Rovaniemeläinen Katja Kettu (s.1958) ei "Kätilön", 2011 jälkeen eneempiä esittelyjä kaipaa. Tuolla moninkertaisesti palkitulla teoksellaan hän viimeistään lunasti paikkansa maamme nykypäivän kirjailijoiden eturivissä."Lappi 1930-luku. Valkokenraalin tytär Irga pakenee Suomen rajan yli Neuvostoliittoon. Rakkaus venäläiseen Suenhampaaseen ja toivo paremmasta elämästä ovat saavat naisen jättämään perheensä ja kotimaansa. Venäjä 2015. Nuori suomalaisnainen Verna matkustaa Venäjälle selvittämään isänsä viimeisten päivien tapahtumia ja outoa kuolemaa. Mikä on vienyt isän pieneen Lavran kylään Marinmaalle?
Keitä ovat ne ihmiset, joiden luokse tämä on viimeisiksi päivikseen matkannut? Yöperhonen on tarina ystävyydestä, sisusta ja oman kulttuurin merkityksestä. Se kertoo tarinan yhden suvun traagisista käänteistä, kahden valtion kansalaisten kohtaloista, pienen Mari-kansan kulttuurista valtavan Venäjän puristuksessa sekä luonnon maagisesta mahdista." (Kustantaja)
Heti alkuun totean, että "Kätilö" pääsi livahtavaan minulta sormien lomitse ja lukuprillien editse, joten tämä on ensikosketukseni Ketun tuotantoon. Samaan hengenvetoon ruusut: ilahduin teoksen tyylipuhtaasta kannesta, jonka maalaus on Eemil Karilan ja toteutus Matti Ruokosen, kerrassaan sisältöä ilmaiseva ja tyylikäs tulos!
"Yöperhosen" ensiluvussa Jäämeri pohjoisessa vonkuu kevätkiimaa. Hankinäyttämö on silattu täyteen auringonpaistetta ja törröttäviä pajunkissoja kun suihkin niin, että vitsasta väännetyt mäystimet kitisevät joka potkaisulle ja sauvojen renkaat valittavat. Kirssihame rahisee reisiä vasten, kun suihkin (Irga 1937) rinnetta alas Jaurujoen jäälle, pahtakohtaan josta hanki on jo lämmöstä tummunut. Jaurujoki oli ensikosketuksni pitempään erävaellukseen rinkka selässä ja ne elämykset ja kokonaan uusi maailma, joka tuolloin avautui... Kohdattu kontaktipinta kirjassa tekee siitä oitis jollain mielihyvän muistojakutsuvalla tasolla omakohtaisen.
Maagisuutta hyödyntävää, omaperäistä ja sanarikasta kerrontaa, ilmaisuja kuten:
nimivalikoiman leirikomendantit Maksimovitš & Minimov, herttastella, ketkupolvi, olla hotka, viimavirren vonkuna, pölynnuoskainen lasivitriini, iso lintu leuhottaa, keskipäivän aurinko rököttää, kaiken valittavan hukan jollotus, rymyketto jne.
Väkivahvaa, maanläheistä ulosantia, joka johtaa henkistä aasinsiltaa pitkin aatokset toiseen rovaniemeläiseen Timo K. Mukkaan ja Rauli Mollbergiin sekä elokuvaan "Maa on syntinen laulu" ja toisaalta Aleksandr Solzhenitsynin Esa Adrianin suomentamaan "Vankileirien saaristoon
(Archipelag GULAG 1918-1956), Wahlström & Widstrand Tukholmassa 1974, jonka aikanaan sain tuoreeltaan. Katja Kettu on tehnyt tanakan pohjatyön ja antaa bonuksena mainion "lisää aiheesta" - kirjallisuuluettelon.
Pieni vimoinen tiivistävä loppusilaus ei ehkä napakan lukukokemuksen tuottamiseksi olisi ollut pahitteeksi, mutta nautin suuresti Ketun paitsi tyylillään positiivisesti erottuvasta kerronnasta myös kekseliäästä ja taidokkaasta sanaruletista murre- ja uusiosanoineen, niiden yhteennivomisineen ja tekstiin ymppäämisineen. Sanat edustavat itselle pirskahtelevaa suihkulähdettä riemukkainen auringossa spektriä ottavine ja kimmeltävine pisaroineen.Kaikkiaan väkivahvaa & maanläheistä sekä omaperäistä ulosantia!
Mihin ollaan menossa? Slaavilaisittan ja oivallisesti Kostjan toteamana:"Aina valoa kohti."
Siitä on hyvä lähteä!
Sanafriikkinä:
Minä innostuin kätilöstä vasta toisella yrittämällä. Mutta se oli lopulta sen verran puhutteleva ja iskevä, että tähänkin on päästävä käsiksi.
VastaaPoistaMinä innostuin kätilöstä vasta toisella yrittämällä. Mutta se oli lopulta sen verran puhutteleva ja iskevä, että tähänkin on päästävä käsiksi.
VastaaPoistaKetun verbaliikka on sen verran rouheaa, että se joitakin ja itse kutakin jossain mielentilassa saattaa "tyrkätä", kääntyä itseään vastaan. Tuon Kätilön tallensin Yöperhosen jäljiltä kiinnostavien, tulevaisuudessa luettavien osastolle. Viikonjatketta:)
VastaaPoista