Granta 5: Venäjä, päätoimittaja Aleksi Pöyry, kansi ja kuvat Arja Reponen, Otavan Kirjapaino,
2015, 238 s.
"Suomen Grantan juuri ilmestyneessä syysnumerossa kotimaiset ja ulkomaiset kirjailijat käsittelevät muun muassa vironvenäläisyyttä, koululaisten ystävyysvierailuja Suomen ja Neuvostoliiton välillä, Venäjän terveydenhoitojärjestelmää, ydintuhoa Karatšaijärvellä Uralvuoristossa, vodkanjuonnin etikettiä, Pietarin lumoa sekä sitä, miten Krimin niemimaata on kuvattu venäläisessä kirjallisuudessa. Numeron kirjoittajat ovat Masha Gessen, Olga Grushin, Venla Hiidensalo,
Ville Hytönen, Hiromi Kawakami, Sirpa Kähkönen, Angus Macqueen, Kseniya Melnik,
Markus Nummi, Angela Pelster, Rein Raud, Ville Ropponen, Petri Tamminen,
Ljudmila Ulitskaja, Tommi Uschanov, Vitali Vitaliev ja Katariina Vuorinen.
Tekstilajeista edustettuina ovat novelli, runo, essee sekä muistelma." (Granta)
Pääkirjoituksessaan "Selviytyjien maa" Pöyry toteaa, ettei tämä numero ole pelkkää selviytymistaistoa. Monissa teksteissä iloitaan Venäjään liittyvistä hyvistä ja kauniista asioista, jotka ovat kestäneet aikaa ja säilyneet läpi 1900-luvun mullistusten. Ville Hytösen sanoin"venäläisyys on myös liikuttavaa huolenpitämistä läheisistä. Se on kauniita sanoja, yhteisiä hetkiä, perheen ensisijaisuutta ja mahtavaa kirjallisuutta " - Varsin kilpailukykyinen kombinaatio!
"Isoäitini, sensori", Masha Gessen (s. 1967), venäläis-amerikkalainen toimittaja ja Putin-kriitikko antaaa meille isoäidit Razalian - baba Ruzjan, Glavlitissä eli Neuvostoliiton kirjallisuus- ja kustantamoasioiden keskusvirastossa puurtavan monen kielen taitajan ja Esterin, baba Tusjan,
joka torjui NKDV:n kapteenin sinnikkäät yritykset värvätä hänet ilmiantajaksi. Babat taittavat tyylipuhtaasti elontaivalta Stalinin valvontakomission tuimien silmien alla. Aidonoloista ajankuvaa & hersyilevä tarina baboista, joilta löytyy asennetta!
"Kiitos Neuvostoliitto (anteeksi Venäjä)", Markus Nummi (s. 1959) kertoo Neuvostoliiton opettaneen hänelle kommunikaatiotaitoa. Hän kuvaa elävästi 70-lukulaiskokemuksiaan Suomen ja Neuvostoliiton Kirjailijaliiton peilin kautta, aitiopaikalta isänsä Lassi Nummen tultua 1969 Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi. Hän oli veljensä kanssa suuri punakoneen (Firsov-Maltsev ja hyökkäysketjun Harlamov-Petrov-Mihailov) ihailija ja kannattaja. Tätä tehomasinaa tapittelin ja fanitin silmät ymmyrkäisenä myös minä. Hiljaiseksi vetänyt Prahan kevät v.1968, miehityksen katkerat muistot ja jääkiekon MM 1970 Prahassa poikivat Nummen perheessä koomisen kilpalaulannan veljesten hurratessa koneen tykityksille ja isänsä paheksuvan katseen alta nuivantopakasti muistuttaman "Tankit-Tankit" tokaisun myötä. Riemukas ja muistojakutsunut kertomus!
"Viimeiset 18 tippaa", Vitali Vitalev, (s. 1954), Lontoossa asuva ukrainalaissyntyinen toimittaja valottaa vodkan juomisen perinnettä ja sen sosiaalista merkitystä ruuminkulttuuria harrastavan Jevgeni Bulavninin kautta. Kyseistä Jevgeniä, urheilijaa, kotikutoista filosofia ja asevelvollisuuden välttelijää ei mikään järkyttänyt yhtä paljon kuin tyhjän vodkapullon näkeminen Lopulta Bulavnin sai rajun ryyppäämisen takia lähtöpassit ruumiinkulttuurin instituutista ja meni töihin maidonjalostamoon. Jalostamisen tärkeimpänä luontoisetuna maitoa sai juoda niin paljon kuin mieli teki. Josko kymmenen litraa maitoa tyhjään vatsaan vaikuttaa aivoihin kuin lasillinen vodkaa, jää arvoitukseksi, mutta luvun nimi on: Ei tippaakaan enää....
"Krimiläisiä kuvia", Ville Ropponen (s. 1977), helsinkiläinen kirjoilija, toimittaja ja kriitikko tarjoaa ajankohtaista ja historiallisesti erittäin kiinnostavaa luettavaa. Krim on Venäjälle symboli ja peili tai kuten ruhtinas Potjomkin tsaaritr Katariina Suurelle kirjoitti: Kuin syylä nenässä. Venäläisten suhdetta Krimiin on alusta asti sävyttänyt hapanimelä maku. Kolonisoidut eurooppalaiset alueet on ollut melko helppoa imeä osaksi venäläistä kansallista itsetajuntaa, kuten suomalais-ugrilaiset keskisen Volgan seudut. Mutta Krim ei ollut Eurooppaa eikä Aasiaa, ei länttä eikä itää. Sen vieraus haluttiin kieltää. Se koetettiin torjua tai kesyttää romantisoimalla. Hän pohtii sitä, että sota jatkuu yhä Ukrainassa ja toteaa että, että venäläinen kirjallisuus tulee jatkossakin olemaan napanuoranomaisesti kiinni Krimissä.
Kulissien takana jatkuu aina varjojen leikki. Vieraat äänet kohisevat. Askeleet vierivät kohti. Krimin myytti ei pysy uomassaan.
Juuristani johtuen, en mahda mitään sille faktalle, jotta kaksipäinen kotka, niin uljas lintu kuin se luonnossa onkin, herättää minussa lähinnä vaimeita vilunväristyksiä... Seikka, jonka tuottamasta objektiivisuuden vajavaisuudesta pidin itselleni tätä näpytellessäni jupisevan puhuttelun.
Vaikka pidän perusideaa koota yhden teeman alle eri kirjoittajien näkemyksiä ko. aiheesta erinomaisena ja lukijaystävällisenä sekä ennakoimatonta lukukokemusta tarjoilevaa lähtökohtaa intresanttina ja edelleen, vaikka vanha venäläinen kirjallisuus lukuhermoja on kutittanut ja edellen sen tekee, tämänkertaiset tulukset eivät sytyttäneet innostuksen kipinää miinus yllä mainitut piristävät poikkeamat, vaan kokonaisuus jäi minulle latteahkoksi. Siispä Granta: 6 uusine teemoineen,
ollos tervetullut:
Ville Hytönen, Hiromi Kawakami, Sirpa Kähkönen, Angus Macqueen, Kseniya Melnik,
Markus Nummi, Angela Pelster, Rein Raud, Ville Ropponen, Petri Tamminen,
Ljudmila Ulitskaja, Tommi Uschanov, Vitali Vitaliev ja Katariina Vuorinen.
Tekstilajeista edustettuina ovat novelli, runo, essee sekä muistelma." (Granta)
Pääkirjoituksessaan "Selviytyjien maa" Pöyry toteaa, ettei tämä numero ole pelkkää selviytymistaistoa. Monissa teksteissä iloitaan Venäjään liittyvistä hyvistä ja kauniista asioista, jotka ovat kestäneet aikaa ja säilyneet läpi 1900-luvun mullistusten. Ville Hytösen sanoin"venäläisyys on myös liikuttavaa huolenpitämistä läheisistä. Se on kauniita sanoja, yhteisiä hetkiä, perheen ensisijaisuutta ja mahtavaa kirjallisuutta " - Varsin kilpailukykyinen kombinaatio!
"Isoäitini, sensori", Masha Gessen (s. 1967), venäläis-amerikkalainen toimittaja ja Putin-kriitikko antaaa meille isoäidit Razalian - baba Ruzjan, Glavlitissä eli Neuvostoliiton kirjallisuus- ja kustantamoasioiden keskusvirastossa puurtavan monen kielen taitajan ja Esterin, baba Tusjan,
joka torjui NKDV:n kapteenin sinnikkäät yritykset värvätä hänet ilmiantajaksi. Babat taittavat tyylipuhtaasti elontaivalta Stalinin valvontakomission tuimien silmien alla. Aidonoloista ajankuvaa & hersyilevä tarina baboista, joilta löytyy asennetta!
"Kiitos Neuvostoliitto (anteeksi Venäjä)", Markus Nummi (s. 1959) kertoo Neuvostoliiton opettaneen hänelle kommunikaatiotaitoa. Hän kuvaa elävästi 70-lukulaiskokemuksiaan Suomen ja Neuvostoliiton Kirjailijaliiton peilin kautta, aitiopaikalta isänsä Lassi Nummen tultua 1969 Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi. Hän oli veljensä kanssa suuri punakoneen (Firsov-Maltsev ja hyökkäysketjun Harlamov-Petrov-Mihailov) ihailija ja kannattaja. Tätä tehomasinaa tapittelin ja fanitin silmät ymmyrkäisenä myös minä. Hiljaiseksi vetänyt Prahan kevät v.1968, miehityksen katkerat muistot ja jääkiekon MM 1970 Prahassa poikivat Nummen perheessä koomisen kilpalaulannan veljesten hurratessa koneen tykityksille ja isänsä paheksuvan katseen alta nuivantopakasti muistuttaman "Tankit-Tankit" tokaisun myötä. Riemukas ja muistojakutsunut kertomus!
"Viimeiset 18 tippaa", Vitali Vitalev, (s. 1954), Lontoossa asuva ukrainalaissyntyinen toimittaja valottaa vodkan juomisen perinnettä ja sen sosiaalista merkitystä ruuminkulttuuria harrastavan Jevgeni Bulavninin kautta. Kyseistä Jevgeniä, urheilijaa, kotikutoista filosofia ja asevelvollisuuden välttelijää ei mikään järkyttänyt yhtä paljon kuin tyhjän vodkapullon näkeminen Lopulta Bulavnin sai rajun ryyppäämisen takia lähtöpassit ruumiinkulttuurin instituutista ja meni töihin maidonjalostamoon. Jalostamisen tärkeimpänä luontoisetuna maitoa sai juoda niin paljon kuin mieli teki. Josko kymmenen litraa maitoa tyhjään vatsaan vaikuttaa aivoihin kuin lasillinen vodkaa, jää arvoitukseksi, mutta luvun nimi on: Ei tippaakaan enää....
"Krimiläisiä kuvia", Ville Ropponen (s. 1977), helsinkiläinen kirjoilija, toimittaja ja kriitikko tarjoaa ajankohtaista ja historiallisesti erittäin kiinnostavaa luettavaa. Krim on Venäjälle symboli ja peili tai kuten ruhtinas Potjomkin tsaaritr Katariina Suurelle kirjoitti: Kuin syylä nenässä. Venäläisten suhdetta Krimiin on alusta asti sävyttänyt hapanimelä maku. Kolonisoidut eurooppalaiset alueet on ollut melko helppoa imeä osaksi venäläistä kansallista itsetajuntaa, kuten suomalais-ugrilaiset keskisen Volgan seudut. Mutta Krim ei ollut Eurooppaa eikä Aasiaa, ei länttä eikä itää. Sen vieraus haluttiin kieltää. Se koetettiin torjua tai kesyttää romantisoimalla. Hän pohtii sitä, että sota jatkuu yhä Ukrainassa ja toteaa että, että venäläinen kirjallisuus tulee jatkossakin olemaan napanuoranomaisesti kiinni Krimissä.
Kulissien takana jatkuu aina varjojen leikki. Vieraat äänet kohisevat. Askeleet vierivät kohti. Krimin myytti ei pysy uomassaan.
Juuristani johtuen, en mahda mitään sille faktalle, jotta kaksipäinen kotka, niin uljas lintu kuin se luonnossa onkin, herättää minussa lähinnä vaimeita vilunväristyksiä... Seikka, jonka tuottamasta objektiivisuuden vajavaisuudesta pidin itselleni tätä näpytellessäni jupisevan puhuttelun.
Vaikka pidän perusideaa koota yhden teeman alle eri kirjoittajien näkemyksiä ko. aiheesta erinomaisena ja lukijaystävällisenä sekä ennakoimatonta lukukokemusta tarjoilevaa lähtökohtaa intresanttina ja edelleen, vaikka vanha venäläinen kirjallisuus lukuhermoja on kutittanut ja edellen sen tekee, tämänkertaiset tulukset eivät sytyttäneet innostuksen kipinää miinus yllä mainitut piristävät poikkeamat, vaan kokonaisuus jäi minulle latteahkoksi. Siispä Granta: 6 uusine teemoineen,
ollos tervetullut:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti