"Pierre Lemaitre (s.1956) on Ranskan suosituimpia kirjailijoita Huikea trilleri Alex palkittiin vuonna 2013 The International Dagger-palkinnolla vuoden parhaana ulkomaisena rikosromaanina. Palkinnon myöntää brittiläinen Crime Writers' Association. Romaanin oikeudet on ostettu yli kahteenkymmeneen maahan, ja sitä on myyty yksin Ranskassa yli 250.000 kpl.Nuori viettelevän kaunis nainen siepataan ja ripustetan ahtaassa häkissä riippumaan tyhjän teollisuushallin katosta jossain päin Pariisia.
Hänet jätetään kitumaan kuoliaaksi ahneiden rottien odottaessa uhrin viimeisten voimien hiipumista." (Takakansi)
Lähestyin Lemaitrea valkein hansikkain, puhtaalta pöydältä, joskin tietoisena siitä, että edeltäjäteos, hirstoriallinen romaani ja Concourt-palkittu "Näkemiin taivaassa" oli sekä myynti- että arvostelumenestys myös meillä.
Kirja alkaa punaisen peruukin sovittelulla ja Alex kertoo pitävänsä tyypittelevistä peruukeista, jotka antavat selkeitä viestejä, kuten "tiedän, mitä ajattelet" tai "olen myös hyvä matematiikassa". Tämänpäiväisen viestiessä suuntaan: "Minua et löydä Facebookista."
Ja jassoo, totesin minä. Korsteenina raskaudenaikana kessua kärytelleen taidemaalariäitinsä,
Maud Verhoevenin jäljiltä 145-senttiseksi pätkähtänyt ja vaimonsa Irenén katoamisen/kuoleman tapahduttua henkisesti orpoutunut ja hoidotarpeessa ollut, nykyisin vain vähäisiä rikoksia hoiteleva Camille määrätään vastentahtoisesti Alexin katoamisen selvittelijäksi. No justiinsa..
Peruukkimaakari & kääpiötutkija!! Banaali alku, jolla pyritään mihin? Ehkä tarkoituksellinen riskinotto, toiveikkaasti arvelin, joka johtaa lukijan herpaantumattoman mielenkiinnon viriämiseen. Ja näinhän täsä kävi! Alexin persoona on piirretty tarkalla ja taitavalla kynällä ja
siitä on pimeistä puolista huolimatta onnistuttu yllätyksellisesti luomaan jopa sympatioita esiinpuskeva. Pituus tai pikemminkin sen puute puolestaan on Camillelle kohtalo, joka pakottaa käyttämään suuria sanoja. Hän tarrautuu tapaukseen periksiantamattomalla kettuterrierin sitkeydellä entisen Sidoste-sukka mainoksen tapaan. Mukana polveilevassa tutkinnassa,
jossa väkevöity rikkihappo, Ludvig XI:n lanseeraama laatikkokidutus insestin ohella näyttelevät merkittävää roolia, ovat rikospoliisin päällikkö Le Guen 120-kiloineen ja karjahtelevine ulosanteineen mottonaan neljän avioliiton kokemuksellisella rintaäänellä: "Kun kerran vaihtaa vaimoa, voi yhtä hyvin aina ottaa saman" ja Camillen apulaistutkija, huomattavan rikas ja äärettömän tyylikäs Louis Mariani sekä avuksi huudettu ja saatu kellontarkka tiedonjäljittäjä Armand.
Pohdiskellaan syyllisen kiinnisaamisen velvoittavaa ja kunnioitettavaa tavoitetta vs. uhrin pelastamisen priorisointia sekä veivataan kampea uhrin syyllisyyttä ja roolien päällekkäisyyksyyttä tahkoten.
Alex on kokonaisuudessaan näppärine, jos ei suorastaan nerokkaine juonenkäänteineen mukaansa imaiseva teos. Lemaitre omaa verbaalia fluenssia aikaansaaden laadukasta, monikerroksista ja oivasti rytmitettyä kerrontaa, jossa makaaberit elementit kyllä ovat vahvasti läsnä mutteivat itseisarvollisina vaan kokonaisuus pysyy mallikkaasti raameissa ja suorastaan tyylikkäänä. Immersoiva lukukokemus!!!
"Tosiasiat ovat itsepäisiä." toteavat rikostutkijat Leninin sanoin ehkä helpotuksesta huokaisten hyväksi loppukaneetiksi...
Voilà:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti