Joonatan Tola: "Punainen planeetta" - ex Libris...

"Punainen planeetta", Joonatan Tola, Kustannusosakeyhtiö Otava, 344 s.

"Joonatan Tola (s.1983) on suomen kielen maisteri ja tohtoriopiskelija Helsingin yliopistosta. Hän on itseoppinut pianisti ja shakinpelaaja, joka harrastaa dériveä, päämäärätöntöntä harhailua. Tola asuu perheensä kanssa Joensuun puutarhakaupunginosassa." (Lievelehti) 

 

                                                            ©Jyri Keronen

 

"Koko planeetta ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä.

Joonatan saa puhelun Pohjois-Karjalaan: isoäiti vetelee viimeisiään.

Joonatan pakkaa autoon isänsä sotakypärän ja ajaa isoäidin luo Töölöön. 

Isoäiti luulee poikansa Mikon saapuneen. Joonatan muistuttaa Mikon kuolleen

ja kysyy, mitä isoäiti muistaa pojastaan. Isoäiti ei halua muistella. Joonatan alkaa tutkia ja kirjoittaa omaa ihmeellistä elämäntarinaansa. Lopputulos on karnevalistisen hurjasti elämää sykkivä sekä samaan aikaan sielua ravistavan traaginen kertomus." (Takakansi)

 

 

 

Tämä - eikä syyttä suotta - runsaasti julkisuutta ja palstatilaa saanut esikoinen

on paitsi saavutus kirjailijalta itseltään, todellinen kauden tapaus, joka tarjoaa lukijalleen runsaasti ajatuksia herättävää materiaalia ja houkuttelee omiin retrospektiivisiin ajatuskulkuhin, muistopoluille.

 

Teos on kolmiosainen ja sisältää mukavasti nimettyjä lyhyitä lukuja, jotka ovat Tolan rikkaalle kerronnalle eduksi. Lukemisen edetessä alkoi vallita ristiriita:

itkeä vai nauraa? Kerronta on sen verran rikasta, että vaikka mieli teki ahmia yhdellä rupeamalla, jaoin herkuttelun maksimoimiseksi ja luetun sulattelun vuoksi lukutuokiot useampaan kertaan.

 

Koska tämä on romaani isästä ja pojasta, teos jossa naiset ovat kulisseissa,

niin sitaatin aiheeksi antamaan välähdyksen Tolan hienosta tyylistä valikoitui luontevasti isoäiti:

-  Kävelin rappuset ylös ja pimputin ovikelloa. Odotin. Kun kukaan ei moneen minuuttiin tullut avaamaan, mieleeni juolahti, että hän makaa siellä kuolleena. Kokeilin koputtaa, ensin hellästi, sitten kovempaa, sitten rummutin ja morsetin koodeja kunnes iskin oveen nyrkillä. Silloin ovi aukesi.

- Ovenraosta eteeni ilmestyi röyhelöviittaan pukeutunut, koruihin hukkuva hienostorouva, ajan rypistämä hauras tyttönen. Vitivalkoinen mummontukka tökötti pörröllä, korvat lerppuivat hennon karvapeitteen alla kuin vuorenpeikolla, naama oli rutussa; silmälasit olivat valtavat ja ainakin puoli senttiä paksut ja niiden takaa tuikkivat metsäkauriin silmät joita isoäitini räpytteli niin tiuhaan

että se toi mieleen Corollani pyyhkimet kaatosateella. Hän ei taatusti nähnyt eteensä. Ja äkkiä hän tilttasi.  Hän räpytti silmiään hitaammin ja hitaammin ja lopulta hänen silmänluomensa jähmettyivät puoliväliin silmämunia.

 

- Tuijotimme toisiamme silmiin. Hänen huulensa alkoivat vapista, leuka vaappui, posket nykivät, vaikutti siltä että hän saa sairauskohtauksen,

kunnes kasvoille muodostui ihan oikea ilme. Valloittava mummonhymy. 

"Mikko!" hän sanoi. "Mitä sinä täällä teet keskellä päivää?" Vastasin että hei vaan ja sitten kerroin, että en ollut Mikko vaan Mikon poika Joonatan. Isoäitini katsoi minua kuin vähäjärkistä. Kysyin, muistatko sinä Mikon lapsia, minä olen Mikon poika, Mikko on kuollut. "Mitä sinä horiset?" isoäiti sanoi. "Tule sieltä sisälle juomaan teetä".

 

Ja tasapuolisuuden vuoksi Isän luonnehdinta Isoisästä: Hän oli helvetin sitkeä mies, periksiantamaton ylivoimaisten vaikeuksen edessä, puu jota mikään myrsky ei kaada ...

 

Tyylinäyte: - Psykiatri A. Horsma oli palannut lomilta ja rauhoitteli isäni sukulaisia, sähkötti että itsemurhayritys ei ollut niin vakava kuin miltä se ehkä näytti. Kyseessä oli pikemminkin epäkäytännöllisen miehen runollinen konkurssi...

 

Osin hirtehishumoristinen - liekö tarkoitus näin etäännyttää iholta kipeitä muistoja, sillä huumorinhan  voidaan   ajatella olevan tietynlainen coping-keino jahka on annettu ajan vieriä - , mutta samalla myös viiltävä autofiktiivinen kertomus lähinnä isästä ja perheestä sekä pojasta. Lukijana tuli kaksijakoinen tunnetila kerronnan koko mitaltaan, - ihastuttaen.  Erikoinen ja mielenkiintoinen, immersiivinen kokemus...

Tola välttää virtuoosimaisesti ja tyylipuhtaasti aiheen huomioon ottaen nyyhkytarinan tarjoamisen ja säälipisteiden keruun salakavalat ansat, jolloin lukijan luontainen sympatia ja empatia seuraavat sivu sivulta kertojaa ikäänkuin hänen rinnallaan, varjonaan. Ihailtavaa!

Ja minä, joka olin kuvitellut, että lapsuudenperheessämme vallitsi ainainen viuhto sirkus, tulin pudotetuksi laakista pehmeästi pyllylleni tämän luettuani. 

Yhdellä, nykyhetken mukaan lähinnä narsistiseksi psykopaatiksi diagnosoitavalla, ei näemmä pitkälle tällä saralla pötkitä, - kaikeksi onneksi... Oikeasti: eivät  nämä "pitkävaikutteisesti virkistävät "perhehelvetit" toki mikään kilpailulaji ole, eikä niitä saisi lainkaan ollakaan, mutta mutta...   -  Ei puhuta ikävistä asioista.  - H.R. 

 

Teoksen viimeisellä sivulla ennen lukua Lopuksi, Mikko Tolaa koskevia julkaistuja lähteitä ja Muita painettuja lähteitä sekä Kiitokset-osiota on kaunis runo 

Mikko Tolalta 1954 - 1989, johon on hyvä päättää lukeminen ja sulkea kirjan kannet:

 

Jätä mentyäsi ovi raolleen,

se ovi, anna ruusujen jäädä siihen

vartioimaan valoa joka liikkuu seinillä...

 

Hiljaisena tyttönä: