näkyi esim. pousadoissa  ja katu- sekä rakennustöissä työskentelevien henkilöiden kohdalla.
Mittavat sokeriruokopellot,  joiden   paljasjalkaisine, lerppahattuisine työmiehineen ovat uskomattoman vaikuttava näky, joka ei unohdu.
Nämä työmiehet saapuvat sesongin alussa kuorma-autojen lavalla, asuvat koko viljelyn ajan sadonkorjuuseen saakka maanomistajien fincoilla "hökkeleissä", ostavat ruokansa ja tarvikkeensa isännän omistamasta kaupasta jne. eli raha kiersi rahan luo...
Sadonkorjuu tapahtuu joko koneilla tai perinteisesti, etenkin kehitysmaissa käsin. Käsin korjattaessa pelto sytytetään ensin tuleen. Tuli polttaa lehdet ja osan korsia suojaavasta vahakerroksesta, mutta vesipitoiset juuret ja varret voidaan kerätä vahingoittumattomina. (Wikipedia) Kyseisellä alueella korjuu tapahtui käsin,
ja poltetun sokeripellon ilmassa leijuvassa tuoksussa, joka nyt lukiessa kutitteli sieraimiani, on jotain maagista, ikiaikaista, sanoinkuvaamatonta... Ja takaisin asiaan:

-  Valtavat, huojuvat ruo'ot kutsuivat, vetivät Anaa pois aviomiehensä haudalta, poikansa haudalta, pois niiden  onkaloiden luota, joissa eläviä vainoavat henget nukkuivat kapokkipuun alla. 
Elämä oli Ramónin ja Miguelin lepopaikan toisella puolella. 
Elämä oli sen hautausmaan aidan toisella puolella, jolla Pabla ja Fela vartioivat Analle raataneita orjia, Jósen kärsimyksen muistomerkin toisella puolella. 
Elämä oli Anan vaalimassa rikkaassa maaperässä, sokeriruokopelloilla ja puu- ja hedelmätarhoissa ja kasvimailla ja kukkapenkeissä.
Elämä oli El Destinossa, missä hänen nuorin poikansa Segundo parhaillaan opetteli seisomaan omilla jaloillaan sillä maalla, joka oli oleva hänen perintönsä. 
Kaikki me kävelemme ruumiiden päällä, Ana ajatteli, mutta sekin on elämää. 
Ja hän asteli aamuauringossa kohti uutta istutuskautta...


Runsaasta materiaalista huolimatta Santiagon kirjailijanote pitää haparoimatta tai herpaantumatta,  ja hän tuntuu kirjoittavan aika ajoin suorastaan sydänverellään. Rehevä, roteva ja värikylläinen sekoitus historiaa, siirtomaaherruutta, luontoa, orjuutta, sukusaagaa, ihmiskohtaloita vihalla ja rakkaudella maustettuna niin,
että tästä poreilevasta padasta, feijoadasta  muodostuu täyteläinen ja varsin kiinnostava muhennos.

Mutta ennen kaikkea teos on vahvan ja määrätietoisen naisen Anan tarina. Naisen, joka peräänantamattomasti ja vastaansanomattomasti  rämisten ja vaikeudet voittaen sekä miehisen kulttuurin ennakkoluulomuurin murtaen  rikkoo aikakautensa lasikaton ja tekee sen riemukkaalla otteella elämännälkäänsä tyydyttäen suostumatta jäämään hienohelmaiseksi ja hyväsukuiseksi oman elämänsä surulliseksi sivustakatselijaksi. Tästä täydet kymmenen pistettä kirjailijalle!

Tropiikin yön

kuiskausten takaa

kuuluu yötä synkempi kuiske,

kuoleman kuiske

pohjoisen ihmistä varten

jotka tropiikki

on ottanut omakseen.

William Carlos Williams, Adam

Eija Kuuselan kansi ja Hilkka Pekkasen käännös ovat onnistuneita.
Pieni miinus kokonaisuuteen tulee lukujen kiharaisen-koukeroisista otsikoista, jotka eivät tuo lisäarvoa ulkoasulle, etenkin kun teoksen päähenkilö on voimakastahtoinen ja suoraviivainen nainen.

Plantaasilla poikkesi: