"Eino" - ex Libris...

"Eino", Matti Rönkä, Gummerus, 2015, 234 s.

Matti Rönkä, (s.1959) tunnetaan Viktor Kärppä-dekkareistaan. Einon myötä hän on astunut uusille urille, romaanikirjallisuuden saralle."Röngän kirjat ovat saaneet  kiitosta kielestä, yhteiskunnallisuudesta ja huumorista ja niitä on julkaistu yli kymmenellä kielellä. Rönkä sai Vuoden johtolanka-palkinnon 2006 ja ensimmäisenä suomalaisena pohjoismaisen Lasiavain-dekkaripalkinnon 2007." (Kirjan lievelehti) Joten romaanin tuli tartuttua uteliain ja toiveikkain ottein.

"Eino on ysikymppinen mies, joka elää kirkkaana sodasta paluun aikaa: jatkosodan päättyessä Einolla oli elämä, tila ja emäntä Kerttu, kotona odottamassa, mutta Eino ei olisi siihen halunnut. Einon pojanpoika Joonas kantaa huolta ensimmäisiä muistisairausoireita ilmentävästä Ukista. Terveyskeskuksessa Joonas näkee vanhat luodinrepimät Ukin vartalossa. Hän saa kuulla,
että ne eivät ole sodasta peräisin, mutta sen enempää Ukki ei suostu kertomaan." (Kustantaja)
"Eino on romaani nuoruudesta ja odottamattomista valinnan paikoista. Valinnoista, joihin ei ole valmis, ja seurauksista, jotka kulkevat reppuselässä läpi elämän. Samalla se on romaani vanhuudesta, muistin pitkistä jäljistä ja elämänmittaisesta sovituksesta" (Kirjan takakansi)


Tämä on ikäpolvikertomus, mutta ennen kaikkea tarina Einosta, Kertusta ja rajantakaisesta Nastista. Suuren ikäluokan edustajana näihin sodanjälkeisiin aikoihin ja sodankäyneiden,
tässä tapauksessa miesten, erilaisiin kokemusmaailmoihin ja niiden siviiliinpaluun jälkeisiin ilmenemismuotoihin oli helppo palata. Siinä missä yksi rehvastellen mieluusti ja laveasti kertoili urotöistään toinen yksvakaasti  totesi: "Paska reissu, tulipa heitettyä ja velvollisuus suoritettua!" Ja jälki oli sitten sen mukaista... Kolmen ikäpolven jatkumon kokemusmaailmaa, isän traumoja ja niiden projisointia poikaan on kaikkina aikoina kiintoisaa mietiskellä. Monasti ja jos hyvin käy vasta lapsenlapsen kanssa on Ukeilla rennompaa henkistä yhteyttä ja syvempää yhteisymmärrystä ja jopa hervotonta hupsuttelua ilmassa, - eikä aina silloinkaan. Omien pettymysten ja takaiskujen poisraivaamisen toteuttajiksiko näitä poikia ja miksei tyttäriäkin maailmaan saatetaan, vaiko kasvamaan ihmisinä omaan täyteen mittaansa?? Jälkimmäistä tavoittelen itse ja sitä toivon hartaasti  niin  omille Pojilleni kuin Murmeliviisikollekin...

Einon tavoin jokainen meistä kantaa jonkinlaista reppua, valintojensa ja päätöstensä summaa painolastina harteillaan, syvästikö se itsekunkin harteita hiertää, ja kuinka hyvin onnistumme sieltä painoa elämäntarinaamme siedettäväksi kutomalla pudottamaan pois, on yksilökysymys ja vaatii  kypsyyttä, elämämyönteisyyttä, ymmärrystä, ahkeraa ajatustyötä ja aktiivista pohdintaa.
Tätä Eino, kirjailijan kauniilla kädellä aidosti ja totuudenomaisesti kuvattu, vanhuuttaan elävä mies kunniakkaasti kivuliain, hapertuvin muistitoiminnoin myös sivuilla työstää.

Loppulukujen nostalginen elämänpurun ja seesteisyyden tavoittelun venyttelevä aatoksenkulku luikerteluineen kuljetettaessa Eino-Ukkia kohti  elämän seesteistä suvantokohtaa muodosti hienoisen miinusmerkkisen poikkeaman muuten hanakasti hanskassa pysyvälle tekstinkuljetukselle ja johti minut jotenkin sillanpääläisiin tunnelmiin ja sfääreihin...
Kuitenkin Einon sanoin: "Kiitos, anteeksi ja antaa olla hyvin..."  Kaikki kolme kelpo asioita,
mutta tässä konstailemattomassa, valmiiksiajatellussa vaan ei puoliksipureskellussa eikä keskentekoisessa  kerronnassa ei Rönkä pettänyt enkä lukijana pettynyt, joten valitsen

Kiitos: