Adrian McKinty: "Ketju/The Chain" - ex Libris...

"Ketju", Adrian McKinty, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2020, 398 s., suomentanut Antti Saarilahti.

"Adrian McKinty  (s.1968)  syntyi ja kasvoi Belfastissa Pohjois-Irlannin levottomuuksien aikaan. Hän opiskeli Oxfordin yliopistossa filosofiaa ennen kuin muutti Yhdysvaltoihin ja ryhtyi opettajaksi.

McKinty on kirjoittanut lukuisia trillereitä ja dekkareita, joita on käännetty yli

20 kielelle, ja voittanut useita kirjallisuuspalkintoja. Hän oli tästä huolimatta jo luopumassa kirjailijan urastaan taloudellisista syistä. Agentti kuitenkin uskoi McKintyn lahjoihin ja suostutteli hänet jatkamaan.

Tuolloin Uber-kuskina ja baarimikkona elantonsa tienannut McKinty alkoi kirjoittaa Ketjua. Romaanista tuli maailmanlaajuinen menestysteos, joka sai hullaantuneen vastaanoton ja jonka elokuvaoikeudet myytiin juuri Paramountille." (Lievelehti)

                                                            ©Leah Garrett

"Joka aamu Rachel jättää tyttärensä Kylien bussipysäkille ja lähtee töihin.

Eräänä päivänä puhelu tuntemattomalta mullistaa hänen koko elämänsä.

Soittaja kertoo siepanneensa Kylien. Jos Rachel haluaa lapsensa takaisin,

hänen täytyy seurata ohjeita: maksa lunnaat ja kaappaa jonkun toisen lapsi. Soittaja on itsekin äiti, jonka poika on viety, ja jos Rachel ei tee kuten käsketään poika kuolee." (Lievelehti)

- Uhri. Selviytyjä. Sieppaaja. Rikollinen. Sinusta tulee näitä kaikkia.

Olet nyt osa Ketjua...

Aina on mukavaa tavata uusi kirjailija ensisuomennoksin, tuorein tyylein ja juonenkiehnännöin. Ketjutettu sieppaus on uusi (?) ja inha ja moraalitonkin ajatus, mutta vaikeaa olisi näin äitinä ja isoäitinä muiden ratkaisuja lähteä moralisoimaankaan. Relevantti kysymys: mihin sinä olisit valmis ryhtymään pelastaaksesi lapsesi? Minä en tiedä... 

Teos on kaksiosainen: Kadonneet tytöt ja Labyrintin hirviö sisältäen 77 nasevaa lukua. Ja ensimmäinen  sitaatti: Labyrintin luomiseen tarvitaan vain kaksi vastakkaista peiliä. (Jorge Luis Borges: Seitsemän yötä)

Mutta otetaanpa tyylinäyte  McKintyn taidoista:

-  Tyhjä hiekkaranta. Tunteeton taivas. Aaltoa aallon perään kylmässä, mustassa meressä. Rachel nousee Appenzellerien talon takaportaat. Ulkoapäin talo näyttää olevan tyhjillään. Sisään keittiön kautta. Kellarin portaiden ääreen. "Kylie?" Alhaalta kuuluu ääniä. Rachel hämmästyy. Hitto vieköön. Mitä nyt? Hän vetää revolverin esiin, osoittaa sillä eteensä ja kävelee portaat alas.

Kylie ja Amelia ovat kupoliteltassa. He ovat pelaamassa Operationia.

Kyliella ei ole hiihtomaskia päässään. He ovat syöneet perunalastuja, ja Amelia nauraa katketakseen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Rachel kuulee Amelian nauravan. Rachel istahtaa rappusille ja panee aseen pois.

Hän haluaisi suuttua Kylielle siitä, ettei tämä noudattanut ohjeita. Mutta hän ei pysty. Kylie huolehtii pikku-Amaliasta siten kuin ihmisen kuuluu huolehtia toisesta ihmisestä. Kylie on myötätuntoisempi kuin Rachel. Kylie on urheampi kuin Rachel. Rachel palaa yläkertaan. Hän laskee aseen keittön pöydälle ja istuu alas.

Kuvotus ja itseinho valtaavat hänet. Tällaista ei olisi ikinä tapahtunut, jos hän olisi ollut parempi äiti.

Hetken hän miettii, miltä tuntuisi työntää pistoolin piippu omaan suuhun.

Miltä viileä hiiliteräs tuntuisi hänen kielellään? Tuntuisiko se levolliselta?

Ajatus säikyttää Rachelin, ja hän työntää aseen kauemmas. "Milloin tämä oikein päättyy?" hän kuiskaa pimeyteen. Pimeys pysyy vaiti.

Nasevaa sikäliskin, että kirjailija käyttää runsaasti mietelauseita ja sitaatteja - Voitaire, Kierkegaard, Camus. J.G. Ballard etc. - ripoteltuina sinne tänne.

Ne ovat sinällänsä osuvia ja hauskoja, tunnustan ilomielin viljeleväni  niitä kielenkäytössäni itsekin runsaasti, mutta lukiessa matkan varrella tuli saturaatiopiste vastaan ja tyylikeinona päälleliimatun sekä tarpeettoman ymppäyksen maku.

Jos vielä jätetään dekkarin kekseliäs, joskin kananlihalle vetävä idea vain osaksi lukukokemusta, niin McKintyn tyyli on raikasta ja iskevää. Kerronta etenee kompastelematta tilanteesta toiseen ja päähenkilöiden tuntemuksia on kuvattu pintaa syvemmältä. Filosofinen ja psykologinen osio on kirjailijalla hanskassa. Antti Saarilahdelta näpsäkkä käännös. Summa summarum: toimiva ja laatuisa teos, joka viritti  mielenkiinnon kirjailijan tulevia suomennoksia kohtaan:)

Millä mielellä kuunneltua-blogin Satu on ketjua tunnustellut, selviää klikkaamalla:)

Teoksen viimeinen sana on: Sláinte! Johon epäröimättä:

Sláinte: