José Luís Peixoto: "Ruhtinas joka rakastui orjaan" - ex Libris...

"Ruhtinas joka rakastui orjaan", José Luís Peixato, Enostone kustannus, 2017,
64 s., suomentanut Rita Dahl.

"Proosaa, matkakirjan ja runoutta julkaissut  José Luis Peixoto (s.1974) on eräs Portugalin tärkeimmistä ja palkituimmista nykykirjailijoista. Hänen teoksiaan ilmestyy jatkuvasti ympäri maailmaa käännöksinä ja hän on myös aktiivinen esiintyjä kirjallisuusfestivaaleilla.

Tämä valikoima esittelee kattavasti runoutta hänen kaikista kolmesta runokokoelmastaan, jotka ovat A Crianca em Ruinas (2001), a Casa, a Escuridao (2002) ja Gaveta de Papeis (2008). Peixoton runoissa käsitellään perheen, tunteiden ja paikkojen kaltaisia teemoja tuorein metaforin, joissa on aavistus metafysiikkaa konkretian lisäksi. Teoksen kääntäjä ja toimittaja Rita Dahl (s. 1971) on aiemmin kääntänyt Alberto Pimentaa, kääntänyt ja toimittanut  portugalilaisen nykyrunouden antologian  (Maailman syrjällä) ja julkaissut satoja yksittäisiä runokäännöksiä kirjaillisuuslehdissä." (Takakansi)
Rita Dahl on myös laatinut kokoelman oivasti avaavan ja asiantuntevan esipuheen.

Runoteokset ovat olleet lukurepussani etutaskussa kautta vuosien ja tuoneet elämääni iloa, väriä ja uusia tuulia, kuten edellinenkin Dahlin toimittama portugalilaiskooste Maailman syrjällä,. Eikä tämä ruhtinaskaan tuottanut pettymystä tahi välinpitämättömäksi jättänyt.  Makustellaan ja startataanpa kotoisasti Helsingistä:

Valokuva Helsingistä
Aika kertoo minulle, että Helsinki on haave
jota en koskaan onnistu toteuttamaan.
Helsinki on sormenpäitäni polttava tulitikku.
Koska en tiennyt, hyvästelin Helsingin,
lausuin sille lauseita vailla yhteyksiä ja kätkeydyin tulipalolta.
On öitä jolloin näen sumentuneen kuvan Helsingistä.
Sen komentamana ylitän jäisiä kävelykatuja
ja sytytän tuleen kaikki esineet, joihin kosketan.


koska minulle ei ole paikkaa hiljaisuudessa jossa lokit kuolevat
hyvästelen meren ja sallin taivaan tuntea minut.
ehkä levollisuus voisi olla minun käteni
tuulenhenkäys maan ja alastoman naisen iholla.
tuo päivä, huomisen toivo, voi saapua ja silloin
olen nukkumassa.
tänään olen hiukan jotakin, olen suolainen vesi
joka pysyttelee aalloilla jotka hylkäävät ja häätävät kaiken
rannalle. lokit lentävät yli elävän ruumiini. minun
vedenalaiset hiukseni kutsuvat vieraaksi aamun hiljaisuuden, auringonsäteet ylittävät
meren muuttuineina valoisaksi vedeksi, tässä olen elossa ja olen joku hyvin kaukana.

                                                              © Patrícia Pinto  


Pöydän kattamisen aikaan meitä oli viisi
isäni, äitini, siskoni
ja minä. sitten vanhin siskoni
meni naimisiin, nuorin siskoni
meni naimisiin, isä kuoli, nyt
pöydän kattamisen aikaan meitä on viisi
vähennettynä vanhimmalla siskollani joka on
kodissaan, vähennettynä nuorimmalla siskollani, paitsi
isääni, paitsi leskiäitiäni, jokainen
heistä on tyhjä paikka tässä pöydässä jossa
syön yksin mutta he ovat aina tässä.
pöydän kattamisen aikana meitä on aina viisi
niin kauan kuin yksikään meistä on elossa, meitä on
aina viisi.

Sumentunutta kuvaa Helsingistä on ollut viime aikoina tarjolla ihan IRL,
mutta tämä on Peixoton oma näkemys, joka saattaisi peräytyä vuoteen 2005, jolloin hän vieraili Mukkulan kansainvälisessä kirjailijakokouksessa kuriositeettina ja teemasta poiketen mm. pelaten jalkapalloa Rita Dahlin kanssa.

Omakohtaisesti lokkiruno puolestaan virittää mielen aurinkoisille, silmänkantamattomille praioille, suolantuoksuiseen  ja auvoiseen olotilaan,
jossa kaikki oleellinen on yhtäaikaisesti läsnä ja jossa samanaikaisesti itse tuntee olevansa täydellisesti joka solullaan elossa, sekä tässä että hyvin kaukana...

Pöydän kattaminen virittää aatoksia siitä, kuinka kauan olemme elossa  tuonilmaisiin tai toisaalle siirtymisemme jälkeen? Niinkö kauan kun joku meidät muistaa, sydämessään kantaa? Parhaimmillaan - jos olemme jossain olennaisessa elämässämme onnistuneet - parin sukupolvenko verran...

Pidetäänpä mieli avoinna ja pöytä katettuna: