"Sveitsiläinen Joël Dicker (s.1985), ranskankielisen kirjallisuuden uusi supertähti singahti lukijoiden tietoisuuteen vuonna 2012 kirjallaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jota on myyty Euroopassa yli kolme miljoonaa kappaletta. Kirja sai Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Concourt-palkinnon vuonna 2012. Baltimoren sukuhaaran tragedia on Dickerin kolmas romaani". (Lievelehti)
"Kertomys ystävyydestä, rakkaudesta ja paratiisiin luikertelevasta käärmeestä. Romaanin Totuus Harry Quebertin tapauksesta kirjoittanut Marcus Goldman on nykyään menestynyt mies, mutta niin ei ole aina ollut. Poikaiässä Marcus ihaili suuresti rikkaita serkkujaan. Baltimoren sukuhaaran Goldmaneja. Baltimoressa ja perheen kesäasunnolla Hamptonissa vietety ajat kangastelevat kultaisina hänen mielessään. Mutta kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, ja nyt Marcus palaa nuoruuteensa ja kysyy: Mitä todella tapahtui? Mikä johti Tragediaan, joka tuhosi kaiken?" (Takakansi)
Ihan ensiksi: On mainiota, ettei tätä ole liitetty Keltaisen Kirjaston alle, sillä jo aiempi, sinänsä varsin lukuystävällinen Totuus Harry Quebertin tapauksesta, josta totesin: virtaviivaista viihdettä, oli kiikun-kaakun. Toisekseen tässäkin, kuten edellisessäkin juna lähtee vauhdilla liikkeelle ja tempaisee kyllä kyytiin, mutta keskivaihella kotvan matkaa kiskot kolkkaavat tyhjää. Ja sitten natinat nurkkaan ja matkaan:
- Olen kirjailija. Kirjan kirjoittaminen muistuttaa kesäleiriä. Yksinäinen ja rauhallinen elämä täyttyy yhtäkkiä valtavasta määrästä meluavia hahmoja, jotka saapuvat varoittamatta häiritsemään arkea. Eräänä aamuna he vain saapuvat bussikyydillä paikalle, ryntäävät meluten ulos bussista innostuneina uudesta roolistaan, Ja heihin on pakko tottua, heistä on pidettävä huolta, heille on hankittava ruokaa ja majapaikka. Olen vastuussa heistä. Koska minä, minä olen kirjailija....
Teos on jaettu viiteen eri lukuun aikajaksoittaen sisältäen myös Prologin ja Epilogin. Tämä on ystävyyskvartetteineen ja paratiisiin luikertelevine käärmeineen perinteinen viikari- ja veijaritarina Goldmanin jengistä: Woodystä, Hillelistä, Alexandrasta ja kertojasta, Marcuksesta; laadukas sellainen. Vaikkakin kerronnassa ja verbaliikassa on havaittavissa hienoista epätasaisuutta ja hapuilua, kuin kiiltokuvien paikoittaista, turhanaikaista päälleliimailua, melodraamaa, jonka karsiminen tuottaisi kaunokirjallisempaa tulosta. Vaikuttaa siltä, että Dicker hakee tällä tyylillään laajempaa lukijakuntaa, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tiivistämällä ja jättämällä ns. löysät eli hömpät pois, lopputulos olisi sekä iskevämpi että laadukkaampi. Kirjailijan kyvyt tuntuisivat riittävän tasokkaampaankin. Persoonainrakentelu sen sijaan ei tästä kärsi.
- Miksi kirjoitan? Koska kirjat ovat voimakkaampia kuin elämä. Ne ovat paras mahdollinen kosto elämälle. Ne kertovat mielen muureista, muistin tuhoutumattomista linnakkeista. Ja kun en kirjoita, käyn kerran vuodessa Baltimoressa, pysähdyn hetkeksi Oak Parkiin ja ajan sitten Forrrest Lanen hautausmaalle ja vietän hetken heidän kanssaan. Lasken kiviä heidän haudoilleen, jotta heidän muistonsa kasvaa edelleen ja hiljennyn hetkeksi. Kyyristyn heidän viereensä, lasken käteni heidän kiveen hakattujen nimiensä päälle ja suutelen heitä. Sitten suljen silmäni ja tunnen heidän läsnäolonsa sisälläni. - Mukailtuna: Muistoanne kunnioittaen. Kaikki on pois pyyhitty, unohdettu, anteeksiannettu ja korjattu...
Viihdyttävä, oloisa ja hauska romaani. Dicker on ilman muuta kehityskelpoinen nuori kirjailija, jolla on pitkälti produktiivista taivalta edessäpäin. Istui kuin hanska käteen stressaantuneeseen mielentilaan. Jep; rutinoista huolimati: tykkäsin!
Kira Poutaselta näpsäkkä suomennos.
Herkku kirjaksi sanoo Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi ja Erinomainen lukuromaani toteaa Ulla /Ullan Luetut kirjat.
Aurinkoista alkanutta viikkoa:
Onhan tuo jo uskomatonta, että 3 miljoonaa kipaletta samaa kirjaa myyty ja minä en ole sitä lukenut.
VastaaPoistaOlisko käynyt niin, että tätä tuoreempaa olisi kustantaja vaatinut...jatkokirja, joka myy hyvin paremman perässä?
Mai: älä huoli, ei tuosta juuri aukkoa sivistykseen synny. Luin Wikistä, että ranskalainen lehdistö olisi lytännyt HQ:n perusteela, että Dicker olisi plagioinut juonen Philip Rothin "Ihmisen tahra"-romaanista. Ja toisaalta ei tämä ihan sukusaagaksikaan yllä, jos sillä mielletään "Buddenbrookien" tai kotimaisittan "Weckroothin perheen" kaltaisia teoksia. Aurinkoa ja iloa viikollesi:)
VastaaPoistaP.S. Hyvä kysymys, eihän olisi ensimmäinen kerta, kun kustantaja painaa esikoisen nosteessa päälle:
VastaaPoista